Olosuhteista

On olosuhteita, joihin en halua joutua. Esimerkiksi, en halua joutua opettamaan menetelmää, josta voin sanoa, että en oikeastaan usko, että tästä on pohjimmiltaan hyötyä. Yksi oppilaista rollii tällaisesta opettajasta - hän on mennyt tietynlaiselle joogatunnille, joka onkin ollut jotain aivan muuta, ja opettaja on perustellut, että tuntikuvauksen ja nimen muotoisesta harjoituksesta ei ole hänestä mitään hyötyä kenellekään. Tämä oppilas on suivaantunut asiasta ja koettaa saada minut sanomaan, ettei niin voi sanoa. Mutta totta kai niin voi sanoa, jos niin uskoo. Ei siinä ole mitään väärää, että sanoo jotain totena pitämäänsä ääneen. Siinä sen sijaan on jotain uskomattoman tahditonta - ei väärää mutta tahditonta -, että sanoo sen ihmisille, jotka ovat tulleet etsimään apua juuri tuosta menetelmästä, koska ovat kokeneet sen auttaneen, ja että sallii itsensä joutua olosuhteeseen, jossa odotetaan opettavan jotakin, mihin ei usko pätkääkään. Sehän osoittaa lähinnä, ettei ole koskaan kunnolla perehtynyt juuri tuohon menetelmään, syventynyt, opiskellut sitä, elänyt sitä. (Eikä edes vaivaudu uskomaan himpun verran plaseboonkaan, mikä sekin tuntuu omituiselta. Ylipäänsä, missä määrin kehomielimenetelmien teho on plaseboa? Mieltähän siinä usein käännetään ja joustatetaan!) Tietysti ymmärrän motivaation - raha sanelee usein asioita, joita sen ei olisi hyvä sanella. Olosuhde, jossa kokee olevansa rahan takia pakotettu tekemään jotain, mitä ei todellakaan haluaisi tehdä, on niitä, joista niin ikään ajattelen, etten halua joutua sellaiseen. 

En yhtään tiedä, miten tässä onnistun, mutta koetan kohtaamisissani välittää toisille sellaista ajatusta, että heillä on aina, missä tahansa, oikeus jättää tekemättä sellaisia asioita, joiden he kokevat satuttavan itseään tai toisia. Tämä ei ole kategorista - joskus riskit tiedostaa mutta ne haluaa silti ottaa, koska ajattelee hyötyjen ylittävän haitat (ja nimenomaan itsen satuttamisen kohdalla, toisten satuttamisen kohdalla semmoista arviota ei voi tehdä, koska toisista ei koskaan tiedä tarpeeksi). (Punnitessani tätä edellistä pohdintaa vasten tulen siihen tulokseen, etten taida uskoa oikein ikinä rahan muodostavan sellaista hyötyä, joka voisi ylittää haitat.) Mutta useimmiten tällaisessa kohdin voi aivan hyvin pysähtyä ja etsiä toista polkua eteenpäin. 

Mietin yksi päivä opettaessani sitä, että jos tällainen ajatus ottaisi itua ja istutettaisiin jo nuorempiin ihmisiin, ei ehkä olisi ikinä tarvittu mitään me too -liikkeitä vuosien päästä tapahtumista tai että ainakaan tapauksia ei olisi läheskään niin paljon. Ei on ei, ja monessa kohdin se riittää. Ja siinä, missä se ei riitä, on tapahtunut jo selvästi rikos. Monesti vaikuttaa ennemminkin siltä, että ei ole osattu sanoa sitä eitä, ei ole koettu, että siihen olisi oikeus tai että se kannattaisi. Se tuntuu jotenkin hyvin surulliselta. Ikään kuin omalla eheydellä, itsen suojelemisella, ei olisi mitään arvoa. Tai että olisi sitä tärkeämpää saada rahaa, menestystä, nimeä ja niin edelleen. Tiedän kyllä, ettei tiettyjen tahojen mielestä tällaista pohdintaa saisi harjoittaa vaan pitäisi katsoa vain heitä, jotka painostavat toisia ylittämään rajansa, jotka he haluaisivat pitää, tai kulttuuria kokonaisuutena. Mutta itse ajattelen, että tarvitaan näitä kaikkia - opetusta siitä, miten luoda toimivia käytänteitä, jotka vähentävät hyväksikäytön mahdollisuuksia, opetusta siitä, että toiset ovat pyhiä ja opetusta siitä, että omaa eheyttään saa suojella, koska itsekin on pyhä. En näet usko, että mikään katsomusjärjestelmä tai kasvatusjärjestelmä voisi olla niin aukoton, että voidaan vakuuttua, ettei enää kukaan koskaan koeta käyttää hyväksi toista. Mikä ne aukot voisi tilkitä? No se, että kaikilla on kyseenalaistamaton oikeus asettaa rajansa, ajattelivat toiset siitä mitä hyvänsä lystäävät. (Ehkä sekin olisi hyvä opettaa, että toiset ajattelevat joka tapauksessa, mitä ajattelevat, ja ettei sen kontrolloimisen yrittäminen ehkä ole kauhean hedelmällistä. Ajatella, opiskelin filosofiaa kaikki ne vuodet ja tulin tällaiseen tulokseen. Mutta ehkä juuri siksi. On nimittäin valaisevaa lukea kaikkia niitä selityksiä siitä, mitä on maailma, tietäminen, oleminen, hyvä elämä ja niin edelleen ja tajuta, että nämä kaikki kirjoittajat ovat saman lajin edustajia ja että oletettavasti heidän kokemuksensa on ihan lajityypillisistä reunaehdoista johtuen pitkälti samanmoista. Ja että silti he ovat edenneet näin huikean erilaisiin katsantoihin, pinnalta tarkastellen.) Olen monesti ennenkin kirjoittanut siitä, miten huikean tymäkkä vastareaktio on pelastanut minut yhdeltä sun toiselta harmilta. Varmasti hieman pehmeämmälläkin tyylillä tulisi toimeen monessa elämässä, mutta tässä elämässä, jota olen elänyt, olen tarvinnut joka ikistä kuutiosenttimetriä säilyäkseni turvassa. Ja toisinaan, kun olen altistanut itselleni aika mittaville haitoille, on takana ollut oma huvittavan epärealistinen arvioni siitä, mistä kaikesta on helppoa korjaantua ja päästä yli. Ystävät ovat sanoneet että älä nyt helvetissä ja sekös on vain ollut omiaan innostamaan lisää. Onneksi vanhetessaan viisastuu ja oppii, että mukavuusalueellekin on toisinaan sallittua pyrkiä ja että rajat voi asettaa konservatiivisesti muuttumatta silti joksikin tiukkapipoksi, joka ei ymmärrä, että toiset asettavat ne toisin. 

Katsoimme Vompsun kanssa netflixelokuvan Blonde. Kirjan olin lukenut jo aiemminkin, se on valtavan surullinen ja tarkkanäköinen. Elokuvasta olin lukenut etukäteen sen mässäilevän seksillä ja seksuaalisella väkivallalla. En tunnistanut tätä näkökulmaa elokuvasta ollenkaan. Minusta elokuva oli realistinen ja jopa humoristinen paikoin, vaikka pohjavire toki olikin sama surullinen kuin kirjassa. Ehkä se johtuu siitä, että osa minusta ymmärtää sisältäkäsin tuota maailmaa, jossa rakastetuksi, nähdyksi ja kuulluksi tuleminen on tärkeintä. Jossa pelkää, ettei mikään riitä siihen. Eikö se ole kaikissa, se pelko? En tiedä. Mutta en osaa kuvitella elämää, jossa sitä ei ole, koska minussa oli joskus sitä niin paljon. Ei enää niin paljon. Mutta en osaa oikein kuvitella, että sitä voisi täysin kadottaakaan. Enkä oikein tiedä, mitä tapahtui, tarkalleen, kun se pelko alkoi kutistua. Aloin tarkkailla sitä pelkoa. En pyrkinyt vaikuttamaan siihen mitenkään, tarkkailin vain. Ja olosuhteet alkoivat muuttua. (Toki on sanottava tähän, etten ehkä sittenkään ymmärrä tragedioihin marssittavaa riittämättömyyden tuntua sisältäkäsin, koska on toinenkin tätä tasapainottava vahva pohjavire, joka hyvin harvoin katoaa näkyvistä, ja se pohjavire on taipumus tarkastella omaa elämäänsä slapstickina. Se pohjavire aika hyvin saa pidättäytymään tragediamarsseista. Tarkoitan tätä: synkeimpinä hetkinäkin näen muutamia kurjuuden minuutteja lukuunottamatta - tai ehkä joskus, kurjuuden tunteja, mutta niitä kohtia ei ole ollut paljonkaan sen jälkeen kun ryömin ylös kuoleskelulätäköstä mummolapsiaikuisuuteen - myös suunnattoman huvittavana sen, miten tämmöinen pieni pyhä muurahainen räpiköi kaiken maailman siirappikaivoissa, itsesäälin rämeissä, enimmäkseen itse valituissa näkymättömyyksissään. Koska onhan se myös huvittavaa kaiken traagisuuden keskelläkin. Tiedän varsin hyvin, että olot tulevat ja menevät ja että tietyn olon iskusanat aina, ei koskaan, pitäisi ihan turhaan koettavat draamaailullaan pitkittää tilannetta, joka tilanteiden tapaan on tuomittu muuttumaan joksikin muuksi aivan pian ja useimmiten ihan omalla painollaan.)

Toisinaan hämmästyn, miten kummallisesti elän. Tarkoitan tätä: Täällä on nyt se hedelmäpuu ja sen alla tuoli. Kaikki nämä vuodet haaveilin siitä, että olisi puu ja sen alla tuoli. Piha, jossa kukaan ei tule selittämään. No, se on nyt. Ja tätä: Kaikki ne vuodet, kun koetin opiskella jotain akateemista, kuvitella itseni aikuisten kokoaikatyöpaikkaan, aikuisten työvaatteisiin, identiteettiin, kaikkeen siihen jaksamisen pinnistämiseen minkä olen aina tuntenut syövän jotain olennaista elämänilosta, kävin liikkumassa, hahmottelemassa kehona elämistä, koska koin saavani siitä oikeastaan enemmän kuin luennoista, kirjoista, keskusteluista yhteensä. Mutta en osannut mitenkään kuvitella, että voisin jokin päivä työskennellä niiden asioiden parissa, koska niissä aineissa, joita opiskelin, sellaisista kokemuksista ei kirjoitettu tai puhuttu. Hierojakoulussa toki sukelsin kehollisuuteen ja tuntoaistiin, myötätuntoon ja läsnäoloon teemoina, mutta se kaikki oli jotakuta toista varten, koska ajattelin edelleen olevani jotenkin huono itseni huoltamisessa ja eheänä pitämisessä, voiman säilyttämisessä. Koululiikunnalla oli niin pitkät jäljet! (Ja siellä ei totisesti iskostettu sellaista asennetta, ettei jotain ole pakko tehdä jos kokee sen rikkovan itseä niin kuin koin aika monen asian siellä tekevän. Ainoa mahdollinen vastareaktio oli inhota koululiikuntaa.) Ja nyt sitten kuitenkin opetan juuri näitä asioita, samoamista tuntemuksiin, mielen juurruttamista hengitykseen ja liikkeeseen, katseen kääntämistä sisäänpäin. Enkä yhtään ymmärrä, miten olen päätynyt tällaiseen näin etuoikeutettuun asemaan ja olosuhteeseen. 

Haluaisin melkein sanoa, että se on tulosta siitä, etten enää koettanut suunnata ja hallinnoida vaan koetin tarkkailla vaan, pysytellä syrjemmässä mielipiteineni, ja katsoa, mitä tapahtuu. Tämä on hyvin kummallista ja vastakkaista sille, miten asiat jäsennetään esimerkiksi koulutusmaailmassa: että otetaan tavoite, pilkotaan se paloihin, napsitaan niitä yksi kerrallaan kunnes koko vuori on valloitettu. Jo ennen kuin päädyin tänne, tähän asujaimeen ja ammattiin, rähisin kasvatustieteissä sitä tavoitepuhetta vastaan, koska kokemukseni oli niin sille vastainen. 

Joskus mietin ohikiitävästi, onko elämänsä suuntaaminen (siis aktiivisena järkeiltynä toimintana, joka eroaa suuntautumisesta, jossa suunta vain muodostuu ja sitä seurataan) jotakin, jota tarvitaan lähinnä olosuhteissa, joissa tajuaa riskit muttei jostain syystä onnistu muodostamaan vaistomaisesti vastareaktiota (sana vaistomainen hämää, kirjoitan sen tottumuksesta vaikka tarkoitan sillä ehkä pikemminkin luontumuksellista, ajattele tätä minään lajityypillisenä ja synnynnäisenä vaan ehkä esitietoiseksi luontuneena hankittuna taipumuksena). Eli että voi valita ein, vaikka ehkä ei voikaan valita kyllää, koska kyllä on aina monimutkaisempi, prosessuaalisempi, se ei ole täysin itsestä kiinni, toisin kuin ei. Tämä ajatus on vielä keskeneräinen, kuten ne muutkin, pahoittelen. Ehkä vieläkin keskeneräisempi, enemmän aavistuksen kaltainen. Tai ehkä tämä on vain elämänkulku sellaisena kun se näyttäytyy ihmisellä, jonka kasvuolosuhteissa vastareaktio on ollut hedelmällisempi hyvinvoinnin turvaaja kuin tasaisempi toiminnan suuntaaminen jotain kohti. En tiedä.

Mutta kun ajattelen, että näillä ajatuksilla koetin luovia kasvatustieteellisessä tiedekunnassa, ei ihmekään, että ison osan ajasta tunsin halua parahdella ja kylpeä tuhkassa. Kaikki se hyväntahtoinen valoisa tarmokas tavoitepuhe, kylläpuhe, usko ihmisen itsensä aktiivisesti suuntaamisen autuuteen, uran rakentamiseen, ja sitten itse mietti, että miten ne tuommoisia puhuvat. Että joo, uskoin minäkin noihin kun olin sen ikäinen etten ollut kerinnyt elää. Mutta että enää en osaa uskoa. Ja että minusta vaan näyttää siltä, että moni kyllä kyllä kyllä jojottaa itsensä sen verran monta tuntia päivässä ulos keskiöstään, ettei se tee yhteisöllekään hyvää. Että kehittämisen sijaan joskus voisi puhua suojelemisesta ja säilyttämisestä. Nimettyjen tavoitteiden sijaan siitä, mikä jää piiloon mutta mitä ilman nimeäminenkään ei toimi. Pohjimmiltaan tämä tietysti on hyvin taolainen (ja ehkä muutenkin dynaamisia maailmankuvia luonnehtiva, kenties hegeliläinenkin?) ajatus, että mikä tahansa fokus heittää varjonsa ja lopulta varjo uhkaa nielaista fokuksen merkityksen. 

Elämänpolut ovat ihmeellisen erilaisia. Minkä kaikenlaisten olosuhteiden kautta ne polveilevatkaan! Enimmäkseen olen tuntenut olevani transithallissa, nyt lillun hetken suvannossa. Epäilemättä kohta taas matkaan sillä vauhdilla, ettei jää jäljelle kuin kouristuksenomainen vastareaktio, takertuminen. 

maanantaiaamu

 Mitä enemmän luen itämaisia, sen enemmän mietin, että näitä olisi joku ehkä voinut luettaa myös koulussa. Tarkoitan tätä: Onko kasvuiässä ja nuoressa aikuisuudessa mitään kamalampaa kuin ne ihmiset, jotka kysyvät, miksi aikoo isona? Eivätkö ne ole olleet tyytyväisiä siihen pisteeseen, missä olen ollut kysyttäessä? (Ja joka tarkalleen ottaen on melko täsmällisesti sama piste jossa olen nytkin, olennaisilta ulottuvuuksiltaan.) Missä kaapissa ne ovat itse eläneet? Eikö voisi olettaa, että jokainen päälle kolmikymppinen on jo jollain tasolla tajunnut, miten harvoja asioita sitä lopulta valitaan ja miten useimmat asiat sen kun saapastelevat elämään ja niiden kanssa opitaan pulaamaan? Ja miten vähän oikeasti tarvitsee suunnitella tai hallita (inhonpuistatuksia koko hallinnan käsitteestä)? Miten paljon voi menettää, jos kaventaa elämänsä putkinäköiseksi muutaman tavoitteen jahtaamiseksi? Joskus toki jokin asia on semmoinen, että keho sanoo niin vahvasti ei, että sen poisvalitsee sen kummemmin problematisoimatta. Mutta sen kummempaa suuntaamista en ole ainakaan itse tarvinnut tai kaivannut.

Dogen, 1200-luku:

To carry yourself forward and experience myriad things is delusion.

That myriad things come forth and experience themselves is awakening.

What we are looking for is what is looking.

Ja sitten tietysti suuren hupsun kirjoitukset siitä, miten nätisti se valaistuminen sujuukaan. Aistin niissä tiettyä (tuttua) huvittuneisuutta henkisen kasvun ajatusta kohtaan. (Juu en ole ikinä halunnut valaistua, musta sekin on taas ihan omalaatuinen päämäärä. Mulle riittää tämä tässä ihan hyvin, ja tämä tässä itseohjautuu riittävän hyvin.)

Olisihan sitä tietysti voinut stressata koko elämänsä kaikesta jonniinjoutavasta, kuten että vastaako oma positio viiden vuoden kuluttua omia senhetkisiä ennakkoluuloja ja päähänpinttymiä. (Sitäkin on tullut kokeiltua sen kerran kun joutui urasuunnittelukurssille toisen yliopistotutkinnon aikana, ja tietysti työkkäriin valmistuttuaan jouduttuaan. En jaksa sitä meemiä päivää, kahta kauempaa, mutta ne pari päivää voivat olla tosi intensiivistä paruntaa ja siitä voi jäädä joksikin aikaa mielenmaisemaan semmoinen outo meemi, että haluaisinko oppia ajattelemaan noin, että pitää valita ja suunnata aktiivisesti. Vielä sitä halua ei ole löytynyt. Mutta huvittavaa kyllä mulla on ollut muutama ystävä, jotka ovat puhuneet näitä, ja heidän seurassaan olen jotenkin yrittänyt virittäytyä sille taajuudelle ihan automaattisesti. Mutta en saa sitä taajuutta pidettyä yllä ilman jatkuvaa tukea - se on ilmiselvästi vasta lähikehityksen vyöhykkeelläni.) Ja voisi surkutella, miten myöhään on kirkastanut arvojaan, uskaltanut repäistä itsensä ympyröistä, joista ei lopulta löytynyt pidempiaikaista virikettä. Mutta miksi? Mitä se hyödyttäisi? Ja eikö sekin aika muka ollut aivan täyteläistä ja innostavaa? (Oli se omalla tavallaan, kaikissa tavoissa ja jaksoissa on oma sisäinen logiikkansa, jota voi tarkastella ilolla ja huvittuneisuudella sitä kohtaa läpieläessään.) Ja enkö sillä aiemman surkuttelemisen logiikalla joutuisi taas parinkymmenen vuoden päästä surkuttelemaan, miten vähän ymmärsin nyt, ja kuvittelevani ymmärtäväni silloin asiat kohdalleen? (Olen melko varma, että käsitän asiat väärin ja se huvittaa minua suunnattomasti.)

Sen suhteen kyllä olen kiitollinen, etten missään vaiheessa ole ymmärtänyt höläsen pöläystä näistä tavoitteista, joista moni puhuu seurassa. Uratavoitteista, ansaintatasotavoitteista, bucket listeistä ja sen semmoisista.

(Nuorempana toki leikin välillä ajatuksella, että haluaisin jotenkin maagisesti tulla tosi älykkääksi, jollain tunnustetulla tavalla. No hyvinpä sekin sujui. Nykyään naurattaa: miksi ihmeessä? Hurmaavakin olisin halunnut olla aina välillä, mutta sen suhteen olen sentään tunnistanut rajani tarkemmin ja tajunnut myös, että näkymättömyys on useimmissa ympäristöissä hurmaavuutta parempi strategia - näkymättömyyden ylläpitäminen on paljon ergonomisempaa ja vähemmän voimia syövää.)

(Ja sitten pirulainen haluan jäsentää jotain kirjoittamalla ja koska olen ainaisessa kiitollisuudenvelassa muille, jaan kirjoitukseni, enkä enää olekaan näkymätön mutta en kyllä onneksi kovin hurmaavakaan, kunhan omituinen horisija, koska semmoisia ihmiset ovat.)

Vai onko kukaan niistä saavutusjutuista lopulta oikeasti kiinnostunut? Onko kyseessä vain jokin puheenparsi, vähän kuin sään ihmetteleminen, joka koetaan jostain syystä turvallisemmaksi puheenaiheeksi kuin jokin muu? Niin sen täytyy olla, ajattelen. Se meemi ehkä elää vain hieman vieraampien kohtaamisissa - kuvitellaan, että näin kuuluu puhua. Tutumpien kanssa on turvallisempaa olla eksynyt ja useimmiten väärässä oleva hölmö. Huomasin itsekin tiettyä helppoutta kommunikaatiossa silloin kun matkustelin näiden matkustelemattomuusjaksojeni välissä. Se oli turvallinen aihe, paljon turvallisempi kuin se, ettei halua kauheasti matkustaa, koska ympäristön tila.

Tänä aamuna mietin, että luultavasti olisin yhtä onnellinen ja tyytyväinen silloinkin vaikka olisimme päättäneet jäädä Helsinkiin tänne muuttamisen sijaan. Mutta onhan se kutkuttavaa herätä paikassa, jossa voi viiden pintaan mennä ihmettelemään kasvilavoja pihassa ja vain odottaa odottaa odottaa että jotenkin ihmeessä lihaslämmön saattelemana kasvilavoista alkaa kasvaa viidakko. On kyllä tässä iässä helpompaa, ettei valtavia säkillisiä tavaraa tarvitse raahia kilometrejä eestaas joka vuosi vain siksi, että tykkää tönkiä multaa, että multa viheltää ja minä tanssin kuopsutustanssia.

Runoilijan talo ja runoja lukevan talo

Yhdessä runossa, jota luin monet kerrat ensimmäisten yliopisto-opintojeni aikana, Sapfo kirjoittaa, ettei runoilijan talosta sovi kuulua valitusta. En varmaan ollut erityisen kriittinen lukija, sillä ajattelin saman tien, että onpa hyvä näkökulma ja että kannattaa ainakin yrittää. (Tuolloin mielsin itseni enemmän runoilijaksi kuin miksikään muuksi. Tuntui jotenkin kutkuttavalta, miten toiset saattoivat täysin virheellisesti uskoa, että olin filosofian opiskelija tai ympäristöaktivisti. Vasta myöhemmin tulin ajatelleeksi, ettei kenties keskeistä olekaan runojen tekeminen vaan aivan jokin muu. Mutta siitä lisää myöhemmin.)

Olen tänä joulunodotusaikana askarrellut tuttujen iloksi tai omaksi ilokseni - kuka tietää - facebookiin pientä joulukalenteria runoista. Koska olen laiska, olen valikoinut runot kirjoista, jotka löytyvät jo valmiiksi hyllystäni. Kyse on siis jonkinlaisesta suosikkikokoelmasta, jota on kuratoitu rankalla kädellä (ja valittamatta) muutoissa ja elämänmuutoksissa. Koska antaminen tuntuu tässä maailmassa tärkeimmältä, mitä voi tehdä, suhtaudun aivan liian vakavasti pieneen kalenterinpahaseeni, jota kovin moni tuskin edes näkee päivitysvirrassaan. (Toisaalta, minun on aina ollutkin hankalaa mieltää vaikuttavani massoihin tai edes hahmottaa ihmisjoukkoja - jos joku näkee ja ajatus kolahtaa, se riittää. Ihan samalla tavalla kuin massoihinvaikutuskeinot harvemmin puhuttelevat itseäni. Tajusin tämän jotenkin hyvin konkreettisesti muutama viikonloppu sitten.) Vakavasti suhtautuminen tarkoittaa tässä sitä, että haluan valikoida runonpätkät kalenteriin keskittyneesti - jos en ehkä taidolla, niin ainakin hartaudella ja kaikella ajalla tässä maailmassa. Tämä puolestaan on saanut minut lukemaan läpi aika monta runokirjaa, joita olen hellinyt muutosta toiseen ajatellen, että ei, tuon on ainakin oltava hyllyssäni läsnä. (Kirjastoni, perspektiivin kohdalleen asettaakseni, on pienentynyt siinä kahdes- tai kolmaskymmenesosaan siitä, mitä se joskus oli.)

On ollut pysäyttävää lukea näitä vaalittuja runokirjoja, joiden parissa olen jossain vaiheessa kuluttanut leijonanosia päivistäni ja kokenut niiden puhuvan maailmasta, jonka tunnen ja jota ymmärrän paremmin kuin proosan tai tietokirjojen maailmaa. Lehteilen sivuja, liu'un tekstin kourussa ja tajuan kerta toisensa jälkeen, miten monet runon minät valittavat eli tuottavat juuri sitä ääntä, jota Sapfo väitti runoilijan talosta kuulumattomaksi. He eivät kelpaa, riitä, osaa, pysty, ylety, ja usein he eivät edes halua osata tai oppia. (Tämän vaikutelman saan nyt.) Kauhea kuulumattomuuden kaiherrus yhdistyy tyrmistyneeseen varmuuteen siitä, ettei ihminen voi lopultakaan sovittua maailmaan ympärillään, ja tästä varmuudesta kohoaa päätös kirjata kaikki ylös/alas, märistä tuntikausia, nähdä maailma kylmänä, vieraana ja harmaana. Kun valikoin hyviä kohtia valokuvattavaksi ja joulukalenteroitavaksi, eikö vain kuvaamisvaiheessa sormi pysähdy epäröiden laukaisimella: tämähän valittaa aivan samaa kuin äskeinen, vain hieman eri sanoin. Mutta niin samanlaisin äänenpainoin, että nyhdän muutaman kirjan pinosta pois ja päätän diskata ne joulukalenterista.

Minä kun ajattelin jotenkin jakaa iloa tai ymmärrystä tai edes tyrmistystä tai hämmennystä, en yksitoikkoista kitinää.

En nyt sano että Sapfon pitäisi saada olla tässä oikeassa tässä runoilijan talo -asiassa. Mutta hämmennyn, kun niin moni pelastusrengaskirjani on kannesta kanteen kitinää, kipristelyä, äänekästä pahoinvointia ja sen kaltaisia itsen esittämisen tapoja, että arvelen, että mikäli nämä runoilijat olisivat märisseet samassa mittakaavassa naamakkain (eikä saa unohtaa, että otoksessani kyse on runojen puhujista, ei runoilijoista), aika moni läheinen olisi alkanut haparoida varoen tietään vähän etäämmälle jatkuvan märinän lähteestä. En koeta nyt sanoa, etteikö minulla olisi myötätuntoa runon puhujia kohtaan - muistan kyllä oikein hyvin, miltä tuntuu märistä ja olen onnistunut siinä monet kerrat vaikka olen aina tainnut enemmän ihannoida toisenlaista mielenmaisemaa; en toivoisi sitä mielialaa kellekään. (Yhtenä hyveenäni olen koettanut harjoittaa sitä, etten märise ihan niin pitkällisesti kuin kernaasti voisin ilman pidäkkeitä - ja juuri tässä Sapfon kirjahdus on ollut tukenani.) Voi kyllä, on äärimmäisen kamalaa, että tuntee itsensä jatkuvasti irralliseksi ja ulkopuoliseksi, riittämättömäksi, liian väsyneeksi ja voimattomaksi tekemään sille mitään. Mutta erityisen kamalaa se on siksi, että jos sitä mielialaa alkaa monistaa ja toitottaa, toiset, vähätkin, helposti kaikkoavat, ja niin jää entistäkin enemmän yksin. Ja ei, en haluaisi maailman olevan tällainen, jossa masennusta kavahdetaan. Haluaisin kernaasti, että jokainen jaksaisi masentuneen märinää tuntikausia pysyen itse hyvällä tuulella, ymmärtäen, että tuo olet sinä, tämä olen minä, tuo ei tartu, mutta tämä voi tarttua, etenkin jos tätä tässä tarjoaa kyllin moni ihminen kyllin eri konteksteissa. Että toksista (kuinka tuota termiä inhoankaan) ei ole lannistunut uikutus ja pakonomainen takertuminen siihen, joka jaksaa edes jotenkin kuunnella, vaan sen nostama ärtymys ja pelko: pakoon, nopeasti. Että toksista on olettaa, ettei toinen ikinä muutu, ettei hän pysty hätkähtämään hereille valituksestaan.

Huomaan emootioiden säätelyn kirjallisuuden lukemisen muuttaneen tapaani suhtautua runoihin. Saan pitää varani, etten ala lukea niitä potilaskertomuksina kaiken sen vastaisesti, mitä kirjallisuustieteessä teroitettiin lukemisen tavasta.

Lukiessani runoja nyt huomaan kyseleväni paitsi, mitä säätelykeinoja näillä ihmisillä oli ulkopuolisuuden ja riittämättömyyden tuntuihinsa, myös sitä, kuka olin ennen. Kuka olin silloin kun koin toisten märehdinnän pelastusrenkaana? Kun koin sen todempana maailman kuvauksena kuin kirjat, joissa asiat etenevät ja henkilöhahmot pyöristyvät sivu sivulta? Muistan äkkiä sen tunnun, jossa maailma ympärillä jyskyttää ja toiset ihmiset etenevät, aikuistuvat kuin jonkin salaisen riitin mukaan, astuvat maailmoihin joista itsellä on hataran kiiltokuvamainen käsitys. Sen tunnun, että oman puvun helma on pitkä laahus, joka on lastattu täyteen kiviä eikä eteneminen samalla tavalla suju. Ehkä tuota vaihetta kutsutaan nuoruudeksi? Myöhäismurrosiäksi? Taisin päästä siitä vasta täytettyäni kolmekymmentä.

Vuosi sen jälkeen kun olin kirjoittanut runon helmaan lastatuista kivistä sain tarpeekseni kivilaahuksesta ja kirjoitin runonkin uudestaan ennen kuin aloin näyttää sitä toisille. (Silloin ajattelin vielä julkaista runot kirjana. Ajatella, litteroin ne kaikki koneellekin.) En enää muista, ratkottiinko helma irti vai mitä tapahtui, mutta yhtäkaikkisesti, kyllästyin siihen rahjustamiseen. Kyllästyin siihen niin kovasti, että aloin tehdä asioille jotain. Elämälleni. Tuntui hyvältä kirjoittaa runo uudestaan, uudenlaisella lopulla. Se jotenkin antoi pontta uskomukselle, että voin nauraa koko oman elämän toisten elämiin vertaamiselle. (Siitä, luulen, tuli se pysähtyneisyyden tuntu. Vaan en tietenkään verrannut toisten elämiin vaan kertomuksiin niistä. Tapasin heitä harvoin: sillä välin oli varmasti kerennyt tapahtua minullekin, mutta olin jo kadottanut omat jälkeni ja sokeutunut tapahtuneille mikro-oivalluksille.)

Nyt, kun tuosta kaikesta on kauan, olen hämmentynyt tavattuani niin paljon valitusta runoilijoiden taloista tai ainakin teksteistä. Mutta jäljelle jää silti ohut tuntuma, että jotakin olennaista Sapfo kiteyttää - ehkä vain minulle, joka nielaisin syötin vieläkin kauemmin sitten, mutta silti. Jään miettimään sitä, mitä olen itse kirjoittanut ja kutsunut runoiksi. (Ja blogiksi, silloinkin osan ajasta olin identiteetiltäni eniten runoilija ennen kuin loin sen suojanahan.) Jään miettimään sitä, mitä kääntämässäni psykoterapiakirjassa kirjoitettiin syvien ydinuskomusten muutoksen välttämättömistä ehdoista. Sitä samaa, mitä kognitiivisessa terapiassa ja feldenkraisissa käytetään ihmisten tuomiseksi oivalluksen ääreen (ja jota käytän nyt ohjatessani itse joogaa) - että tarkkaile vain. Tarkkaile täysin sitoutuen sitä, mitä tapahtuu. Älä koeta muuttaa mitään, älä tuomitse, arvota. Katsele, kuuntele ja tunne vain ja pane merkille. Mikäli se on mahdollista. (On se. Hitaasti. Hetkittäin.) Hyväksy se, mitä tapahtuu, ohikiitävänä tapahtumainkulkuna, tilanteena, tilana, olona.

Eikö tämä ole juuri se, mitä runokin tekee? Tai valokuva? Vaikka kaikessa on näkökulma, runossa ja valokuvassa sitä voi edes koettaa pelkistää, kurottua sen läpi, antaa huomion avautua. (Niin: näkökulma, ei silmäside.)

Kun on tarkkaillut tarpeeksi, asiat usein muuttuvat runnomatta tai tavoitteita erikseen asettamatta ja palastelematta. Tämä on se wu-wein tie, josta aina välillä höpisin edellisessä koulutuksessani ja josta epäilen, ettei kovinkaan moni tajunnut lainkaan, mitä tarkoitan.

Ei ole ehkä sattumaa, että löysin sen (feldenkraisin kautta) joitain vuosia ennen kuin ratkoin kivilaahukseni.

Tai ehkä olin löytänyt sen jo sitä ennen - en sillä tavalla ohjeistettuna ja kohdistettuna, mutta rivien välistä, runoista, joita luin ja joissa oli jotain. Jotain äärelle pysähtymistä, pelottomasti sanallistamista, olkoonkin, että se kuulostaa kovin monen sanomana kovin samalta ja yksitoikkoiselta märinältä. Ja jotenkin - nyt tuntuu tältä - kovin mahtipontisen pauhaavalta märinältä. Aivan kuin toiset eivät kärsisi ja tietäisi. Aivan kuin joku muu kuin pieni lapsi ei tietäisi, mitä on elää kuolevaisena ja ennen kaikkea kuolemasta, sairauksista ja epäonnistumisista tietoisena. Aivan kuin he eivät silti toisinaan kokisi ihmeellistä, kuplivaa keveyttä, onnea, auringonkiloa, esineitä, kaikkeutta, tajuaisi elävänsä. Aivan kuin tästä kaikesta voitaisiin sanoa vielä jotakin uutta.

Ehkä osa meistä on niin hitaita käsittämään tämän, että tarvitsee henkilökohtaisen välivaiheen tätä työstääkseen. (Ha, mitä tämä tämmöinen kirjoittaminenkin on?)

Eikä siinä ole mitään väärää.

Olen tyytyväinen ja ilahtunut kalenteriprojektistani.