Tuittuilevasta syksystä, päivää

Keskiviikkona aamujumpan vanavedessä maailmaa äkisti tummenee ja helvetöityy. Lihakset painavat, hengitys sakkaa. "Älä pingota", komentaa passikuvaa ottava täti. "Peppu ihan taakse tuolilla ja annat rinnan lysähtää kokoon. Vanhan, väsyneen naisen ryhti! Väsyttää! Enemmän! Hyvä! Ja sitten vasenta ohimoa milli seinään päin--- SEIS! Ja leuka putoaa alemmas, vielä, SEIS! Ja nyt, älä hymyile, mutta ajattele jotain ihanaa. Kesää ja uimarantaa! Ei, ei, liian silmät lautasina. Ajattele, vaikka, hmm, ruokaa. Ei ole vielä ihan torstai, hernekeittopäivä, mutta ajattele her..." Annan papatuksen häipyä taka-alalle ja otan vanhan väsyneen naisen roolin ja ajattelen saag aloota. Tuulikaapista liikehuoneiston toiselta puolen kylmä uhkuu luihin ja ytimiin. Mustat poolot, puuvillainen ja villainen, ovat rytyssä pöydällä. Jumppatopissa on kolmas silmä, mutta ei silmien vaan nännien välissä. Topin päälle on puettu valokuvaajan oma liivi, jotta kaulani kehystyisi passikuvassa uusien määräysten vaatimalla tavalla. Tunnen ohimenevää huonoutta siitä, etten ole voinut pukeutua kauluspaitaan - "Passikuvaan pitäisi aina laittaa kauluspaita!" - koska eihän minulla ole kauluspaitoja, ei ole kehoni muotoisia kauluspaitoja, joko tissien kohdalta napit aukeilevat itsekseen tai hartiat ovat aivan liian leveät, lantion kohdasta nyt puhumattakaan. Kauluspaidan kanssa saattaisi sujua paremmin tällaisessa vanhan väsyneen naisen lysyssä. Ehkä kauluspaidat ovatkin tehokkuusyhteiskunnan juoni rapistuttaa selkärankamme...

Viimein väsyneisyys kelpaa kuvaajalle. Hän kehuu kuvaa luonnollisen näköiseksi. Jos tuo on luonnollinen, ajattelen kuvaa silmäisten, saattaisin tarvita keinotekoisia avuja kasvoihini. Kuvasta tuijottaa antaumuksella vanhan ja väsyneen naisen rooliin virittynyt ilme; pian marraskuu, silmäpussit, turvotusta kaulassa... nieleminen sattuu. "Näytät tässä asiantuntevalta, asialliselta", kuvaaja jatkaa messuamista. Tässä rahat, kiitos, näkemiin. Vai vielä asialliselta. Laahustan kaupungin halki oudon vetämättömänä. Poliisilaitoksella seiniä koristavat julisteet, joiden mukaan poliisilla ei tarvitse jonottaa. Julisteessa on kuva rytistetystä jonotusnumerosta. Siinä nyt kuitenkin istun jonotusnumero 075 kädessä, taululla loistaa numero 068, aikaa tämän välin umpeen kuroutumiseen kuluu parikymmentä minuuttia. Kuvalla ei ole niin väliä, sehän tulee vain passiin. On aivan samantekevää, pitävätkö tullimiehet ja rajanvartiat minua vanhana ja väsyneenä naisena, asiallisena ja asiantuntevana. Kunhan en päädy ruumiintarkastukseen, kaikki sujuu sutjakkaasti.

Tai siis, kaikki ei suju sutjakkaasti, ei nyt. Ihmettelen, miksi tuhahtelen mielessäni niin ärtyisästi viereisten penkkien teinipoikien itsekorostukselle. Sellaisiahan teinit nyt vain ovat. Pojat ovat hakemassa ajokortteja. Venäläisittäin murtava nainen kysyy viiksiäijältä, missä on passinhakemuskaavake, äijä epäilee, ettei semmoista tarvita. Liityn keskusteluun, mutta ääneni on kaukainen ja puuroinen: "Joo ei sitä tiedotteen mukaan tarvita."

Tuuli hyytää. Tuuleeko täällä? Tässä matkalla olisi kaksikin hyvää lankakauppaa, mutten mene. Mietin kävellessä ystävää, jonka näin eilen kadulla. Ystävä on saanut juuri diagnoosin loppuiän sairaudesta, hänellä on kädessään apteekin muovipussi ja siellä iso lääkepakkaus. Ystävää itkettää. Hän kokee syyllisyyttä sairastumisestaan. Olisi pitänyt osata lähteä aikaa sitten siitä työpaikasta, osata sanoa ei, katsoa tarkemmin omien syömisten perään. Kyseessä on autoimmuunisairaus, joka puhkeaa yleensä kovassa stressissä. Ystävä on jo kaksi vuotta tuntenut olonsa onnettomaksi muttei ole jaksanut tehdä asialle mitään. Ajattelen siinä, että hyvä, että hän nyt sentään edes törmää minuun matkalla hirviötöihin suoraan järkyttävästä diagnoosistaan. Halaamme ja koetan lainata toiveikkuutta. En tiedä, tarttuuko se häneen, mutta ainakin minusta se liukuu kauemmas, koska kotiin päästyäni lysähdän eteiseen kasaan. En tiedä, miksi reagoin niin, mutta äkkiä on kuin minut olisi piesty. Koira räyhää huoneeseen lukittuna, yleensä se talttuu parissa minuutissa, kun lauleskelen sille oven takaa, mutta nyt en jaksa laulaa, makaan vain kasassa ja itken ikään kuin diagnoosi olisikin ollut omani. Mitä sen on väliä, kuka sairastuu ja kenen on vaikeaa olla pitämättä elämästään, maailmassa on liikaa välinpitämättömyyttä ja kovuutta, en jaksa sitä tässä ja nyt. Mutta se on eilinen, se. Nyt kuljen tuivertuneena katuja kohti kotia enkä saa karistettua vanhan, väsyneen naisen roolia harteideni asennosta, vaikka itkusta on jo kauan, miltei vuorokausi.

Kotona alan epäillä, että tässä on jotain pahemminkin vialla, tässä olossa. Kylmä etenee horkaksi, peruutan kahden päivän työt, napsaisen särkylääkkeen, koska en enää pysty olemaan ja hengittämään, kaikkialle nieluun nenään kurkkuun korviin sattuu liikaa, lihakset räjähtelevät ja niveliin kaivautuu pieniä poria sur sur. Sulan peiton alle sairastumiseni hyväksyneenä. Ehkä kyse on vain maanantaisesta japaninaivokuumerokotuksesta. Tai sitten keho on alkanut työstää sille vasta-aineita ja jokin muu, pienempi mieliharmi nostattelee kuumetta. Ei sen ole väliä, mutta reaktiota ei pysty ohittamaan olankohautuksella.

Illemmalla herään, kommunardi tulee kotiin, jyskään parvelta alas, istumme keittiössä, kerron ystävästä ja eilisestä itkemisestä, ja kommunardi alkaa itkeä. En osaa lohduttaa, en osaa muuttaa maailmaa simsalabim. Istun vain ja liotan kaphateepussia, sitä parasta, puudutusaineenmakuista, kuumassa vedessä, jotta tuli tulisi minuun ja polttaisi tuhkaksi kaiken vätystelyn ja vatvomisen ja sairauden. Liian ajattelun. Toivon, että voisin olla töissä, nojata avokämmenin lämpimään selkään, antaa sormieni ja kämmenteni tutkia toisen kudosta, koska silloin en ole yhtä avuton, yhtä vastauksia vailla.

Fauni palaa töistä myöhään, Vompsu vielä myöhemmin. Mielikuvani ovat katkonaisia, vuoroin palelevia ja vuoroin hikisiä. Fauni tuo vihreää thaicurrya, syömme sitä pöydän ääressä, myöhemmin tulee kylään ystävä, jolla on epämääräistä metafyysistä närästystä ties kuinka monetta vuotta. Muistatko, millaista on keskustella vaikeista asioista, kuten jumalantarpeesta tai siitä, mikä ylipäänsä, suhdetta täsmentämättä, on rakentavaa parisuhteessa, pienessä sairauspöhnässä? Ainakin itse tunnen itseni puhuvaksi linnuksi, vähän toisesta maailmasta lennähtäneeksi. Kun ei minua sillä lailla ahdista todellisuuden määritteleminen eikä sen päättäminen, mikä on todellisempaa kuin jokin toinen, ei se minua ahdista nyt eikä ole aiemminkaan ahdistanut, en osaa sitä ahdistusta, en pääse sen sisään. Enkä oikein osaa ajatella parisuhteita ylipäänsä, niitäkään. Minusta tuntuu, että ne suhteet, joissa olen elänyt, ovat niputettuna suhteen käsitteen alle hyvin hatarin tunnusmerkein kuten "näiden ihmisten kanssa kuvittelen saaneeni useamminkin orgasmin mutta oikeastaan minulla ei ole kovinkaan hyviä perusteita kuvitelmalleni, että nuo tuntemukset tulisi laskea orgasmiksi, koska en ole kokenut kenenkään muun orgasmia ja ne orgasmit, joita olen tarkkaillut läheltä, ovat näyttäneen, tuntuneet ja kuulostaneet häkellyttävän erilaisilta". Ja, perverssiä kyllä, koen noiden kaikkien suhteiden yhä jatkuvan, ohuina säikeinä, mutta kuitenkin, ne pingottavat sosiaalisen kentän muotoonsa. Nämä ihmiset, heistä en osaa olla huolehtimatta jollakin tavalla, vaikka näkisimme useamman vuoden välein ja vaikka olisin kuinka itselleni vakuuttanut, etten voi mitenkään olla vastuussa heidän onnellisuuksistaan. (Olen nähnyt heidät tilanteessa, joka tuo esiin heidän pehmeän, ihastuttavan puolensa, ja millaisia he sitten muualla ja muissa tilanteissa ovatkaan, he ovat minulle aina myös pehmeitä ja ihastuttavia.) Sitä paitsi tällä erää en saa huolestuttua edes siitä, etten osaa oikein asettua toisen metafyysis-angstaavaan asemaan, koska tosiaan olen sairas ja siitä huolimatta huomenna, torstaina, se on tänään jo, kylläpä hetken humahtelevat ohitse, on soiteltava asuntohelppiin, hankittava meille yksi vuokralainen lisää kommuuniin, koska keittiönpöydän luona itkenyt kommunardi ja koira muuttavat viikonloppuna lähiöön, koira saa rentoutua siellä, omia koko asunnon. Joulukuusta vappuun vuokralainen on löytynyt, mutta pitäisi vielä löytää joku, joka muuttaisi nyt, ja sitten lähtisi toisaalle helmikuun puolessavälin, kun palaamme Faunin kanssa Intiasta. (Näin vielä kuvittelen.)

Olenko muistanut kertoa siitä, miten yksi yö viemärivettä alkoi tulvia toiseen vessaan ja yhteen makuuhuoneeseen tuuletusaukoista? No, niin joka tapauksessa kävi ja huoltomiehet kävivät tarkastamassa tilanteen ja seuraavana päivänä selvisi, että yläkerran remontissa oli puhjennut viemäriputki ja se tilkittiin kiinni. Tänä aamuna sitten ovikello soi ja isännöitsijä tuli kosteusmittaamaan niitä kohtia, joissa vesi lorisi iloisina puroina keskellä yötä. En jaksa nousta sängystä, makaan lämpimänhikevässä, nieleminen, hengittäminen ja korvakäytävien aineenvaihdunta tuottaa kipua ja kuulen tarkasti kaiken, sieraimien limakalvo kirveltää, on vain oltava ja kestettävä tätä tuntua. "Ohhoh, no jopa on lukemat", sanoo isännöitsijän ääni sieltä kaukaa. "Tämä on se pureva koira", lisää poismuuttava kommunardi. Isännöitsijän ääni jatkaa: "Tähän tarvitaan kuivaus ja seinä on revittävä auki. Kuivausfirmasta soittelevat teille pian ja sopivat käytännön asiat." Äkkiä rentous tulvahtaa - ei tarvitse soittaa kellekään heti, ei tarvitse näyttää asuntoa sairaana, teeskennellä jaksavaa eikä ponnistella mihinkään loogisena pysymiseen. Eihän huoneeseen voi kukaan muuttaa, jos seinät revitään auki ja sinne tulee kuivuri. Pari sekuntia myöhemmin kauhistus - entä jos kuivuri huutaa kaiket yöt, saammeko lainkaan nukuttua? Onneksi siinä huoneessa on ovi. Ja jos asunnossa ei voi asua, sitten muutamme toisaalle. Jotenkin kaikki järjestyy. Kapuan alas parvelta, katselemme toisiamme eteisessä, muut lähdössä töihin, minä valmiina kömpimään takaisin vällyjen väliin hikoilemaan ja horkkaamaan.

"Minä ajattelinkin että siellä haisee home mutta luulin, että se on koira", sanoo ystävä.

Nyt muut ovat menneet töihin ja olen syönyt särkylääkkeen ja hikoillut taas kuumetta alas, ja istun matolla paksuissa vaatteissa, kuin ulos menossa, ja katselen varjoisassa katukuilussa tummaa tiiliseinää vasten värjyviä aneemisenkellanvihreitä lehmuksenlehtiä, jotka eivät suostu päästämään otettaan, ei ihan vielä, vaikka maa on parina aamuna ollut mustaa peilijäätä. Huomenna tulee koira, se pysyy kanssamme kolme viikkoa.

Tai mistä sen tietää. Tuskin riemu kuitenkaan pitkällä luuraa.

... eikä siinä vielä kaikki!

Kämppis tulee kotiin töistä. Heti oven avattuaan hän huutaa: "Voi helvetin helvetin paskahelvetti!" Ja vetää henkeä ja seisoo siinä hanskat kädessä, käsivarret suorina, kasvot jähmeinä. "Et ikinä arvaa, mun pitää huutaa, mä en tajua mitään, miten tämmöistä voi tapahtua!" Menen halaamaan. Selviää, että hän on saanut tuetun asunnon, joka on suuri ja edullinen ja paljon paremmassa paikassa kuin tämä johon olemme juuri muuttaneet. "Mutta en mä voi sitä ottaa, mä en kestäis uutta muuttoa heti perään. Just kun kaikki alkaa asettua! Ja jos mä en ota sitä, joudun karenssiin tuettujen asuntojen kanssa!"

Tietysti sinä otat sen, sanon. Tietysti tietysti. Ei kukaan suutu, ei tämmöisiä voi ennakoida. Eikä tilaisuutta voi oikein päästää sivu suunkaan, ne ovat monen vuoden sopimuksia, ja paikka on loistava ja vuokra tyrmäävä. Nopean päässälaskun tuloksena: se olisi 220 euroa kuussa per henki, ei paljon mitään. "Teidän pitää tulla sinne myös, yhdessähän me sitä haettiin kommuuniksi." Nyökyttelen. "Joo, mutta ei vielä. Ota sinne joku muu täksi aikaa kun on tämä asunto. Ja me otetaan tänne vielä yksi uusi asukas sun tilalle."

Niin että ehkä me sitten vappuna muutamme sinne, toisaalle, siellä on parveke ja metsä heti vieressä mutta silti kävelymatka töihin, kaikkiin työpaikkoihin, ja uimahalli siinä ihan vieressä ja maauimala myös, mutta siis, katsotaan nyt, ei tässä jäniksen selässä olla. Kämppiksellä on tasan kaksi päivää aikaa päättää, mitä hän haluaa.

Jo illalla hän hyppii tasajalkaa ja rallattaa uutta osoitetta ääneen.

"Sitten jos sinä muutat sinne niin haluan kyllä sun huoneen tästä, en kestä tätä pimeää kovin hyvin", sanon. "Se on kiva huone", hän vastaa. Eikä missään vaihtoehdossa ole mitään valitettavaa: jos kämppis muuttaa, saamme valoisamman huoneen ja pääsemme taas yhteyksiin vapun aikoihin siellä toisessa kämpässä, jos nyt kaikki menee kuten kuvittelee, mutta eihän sitä kukaan voi taata, voihan hän löytää niinkin ihanat kämppikset, ettei malta luopua heistä, mutta ei sekään mitään, sitten voimme palata Kallioon, joka kuitenkin on taatusti ihana, ja taas jos hän jää, niin hän jää, mikä on mukava asia sinänsä. Lyhyessäkin ajassa ihmisestä oppii niin paljon, kun jakaa kodin. Näkee piirteitä, jotka muuten jäisivät kenties huomaamatta. Tajuaa, miten jokin aluksi ärsyttävältä tuntuva tapa tai tyyli pitää sisällään myös paljon hyvää ja kaunista ja ihailtavaa. Niin, kaipa häntä tulee ikävä, jos hän porhaltaa jo pian uuteen asuntoon.

Emmekä ole ehtineet edes tupaantulijaisia pitää, kun saa jo kokea hieman haikeutta kaiken lyhytikäisyydestä...

Juoppotesti ja valmistautuminen

En ole kirjoittanut muutamaan päivään, koska olen purrut hammasta ja sietänyt kummallisia oloja. Viime yönä kyllästyin, kun en huimaukseltani pystynyt nukkumaan. Tai on oikeastaan vähän jälkiviisasta kirjoittaa kyllästymisestä, kun oikeasti pidin rystyset valkoisena kiinni patjasta tipahtaessani sillä kolme kertaa sekunnissa lattian läpi ja huusin äitiä. Huimaus oli niin pahaa, etten nukkunut silmänräpäystäkään koko yönä. Ja jos jostain on pidettävä kiinni, sitten unesta. Tiedän, miten tolkuttomaksi käyn unen puutteessa. (Kuten nyt!)

Minulle ei ensin annettu lääkärinaikaa, mutta kuvattuani oireeni terveydenhoitajalle hän myönsi, että voisi olla tarpeen käydä lääkärin pakeilla "jos se kerran estää nukkumisenkin täysin". Se oli onni, koska terveydenhoitajan johtohypoteesi tuntui olevan, että minulla on vatsaflunssa, jonka vatsaoireita en vain huomaa. (Kuulostaa aika siunatulta tilalta, yleensähän vatsaflunssan vatsaoireet ovat varsin keskeisinä tietoisuudessa.) Intin itsepäisesti, ettei vatsassani ole mitään kummallista, ja pääsin lääkäriin.

Lääkärissä teimme kummallisia kokeita ja sain kuulla elimistöstäni taas aivan uusia asioita. Esimerkiksi tärykalvoni ovat aivan täynnä arpia. Lääkäri näkee pelkästään korviini kurkistamalla, että olen sairastanut julmetun monta korvatulehdusta lapsena. Mitään ihmeempää ei löytänyt, mutta testit olivat kyllä hauskoja. Polvia ja kantapäitä näksittiin refleksivasaralla, äänirautaa pidettiin eri kohdissa kalloa. Välillä kallonpohja resonoi sen kanssa ja välillä ei. Minun piti seistä silmät kiinni ja kädet eteen ojennettuina. Sitten minun piti siirtää paino jalalta toiselle silmät kiinni. Hauskin kohta oli, kun lääkäri pyysi minua sulkemaan silmät ja levittämään kädet sivuille. "Ja sitten kosket nenänpäätä ensin toisella, sitten toisella etusormella." Hihkaisin silmät kiinni: "Oo, juoppotesti!" Lääkäri mutisi jotakin nimeämistäni vastaan, ties minkä takia. Suoriuduin hienosti, vaikka tajusin nenätestissä, etten ole harjoitellut sitä ikinä.

Juoppotesti tuntui sikälikin sopivalta nimeltä, että oloni muistuttaa suunnattomasti sitä iloisen illan hetkeä, jolloin maisema alkaa sahata silmissä eestaas ja yrppäys pyrkii kurkkuun ja on myönnettävä, että on hermostuksissaan kumonnut aivan liikaa alkoholia kurkustaan alas. Tämä ei ole enää hauskaa, tässä saa tehdä täysillä töitä, ettei kaatuisi holtittomasti johonkin suuntaan.

Nyt tietysti huimaukseen on sitäkin hankalampi suhtautua, koska sitä ei ole edeltänyt mikään iloinen pikkujoulutunnelma; päinvastoin, riistämällä edellisen yön unet huimaus sai aikaan sen, että päätin olla menemättä kustannustalon pikkujouluihin, jotka alkaisivat tunnin ja kolmen minuutin kuluttua. En tahdo vaikuttaa vahvasti pohjia vetäneeltä. Voin hyvin kuvitella, kuinka kesken jonkin henkevän ajatuksenvaihdon (jonka ajan luultavasti olisin lähinnä kuuntelevana osapuolena) kaatuisin varoittamatta suorin koivin selälleni, PUM. (Se saattaisi näyttää siltä kuin information overload todella olisi tyrmännyt minut.)

Lääkäri tosin evästi minut ohjeella, etten saa antaa huimauksen tai huimauksenpelon invalidisoida itseäni: On vain rohkeasti ja sinnikkäästi mentävä ja tehtävä kaikki, mitä muutenkin tekisin. Jos jossakin asennossa huimaakin, tuota asentoa on koeteltava muutamia kertoja päivässä siten, että huimaavaan asentoon mennään, pysytään siinä, kunnes huimaus katoaa, poistutaan asennosta, ja toistetaan tämä vielä neljästi heti perään. Mutta toisaalta, en ehkä ilman huimaustakaan tuntisi olevani juhlakunnossa yhdet yöunet täysin väliin jättäneenä.

Diagnoosihypoteesin kuultuani (joitakin neurologisia kokeita suoritetaan tulevina viikkoina vakavampien mutta epätodennäköisten syiden poissulkemiseksi) kävelin mäkeä ylös kotiin vollottaen; se rohkeudesta ja sinnikkyydestä. Äitini sairastelee on-off tätä samaa hyvänlaatuista asentohuimausta. Jos tämä nyt on sitä. Äiti parantuu aina muutamiksi kuukausiksi ja sitten vaiva uusii. Ei se häntä näy ihmeemmin pidättelevän, eikä se varmasti pidättele kohta minuakaan, kunhan nyt ensin totun siihen, että uusi tapani olla sisältää olennaisena ainesosanaan saman pyörrytyksen ja oksetuksen tunteen, jonka olen liittänyt lähinnä "TÄTÄ TULEE VÄLTTÄÄ" -lapulla mielessäni varustettuihin venkslottimiin kuten keinuihin ja ketjukaruselleihin.

Kotiin tultuani kävin heti käsiksi huimaukseen. Ohjelapussa lukee:

Huimauksen paranemista voi nopeuttaa harjoituksilla, joissa päätä kallistetaan useita kertoja päivässä monen kallistuksen sarjana siihen asentoon, jossa huimaus käynnistyy.

(Lapussa lukee myös, että vaiva kestää keskimäärin 10 viikkoa - motivaatiota parenemisen vauhdittamiseen luulisi löytyvän - ja että varsinaista hoitoa kallistusharjoitusten lisäksi ei ole, ei liioin ehkäisyä.)

Kun menin huimaaviin makuuasentoihin vapaaehtoisesti, huomasin jännittävän seikan: huimaus ei tunnu ollenkaan niin kamalalta, kun siihen valmistautuu ja altistuu sille tahdonalaisesti. (Vapaaehtoisesti tuntuisi liian vahvalta kannanotolta, koska aistin itsessäni tiettyä pakottamista ja kurinalaisuutta. Valmistautumisen vaikutuksesta tällä tavoin - ahdistusta vähentävästi - on kirjoitettu psykologiassa paljon, mutta en olettanut vaikutuksen sentään ulottuvan huimaukseen. Tavallaan typerää, etten olettanut, koska huomaan kestäväni lääketieteellisiin toimenpiteisiin liittyvän kivunkin paljon paremmin, jos tiedän tarkasti, mihin se liittyy, kauanko se tulee kestämään ja kuinka voimakasta se osapuilleen on. Mutta kenties ajatus huimaukseen valmistautumisesta ei vain tuntunut mahdolliselta.) Kokemus eroaa kovasti satunnaisesta lattian läpi putoamisesta patjoineen päivineen - tästä tahallisesta huimautumisesta puuttuu täysin edelliseen liittyvä kauhu putoamisen tunteen yllättäessä. Niinpä kallistelen rauhallisena ja tunnen huimauksen, tuen käsillä lattiaan, odotan huimauksen katoavan ja sitten koettelen uudelleen tätä tunnetta. En voi kuvata tuntemusta miellyttäväksi, mutta siitä puuttuu se sanaton, nimetön kauhu, joka tekee huimauksesta normaalisti niin karmean tuntemuksen.

Vaikka vaiva tuntuukin ikävältä, siinä on myös hauskoja puolia. Esimerkiksi, kun tarpeeksi poisherkistän itseäni putoamisen ja kieppumisen tuntemuksiin liittyvästä kauhusta, käyköhän lopulta niin, että lakkaan kokemasta silmitöntä kauhua liukastumisissa? (Minusta melkein mikään ei ole niin pelottavaa kuin liukastuminen. Se hetki, jona tajuaa livenneensä ja putoavansa, on täynnä epämääräisiä kirkaisuja ja pelkoa siitä, että kieli menee poikki yhteen naksahtavien hampaiden välissä tai lonkka murtuu tai ranne murtuu tai tapahtuu jotakin vielä kamalampaa, se maistuu tältä, vähän kuin raudalta ja tulitikunpäiltä, se hetki on pidempi kuin mikään muu, mutta sitten kauhu onneksi hellittää samalla hetkellä kun maa ottaa kehon vastaan kovana ja nirhaavana, mutta onneksi se on siinä. Ei mikään ihme sekään, että tunnen tämän maun ja pelon tarkasti - pelkäsin ja maistoin sen ainakin kolme ensimmäistä vuotta ratsastustunneilla, aina sinne saakka, että putosin ensimmäisen kerran hevosen selästä ja totesin, ettei se ole ollenkaan niin kauhistuttavaa kuin liukastuminen. Minusta tuntui ihan hullulta, kun jotkut päivittelivät, eikö minua pelota, että tipahdan. Mitä se heitä saattoi liikuttaa, hehän uskalsivat kävellä talvella kadulla...)

Tämä käy mielenkiintoiseksi. Saapa nähdä, alanko pian hykerrellä ennen uloslähtöä siitä mahdollisuudesta, että ehkä nyt saan liukastua ja testata hypoteesiani. Sitä on vaikeaa uskoa, mutta toisaalta, en olisi uskonut neljä vuotta sitten sitäkään, että menen vapaaehtoisesti veden varaan uimahallissa useita kertoja viikossa.

Jotta elämä ei suistuisi raiteiltaan, ajattelin kokeilla huomenna vesijuoksemista. Siinä kaatuminen ei ainakaan satu.