Kirjoittaminen

Näyttää siltä, etten saa töitä, joita haen - tai ainakaan sellaisia töitä, joista saaduilla rahoilla elisi. Yksittäisiä keikkoja toki, pennonen sieltä ja toinen täältä.

Kalifornian-nainen on palannut takaisin. Tuntuu ihmeelliseltä, että täällä on ihminen, joka on kirjoittanut paljon ja joka ymmärtää, miten vaikeaa on kirjoittaa niistä asioista, jotka viiltävät syvimmät haavat tai keventävät olon henkäyksessä. Miten - kirjoittamiseen käytetystä ajasta huolimatta - se muistuttaa oman hautansa kaivamista hyvissä ajoin ja kuoppaan tuijottelemista. Kirjoitamme nyt yhdessä ja se tuntuu ihanalta. Olen joutunut kirjoittamaan yksin liian paljon ja kaipaan yhdessä tekemistä. Sitä, että joku luottaa siihen, että saan asioita aikaiseksi. Että joku näkee, miten paljon teen asioita, jos joku vähän viitsii uskoa siihen, että tajuan jostain jotain. Että joku haluaa kirjoittaa kanssani.

Luultavasti olen koko elämäni etsinyt ihmistä, joka kirjoittaisi kanssani. En osaa yksin kirjoittaa. Jonkun toisen kanssa se käy ihan eri tavalla mutta ei minulla ole ollut aiemmin sellaista toista, joka leikkisi kanssani yhdessä kirjoittamista. Kaikilla on ollut aina niin kiire tai muita kunnianhimoisia suunnitelmia ja kirjoittaminen on niin intiimiä, ettei sen kanssa voi olla kiirettä. Vähän me joskus ideoimme yhden ystävän kanssa keittokirjaa, mutta sitten sukset menivät ristiin ja se siitä. Ja joskus yksi ihminen vähän tarjoili tietokirjan ideaa aloitettavaksi ja vihjaili, että sille voisi löytyä kustantajakin, muttei ehkä tajunnut, etten osaisi aloittaa sellaista ilman luottavaista kannustusta. Runojakin tietysti aikanaan näytin hupsuine julkaisuhaaveineni muutamalle lukijalle, mutta se sai vain itsensä tuntemaan yksinäisemmäksi ja yksinäisemmäksi ja sitten en enää halunnutkaan julkaista niitä ainakaan kirjanjärkäleenä, josta kukaan ei ymmärrä höläsen pöläystä. (En kyllä osaa sanoa, miten Elävien kirjaan kirjoittaminen lopulta eroaa tuosta ja onko sen tekstejä edes tarkoitettu ymmärrettäviksi - kai se on jonkinlaista itsensä karaisemista sille, että omat tavat sanallistaa hetkiä voivat tuntua muista jotenkin ällöiltä tai typeriltä tai oudoilta ja että silti saa kirjoittaa. Minulla on niin kriittisesti kirjoittamiseeni suhtautuva koti, että tämän kanssa on aina se sama vaikeus - kun kirjoitan, saan nieleksiä jatkuvasti kyyneliä, koska tunnen kerjääväni vaikeuksia. Mutta silti haluan tehdä niin, saada tehdä niin, koska se tuntuu nopeimmalta tavalta oppia, miten ajatukseni hämmentyvät ja pyörteilevät - ja jos en saa sitä näkyviin, kuinka voisi korjata niitä?)

En halua kirjoittaa yksin! (No okei, voin kirjoittaa blogia yksin, tämä on tällaista höntsäilyä ollut alusta tänne saakka, vaikka olen oppinut tästä paljon. Jos en ehkä muusta, niin siitä, miten väärin muistan asiat ja miten hyvin piilotan itseltäni ajankohtaisia voimakkaita emootioita.) (Minusta on edelleen kummallista, että on ihmisiä, jotka jaksavat lukea tätä, mutta niin - ihmisethän ovat kummallisia.)

Kalifornian-nainen sanoo, että ehkä olen jo ansainnut kivat työt. Mitä ne sitten voisivatkaan olla. Työhaastattelussa tuntui ihan toiselta. Siellä vihjattiin, että olen näemmä koko elämäni saanut tehdä vain kivoja töitä ja selviäisinköhän työpaikan stressistä. Hengitin syvään sisään ja ulos enkä viitsinyt sanoa mitään siitä, millaista on valmistua alalta, jossa oman alan töitä ei oikeastaan ole tutkijantöiden ja opetushommien ulkopuolella. (Ja silloin en vielä uskaltanut ajatellekaan, että kykenisin opettamaan.) Millaista on yksinyrittäminen, kun ala, jolla palveluitaan tarjoaa, nitisee liitoksissaan ja pienenee. Tai freelancetoimittajuus, kun raha ei riitä, riittävää taustatyötä ei pysty tekemään eikä ole mitään tiimiä ideoinnin tukena. Tai miltä tuntuu tajuta, ettei enää pysty terveysongelmien takia toimimaan käytännön ammatissa, jota rakastaa ja johon kerrankin osaisi identifioitua. Millaista on lähettää ceeveensä paikkoihin, joihin haetaan lähes aina toisella tavalla suuntautunutta ihmistä. (Ei auta, että työtodistuksissa lukee, että tekee työt asiantuntevasti - uudemmat todistukset - tai nöyrästi ja ahkerasti - todistus pidemmältä - jos työt kuulostavat "kivoilta" ulkopuolisen korviin.) Miten hankalaa on kuulla rakastuttuaan monilta muilta, että heitä huolestuttaa oma toiminta (vain siksi, ettei rakastuminen sovi yksiavioisuuden muottiin; eikä ole väliä, vaikka kaikki osapuolet tietäisivät tilanteen ja olisivat antaneet sille siunauksensa: ulkopuoliset käyttätyvät silloin aivan toisella tavalla kuin jos rakastutaan kuviossa, jonka he tunnistavat "oikeaksi" tai sallituksi tai miten he sitten se haluavatkaan sanallistaa). Miten vaikeaa noissa kohdin on olla ajattelematta, että tälle kaikelle on jokin syy, jokin muukin siis kuin oma hyväuskoisuus ja luottavaisuus, naiiviudessaan suorastaan typerä vaikeuksien kerjääminen. En halua toista syytä, mieluummin vaikka hyväksyn sen, että muiden kohdalla hyvät ratkaisut osoittautuvat typeryydeksi omalla kohdallani (ja ehkä myös päinvastoin, mutta ei sitä aina kauheasti ajattele silloin jos on vaikeaa). Universumi ei taatusti opeta eikä pidä huolta eikä elämä kanna. Ystävät kantavat, elämäntapojen tarkkaileminen pitää huolta, ja jos järki pettääkin, aina voi hengittää. Kaikella tällä ei ole suurempaa merkitystä, mutta voin itse antaa kokemalleni merkityksen. Ainakin välillä. Usein se tapahtuu, kun kirjoitan.

Säätelen stressiä kauan sen jälkeen, kun se alkoi. Ehkä en selviäkään siitä.

Tuntuu hauskalta istua aloillaan ja kirjoittaa. Kun kirjoittaa kumartelematonta tekstiä eikä mainosta tai luentosynopsista, voi keskittyä aivan eri tavalla siihen, miten asiat sanoo. Kaiken aikaa ei ole pakko miettiä, paljonko uusia asioita ihminen voi ylipäänsä omaksua viiden minuutin jakson aikana tai kuinka monta kertaa luennon aika on muistettava toistaa, palata aiempiin väitteisiin tai kysymyksiin, osoitettava kuulleensa, mitä keskusteluissa on sanottu. (Luennoidessa tärkeintä ei ole hyvä synopsis, vaikka silläkin on toki väliä - tärkeämpää tuntuu olevan se, että osaa kytkeä yleisökeskustelujen teemat synopsiksen etukäteen mietittyihin teemoihin. On osattava kysyä viisaasti, jotta saa vastauksia, jotka ovat kytkettävissä. Tavallaan se tuntuu ilkeältäkin - rajata sillä tavalla sitä, mitä ihmiset ehkä keskustelun jälkeen pitävät omina mielipiteinään ajattelematta lainkaan, miten tietyllä tavalla muotoiltu kysymys on ohjaillut heidän huomiotaan. Toisaalta, sen kytkemisen on tarkoitus omakohtaistaa käsiteltyä, virittää jaksamaan luennon halki. Ja itsehän tässä tietysti eniten häviän - tarkasti suunnattu kysymys rajaa tietynlaisia vastauksia pois. Ehkä ne voisivat kiinnostaa itseä enemmän kaikissa muissa kuin luennoijan roolikaavussa. Kun aikaa on vain puolitoista tuntia ja asiaa paljon, on toimittava tankkimaisesti kokonaishahmoa maailmaan kätilöiden.)

On ihanaa, ettei tekstissä tarvitse mitenkään kirjoittaa itsestään tai markkinoida osaamistaan. Voi vain häipyä taka-alalle. Huomaan väsähtäväni vähän väliä ajatellessani joogan markkinoimista ja sitä intoa, jolla moni kollega siihen heittäytyy. Niin moni tuo persoonaansa vahvasti esiin - ja iso osa persoonaa on kulutusvalintojen ja oman positiivisuuden esittelyä. En oikein tiedä edelleenkään, miten voida hyvin tässä maailmassa, jossa tohotetaan nuttura törössä. (Ehkä hiuksien pätkäiseminen liittyy tähänkin.) Totta kai tapahtumia pitää jotenkin markkinoida, mutta onko siinä pakko lainkaan asettaa elämäänsä ja valintojaan esiin jotenkin niin - muodikkaasti, kulutuskeskeisesti, hekumoiden? (Löysin netistä Kelly Dielsin kirjoitukset ja tajusin olevani tekemisissä aivan tietyn ilmiön kanssa.) Kirjoittaessa se kaikki saa unohtua.

Ei ole väliä, kuka kirjoittaa. Eikä ehkä silläkään, miten kirjoittaa.

En tiedä, mitä yhteiskirjoittamisellamme teemme, mutta ainakin se tuntuu hyvin terapeuttiselta tässä kohdin. 

Saniteettitilat

En ole nauranut aikoihin niin makeasti kuin äsken. Vompsu tuli takaisin terapiastaan ja kertoi, mitä he olivat tehneet, miltä se oli tuntunut ja millaisia oivalluksia hän oli saanut.

Terapeutti oli antanut hänelle pinkan kuvia, joista hänen olisi pitänyt valita viisi itselleen merkityksellisimmän oloista ensin niitä kaikkia lyhyesti kommentoituaan. Harjoite oli kuitenkin venkoillut omille poluilleen jo heti aluksi, ja koska Vompsun hallitsevin skeema on vaativuuden skeema - tosin se näyttäytyy hänessä nykyään aika eri tavalla kuin tuossa linkaamassani kuvauksessa - ei terapeutti ollut palauttanut prosessia raiteilleen ehkä vaativuuden skeeman tai sitten jonkin muun seikan takia, saattoihan häntäkin kutkuttaa tilanteen outo kehityskulku, joka sekin tarjoaa toki aina informaatiota toisen havaitsemisen, keskittymisen ja asioiden käsittelyn tavasta yllin kyllin. (Vaativuuden skeeman terapointiin kuuluu näet se, että asioille saa nauraa ja tehtävät saa oppia hutiloimaan; minusta tuntuu turvalliselta, että Vompsulla on juuri tuo skeema, koska taatusti minä nauran asioille monesti silloinkin kun se saatetaan kokea ahdistavaksi. Siinähän siedättyy--- :P) No, oli syy harjoituksen vinksahtamiseen mikä hyvänsä, näin se tapahtui: Vompsun piti tarkastella puolistrukturoidussa harjoitteessa siis kuvia pikaisesti ja valita niistä viisi, joihin olisi syvennytty. Tähän vaiheeseen saakka ei kuitenkaan ikinä päästy, sillä Vompsun kertoman mukaan kukin kuva vaati aika pitkän käsitelyajan.

Kun kysyin, mihin aika oikein kului, selvisi, että Vompsu halusi aina ensin käsitellä kuvan valokuvana, ei tilanteena tai tunnelmana. Niinpä hän oli aina ensin katsonut järkeväksi arvioida ääneen kuvan valon laadun ja kulman, terävyyden, visuaalisen rytmin, tuntuiko se liian vahvasti kuvankäsittelyohjelmalla manipuloidulta ja niin edelleen. (Kun aloimme seurustella, hän ei suhtautunut kuviin näin. Tunnen pienen epämiellyttävän pistoksen, vaikka toisaalta luulenkin, että maailmassa on kivempi elää, jos on tuollaisia käsitteellisiä työkaluja kuvallisuuden hahmottamiseen. Mutta en osaa olla varma... en ehkä edes tahtoisi olla varma... en ainakaan vain sen vuoksi, etten pysty enää palaamaan tuohon toiseen tilaan, jossa en havaitsisi noita seikkoja...) Vasta sen jälkeen hän oli kertonut, mitä näki kuvassa. Hän mainitsi minulle ääneen viisi eri kuvaa: sellaisen, jossa oli kehäkukka keinovalaistuna mustaksi manipuloidulla taustalla, sellaisen, jossa oli norsu, jonka jalassa oli kahleet, sellaisen, jossa oli kumman väriseksi photoshopattu metsä, jonka värit toivat elävästi mieleen painajaisunet, sellaisen, jossa oli hyvässä valossa sellainen satamalaiturien rautamötikkä, jonka ympäri laivan köydet heitetään, sekä kuvan, jossa sumennetun lasin takaa näkyi "joku valkoinen kukka".

En nyt aio kuvata muiden kuvien herättämiä assosiaatioita sen pidempään, koska ne eivät saaneet minua nauramaan. Kerron vain viimeisestä. Ja voin tietysti kertoa vain sen, mitä Vompsu kertoi minulle.

Hän oli katsellut kukkaa ja miettinyt, miksi se oli tuollaisen vääristävän lasin takana. Eihän se edes oikein näkynyt terävästi. (Aluksi luulin, että lasi olisi jotenkin vääristänyt kukan mittasuhteita, mutta lopulta kyseltyäni lisää ymmärsin, että kyseessä taisi sittenkin olla jollakin tavalla sumennuskäsitelty lasi, sellainen joita on joskus kerrostalojen pohjakerrokseen tehtyjen saunatilojen ikkunoissa.) No, aikansa asiaa mietiskeltyään Vompsu oli tullut siihen tulokseen, että varmasti lasi on sumennettu, koska kukka on saniteettitiloissa. Kun terapeutti oli yrittänyt udella, tuliko kuvasta jotakin muutakin mieleen, Vompsu oli puhunut pitkään ja laveasti vessoista ylipäänsä. (Hän ei referoinut keskustelua sen tarkemmin.)

Hänen vaiettuaan hetkeksi terapeutti oli sanonut neutraaliin sävyyn, että useimmille ihmisille tuli kukasta mieleen hautajaiset.

Tässä vaiheessa repesin nauramaan aivan hillittömästi. Koko tilanteen komiikka kuulosti aivan käsittämättömän virittyneeltä. Ymmärsin, että kukka lieni kuningaslilja tai jokin valkoinen orientaalililja, jotka kai useimpien mielissä yhdistyvät hautajaisiin. Monihan ei siedä niiden hajuakaan hautajaisassosiaatioiden takia. Minä taas pidän valkoisista liljoista ja olen joskus ohjeistanut kukkamakuani tiedustelevia, että hautajaislilja on aina hyvä valinta. (Irlanninkellot ja tasetit ovat myös mieleeni, samoin tuoksuherneet. Muut leikkokukat tuntuvat helposti vähän ikävystyttäviltä paitsi tietysti väriensä puolesta. Ja äskettäin huomasin, että tulppaanien terälehtien pinta on siipisulkamainen.) Ehkä myös se "vääristyminen", jota Vompsu kuvasi, saattoi liittyä ihmisten mielessä johonkin himmeään rajantakaisuuteen tai sitten sellaiseen kyynelutuun, jonka läpi itkiessä näkee kaiken.

Vompsu oli ensin hieman hämillään, kun sillä tavalla ulvoin naurusta, mutta yhtyi pian riemuun.

Kun olin saanut pyyhittyä kyyneleet silmäkulmista, sanoin hänelle, että saattaa olla, että karmivan luonnollinen ja kauhistelematon suhtautumiseni kuolemaan on jotenkin suodattunut häneen. (Niinhän usein jonkun kanssa eläessä käy, vaikka harvemmin näitä piirteitä kovin nopeasti itse huomaakaan ja sitten jos suhde katkeaa, ei voi kuin hätkähtää sokeuttaan niille. Siksi on oltava niin tarkka seuraansa valitessa. Tai siis, ei ole oltava, mutta itse tahdon olla.) Hän kohautti harteitaan ja sanoi, että ei kai se haittaisikaan. Ja eihän häneltä ole koskaan kuollut ketään läheistä. Mistä hautajaiset olisivat voineet pinkaista hänen mieleensä? Niin, sanoin, onhan se niin. Ja sitä paitsi, kyllähän ihminen yleensä käy useammin vessassa kuin hautajaisissa. Sitten nauroin lisää.

Nyt kun palaan takaisin käännöksen pariin ja tarkistan sitä lause lauseelta ja kappale kappaleelta, hihitys kiipeää alavatsasta uudestaan ja uudestaan kutkuttamaan rintakehää. Lapsuuteni tärkein ihminen kuoli, kun olin kaksikymmentä. En osannut itkeä hautajaisissa, hänhän halusi kuolla, oli halunnut kuolla niin kauan kuin saatoin muistaa. En osannut edes olla surullinen tai haikea. Tunsin vain viiltävää riemua, hurjan vapauden, avartuneen tilan. Tilan kasvaa eteenpäin. Se täytti minut naurulla, kirkunalla ja hihityksellä. Kuoleman odottamisen ahdistus oli loppunut ja jätti jälkeensä keveyden.

Ehkä tämä nauraminen on edelleen sitä perua? Joka tapauksessa, jokin hautajaisten ja vessan rinnastuksessa on ihan tajuttoman osuvaa. Molemmat ovat useimmiten äärimmäisen persoonattomia tiloja (miksi?) ja niitä ja niistä puhumista ympäröi tietty kumma häveliäisyys, vaikka jokainen tietää, millaisia prosesseja noihin tiloihin saattaa liittyä. Niistä puhuminen nyt vain on mautonta, ja juuri siksi kutkuttavaa. Kummankin kaunistelun ja häveliäisyyden rikkomisesta saattaa saada kohtuuttoman ankaran rangaistuksen. (No, tietysti tuo "kohtuuton" on oma mielipiteeni. Siitä saa olla toista mieltä. Mutta minä en liiemmin usko rankaisemisen hedelmällisyyteen.)

Ja tuntuu vain niin käsittämättömän huvittavalta assosioida vessaan, kun oletetaan assioivan hautajaisiin. Näiden kahden asian sekoittaminen - totisesti, en ole nauranut pitkään tällä tavalla!