Sadettimen kuuloinen lintu

Aamu lähtee käyntiin hitaasti illan takia. Olemme seisseet lähiseudun anniskeluliikkeessä ja ensin tuijottaneet, sitten ketkuneet lystikkään käännösmusiikin tahtiin. Hassua katsella ihmisiä ja äkkiä tajuta, että toiset heistä ovat puolet omasta iästä noin vuosissa mitattuna. Silti se oli suunnilleen eilen kun ei päässyt sisään mihinkään baariin, jotenkin se on lähempänä kuin ne kerrat kun joistain kotibileistä olisi lähdetty jatkoille mutta ei päässyt sisään ilman henkilökorttia, koska paperithan kysyttiin joka ikinen kerta. Ehkä se johtui kahdesta letistä. Parasta on, kun bändi soittaa Yeke Yeken. Millainen piristys se olikaan kahdeksankymmentäluvulla kaikkien niiden jalkaa toisen viereen -diskobiisien lomassa! Se ja Ofra Haza... hassua, että meni kuitenkin vuoteen 2006, että löysin kunnolla etnomusiikin, muutenkin kuin afrikkalaisen ja itämaisen tanssin tunneilla.

Kas niin, on mennyt myöhään, olemme tanssineet kunnon hien pintaan ja sitten onkin mahdotonta vain käydä nukkumaan, on saatava ruokaa. Koira tanssii Harrin nakille Karhupuiston kulmalla, vispaa etujalkoja niin että kynnet vain ripsaavat yhteen. Pienet steppikengät sille pitäisi ostaa.

Aamu, hidas aamu, vapaapäivän aamu. Kissa koettaa marssia koiran yli, koira rähähtää. Kissa ei ota nokkiinsa, valitsee vain toisen reitin.

Kävelemme koiran kanssa pitkän lenkin, silmäilen riekaloituneita idänunikoita, niiden rähjääntyneet hyönteisbordellit nurppuvat sadekylmän jäljiltä. Vesi on hakannut siitepölyä laikuiksi lehdille. Kuivuneen pisaran muoto on kirjoitettu ohuella keltaisella renkaalla. Pienet linnut, joilla on mustaa kajalia, lentävät pään molemmin puolin, kurvaavat oksalle, ravistavat siipiään. Niillä taitaa olla jossain pesä tai poikasia maassa.

Hämmästyen totean niiden kuulostavan sadettimilta. Vien koiran hetkeksi aidan luo, sidon sen siihen. Sadetus lakkaa mutta linnut lehahtelevat edelleen lähellä. Koira pelottaa niitä enemmän. Katselen vielä hetken keltaisia renkaita syvänpunaisilla terälehdillä ja mietin, millaista olisi elää maailmaa, jossa sadetinääninen lintu saisi aikaan nuo renkaat.

Kotona tarjoilen kasveille perjantaipulloa, jaakontaikaa. Aji Cristalissa on ainakin viisikymmentä chiliä. Rocoton möhkäleet suurentuvat. Tomaatissa on kukkia ja raakileita. Laatikoissa rehottavat yrtit ja kukat. Ei tarvitse enää hankkia eikä istuttaa mitään. Riittää, että huoltaa ja kastelee ja ihmettelee. Niin, ja istuu pöydän ääressä aurinkolasit päässä ja siemailee yrttiteetä ja lukee Margaret Atwoodia. Sitä ei sovi unohtaa.

Ihanuus

On jotenkin vaikeaa kantaa huolta, kun aurinko herättelee niin varhain ja illatkin pysyvät valoisina, viipyilevät. Tarkoitan sitä, että huolet yksinkertaisesti vierähtävät jonnekin... kauas. Ulottumattomiin. En osaa oikein laskelmoida nyt enkä miettiä, miten ensi talvena ajattelen tästä ajasta. Kesät ja talvet ovat niin erilaisia. Lasken tämän jo kesään: kasvoihin eikä käsiin ei satu ulkoillessa.

Koska huvipuisto oli illalla auki ja olimme jo kävelleet ystävän kanssa keskustasta Koffin puistoon ja sieltä rantaa pitkin ja ison tien alikulun ja rantatien kautta Hietsuun, katselleet meriharakoita ja jatkaneet matkaa Hesperian puiston kautta Töölönlahdelle, syöneet ensimmäiset jäätelöt tänä vuonna ja ystävä oli nähnyt ensimmäisen citykaninsa, menimme Panoraamaan, joka on tänäkin kesänä ilmainen. Sitten oli tietysti saatava hattaraakin.

Osa ihanuudesta on tietysti sitäkin, että on voinut istua ulkona ja lukea Deweya ja nenä on palanut vähäsen, ei kipuun mutta kylläkin punoitukseen saakka. Tuntuu palkitsevalta lukea tekstiä, joka on sekä ymmärrettävää (aikamoisen aiemman jumppaamisen takia kylläkin) että harkittua, älyllistä ja mielekästä luettavaa. Ehkä jos olisi laajemmin sivistynyt tai jotain, useampi teos voisi avautua tuolla lailla. Mutta minulle se on harvinaista herkkua.

On vaikeaa olla menemättä palstalle, kun on lämmin ja ihana. Olen kuitenkin asettanut itselleni säännön, että menen vasta keskiviikon jälkeen. Keskiviikko on vielä työtä. Siitä palkinnoksi pääsen palstalle sitten kun tulee torstai.