Intiasta

Sunnuntaina puhelin soi muutaman kerran ja vaikenee sitten. Tätä toistuu. Lopulta kuitenkin puhelin ääntelee niin pitkään, että ehdin vastaamaan tuntemattomasta numerosta tuleviin huhuiluihin. Linja kohisee ja pätkii, ja sen yli huudetaan tankealla intialaisaksentilla. Tuletko tänne jouluksi, kysyy ystävä. Ei, en ole tulossa, vastaan. Harmillista, hän vastaa. Hän on niin yksin. Onko Fauni siinä, hän kysyy. Ei, ei ole, vastaan, Fauni on Saksassa ja minä täällä Suomessa. Miksi, kysyy ystävä. No, hän nyt matkusti sinne ystävineen. Siis hän ei enää rakasta sinua. No, ei se ole niin yksinkertaista ehkä, toppuuttelen. Ei, on se. Elämä menee niin.

En väitä vastaan, koska muistan, miten kuuro ystävä oli vastaväitteille silloin kun tapasimme Goalla useamman kerran. Istuimme joulupäivänä katetulla kattoterassilla ja joimme inkivääriteetä. Tiesin sen merkinneen paljon, hän liftasi tuntikausia istuakseen kanssamme siellä tunnin. Maksoimme teen, koska hostellin hinta oli taatusti hänelle mahdoton. Koetimme tarjota muutakin, mutta ei hän halunnut.

Etkö voisi kuitenkin tulla tänne, ystävä kysyy. Olisi joku, jonka kanssa viettää joulua.

Ystäväni on perheensä hylkäämä oman kertomansa mukaan kahdesta syystä: hän on vaihtanut uskontoa hindulaisesta kristityksi ja toisekseen kärsii vaikeasta masennuksesta, joka on vienyt häntä välillä suljetulle osastolle; masennus on Intiassa melkoinen tabu. Se, mitä itse ajattelen tästä kaikesta, tiivistyy muutamaan teemaan. Ensinnäkin, minusta ei voisi koskaan tulla jyrkkää, taistelevaa ateistia, koska on ystävän kaltaisia yhteisön hylkäämiä ihmisiä, ja heille usko saattaa tarjota ainoan myönteisen tekijän elämässä. Jos kukaan muu ei rakasta, ehkä sillä on merkitystä, että jumala sentään rakastaa. (Olen liian etuoikeutettu itse tajuamaan tällaista näkökohtaa: minua on aina rakastettu. Aina. Silloinkin, kun minulle on oltu vihaisia ja käyttäytymistäni on moitittu, on muistettu muistuttaa, että minua rakastetaan, vaikka käyttäytymistäni ei rakastetakaan. Ehkä siksi en tarvitse jumalaa?) Ja toiseksi, en usko ystävän ulossulkemisen palautuvan täysin hänen mainitsemaansa kahteen seikkaan. Faunilta ja minulta meinasi mennä hänen kanssaan hermot jo lyhyiden kohtaamistemmekin aikana, niin kovasti kuin meitä järkyttikin ystävän yksin jääminen. Ei Intia ole täynnä pelkkää kilpailua ja statuskiivintää, kyllä siellä on paljon mukavia, anteliaita ja armeliaita ihmisiä, perinteitä kriittisesti tarkastelevia ihmisiä. Jos ystävän kanssa olisi helpompaa olla, hänellä lienisi jonkinlainen tukiverkko. On vaikeaa olla sellaisen ihmisen lähellä, joka ylenkatsoo muiden ratkaisuja, ei suostu kuuntelemaan ja halveksii suurta osaa ympärillään näkemistä tavoista. Ystävä kaukorakastaa Eurooppaa ja syyttää intialaisia epäeurooppalaisuudesta, myös sellaisissa kohdissa, joissa itse asiassa eurooppalaiset saattavat olla ihan yhtä lapsenkengissä.

Vaikka kyseessä on siis melkoinen energiasyöppö ihmiseksi, ystävän tarinasta ei voi olla tulematta surulliseksi. Paitsi että se on erään ihmisen tarina, siinä on jotain yleisempääkin, samaa jota olen tunnistanut monen muunkin tarinoista (myös omastani joskin toki toisessa mittakaavassa): tietyt vaikeudet toistuvat, koska ihminen itse toimii ja asennoituu tietyllä tavalla. Tämä tuntuu mielen pulmien todelliselta ongelmalta: ympäristö ei jaksa tyypin toimintamalleja ja sanallistuksia ja sulkee ulkopuolelle. Ulossuljetulla ei sitten ole yhteisöä, jossa voisi oppia noita elintärkeitä vuorovaikutuksen taitoja. Se sitten "sosiaalisesta lahjakkuudesta". (Luen parhaillaan kirjaa, jossa ilokseni ilmoitetaan lahjakkuus sitkeäksi ja haitalliseksi myytiksi: kulttuuripsykologian mukaan lahjakkuudella viitataan yleensä sitkeästi harjoiteltuun taitoon, jonka omaksumista on tukenut jokin yhteisö. En voisi olla enemmän samaa mieltä, joskin pidätän edelleen omapäisesti oikeuden ajatella yhteisöksi mahdollisesti myös fiktiivistä yhteisöä: vaikkapa samankaltaisuuden liittoa Maija Poppasen tai Nalle Puhin kanssa. Olen saanut kirjoilta niin paljon kantoapua, että luultavasti kiitän niitä siitä muiden kyllästykseen saakka.) Eikä ulossuljettu ajattele yleisempää, toistuvaa kuviota: ei, hänen on vain yksinäisyys.

Puhelu menee pieleen paitsi sen suhteen, että hän on pistänyt likoon ison summan rahaa soittaakseen ja pyytääkseen sinne jouluksi, enkä ole tulossa, myös sen suhteen, että hän kiittelee minua eräässä yhteisöpalvelussa lähettämistäni kuvista ja viesteistä. Olet kirjoitellut niin ahkerasti, hän kiitelee. On ollut hauskaa seurata, millaista elämä Euroopassa oikeasti on. Kirjoitellut, kysyn hämmästyneenä ja vähän kiihtyen. Niin niin, hän on saanut monet viestit minulta. Hyvänen aika, sanon. Milloin näitä viestejä on tullut? Hän ei kuuntele kysymyksiäni, vaan siirtyy erittelemään vaikutelmiaan samalla kun takerrun itse kysymykseen, onko jokin käyttäjätilini kenties varastettu tai hallusinoiko hän.

Vasta puhelun päätyttyä tulen ajatelleeksi, että kenties hän tarkoitti viesteillä ihan vaan nettiin tuottamaani kuvien ja pienten tekstinpätkien virtaa, ja olen pahoillani äkillisestä sävynvaihdoksestani ymmärtämättömyyden myötä. Ehkä hän ajatteli kuvat ikään kuin henkilökohtaisesti itselleen suunnatuiksi, vaikka ne ovatkin kaikkien linkin tietävien katseltavissa. En voi kuitenkaan soittaa takaisin, koska puhelimessani ei näy hänen numeroaan enkä löydä tähän hätään lappua, jossa on numero. (Sitä paitsi liekö se muutenkaan enää sama?) Ja mietin, huomasiko hän edes sävynvaihdosta, niin pontevasti kun hän puhui ja onnistui olemaan kuulematta kysymyksiäni.

Puhelun myötä Intia tulvahtaa kotiin. Istun voimattomana lattialla ja itken vähän aikaa silkkaa helpotusta siitä, että olen minä enkä hän tai joku muu onneton. Tai mikä minä olen arvioimaan onnettomuutta? No, ehkä jokin kuitenkin. Mutta: Intia. Ristiriita temppelien "compassion is not for meat eaters" -kylttien ja kulkukoirien kohtelun välillä. Se miten kukaan ei katso naista silmiin, ja miten oma suun avaaminen aiheuttaa aina pienen järkytyksen, kun miesseuralainenkin voisi hoitaa puhehommat. Tänään tuntuu siltä, että palaan vielä sinne. On liian monia avoimia kysymyksiä ja teemoja.

Minusta tuntuu, että monet siellä näkemistäni ja kokemistani asioista vaikuttavat edelleen, keho on edelleen hieman väännöksissä matkan jäljeltä, vaikka siitä on kaksi vuotta. Ja että sillä matkalla tapahtui paljon enemmän kuin millään matkalla aiemmin. Makasin monessa hotellihuoneessa sängyssä ja kuuntelin ulkoa kantautuvia ääniä ja ne vaikuttivat pelottavilta enkä halunnut mennä ulos. Kokosin kuitenkin aina itseni ja menin. Loma se ei ollut, pikemminkin rankin interventio itsestäänselvyyksien purkamiseen ikinä. Filosofian opiskelu on Intian rinnalla lastenleikkiä, kepeää ja helppoa, umpiturvallista mukavuusalueella pysyttelemistä. Tai ainakin minulle on.

Kun palasin kotiin, mietin, menenkö sinne enää uudestaan. Sen verran rankkaa siellä oli. Mutta nyt, puhelun loputtua, huomaan ajattelevani, että palaan. Vaikka siellä tuntee itsensä mitättömän pieneksi ja vaikutusmahdollisuuksiltaan olemattomaksi, vaikka järkeilyllä ei siellä ole juuri sijaa ja kohteliaisuudella ja neuvottelevalla asenteella ei saa edes karistettua riksakuskeja kantapäiltä, saati sitten aikaan mitään tärkeämpää, ja vaikka ei ole mitään keinoa auttaa niitä onnettomia olentoja, joita kohtaa ja jotka selkeästi virittävät tapaamisen varaan toivoa. Se kaikki purkaa pätevyyspuhetta ja virittää hellyyteen. Ja jostain syystä olen vakuuttunut, että se on minulle parempi tie kuin monen arvostamani ihmisen pätevyyspuheen ja poliittisen vaikuttamisen tie. Mikä on vähän kummallista. Mutta ehkä tämä on vaihe. Ehkä ajattelen voivani vaikuttaa poliittisesti vasta sitten kun olen kerännyt tarpeeksi kokemusta siitä, mitä on olla voimaton ja eksyksissä. Mitä tällä tarkoitan: en haluaisi näyttäytyä pelottavana jyränä, joka ei osaa virittyä toisiin ja näiden eksyneisyyteen. Mikä on sekin ehkä vähän outoa, koska toistaiseksi tuntuu helpommalta virittyä eksyneisyyteen ja ulkopuolisuuteen kuin ottaa asiantuntijan rooli ja ladella suosituksia muille. (Viimeisimmässä esseessäkin manaan alimpaan helvettiin tavoitteet ja hellin ajatuksia kysymyksistä niiden korvaajina - kysymyksistä, joihin ei edes haeta vastausta, joita vain kuunnellaan ja palautetaan mieleen säännöllisin väliajoin. Olen epäilemättä jonkin sortin kysymyshullu.) Kuitenkin tunnun janoavan syvempää uppoutumista tuollaiseen kokemukseen täydellisestä avuttomuudesta.

Ehkä se liittyy siihen, että näen tarpeelliseksi tuhota rankaisevuuden skeemani viimeisetkin rippeet. Ne, jotka halvaannuttavat minut välillä täysin toimintakyvyttömäksi ja joita vastaan olen pitkään taistellut älyn kanssa, mutta joiden koen tarvitsevan vielä emotionaalisemman täräyksen. Intia on sen kokoinen täräys, että se saattaisi onnistua.

Nyt kun pakkaamme tavaraa muuttoon, voisin viimein saada pakattua tuolle ystävälle Goalla sellaisen paketin, jonka olen ajatellut jo pidemmän aikaa lähettää postitse sinne. Ei se tietysti ole sama kuin että menisin sinne, mutta nyt ei ole rahaa. Ei vielä. Ja tavallaan sekin tuntuu epäoikeudenmukaiselta, että itsellä voi olla rahaa mennä sinne ja hän taas on koko ikänsä haaveillut täällä käymisestä eikä tule koskaan pääsemään (ellen minä sitten onnisut keksimään jotain keinoa saada hänet ketkuteltua tänne - mutta se tuntuu kovin riskialttiilta sekin, koska a) en jaksaisi sitä ihmistä viikkoa tai kahta 24/7, b) mitenkähän hänen masennuksensa reagoisi kulttuurishokkiin hänen huomatessaan etteivät eurooppalaiset ole ihan niin sivistyneitä ja valistuneita kuin hän on ajatellut - minä ainakin järkytyin vastaavalla tavalla Intiassa niin että olin aika rajoilla, vaikkei minulla edes ole mitään vastaavaa psyyken sairauksien laitosjaksohistoriaa, ei edes yhtään diagnoosia, joskin varmaan saisin sen, jos hakisin, mutta miksi hakea, kun kaikki sujuu näinkin -, c) sitten hänen pitäisi kuitenkin palata, ja palaisiko hän onnellisempana vai onnettomampana, vaikeaa sanoa; joka tapauksessa huomaan välillä pohtivani, olisiko millään instanssilla kiinnostusta tuoda ystävää tänne tutustumaan viikoksi, mutten ole vielä keksinyt, millä ja miksi; lupaavia myönteisiä ja dynaamisia tyyppejä kyllä raahitaan ympäri maailmaa mutta vakavasti masentuneet piikkikaktukset eivät kiinnosta ketään sijoituskohteina).

Joskus mitä kummallisimmat kohtaamiset voivat avata silmiä, ja tämän ystävän kohtaaminen on kyllä tehnyt niin. Ehkä laitan pakettiin mukaan oikeasti hänelle kirjoitetun kirjeen, jossa kerron, miten tärkeä kohtaaminen oli. Siitäkin huolimatta, ettei meidän kommunikaatiomme ole niin helppoa. Tai ehkä juuri siksi.

Hän on niin irl- ja nettisuodatinumpioni ulkopuolelta kuin olla saattaa.

Ajatuksia viimeisistä päivistä ja palaamisesta

Toisena osholan päivänä outo hysteria repeää valloilleen. Johtuuko se lähestyvästä kotiinpaluusta vai Gurdjieff-liikkeistä, en osaa arvioida.

Seitsemän kolmekymmentä, aamu-usvan jäänteiden vielä lipoessa puiden runkoja ashramissa, menen kentälle monien muiden kanssa. Samanaikaisesti kentällä harjoitellaan tai chita, zen-jousiammuntaa ja gurdjieffausta. Päätän kokeillä viimeisintä, koska muita voi kokeilla kotonakin. Aamuhetki kullan kallis, ajattelen ja asetun riviin toisten kaapulaisten kanssa.

Liikesarja itsessään vaikuttaa melko yksinkertaiselta. Kuuteentoista laskulla harjoittelemme ensin pianomusiikkiin jalat, sitten kädet. Koetamme yhdistää. Siitä ei aluksi ole tulla mitään, mutta olen harrastanut tanssia aivan riittävästi tietääkseni, ettei siitä koskaan tule ensi kerralla mitään ja että asiasta on turha huolehtia: kyllä kädet ja jalat ovat ennenkin vain loksahtaneet kohdalleen kun tekee, toistaa ja jaksaa huvittua kummista nyinnöistään. Mutta sitten kaikki sekoaa, kun mukaan otetaan pää. Yleensä pääni on pysynyt nätisti mukana tansseissa, koska päätä on ohjattu lähinnä siten, että katsotaan jonnekin, minne edetään, tai vaihtoehtoisesti, jonnekin, mistä kaikotaan. (Tekisi mieli sanoa, että ne ovat luontevia vaihtoehtoja, mutta ehkä luonteva kuvaa nyt vain sitä, mihin olen sattunut tottumaan. Ja voisihan olla, että olisin tottunut johonkin ihan muuhunkin!) Nyt pitäisikin sitten äkisti katsoa neljä tahtia oikealle, neljä ylös, neljä vasemmalle ja neljä alas. Ja sitten neljä ylös, neljä vasemmalle, neljä alas, neljä oikealle. Siitä neljä vasemmalle, neljä alas, neljä oikealle, neljä ylös. Neljä alas, neljä oikealle, neljä ylös ja neljä vasemmalle. Ja takaisin alusta. Huomaan, että jo pelkkä pään pyörittäminen näin vaatii runsaasti tietoista ponnistelua. Liike kuitenkin on siirtymä, jonka jälkeen tulee pysähdys. Pysähdyksen aikana näyn ehtivän unohtaa suunnan. Eihän nyt ole mitään järkevää koordinaattia.

Koetan ajatella päätä kellotaulumetaforan mukaan, mutta se ei ainakaan auta asiaa. En nimittäin osaa päättää, tulisiko kelloa tarkastella edestä vai takaa. Tarkoitan tällä: onko nenäni kellon viisari ja kasvot kellotaulu, eli katsonko pyörintää ikään kuin sisältä käsin, vai visualisoinko eteeni kellon, jonka numeroita seuraan. Koska en kykene päätökseen tästä seikasta, pääni pyörähtelee jo yksinään minne sattuu. Siinä vaiheessa kun se yhdistetään käsijalkakoreografiaan, se uhkaa vesittää senkin. Koreografiaa vaikeutetaan vielä siten, että jokaisen kuudentoista laskun sarjan jälkeen käännytään neljänneksen verran oikealle. Pyörintää kerrakseen!

Gurdjieff-liikkeistä on kirjoitettu muun muassa, ettei mikään toinen metodi opettaisi sellaista liikkeen tietoisuutta ja sulokkuutta. Ensikosketus sulokkaaseen liikkumiseen tapaa kuitenkin aiheuttaa lähinnä hysterian. Niin nytkin. Kuljen ringissä kuin mekaaninen gorilla ja sen sijaan, että käteni sirosti tekisivät omaa, yksinkertaista ja pelkistettyä koreografiaansa, pääkellotaulun tarkastelukulman arpominen saa ne takomaan rintakehää kuin gorillat vanhoissa Tarzan-filmeissä, sillä erotuksella, että gorillat sentään vuorotakovat, minun käteni vaan rummuttamat yhtäaikaisesti. Ja pää nykii milloin mihinkin suuntaan ja välillä juoksen eri suuntaan kuin muut. (No, he ovat ihan yhtä pihalla kyllä.)

Aina välillä opettaja pyytää meitä pysähtymään, sulkemaan silmät ja miettimään, mikä menee pieleen ja miksi niin käy. Ja kokeilemme liikkua vastakkain ja tunnustella, millaisia muutoksia se saa aikaan. (Minua se helpottaa, koska voin tirskua siinä vaiheessa, kun pääsen oikein gorillavaihteeseen kiinni, ja minulle hymyillään huvittuneesti takaisin.) Enimmäkseen kysymykset tuntuvat loppuunkalutuilta. Ehkä jos ei kyselisi sellaista itseltään aina tanssitunneilla muutenkin, ne voisivat vaatia silmät kiinni hiljentymistä ja avata uusia horisontteja. Mutta tunnen nuo ilmiöt jo liian hyvin, ja ymmärrän siinä silmät kiinni seisoessani, auringon alkaessa hitaasti puskea lämpöään kasvillisuuden kerrostumien läpi, ettei Gurdjieff-liikesarjan antama meditatiivinen tai tietoisuutta tarkentava anti taida taaskaan erota siitä, minkä onnistun järjestämään vaikka steppitunnilla, ei ainakaan tämän opettajan sanallistusten kanssa. Tietysti sitä aina välillä huomaa uusia seikkoja, huomaa erehtyneensä ja niin edelleen, mutta tunnun huomaavan niitä ilman sitäkin, että joku erikseen kyselee.

Gurdjieff-liikkeiden sanotaan myös tyynnyttävän mieltä. Minulle ei käynyt sillä viisiin. Nimittäin tunnin jälkeen olen edelleen hämmentynyt siitä, miten vaikeaa päätä on kontrolloida, ja koetan harjoitella vielä hotellihuoneessa sitä vähäsen. Mutta pääni, mokoma, ei osaa pyörähtää kauniisti oikeaan suuntaan seuraavaa askelmaa. Niinpä koetan fiksoida sen ajatukseen, että okei, ollaan sitten kellotaulu, jota tarkastellaan sisältäkäsin. (Se on minusta luontevampaa, luoja paratkoon, miksi. Enhän ole koskaan ollut kello, sen sijaan olen katsellut niitä nuorempana paljonkin. Onkohan tämä yhteydessä siihen, miten lapsena halusin kirjoittaa peilikirjoitusta? Onko se jonkinlainen erottelu siihen, mikä on toisten kelloa ja kirjoitusta ja mikä omaa? Jonkinlainen taju siitä, että heijastaakseni jotain ulkopuolelleni en voi vain näyttää sitä kuten sen itse koen vaan minun on jotenkin käännettävä asia ymmärrettäväksi? - Ottamatta kantaa siihen, sekoittaako kääntäminen vain asioita entisestään, tällainen tuntu joskus on. - En ole ennen tullutkaan ajatelleeksi, että tässä voisi olla yksi syy siihen, miksi minusta tuntui vain huikaisevan väärältä luopua peilikirjoituksesta - jolla tosiaan aloin kirjoittaa nelivuotiaana - ja kirjoittaa "oikeinpäisesti". Tämä tulee mieleen siitä, miten kummissaan Fauni on siitä, että haluan nähdä kellon sisältäkäsin. Se saattaa muistuttaa, tajuan äkisti, kummastusta, jonka olen aiemmin kohdannut kirjoittamisen kohdalla.) Annan pään suunnille numerot: ylös on kello kaksitoista, oikealle kello yhdeksän, vasemmalle kello kolme, alas kello kuusi. Sitten minun on vain mietittävä, miten viisarit kulkevat numerosta toiseen loogisesti. Kuulostaako helpolta? No, ei se ole! Ei minulle ainakaan, ei ainakaan gurdjieffauksen jälkitilassa. Istun sängyllä ja arvon, tuliko kuutonen ennen kolmosta vai ennen ysiä.

Tässä kohdin tulen ajatelleeksi sitä, mitä johdantotilaisuudessa puhuttiin aidosta, kulttuurin tahrimattomasta itsestä ja repeän räkänauruun. Aito itse on melkoinen kalkkunaitse! Tehokasta tämä ainakin on, jos numerojärjestyksen ehdollistus lähtee purkautumaan näin helposti... mieleen tulee sekin asiakas, joka kysyy Intian-matkasta kertoessani, olenko etsimässä täältä kirkastusta, joka kai tarkoittaa samansuuntaista kuin valaistuminen. Ajatus valaistumisesta, joka sisältäisi muun muassa numeroiden unohtamisen, täyttää täysin anarkistisella räkätyksellä. Niin, sitten kun unohdan numerot ja suunnat ja odotukset ja itseni, universumi ohjaa minua... muistan taas hysteerisen nettideittikeskustelun siitä, miten valaistunut mies osaa olla syömättä kiviä, jos hän on menettänyt kaikki käsitteen, enkä edes koeta rämpiä mihinkään muualle hilpeydestä siitä seikasta, että universumi ehkä esimerkiksi haluaisi ohjata minua kulkemaan rinkiä ja hakkaamaan rintakehääni.

En sitten mene naurumeditaatioon, koska väsytän itseni nauramalla hotellihuoneessa omin päin.

Illalla menemme kundaliinimeditaatioon yhdessä. Se on samalla tavalla kolahtava kuin edellisenäkin päivänä. Ja myöhään virittäydymme valkoisiin kaapuihin ja menemme iltakokoontumiseen. Siinä on jotain suuren spektaakkelin makua: satoja valkokaapuja kulkee hiljaa mustasta kivestä tehtyyn jättimäiseen pyramidiin sisään. Ihmiset järjestyvät lattialle. Livebändi alkaa soittaa rickwakemanmaista musiikkia, ja äkkiä ihmisten alkaessa sukkadiskoilla kaapujen abbamaisuus avautuu. Aina välillä musiikki katkeaa hetkeksi. Silloin kaikki kohottavat kätensä ilmaan ja haukahtavat OSHOO. Sitten sukkadisko jatkuu. Lopuksi huudetaan oshoa vielä kolmesti ja käydään istumaan. Huutaminen herättää pahat vibat. Vaikka pyramidimainen auditorio on hieno ja aiemmin olen kokenut siellä vain iloa ja uteliaisuutta, moinen yhdessä huudahtamisen kultti muistuttaa liikaa natsitervehdyksiä ja muita massahurmoksia, että osaisin kokea sen turvallisena. Ja meno käy vain absurdimmaksi: valot sammutetaan ja edesmennyt guru puhuu videolta. Sitä pitää kuunnella hiljaa. Vahinko vaan, että Oshon englannin aksentti on aika tankea, ja usein ainakin minulta menee ohi, mitä hän oikeastaan sanoo. Sitä paitsi jotenkin se kaikki samanvärikaapuisuus ja oshon huutaminen saa minut miettimään, miten tämä nyt oikein sopii yhteen sen kanssa, mitä Osho on kirjoittanut guruttamisesta. Minusta vaikuttaa vähän lukemani perusteella, että hän oli varsin selvillä fanittamisen ongelmista ja auktoriteetin metodin vaaroista ja koetti sanoa jämäkästi, että jokainen etsii oman polkunsa ja että häneen ja hänen hölötyksiinsä ei pidä alkaa uskoa. Ja tässä on sitten salillinen ihmisiä, jotka fanittavat hiljaa hänen sanojaan ja nauraa hörähtelevät huvittuneina käsittämättömän törpöille seksistisille vitseille, joihin saarna loppuu. Tai mistäs minä sen tiedän: ehkä kaikki muutkin ovat vain tyrmistyksestä hiljaa? Onhan sekin mahdollista.

Joka tapauksessa, vastenmielisyys joukkokulttimaisuutta kohtaan yltyy siihen mittakaavaan, etten osallistu kielilläpuhumisen osioon, kuuntelen vain sen hauskaa rytmiä. Kun meidän käsketään kuolla lattialle, ja makaan siinä kylmässä rentona mutta jotenkin varuillani, tutkin surullisuuttani siitä, miten tämäkin joukko on minulta täysin suljettu. Ei, joukkohurmioissa eikä uskonnoissa ei ole ovea, josta kykenisin astumaan sisään. Minullakin on hurmio ja pyhä, mutta ne eivät tapahdu näin. Tapahtuvatko ne jollakulla näin? Vai onko iltaohjelman tarkoitus vain saattaa kaikki kohtaamaan oma yksinäisyyteensä ja ulkopuolisuutensa? Kyllähän se tavallaan on yksi meditaation opetuksista kuitenkin: kohdata se silmästä silmään säikähtämättä, hyväksyä se asiaintilana.

Ehkä on ihan hyvä, että viimeinen ohjelmanumero jättää tuollaisen vähän surullisen ja vähän hämmentyneen (se mauttomuus!) olon. Ei ainakaan tule heti ikävä palata, vaikka paikka kaunis onkin ja voisin kuvitella joskus tulevani takaisin esimerkiksi äitini kanssa. Äiti olisi tuolla ihan omassa elementissään.

Tämä tapahtui siis toissapäivänä.

Siirrymme Punesta Mumbaihin eilen. Viimeinen junamatka. Fauni äänittää puhelimellaan wadan ja chain myyjien jollotusta vaunussa. Katselen ikkunasta, miten saripukuiset naiset lakaisevat pitkillä risuluudilla ensin roskaa laitureilta raidekuiluun, sitten raidekuilussa kasoihin ja lopuksi tuikkaavat kasat tuleen. Kasoihin kipataan myös laiturin roskisten sisältö, joten siten alkumatkamme kauhistus siitä, mikseivät ihmiset heitä roskiaan roskapönttöihin edes asemilla, joissa pönttöjä on sentään kymmenen metrin välein, vähän hälvenee. Ehkä he tietävät, että roskat joka tapauksessa kipataan raidekuiluun? No, todennäköisesti he eivät vain välitä. Yhteisen tilan suhteen täällä ollaan yhtä sokeita, kuuroja ja hajuaistittomia kuin ex-Neukkulassakin. Sillä ei vain koeta olevan mitään väliä. Tai siltä se ainakin vaikuttaa. Muoviroskat puskevat paksua mustaa savua asemalla seisojien naamaan. Kaikki ovat tottuneet semmoiseen. Raiteiden välisillä betonipölkyillä kulkee kaksi kellanruskeaa paska- ja oksennusraitaa sen mukaan, miten junan vessatorvet ovat tupruttaneet sisältöään laiturille. Asemalla ei tietenkään saisi käydä vessassa, mutta se on vain kielto. Raidat puhuvat omaa kieltään hygienian tasosta ja kierrättävät ongelmaa edelleen. Naiset luutivat raidan kuivuneita kohtia pölynä ilmaan, ja niitä köntsiä, joita he eivät saa liikkeelle, tulee irrottelemaan vesiletkumies. Hänen jäljiltään raidekuiluun jää haisevaa lälliä.

Tämä on ensimmäinen kerta kun en näe hiirtä ilmastoimattomassa vaunussa. Ehkä se johtuu siitä, että vastapuolen käytävää istuu irlantilainen puutarhuri, jonka kanssa riittää juteltavaa esimerkiksi kompostilieroista ja kompostoinnin eroista erilaisissa ilmastoissa.

Saavumme Mumbaihin iltapäivän puolella. Olemme varanneet ja maksaneetkin jo hotellin mukavasta kaupunginosasta. Mutta kun pääsemme sinne, saamme kuulla, että siellä on ongelmia sähköjen kanssa ja meille on hankittu uusi majapaikka lentokentän luota. No, ei siinä muu auta kuin sulloutua autoon ja tulla ajetuksi kauas kahviloista ja kaupoista. Eikä asunto, johon meidät majoitetaan, edes ole valmis. Sähkömiehet vasta puuhaavat siellä asennuksiaan. Olemme kuitenkin liian väsyneitä saamaan asiasta mitään raivokohtausta (ja millään pienemmällä asiat eivät täällä muutu, sen olemme jo oppineet) joten vain kohauttelemme hartioitamme ja koetamme löytää tilanteesta huumorin tynkää korjausmiesten poraillessa, kytkiessä sähköjä ja koputellessa tuon tuosta ovellemme. Illalla katsomme remonttiäänien taustoittamana japanilaista animaatiota Pom Poko, koska yksinkertaisesti voimat ovat lopussa emmekä saa lähdettyä leffateatteriin, jaksa lukea, tai muutakaan, ja ympäristö ei ole erityisen käveltävää aluetta.

Nyt on sitten viimeinen aamu täällä. Mangopuu kukkii ikkunan takana, torvien sulolaulu alkoi jo kuuden maissa. Linnut laulavat. Laulavatko ne jo Suomessa? Illalla lähtee lento kohti kotia. Illalla tai oikeammin yöllä. Haluaisin nukkua pitkään, levätä, mutta kerropa se tälle keholle, joka on innokas lähtemään! Lento lähtee vasta puolenyön jälkeen. Kaipa aika sinne jotenkin kuluu.

Tuntuu kummalliselta olla täällä viimeistä päivää. Olla palaamassa. Palata. Saapua paikkaan, jossa hinnoittelua ei suoriteta pärstäkertoimen mukaan. Jossa ei tuijoteta. Jossa voi juoda kraanavettä. Sinä saat kulttuurishokin, kun palaat, kirjoittaa täällä saamani ystävä, usko pois, niin käy, kun on pitkään poissa. Niin, sillä lailla saattaa tosiaan käydä. Toisaalta minusta tuntuu, että tuskin olen koskaan päässyt elämään ilman kulttuurishokkia viikkoakaan. Ehkä päivääkään. Ei se ole vakavaa.

Vielä tänään ihana lämpö ja kivuttomuus. Kaksi annosta antibiootti-antiamebaatti-antigiardiaa, viimeiset vaatteet, housut ovat jo ryönässä, rintsikat epämääräinen monenpäivänhikinen vyöte, jonka olkaimista joku nerokas pesula silitti elastaanit paskaksi, mutta minkäs teet, paita sentään puhdas. Olen unohtanut joistakin ystävistä, miltä heidän äänensä kuulostavat. Olen herännyt unesta keskellä yötä tietäen tämän ja haluten korjata asian. Tilaamme huonepalvelusta kaksi litraa juomavettä. Eikö kahvia? Teetä? Ei, vettä.

Haluan olla tänään mahdollisimman ohut ja väritön, jotta minuun mahtuisi vielä monta jälkeä, painaumaa, jotankin mitä vastata, jos ja kun ihmiset kysyvät, millaista matkalla oli.

Osholan ensimmäinen päivä

Aamulla köpittelemme jäykkinä ja jännittyneinä Osho International Meditation Resortin tervetuliaisaamuun. Maha surraa edellisen illan hieman liian suureksi venyneen ruokailunkin jäljiltä vielä jännityksen lisäksi. Eikä yhtään auta ajatella, että jännitys on ihan turhaa: niin keho nyt yksinkertaisesti reagoi mielen syöttäessä siihen ymmärryksen uudesta paikasta, uusista ja ihmisistä ja ohjelmasta, jonka joku toinen on laatinut. Fauni nurisee matkalla asustaan ja on selvästi hermostunut siitä, että meidän pitää kävellä vehreän, hienon Koregaon Parkin kaduilla viininpunaisissa kaavuissa. (Mistähän muuten johtuu, että niin monesti miehille on vaikeaa leikitellä pukeutumisellaan? Koska he eivät useinkaan harjoittele sitä yhtä paljon kuin naiset? Vai onko otokseni vaan pahasti vinoutunut?)

Koetan kuvailla osholaa. Aivan ensimmäiseksi silmään pistää rauhallisuus ja roskattomuus. Suuret puut kietovat sisäänsä moderneja rakennuksia, vesi juoksee kivipintoja alas ja liplattaa altaissa. Tiet on kivetty eikä pöly tunge kaiken aikaa sandaaleihin. Kissat, joita alueella liikkuu useita, ovat hyvinsyöneitä ja vähemmän arkoja kuin laihat katit muualla Intiassa. Porteista hiihtelee sisään jos minkänäköistä ihmistä: keski-ikäisiä keskieurooppalaisen oloisia tätejä, nuoria välimerellisiä tyttöjä, muutama intialainen laiha mies, päänsä kaljuksi ajelleita ja pitkäponihäntäisiä keski-ikäisiä valkoisia ukkeleita, kuivakan lihaksikkaita japanilaisia. Kaikilla on viininpunainen kaapu. Kaapuaminen ei kuitenkaan oikeastaan saa minusta näkymää harmonisemmaksi, koska asujen samansuuntaisuus vain korostaa entisestään, miten omituisella tavalla jokainen ihminen on vain itsensä näköinen. Toisin kuin intiassa muuten, vastakkaisten sukupuolten näkee koskettavan toisiaan. Jotkut halaavat pitkään kahisevien bambujen alla sillä aikaa kun istumme kivipaasilla ja odottelemme tervetuliaiskierroksen käynnistymistä.

Viimein kierros alkaa. (Ehdin jo pelätä meidän jotenkin missanneen sen.) Meitä on alle kymmenen uutta ja kaksi konkaria, jotka vievät meitä kävellen ympäri kampusta ja luokkaan tutustumaan meditaatioihin. Kokeilemme lyhytversioita dynaamisesta meditaatiosta sekä kundaliinimeditaatiosta. Dynaaminen meditaatio osoittautuu haasteelliseksi, vaikka se on etukäteen tuntunut kiinnostavimmalta. Siinä pitäisi nimittäin toisessa vaiheessa tulla täysin hulluksi, ja toisin kuin olin ymmärtänyt, tai sitten nyt ymmärrän pieleen, nimenomaan purkaa turhaumustaan ja vihaansa. Saan huudettua raivokkaasti ehkä sekunnin, mutta sen jälkeen en oikein keksi mitään minua suututtavaa. Niinpä vain ulisen ja parun ajatellen eliökunnan tuhoa ja koetan tuntea sen tuskat kehossani, mutta lohduttomuudesta puuttuu jotain. Epätoivo, raivo... en saa niistä kiinni. Enkä tiedä, sen tajuan myöhemmin, kun seison pysähdyksissä ja kädet ilmassa, tekeekö minulle hyvää vahvistaa tätä surua itsessäni. Joka tapauksessa, kymmenen minuutin pikaversio dynaamisesta meditaatiosta ajaa ainakin minut jo aivan loppuun. Ehkä sitä ei tarvitsisi tehdä niin omistautuneesti ja täysillä, tajuan vasta myöhemmin illalla. Mutta toisaalta, kun ollaan paikassa, jossa keskitytään enemmän siihen, miten asiat tehdään, kuin mitä tehdään, ja kuitenkin meditoidaan, miten sitä voisi tehdä vain puolivillaisesti?

Lopun päivää ääneni on käheä ja äänihuulten tienovilla jomottaa kipu, koska olen kaikesta epävarmuudestani ja vihakelvottomuuden tunteistani huolimatta karjunut kaksi minuuttia niin täysiä kuin minusta ääntä lähtee.

Kundaliinimeditaatio sen sijaan osoittautuu pehmeämmäksi ja kiinnostavammaksi. Siinä neljäsosa ajasta ensin täristään, sitten tanssitaan, sitten istutaan ja tarkkaillaan kehon ja mielen tapahtumia ja lopuksi vielä maataan. Jotenkin se sopii paremmin tähän tilanteeseen. Siitä tulee hyvä, rento olo, eikä sellainen loppuunajettu, kivistävä olo kuin dynaamisesta meditaatiosta. Tai ehkä minulla on vaan tosi huono kunto kaiken ripuloimisen ja tanssimattomuuden jäljiltä. Hmm. Onhan sekin mahdollista. Joka tapauksessa, koska jo kymmenen minuutin versio oikeasti tunnin mittaisesta dynaamisesta meditaatiosta vetää kuitiksi, on ehkä järkevämpää aloittaa sen harjoitteleminen kotona tuosta kymmenminuuttisesta, kasvattaa sitä sitten viiteentoista ja niin edelleen, sen sijaan että menisi suoraan tunnin jaksoon eikä ehkä enää ikinä menisi uudestaan. Kundaliini tuntuu siltä, että sitä pystyisi tekemään tunninkin.

Aamutervetuliaisessa myös tanssimme vapaasti näiden kahden tynkämeditaation lisäksi. Se tuntuu hieman hassulta: Siinä me pogoilemme kaavuissa kuin mitkäkin ala-asteen limudiskolaiset. Kaikki vaikuttavat yhtä jännittyneiltäkin! Koetan vaklata, mitä Fauni mahtaa tuumata kaikesta tästä, mutta en oikein saa kiinni siitä, kokeeko hän edelleen hamemaisen kaavun jotenkin noloksi.

Itse koen vieraaksi toisen esittelijämme jotenkin kumman todistelevan otteen: että meditaatiot on laadittu erittäin tieteellisesti, esimerkiksi. Mitähän lisäarvoa moisen toistelulla ajatellaan olevan, kun puhe on kuitenkin suunnattu ihmisille, jotka ovat jo maksaneet mojovan summan tutustumisaamusta ja raahautuneet paikalle, eli ovat selvästi kiinnostuneita kokeilemaan metodia käytännössä? Eikö kuitenkin voisi ajatella, että jos metodi kolahtaa, sen omaksuu, ja jos ei kolahda, sitten etsii jotakin muuta. Istun hiljaa ja hämmästelen tieteellisyyttä, joka mainitaan moneen kertaan, ja tulen aika mietteliääksi sen suhteen, mitähän se puhujalle mahtaa tarkoittaa, etenkin kun hän kahdesti toistaa, että meditaatioiden takana on niin tieteellinen mieli, ettei hän itse ymmärrä siitä yhtään mitään.

Toinen seikka, joka esittelypuheessa töksähtää, on viittaaminen meditaation päämäärään: Sen aidon, luonnollisen itsen löytämiseen kulttuurisen ehdollistamisen kuonan alta. Tätä itseä kuvataan siksi, joka ei ole mieli eikä keho vaan se joka pystyy tarkkailemaan niitä ja on siis oikeastaan ei-itse. Minustakin metataso on hyödyllinen ja ehdoton edellytys kaikkeen tietoisella tavalla kohtuulliseen elämään (ja kyllähän esimerkiksi tietyt psykoterapiankin koulukunnat painottavat, miten tärkeää on identifioitua "terveen aikuisen moodiin" tai "terveen aikuisen ääneen"). Mutta että tuo tarkkailija olisi aidompi ja luonnollisempi, epäilen. Eikö juuri jokin aika sitten uutisoitukin, miten ihmisen aivojen sosiaalisia suhteita kartoittavat osiot kasvavat täyteen mittaansa vasta noin kaksikymmentäviisivuotiaana? Eivätkö nuo osiot vartu juuri kulttuurisen ehdollistamisen alaisina? Ja mikä vielä raflaavampaa: kun ihminen nyt kerran on tämmöinen kumma laji, jonka poikaset syntyvät niin puolivalmiina kasvaakseen kiinni kulttuuriinsa, tarkoitetaanko aidolla ja luonnollisella ihmisellä kulttuurisen ehdollistuksen alla sitä, joka ei osaa pidätellä virtsaansa eikä ulostettaan, koettaa tarttua ääniin käsillä ja niin edelleen. Joka ei osaa liikuttaa itseään pakoon, vaikka vaara sitä uhkaisi, joka tarvitsee äidin, joka omistautuu sille ympärivuorokautisesti sinne saakka että (kaipa kulttuurin tahraamien) vuorovaikutusten ansiosta poikasen keho varttuu ja voimistuu ja oppii kävelemään, juoksemaan ja lopulta erottamaan ainakin hypoteettisesti sellaisia jatkumoita kuin uni ja valve tai valhe ja tosi. Ei varmaankaan toivota, että aidot itset kuolaisivat lattialla ja heiluttelisivat kämmeniään ja huutaisivat laskettuaan alleen. Mutta voi sanoja.

Huomaan miettiväni sitäkin, onko edes lapsenomainen tai lapsen kaltainen hyvä kuvaus siitä, mitä meditaatiolla voitaisiin tavoitella. En ole siitä aivan varma. Ainakin oma lapsuuteni oli pitkälti dogmaattista, välillä hyvin ahdistunutta ja ilotonta. Se riehuriemu, joka vuorotteli toisten riepottelemaksi tulemisen kanssa, sisälsi sellaisia piirteitä, joita en haluaisi takaisin. En haluaisi enää leikkiä, kenen jalka menee ensiksi poikki muuntajan katolta hyppiessä. En haluaisi kuohua ja ajatella olevani kuolematon. Tai uudestisyntynyt messias. Laupias taivas. Pysyköön sellainen kaukana minusta. Lapsiakin on niin monenlaisia; ajattelen tuttavien kahta lasta. Toinen heistä on syntymästään saakka ollut hyvin ujo, arka ja itkuinen ja alkanut nyt vasta vähitellen toeta jaloilleen kouluun mennessään. Toinen taas on syntymästään saakka ollut iloinen ja huoleton. Ehkä elämä leikkaa peräänkuulutettua lapsenomaisuutta jälkimmäisen tapaisilta lapsilta. Ehkä he voivat saada sitä takaisin. Mutta mitä meihin syntymässä säikähtäneisiin tulee - meille se on jotakin täysin uutta. Itse jäsennän esimerkiksi rohkeuden mennä juttelemaan välittömästi vieraalle ihmiselle selväksi aikuisuuden merkiksi. Minä opin sellaisen vasta aikuisena, yliopistolla.

No mutta se termeistä. En pidä termien kuuntelemistani kulttuurin saastekerroksena; niiden kuunteleminen tarkoittaa paljon iloa, huvia ja kenties joskus pilkahduksen aavistustakin siitä, miksi kommunikoiminen (ymmärtämisestä puhumattakaan) menee välillä niin puihin. (Valitettavasti tuo aavistus saapuu useimmiten jälkijättöisesti. Joku voi nyt kysyä, mikä aavistus se tuommoinen on, mutta kutsun tätä aavistukseksi, koska se on jotain niin hataraa ja epämääräistä.)

Pienen kampuskävelyn jälkeen meidät jätetään selviytymään omin nokkinemme. Silmäilemme esitteitä ja päätämme osallistua illan kundaliinimeditaatioon ja iltakokoontumiseen, jonne pitää mennä valkeissa kaavuissa. Koska aamuohjelma on tyhjentänyt meitä, menemme syömään ruokalaan. Siellä on täysjyväriisiä! Melkein itken ilosta - sinne saakka, että joku tulee huomauttamaan, ettei riisiä saisi ottaa laakealle lautaselle vaan se pitäisi laittaa soppa- tai salaattikulhon näköiseen kippoon. Jaaha, vastaan huolettomasti, no ei sille nyt voi enää kai mitään. Kassalla samasta asiasta tylytetään vielä tuomitsevampaan sävyyn. On vaikeaa olla vähän hämmentymättä - onko nyt oikeasti niin paljon väliä sillä, mihin astiaan olen riisin ottanut? Hämmennystäni en älyä purnata edes siitä, että jos kerran on oikeita ja vääriä kulhoja, olisi ihan mukavaa, että niistä voitaisiin jotenkin opastaa ruokajonoon asettujaa. Riisistä laskutetaan joka tapauksessa kolminkertainen hinta, koska laitoin sen lautaselle kulhon sijaan. Luulisi sen kompensoivan aiheuttamaani vääryyttä.

Ruoan jälkeen tarvomme hotellille, koska on selvinnyt, että ennen iltakokoontumista on käytävä suihkussa ja tarvitsemme siis mukaan pyyhkeet iltavaatteiden lisäksi. Nukumme hotellilla lyhyet päiväunet ja rymyämme takaisin vasta juuri ennen kundaliinin alkua. Koetamme etsiä lukkokaappien vartijaa - meditaatiohalliin ei saa viedä laukkuja - mutta löydämmekin vain tiedon, että hän on lakannut palvelemasta jo yli tuntia aiemmin. Tajuamme nukkuneemme onnemme ohi - ja ei vain kundaliinin, vaan myös iltakokoontumisen. Äkkiä ilta avautuu edessä pitkänä ja tyhjänä silkan paperien huolimattomasti lukemisen takia. (No jaa, ei kai saisi olla näin ankara. Informaatiota taisi vain tulla aikamoinen klöntti kerralla!) Onneksi Fauni keksii, että hän voi jäädä istuksimaan kahvilaan laukkujen kanssa, jos minä menen kundaliiniin. Vastustelen aluksi, mutta kun huomaan Faunin olevan ihan hyvillä mielin tarjoamassa mahdollisuutta, tartun siihen kiitollisena.

Kundaliinimeditaatio suoritetaan suuressa, korkeassa hallissa, jonka sisäkatto mukailee rakennuksen pyramidin muotoa. Tanssiessa on hauskaa kurkotella tuota kattoa kohden. En muista, pitääkö silmät sulkea koko meditaation ajaksi, siitä ei mainita johdanto-osiossa, joten pidän silmiä välillä kiinni ja välillä auki. Se muuttaa harjoituksen luonnetta olennaisesti. Toisaalta itseen on parempi syventyä silmät kiinni, toisaalta näkymä - salillinen viininpunaisissa kaavuissa täriseviä ja tanssivia ihmisiä - on liian komea, jotta malttaisin pitää silmät koko ajan kiinni. Ja miksi meditaation pitäisi tutkia vain mielen polveilua, eikö se voisi ulottua tutkimaan myös havainnon etenemistä, juuttumista ja nimeytymistä ja sitten taas yllätyksen ja aiemman ajatusvirheen tajuamisen kautta raikastumista?

Minua joka tapauksessa kiinnostavat salissa pyörähtelevät ihmiset. Mitähän he täältä hakevat? Ja kissanpieksut, mitähän minä täältä haen? Kai olen vain utelias. Tanssiminen suuressa seurueessa synnyttää hyviä tuntemuksia.

Oikeastaan tuntuu hassulta sanoa kundaliinimeditaation iskeneen erityisesti. Siinä saadut huomiot ovat melko samanlaisia kuin huomiot esimerkiksi NIA-tunneilla. En oikein usko, että on kaikille toimivaa meditaatioreseptiä tai että jokin tanssi, esimerkiksi, olisi itsessään luonteeltaan ei-meditaatiivista. Mutta tuntuu täsmällisemmältä jo kirjoittaa, että kundaliinimeditaatio muistuttaa tanssia ja sen jälkeistä venyttelyosiota meditaationa.

Kundaliinin jälkeen Fauni ilmoitti menevänsä ehkä pimeyden meditaatioon. Hyvä, sanoin, mutta minä en sinne tule. (Istuminen ei selvästikään ole minun juttuni. ) Ei se onneksi haitannut; Fauni arveli pimeyden sopivan hyvin hänen lievään kiusaantuneisuuteensa meditoimassa nähdyksi tulemisesta. Niinpä syömisen jälkeen (söimme toisaalla) Fauni lähti pimeyden meditaatioon ja minä tulin kirjoittamaan muistiin, mitä kaikkea on tapahtunut ja miltä tuntuu. Huomenna pitää varata lukkolokero heti aamusta, ettemme jää uudestaan paitsi meditaatioista. Luvassa on mielenkiintoisia juttuja: Gurdijeff-tanssia, naurumeditaatiota, lisää kundaliinia.

Ostin aamuksi taas ananaksen. Järkyttävää tajuta, että parin päivän päästä lentää maahan, jossa ei ole varaa aamuananaksiin, ja vaikka olisikin, ne ovat siellä niin toislaatuisia, ettei niitä tekisi mieli joka aamu syödä.

Voimiintumista ja lääkelevottomuutta

Googlattuani tarpeeksi saamistani lääkkeistä ja niiden sivuvaikutuksista päätän, että alan syödä niistä kahta, maitohappobakteeri- ja frukto-oligosakkaridikapselia sekä järeää monikirjoista antibiootti-antiamebaatti-antigiardialääkettä. Tuon lääkkeen pitäisi tepsiä hyvin lavantautiinkin, vaikken sitä uskokaan sairastavani. Kemoterapian aiheuttamaan pahoinvointiin kirjoitetun lääkkeen sen sijaan skippaan. Jos kehoni haluaa oksentaa ja ripuloida, anti tulla vaan.

Mutta kas, kun saan lääkettä seerumiin, kaikki muuttuu. Ei kehoa enää voisi kiinnostaa vähempää vatsalla purnaaminen. Happovaivoiksikin epäilemäni ylävatsakipu häviää samalla kuin alavatsan kouristelu. Ehkä se oli sittenkin ameeba. Tai giardia. Tai jokin bakteeri. Tärkeintä on kuitenkin, että lääke puree; viruksesta siis tuskin oli kyse.

Seuraavana päivänä olen aivan ihmeissäni siitä, miten erilainen maailma on silloin kun se ei näyttäydy vain suttuisena, oksennuksen-, virtsan- ja ulosteenhajuja kaikkialta uhoavana tahrana, jota on raahustettava eestaas. Toisaalta lääkekin tuntuu aika voimakkaalta. Suussa velloo äitelä maku, huomaan reaktioideni tulevan hieman viiveellä ja lääkkeen sivuvaikutuksista netistäkin lukemani kevytmielisyys nostelee päätään. Niin, elämä maistuu taas elämältä. Istumme Hyderabadia ja Secunderabadia erottavan tekojärven rannassa eräänlaisessa ruokamaailmassa, jossa on monia pikaruokakojuja, ilmainen vessa ja mahdollisuus viipyillä tuntikausia. Järvi uhoaa alapäisiä lemujaan. Haalariukkelit ovat käärineet lahkeet ihan vesirajaan, kahlaavat puolisääreen vedessä ja ruoppaavat rantaa lehtiharavoin. He kuopsuttavat kivikosta irti sinne juuttunutta muoviroskaa ja vesihyasinttia, joka uhkaa tekojärven hyvinvointia. Miehet seisovat vieläpä melkein suoraan sellaisen mainoksen alla, jossa lukee sloganeja "pidä kaupunki siistinä", "hoidetaan yhdessä tekojärvi kuntoon" ja niin edelleen. Aika cool työ heillä, ajattelen.

Sitten tajuan, että sen sijaan, että sulloisivat vesihyasintit kompostisäkkeihin tai lehmillesyöttösäkkeihin ja muoviroskat jätesäkkeihin, miehet husivatkin roskia kauemmas rannasta, kohti ulappaa. Kun tarkemmin katson, heillä onkin ruokamaailman univormut päällään. He vain siivoavat rantaa siltä kohdin. Vesi lillii liejuisena syömälän alapuolella, ja muovikääreet, muovipussit, tyhjät juomapullot sekä tietysti ruokamaailman joidenkin kojujen suosimat kertakäyttölautaset aloittavat purjehduksensa kohti ulappaa lehtiharavan vauhdittamina, varmaankin vain palatakseen seuraavaksi aamuksi takaisin työllistämään samoja ukkoja.

Minulta on kielletty - tai siis, ei ole kielletty, ihan itse tämän netistä etsin, ei lääkäri siitä mitään maininnut - tee, kahvi, tulehduskipulääkkeet ja alkoholi koko kuurin ajan, samoin ylen- ja raskaaasti syöminen, sekä vitamiini-, kalkki- ja rautatablettien nauttiminen lääkkeen napsinta-ajankohtina. Niinpä en voi kuin maistella kielenpäällä vähäsen kookosjääkahvia, joka on nestemäinen karkki. Se vie hetkeksi pois lääkkeen maun.

Ruokamaailma on taktinen valinta - lääke on melkoinen diureetti. Vettä kuluu viidettä litraa päivässä, koko ajan jano kuivaa suuta ja pissa on nautituista nestemääristä ja tiheästä hyyskässä juoksemisesta huolimatta koostumukseltaan lähellä tuorepuristettua ananasmehua, melkoista valkeakuohuista hedelmälihamöllöä.

Kun olen kierrättänyt vettä tarpeeksi ja syönyt Eggie-nimisen kojun valmistaman munakkaan ("Get high on eggs!" kuuluu kojun hilpeä mainoslause) vatsaa entisestään lepytelläkseni (se on hipihiljaa, mutta pelkään sen pian jo karjaisevan), liikahtelemme eteenpäin hiljakseltaan kohti huvipuistoa. Jonotamme sisään, katselemme salwar kameezeisten ja abaya-niquabeisten naisten hilpeää koikkelehtimista laitteisiin ja niistä pois tutussa huvipuistomoodissa, hihittäen ja vähän pahoinvoivina. (Miehillä on länkkärivaatteet, joten heistä on vaikeaa repiä mitään iloista hämmennystä.) Meitä halutaan taas kuvata milloin kenenkin kanssa. Vanhemmat yrittävät jopa saada parikuukautisen vauvansa kiinnostumaan ulkomaanotuksista, mutta vauva ei taida vielä ymmärtää innostua kohtaamisen eksotiikasta, kunhan muljauttelee silmiään.

Erään opettajan kanssa käymme vähän hämmentävän keskustelun. Mistä olette, hän avaa tutulla repliikillä. Ahaa, Suomi, eikös se ole siis Alankomaiden kansankielinen nimi. Ei, korjaamme, se on Hollanti, ja kyllä Suomi on siitä pohjoisemmassa. Mies kyselee paljon kysymyksiä, joihin on vaikeaa vastata. ("Mikä on valtionne pääasiallinen vientituote? Entä yleisin ammatti?") Hän kyselee, miten on mahdollista, ettei maanviljelijä ole yleisin ammatti, ja hämmästyy kuultuaan, kuinka lyhyt meidän kasvukautemme on ja kauanko meillä on lumi maassa. "No mutta", hän sanoo sitten pahoitellen, "teillä täytyy olla siellä sitten kauhean rankkaa ja kovaa elää." Siihen on vaikeaa vastata mitään. Fauni onneksi saa sanottua, että onhan se ollut sata vuotta sitten melkoista kovaa ja köyhää elämää, mutta että nykyään on teknologia, ei siellä mitään hätää ole, elämä on aika mukavaa. Opettaja näyttää helpottuneelta, kiittää juttutuokiosta ja hyvästelee kohteliaasti. Jäämme tuijottamaan toisiamme Faunin kanssa huvittuneina ja vähän tyrmistyneinä - että joku intialainen ajattelee, että meillä elämä olisi kovempaa kuin täällä. Onhan Suomella haastava ilmasto, mutta miten äkisti selittää, ettei Suomessa oikeasti ole sillä tavalla köyhiä ihmisiä kuin täällä on, että meillä sosiaaliturvajärjestelmä toimii maailman mittakaavassa aika loistokkaasti ja että koulutuskin on pirulainen ilmaista, ainakin vielä.

Huvittava yksityiskohta koko huvipuistossa on, että siinä missä suomalaisia huvipuistoja luonnehtii värikäs tyyli, jolla hindut koristavat temppelinsä, täällä huvipuistot ovat taas hyvinkin pelkistettyjä. Tavallaan loogista: olisihan se ehkä kummallista, jos heidän uskonnolliseksi visuaaliseksi tyyliksi mieltämänsä hahmojen, värien ja tapahtumien sekamelska leimaisi myös hurvittelulaitteita!

Päätämme investoida pikkurahojamme kauhujen taloon kartoittaaksemme, mikä intialaisista olisi kammottavaa. Onko talossa kenties henkiä vai vampyyreitä vai mitä ja miten heidät on kuvattu? No, ihan ensimmäiseksi käy ilmi, että pelottavaan taloon käydään puunrungon läpi, ei ovesta. Ja talossa on pilkkosenpimeää. Koska konsepti on meille tuntematon, emme oikein tiedä, odotetaanko meidän etenevän johonkin suuntaan pimeässä, ja jos, niin minne. EHkä kohta tulee juna valot loistaen ja poimii kyytiin? Mutta ei, sieltä tuleekin yksi talon kummituksista. Tietysti! Alhaisen työvoimakustannuksen maassa taitaa käydä edulliseksi pitää eläviä kummituksia pelkkien patsaiden sijaan. Kummitus vieläpä lähtee johdattelemaan meitä huudellen "come on madam, step here" ja vilkutellen kännykkänsä näyttöä suuntavaloksi. Itse kauheus taitaa perustua lähinnä pimeyteen. Joissain käytävissä on karmeita verisiä lahtauskohtauksia vahanukein toteutettuina, mutta nuket eivät mitenkään liiku eikä niiden valaistuskaan muutu. Kohteiden luona taustalta kuuluva kirkuna aina kovenee niin, että se vihloo korvia. Taidan pelätä eniten kuuloni vaurioituvan pysyvästi. Ja Fauni pelkää eniten pudotuksia, joita tulee arvaamatta; lattia on ihan yhtä tasainen kuin intialaiset jalkakäytävätkin, ja nyt sitä ei lainkaan näe. Meitä suditaan pölyhuiskalla naamaan ja niskaan ja nauretaan räkäisesti korvaan. Ihmissusimaskin päähän vetänyt farkkuasuinen heppu vilkuttaa valoja päälle ja pois; ehkä tällä tavoitellaan jotain valaistumisvaikutusta siitä, että seurassa on kummia tyyppejä. Ja lopuksi viimeinen elävistä madam madamia huutelevista kummituksista rämistää valtavaa rumpujen, kulkusten ja ties minkä helvetinpasuunoiden settiä niin kovaa suoraan vieressämme, että korvat soivat vielä vartin talosta poistumisen jälkeenkin.

Riksamatka keskustaan ja juna-asemalle on luonnollisesti paljon karmivampi kuin mikään kauhujen talossa kohtaamamme otus, ääni tai tapahtuma.

Yöjunassa Puneen saan nukuttua ehkä tunnin tai kaksi. Luultavasti kyse on tuosta lääkkeestä. Herään nimittäin siihen, että joku huutaa minua nimeltä junan käytävältä. Ensin ajattelen sen olleen unta, mutta sitten odottelen ja höristelen korviani hämärässä, ja enkös vaan kuule huhuilun taas. Pönkeän punkasta alas, vaikka varsin mainiosti näen Faunin nukkuvan toisella yläpetillä eikä junassa pitäisi olla ketään muuta, joka sillä viisiin voisi huudella. En ole juurikaan levoton, vain hieman tokkurainen. Käytävällä alan vähitellen selvitä ja tajuan, että yliväsymys ja kehon väsymystila vaan taitavat tehdä taas tepposiaan. (Silloin kun erosin, uni ja valve sekoittuivat myös niin vahvasti, että aloin epäröidä, onko niiden tarkka erottelu sittenkään kovin järkevää; tässä tilassa ei ole siis mitään uutta ja koska näin on, minun ei tarvitse pelätä tulevani hulluksi, kuten nuorempana pelkäsin, jos silkkaa univajetta aloin säpsyä, kuulla ääniä ja nähdä silmänurkasta hahmoja. Ja jos olenkin jo hullu - no, ihan mainiosti näytän näinkin pärjäävän, turha tällaisista on hermostua.) Huhuile siellä vaan, sanon mielessä hiljaa ja kapuan pedille. Silti vielä monta kertaa käännän äkisti päätä, koska kuulen selvästi Faunin kuiskuttavan minulle, mutta kun katson häntä, näen hänen nukkuvan syvää unta ja tajuan taas vaan kuulevani omiani.

Makaan hereillä vuoroin liikkuvassa, vuoroin asemilla seisovassa junassa, jonka pika-etuliite lienee vain mainoskikka. Mietin iltaista hämmennystä, jonka irvikissan kapeiden huulten virneen muotoinen kuu aiheutti. Olemme nähneet täällä tuon hassun hymykuun, kuppikuun, mutta emme ole nähneet kulmakarvakuuta. Tämä tietysti syöksi liikkeelle melkoisen kysymysten myllyn: Miksi kuu on täällä sillä tavalla kallellaan? Onko se joskus kulmakarvana? Onko se jossain kulmakarvana, jos ei täällä olisikaan? Ja sitten, yritettäessä päätellä kulmakarvuuden mahdollisuutta, törmäsimme mykistävään tosiseikkaan siitä, että vaikka molemmat meistä olemme tuijotelleet kuuta sentään useita vuosia ja vaikka minäkin mieluusti nimeän sen uudeksi tai sirpiksi tai puoleksi tai täydeksi, äkisti oli täysin mahdotonta muistaa, esiintyykö kuu pohjoisessakin sirppinä aina samansuuntaisesti vai ei. Ja sitten kun mietin tätä hämmennystä, koetin mallintaa päässäni aurinkoa, joka valaisee kuun kyljen, maata, joka kiertää aurinkoa ja oman akselinsa ympäri, ja kuuta, joka kiertää maata. (Koulussa oli tästä yksinkertaistettu, käsin veivattava malli; auringon virkaa toimitti kynttilä.) Mutta kiertääkö kuu maata maan akselin suuntaisesti vai vinossa siihen nähden? Pääni pyörähteli planetaarista mittakaavaa ja pian pystyin todistamaan itselleni vaikka mitä, vain todetakseni sotkeutuneeni taas samaan kuuvyyhtiin, jonka jo kertaalleen päätin ratkaista empiirisesti tutkien. Eihän kuu minulta nimittäin mihinkään karkaa kotona, vaikka voikin mennä aikaa ennen kuin pääsen ihmettelemään hymykuuta uudestaan. (Vaikka kaiken järjen mukaan Brasiliassa kuu voisi hymyillä... en vain kuuepisodin jälkeen oikein luota järkeeni! Enkä muistiini. Huooh.)

Nyt olemme Punessa. Tuntuisi hupsulta matkata Intiaan käymättä ashramissa, ja kaiken lukemani perusteella Oshon ashram vaikutti kiinnostavimmalta, lähinnä dynaamisten meditaatioidensa takia. Punen Koreagaon Park, jossa ashram ja hotellimme sijaitsevat, vaikuttaa hyvin välimerelliseltä, vehreältä ja vauraalta. On vaikeaa uskoa olevansa Intiassa lainkaan. Olemme käyneet aids-testissä, joka vaaditaan ashramiin pääsyyn, ostaneet edullisesti vaaditut punaiset ja valkoiset kaavut alueen ulkopuolen kaupustelijoilta (punaisen kaapuni kainalot haisivat hirveältä, joten pesin kaavun lavuaarissa käsisaippualla pikaisesti) ja valmistautuneet siihen, että huomenna menemme kolmen tunnin tervetuliaissessioon ja sitten käytämme sen ja seuraavan päivän tutustuen osholaiseen tapaan meditoida. Faunin kauhuksi aids-testin vaatimaa veritippaa ei otettukaan esiin laserilla, kuten olimme jostain lukeneet, vaan kertakäyttölansetilla. Hänen oli aluksi vaikeaa uskoa, että se voisi olla turvallista. (Minusta lansetti tuntuu laseria turvallisemmalta, ehkä johtuen siitä, että käsistäni on poltettu syyliä laserilla, mikä ei ollut erityisen kivuton kokemus. Kämmenissä ja sormissa on valtavan tarkka tunto!)

Ensinäkymä ashramiin on ainakin lupaava: hiljaisuutta, rauhaa, suuria kasveja, kalalammikoita. Nämä näkyivät tervetulokeskuksesta, jonne kannoimme melkoisen summan käteistä. Sen pidemmälle emme päässeet, huomenna sitten. Katsotaan, jaksanko meditointien jälkeen vielä blogata asiasta.

Jännittävää joka tapauksessa tehdä jotain kaikissa mielissä meditatiivista. Yleensähän päädyn pitämään meditaationa jotakin, mistä toiset eivät helposti ymmärrä, mikä siinä nyt niin meditatiivista voi olla. Ehkä heillä on erilainen meditaation käsite. Siskokin kirjoitti facebookissa, miten mahtavat vibat tulee meditaatiosta. En itse oikein tunnista tuota. Pidän kyllä siitä, että pysyn läsnä ja havaitsen vaikeuteni hyväksyä asioiden rataa ja millä tavalla asioita jäsennän, ja joskus hetkittäin kaikki tuntuu valtavan kauniilta ja merkitykselliseltä, mutta ei se minulle taida olla se asia, joka meditaatiosta ensiksi tulisi mieleen, enemmän siitä tulee mieleen tietyn tilanteen kuuntelu semmoisenaan, kaikkina juonteineen, mikäli sellainen nyt on mahdollista. (Tästä meditaatiomahtavuudesta tulevat mieleen ne ihmiset, jotka jaksavat olla jipoissa juuri tapaamistaan ihmisistä, hihkua niiden mahtavatyyppiyttä; se on sympaattinen piirre, mutta en yhtään keksi, miten tai miksi itse sillä tavalla innostuisin ihmisistä. Eläimistä nyt tietysti, ja kasveista, mutta... ihmisistä? Meditaatiosta? Kognitiivinen sulku.)

Vähän kyllä pelottaa, mitä yöstä tulee, jos en saa nukuttua, seuraavasta päivästä nyt puhumattakaan. Lääkkeen sivuvaikutuksena on mainittu unettomuus kevytmielisyyden, psykoosien ja sen sellaisten ohella. Kevytmielisyyttä on kyllä koettukin; eilen varsin kauniisti englantia puhuvat, siististi pukeutuneet ja hyvinruokotut tytöt tulivat kerjäämään meiltä markkina-alueella tuota iänikuista kymmentä rupiaa ja näyttivät taas surkeaa naamaa ja ruoan kädellä suuhun vientiä. Oli ihan selvää, etteivät nämä tytöt nyt tosiaan kerjää ruokaan, vaan ehkä rannerenkaisiin tai muuhun kivaan, ja kun ei täällä kukaan ole vielä reagoinut mitenkään kysymykseeni, että mistähän ja keneltä minä ne kymmenrupiaiset saan (eri asia on tietysti, kun joku on oikeasti sairas, nälkäinen ja kadulle hylätty, mutta suurin osa kerjääjistä ei kuulu siihen luokkaan; ei kerjääminen täällä selvästikään stigmatisoi sosiaalisesti, ei ainakaan ulkkareilta kerjääminen), niin sitten kevytmielisyyden puuskassani otin peilinä hänen ilmeensä ja eleensä ja mankuvan tyylinsä ja sanoin: "Noo madaam, youu give me ten ruppees! Need to eat!" ja nostelin sormilla sirosti kuvitteellista ruokaa huulilleni. Tytön silmät laajenivat, käsi kohosi suulle ja sieltä pulahti spontaani: "OH SHIT!" Sitten hän repäisi ystävättäret matkaan ja he juoksivat hämmentyneesti nauraen tiehensä.

Saapa nähdä mitä yöunista tulee, kun vatsan sijaan pää myllertää tätä tahtia! Mutta parempi näin päin. Ainakin vielä.

Ihmeellinen Hampi ja mutkia matkassa

Kursiudun kokoon Bangaloren viimeisenä päivänä. Äkisti oireet katoavat. Se on hauska päivä; Bangalore on tosiaan kaupunki makuuni. Kahviloita, hyviä ravintoloita, divareita ja riksakuskitkin käyttävät pyydettäessä mittaria. Istumme Oberoi-hotellin thairavintolassa ja seuraamme koristeellisten karppien pulausta altaassa. Pensaasta hiipii harmaa-ruskeaviiruinen intianriisihaikara, asettuu kivelle ja vaanii karppeja hievahtamatta. Lopulta poistumme paikalta, vaikkei mitenkään malttaisi.

Vatsani on lakannut sulattamasta intialaista ruokaa. Onneksi Bangaloresta on helppoa löytää myös vähärasvaisempaa kiinalaista ja thairuokaa.

Matkaamme Hampiin toiveikkaina. Ensimmäinen päivä siellä sujuukin hienosti. Paikka on juuri niin satumainen kuin toiset ovat sitä kuvanneet, mutta en ole oikein uskaltanut uskoa kuvauksia todeksi ennen kuin näen. Valtavat kivimuodostelmat, tuhatviisisataaluvun temppelien (ja "tanssityttöjen" kadun - toinen lähteistä puhuu tanssitytöistä ja toinen kurtisaaneista, mitä tietysti tanssitytöksi identifioituvana vastustan vaikka varmaan perinteisessä mielessä länsimaiset itsenäiset naiset olisivat kaikki kurtisaaneja...) rauniot, pienen kylän hiljaisuus, kalliomuodostelmien välissä kiemurteleva joki, pääskyset (täällä ei ole kotkia vaan pääskysiä!), leppoisasti kylänraitilla asustavat siat ja kanat ja tietysti koirat ja lehmät, kaikki se punoutuu maagiseksi yhtälöksi. Ruokakin on hyvää, löydämme tiibetiläisen ravintolan. Jostain syystä tiibetiläisten paikoissa on hyvää ruokaa, kommunikaatio sujuu helposti ja jotenkin kotoisan tuntuisesti - he eivät tuppaannu eivätkä toisaalta toimi hällävälisti. Kohtaamiset ovat suoria, ystävällisen uteliaita ja hiljaisesti tarkkailevia.

Jo toisena päivänä kuitenkin vatsa heittäytyy hankalaksi. Aamiaisella se vielä käyttäytyy sopuisasti, mutta alkaa jo pian raunioilla vihoitella. Kaukana kaikista vessoista on vain kyyristyttävä housut kintuissa kivipaasien ja muinaisen linnoitusmuurin taa ja annettava tulla. Lopun päivää vatsaparka kouristelee, minkä ehtii. Koska olemme buukanneet riksakuskin koko päiväksi, puren hammasta ja sinnittelen helteessä rauniolta toiselle. Lounaalla meinaa kyllä tulla sota, koska riksakuski tilaa mitään kyselemättä ruokaa ja vahvaa olutta meidän laskuumme siitä etukäteen tiedustelematta. Kun Fauni tivaa ravintolahenkilökunnalta, pitääkö muka paikkansa kuskin väite, että turisti tarjoaa aina kuskin lounaat, henkilökunta vain keikuttelee päitään asiaan kantaa ottamatta - luultavasti, koska ei halua kärhämää riksakuskin kanssa, joka kuitenkin kyörää turisteja heidän ravintolaansa. Jos asia olisi kuten riksakuski väittää, kaipa he voisivat sanoa, että näin se täällä menee. Lopulta kiista pannaan puoliksi. Illaksi vatsa tokenee yllättäen ja olo on mitä loistavin.

Kolmantena Hampin-päivänä tuntuu kuin mitään vatsaongelmia ei olisi ollutkaan. Vaeltelemme iloisesti ympäriinsä ja meinaamme miltei unohtaa malarialääkkeiden ottamisen hyväntuulisuuttamme. Näemme temppelinorsunkin kylpevän joessa. Lakshmi-norsu, joka on nimetty täällä lähinnä rahanpalvontaan liittyvän jumalan mukaan (nimi on tosi suosittu ihmisilläkin täällä, mikä kuvaa hyvin arvoja; wikin mukaan Lakshmi liittyy paljon muuhunkin kuin vaurauteen, mutta näkemäni, kuulemani ja lukemani perusteella Lakshmi esitellään sinä, joka tuo rahaa ja koruja), luovii yllättävän ketterästi alas pesupaikan betoniportaita ja kerää enemmän huomiota kuin mikään muu kaupungissa sillä hetkellä. Se epäröi hieman virtaan astumista, mutta länttää sitten pöllimäisen jalkansa veteen ja astelee syvemmälle ohjaajan polkiessa paljain jalkaterin sen korvantaustoja. Lakshmi seisoskelee hetken, ruiskuttelee vettä kärsällään ja odottaa ohjaajan kivelle pelastautumista ennen kuin ryhtyy sukeltelemaan tosissaan. Norsu osaa kylpeä nautinnollisesti. Syväkylpyjen jälkeen Lakshmi ottaa taas ohjaajan selkäänsä ja kahlaa varsinaiselle pesupaikalle, jossa sen eiliset meikit hangataan pois uusien alta. Se kellahtaa hitaasti kyljelleen ja jää makaamaan tyynesti naama veden alla, periskooppimaisen kärsänsä kautta hengitellen. Tosiaan, kärsä on selvästi kätevä muuhunkin kuin hedelmien puista poimimiseen!

Kutsumme tätä kolmatta päivää keskenämme nautintojen päiväksi, koska varsinaista kunnianhimoista rauniosompausta ei enää riitä koko päiväksi. Sen sijaan istumme paljon kahviloissa ja livumme joen pintaa pyöreässä veneessä, jota soutaa playboy-paitainen teinipoika. Poika lupailee intialaiseen tapaan pysähdyksiä missä vaan, mutta käytännössä pysähdyksiin saakka ei koskaan päästä. Samaan veneeseen tulee myös italialainen pariskunta, johon on hieman vaikeaa suhtautua. Nimittäin aina kun huomio kääntyy muualle kuin italialaiseen mieheen, hänen kasvoilleen nousee murjottava ilme, jonka hän sitten ovelasti lakaisee tiehensä tekemällä taikatemppuja ja siten rosvoamalla huomion taas omaan säteilyynsä. Kaikkialla, minne hän kulkee, hän esittäytyy ensin Magic Babaksi. Tavallaan pidän Magic Baban tavasta olla huomionkipeä, koska onhan taikatemppujen tekeminen rauhanomaista ja hauskaa sekä ilahduttaa selvästi monia kyläläisiä. Toisaalta vähän kummastuttaa se, miten lyhyen aikaa Magic Baba kestää tilannetta, jossa ei ole huomion keskipisteenä. Ehkä hän on syntynyt sellaiseksi, vähän samalla tavalla kuin itse on kai jo synnynnäisesti huono kestämään tilanteita, joissa joutuu huomion keskipisteeksi. Ei ole helppoa kellään...

Yksi Intiassa matkustamisen haasteista onkin, ettei täällä ihmisen anneta lipua näkymättömänä. Vasta nyt ymmärrän, että sitäkin voi ajatella luksuksena perustarpeen sijaan.

Olemme sopineet meitä aiemmin kyydinneen riksakuskin kanssa, että hän heittää meidät myös Hospetin kaupunkiin, joka on Hampin lähin junien pysähdyspaikka. Saavumme kadulle sovittuun aikaan vatsat täynnä maukasta tiibetiläisruokaa. Odottelemme ukkoa hyvän tovin ja torjumme muutaman kyytitiedustelun. Yksi tiedustelijoista on kuitenkin sitkeä, selkeää örkkiainesta, ja sanoo, että tuosta pilkkahinnasta Hospetiin hänkin tekisi asiakkaalle oharit tuosta noin vain. (Eikä mihinkään, mitä riksakuskit sanovat, voi oikein luottaa.) Keinuttelemme päitämme kantaa ottamatta (se tarttuu), mutta koska on pimeä ja junakin lähtee kohta ja yksi laukuista on vielä aseman säilössä, lähdemme tyypin kanssa kulkemaan kohti keskusaukiota torjuen hänen paljon kalliimmat kyytihintansa. Lopulta tyyppi luovuttaa ja huoahtaa, että okei sitten, sataviisikymppiä käy hänellekin. Selvä pyy - loikkaamme riksaan. Mutta paikalle syöksyy ulvoen toinen riksakuski, joka kysyy vihaiseen sävyyn, miksemme mene hänen riksaansa, joka on ensiksi lähtevällä paikalla. Selitämme ärtyneenä, etteivät moiset systeemit avaudu satunnaiselle matkaajalle juuri mitenkään. Mutta meidänkin kuskimme taipuu ja alkaa hoputtaa meitä ulos riksastaan toiseen riksaan. Raijaamme laukut ja istahdamme riksaan vain kuullaksemme, ettei hän sittenkään voi kyyditä meitä - mutta hänen veljensä voi. Veli tulee paikalle. Nousemme veljen riksaan. Ja tässä vaiheessa äkisti velikin vetää jarrut pohjaan ja alkaa suositelle meille järjestyksessä jo neljättä riksaa. Mikä ihme tässä nyt mättää, alan tylyttää, miksi ihmeessä tämä riksa ei nyt muka voi sittenkään liikkua, kun äsken kaikilla oli niin kova kiire huolita meidät sen sisuksiin. Tuollaisessa tilanteessa alkaa miettiä, koetetaanko tässä nyt jotain kusetusta, joista Hampi on aika tunnettu.

Itse asiassa majatalon seinällä on ollut paikallisen poliisin tiedote, jossa kehotetaan matkailijoita palaamaan huoneisiinsa lukkojen taa aina ennen auringonlaskua. Koska on ollut paljon ryöstöjä, raiskauksia ja muita puliveivauksia. Kummasti sellainen muistuu mieleen, kun äkisti emme kyytiläisinä kelpaakaan kellekään kuskille, jotka yleensä tappelevat asiakkaista ääntä säästämättä.

Nyt kun parahdan tuskastuneena kohtaamastamme kohtelusta, uusin tarjokas tarjoaa ihan järkevän selityksen: hän on Hospetista, muut Hampista. Tinkaamamme hinta ei ole hampilaisille kovin houkuttava, koska heidän on palattava tyhjällä riksalla takaisin Hampiin. Kun taas hänelle kyse on kotimatkasta. No, se on tietysti järkevä selitys ja kapuamme riksaan.

Viime hetkellä etupenkille loikkaa kuitenkin vielä toinen mies ja riksa kaasuttaa maaseudun pimeään. Kukas tämä toinen sitten on? Matkailijoille suunnatuissa turvallisuusohjeissa korostetaan erityisen tarkasti, että jos matkustajien joukossa on naisia, ei tule nousta ikinä taksiin tai riksaan, jossa on kuskin lisäksi joku muu mies. No, siinä me nyt kuitenkin kiidämme halki pimeän, asuttamattoman seudun, pojat pistävät diskonjytkeen päälle ja nainen voihkii biitin lomaan want you so bad, lalalalala, wanna feel you inside of me, want you tonight. Tyypsät pureksivat paania ja kaasuttavat pimeitä teitä kuin hullut. Sellaisessa tilanteessa tajuaa äkisti, kuinka hauras ja vieras tämän kaiken keskellä matkatessa itse on. Entäs sitten jos he haluavat jotain hankaluuksia?

Onneksi päädymme kuitenkin sinne, minne olemme riksan tilanneetkin, eli Hospetin rautatieasemalle. Kuski pyytelee vielä anteeksi säätöä matkan alussa, ja pystymme vastaamaan aidon iloisina, että ei se mitään, järkeväähän tämä oli näin hoitaa.

Juna saapuu ajoissa, löydämme makuupaikkamme pimeästä vaunusta. Toiset nukkujat ovat matkanneet jo pidempään. Kiipeämme lavereille. Odotan unta. Palelee. Hampaat kalkattavat. Ja sitten äkisti, valtavan kuuma ja vatsa myllertää. Tajuan, ettei sekuntiakaan voi hukata, tempaannun tikkaita alas ja juoksen vessaan ja heti housut alas saatuani räjähdän ripulia kaikkiin suuntiin. Tietysti vessa on intialaistyylinen lattiareikä, länkkärivessa olisi ollut vaunun toisessa päässä, mutta ei sitä siinä kerkiä etsimään. Vessan takaseinä on täynnä ripulia. Oma takamus ja reiän kaakeliympärys olisi tarkoitus huuhtoa ketjuun kiinnitetyllä pikku kupposella. Lasken vettä kupposeen, mutta ketju on auttamatta liian lyhyt, jotta seinään saisi ruiskittua vettä. Lopulta vetäydyn vessasta vähin äänin jätökset seinille jättäen, koska ei ole mitään keinoa siivota niitä. Säälittää se, joka tuohon vessaan eksyy yön hämärässä! Tosin haju on jo aika varoittava. En saa unta ja torkahtelen vain lyhyesti herätäkseni samaan kuumuuten, joka vielä painaa poskipäitä liian alkoholin nauttimisesta tutulla tavalla. Ällötys. Pingon nyt toiseen päähän vaunua, syöksyn länkkärivessaan, kiskon housut alas ja istun edes tarkistamatta pytyn siisteyttä. Eikä hetkeäkään liian aikaisin. Oksennusta ja ripulia tuntuu syöksyvän korvista ja silmistäkin. Nyt ripuli sentään jää pönttöön, josta se on helppo huuhtoa. (Miksi muuten ripuli syöksyy suoraan taaksepäin eikä alas, kuten voisi kuvitella? Vai onko tämä jokin oma taka-anomaliani?) Mutta oksennusta lentelee seinille, lattialle, lavuaarin kylkeen... pesen taas vessaa hyvän tovin pikkuisella ketjuun kiinnitetyllä kupilla vatsan rauhoituttua, nyt paremmin tuloksin. Onneksi lattiassa on pieni viemäriritilä nesteen poistumiseksi. Saan siitä sullottua sandaaleilla läpi vatsahappojen pehmentämät purupalojen kokoiset papaijat, ananakset ja banaanit .

Oikeastaan vessan pieteetillä siivoaminen osoittautuu turhaksi, koska käyn uudestaan oksentamassa lattialle eikä kukaan muu vaunussa ole hereillä tai ainakaan liiku oksennuskeikkojeni välillä. Mutta eikö tuo oikeastaan luonnehdikin kaikkea siivoamista - taloudenpidosta (ja ajattelusta) ei koskaan tule sillä viisiin valmista, että voisi pistää pillit pussiin ja sanoa tehneensä sen.

Aamulla olen aika kurjana, koska ripuloinnista ja oksentamisesta ja yöunten menemisestä tulee kurja olo. Saavumme Hyderabadiin, jonka ruokia on odotettu koko matka. Huooh. Kannattaa odottaa! (No, on se odotus monesti pitänyt minua hyvällä tuulella silloin kuin vain mealseja on ollut tarjolla. Parempi kai odottaa turhaan kuin velloa toivottomuudessa ja ei-siitä-kuitenkaan-mitään-tulisi -rimssuissa.) Tavarat hotelliin ja kohti sairaalaa - haluan tietää, mikä vatsassa mättää. Kysymme hyvää sairaalaa hotellin respasta, ja he neuvovat tuohon ihan viereen. Tarvomme sinne ja kerron oireistani sairaanhoitajalle, joka tekee merkinnät vihkoon ja ohjaa minut sänkyyn makaamaan. (Alan vähitellen epäillä, että tämä makuuttaminen liittyy potilaan passiivisuusodotuksiin enemmän kuin mihinkään lääketieteellisiin perusteisiin.) Lääkäri tulee pian. Hän on ehkä ikäiseni, lihava ja nyrpeän näköinen mies, joka kysyttyään, miksi olen tullut, ilmoittaa suoralta kädeltä, että hänen mielestään minut pitää ottaa sisään sairaalaan ainakin kolmeksi vuorokaudeksi. Häh, kysyn hölmistyneenä. Sinut pitää laittaa tiputukseen dehydrataation takia, hän sanoo. En ole niin dehydratoitunut, koetan selittää, olen koko ajan tankannut nestettä ja elektrolyyttiliuostakin, mutta mies on ehdoton ja selvästi ärsyyntynyt vastustelustani. Ei ei, täällä Intiassa on vaarallisia tauteja. Oletkos ikinä kuullut lavantaudista, hän sanoo painokkaasti. Se hoidetaan sairaaloissa. Ja siihen voi kuolla! Joo, olen kuullut ja tiedän tuon, mutta, sanon sinnikkäästi vastaan ja miehen kauhuksi nousen istumaankin, vaikka hän koettaa tunkea minua olkapäästä takaisin makuulle, mutta ei minulla edes ole kuumetta!

Mies tarkistaa asian sairaanhoitajalta, joka vahvistaa sanani: lämpö ja verenpaine normaalit. Sitten hän kääntyy takaisin puoleeni ja toistaa, että tarvitsen intensiivistä tarkkailua ja tiputuksen. Enkä tarvitse, intän vastaan. Mutta mieluusti soisin tutkittavan, mikä vatsaani tällä lailla rassaa ees sun taas. Se voi olla lavantauti, hän toistaa. Niin, sanon, mutta kun minulla ei ole edes ollut kuumetta! Lavantauti vaatii ehdottomasti sairaalahoidon, hän jankkaa. En usko, että minulla on lavantautia, sanon takaisin, ja missään nimessä ei käy, että jäisin tänne kolmeksi päiväksi. Todennäköisemmin kyseessä on jonkinlainen turistiripuli tai ameeba tai giardia. (Olen lukenut Therapia Fennicaa.) Ja joka tapauksessa lavantautiinkin annetaan antibioottia hoidoksi; ehkä olisi mahdollista, että hän voisi määrätä minulle empiirisen antibioottihoidon ja jos se ei tehoa, lupaan mennä Punessa uudelleen sairaalaan. Minunhan terveydestäni tässä on kyse. Lääkäri ärtyy yhä enemmän ja sanoo, että no olkoon sitten, tietysti voidaan määrätä antibiootteja, mutta jos et suostu sairaalaan kolmeksi päiväksi, emme voi myöskään tehdä mitään testejä ja olet täysin omalla vastuullasi kadulla jos lääkkeet ovatkin väärät. Se käy kyllä, sanon, minulla on ystävä, joka voi pitää minusta huolta ja joka tapauksessa olisin täysin omalla vastuullani myös täällä sairaalassa.

Tottahan sekin nimittäin on. Minun päätöksestäni siinä on kyse, eikä tunnu hyvältä keskustella lääkärin kanssa, joka ei tunnu kuuntelevan lainkaan oireitani vaan päättää ainoastaan, että minulla on varaa maksaa ja että siksi on hyvä ottaa minut sisään. Olen nimittäin tullut lääkäriin aika hatarin oirein: epämääräistä vatsasekoilua viikko ja sitten kovasti ruokamyrkytyksen oloinen vatsaräjähdys. Ei kuumetta, ei verta ulosteessa.

No olkoon sitten, nyrpistää lääkäri. Ole hyvä ja mene respaan maksamaan potilasmaksu. Minkä teen. Siitä lääkäri tulee hakemaan minut takaisin sisään. Sairaanhoitaja johdattaa minut jälleen sänkyyn ja koettaa komentaa makuulle, mutta koska hän jää häilymään tiputustelineen luo, eikä minulla ole muutenkaan turvallinen olo siellä sängyssä ja tuntuu tyhmältä puhua makuulta ikään kuin olisin kuoleman kielissä ja alistuisin mihin vain minuun suunnattaviin toimiin, kieltäydyn makaamasta ja sanon pontevasti, että olen ihan riittävän hyvinvointinen istuakseni, kiitos vaan. Nyt paikalle jolkottaa toinenkin lääkäri, eleistä päätellen ensimmäisen pomo. Ensimmäinen loruaa tuomitsevasti taustalla "against hospitalization, against hospitalization!", selittää asiaa heidän yhteisellä kielellään, pyörittelee silmiään ja huitoo käsillä ilmaa kiihtyneenä. Uusi ukko kysyy samoja kysymyksiä, joihin vastaan hetki hetkeltä myrkyllisemmäksi käyden. Ei, kyllä minun pitäisi hänestäkin jäädä sairaalaan sisään päiväkausiksi. Muuten ei tule kokeita. Ei sitten, sanon vihaisesti, kirjoita nyt minulle sitten jotain sopivaa antibioottia tähän ilman mitään kokeita. (Joka tapauksessa sairaalan sisälläkin lääkitys aloitettaisiin näin ennen varmoja viljelytuloksia, jos tilaani kerran pidetään kriittisenä. En ole turhaan lukenut mikrobiologiaa hierojakoulutuksessa.) Mies vähän hätkähtää käyttäessäni lääketieteellisiä termejä ja mainitessani pari antibioottia, jota Suomessa tällaisiin oireisiin suositeltaisiin. Sitäkin äijä kerkiää kysymään, voisiko olla mahdollista, että olisin raskaana. Ripulioirein! Ei, vastaan, sellainen on hyvin epätodennäköistä... minulla on kuparikierukka ja kuukautiseni ovat ilmestyneet ihan normaalisti. Vai niin, lääkäri vastaa torailevaan sävyyn, sinun piti päästä sitten mainostamaan käyttäväsi ehkäisyä. Tuijotan häntä uskomatta korviani ja selvillä ainakin siitä, että näiden ukkojen hoidettavaksi en jää. Eiväthän he kuuntele yhtään, mitä koetan sanoa, ja kun aivan asiallisesti korjaan heidän virheellisiä olettamuksiaan, he vain kieltäytyvät kuulemasta, että olisivat voineet tehdä virheen. Ja sitten vielä koettavat haastaa riitaa. Lääkäri-potilassuhteessa ei ole tilaa auktoriteettikiistoille, ja tästä on kehkeytymässä varsinainen auktoriteettisota, jossa pelotellaan äkkikuolemallakin.

Mitenkähän lie, onkohan Intiassa samanlaista lakia ja asetusta potilaan itsemääräämisoikeudesta kuin Suomessa? Vähän vaikuttaa siltä, ettei taida olla. Tai että ainakin sen on jäänyt täysin kirjaimeksi, jos semmoinen jonnekin kirjattu onkin. Lääkärit näyttävät siltä kuin eivät uskoisi korviaan, sairaanhoitajat tuijottavat näytelmää suu auki ja henkeä haukkoen. Tai ehkä klinikka on suunnattu alemman koulutus- ja toimeentulotason potilaille ja vain täällä moinen purnaus on ennenkuulumatonta. Itsepäisyyteni ja röyhkeyteni tuottaa tulosta: saan lääkkeitä melkoiset hevoskuurit. Parasetamolia kuumeeseen, maitohappobakteereja (joita molempia tietysti minulla olisi jo ollutkin), ja sitten keskushermostoa hillitsevää lääkettä, joka hidastaa suolen liikkeitä ja oksetusta, ja lopuksi karmean kuuloista taatusti norsunkin kaatavaa antibiootin ja alkueläinlääkityksen yhdistelmää, joka antibiootin osalta vastaa suomalaistakin suositusta pitkittyneeseen turistiripuliin. Suolen liikkeiden hidastaminen ja oksennuksen estäminen ei kuulosta hyvältä, jos kyseessä on ruokamyrkytys, joten päätän turvautua siihen lääkkeeseen vain äärimmäisessä hädässä. Kuumetta taas ei ole, ja vaikka pientä lämpöä kolmeenkymmeneenseitsemään ja kolmeen kohoileekin, en halua ottaa parasetamolia; jos kyseessä on tosiaan lavantauti, kuten molemmat lääkärit koettivat pelotella, pääoireena on tosiaan kovan kuumeen nousu, enkä haluaisi missata sitä parasetamolin takia - koska totta vie haluan sairaalahoitoa, jos alan kuumeilla rajusti! Eihän minulla ole sinänsä mitään sairaalahoitoa vastaan, mutta kylläkin sellaista sairaalahoitoa vastaan, joka tuntuu tapahtuvan aika hatarin perustein, sairaalassa jota en itse valitsisi hankalan lääkäri-potilassuhteen takia.

Huooh, nyt sitten olen vetäytynyt hotellihuoneeseen, nestetankkaan ja kiskon norsuantibioottia, jonka pitäisi tepsiä lavantautiin ja moniin muihin suoliston alueen infektioihin, ameeboihin ja giardiaan. Ja olen edelleen hämmentynyt lääkärikohtaamisen tiimoilta. Ihme kiristystä, ettei saa kokeita sitoutumatta kolmen päivän täysihoitopakettiin. Haiskahtaa pahasti rahastukselta. Tällä klinikalla lääkärinpalkkiokin oli yli tuplat edellisiin klinikoihin verrattuna. Ehkä se johtuu sijainnista, mutta en taida olla vielä ikinä onnistunut ajautumaan näin nopeasti napit vastakkain lääkärin kanssa - lääkärin, jonka luo olen mennyt saamaan hoitoa kummallisiin vaivoihini ja odottanut tulevani kuulluksi.

Jos huomenna aamulla olo on parantumiseen sijaan huonontunut, ei kai auta kuin ajaa taksilla jompaankumpaan matkavakuutusyhtiön sopimussairaaloista tässä kaupungissa. Molemmat vaikuttavat moderneilta ja kommunikatiivisilta. Mutta mistäs sitä tietää.

Hieman hutera olo siitä kyllä jää, että olo tuntuu aika kipeältä ja hakee apua, mutta tuleekin pelotelluksi kadulle kuolemisella, eikä kokeita suostuta ottamaan, koska uskaltaa olla jostain hoitopäätöksestä lääkärin kanssa eri mieltä. Hoitopäätöksestä, joka tehdään mitenkään tutkimatta... ja pelotellen taudilla, jonka taudinkuvaan oireet sopivat huonosti. Ikään kuin suhtautuisin täysin piittaamattomasti siihen, voinko hyvin vai huonosti, tai peräti, kuolenko kadulle. Aika harva meistä kykenee suhtautumaan tuollaisiin kysymyksiin hällä välisti.

Tietysti isä soittaa juuri nyt, kun kuulumiset ovat tätä tämmöistä. Mutta pelkään turhaan hänen hermostuvan kuultuaan lavantautiepäilystä. Hän nauraakin skypessä. Vai lavantauti, ilman kuumetta, hän hekottelee. Kyllä lavantaudin huomaa, jos se saa! Hyvä vaan, ettet mennyt sinne sairaalaan. On niitä muitakin sairaaloita... ja tuollainen hänenkin vatsansa on matkoilla, ruttuava.

Isän kanssa rupattelusta tulee hyvä mieli. Sen seurauksena haluan illalliseksi munakkaan. Ei minulla ole mitään aietta kuihtua kokoon. (Eikä niin käykään, itse asiassa olen nestetankannut sen verran tarmolla, että pissahätä taitaa tällä erää vaivata enemmän kuin mikään muu.) Ja munakkaat, vaikka maistuvatkin karmealta, ovat se, mitä vatsani suvaitsee rututessaan.

Oma napa ja sen ympäristö

Vatsakipu määrää olemista jokseenkin totalitaristisin ottein. Vessasta ei tee mieli etääntyä.

Illalla matkaamme syömään Faunin entisten työkavereiden kanssa. Istumme hienossa ravintolassa, joka on tehty junavaunun elkein. Eletään kaksikymmenlukua, hattuhyllyillä nököttää punottuja matkapakaaseja ja silinterihattuja. Onneksi vatsa käyttäytyy juuri tuon hetken. Voin maistella ja jutella. Pariskunta on mukava, kilttejä ihmisiä, jotka ovat eläneet pari vuotta Suomessa ja siten varmasti ymmärtävät aika hyvin monet ihmettelyn aiheemme. Mölykysymykseen he toteavat intialaisten vain pitävän kovista äänistä. Se tuntuu hämmentävältä, mutta kenties sitten tosiaan on niin, etteivät he koe bussien musiikin huutavan kivun puolelle. He vaikuttavat hämmentyneiltä ja ilahtuneilta kuullessaan, mitä kaikkea olemme täällä tehneet: matkustaneet työmatkalaisten junissa ilman paikkalippuja, yöpyneet halpahotelleissa, syöneet ja vältelleet mealseja, pyöräilleet kaatopaikalle ja suututtaneet sen nautahallitsijat. Ja he nauravat kuullessaan, millaisia fanittajajoukkoja olemme keränneet maailmanperintökohteissa.

Sitten illallinen loppuu, koska heille lauantai ja sunnuntai eivät ole vapaapäiviä vaan opiskelua aamusta iltakuuteen saakka; viikonpäivät he paiskivat töitä kahdeksasta kahdeksaan. Miten he jaksavat? Jotenkin he jaksavat. Ja he ovat vielä tässä kontekstissa etuoikeutettuja, puhuvat kotikielenään englantia, nostavat suurta palkkaa, kouluttautuvat lisää saadakseen vielä mielenkiintoisemman työnkuvan.

Matkaamme hotellille riksalla, jonka kuljettaja koettaa nukkua ohjauspyörän päällä parin minuutin valoissa. Kojelautaan on kiinnitetty arabiankielinen rukous, josta voi päätellä kuskin uskonkunnan. Kello on miltei kymmenen ja kuski epäilemättä ajanut vuoroa aamukuudesta tai -seitsemästä lähtien, napannut vain välillä seisten kahvit ja sapuskat.

Täällä ei voi ajatella, että intialaiset olisivat laiskoja tai saamattomia. Sitä ainakaan he eivät ole. Joka aamu muurahaispesä alkaa kuhista. Ja se kuhisee yöhön saakka. Siinä välissä ei näe juurikaan haukottelua, istuskelua eikä nautiskelua. Kerjäläiset saattavat kyllä istuskella, ja luonnonpuistoihin on paennut joitain nuoria pariskuntia töiden jälkeen. Usein puistotkin avataan vain tietyiksi ajoiksi, kuten kuudesta kahdeksaan aamulla ja viidestä seitsemään illalla. En ole vielä saanut selville - ja ravintolassa unohdan tietysti kysyä tästä - onko aukioloajan lyhyys enemmän sidottu paikalliseen tapaan heittää roskat minne sattuu ja siihen, että muu aika tarvitaan puiston puhtaanapitoon, vai kenties siihen, ettei puisto korruptoisi kenenkään työhinkuja.

Kun katsoo paikallista ahkeruutta, yrittelijäisyyttä ja toisaalta huono-osaisuutta, tuntuu sydäntäsärkevältä lukea lehdestä, että harmaa talous ja lahjukset vuotavat kansantuotetta ulkomaiden yksityisille tileille suhteessa 1:1,6 viralliseen kansantalouden volyymiin verrattuna. Se on aimo kimpale, miltei kaksi kolmasosaa siitä rahasta, joka lasketaan virallisen talouden piiriin.

Lahjontaan suhtaudutaan täällä kyllä vakavasti puheissa. Miltei jokaisessa sanomalehdessä on juttuja lahjonnanvastaisista komiteoista. Mutta samalla se, mitä kuulemme ja luemme toisaalta, puhuu omaa kieltään: monia maksuja ei edes mielletä lahjuksiksi, vaikka ne selkeästi lahjuksilta ulkopuolisen silmiin vaikuttavatkin. Esimerkiksi Goalla uuden auton ostaja tuikkaa auton paperit poliisiasemalla rekisteröidessään tietyn summan poliisivirkamiehen taskuun, jotta autonrengas ei salaperäisesti tulisi viillellyksi. Summan määränpääkin tiedetään: poliisi maksaa sillä takaisin velkaa, jonka on joutunut ottamaan voidakseen maksaa taas toiselle siitä, että sai virkansa, osa rahasta menee isommalle pampulle ja siitä isommalle pampulle ja siitä isommalle pampulle... poliisivoimien korkealla olevat komentajat kuulemani mukaan muun muassa rahoittavat Bollywood-elokuvia. Se, miten heillä siihen on rahaa, jää mysteeriksi heidän varsinaista palkkaansa vilkaisten. Mutta kukaan ei kysele mitään. Korruptiosta puhutaan ja se tuomitaan. Ja jos virkamiehen taskuun sujauttaa liian pienen summan, voi saada syytteen lahjonnasta. Kätevää, eikö? Parempi siis pistää vähän reilumpi siivu.

Näin sitten rahaa vuotaa poispäin perusterveydenhuollosta, koulutuksesta ja tuloerojen tasaamisesta. Vaikka englanti on yksi virallisista kielistä, taksikuskit osaavat täällä Bangaloren kansainvälisessä kaupungissakin usein vain numerot englanniksi, ja nekin usein vain peräkkäin luettelemalla, niin että kolmekymmentäkuusi on three six ja sataviisi one zero five.

Tekisi mieli silittää taksikuskia, joka sammuu tuolla tavalla ratin päälle kahden minuutin liikennevalounille koettamatta kupata meitä ulkomaalaisia, jotka emme ymmärrä paikallisesta menosta juuri mitään.

Lahjuksista täällä puhuttaessa olen tunnistavinani puheen sävyn, samoin niistä kirjoitettaessa. Se sävy muistuttaa kovasti sitä sävyä, joka värittää puhetta alkoholin haitoista Suomessa. Suomessa kauhistellaan juhannushukkujia, kadulle sammumista, alkoholin kytkeytymistä perheväkivaltaan ja muihin mielenterveysongelmiin. Silti on sosiaalisesti hyväksyttyä vetää perseet ja törttöillä kännissä. Se on huimasti sosiaalisesti hyväksytympää kuin useimmissa muissa maissa. Aika monessa maassa jo kerrankin kunnon perseiden vetäminen tarkoittaisi alkoholiongelmauteluita. Suomessa pitää juoda itsensä terveyshaittojen, parisuhdeongelmien ja työttömyysuhkan piiriin, jotta tulee luokiteltua ongelmaiseksi. Silti on vaikeaa olla ajattelematta, miten moni juhannushukkunut tai väkivaltaa kännissä käyttänyt on ollut alkoholin viihdekäyttäjä. Ja miten normaalia meistä on vähän hihitellä sille, että on tullut otettua liikaa. Itse asiassa, jos joku huomauttelee tuttavilleen terveyshaitoista, alkoholin aiheuttamista haasteista ihmissuhteille jne., hän todennäköisesti saa osakseen sosiaalista paheksuntaa. Ei minulla ole ongelmaa, ei juuri minun juomiseni eikä minun juomisenhyväksymiseni voi olla osana juhannushukkuneiden, hajoavien perheiden ja päihdeongelmaisten yhteiskuntaa. Hieman samantyyppistä sävyä olen erottavinani kuunnellessani täkäläistä puhetta lahjuksista ja korruptiosta. Enkä nyt tarkoita, että paheksuisin erityisesti kumpaakaan sävyä, pistänpähän vain merkille. Samaa sävyä saatan itsekin käyttää ja sitten hämmästyä sitä. Ei minulla ole mitään selkeää suhdetta alkoholiin ja pidän monia siihen liittyviä piirteitä vastenmielisinä, mutten oikein osaa selkeästi paheksuakaan koko asiaa.

Saatan olla väärässä tässä, mutta siinä on jotakin hyvin tuttua: tietty anteeksipyytävyys, tietty äkäisyys, tietty huvittuneisuus... näin elämä vaan täällä järjestetään. (Ja olen kuullut yhden tylytyksenkin: jos ei miellytä tämä systeemi, miksi sitten tulit tänne.)

Tänään olen viettänyt koko päivän hotellihuoneessa vatsan tahdon mukaisesti. Heräsin hyväntuulisena ja vatsakin tuntui aika mukavalta, mutta kun söin aamiaiseksi vähän weetabixiä ja soijamaitoa (jotka ovat tuontitavaraa, löytyivät gourmetpuodista ja maksoivat saman verran kuin kolme ateriaa ravintolassa; mutta mitäpä sitä ei tekisi lepytelläkseen rasvasta äitynyttä vatsaa), alkoivat puukoniskumaiset kivut taas vasemman kylkikaaren alla. Vatsa haluaa edelleen pysytellä ylhäisessä tyhjyydessään, joten olen luovinut päivän läpi kamomillateetä juoden. Nyt illalla söin uskaliaasti melonin ja kivut pahenivat taas. Olisin enemmän huolissani jos vatsani ei olisi samanlainen joskus kotimaassakin: tämä on syy, miksi syön kotosalla säännöllisesti pieniä, kuitupitoisia ja vähärasvaisia aterioita. Täällä niitä on välillä ollut vaikeaa hankkia ja näemmä vatsa on päässyt varsinaiseen raivotarmoodiin.

Ei se mitään: ei tässä muuta olekaan kuin aikaa odottaa ja sillä välin tutkia, miten vatsakivun kanssa voi neuvotella. Olen lukenut lisää Pema Chödrönia ja pitänyt lukemastani (vaikkakin eiliset kysymykset tietysti pulputtavat omia aikojaan) ja katsellut netistä Vompsun lataamia Lohen kuvia. (Että kissaa voikin ikävöidä niin paljon. Ja kotisänkyä!) Olen tarkkaillut, miten huomioni siirtyilee tekstin ja vatsan välillä ja miten voimakasta pettymystä koen hetkittäin ja miten se sitten taas katoaa äkisti ja vänkäämättä. Hetkittäin fyysinen kipu ja syömättömyyden aiheuttama voimattomuus kutsuvat esiin kaikkea muutakin alakuloista, pelokasta kamaa, riittämättömyyden tunteita, niitä vasten tulvahtavia itseävahvistavia huomioita ja sitten pelkoa siitä, miten hakoteillä sitä voikaan olla sen suhteen, missä kohdin itsensä soisi kehittyvän, ja sitten epäuskoista puhinaa sen suhteen, että miten niin kehittyvän, että voisiko semmoista muka päättää.

Luen myös wikitravelin sivun Bangaloresta ja hämmennyn, miten olemme taas tehneet jonkun mielestä väärin, kun olemme pyöristäneet summat ylöspäin niissä riksoissa, jotka ovat toimineet rehellisesti, käyttäneet mittaria eivätkä ole koettaneet laskuttaa moninkertaisia summia. Mutta miten muuten voi kiittää jonkun kontekstissaan harvinaislaatuista rehellisyyttä, kun yhteistä kieltä on vain yksittäisten numeroiden verran? Jotenkin sitä tekisi mieli kiittää, etenkin kun huomaa selvästi, miten hankalaa perheen elättämisen täytyy olla vähän huijaamatta tällaisessa isossa kaupungissa, jossa asumisen hinnat kiipivät yhä ylemmäs ja jossa on aivan liikaa riksakuskeja (kuten kaikkialla Intiassa tuntuu olevan; välillä kuskit ovat tapelleet siitä, kenen välineeseen astumme).

Mutta enimmäkseen olen maannut linkkuveitsenä sängyllä. Polttavat ankeriaat ovat pyörähdelleet ja muljahdelleet ylävatsassa ja olen koettanut muistaa hengittää pohjaan asti kivuista huolimatta.

Siteeraan taas Chödrönia lopuksi; tämä kohta vastaa joihinkin kysymyksiini muttei tietenkään kaikkiin. (Olisi tylsää, jos kysymykset loppuisivat kesken kaiken.)

We can rightly say that thinning of the ozone layer is a scientific fact; it's not simply an opinion. But if the way we work with trying not to further harm the ozone layer is to solidify our opinion against those we feel are at fault, then nothing ever changes; negativity begets negativity. ... The key is to realize the difference between opinion and clear-seeing intelligence. Intelligence is like seeing thoughts as thinking, not having opinions about whether those thoughts are right or wrong. In the context of social action, we can see that what a government or corporation or individual is doing is clearly causing rivers to be polluted or people and animals to be harmed. We can take photographs of it; we can document it. We can see the suffering is real. That is because of our intelligence and because we don't let ourselves be swept away by opinions of good and evil or hope and fear.

It's up to us to sort out what is opinion and what is fact; then we can see intelligently. The more clearly we can see, the more powerful our speech and actions will be. The less our speech and action are clouded by opinion, the more they will communicate, not only to the people who are polluting the rivers, but also to those who are going to put pressure on the people who are polluting the rivers.

Just as Buddha taught, it's important to see suffering as suffering. We are not talking about ignoring or keeping quiet.

Vatsakipuisia mietelmiä

Käyn huonoksi matkaseuraksi. Vatsani ryhtyy sotajalalle intialaisen keittiön rasvaisuutta ja kuiduttomuutta vastaaan. Ihmeen pitkään se sietikin tätä, näin jälkikäteen ajatellen. Syön kyllä kuitulisää päivittäin, mutta ei se ole sama kuin syödä kuidut järkevästi ruoan osana. Tai syödä raikkaan makuista ruokaa, jota ei ole kyllästetty öljyllä ruskeanharmaaksi mössöksi.

Fauni-parka saa kipittää yksin syömään sekä apteekkiin ja supermarkettiin etsimään, josko löytyisi jotain, joka rauhoittaisi polttelevaa, tynnyrimäiseksi turvonnutta vatsaani, joka suhtautuu jokaiseen ruoanmuruseenkin toistaiseksi veitsimäisellä kivulla. Koska en ole pystynyt syömään, olen heikko luru. Vettä sentään juon. Sekin sattuu, mutta sitä ei voi jättää tekemättä.

Saavumme Bangaloreen tämmöisissä tunnelmissa. On perjantai ja tarkoituksena oli mennä katsomaan vähän kaupungin baaritarjontaa, täällä kun sitä olisi villisti iltaseitsemästä iltayhteentoista, ja naisiakin käy baareissa eli minua ei tuijotettaisi pihalle. No, mikäpä koskaan myötäilisi ennakkokaavailuita? Haaveilen kamomillateestä drinksun sijaan. Haaveilen ohimenevästi siitä, etten kaiken aikaa tuntisi vatsalaukkuani ja että suuhun ei kohoaisi suolahapon ällöä makua.

Bangaloressa asuva ystävä, jolta tiedustelin menovinkkejä, antoi ainoaksi suositukseksi, että täällä kannattaa nyt nauttia lifestylesta, keikoista ja klubeista, koska täällä niitä on. Ehkä tässä vielä, vatsa harvemmin jaksaa pitkään rutuilla... onneksi!

Junamatka sujuu mitenkuten: luen Pema Chödrönia, jota Hurina on monet kerrat ylistänyt ja jonka kirjan löysin eräästä vaihtodivarista. Järkeähän hän kirjoittaa. Tosin ei kai mitään uutta, lopulta. Naureskelen jollain metatasolla sille, miten istun mahakivussa ja luen kirjasta, ettei epämukavuutta kannata ajatella rangaistuksena eikä mukavuutta palkintona. Toisinaan läsnäolo keskittyy kivun kestämiseen hyvillä mielin.

Pema Chödrönia lukiessa huomaan käyväni hieman kriittiseksi sen suhteen, että jos kerran emme voi mitenkään tietää, mikä on oikein ja mikä väärin, mikä lopulta hyväksi ja mikä pahaksi, mikä virka kaikella yrityksellä elää ihmisiksi sitten oikein on. Tarkoitan: jos on sama, halaanko ystävää hänet nähdessäni vai alanko ladella päin hänen naamaansa solvauksia, jos tosiaan on niin, etten voi tietää, kumpi näistä on parempi vaihtoehto, mikä oikein ohjaa toimintaa? Totta kai monet asiat, joita on tervehtinyt ilolla ja tarpeellisina, ovat paljastuneet loukuttaviksi. Ja päinvastoin: jotkut seikat, joita on koettanut vältellä ja hylkiä, ovat tapahduttuaan osoittautuneet oikein tarpeellisiksi. Mutta eikö ole myös asioita, joissa meillä on vahva intuitio siitä, mikä on toivottavaa? Mieleeni tulee S. Albert Kivisen esimerkki hyvästä, jonka voimme tuntea: eikö muka ole objektiivisesti hyvä, että kissa saa maata rauhassa auringonläikässä ja kehrätä nautinnollisesti. Kuka voi sanoa, ettei se olisi tavoiteltava tila?

En tunnu voivan sille mitään, että minusta on eri asia takertua hyväksi koettuihin asioihin ja mököttää niiden toteutumattomuudesta kuin tavoitella tiettyjä asioita aktiivisesti elämässään ja aivan järkevästi ajatella, että tietyt käytännöt ovat toisia toivottavampia. Tai ainakaan en voi tällä erää hyväksyä ajatusta, että olisi aivan sama, miten ihmiset toimivat, kohtelevat toisiaan ja muita tuntoisia olentoja ja ekosysteemejä. Olkoonkin ettemme osaa täysin hahmottaa, miten syiden ja seurausten ketjut järjestyvät. Ja että usein olemme turhan pelokkaita ja ahdasmielisiä.

Ehkä se, mistä Pema Chödrön koettaa kirjoittaa, on sama, mitä Dewey kutsuu pyrkimykseksi varmuuteen. Todennäköisesti. Deweyn kohdalla en tainnut hämmentyä samalla tavalla. Ehkä pitäisi palata uudestaan Quest of Certaintyyn ja lukea sitä tästä näkökulmasta.

En nyt halua antaa sitä vaikutelmaa, etten pitäisi Pema Chödrönin ajatuksista. Mutta tämä yksi kysymys on alkanut riivata lukukokemusta. Jos nimittäin on aivan sama, mitä koemme ja miten toimimme, eikä mikään ole enemmän väärin tai oikein tai paremmin tai huonommin, miksi ylipäänsä tavoitella läsnäoloa, herkkyyttä ja rehellisyyttä kokemukselle? Koska se on antoisaa? - Mutta tiedänkö, mikä on antoisaa? Vai onko tausta-ajatuksena, kuten Matka Intiaan -elokuvassa professori Godboli toteaa, että koska on lopputuleman kannalta aivan sama, miten toimii ja mitä tavoittelee (tai jotenkin sinnepäin), voi yhtä hyvin toimia juuri siten kuten tahtoo.

Tahtomisessa on mystistä sävyä. Tai äh, missäpä ei olisi. Tarkoitan, koko tajunta tai kokemus on ilmiönä hyvin hämmentävä. Se vain ilmenee, ja polveilemme siinä, ja samalla tavalla tahto vain marssii esiin kypsyttyään ensin jossain piilossa. Usein voi esittää valistuneita arvauksia siitä, mitä tietyn tahtomisen taustalla on, mutta arvauksiksi ne jäävät. Ainakin yksittäisen ihmisen kohdalla. Tärkeää kai on kuunnella tahtoa silloin kun se ilmenee, koetella sitä hieman mutta perimmältään kuunnella sitä kunnioittaen. Ääh, olenpa sekava tänään. Kirjoitan nyt siis tahtomisesta, joka suuntaa elämää. En siitä, miten joku tahtoo keksipaketin, kamomillateetä tai suoriutua täydellisesti. (Särisen menessäni: eikös sekin muka suuntaa elämää...) Kunpa osaisin ajatella selkeämmin... heh. Toiveita! Mutta se taitaa olla turha toive, etenkään maha kipeänä.

Ehkä kokemisen mystinen emergenssi juuri saa tietyt kuppikunnat käsitteellistämään asiat siten, että universumi ohjaa ihmistä. Muistan äkisti keskustelun ensimmäisillä nettideiteilläni - kyselin kiinnostuneesti omien sanojensa mukaan valaistumista aktiivisesti tavoittelevalta deitiltä, miten hänen mielestään ei-egoinen ihminen esimerkiksi pystyy suuntimaan arjessa. Hän ilmoitti tietysti heti kättelyssä, ettei hänen mielipiteensä ole muuta kuin illuusiota mutta että valaistuneet ovat kuvanneet asiaa siten, että universumi nyt vain ohjaa pyhää miestä siten, että hän laittaa suuhunsa leipää kivien sijaan. Tivasin, että eikö tuossa nyt jokin tajunta kuitenkin operoi, ja että eivätkö muka aiemmat kokemukset ole opettaneet leivän ja kiven eroa ja miksi kukaan haluaisi pyyhkiä pois näin hyödyllistä kokemustietoa, ja deitti ilmoitti tuskastuneena, etten ikinä tule valaistumaan, jos haluan ajatella asioita käsitteellisesti. Missä vaiheessa ilmoitin samaan sävyyn, että itse asiassa hänkin käyttää käsitteitä tässä kaiken aikaa. Minkä jälkeen kävimme vanhan tutun sormi ja kuu -metaforan läpi; en kokenut tuijottavani sormea, sen sijaan olin vähän pettynyt siitä, miten huonosti kommunikoitavissa valaistumisasia oli. (Ja aiheutin ison kasan näppylöitä toteamalla hysteerisesti hihittäen, miten siistiä olisi, jos pyhä mies pystyisi oikeasti sulattamaan kivet vatsassaan...) (Vatsa se ei jätä ajatuksia rauhaan, huomaan.)

Ehkä se oli ylireagointia. Olot eivät kommunikoidu helposti. En pysty itsekään kommunikoimaan juuri mitään olennaista kellekään paitsi ehkä ilmein ja elein. Huooh. Mistä siis tulee tahto jäsentää sanoin, edes yrittää välittää jotain olennaista? Luulen sen tulevan siitä, miten paljon koen itse saaneeni toisten sanoista. Sanoista junissa ja kotisängyssä, sanoista keittiönpöydän ääressä veitsi porkkanaa hajamielisesti nyrhien, käsinkirjoitetuista sanoista ja bittisanoista, painetuista sanoista ja lauletuista sanoista.

Pema Chödrön on nettideittiä paljon sympaattisempi siinä, että hän olettaa valaistumisen olevan jo tässä ja nyt. Ettei se ole mitään, mitä pitäisi erityisesti etsiä, tavoitella ja saavuttaa: se on jo tässä. Mutta jotain hänkin etsii ja tavoittelee. Kuten armollisuutta ja kilttiyttä itseä ja toisia kohtaan. Onko se halu vai tarve? Tarvitsemmeko armoa ja kiltteyttä? Niin, ehkä kyse onkin tarpeesta eikä halusta. (Kai tärkeimpiä kohtia aikuistumisessa on havahtuminen siihen seikkaan, etteivät kaikki ihmiset suinkaan suhtaudu armollisesti ja kiltisti. Ja että näiden ihmisten lähellä on vaikeaa voida hyvin.)

Lainaan vielä tämän spagettioksennuksen lopuksi Chödrönia, kiltteydestä:

This letting things fo is sometimes called nonattachment, but not with the cool, remote quality often associated with that word. This nonattachment has more kindness and more intimacy than that. It's actually a desire to know, like the questions of a three-year-old. ... along with clear seeing, there's another important element, and that's kindness. It seems that, without clarity and honesty, we don't progress. We just stay stuck in the same vicious circle. But honesty without kindness makes us feel grim and mean, and pretty soon we start looking like we've been sucking on lemons. We are so caught up in introspection that we lose any contentment or gratitude we might have had. The sense of being irritated by ourselves and our lives and other people's idiosyncrasies becomes overwhelming. That's why there is so much emphasis on kindness. ... Honesty without kindness, humor, and goodheartedness can be just mean. From the very beginning to the very end, pointing to our own hearts to discover what is true isn't just a matter of honesty but also of compassion and respect for what we see.

Nyt kamomillatee ja pudin harat ovat saapuneet. Enkä suostu ajattelemaan vatsan lepyttelyä kivun pakenemisena vaan aktiivisena otteena elämään ja uuteen kaupunkiin ympärillä.

Lomakäsityksistä

Matkustaessa ja kokemuksista ohimennen tuttujen ja matkalla tavattujen kanssa kommunikoidessa huomaa usein äkisti, miten toisenlaiset oletukset jollakulla muulla saattaa olla. Ei tämä nyt tietysti koske vain matkaamista; melkein missä vain aiheessa huomaa ennakko-oletuksia, jotka rajaavat asioiden hahmottamista ja sen myötä toimintamalleja tietyllä tavalla. Auvoisinta on silloin, kun hahmottaa jonkin oman rajoitteensa, jolle voi antaa koettelua ja kenties kenkää tarkastelun tuloksena.

Yksi asia, jota moni länkkäri täällä matkustaessa valittaa, on tinkimisen rasittavuus. Olen samaa mieltä - onhan se tavallaan rasittavaa, ettei palveluiden ja tavaroiden hintaa merkitä selvästi esiin. Olen itsekin huomannut, että jos kaupungissa on supermarket, jossa ruoan hinnat on präntätty hyllynlaitaan, suosin sitä paljon mieluummin kuin katukauppiaita ja kauppahalleja, joissa hinnat ovat myyjän päässä ja suhteessa asiakkaan kuviteltuun ostovoimaan. Valkoisen ihon ostovoima taas kuvitellaan täällä aivan oikein kohtuuttomaksi paikalliseen tasoon nähden. Ja hinnat sanotaan siitä vielä paljon, paljon yläkanttiin, koska asiakkaan odotetaan kuluttavan aikaa tinkaamiseen.

Miten sinä jaksat tinkimistä, kysyy yksi matkaystävä, joka tilittää samaan hengenvetoon olevansa aivan lopussa sen kanssa, että joka ikisessä ostossa on rähistävä, osoitettava mieltä ja lopuksi teeskenneltävä, ettei tarjottu palvelu kiinnostakaan, ja jos huonosti käy, laputettava sen jälkeen seuraavan vastaavan kauppiaan luo ja toistettava näytelmä. Hämmästyn kysymystä ja toisen käsinkosketeltavaa ahdistusta. En minä tinkaa, vastaan. Yksinkertaisesti kieltäydyn siihen menemisestä.

Tuntuu, että osalta täällä matkustavista katoaa suhteellisuudentaju siihen, millaisia summia tingaten voisi saavuttaa. Laskeskelimme huviksemme, ystävän kysymyksen liikkeelle tönäiseminä, paljonko olisimme voineet säästää täällä tingaten. Arvio oli parikymmentä euroa. Ja olemme matkanneet yli kuukauden. Asiat eivät täällä ole kovin hintavia valkoisen ihon verolla korotettuinakaan. Niinpä olemme huvittuneina maksaneet tuplahinnan ananaksesta tai mosambeista. Meille se ei oikeasti ole juuri mitään, myyjälle iso potti. Olen itse vielä ajatellut sitä päiväsakkotyyliin: kun tienaa enemmän, on varaa maksaa enemmän ruoistaan, ja sitäkin voidaan pitää oikeudenmukaisena järjestelynä. Fauni ei ajattele samalla tavalla, mutta hän inhoaa tinkimistä niin paljon, että pitäytyy käytännössä tinkimättömyyteen. Joskus myyjä on näyttänyt täysin tyrmistyneeltä, kun olemme hyväksyneet suorilta käsin hänen ilmoittamansa hinnan.

Tietysti tässä on se riski, että sekoitamme myyjien päät entisestään ja seuraava matkaaja saa entistä korkeamman lähtötarjouksen. Mutta totta puhuen en ole kovinkaan halukas ottamaan vastuulleni jonkun toisen myöhempiä toimia, joihin en ole häntä erityisesti kehottanut.

Kukaan, jolle olen maininnut tinkimättömyydestä, ei ole maininnut tuosta yllekirjaamastani uhkakuvasta; se on täysin omaa spekulaatiotani. Ei, tuntuu ennemminkin siltä, että tinkimiseen tiukasti takertuvat matkaajat perustelevat tinkimisen "pakollisuutta" sillä, että Intiassa ollaan hyvin hintatietoisia, että tinkimätön hahmottuu paikallisten silmissä tyhmänä ja osaamattomana ja jymäytettävänä ja että on väärin pyytää eri ihmisiltä eri hintaa samasta tavarasta ja samalla liikepaikalla.

Tuohon viimeiseen kohtaan esitinkin jo päiväsakkovertauksen - on aivan mahdollista hahmottaa myös sellainen oikeudenmukaisuussommitelma, jossa se ei olisi lainkaan väärin. (Eikös kommunismissa ollut vähän tällainen eetos?) Ja mitä siihen tulee, miten hintatietoisia täällä ollaan, se tuntuu täysin käsittämättömältä enkä halua osallistua siihen vouhkaukseen juuri millään tavalla. Kävelimme pari päivää sitten suuren akvaarion ohi. Sen mainoslauseisiin oli präntätty suurella, miten kallis heidän erikoisin kalansa on rupioissa. Ei hehkutusta eri ekosysteemien akvaarioista tai harvinaisista tai kauniista lajeista tai lajikirjosta, ei, pelkästään kalleimman kalan hinta sisäänheittofaktana. (Joidenkin ympäristöetiikan tutkijoiden mukaan on haitallista, että uhanalaisille eläimille ylipäätään kirjataan sovittu hinta, jota voidaan käyttää tuomioistuimissa korvausvaatimusten sommitteluun, jos eläimiä on tapettu tai muuten häiritty. Heidän mukaansa se antaa sen kuvan kuin kaikki olisi ostettavissa, kun näin ei tietysti suinkaan ole. Mikään summa ei tuo elämää takaisin.) Ja mitä tyhmyyteen, osaamattomuuteen ja jymäytettävyyteen tulee: kuka tahansa on sellainen hyvin vieraassa kulttuurissa. Useimmiten jopa kotipaikallaan, mitä vuorovaikutukseen oman lajin edustajien kanssa tulee. Minä ainakin tunnustaudun hyvin usein ulalla olevaksi. Ja helposti jymäytettäväksi: omiin ennakko-oletuksiini ei yleensä kuulu, että joku koettaa kusettaa. Siitä huolimatta pidän tätä luottavaisuutta järkevämpänä asenteena kuin jatkuvaa epäluuloisuutta. (Olen elänyt sellaistakin elämää, se kuluttaa.) Täällä paikallisia tapoja tarkkaillessa tuntuu välillä siltä, että koko yhteisö kärsii sekä kaltoinkohtelun että alistumisen skeemasta. Mutta näin on kenties virheellistä ajatella; skeema voisi tarkoittaa poikkeamaa ympäröivästä kulttuurista, ja ehkä täällä sitten nuo skeemat ilmenisivät vielä rajumpina kuin länsimaista asennetaustaa vasten?

Kaipa ero käytännöissä, mitä tinkaamiseen tulee, liittyy erilaiseen arvohierarkiaan ja erilaiseen minäkuvaan. Joku arvottaa tärkeämmäksi sen, vaikuttaako tyhmältä tai jymäytettävältä, joku sen, että saa pitää periaatteistaan kiinni, joku sen, ettei tarvitse mennä rasittavaan tinkaamiseen. Taidan itse arvottaa täällä tärkeämmäksi sen, ettei minun tarvitse osallistua rahaneuroottisuuteen ja sillä, hahmotunko sen takia jonkun mielestä tyhmänä, ei oikeasti ole kauheasti väliä. Mitä periaatteettomuuteen tulee, no, rahakysymyksiin ei liity minulla ihan hirveästi periaatteita. Sehän on vain rahaa. Ja vielä minimaalisia summia. Yleensä tinkimiset suoritettaisiin nimittäin alle euron summista. Menen lukkoon ja alan hinkua periaatteista ihan toisissa kohdin.

En nyt tarkoita, että oma ratkaisuni olisi oikeampi tai parempi ylipäänsä. Se vain sopii minulle paremmin. Onneksi se sopii Faunillekin, niin ettei meidän tarvitse tapella tästä asiasta. Toisille sopivat heidän ratkaisunsa. Vai sopivatko? Tämä on se kysymys, jota jään miettimään jonkun tilittäessä ahdistuneesti jatkuvan tinkimisen karmeudesta.

Vai liittyykö tilitys vain pettymykseen siitä, ettei loma sujukaan stressittä? Huomaan monien myös ajattelevan, että he ovat lomalla. Tai että minä olen lomalla. Onko hassumpaa kuultu. Mitä loma edes tarkoittaa? Itse huomaan usein ei-rahatyöskennellessäni törmääväni paljon henkisesti kuluttavampiin teemoihin kuin rahatyön parissa. Rahatyössä tietty ammattikuva rajaa uteliaisuutta, sen ulkopuolella taas helposti ajautuu tutkimaan kaikkea oikein kummallista ja uteloittavaa. Ja joka tapauksessa: mikä kohta elämästä ei ole harjoitusta? Harjoitusta pysyä läsnä, tuntosarveilla tilannetta, hyväksyä siitä nousevat tuntemukset, kanavoida ne rakentavalla tavalla.

Yksi ystäväni kommentoi facebookin päivityksiini, miten me oikein jaksamme täällä ja että ehkä kannattaa mennä hienoon hotelliin asumaan jossain vaiheessa, kun meno yltyy oikein pahaksi. Huomaan hänen hämmennyksestään sen, että hän tuntuu tosiaan olettavan minun olevan täällä jollakin, mitä kutsutaan lomaksi, ja että nämä lomat yleensä näyttävät toisenlaisilta. Minulla taas ei ole tuollaista oletusta. Matkustan Intiassa, en lomalla. On hetkiä, jolloin olen hyvin väsynyt ainaiseen rahan kärttämiseen ja siihen, ettei missään saa olla rauhassa. Silloin saatan mennä edulliseen hotelliini päiväunille tai lukemaan kirjaa hetkeksi. Eihän voida vaatia, että noin vain osaisin olla ja luovia täällä ihmisvilinässä. Koetan suhtautua tähän tarpeeseeni lempeästi, vaikka se tekeekin vähän surulliseksi. En usko maailmaan, jossa voi poteroitua sisään, turvaan, linnoittautua paksujen seinien ja piikkilankojen taakse. Hätä ja rasitus ovat kuitenkin pitkälti itsessäni ja omissa suhtautumistavoissani. Ne eivät ole vielä sopeutuneet tänne. Sopeutuisivatko ne, jos eläisin täällä pidempään? En osaa sanoa. Luultavasti edes hieman paremmin.

Mutta en pidä rasitusta enkä tarvetta vetäytyä oikeastaan pahoina. Tai minään, mikä todistaisi "loman menneen pieleen". En joka tapauksessa näytä osaavan lomailla sillä tavalla kuin kuvastoissa esitetään: loikoillen aurinkotuolissa drinksu kourassa, pulahtaen uima-altaaseen, virkistyen ja raikastuen. Ei: näen joka kerta roskia, välinpitämättömyyttä, kodittomia eläimiä, vieraita tapoja jäsentää maailmaa, kävelen itseni väsyneeksi, vaatteeni likaantuvat paljon kotioloja nopeammin, herään varhain ja vähän väsyneenä, illalla tarvitsen enemmän aikaa laskeutua nukkumisvalmiuteen kaiken uuden ja kiihdyttävän jälkeen. Silloinkin kun olen lomaillut kohteessa, joka on tehty huoletonta turismia varten, enkö vain erotakin, miten huonesiivooja pitelee ristiselkäänsä sankoja raahatessaan ja kuinka paljon kemikaaleja näytetään lorottavan uima-altaaseen. Ja katselen ihmisiä baareissa taivaan alla ja kumipuiden luona ja hämmästelen sitä, miten paljon viinaa he vetävät. Enkä osaa olla kyselemättä, millainen paratiisi tämä paikka on ollut, heti sen ulkopuolen linnuista ja kasveista päätellen, ennen kuin betonikuutiot on jymäytetty tähän.

Olisin ehkä huolestuneempi lomaosaamattomuudestani, jos kaipaisin lomaa. Mutta en oikeastaan kaipaa. Osaan järjestää arkeni muutenkin niin, että saan vaihtelua. Ainakin useimmiten.

En muista koskaan matkanneeni mihinkään paikkaan kyselemättä itseltäni heti sinne saavuttuani: mikä tämä juttu oikein on, mitä olen täällä tekemässä, miksi ihmeessä tänne päädyin. Eivätkä ne ole tyytymättömiä kysymyksiä, vaan uteliaita. On kiinnostavaa tarkkailla, millainen minä, mielenmaisema ja uteliaisuuden virta missäkin tilanteessa syntyy. Sitä ei voi etukäteen mitenkään arvata.

Täällä huomaan suhtautuvani hieman huokaisten rahafetissiin, koettavani ymmärtää sitä mutta jääväni lopulta aina rannalle. (No, samoin kyllä on käynyt kotimaassakin, eli ehkä ei pitäisi olla lainkaan yllättynyt.)

Niin, mitä loma lopulta tarkoittaa? Sitäkö, ettei ole pakko herätä tiettyyn aikaan ja raahautua tiettyyn paikkaan? Mutta eihän niin ole pakko tehdä loman ulkopuolellakaan. Sielläkin kyse on valinnoista, oman elämän järjestämisestä. Monet valinnat ovat, olen kuullut, hyvin tiukastikin toisia mahdollisuuksia poissulkevia. Toisaalta olen tavannut ihmisiä, jotka tietyllä tapaa valittuaankin ovat kieltäytyneet valitsemasta tuon ensimmäisen valinnan lähes luonnollisilta vaikuttavia seurauksia ja siten osoittaneet, ettei yksi asia välttämättä johda toiseen vaan että aika usein neuvotteluvaraa löytyy saman verran kuin päättäväisyyttäkin. (Hahmotan päättäväisyyden muuten sellaiseksi, jossa seurataan itselle luontevalta ja helpolta tuntuvalta vaihtoehtoa ja lähinnä harjoitetaan sinnikkyyttä niissä sosiaalisissa tilanteissa, joissa omaa valintaa tutkitaan ja kyseenalaistetaan - ja lähinnä itsen toimesta, toisten esimerkkien tai sanojen innoittamana...)

Päivä kerrallaan matka etenee.