Innostumisesta ja nirsoudesta

Olenkohan joskus muistanut kirjoittaa siitä, miten tavattomasti saatan ihailla ihmisiä, jotka osaavat innostua ja syttyä sekunnin murto-osassa? Muutamat tuttavani kuuluvat tähän kategoriaan. He osaavat sanoa vaikka mistä, että se on huippua tai mahtavaa tai ihan parhautta.

Heidän kanssaan tuntuu silti joskus vähän vaikealta, koska tuntee itsensä möykkyklimppiseksi. Kas: minä pidän aika harvoja asioita huippuina tai mahtavina. Ihan parhaudesta nyt puhumattakaan. Ei se tarkoita, ettenkö syttyisi. Sytyn kyllä välillä ruoasta ja joskus juomastakin, kuten vaikka maracujamehusta. Ja tilanteista. Mutta aika harvoin osaan sanoa jotain ihmistä ihan huipuksi tyypiksi. Jotenkin etenen varovaisemmin, ja siinä vaiheessa, kun olen jo oppinut ihailemaan tietyn ihmisen tiettyjä piirteitä, olen tyypillisesti ehtinyt havaita hänessä myös paljon sellaista, jota en suin surminkaan toivoisi hänelle tai kellekään toisellekaan (mukaanlukien itseni). Ja oikeastaan olen ruoan ja juoman suhteen aivan yhtä alkuynseä kuin ihmistenkin kanssa muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Enimmäkseen en pidä ruoasta, jota minulle tarjotaan, maustamatta sitä jollain tavalla, yleensä niin, että vain suolan tai sokerin maustama tasainen mitäänsanomattomuus saisi enemmän sävyjä. (Esimerkiksi voisi antaa sen, että lorauttaa maustettuun ostosoijajugurttiin makeuttamatonta puolukkamehua. Ja ripsauttaa vähän kanelia, kardemummaa ja inkivääriä.)

Joskus mietityttää, onko tämä oikein tai normaalia. Mitä ne sitten ovat? Oikein? Mitä epäoikeudenmukaistakaan tässä on, paitsi etten pysty palauttamaan mahtavuushuudahduksia? Toisaalta, valitettavasti on myös niin, että ne, jotka sanovat lähes kaikkeen, että se on aivan parhautta, ovat menettäneet ainakin minun tapauksessani luotettavan arvostelijan statuksen. Heidän mahtavuutensa on kokenut inflaation. Eikä se tarkoita, että muuten pitäisin heitä epäluotettavina. Esimerkiksi oma aviomieheni kuuluu tähän innostujakategoriaan. Joskus hän, reppana, masentuu ynseydestäni. Se on vähän sääli, kun hän voisi ajatella asiaa niinkinpäin, että olen kuitenkin innostunut menemään hänen kanssaan naimisiin, mikä sentään on aika ennenkuulumatonta ja käsittämätöntä. (Kyllä vain, kyllä minä hänestä olen vaikuttunut.) Ja normaalia - voi luoja, tuskin tämä nyt olisi normaaliuskorjauslistan kärjessä kuitenkaan!

Ehkä ynseä on kyllä vähän väärä sana. Olen kiinnostunut monista asioista ja ihmisistä. En vain jotenkin osaa hurahtaa niihin ja heihin. Tai siis, joskus hurahdankin, mutta se on käytännön hurahtamista. Saatan virkata suuren peiton tai alkaa viettää aikaa kovasti jonkun uuden tuttavuuden kanssa tai tapailla vaikka harrastamani tanssin askelia päivittäin. En silti osaisi luonnehtia näitä huipuiksi tai ihan mahtaviksi. Se on vain semmoista hupsua hurahtamista! Ja odotan tilanteen korjaantuvan tuon tuosta takaisin laimeampaan: paras siis ottaa irti kaikki virkkaushulluudesta tai jee jee bestikset -fiilareista.

Ehkä tämä on jokin jäänne, yritys piilottaa hurahtamiset? Olen lapsena oppinut piilottamaan vanhemmilta taitavasti kaiken kiinnostavan, etteivät he talloneet innostusta jalkoihinsa alkamalla intoilemaan siitä, että jos kunnolla panostaisi, tuosta voisi tulla hyvä ammatti ja leipäpuu. Ja miten jokin harraste vielä voisi parantaa naimamahdollisuuksiakin. Lapsena en halunnut sellaista tapahtuvan, en jaksanut sitä heidän hurahtamistaan kerta toisensa jälkeen. No, en kai halua vieläkään sellaista tapahtuvan. Tosin vanhempien suhteen ei enää ole pelkoa tässä asiassa; nykyään he tuntuvat luopuneen toivosta sen suhteen, että voisin menestyä heidän mittareillaan. Toisinaan he mainitsevat, paljonko siskoni ja minä tulemme aikanaan perimään ja että sitten meidän elämämme tulee olemaan taloudellisesti turvatumpaa. Se jotenkin masentaa, se kaiken rahaan redusoiminen.

Vaikeaa arvioida!

Mutta jokin nirsous kyllä on, ja olen alkanut hahmottaa sitä viime vuosina. Saatan sinnitellä aika pontevasti, kun en tahdo jotakin, ja olla hyvin varma siitä, etten tahdo jotakin tapahtuvaksi. En tunne suurtakaan tarvetta koettaa innostua samoista asioista kuin toisetkin, jos niistä aistinvaraisesti saatu kokemus ei vakuuta. On monia asioita, joista en ole oppinut pitämään ja joista en ole edes yrittänyt opetella pitämään. Hullunkurisimmin se käy ilmi snägärillä, kun tilaan annoksen niin ettei siihen laiteta mitään lisukkeita. En nimittäin ole opetellut pitämään sinapista, ketsupista ja niin edelleen. Joskus nuorempana se meinasi käydä vähän uhkaavaksi kaverisuhteissa, mutta päätin, että jos en kelpaa kaveriksi sen takia, etten syö ketsuppia, niin se on sitten siinä. Koska eihän ketsuppi nyt voi olla kovin oleellista ystävyyden kannalta.

Kiinnostaisi tietää, tai tutkia, onko joku ehkä tietoisesti lähtenyt muokkaamaan itseään suositumpaan suuntaan. Muistan tehneeni itse niin oliivien kohdalla. Niistä opettelin pitämään. (Tosin en vieläkään syö mustia halpisoliiveja; ei, niiden pitää olla kalamataa, että saan ne alas muutenkin kuin irvistellen.) Mutta siihen se taisi jäädä. Vai onko niin, että monista asiat eivät tunnu aistinvaraisesti samalla tavalla yhtä tyrmäävän vastenmielisiltä? Ettei heitä ole koskaan fyysisesti kuvottanut kovasti esimerkiksi paljastuttua, että hampurilaisen sisään on ruiskautettu ketsuppia? Että heissä on sisäänrakennettuna jokin suurempi vastaanottavuus, avoimuus, hurahtamiskyky... helppous innostua?

Pidin pitkään itseäni ehkä vähän jopa nirsousvammaisena ja innostusrajoittuneena, mutta muutamat viime vuosien tapahtumat ovat auttaneet hahmottamaan, että kenties tämä omakin lähestymistapani, jota en erityisemmin koe tietoisesti valituksi, ja josta en oikein osaa suunnata muuallekaan, sisältää hyviäkin puolia. Olen nimittäin päässyt todistamaan muutamaa ihan parhautta -hurahdusta hyvin läheltä. On tuntunut siltä kuin hurahtaja olisi rakastunut. Ja sitten, vähitellen, suhde asiaan tai ihmiseen (ja kyse ei ole ollut rakkaussuhteesta perinteisessä mielessä) on saanut kumman parisuhdeahdistusmaisia muotoja. On kuin tuolta asialta tai ihmiseltä olisi odotettu jotain vastinetta omalle tunteelle. Ja petytty. Syyllistetty. Suututtu toiselle, osoitettu mieltä. Yhdessä seuraamistani tapauksista oirehdinta on vaikuttanut todella kummalliselta, koska hullaantumisen kohde on ollut instituutio. Silti suhteessa on vaikuttanut olevan monia väljähtyvän ja vähitellen eroon päättyvän parisuhteen tunnusmerkkejä. Pettymys tuntuu karvaalta melkein sivustakatsojan suussakin. Samat seikat, jotka aluksi jäsentyivät ihmeellisinä, saavatkin inhottavan ja perverssin luonteen. Mutta olen seurannut tapahtumaketjua niin läheltä, että tiedän tilanteen ja siksi minun on vaikeaa ymmärtää, miten ihmeessä tuollainen hurahdus on ollut mahdollinen. Ja etenkin tämä sen pettymäpuoli, sen suuntautuminen toiseen itsen sijasta. Ikään kuin hurahtajalta olisi hukkunut näkökulma riskiin, jonka hän otti - nähdäkseni tietoisesti, mutta ehkä joku ottaa riskejä aivan yhtä tiedostamatta kuin itse jarruttelen niiden ottamisessa?

En muista, että itselleni olisi käynyt ihan tuolla tavalla. Ehkä ynseä eteneminen säästää siis tällaiselta?

Moni tuntemani innostuja on myös kärsinyt eritasoisista burn out -oireista. Ehkä tämä on kapean otoksen harhaa. Mutta kenties ynseys ja varovaisuus suojaa loppuunpalamiseltakin. Eihän nimittäin ole mitään mieltä syöstä kaikkia voimiaan johonkin juttuun, joka vaikuttaa ihan lupaavalta, mutta siinä kaikki. Aika harvoin minusta on tuntunut siltä kuin muutamasta ystävästä tuntuu säännöllisin väliajoin. Nimittäin että nyt elämän kiitotie aukeaa, pidäkkeet vain katoavat, elämä imee ja kantaa, vie mukanaan, menee lujaa. Ehkä hetken, ja silloinkin lähinnä seksuaalisessa kontekstissa (jossa saman moodin eliniänodote ei ole kovinkaan pitkä). Ja ehkä nimeomaan yhden viinilasin jälkeen. Mutta muuten - no, joskus näyttää lupaavammalta kuin toisinaan, joskus voimavarat on helpompi tunnistaa, on helpompi luottaa talvesta selviytymiseen ja sillä tavalla. Enimmäkseen kuitenkin etenen varovaisesti ja aika jalat maassa.

Ei se tarkoita, etten tuntisi voimakkaasti tai sävykkäästi. Joskus olen saanut selvittää tätä eroa pitkällisesti. Ei: on mahdollista tuntea voimakkaasti, ihailla jotakin ihmistä tai käytäntöä ja silti tiedostaa kaiken aikaa, että tässäkin on puutteita, tämäkään ei ratkaise kaikkia ongelmia kertaheitolla, ei ole mitään taikasanaa tai kertapelastusta. On mahdollista aloittaa uusia harrasteita ja opintoja ja olla jipoissa niistä ja syömistään ruoista ja sillä tavalla. Ja silti - se ei ole huippua eikä mahtavinta. Enkä usko, että kyse on vain sanallistuksen eroista.

Epäröinti, se ei katoa. Ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän jaksan raivostua siitä, ettei se katoa.

Pian

Laukut seisovat lattialla tönäköinä ja nielaisevat kuuliaisesti keveät vaatteet ja kengät. Huomenna ajamme lentokentälle aamukuudeksi, ja sitten on loma. Tavallaan loma on tietysti nytkin, mutta sitä on vaikeampi hahmottaa. Olemme siivonneet, jotta kissanhoitajan olisi mukavampaa oleskella täällä. Huomaan muun siistiydyttyä, että ikkunaa ei ole taidettu pestä kahteen vuoteen. Siltä se kyllä näyttääkin. No, ehkä sitten, kun palaamme...

Laukkuihin on pakattu kaikkea muutakin. Liukukuppausvälineet, muun muassa. Kylmänaamio. Bikinit ovat hajoamistilassa, mutta en löytänyt Suomesta kivan värisiä, ehkä sellaiset löytyvät Kreikasta. Tai sitten eivät.

Yöuni pilkkoutuu sitä tehokkaammin, mitä lähemmäs lähtö hiipii.

Vaikeaa uskoa, että koulu on nyt ohitse. Kevätjuhlassa moni on pukeutunut kuin iltajuhliin, ja jään miettimään, enkö oikein itse osaa arvostaa ammattiani tai jotakin, mutta sitten totean, että ei se nyt ihan niinkään mene, minä vain pidän arjesta enemmän kuin juhlista. Juhlissa ei ole tilaa kysymyksille eikä tekemiseen katoa. Katselen ikkunan läpi kasvillisuutta, kun havahdun siihen, että nimeni sanotaan. Mutisen jotakin ja kompastelen eteen hakemaan opettajakunnan stipendiä. Se tulee vähän yllätyksenä, koska itse ymmärrän pedagogisen tuen tarpeen eri lailla. Minä nyt joka tapauksessa otan selvää, kiinnostun, kokeilen ja myrskyän eettisen ponnistelun puolesta, ja olen koko sydämelläni ja keskittyneesti mukana siinä, mitä teen. Kyllä rohkaisu voisi olla tarpeen ihan jossakin toisaalla... Palkintoihin en sillä lailla usko, ulkoinen palkinto tuntuu jotenkin haljulta kaikkeen sisäiseen oivaltamiseen verrattuna. (Kunpa osaisin hyväksyä ja ymmärtää paremmin sen, että jonkun mielestä minua kuuluu palkita ulkoisesti. Ehkä se on vielä liian vaikeaa. En kyllä mielestäni ole erityisen vaatimaton, mutta olen tottunut luomaan arvon töilleni sisältä käsin ja joskus palautteesta turhankin erillään.)

Pian kävelemme jo toisaalla.

Sitä valoa on vaikeaa kuvitella. Ei tiedä lainkaan, mitä tapahtuu. Ikään kuin sen täälläkään tietäisi. Mutta matkan kohdalla se kaikki epävarmuus, seikkailullisuus, erottuu selkeämmin. Jostain olisi vielä keksittävä pyykkinaru mukaan, muuten alkaa olla valmista minun laukkuni ja yhteisten tavaroiden osalta. Muut eivät tietysti ole vielä aloittaneetkaan; heillä on erilainen maailma, se nytkähtää hitaammin liikkeelle käytännön asioissa, heillä on ollut varaa oppia epäröimään. En tiedä, mikä se tuli on minussa, joka ei salli epäröintiä, paitsi ehkä joissain ryhmätilanteissa, siellä varma systemaattinen eteneminen saattaisi tuntua tyrannialta ja säikähdän ajatustakin, mutta tiedän jo joidenkin erottavan sen pinnalle saakka, vaikka kuinka koetan toimia diplomaattisesti ja usein intuitiota vastaankin, kun asioita on pakko tehdä ryhmässä, ja tajuan, että jos koko ajan latelen suuntaviivoja nopeammin kuin muut, muut kiukustuvat. Eräs tuttava ei melkein suostunut uskomaan, että palelen niin usein ja helposti, kun kerran sytyn niin nopeasti asioihin. Itse jäin miettimään kuulemaani tarinaa palelevasta naisesta, jonka sisäistä tulta vähennettiin, jotta hän sopeutuisi paremmin viileään ympäristöönsä.

Asiat voi jäsentää niin monin tavoin. Tehdä niin monin tavoin.

Olen jo monta yötä nähnyt unta suurista, vihreistä oliiveista.