Varvasräjähdys saa lääkkeet

Kun äiti näkee räjähtäneen varpaani maalausurakan jo loputtua, häntä ei enää pidättele mikään. "Sinä menet NYT lääkäriin." Nurisen, että on sunnuntai, enkä koe kuoleskelevani sitä tahtia, että joutaisin päivystykseen. (Uuh, voin vain kuvitella, millaista porukkaa siellä on sunnuntaina kauniin ja lämpimän kevätlauantain jälkimainingeissa.) "Sinä menet Mehiläiseen, nyt. Minä maksan." Äidille on vaikeaa sanoa vastaan, kun hän saa jotakin päähänsä. Maksoi mitä maksoi, minun jalkani on hoidettava heti kuntoon. Niinpä menen Mehiläiseen yltä päältä maalissa, jonka sävy on nimeltään suureellisesti Palace.

Yhdeksälläkymmenelläneljällä (!) eurolla lääkäri puhkaisee mätäpaiseet ja tiristää mädän ulos ja liimaa laastarin ja kirjoittaa kaksi antibioottireseptiä, sisäisen ja ulkoisen. No, osan rahasta saa sentään takaisin Kelasta. (Ei minulla tietysti mitään kela-korttia ollut mukana.) Puutarhatyöt ja muut mullanmyllerrykset on kielletty pariksi päiväksi, mutta uimassa saa käydä. Paha kyllä meidän pitäisi mennä huomiseksi ja ylihuomiseksi puutarhatalkoisiin ystävän möksälle Pernajaan. Jaa-a, haluan kyllä lähteä enkä tunne itseäni sairaaksi ollenkaan. Ehkä jos en itse sotkuttaisi mullassa, vaan olisin vain päällysmiehenä komentelemassa...? Mutta kun rakastan muokata, käännellä ja tasoitella, miten ihmeessä maltan pysyä sivussa? Hemmetin koipi!

Äh, pitää odottaa, että Vompsu tulee töistä kotiin, niin päästään neuvottelemaan ja pähkäilemään asiaa.

Sinänsä kyllä ihan hyväkin, että tähän väliin syön antibioottikuurin, josko se vaikka hieman hillitsisi elämänvoimaani. Yleensähän kuuri väsyttää. Se voisi nyt olla ihan hyväksikin... josko vaikka pikarauhoittuisin. Vähän kyllä epäillyttää, voiko sellaista tapahtua. Ehkä elämässäni on vain tapahtunut taas niin voimallinen jumien avautuminen ja uuteen suuntautuminen, että se pyyhkäisee minut jonnekin tuntemattomaan. Eikä silloin voi rauhoittua, vaikka voikin pysyä hyväntuulisena ja tilanteen tasalla ja koettaa kestää omituisia reaktioitaan. Ei, silloin on valpas. Ehkä levollinen, muttei erityisen tietoinen siitä, missä on, vaikka tietääkin, minne liikkuu.

Au, varvas jyskyttää, puhkottu jalkaparka. Lääkäri sanoo, että jos tällaista tulehdusta ei hoideta ajoissa, seurauksena voi olla tulehduksen leviäminen jalkapöytään ja sitä myöten jalkaruusu. Kuuntelen sitä vähän alistuneena ja korvat luimussa ja mietin, että vai niin, sillä lailla siis kävi ennen antibiootteja, ihmiset saivat jalkaruusun. Se saa minut päättämään, että syön antibiootit ihan kiltisti, vaikka hengitys ja iho sitten tuoksuisivatkin väärältä ja olisin väsynyt viikon tai kaksi.

AU!

Varvasvenytys on yksi niistä asennoista, jotka totisesti haastavat tahdon. Sekä varpaiden etu- että takaosan venyttäminen on tuskallista siinä mittakaavassa, että hiki alkaa valua spontaanisti ja kämmen puolapuulla käy likomäräksi ja liukkaaksi. Hermotus toitottaa: vaihda asentoa, nyt! Ja mieli vastaa: tämä on sinun parhaaksesi.

Koetan rentoutua venytykseen. Mitä se sitten tässä tapauksessa tarkoittaa? Ehkä sitä, etten juokse karkuun.

Seuraavana päivänä, tänään, käveleminen tuntuu kummalliselta. Kipeältä, itse asiassa. Kaipa se tarkoittaa vain sitä, että lihakset ja hermot tuolla alueella ovat tottumattomia venytykseen ja kapinoivat nyt raivokkaasti. En usko, että mitään vahinkoa on tapahtunut. Kehottihan jalkoihin erikoistunut fysioterapeuttikin minua venyttämään varpaat säännöllisesti. No, nyt olen venyttänyt ne, mutten säännöllisesti.

Huomaan haaveilevani pienemmästä lihastonuksesta. Haluaisin, että selällä maatessa sormet suoristuisivat lattian lähelle sen sijaan että ne kannattelevat näkymättömiä kuppeja. (Venytän sormet melkein päivittäin, mutta se ei ole muuttanut lepoasentoa kuinkaan.)

Jossain vaiheessa päivää juon kupillisen vihreää teetä ja järkytyn taas siitä, kuinka voimallisen kemikaalin kanssa leikin identiteettiä. Ilman teetä olen rauhallinen, kivulloinen, vuodenajanmukaisen väsynyt, ja teen juotuani äkisti saan tarmoa ja ylitän kivun.

Ehkä se on tänään tarpeen.