masthävkasvihuone

Oi, miten paljon keltaista hyrinäiloa, naurun heteitä ja lierihatturiemua onkaan kevään päivissä. Ei ehdi syömään lounasta, opetus alkaa viideltä zoomissa, syö päivän kolmannen aamiaisen ja sillä mennään. Ja koska on niin innoissaan kaikesta, pitää tuntia vähän liian pitkään ja senkin jälkeen unohtuu haaveilemaan kevätasioista ennen kuin hätkähtää siihen, että kohtahan on yö, jospa söisi edes päivällisen neljännen aamiaisen sijaan?

Ja iltaisin, ruoan laskeuduttua, parahduskeskusteluita: Eiii, olen tullut hulluksi, miksi mulla on kaksikymmentä tomaatintaimea muttei kasvihuonetta, tarvitsen niille kasvihuoneen, raukkaparoille, ja Vompsu yrittää sanoa, että hanki kasvihuone, onhan täällä pihaa, ja purnaan vastaan, että en halua hajoilevaa muovitelttaa eikä me tänne voida laittaa muunlaista, ja palstallekaan ei saa laittaa yli metrin korkuista muovin kannaketta, yhyy, haluan muuttaa maalle ja tasan kolmesta syystä: 1) vieläkin vähemmän ihmisiä, 2) vieläkin vähemmän liikenteen ääniä, 3) pääsyy, KASVIHUONE TOMAATEILLE.

Kun me muutamme pois Helsingistä, syy on se, ettei palstalle saa laittaa kasvihuonetta. Voi sanoa puisto-osaston sääntönikkareille, että miettikääpäs tätä, me muutetaan ihan teidän tyhmien pyllyhoususääntöjen takia. Harmittaako nyt, mitä? 

Alan vähitellen kypsyä jopa sille ajatukselle, että voisimme hankkia romuauton kulkemiseen, jos muuten löytyisi hyvä kasvihuoneen paikka. Koska kasvihuone kaupungissa on mahdoton tällä varallisuustasolla. Ja elämä ilman kasvihuonetta - - olen kyllästynyt tuntemaan syyllisyyttä siitä, että vaalin noita pikkuystäviä, jotka sitten tyrkkään Suomen kesän armoille. 

Stefano Mancuso on mielestäni varsin oikeassa siinä, että kasvit ovat ovelia ongelmanratkaisijoita ja jallittavat meitä elikoita mennen tullen täyttämään toiveitaan. Ainakin minä poimin helposti tämän PAKKO SAADA KASVIHUONE -signaalin. Ja haluan järjestää elämäni sen tahdittamana tuosta noin vain neljänkymmenenkuuden (joskin vastentahtoisen) kaupunkilaisvuoden jälkeen.

Rucola boikotissa

Kerran kansalaisaktivisti, aina kansalaisaktivisti, vissiin. 

Nyt ovat boikotissa ruotsalaiset, hollantilaiset ja yhdysvaltalaiset tuotteet, koska näissä maissa koronaa on hoidettu niin luokattoman huonosti. (Yhdysvaltoihin maksan kyllä yhtä jos toistakin lisenssiä ja niitä en voi oikein olla maksamattakaan. Mutta muuten.) Näen tämän ihmisoikeuskysymyksenä ihan siinä missä monet muutkin asiat, joiden vuoksi olen iskenyt maita ostoboikottiin. Esim. Israelin tuotteita olen vältellyt pitkään muutenkin (koska Palestiina) ja Mururoan atollin ydinkokeiden takia Ranska oli pitkään boikotissa. Keväällä kun meille ei saatu aikaisiksi maskisuositusta, tilasin teet kombuchaa varten etelänaapurista postipaketissa, koska siellä maskeihin mentiin reippaammin. 

En ihan hirveästi usko, että kuluttajakansalainen Veloenan yksityinen boikotti kaataa minkään maan taloutta tai saa sen päättäjiä muuttamaan toimiaan. Mutta se on se, minkä voin kuluttajana tehdä: ohjata pennoseni toisaalle. Ja siitä tulee hyvä mieli, että käytän edes sen minimalistisen vallan, joka minulla on. (Minustahan ongelma ei ole valta tai sen korruptoivuus vaan se, miten moni väistää valtaansa tai kieltää sitä olevankaan.) (Ja uskon enemmän poliittisiin vaikutusmekanismeihin, mutta kun tämä ei ole pois niistä vaan ainakin minua sitouttaa vahvemmin niihin poliittisiin juttuihinkin, vaikka tuo viereisen huoneen taloustieteilijä ei ikinä sitä tunnu uskovankaan, koska ei itse vain jaksa tämmöistä detaljismia.)

Tässä kirjoittaessani sen sijaan en ole kuluttajan roolissa vaan kansalaisen. Luultavasti valtani kuluttajana on isompi kuin valtani kansalaisena ja se on jotenkin häiritsevä ajatus. Haluaisin oppia argumentoimaan paremmin, kirjoittamaan paremmin, mutta huomaan olevani epävarma sen suhteen, miten se oppiminen tapahtuu. Haluaisin oppia ymmärtämään paremmin toisenlaisia todellisuuksia. Niitä harvemmin eritellään auki, ja se tuntuu vähän surulliselta. Meillä on näitä hienoja jakamisen työkaluja, mutta aika vähän näissä lopulta saadaan jaettua. Menee melkein niin, että pitää asua jonkun kanssa useampi kuukausi, ennen kuin saa kiinni edes vähän siitä, miltä sen ihmisen mielenmaisema näyttää. Sitten kun joku kirjoittaa kirjamitassa, kyse on yleensä fiktiosta. Jos kirjoittaisin fiktion, tuskin kirjoittaisin siitä, miten koen, koska se kyllästyttää ja pitkästyttää itseäni loputtomasti ja on aina jotenkin vähän noloa. (No, siksi kai kirjoitan blogia - että saan sen nolouden jotenkin prosessoitua.)

En oikein tiedä, miten elää ilman protesteja ja boikotteja. Tarkoitan tätä: kyllä minulta menee maku, kun näen jossain perseiltävän kunnolla. Ja sitten en ainakaan rahallisesti halua tukea sitä meininkiä lainkaan, olkoonkin että toki niissä maissa on aina myös ihmisiä, jotka haluaisivat asioiden hoidon reilummalle tolalle. Mutta nekin maksavat verot valtioilleen, joten ei. 

Koenko tämän rajoittavan elämääni? Enpä oikeastaan. Ja kyse on suunnasta, ei kategorisesta lukkoon lyömisistä. Enemmän kokisin sen rajoittavaksi, jos pitäisi sulkea silmät pulmilta ja paaduttaa mieli mantralla, ettei omalla toiminnallani ole väliä höläsen pöläystä. Ja että etiikka on vain poseeraamista. En halua semmoista maailmaa ja elämää. Joten jätin tänään tilaamatta kauppatilauksesta rucolat, joiden epäilen olevan kuitenkin Ruotsista. Hurjaa. En kuvitellut, että boikotoisin Ruotsia jokin päivä ihmisoikeusrikkomusten takia, mutta siihen on nyt kuitenkin tultu ja oltu siinä jo useampia kuukausia.

Malmöstä tuli uutisia, että siellä useimmissa peruskouluissa on epidemia valloillaan. Ehkä viimein täällä aletaan avata silmiä sille, että siihen on syynsä, että WHO suosittaa maskien ikärajaksi kuutta vuotta siellä, missä tauti leviää. Sääliksi käy ruotsalaisia. Ei ole mukavaa tuntea itseään höynäytetyksi. 

Elämme outoja aikoja. 

Täytettyä peltopyytä tapaamassa

Toinen reisi pulleampi kuin toinen, epäsymmetriset kasvot, jähmeä asento. Pidän enemmän tästä puolesta, sanon, tämä näyttää elävämmältä.

 Kutsumme tätä linnuksi ja peltopyyksi, vaikka oikeastaan kyse on jostain aivan muusta. Lintuus ja peltopyys väijyy taustalla, paikoilleen naulittu, täytetty ja neulalla aitoa matkivaksi suittu pinta osoittaa muotoon ja syvyyteen, joka oikeastaan, kun pysähtyy, on jotain sellaista, jota kohti emme halua osoitettavan, emme ainakaan tavanomaisesti eläimiä täytettäessä. Jalustaan kiinnitetty ja nimilaputettu esine ei tavoita lintuutta - pyrähtelevää valppautta, haluttomuutta tulla nähdyksi ja nimetyksi, katsotuksi ja kosketetuksi muutoin kuin suuren tanssin kautta.

Hieman samanlaisen mekanismin kohtaa, kun menee eläintarhaan. Villieläin, jonka kohtaamisen tavoittaa paremmin pienen lapsen piirros kuin vähän vanhemman, kuvaamisen konventioihin vihityn lapsen piirros - paon viivoja paperilla, villisti risteilevä reitti ilman tunnistettavaa kehoa, ruokojen liike, kaikkoaminen - altistetaan vihamielisille silmäpareille, esitetään irrallisena tietynlaisena kehona, toisena, ei-ihmisenä, eläinyksilönä, lajinsa edustajana. Kehon ja sen vankeuskäyttäytymisen ajatellaan voivan ilmentää kokonaista elämänmuotoa.

Samalla tavalla katson kiinnostuneena pysäytyskuvaa linnusta ja täytettyä lintua: tällainen se siis olisi, jos sitä pääsisi riittävän lähellä, voisi tarkastella yksityiskohta yksityiskohdalta kiireettä, pysähtyä sen ääreen. Jos voisi ottaa toisen olennon haltuun, ymmärtää sen perinpohjin. Jos se ei pelkäisi minua (enkä minä sitä), jos sen voisi nimetä ja omistaa. Tällainen se siis todella on kaiken pakonsa takana.

Olen väärässä ja haluan olla oikeassa. Enkä halua tarkastella näin omaa elämääni ja tätä keski-ikäistä kehoa, jota maailma elää milloin asanoina, milloin töinä, milloin levottomina sanojen pyryinä.

Lintu, se joka ei ole tämä tässä, tanssii samaa suurta tanssia: haluaa elää, jatkaa elämää. Sen pakokauhu ja tuska ansan umpikujassa muistuttaa omaani, samoin sen hurmio ja riemu niinä hetkinä, kun valo ja lämpö ovat läsnä enemmän kuin huoli, pelko ja nälkä. Se jatkuu kivistä, ruohoista puista ja vertaisistaan saumoitta, syö ja ulostaa, laulaa ja parittelee, päilyy taivasta silmien peilein. Ei se ole yksilö, ei ilmennä lajiaan. Se syntyy toisista ja yhtyy toisiin, ilmentää ympäristöään, tilanteitaan, populaatiotaan. Se kylpee, sukii, tarkkailee, oppii, ratkaisee pulmatilanteita nimeämättä niitä pulmatilanteiksi ja ongelmanratkaisuksi. Maailma hyppelee sen jaloin lätäköiden tienovilla.

Kuten peltopyy, haluan hyvää. Pidän ruoasta, valosta, lämmöstä, hurmiosta ja laulamisesta, kylpemisestä ja sukimisesta enkä halua tulla nähdyksi ja nimetyksi, katsotuksi ja kosketetuksi muutoin kuin suuren tanssin kautta, niin että lähestyn itsekin, tanssin mukana, nimeämättä ja tulematta nimetyksi, käsittämättä täysin, mitä teen. Ilmennän ympäristöäni ja tilannettani, populaatiotani. Tässä populaatiossa tavataan pitää itsestäänselvyytenä, että sellaisista pulmatilanteista kuin lapsikuolleisuus ja nälkäkuolema ei tarvitse enää välittää, ei tässä populaatiossa. Ongelmanratkaisu huikaisee populaatiossani tehokkuudellaan, koska meillä on sanat, joilla voimme tallentaa ja siirtää ratkaisuja ajasta ja paikasta toiseen. Mutta emme halua kellekään pahaa ja meitä huolestuttaa se, miten toisille käy.

Kun luen lehdestä tarinan kahden valaslajin hybridistä, joka parittelulaulu soi väärällä taajuudella ja joka ei sen takia löydä puolisoa, itken lohduttomasti useamman tunnin. Minun on helppo eläytyä valaaseen, vaikka kuulun lajiin, jota on miljardikaupalla planeetalla ja jota ei voi olla kohtaamatta, meni minne hyvänsä. Ympäristöäni ei sirpaloida eikä tuhota - päinvastoin, minun on vuosi vuodelta helpompi liikkua juuri sinne, minne keksin haluta mennä. Ihmisen tiet kairautuvat kaikkialle ja yhä harvemmassa on se maa tai meri, jossa ei olisi meidän tuoksuamme ja vähintään järjestävien tarinoidemme seurauksia ja rippeitä - muovikääreitä, lääkejäämiä, kaukaisen horisontin kajastuksia, pilvistä takaisin taittuvaa megapolisten valoa.

Koetan ankarasti kuvitella, millaista olisi elää valtalajin nurkissa. En onnistu. Niin monet seikat ovat minulle itsestäänselvyyksiä, kuten se, että jos joku koettaa tappaa minut, laittaa minut synnytyskoneeksi ja riistää lapseni ja maitoni tai kesyttää minut sietämään vatsaani ympäröivän kireän vyön ja metallinpalan suussani, tai kiskoa minut ruokaani kiinnitetystä, nieluuni takertuvasta väkäsestä ympäristöön, jossa koen tuskallisen tukehtumiskuoleman, voin aina avata suuni ja huutaa, potkia ja pyristellä vastaan.

Muutkin potkivat ja pyristelevät, huutavatkin, mutta minun kieleni ymmärretään. Se osoittaa minun kuuluvan valtalajiin.

Jos minua ei pelastettaisikaan, tilanteen mentyä tekijät joutuisivat vastuuseen ja heitä pidettäisiin käsittämättömän julmina. Jos ympäristöni muutetaan sellaiseksi, etten saa sieltä enää ruokaa tai juomaa tai en uskalla liikkua tai ainakin stressaannun niin pahasti, ettei enää tee mieli syödä eikä paritella, voin niin ikään kertoa pahasta olostani ja sille pääsääntöisesti tehdään jotain.

 Toistaiseksi. (Kuinka kauan asiat jatkuvat tällä tolalla, en osaa sanoa. Eivät välttämättä kovinkaan kauan.)

Kun kuolen, minua ei täytetä näytille. Minua ei kiinnitetä alasti tai puettuna seisomaan alustaan, jossa lukee ihminen. Kukaan ei sano, että onpa sympaattinen tai liikuttava. Tai että onpa hän pieni, kuvittelin hänet kookkaammaksi.

Sen sijaan on olemassa tietty riski, että joku saa päähänsä kirjoittaa muistokirjoituksen, jossa kuvaillaan tapaani tanssia suurta tanssia. (Vain sen lapsille soveliaaksi katsottuja osioita, tietenkin.) Huomio kiinnitetään naurettaviin yksityiskohtiin, joiden on tarkoitus samalla osoittaa erityislaatuisuuttani ja kuvata ympäristöä, jonka osa olin. (Lajiakin kenties - ehkä juuri siksi pidetään tiukasti huolta siitä, ettei tekstissä ole liian suoria viittauksia toimintoihin tai tuntemuksiin, jotka jaan tai voisin jakaa peltopyyn kanssa.) Toivon, että tekstissä viitataan siihen, mitä pidän ihmisen ainoana mahdollisena vastuullisena valintana tässä tilanteessa - siihen, että nautinto kytketään irti tyypillisistä seuraamuksistaan, että ihmisen suurta tanssia tarkastellaan osana vieläkin suurempaa tanssia, jossa olennot tanssivat rinnakkain. Jos haluan rauhan, antibiootit ja pienen lapsikuolleisuuden, on minun maksettava siitä jollakin. En halua maksaa siitä peltopyyllä tai pandalla, en yhdelläkään sammakkoeläimellä tai korallilajilla. On oikeastaan vain yksi seikka, jolla pystyn maksamaan edes osan itsestäänselvyyksistäni. Se on tulenarka aihe, johon yksikään poliittinen puolue ei uskalla vielä tarttua ohjelmissaan ja josta kirjoitetaan lehdissäkin kovin kitsaasti. Tuo asia ei ole pienimmässäkään määrin minua, se on ympäristöäni, populaatiotani - olkoonkin että tuo ahdistus ja siitä kiteytyvä valinta esitettäisiin taatusti henkilökohtaisena piirteenä: siten muistokirjoitukset näet laaditaan.

(Kuulin toissapäivänä, että ihminen, jota pidin vertaisenani tässä pohdinnassa, on hänkin loikannut. Hän, joka erotessamme sanoi, että hän pelkää, että hänen on vaikeaa löytää ketään toista sellaista, joka jaksaa tässä asiassa pitää yhtä lujasti kiinni siitä, että kaikki olennot haluavat hyvän elämän, ja että koska hyviä elämiä on luvassa vain rajatulle määrälle olentoja, ei auta kuin pitää tiukasti lukua siitä, minkä määrän olentoja tuo itse todellisuutta jakamaan, jos ei ole valmis lahtaamaan ketään muuta. Hän taisi olla oikeassa. Hän ei löytänyt sellaista kumppania, joka olisi ajatellut henkilökohtaista etiikkaansa näin. - Vaikka onko mikään etiikka oikeastaan henkilökohtaista muussa kuin siinä mielessä että voin vaatia asioita ainoastaan tältä olennolta, jota puhuttelen minäksi? - Uutisen kuullessani tajusin kouriintuntuvammin, miten valtavia erot saattavat olla: kun ennen niin samanmieliset ja toistaan tukeneet ihmiset lähtevät kulkemaan eri suuntiin, he saattavat päätyä päinvastaisiin ratkaisuihin suurimmissa mahdollisissa kysymyksissä. Tunsin äkisti itseni samaan aikaan hyvin yksinäiseksi - sinäkin, sitten, luotin sinuun niin lujasti tässä asiassa - ja samalla yllättävällä tavalla tyytyväiseksi: kas niin, ehkä sittenkin jossain mielessä minä, jota ajateltiin ympäristöasioissa ehkä vähän sellaisena maskottina ja harrastelijana - muistan muutaman keskustelun asiasta -, olinkin sitoutuneempi niihin juttuihin kuin ne, joita ajateltiin vakavastiotettavina, radikaaleina, elämäntyötään toteuttavina. Ai että, ilkun itselleni, sinä turhamainen typerys. Ikään kuin tuolla nyt kannattaisi hekumoida, että itseään ilmentävä elämä on itsepäinen ja arvo-ohjautuva. Ikään kuin olisi jokin minä, eikä tiettyä ympäristöä, syömistä, paskantamista, ajatusten laukkaa, kaiken ainutkertaisuus ja ohikiitävyys ja sitten äkkiä kaiken korjaava hetki - - )

Niin, jäin muistokirjoituksen pohtimiseen.

On kuitenkin liian varhaista ajatella kuolemaa muuten kuin savasanassa päivittäin. On paljon tehtävää. Ihmisillä on aina niin paljon tehtävää, koska meillä on työ, ja talous, ja kaikenlaisia jaloiksi tavanomaisesti hahmotettuja pyrintöjä kuten taide, ymmärtäminen ja niin edelleen.

Jotkut ajattelevat, että ne versovat suuresta tanssista itsestäänselvästi. Jotkut ajattelevat niiden kilpailevan huomiosta suuren tanssin kanssa ikään kuin seurausta tarkkailtaisiin syyn sijaan. Nytkin minut ollaan heittämässä pihalle, jotta taide voisi tapahtua eikä koko ilta tuhriintuisi johonkin, mikä ei tee ketään kuolemattomaksi ja jota ei taatusti mainita muistokirjoituksissa. Ajattelen näin ohimennen samalla kun vilkaisen sivusilmin valokuvaajaa.

Ajattelua, puhetta, toimintaa: siirrämme oivalluksia ja tuhoamme vahingossa sen, mitä rakastamme.

Toinen reisi pulleampi kuin toinen, epäsymmetriset kasvot, jähmeä asento. Pidän enemmän tästä puolesta, sanon, tämä näyttää elävämmältä. Valokuvaaja mutristelee huuliaan ja kääntelee lintua, etsii sen kasvoista vastausta ongelmaan, miten kommunikoida tiettyä abstraktia ideaa tuotekuvan tapaan toteutetulla otoksella täytetystä linnusta. 

Poliittinen

Ystävän kanssa kävellessä alan hitaasti erottua hänen kiinnostuksenkohteitaan ja teoreettista virittyneisyyttään vasten. Hahmotan taas selkeästi, kuinka vähän minussa on mitään poliittista. Se on hieman harmillista, sillä ystävän tutkimuskohde, tunteiden ja olojen asema politiikassa ja mahdollisuus niiden ottamiseksi politiikan osaksi, tuntuu tavallaan kiinnostavalta. Minusta vain tuntuu, ettei minulla on käsitteellisiä työkaluja puhua politiikasta ja etten oikein osaa mitenkään kiinnostua siitä.

Se on hieman kummallista, koska välitän kyllä siitä, onko toisilla hyvä olla. Ja siihenhän kai politiikan pitäisi ihannetilanteessa tähdätä. (Muunlaisen politiikan kanssa en oikeastaan kauheasti edes tahtoisi olla tekemisissä.) Ehkä jotkut aiemmat keskustelut ovat vain masentaneet minut, jotkut kommentit piilo-oikeistolaisuudesta, poliittisesta naiiviudesta ja sokeudesta. Varmasti ne pitävät paikkansa, ehkä jopa piilo-oikeistolaisuus, jos poliittisen vihan puuttuminen ja yksilötason painottaminen tarkoittaa automaattisesti oikeistolaisuutta. (En kyllä ymmärrä, miten osaisin äkkiseltään politiikassakaan tuntea vihaa kun se on kaikilla muillakin elämän osa-alueilla niin kiven takana muuten kuin itseeni kohdistuvana. Toki osaan sanoa, etten hyväksy jotakin järjestelyä, mutta ei siihen sillä lailla sisälly kaunaa, tavoitteita rankaista ketään eikä sen kummempaa paatosta, pientä surun häivähdystä ja myötätuntoa lukuunottamatta. Mutta tyypillisesti tunnen myötätuntoa kaikkia osapuolia kohtaan ja usein säälin sortajia vielä sorrettuja enemmän - he menettävät jotakin käsittämättömän arvokasta, nimittäin kyvyn tarkastella itseään ja tekojaan ja maailmaa ilman suojaavia silmälappuja. Eihän toisia oikein pysty satuttamaan jatkuvasti, ellei heitä ensin jollain lailla epäinhimillistä, s. o. kiellä heidän pahaa oloaan satuttamisen myötä. Yksittäiset virheet ovat eri asia, niitä kaikki tekevät. Niistä voi oppia, joskin raivostuttavan hitaasti.) Mutta tuntuu niin hullulta, että sen sijaan, että naiiviutta jotenkin koetettaisiin hälventää selittämällä asiat juurta jaksain toinen vain leimataankin toivottomaksi heti alkuunsa. Sellainen ei erityisesti rohkaise astumaan poliittisen keskustelun piiriin. Tuntuu, että monet ovat poliittisista asioista puhuttaessa jonkin niin perustavanlaatuisen äärellä, koskettelevat kenties ontologisia ydinuskomuksiaan ihmisistä ja elämästä, että he kuumuvat ja käyvät täyteen paatosta ja sitten yksinkertaisesti pelaavat aika likaista peliä. Minulta menee kauan koota rohkeuteni tuollaisten keskustelujen jälkeen, joten en mielelläni hakeudu niihin.

Nyt kävellessä ja keskustellessa poliittinen viritys ei tunnu uhkaavalta, koska ystävä on vanha tuttu ja luotan hänen hyväntahtoisuuteensa täysin, samoin koska lupaan itselleni, että saan olla kiinnostunut eri asioista kuin hän, kunhan kuuntelen huolella, mitä hän sanoo. Voin sanoa, mitä minulle tulee mieleen, ja jos se ei sovi hänen käsityksiinsä, se on ongelma korkeintaan hänen näkökulmastaan. Jos lähtisin liikkeelle siitä oletuksesta, että tässä keskustelussa on saavutettava täydellinen ymmärrys ja konsensus ja sen lisäksi vielä vaikutettava briljantilta, masentuisin aivan suunnattomasti. Mutta ei, en tahdo tavoitella sellaista. Kävelen mielummin kevein sydämin. Sitä paitsi tiedän, miten toivoton keskustelija olen. Olen kyllä tottunut rupattelemaan ihmisten kanssa niitä näitä ja sitten yksikseni pohtimaan asioita, mutta reaktionopeuteni on aivan surkea. Haluaisin ymmärtää kunnolla toisten ajatukset. Saatan olla siinä melkoinen etana. Usein käy niin, että jostakin sananvaihdosta on mennyt kaksi tai kolme kuukautta ja sitten vasta alan tajuta jonkin pointsin. Sen pitää antaa muhia, sen konkretiaa pitää etsiä elämästä ja arjesta, ja vähitellen siihen sopeutuu ja alkaa tajuta sitä.

Kuvittele keskustelu, jossa repliikit esitetään kahden kuukauden välein...

Aiemmin pidin itseäni kauhean tyhmänä tästä syystä. Nyttemmin olen vain sitä mieltä, että opin hitaasti ja kokonaisvaltaisesti. Esimerkiksi kun aloin lukea G. H. Meadia, minulta meni siinä vuosi tajuta, miten hänen ajatuksensa oikein järjestyivät. Luin Meadia silti joka päivä tuon vuoden aikana. Nyt olen tietysti unohtanut siitä aika paljon, mutta osa sitä elää ajatuksissani - se osa, jota käytännön elämäni on vahvistanut.

Ystävä on myös niin systemaattinen ja analyyttinen, että huomaan oman tavattoman hajanaisuuteni akateemisin standardein. Minulle filosofia kai on aina ollut ohikiitäviä ajatuksia ja hetkiä (lispectormaisia hetkiä, sellaisia kuin Agua vivassa), en ole osannut kuvitella rakentavani niistä mitään systeemiä tai taloa. Opin hitaasti ja unohdan nopeasti. Mutta vähitellen ajatteluni muuttuu. Se muuttuu. Se on tärkeää (muutenhan tässä ei olisi mitään mieltä ajan tappamisen lisäksi). Lisäksi se muuttuu sellaiseen suuntaan, jota pidän toivottavana. Tai ehkä pitäminen on liian älyllisen kuuloinen sana. "Tunnen toivottavaksi". Ehkä noin.

Enkä osaa toivoa, että kukaan saisi ajatuksistani mitään. Sellainen on aina ollut tietoisten toiveideni ulkopuolella. Siksi en osaa kuvitella kirjoittavani kirjaakaan: eihän minulla ole mitään sanottavaa! (Miksi sitten kirjoitan päivittäin ajatuksiani ylös? En osaa vastata! Ehkä koska muuten pelkään unohtavani asioita, joita minun on hyvä muistaa, jotten ajautuisi ikävien asioiden summittaiseen kieltämiseen. Ja ehkä koska joka ikinen kerta kirjoittaessani pelkään niin kuin vain pelkää epäsystemaattisesti kasvatettu ihminen, jonka on vaikeaa antaa kenkää ajatukselle, että miellyttäminen olisi tärkeämpää kuin ajattelun vapaus. Pelkään, että kirjoitan jotakin toiset niin raivostuttavaa, ettei kukaan enää suostu puhumaan minulle. Haluan nujertaa tuon pelon, tai ainakin olla sen kanssa tasavahva. Se, mitä olen elämässä oppinut, on, ettei toisten suuttumista pysty ennakoimaan. Se, minkä kuvittelisi suututtavan, saattaa ilahduttaa heitä, ja kun taas tukahdutan välittömät reaktioni ja koetan oikein virittyä heihin ja sanoa jotakin myönteistä, he saattavat räjähtää. Ei ihme, että kirjoittaminen on pelottavaa. Bloginkin kommentilaatikko yllättää minut joka ikinen kerta. En osaa lainkaan ennakoida, mitä minulle voitaisiin sanoa tai mistä ajatuksista viriää toisten sanomisen tarve. Eikä kai minun tarvitsekaan osata ennakoida; sitä varten ovat toiset. Eikä minun ehkä tarvitse olla edes tämän rohkeampi ja pelottomampi: sekin riittää, että uskallan kirjoittaa näitä höpinöitäni. Katselenhan jo siinäkin pelkojani silmästä silmään ja osoitan niille, etten tahdo elää niiden määräämänä. "Olkaa siinä vaan ja kaihertakaa, mutta aion kirjoittaa tänäänkin juuri siitä, mikä saa minut levottomaksi jollakin epämääräisellä tavalla.")

Kohtaan ystävän piirteitä vasten hahmottuessani taas sen suunnattoman hölmistyksen ja hihitytyksen: miksi kaikista ihmisistä juuri minä (tarkoittaen: joku näin kokeva) aloin lukea filosofiaa? Muistan vain sen, että ajatus tuntui hyvältä, että tämä oli jotakin todellista ja konkreettista, etenkin todellista. Varmasti tämä kuulostaa monesta hassunkuriselta, mutta siltä minusta on aina tuntunut. Vaikka tietysti moni filosofian teoria on kaukana konkretiasta. Ja on edelleen niin, että jos lehteilen Spinozaa, Kantia tai Platonia, Meadia tai Deweya tai Merleau-Pontya, saatan äkisti tuntea ilon sisälläni, tuntea toivon ja tahdon paisuvan kuin purjeen. Silti pidän itseäni enemmän kävelevänä kehona ja keinuvana sylinä kuin puhuvana päänä.

Vompsu liittyy seurueeseemme mennessämme syömään. Hän istuu hiljaa ja kuuntelee. Erotan selkeästi hänen surumielisyytensä ja epävarmuutensa. Hän ei näe eikä kuule, miten ystävä ja minä seisomme eri mantereilla, puhelinlinjan ääressä kyllä, mutta silti eri mantereilla. Hän tuntee itsensä vain osaamattomaksi ja ulkopuoliseksi, kuten lapsena vanhempia sisaruksiaan kuunnellessa, ja pelkää menettävänsä minut, kun ei osaa keskustella noista asioista kanssani niin. (Aivan kuten minä välillä pelkään menettäväni hänet, kun tapaamme hänen ystäviään, koska en ole viittä kiloa laihempi, kymmentä vuotta nuorempi enkä geneerisesti hyvällä tuulella. Se on hassua - jos olisin huolettomampi, emme ymmärtäisi toisiamme. En suutu itselleni noista huolistani: ne eivät ole murehtimisen arvoisia.) Hän unohtaa, miten vaikeaa minun oli käydä ympäristöjärjestön kokouksissa, koska en osaa tuntea, että minulla olisi velvollisuus/oikeus vaikuttaa toisten ihmisten elämään, pakottaa tai hoputtaa heitä muuttumaan. En pidä itseäni niin avarakatseisena enkä seuraussuhteiden etevänä ennustajana, että tosissani tahtoisin määrätä toisten elämistä. Saatan olla päättämätön ja välillä neuvoton omanikin kanssa.

Jotenkin tuntuu aina vaikealta törmätä tähän omaan epäpoliittisuuteensa. Niin monella ihmisellä on kuitenkin niin kauhean varman oloiset mielipiteet siitä, mitä pitäisi tehdä ja mihin suuntaan ihmisiä pitäisi painostaa. Sellaisia leimoja kuin "itsekäs" ja "oikeudenmukainen" käytetään sumeilematta, ja minusta taas vain tuntuu siltä, etten taida tarpeeksi hyvin sittenkään vieläkään ymmärtää noita ihmisiä, joiden asioista puhutaan, että minun pitäisi kuunnella heitä vielä enemmän. (No, ainakin siitä olen aika varma, ettei kenenkään kutsuminen "itsekkääksi" tai "empatiakyvyttömäksi" kyllä yleensä rohkaise häntä ajattelemaan tarkemmin käsiteltävää kysymystä, korkeintaan vetäytymään kuoreensa tai harkitsemaan vastapuolen nolaamista väittelyn seuraavassa käänteessä. Erehdyin päivänä taannoisena lukeamaan hesarin sivuilta lapsettomuutta käsittelevän kolumnin jälkeistä keskustelua ja ärryin ihmisten epäsympaattisuudesta. En tietenkään kommentoinut mitään, koska mitä olisi voinut sanoa? Että ettekö te voisi keskustella tuntemuksistanne ja oloistanne omissa elämissänne sen sijaan että rakentelette olkinukkeja ja heittelette niitä sitten soihduilla... Ehkä sellainen keskustelu tekee jonkun onnelliseksi? Millaista tavoitetilaa siinä haetaan? Valtavaa kiihtymystä? Olin itselleni pitkään vihainen siitä, että jaksoin lukea kymmenkunta viestiä ja tulla pahalle päälle moneksi tunniksi.) Ja joskus tulee kauhean ahdistava ja surullinen olo, kun kuuntelee jotakuta, esimerkiksi kun joku on kovin maahanmuuttajavastainen (eli -kriittinen), homofoobinen tai ylipäänsä vain sublimoidulla tavalla kielenkäytöltään piikikäs, sarkastinen ja passiivis-aggressiivinen. Usein haluan vain kääntyä ja lähteä tuollaisesta seurasta. Olen mieluummin hiljaisuudessa ja yksin.

Mutta en ole, en osaa olla varma, onko sekään oikea ratkaisu. Tuntuu aina kovin vaikealta törmätä omaan epäpoliittisuuteensa. Niin moni muu tahtoo näissä asioissa niin palavasti ja voimakkaasti, ja niin usein puhutaan siitä, ettei demokratia voi toimia, jos kansalaiset eivät halua perehtyä ja vaikuttaa. Tuntuu jotenkin raukkamaiselta tällä tavalla vetäytyä poliittisten asioiden pohtimisesta, niin selvää kuin onkin, että minun reaktionopeudellani ja keskustelutyylilläni politiikassa tehtäisiin selvää vain yhdestä asiasta, nimittäin mielenrauhastani. (Ja todennäköisesti niistä pystyvyyden tunteen rippeistä, joita minulla on.) Olen kiinnostunut ihan toisenlaisista kysymyksistä, mutta onko se oikeutettua? Pitäsikö minun kuitenkin olla edes minimalistisen kiinnostunut politiikasta? (Luen kyllä useimmat Suomen Kuvalehden jutut, samoin Maailman Kuvalehti Kumppanin jutut, ne tulevat molemmat meille, SK edelleen ilmaiseksi. Ehkä joku on vain unohtanut minut kestoilmaistilaajaksi? En silti koe, että tietäisin politiikasta tai poliittisista kysymyksistä tuon taivaallista.) Liittyvätkö jotkut blogissa käsittelemäni aiheet kenties politiikkaan etäisesti?

Politiikkaa on hankalaa hahmottaa, jos on samalla lailla valtasokea kuin itse tunnun olevan. (Hahmotan oman valtani elämääni lähinnä tilana hengittää ja pysyä hyvällä tuulella ja saatan olla aika itsepäinen pyrkiessäni näihin. Osa hyvällä tuulella pysyttelemistä on ainakin omalla kohdallani korkeiden ihanteiden - kuten mielenrauhan ja myötätunnon - asettaminen ja niitä kohti suuntautumisen tavoitteleminen. Ihanteita ei tarvitse tavoittaa, mutta niitä kohti on hyvä kulkea. Eihän laivankaan tarvitse karahtaa majakkasaareen... ;) En ole sillä lailla kiinnostunut toisten tavoitteista, mutta kylläkin heidän oloistaan. Ne resonoivat minussa ihan liian voimakkaasti, jotta voisin olla piittaamatta niistä. Tietysti jos jonkun tavoite tuntuu aiheuttavan hänen omansa ja häntä ympäröivien ihmisten olon myrkyttymisen kerta toisensa jälkeen, saatan kiinnostua tuosta tavoitteestakin ja pyrkiä helpottamaan omaa oloani koettamalla esittää jotenkin pehmeästi sen vaihtoehdon, että tuo toisen tavoite kenties saa hänet onnettomaksi vähintään välillisesti.) On vaikeaa käsittää, miksi joku haluaa ottaa roolin, jossa hän voi tehdä niin paljon vahinkoa viattomille sivullisille. (Vai onko kukaan demokratiassa sivullinen? Minusta ei tunnu oikealta syyllistää syrjäytynyttä, joka ei todennäköisesti hahmota todelliselta tuntuvia vaihtoehtoja elämälleen. Eiväthän monet "kunnon kansalaisetkaan" hahmota!) Tietysti jonkun pitää ottaa päättäjän rooli, mutta silti... että siitä suorastaan taistellaan, näyttää minusta ihan käsittämättömältä ja perverssiltä. Itse kuvittelisin musertuvani tuollaisen vastuun alla. Minun on ihan kauhean vaikeaa antaa itselleni anteeksi sitäkään, että aina silloin tällöin loukkaan jotakuta vahingossa. Jos loukkaisin satoja tai tuhansia ihmisiä samalla kertaa... se olisi aivan kamalaa. En usko, että jaksaisin myöskään ottaa asioista tarpeeksi tarmokkaasti selvää ja sen ainakin tiedän, etten ole erityisen hyvä argumentoimaan vakuuttavasti...

Hmm, ehkä suhteeni politiikkaan muotoutuu pääosin välttämistavoitteen (välttää toisten loukkaamista) kautta? Ehkä se selittää, miksi oloni on niin kummallinen politiikasta puhuttaessa? Yleensähän kai politiikasta puhutaan tavoitteiden kautta, ja nykyään ajattelen elämääni lähinnä tavoitteiden kautta. (Tai ainakin yritän tehdä niin. Ehkä olen vähän jäävi arvioimaan, onnistunko tässä.) Mutta siinä missä jotkut näkevät valtaa, minä näen vastuun, ja säikähdän. Ja silti ymmärrän, että yhteiset asiat olisi järjestettävä jotenkin... Ehkä olen vähän yliherkkä ja säikky. Jotenkin minulla on sellainen olo, etten ehkä saisi olla sellainen, tai että olisi hyvä olla toisenlainen, mutta ei se nyt vain tunnu onnistuvan. Jotakin puuttuu, en tiedä, mitä. Ehkä toiveikkuutta oman hahmottamiskykyni suhteen. Tahtoa ainakin - en pitänyt ylioppilaskuntapolitiikasta enkä ympäristöjärjestön reippaasta "me tiedämme, miten asiat olisi parasta hoitaa" -asenteesta. En tahdo erottua niin selkeästi sellaisesta ryhmähengestä, en tahdo olla se kuiskaava ääni, joka lisää kaikkeen: "...vai tiedämmekö sittenkään?" En koe, että osaisin erityisesti valistaa yhtään ketään yhtään minkään suhteen. Laupias taivas, tekisi mieli parahtaa, vapauttakaa minut tällaisista kummista velvollisuudentunteista, kun en osaa oikein edes järjestää omaa elämäänikään! (Vaikka ei sekään ihan tarkalleen pidä paikkaansa - tapasin tammikuun alussa entisen pomoni ja hän oli myös nyt perustanut vastaavan toiminimen samalla alalla. Pontevoiduin siitä seikasta, että tämä kaikessa niin harkitsevan, pätevän, päättäväisen ja kaukaa viisaan oloinen ihminen ei ollut vielä saanut selvitettyä tilitoimistoa eikä monia muita asioita, jotka olin itse puskenut kuin kiven läpi kaiken aikaa hätäillen siitä, että olin liian hötkyillen ja jälkijättöisesti liikkeellä. Jos hänellä asiat olivat vielä enemmän auki, ehkä minun yritysasiani saattoivatkin olla kohtalaisessa jamassa? Olin kauhean iloinen, kun sain auttaa ja neuvoa häntä näissä seikoissa, joiden kanssa olin itse joutunut kamppailemaan. Hän on tehnyt hyväkseni niin paljon sekä työelämässä että edellisen eron tiimoilla, että tuntui ihanalta, että pystyin auttamaan edes hieman häntä tällaisissa käytännön seikoissa.)

Huooh, poliittinen on melkoinen möykky aina heti kun alan ajatella, että hemmetti, minun pitäisi varmasti osata tämä. Niin moni ystävistä ja tuttavista osaa sen niin luontevasti, mutta minulle se on ihan vieras manner. Enkä ole varma, saisiko se olla. Enimmäkseen en ajattele koko asiaa, mutta aina kun arpi haavan päältä repeää, olen hetken levoton ja neuvoton. Etiikan kannalta poliittinen taito on kuitenkin perinteisesti hahmotettu tärkeämmäksi kuin esimerkiksi piirustustaito, kirjoitustaito, joissain systeemeissä ehkä jopa tärkeämmäksi kuin ystävyyden ja tasavertaisen kohtelun taito. Enkä tiedä, mitä minun pitäisi koko asiasta ajatella.