Viestinnästä

On kyllä mielenkiintoista seurata näitä lähitunteja. Niillä tunneilla, jonka osallistujille kirjoitin itse tervetuloa-kirjeen koronaohjeineen ja suosittelin maskia (korostaen että kyse ei ole velvoittamisesta ja jokainen tietää itse parhaiten, mitä oma terveys kestää ja me kaikki kunnioitamme jokaisen omaa päätöstä), on maskissa 4-5/10 osallistujaa. Niillä tunneilla, joiden osallistujat on kontaktoinut joku muu opistojen toimistoista, on maski 0-1 kymmenestä - enimmäkseen se täysi nolla. Tämä saa miettimään, että pandemian kanssa onnistuneesti elämisessä on pitkälti kyse jämäkästä viestinnästä ja siitä, että yksittäiset toimijat uskaltautuvat vetoamaan siihen hyvään puoleen, joka meissä kaikissa on: siihen, että haluaa toisille hyvää, ja rohkaisemaan sitä puolta esiin. Tyypillisesti tietysti ajattelen, että meillä jokaisella on tällainen vastuu. Että jokainen on oma yksityinen kansanvalistusseuransa.

Nythän tuntuu siltä, että Suomessa valahtaa pandemiavastuu jonnekin toisaalle kovin herkästi. Aina löytyy joku toinen, jonka pitäisi tehdä päätös minun puolestani, jotta voisin viestiä tavoista, joilla voidaan jarruttaa taudin etenemistä. Tämä toistuu lentokentän, koulutartuntojen ja varmasti myös harrastusryhmätartuntojen kohdalla. Ja rakentava, perusteleva viesti kansalaisille? Jaa-a. Ollaan edellen tasolla, että ethän tule, jos olet oireinen, vaikka tiedetään hyvin, että ennen oireita tartutetaan ja osa tartuttaa täysin oireettomina.

No, itse päätin sitten, että viestin toisin niissä kohdin, joissa on mahdollista: rakentavasti, vastuun kantaen, turvallisuutta korostaen. (Musta on nimittäin ihan yksinkertaisesti uskomatonta scheibaa esiintyä nyt hyvinvoinnin sanansaattajana jos en viesti mitään siitä, että huomioikaahan nyt se aerosoleitse leviäminen.) Ystävä kysyi, enkö pelkää, että tulee sanomista, moisista suosituksista. Vastasin, että joo tottakai pelkään mutta että miten muutenkaan voisin toimia.

Kai se kertoo siitä, että mitään hävittävääkään en koe enää olevan.

Paitsi ihmisten hyvinvoinnin: se on tärkeämpää kuin omien kasvojen säilyttäminen tietyssä yhteisössä. 

Ennen kaikkea pandemia on opettanut paljon ihmisistä. Liikaa, tekisi mieli sanoa. Tarkemmin: On pieni joukko ihmisiä, joihin luotan entistä enemmän, joita kunnioitan. Eivät he ole kaikessa samaa mieltä kanssani, tietenkään, mutta pyrkivät rakentavuuteen ja ennen kaikkea vastuun kantamiseen. Ja on hyvin suuri joukko ihmisiä, joihin en luota enää ollenkaan, koska olen todennut, että he haluavat sulkea silmänsä vastuultaan. Ei se tietenkään ole heidän syynsä. 

Kaikki me olemme typeriä ja sokeita. Ja aivan uudenlaisessa tilanteessa. 

Kaikkien oppimiskäyrä lägää. 

Astra Zenecan rokotteesta on tullut yhdelle ihmiselle mahdollisia isoja haittavaikutuksia joten rokotekoe on keskeytetty tapauksen tutkimisen ajaksi. Tämä oli odotettavissa. Vaahtokarkkitestistä tulee pitkä ja hermoja kiristävä. (Tosin tuskin ainakaan itse edes haluan palata, eikä ole mitään, mihin palata: tiedän jo liikaa, tiedän jo eri asioita, oloutuminen keskeytyi.)

Oma vaahtokarkkini olisi, ettei kenenkään annettaisi saada long-covidia. Huomaan olevani hyvin yksin ajatukseni kanssa. Ei se ole mahdollista näillä spekseillä. Mutta jos edes mahdollisimman harva, jos edes se. 

Opetusten jälkeen kotiin junalla ajaessa eilen myöhään itkin maskini märäksi. Märkänä se suojaa tuskin ketään, joten ehkä karaistun ensi viikoksi. 

Riittämättömyydestä

Illalla kotiin tullessa olin niin väsynyt, että lysähdin kasaan ja itkin. Tuntui siltä, että nyt peruutan ihan kaiken. Vaikka vain pakenen.

Sitä tuntua kesti ehkä kymmenen minuuttia. Sitten rauhotuin. Sanoin itselleni: No niin, kuukausi sitten aloitit ihan uudessa ammatissa ja juuri kun ehdit tottua, se pesti loppui ja nyt taas sinä olet aloittanut ihan uudessa ammatissa, jota ei ole koskaan ennen kokeillut. Kuka ei tuntisi semmoisessa hötäkässä itseään osaamattomaksi ja riittämättömäksi? Kelle et tarkalleen ottaen riitä? Etköhän se ole vain sinä itse. Muillahan on aina sekin vaihtoehto, että he voivat äänestää jaloillaan ja tehdä yhteistyötä jonkun osaavamman kanssa. Mutta sinä, jos sinä et riitä itsellesi, mitä sitten?

Jotenkin nämä yksinpuhelut rauhoittavat. Niistin hihaan ja keitin pakuriteetä. Se siitä.

En ole koskaan nuorempana halunnut ryhtyä opettamaan tai ohjaamaan. Nyt jotenkin elämäni on pyyhkäissyt sellaiseen tilaan, että juuri näitä asioita kuitenkin näytän tekevän. Jos käsi ei olisi kipeä, voisin hieroa. (Vaikka kun tarkasti muistelen, kyllä siinäkin saan aikaan melkoisia lasteja riittämättömyyden tunnetta.) Nyt ei kuitenkaan ole vaihtoehtoa. On tehtävä jotain, ja se jotain, mitä näytän saavan, on opetusta ja ohjausta.

Olen oppinut aika hyvin tunnesäätelemään oppimistilanteita silloin kun olen itse oppilaana. Tunnen kyllä silloinkin itseni aina välillä tyhmäksi ja osaamattomaksi, mutta sehän juuri onkin oppimistilanteen suola: olen oppimassa jotain, mitä en vielä osaa. Se on siis ihan ookoo. Enkä ole muiden huomion kohteena paitsi joskus kun minut poimitaan mikroskoopin alle, jolloin unohdan äkisti kaiken sen, minkä luulin jo osaavani. (Se palautuu sitten pari minuuttia myöhemmin.) Sen kanssa tulee kuitenkin toimeen. On vain jaksettava omaa hitauttaan. Ja jaksettava muistaa, että on sitä toisaalta rohkeakin, melkein hurja, kun tällä tavalla etenee tuntemattomaan sen sijaan, että pysyttelisi mukavuusalueella ja sanoisi siitä, mitä ei ymmärrä, että se on paskaa tai joitain muita, erilaisia, varten. (Ei, ei minulla ole voimia tunkea itseäni ihan kaikkeen, mikä pelottaa, tietenkään. Ja jotkut asiat tosiaan tuntuvat vahingollisilta itselle, ainakin tässä tilanteessa ja näillä valmiuksin. Ehkä myöhemmin olen niistä eri mieltä, mutta tässä tilanteessa päätökset on tehtävä tämän hetken tason kautta.)

Ohjaus- ja opetustilanteiden tunnesäätely sen sijaan tuntuu varsin haastavalta. Ensinnäkin vaikuttaa siltä, että tietyt aika syvään juurtuneet luontumukseni ovat varsin harmillisia tuossa kontekstissa. Esimerkiksi luontumus suuntautua vain yhteen tai kahteen ihmiseen kerrallaan turvallisuutta kokien. Osaan kyllä toimia isommassakin ryhmässä, mutta naamakkaisintensiteetti on siinä niin paljon pienempi, etten koe vuorovaikutusta erityisen turvalliseksi. Koen, etten saa mitenkään tarvittavaa informaatiota. Ja etten julkisessa tilassa, jossa minun pitäisi tahdittaa kaikkien oppimisärsykkeitä, voi myöskään yksi kerrallaan syventyä naamakkaisongelmanratkaisuun kommunikaation tai oppimisen tiimoilta. Koen tarvitsevani intensiteetin ja tiiviin yhteyden, ja ryhmätilanteessa en tietenkään voi saada sellaista. Toinen harmilliselta tuntuva piirre liittyy pelastava lassie -kuvioon. Jos joku ei näytä pysyvän mukana tai suree tai mököttää, minun ensimmäinen mielteeni on rynnistää pelastamaan tätä ihmistä hyvään oloon. En tee sitä, ellei tilanne ole katastrofaalinen tai häiritse muiden oppimista, koska aikuinen ihminen voi itsekin pyytää apua sitä halutessaan eikä väkisin auttaminen yleensä toimi, mutta samalla voimia palaa siihen, että joudun pidättelemään impulssia, joka kyllä syöksähtäisi toiminnaksi, jos vain hölläisin otetta. Tietysti myös se luontumus aiheuttaa päänvaivaa, että minun on vaikeaa käsittää, että minulla on oikeus ylipäänsä olla olemassa, saati sitten tehdä jotain toisiin vaikuttavaa. Pelkään hurjasti jotenkin loukkaavani tai hämmentäväni. Ja silti jokaisessa oppimistilanteessa on vähintään hämmennys mukana.

Toiseksi, huomaan jatkuvasti törmääväni siihen seikkaan, että ympäristö hahmottaa oppimisen hyvin eri tavalla kuin itse teen, mikä puolestaan synnyttää kysymyksiä siitä, mitä ihmettä teen tällaisessa pestissä, kun en selvästi ole osannut (enkä edes halua) muotoilla vastauksia näihin kysymyksiin, jotka toiset kokevat oppimisen kannalta jotenkin olennaisina. Kuten kysymyksen tavoitteista. Itse miellän tilanteet niin monimutkaisiksi, että tiettyihin tavoitteisiin pitäytyminen ihan turhaan rajaa uteliaisuutta. Tietysti opettaessani anatomiaa opetin anatomiaa ja nyt ohjatessani naurujoogaa ohjaan naurujoogan harjoitteita, koetan aikatauluttaa järkevästi ja lähestyä kutakin aihetta jotenkin sen vaatimalla syvyydellä tai kepeydellä (kepeyttä suosien) - mutta ei sillä ole mitään tekemistä tavoitteiden kanssa. Jos jokin tavoite on pakko nimetä, varmaan ajattelen about niin, että tavoitteeni on tarjota uusi, uudenlainen tiettyyn menetelmään suuntautunut tilanne, jonka puitteissa itsen voi vuoroin unohtaa ja lentää uteliain siivin kohti laajempaa, pidäkkeettömämpää olemisen tapaa, ja sitten vuoroin voi havaita oman olemassaolonsa, sen rajallisuuden ja riittämättömyyden siinä hetkessä, ja harjoitella sietämään sitä oloa. Tietysti opetus on suunniteltava niin, että uteliaisuutta houkutellaan esiin. Mutta lopulta sen valloilleen päästäminen ei ole oma asiani. Ja eri ihmisten uteliaisuus näyttäytyy niin eri tavoin, ettei minulla ole harmaintakaan aavistusta, miten joihinkin niistä pitäisi reagoida.

Ehkä joskus opin vastaamaan erilaisiin oppimisen tai uteliaaksi tulemisen tapoihin paremmin. Toistaiseksi tunnen itseni varsin tumpeloksi ja kömpelöksi. Koetan repiä aiheesta komiikkaa, tarkastella sitä käsivarrenmitan päästä, mutta surukaan ei ole kaukana, eikä väsymys. Kysymys, milloin riitän itselleni. Milloin käyn huolettomaksi. Ja mitä tapahtuu sitten kun en enää säikähdä tietyssä käytännössä, kun koen tuntevani sen melko hyvin, vaikka toki koko ajan lisää oppien, yhä omituisempiin kysymyksiin törmäten. Etsinkö sitten taas jotain uutta ja vaikeaa?

Joskus haluaisin kysyä itseltäni samalla tavalla kuin useampi kumppanini on kysynyt: miksi tästä pitää tehdä niin vaikeaa?

Mikä kiskoo ihmistä mukavuusalueensa ulkopuolelle? Mikä on se luottamus siihen, että pää pieni ja keho pieni kestävät moista pyöritystä? Miksi se tuntuu elävämmältä kuin varma elämä, vakaa eteneminen saman paradigman sisällä?

Niin. En osaa vastata edes omiin kysymyksiini.

Jostain syystä en saa siitä samanlaisia kauhuja kuin siitä, etten osaa vastata heti paikalla toisten kysymyksiin. Jotenkin toisten kohdalla tuntuu, että on enemmän vastuussa yrityksestä vastata. Että toiset tarvitsevat. Itse en koe tarvitsevani kysymyksiin vastauksia. Parempi, ettei vaadi vastauksia, niin saa kysyä mielenkiintoisempia kysymyksiä. Ehkä se, mikä ohjaamisessa ja opettamisessa hämmentää, pohjimmiltaan, on se, että harvemmin oppimistilanteet jäsennetään niin, että ne työntävät maailmaan nimenomaan kysymyksiä suuntaamaan olemista ja mielenkiintoa.

Onpa hyvä että sain kirjoitettua tämän. Huomaan olleeni solmussa ainakin juuri tuon kohdan kanssa. Että saanko herättää lähinnä kysymyksiä, jos minulla ei ole niihin vastauksia, ei ainakaan vielä. Eikä kai tuohon voi kukaan muu antaa lupaa. Opinko antamaan siihen luvan itselleni?

Paljon mietittävää.

Pieni mutta ihan merkityksellinen paljastuminen

Ystävä unohtaa kotiimme teatteri-improharkkoihin impromuistiinpanojaan, joita hän on käyttänyt opetuksessaan ammattikorkeakoulussa. Lupaan viedä hänelle paperit takaisin. Mutta missä ne ovat? Lopulta löydän rhodespianon koskettimistolta aanelosnipun. Nämäkö? Selailen hieman. Joo, nämä ne näyttävät olevan. Katseeni kiinnittyy tehtävään.

Mitä mieltä olisit tehtävässäsi onnistumisesta, jos saisit arvioksi Alku oli oikein hyvä mutta...?

Entä kuvittele, että olet firman henkilöstöpäällikkö ja valitsemassa uutta työntekijää. Hakijoista on jäljellä enää kaksi, joista toinen on pätevä mutta nuori ja toinen pätevä ja nuori. Kumpi on pätevämpi? Kumpi valitaan?

Huomaan heti tiettyä klappia. Tiedän, miten minun odotettaisiin vastaavan. Tiedän, koska kuuntelen toisia ihmisiä, tarkkailen heidän arvioitaan ja ennakko-oletuksiaan toimintatavoistani ja toisten yhteisten tuttujen toimintatavoista (kyllä vain, ihmiset vaihtavat meistä informaatiota silloinkin kun sinä ja minä emme ole paikalla eikä se ole vasikointia vaan enimmäkseen merkitysten dialogista kehittämistä; ihmiset eivät ole helppotulkintaisia, joten tämä suotakoon ilolla), luen lehtiä ja opaskirjoja ja oppikirjoja. Tai ainakin kuvittelen tietäväni. Anteeksi, se oli paha virhe. Oletan. Oletan, että minun oletetaan vastaavan, että toki valitsisin sen, joka on pätevä ja nuori.

Mutta se on väärä oletus. Tai siis, ehkä molemmat oletukset ovat vääriä, ehkä kukaan ei olettaisi minun tekevän tuollaista valintaa. Mutta sen tiedän, etten tekisi valintaa niin päin. Katsos, pelastava Lassie on minussa ihan liian vahvana ja pidän ihmisistä, jotka näyttävät säröisyytensä. Jos joku esittäytyisi ennen kaikkea nuorena ja pätevänä, saattaisin alkaa miettiä, mitä hän koettaa tuolla innolla poissuorittaa. Minä valitsisin mutan.

Tajuan tämän hulvahtaessa mieleni ylitse, ettei minusta ehkä koskaan tulisi firman henkilöstöpäällikköä, koska haalisin haasteellisia työntekijöitä ja en todennäköisesti vaivautuisi edes salailemaan sitä mitenkään. Ja pitäisin turvallisempana, että tietäisin säröt ja sudenkuopat kuin että en tietäisi niitä. Ja en uskoisi kuitenkaan, että joku on aidosti loistava tähti, jolla ei ole sokeaa pistettä ja tunnenappia, josta painamalla hänen henkensä salpautuu ja häpeä jähmettää hänet. Enkä tiedä, haluaisiko minkään firman johtokunta kuulla tätä puhetta. Etenkään pelastavan Lassien paatoksella esitettynä. No tottahan hän on nuori tai vanha tai burnoutaltis, entä sitten, eikö se juuri tarkoita, että hän tarvitsee tämän paikan, tai ainakin mahdollisuuden tässä paikassa? Eikö juuri mutta tarkoita, että joku toinen ei ehkä osaa tarttua tähän ihmiseen, hänen näkemyksiinsä ja tuosta mutasta johtuvaan tarkkasilmäisyyteen? Siis koska eihän elämä mikään virheettömyyskilpailu ole, vai kuinka...

Niin. Minun täytyy kyllä myöntää yksi toinenkin juttu. Jos saan kritiikin, jossa ei ole yhtään muttaa, se on vähän huono juttu. Koska silloin koen, etten ole saanut mitään kritiikkiä oikeastaan, ja sitten tulen epäluuloiseksi ja alan tutkia tarkemmin tekemisiäni, ja saatan takertua johonkin ihan tyhmään juttuun ja suuttua siitä itselleni. On turvallisempaa saada kritiikkiä. En ehkä osaa ottaa sitä heti vastaan. Saattaa kulua vuosia, että purnaan vastaan ja nurisen aiheesta, mutta piru vie, se on aina tähän mennessä osoittautunut hyödyllisemmäksi kuin se, että alan keksiä ja kuvitella kritiikin aiheita itse. Koska eihän mikään ole täydellistä. Ja on vaikeaa hahmottaa, mitkä ovat toisille hankalasti ymmärrettävät piirteet ja väitteet. Hankala tyyli. En välttämättä osaa muuttaa juuri kritisoituja tekeleitäni kritiikkiä noudattamaan, en välttämättä sitäkään. Se on aika tyhmää ja huonoa ja alkeellista, mutta joskus se tuntuu miltei ylitsepääsemättömän vaikealta. Ja silti pidän tärkeänä, että saan aina välillä kritiikkiä, muutaman mutan hitaasti haudutettavaksi. Koska ei minulla ole koskaan selkeitä säveliä sen suhteen, minne olen etenemässä. Ja ehkä seuraavissa koetoksissa olen jo ymmärtänyt, mikä tuntui menevän pieleen.

En tiedä, mihin suuntaan aion. Yleensä suunnista vallitsee runsaudenpula. Haluaisin ymmärtää tarkemmin ja hahmottaa kuopat ja vaikeastilähestyttävyydet, jotta voisin miettiä, haluanko ratkaista ne jotenkin. En välttämättä edes halua. Jokin minussa on aika kivimäistä, kovaa ja periksiantamatonta. Saatan haluta tehdä jotenkin, vaikka tiedänkin, että sitten toiset saattavat pitää minua hankalana ja veemäisenä ämmänä. Jos se - mikä sitten onkin - on minulle tärkeämpää kuin yleinen hyväksytyksi tuleminen, saatan valita sen kaikesta huolimatta. Mutta haluaisin valita sen edes tietoisena siitä, miten vaikealta saatan tuntua ja miksi tyyli tai tapa tuntuu vaikealta, voihan se olla jotenkin alustettavissa tai pehmennettävissäkin. Kaksi näennäisesti yhteensovittamatonta asiaa pystyy kuitenkin varsin usein sovittamaan yhteen, kun malttaa analysoida tarkasti, mikä tarkalleen niiden välillä tuntuu kinnaavan ja ovatko kinnaavat piirteet oikeasti olennaisia tyylin tuottaneen, tavoitellun asian kannalta. (Eivät useinkaan ole.) (Ja analyysit menevät helposti puihin, sitä ei pidä unohtaa.)

Tuntuu kummalta huomata, miten se, että suosii itsessään heikkouksia ja säröjä ja niiden tunnustamista, on vähitellen johtanut siihen, että suosii sitä myös muissa. Vai mitenkä päin nämä nyt ovatkaan menneet. En osaa sanoa sitäkään. Mutta sen osaan sanoa, etten pidä kulttuurista, jossa virheitä, hankaluuksia ja säröjä ei saisi esiintyä, ei edes työhaastatteluissa ja vastaavissa. Ja että saatan olla hyvinkin vastahankainen sitä mukaellen toimimisen suhteen.