Vahvuuksista ja ableismista

Osallistuin koulutukseen, jälleen kerran. En tiedä, onko elämässäni oikeastaan kauheasti muuta kuin koirakävelyitä, opettamista ja koulutuksia.  (Ja syömistä.) Tämä on tällainen jakso, selvästi. Toisaalta viihdyn tässä hyvin ja ajatuksia tönäytyy liikkeelle.

Koulutus pelotti etukäteen kuten kaikki liikunta-alan koulutukset pelottavat minua. Hitto vie, ryhmäliikuntatunnitkin pelottavat minua osallistujana, samalla kun ne kuitenkin ovat olleet vuosia turvasatama, jossa koen pyhyyttä, koska saan liehua mukana joukkoa ilman sanoja. Koulutuksen aluksi tajusin, että no niin, meitä kauhuissaan olevia on taas siellä monta kappaletta. Harvan keho toimii sataprosenttisen sulavasti ja ongelmitta. Koulutuksessa haluaisi niin olevan. Niin ei koskaan ole.

Omituiseksi asian tekee se, ettemme ole tulleet sinne esiintymään tai arvioituttamaan kehojamme tai niiden toimintakykyä. Olemme tulleet oppimaan, miten opettaa kehomielilajia, jossa iso juttu ei ole suoriutuminen tai suorittaminen vaan oman kehon ja mielen rajojen kuunteleminen, hengittämiseen kytketty llikemeditaatio ja tyytyväisyys siitä, mikä on, mikä tapahtuu. Jossain vaiheessa aiemmin ja jossain toisaalla on kuitenkin käynyt selväksi, että jos ei ole sataprosenttisen toimintakykyinen, on jollain tavalla laiska, asennevikainen luovuttaja tai muuten vain osaamaton (mikä viestii vain siitä, ettei ole yrittänyt tarpeeksi). Jopa joogakoulun vessanoven pöljä carpediemismi if you can dream it you can do it palaa mieleen uhkaavana, vaikka sille on helppoa keksiä vastaesimerkkejä: lohikäärmeenruumiiseksi konkreettisesti muuttuminen, avusteitta lentäminen, avusteitta tuntikausien sukeltaminen ja niin edelleen. Nivelrikon katoaminen - voi kuvitella ja unelmoida sellaisesta mutta ei se taida silti tapahtua, ei ainakaan nykyisellä teknologialla.

Koulutukset tapaavat nostattaa surua vaikka itselleen antaakin luvan rajoitteisiinsa - eihän sille oikein ole vaihtoehtoa paitsi se, että joko vähättelisi rajoituksiaan ja joutuisi pitkälle saikulle rikottuaan pahasti itsenstä tai vaihtoehtoisesti oikeasti uhriutuisi ja poteroituisi siihen, että kun ei voi suoriutua täydellisesti, ei sitten suoriuduta ollenkaan. Siihen minä en ole liikuntaihmisiä -puheeseen. Sana "sporttinen" tuottaa itselleni edelleen kielteisiä mielikuvia mutta epäilen vahvasti, että kyse on pelosta siitä, etten itse kelpaisi sporttisten seuraan, joten en suhtaudu siihen haudanvakavasti. (Ehkä vaikeuksissani mieltää itseäni naiseksi on kyseessä sama asia. Nainen on sporttisen tavalla määre, joka saa tuntemaan lievää kuvotusta, jos joku heijastaa sen minuun, eksplisiittisesti puhuttelee minua sellaisena. Silti täällä porskutetaan.) Eihän minun tarvitse ryhtyä sporttiseksi. Minä nyt vaan menen tähän koulutukseen ja ohjaan ryhmäliikuntaa. Ei sen tarvitse olla itseidentifikaatio, suostuttelen itseäni. Ja menen koulutukseen kauhusta kankeana. Koulutuksessa katselen ällistyneenä, kuinka pelottomasti ihmiset hoiskauttavat käsilläseisontoihin ja sen sellaisiin. Tai siis, pelottoman näköisesti: en tiedä, miltä heistä tuntuu. Ensiksi tulee mieleen koululiikunta: siellä asetelma oli samanlainen. Ei, ei täysin. Täällä sentään opetetaan, miten asentoja voi hakea turvallisesti. Koulussa niin ei tehty ja koska en saanut teoriaa ja vähittäisiä askelia, en vain oppinut ja minut leimattiin huonoksi. (Ei auttanut, että osasi tanssia ja ratsastaa - niitä ei laskettu.) Koululiikunnassa oletettiin yhtä sun toista jo omaksutuksi eikä liikuntaa katsottu niin tärkeäksi, että siitä olisi annettu tukiopetusta. Toiseksi joudun muistuttamaan itseäni siitä, että heitä ei satu joka kerran kun he ovat käsiensä varassa. Millaista se on? Millaista on, että käsiin ei satu? Minulla siitä on kymmenkunta vuotta eli en muista enää selvästi, miltä tuntui käsi, johon voi pelotta varata. Jo hierojakoulussa nivelrikko alkoi kipeytyä - silloin en tietenkään tiennyt että kyseessä oli nivelkipu. Kuvittelin, että olen vaan vähän heikko ja treenannut huonosti ja pitää tehdä enemmän, yrittää kovemmin.

Käden kanssa on pitänyt opetella ihan toinen lähestysmistapa: pitää tehdä fiksummin, kiertää kipu ja miettiä, miten tietyt asiat voi tehdä, vaikkei voisikaan tehdä siten, kuten muut selvästi voivat. Kun muut seisovat käsillään, käyn hartioiden varaan päälläseisontapenkkiin. Olen tuonut sen junalla keskustaan ja koulutukseen mukaan. Ilman penkkiä en pystyisi koulutukseen ollenkaan. Koetan ajatella, että se on nivelrikottoman käden korvike, proteesi, joka mahdollistaa harjoituksen. En tiedä, miten muut penkin hahmottavat. Tai minut. Itseni on vaikeaa ajatella itseäni muuna kuin huonona ja pelkurina silloin kun muut tekevät jotain, jonka haluaisin tehdä mutta jota toisaalta pelkään - ja, niin tyrmistyttävää kuin sen onkin, en pysty edes yrittämään. Huomaan olevani hetkittäin vihainen itselleni siitä, että minulla on tämä inhottava vamma kädessä enkä pysty sen kanssa ikinä kasvamaan rohkeaksi käsilläseisojaksi. Nyt, kun korvaväli ja ympäristö olisivat kohdallaan ja voisin yrittää pelostani huolimatta, keho ei enää pysty, ja hetkittäin sen tuntuu epäreilulta. Olisin mieluummin vihainen koululiikunnalle mutta en oikein osaa: varmasti liikunnanopettajani vain koettivat antaa meille liikkumisen ilon, mutta pedagogiikka oli pielessä. Heille se oli toiminut, he yrittivät saada sen toimimaan meillä, ja monella se toimikin, minulla ei. Vaikka kuinka haluaisin ajatella, että systeemin pitäisi pystyä sulkemaan sisäänsä kaikenlaiset haasteet ja oppijat, ja vaikka kuinka tiedän, että moni muukin ajattelee näin - muutetaan systeemiä, ei ulossuljeta -, tiedän myös käytännössä, miten helvetillisen vaikeaa on muokata olosuhteita edes kahdellekaan ihmiselle sopiviksi, saati sitten kokonaiselle kiljuvalle lapsilaumalle ilkeine sosiaalisine dynamiikkoineen. Tai sille yhdelle hiljaiselle, joka "ei edes yritä". Ei silloin vielä puhuttu emootioiden säätelystä, ei traumasta, ei jähmettymisestä ja lamaantumisesta reaktiona. Ei heillä ollut työkaluja, eikä minulla ollut työkaluja.

Yksin harjoitellessani olen tyytyväisempi, tai oikeastaan ihan vaan tyytyväinen. Minulla on omat juttuni, osaan aika hyvin jo pulata kipujen laitamilla. Olen myös tyytyväinen siitä, että uskaltaudun koulutuksiin ja olen pystynyt tekemään tästä ammatinkin. Rakastan päälläseisontapenkkiä ja harjoittelu sen kanssa tuntuu mielekkäältä ja pitää käteni tyytyväisenä muun kehon vertyessä ja saadessa sopivasti haasteita.

Kaikissa koulutuksissa puhutaan yleensä samasta asiasta, joka on myös kipeä ja jonka ajatteleminen tuntuu vähän kengässä hiertävältä sepelinmurulta - että kukin voi opettaa vain sen, minkä tuntee oman harjoituksen kautta. Tässä vaiheessa haluan yleensä itkeä, koska omassa harjoituksessani on takuttu niin, ettei mitään rajaa. Okei, voin opettaa hengittämistä ja hellittämistä ja epämukavuudessa pysyttelyä, mutta pystynkö opettamaan mitään sellaista, jota ihmiset oikeasti haluaisivat? Pystynkö opettamaan kellekään mitään fyysistä? Lempeyttä, korvanvälin rassaamista, ehkä, (tosin pienikin piipahdus omissa prosesseissani saa minut epäilemään, miten ihmeessä) mutta mitään täsmällistä, taidokasta liikettä? Tai sellaista, josta yksi arvostamani kollega puhui - että oppii näkemään kehonsa peilissä oikeastaan aika hienona, muunakin kuin seksuaalisena täkynä, koska keho osaa tällaisia ja tällaisia asentoja ja luovii niiden lävitse. Oma kehoni näyttää asennoissa lähinnä koomiselta, joten en usko pystyväni opettamaan ainakaan tuota asiaa. Tiedän, että maailmassa ja Helsingissäkin on aika paljon ihmisiä, joilla on kehon kanssa isoja haasteita ja että aika moni on löytänyt tiensä tunneilleni ja että heillä on jotenkin turvallinen olo, koska annan heidän luvan itse tutkia ja valita parhaan vaihtoehdon sanomatta että oikeasti tämä kuuluisi tehdä näin ja näin. (Toisin sanoen pidän todellisuutta suuremmassa arvossa kuin ideaalia, nykyhetkeä suuremmassa arvossa kuin jotain tulevaisuusprojektiota - mutta toki vain ammatillisessa sfäärissä. Ei puhettakaan, että olisin yksityisessä sfäärissä näin valaistunut!) Monen vaiva tai haaste on sellainen, josta en tiedä omakohtaisesti mitään. Olen koettanut mallintaa polvivaivaa teippaamalla sepeliä polvilumpion päälle tiukasti ja miettimällä, mitä voi tehdä ja mitä ei. Olen koettanut mallintaa raskautta täyttämällä repun kirjoilla ja säätämällä sen joogavöillä äitiysvatsan kohdalle ja tehdä tuosta virityksestä käsin liikkeitä. Mutta kaikki tällainen on kovin puutteellista. Ja tiedän monen kiittäneen tunnin jälkeen, sellaistenkin, joiden vaivoja minulla ei ole ollut. Mutta samalla tiedän, että se, mitä voin opettaa, on hurjan rajallista, koska on niin paljon asioita, joihin oma kehoni ei pysty eikä ole ikinä pystynyt.

Jollain tavalla ihastun harjoitukseen, jota teemme koulutuksessa. Mutta tajuan samoin tein, etten voi opettaa ikinä kyseistä lajia, vinyasajoogaa, muuten kuin feetup-penkin kanssa, koska minulla voi olla oma harjoitus vain niin. Enkä tiedä kuin yhden paikan, jossa on penkit. Onneksi opetankin siellä - ja menen penkkikoulutukseen pääsiäisenä, ehkä sen jälkeen voin yrittää opettaa jotain tällaista, jota koulutuksissa on tehty, koska totta vie tästä tulee vaikutteita omaan tapaani tehdä joogaa.

Joogamaailmassa olen kokenut oikeasti avartavaksi sen ajatuksen, että joka ikinen itse koettu vamma ja vaikeus on vahvuus siinä vaiheessa, kun opettaa. Ja sitten, kuten edellinen kappale osoittaa, en kuitenkaan pysty täysin luottamaan tällaiseen ajattelutapaan. On niin paljon asioita, joita en vain voi opettaa. Niille toki löytyy valtavasti toisia opettajia, ei siinä mitään - nuorista ja terveemmistä kehoista ei ole maailmassa erityistä puutetta. Mutta välillä tuntuu, ettei itsellä ole liki mitään annettavaa. Tai että se annettava on niin kummallista - miten tuntea ilo uttkatasanassa tai rakastua levottomuutensa yinjoogassa - ettei sitä tunnu viisaalta kutsua ryhmäliikunnan ohjaamiseksi. Ja mietin opettajia, joita olen rakastanut ja jotka ovat lainanneet minulle toivoa siinä vaiheessa, kun hajotin jalan ja käden ja ne hajosivat uudelleen ja uudelleen ja tuntui, että eristyn täysin yksin, kun en päässyt ryhmäliikuntaan - josta aina mietin, että olenko ikinä käynyt siellä lopulta liikkuakseni, kehittyäkseni liikkujana, en oikein tiedä - ja sitä, miten heiltä olen harvemmin saanut mitään loistavaa teknistä tai anatomista oppia ja miten paljon kyse on ollut siitä, että olen saanut käydä siellä silloin kun on ollut todella vaikeaa ja käsi on ollut tuessa tai jaloissa tukipohjalliset suihkussa ja saunassa ja joogatunnillakin ja opettaja on aina muistanut sanoa, että jos et voi mennä käden päälle, tee näin ja lopuksi on muistutettu siitä, miten kehoaan saa rakastaa. Ajatella, rakastaa. Aluksi oli vaikeaa sietää puheita omista ihanista hengityksistä tai kiitollisuudesta viisasta kehoa kohtaan mutta vähitellen totuin siihen ja aloin hahmottaa, että niin - on sallittua olla tällainen.

En tiedä, ehkä ammatillinen paikkani tässä maailmassa on olla toivon kirjasto, josta toivon voi lainata silloin kun on vaikeaa. Ehkei se ole laisinkaan huonompi paikka. Mutta on vaikeaa pulata sen ableismin kanssa, jota meidät kaikki lienee tungettu kurkkua myöten täyteen. Ehkä löytyy ihmisiä, jotka eivät yhtään kaipaa harjoitukseltaan käsilläseisontoja tai muutakaan uskallusta ja itsen ylittämistä. Tai jotka ymmärtävät, että eri asiat voi hakea eri paikoista.

Pitkän koulutusviikonlopun jäljiltä jää vähän itkuinen olo ja kysymys, mitä sitä voi lopulta kenellekään antaa maailmassa.

Ehkä tämän: Kun antaa itselleen luvan olla epätäydellinen ja rajoitteinen, kiertää kivun ja tehdä eriytetysti ja viisaammin, on mahdollista mennä paikkoihin, jotka muuten olisivat liian pelottavia. Tätä lupaa en olisi osannut antaa, jos minulle ei olisi annettu sitä lupaa useammankin ihmisen toimesta. Voin laittaa tämän hyvän - tämän luvan - kiertämään. Sillä tavalla ei tarvitse sanoa kategorisesti, etten pysty joogaan, esimerkiksi. Kuten fysiatrini sanoi: ei enää joogaa. Vaan voi sanoa, että otan tästä ne asiat, jotka sopivat minulle, ja ne, jotka vahingoittaisivat minua, jätän ottamatta. (Jos osaan - se ei ole aina helppoa.) On väärin sanoa, että vain itse voi antaa itselleen tuollaisen luvan. Minä en ainakaan itse osannut sitä alkujaan. Tarvitsin lähikehityksen vyöhykkeen, jossa sain oppia sen toisten tuella. Ehkä osaan opettaa sitä rajojen järkevästi asettamista jollekulle eteenpäin. Ehkä. 

Kotikutoisuudesta

Teimme joskus männävuosina läheisten kanssa kaikki ihmisen vahvuuksien testin ajatuksella, että testitulokset ehkä helpottaisivat toisinaan solmuisaa vuorovaikutusta. Oli jännittävää vertailla keskenään vahvuuslistoja ja miettiä, miten erot ehkä näkyivät arjessamme, tavassa olla konfliktissa ja ratkoa erimielisyyksiä. (Yksi selvä kitkaero löytyikin: nöyryys. Yhdellä se oli korkein arvo ja monilla meistä ihan viimeisten joukossa - siinä vaiheessa painoin sitä itse tietoisesti alas, koska ajattelin, ettei se tuo elämään ainakaan mitään hyvää. Joogamaailma on kyllä tämän suhteen saanut minut harkitsemaan uudelleen ja nykyään annan itselleni luvan tunnustaa nöyrästi, että osaan ja tolkkuan tuskin mitään oleellista.) Useimmilla meistä oli aika korkealla kauneuden ja erinomaisuuden arvostus.

Jo silloin pohdin, että se näytti silti kovin erilaiselta meissä. Yksi meistä esimerkiksi halusi normittaa aika tarkasti, miltä erinomaisuus näytti milläkin tarkastelualueella, ja koki kaikki riitasoinnut siitä jotenkin ahdistavina. Huomasin itse olevani enemmän relativisti tässä mielessä: ajattelevani, että eri ihmiset näkevät erinomaisuuden eri asioissa, ja vaikka en itse tietysti haalikaan elämääni sellaisia joidenkin toisten erinomaisuuksia, jotka eivät kosketa minua oikein mitenkään, ymmärrän jollain etäisellä tavalla ainakin että jostakusta tämä oli erinomaisuutta, ehkä myöskin hämärästi miksi he sen siten kokivat (ainakin keskustelujen jälkeen). Tajusin myös, että pidän aika harvoin erinomaisina sellaisia klassisen loistokkuuden ääniä, kuvia tai liikehdintöjä, jotka kernaasti tunnistetaan erinomaisuudeksi. Niistä tuntui puuttuvan usein jotain - jotain särmää, uniikkiutta, ehkä? Liitän tämän samaan ajatusjuonteeseen tai preferenssiin, josta en näy pääsevän irti: minusta usein ihmisen ensimmäinen kirja, levy tms. on kiinnostavin. Hiomaton, kyllä, tempoileva, varmasti - jokin siinä on kiehtovampaa kuin siloitellussa, hallitussa erinomaisuudessa.

Ehkä se on osa uteliaisuutta? Osa sitä, että haluaisi jokin päivä elää toisissa nahoissa, päästä kurkistamaan toisen elämän sisään ja häikäistyä siitä eksotiikasta, jonka toisen uniikki tapa valikoida nähty antaa tutuillekin maisemille, esineille ja teoille. Tietenkään sinne ei voi päästä, konkreettisesti. Kaikki, minkä ottaa sisäänsä, tulee tulkituksi oman kokemuspohjan kautta. Ja jokaisen kokemuspohja on uniikki, raivostuttavuuteen saakka: jokainen on lopulta hyvin yksin maailmassa ellei fyysistä kosketusta ja läheisyyttä lasketa - sen voi todistetusti jakaa ja tyypillisesti sitä ei kauheasti edes tulkita. Tämä tietysti tekee kosketuksesta hirvittävän tärkeän osan hyvinvointia. Ja kosketuksen väärinkäytöstä tai kosketukseen pakottamisesta entistäkin hirvittävämmän teon: onko mitään kamalampaa, jota voisi tehdä toiselle ihmiselle kuin riistää kosketukselta sen turvallisuuden ja pyhyyden?

Mutta takaisin aiheeseen: ehkä tuota toisten todellisuuksien vierautta, joka näkyy tyypillisesti noissa hiomattomammissa, tempoilevammissa, epävarmemmissa signaaleissa, voisi kutsua myös kotikutoisuudeksi.

Kotikutoisuus on mielenkiintoista senkin takia, että vaikka se on helppoa hyväksyä toisissa, itsensä suhteen heittäytyy helposti tuomitsevaksi: Miksi toistan aina näitä samoja teemoja? Miksi olen tällainen ja tällainen? (Mikä on tietysti huonoa fantasiaa - en tiedä erityisen hyvin, millainen olen ja yllätän tuon tuosta itseni.) Miksi nämä samat asiat saavat minut edelleen niin pois tolaltani, että haluan erakoitua?

Erityisen hankalaksi oman kotikutoisuuden sietämisen tekee opettamisammatti. Siinä on pakko olla framilla, luoda ilmapiiri, kannatella kokonaisuutta, tarkkailla eleitä ja kehonkieltä ja sen mukaan luovittaa ryhmää eteenpäin. Siinä on pakko puhua ja välillä kun haluaisi parahtaa jotain, se halu on tunkaistava taka-alalle ja oltava vain hiljaa: opettaminen on aika paljon tilan turvallisesti antamista. Joskus on kyllä hyvä parahtaakin, koska no, en usko sellaiseen maailmaan, jossa heikkoudet ja sekopäisyydet pitää piilottaa. Eivät ne ihmiset ole tulleet sinne ihailemaan minua - eivät ne tulisi, jos se olisi homman nimi - vaan työstämään itseään, ja joskus siihen auttaa hiljaisuus, joskus kannustaminen, joskus haastaminen ja joskus absurdiudelle nauraminen. Ihmiselle, jonka turvanhakukäyttäytyminen on historiallisesti kulkenut akselilla pakene - jähmety, opettaminen ei ehkä ole helpoin valinta.

Suurin osa siitä, mitä opettamisesta ja oppimisesta opetettiin yliopistolla niin kasvatustieteellisessä tutkinnossa kuin pedagogisissa opinnoissakin, liittyi oikeastaan ihan toisenlaisiin sisältöihin kuin niihin, joita tässä opetetaan. Ja silti ajattelen: kaikessa opetuksessa olisi hyvä olla johtotähtenä uteliaisuuden virittäminen, kiinnostukseen sytyttäminen, lupa epäonnistua, lupa asettaa rajansa, lupa tuntea juuri ne tunteet, jotka tuntee, vaikka ne olisivat ihan vastakkaiset kuin koko muulla ryhmällä, lupa kuunnella itseään ja lupa säädellä itseään siihen suuntaan kuin hyvänä pitää. Mutta metataidoista tai etenkään niille tilan virittämisestä ei kauheasti puhuttu - sen sijaan puhuttiin siitä, miten haluttu sisältö saatiin siirtymään ja vaikkapa mitkä persoonallisuuden tai tunnesäätelyn piirteet tai lapsuudenperheen sosioekonomisesta taustasta omaksuttu oppijakäsitys itsestä näyttivät parantavan tai huonontavan suoriutumista - tarkoittaen suoriutumisella oppisisällön omaksumista tai saatua numeroa.

Sen vuoksi mennessäni opettamaan - tänä iltana jälleen - olen aika tavalla kotikutoisuuteni varassa. Olen napsinut mukaan hyviä fraaseja sieltä sun täältä ja olen ollut mahtavien ihmisten koulutettavana: kierrätän sitä hyvää. (Jos minun pitäisi osata antaa jotain todella lapsuudenkotikutoista, opetus kuulostaisi ihan toisenlaiselta. Ehkä raivoaisin, mikä tässä nyt on muka niin vaikeaa - asioista, joita en itsekään hallitsisi.) Ja koetan antaa itselleni luvan olla niin hatarasti ilmassa minkään isomman taustateorian, opetussysteemin tai sen sellaisen suhteen. Koetan sanallistaa riittävän selvästi, että näitä asioita ei ole tutkittu riittävästi ja että on toki kaikenlaisia hypoteeseja siitä, miksi jokin toimii, mutta - ne ovat hypoteeseja eikä niitä oikeastaan ole juurikaan testattu. Epäilemättä juuri tämä näkyy saamissani numeroarvioissa: osan oppilaistani mielestä en ole asiantunteva enkä osaa opettaa, vaikka luonkin hyvän ilmapiirin. He ehkä haluaisivat jonkun varmemman, jonkun, joka vain sanoisi, että näin se on, tältä sen kuuluu näyttää ja tuntua. Mutta en voi sanoa sellaista - voin kyllä sanoa, että tuossa asennossa kannattaa ehkä kuunnella polven tuntemuksia ja peruuttaa, jos alkaa vihloa. Ja valita harjoitukseen asennot, jotka eivät mene niin ääriin saakka, koska ihmiset eivät kuitenkaan kuuntele, jos sanon, että peruuta ääriasennosta. Yinjoogan kohdalla, josta tiedän kokemuspohjaisesti eniten, tämä epävarmuuteni korostuu. Kaikki, mitä siinä tehdään, on tavallaan sitä sitä faskiatietoutta vastaan, johon törmään muualla kuin yinjoogaopuksissa. Kuitenkin harjoituksesta tuntuu tulevan hyvä olo. Käyn vuosi vuodelta epäröivämmäksi sen suhteen, parantaako harjoitus liikkuvuutta (minulla ei ainakaan ole näin käynyt) ja kohdistuuko se edes ensisijaisesti sidekudokseen vai onko kyse ehkä vain jostain sellaisesta kuin parasympaattisen hermoston aktivoitumisesta ja lymfakierron liikkeelle lähtemisestä, jotka välillisesti vaikuttavat toki hyvin moneen asiaan kehossa.

Toki hieromisessa oli aivan sama pulma. Ihmiskeho tuntuu olevan niin lähellä, mielestä nyt puhumattakaan, että siitä löytyisi paljonkaan vastaansanomatonta faktaa tiettyjen huonosti tutkittujen käytäntöjen kohdalta.

Jos minulla olisi jokin hyvä teoreettinen pohja, voisin ehkä helpommin kehitellä opetustyylin, joka ei olisi niin kotikutoinen. Ehkä silloin tuntisin, että minulla on enemmän annettavaa. Vaikka toisaalta - epävarmuuden kannatteleminenkaan ei liene hullumpi taito.