Somelakko

En ole aiemmin kokenut somea ahdistavana, mutta viime päivien kiukkuinen tulikivenheittely sai aikaan sen, että jonkin aikaa asiaa aamukahdelta vatvottuani päätin pistää somen säppiin toistaiseksi. Blogia en miellä someksi ja pidän tätä tärkeämpänä asioiden jäsentämisen kannalta. Sikäli on todella omituista, että some nieli niinkin moneksi vuodeksi tältä voimavaroja. 

Luen Tonu Onnepalun kirjaa. Ymmärrän sitä paremmin kuin somea. Vähän kuin laajennettu ja nykyaikaistettu Saarnaajan kirja, tuo vanha lemmikki. 

Jostain luin joskus, että Saarnaajasta saisi pitää vasta vanhetessaan, mutta itse pidin siitä jo kaksikymppisenä, samoin kuin Tyhmyyden ylistyksestä. Silti en ole katsonut tarpeelliseksi pohtia, olenko masentunut, kuten Onnepalu tekee. Ehkä se on ironiaa? Varmaa ainakin omalla kohdallani on, että tämän tilan sisältä mikään ei näyttäydy yhtä kammottavana kuin menemiselämä ja romanttinen rakkaus, jota Kalifornian-nainen kutsuu hullun taivaaksi. 

Huomaan jääneeni levottomaksi eilisen työhaastattelun jäljiltä. Oppisinko valehtelemaan riittävän hyvin? Haluaisinko oppia? Haluaisinko sanoa "koronanjälkeinen aika" tietäessäni, että ollaan kaikessa muussa, en taatusti. Eilen oli toisen työpaikan kokous Teamsissa (tätä nykyä teen töitä neljälle taholle edellisvuosien kolmen asemesta). Siellä puhuttiin huolestuneesti heistä, jotka eivät suostu ymmärtämään, ettei koronasta enää tarvitse välittää. 

Olisin tietysti voinut kysyä, kenen mielestä ei, ja miksi ei, mutta muserruin sen yksimielisyyden alle. Vaihdoin kallonsisäisen suotimen siihen, jossa näin luurangot keskustelemassa tästä asiasta Teamsissa. Helpotti hieman. Mutta huomaan herääväni synkeänä ja yksinäisenä ja jotenkin lannistuneena. 

Ajattelen haastattelua, jonka luin männäpäivänä, ja josta olen keskustellut muutaman luottoihmiseni kanssa. Se on kysymyksissään täysin järkeenkäypä mutta tässä asenneilmastossa siitä ei oikein kai ole viisasta puhua. Meidän yhteiskuntaamme on äkisti versonut monia asioita, joista ei ole oikein viisasta puhua. Jotenkin liki kaikki muut näyttävät nollavan kognitiivisen dissonanssin, ehkä auktoriteetin menetelmällä. Itse en pääse yli siitäkään, että jotain vauva.fi-saittia sensuroidaan aivan mielivaltaisesti juuri kun siellä on jotain ei-pelleilymielessä tuotettua asiaakin. 

Seison puutarhassa, korjaan omenia ja talouspäärynöitä suoraan puusta kestokasseihin ystävälle vietäväksi. Saamme kassit toiselle puolelle Suomea kolmannen ystävän avulla. Molemmat ystävät ovat tulleet tutuiksi blogin kautta silloin joskus. (Onpa siitä kauan.) Naapurin mies huutelee kasvimaaltaan ja yskii välillä pahan kuuloisesti. Huutelen takaisin. Ei ihmeemmin liikenteen ääniä, ei kivitaloja, ei asfalttia. Helpotus tästä kaikesta. Lintu lentää koivusta toiseen. Illalla näimme Vompsun kanssa kurkia. Tosin kurjethan kuullaan ensin, ikiaikaiset töräykset, ja vasta sitten älytään tutkia taivaankantta tarvittavalla paneutumisella. Nytkö ne jo lähtevät? No, onhan iltaisin toki jo aika pimeä. Galapagoksentomaatti, joka ei siis ole tomaatti lainkaan vaan villi lähisukulainen Galapagos-saarilta, on kellastanut kaikki lehtensä, samoin Joseph Lofthousen tomaatit, joihin on risteytetty luonnonlajisukulaisia, S. habrochaitesia ja S. pennelliitä. Ne puhuvat vielä luontoa ja säätä, toisin kuin tomaattitomaatit, jotka vaan jatkavat hommiaan sinne saakka että lyhistyvät pakkasiin tai sienitauteihin. 

Tuntuu oudolta kun on äkisti niin kylmä. Pakko pistää kasmirtakki päälle, ja pipo. 

On siellä kuitenkin parikymmentä astetta vaikkei siltä tunnu.

Valmistaudumme talventuloon. Viime talvena kalleimpien kuukausien sähkölasku oli yli 600 euroa kuulta. Meillä on siis pörssisähkö. Kovaa menoa on tulossa tällekin talvelle. Vompsu soitti sähköyhtiöllemme ja kyseli, millainen sopimussakko tulisi, jos irtisanoisimme määräaikaisen sopparimme. Ei heillä ole sopimussakkokäytäntöä, se tarkoittaisi retkeä oikeusistuimiin. Antaa olla, totesimme. Se on vain rahaa. 

Tämä liki kaataa taloutemme mutta aiomme selvitä irvistellen. Olemmehan me aina ennenkin selvinneet. (Tuntuu ihan hullulta, millaisilla palkkioilla elin vuosikaudet. Ihan oikeasti. Nykyään olen mielestäni melkoinen kroisos mutta tietysti melkein kenen muun mielestä tahansa aivan auttamattoman köyhä.) 

Ensi kuussa katolle tulee melko laaja paneelisto mutta se helpottanee laskua enemmän kesällä kuin talvisin, jolloin aurinko ei säteile samaan malliin. Tänään sähkömies kävi asentamassa vesivaraajan sulakkeen sisääntuloon aikakytkimen. Nyt sen sijaan, että varaaja alkaa lämmitellä aina kun jokin laite vähänkin imaisee lämmintä vettä, se saakin lämmittää vain öisin ja silloinkin vain kolmen halvimman tunnin aikana. Sähkömies sanoi, että ei hän kyllä lämmitä vesisäiliötä itse kuin pari kertaa viikossa ja vielä kerrankin viikossa lämmittäen sen pitäisi olla legionellaturvallinen, kunhan lämmittää kerralla vähän korkeammalle. (Ja luultavasti pahin legionellavaarani on ihan muualla.) Varaaja on kuitenkin hyvin eristetty ja veden lämpötilaa pystyy tarkkailemaan aistinvaraisesti - kun se alkaa tuntua viileältä, kytkin päälle. Luulisi sopivan lämmitysrytmin löytyvän aika nopeasti. Lämmintä vettä olemmekin säästäneet aina, myös kerrostaloasukkeina aikanaan. Sellaista kaikkea jää hihansuihin ympäristöjärjestöaktiivivuosista. Vedenkulutuksemme kokonaisuudessaan on ollut suunnilleen puolet sitä mitä edellisillä asukkailla (joita oli myös kaksi, plus kaksi koiraa). Ja roskis tyhjennetään vain neljänneksellä niistä ajoista joina heidän roskiksensa tyhjennettiin. Tiedän tämän niistä esitiedoista, joiden kanssa jätehuolto ja vesihuolto lähestyivät meitä tänne muuttaessamme - olettaen aluksi, että asiat sujuisivat suunnilleen samalla tavalla, kun on yhtä monta ihmistäkin, mutta ei se ihan niin mene. Ihmisillä on hyvin erilaisia kulutustottumuksia. 

Ihmeellinen elokuu. Hedelmiä ja kasviksia ei tarvitse nyt ostaa. Syömme sitä, mikä pihassa kasvaa. Ensi vuonna enemmän penkkejä, enemmän valinnanvaraa.

Tuntuu jotenkin mukavalta työntää kauemmas etenkin naamasto, josta on viime aikoina tullut lähinnä semmoinen kysyvä olo, että haluanko oikeasti olla yhteyksissä kaikkien näiden ihmisten kanssa, ainakaan tällä tavalla. 

Kun ei ole varaa olla investoimatta ja muovipintojen rumuuden piilottaminen

Yksi hyvä puoli taloustieteilijän kanssa taloudenpidosta on se, että se laskee kaiken huolella. Siinä missä mulle riittää tieto, että parinkymmenen aurinkopaneelin sarja tuohon katolle maksaisi takaisin itsensä kymmenessä vuodessa, ja toimintaikää on sitten vielä parikymmentä vuotta lisää, se laski paneelien kuukausittaisen hyödyn viiden viime vuoden keskiarvotuotoilla ja meidän arvioidulla kulutuksella ja viiden viime vuoden sähkön spothinnoilla. Sai sen saman, että kymmenisen vuotta menee, että maksavat itsensä takaisin. Mutta sitten seuraavaksi se laski, että miten paljon ne elinkaarensa aikana tuottavat hyötyä, ja miten paljon meidän sijoituksemme kasvaa korkoa, ja mikä on sen hyöty verrattuna vaikkapa asuntolainan nopeammin takaisin maksamiseen. Jos joku muukin näitä harkitsee, niin kerron, että sijoitus (kuukausittain korottomalla osamaksulla maksettuna) kasvaa korkoa (ja tietysti myöskin korkoa korolle) yli kuuden prosentin vuosivauhtia, ja että verrattuna asuntolainan lisämaksuun samalla summalla kuukausittain pois hyötyä kertyi yli 8000 euroa. (Nämä on tietysti nyt laskettu meidän talon ja lainan spekseillä, ja kohteet ovat erilaisia.)

Alkaa vähitellen näyttää siltä, että sen sijaan, ettei meillä ehkä ole ihan heti varaa aurinkopaneeleihin, meillä ei todellakaan ole varaa olla korjaamatta 10000 euron sijoituksesta yli 8000 euron hyötyä. Emme me niin äveriäitä ole, että voisimme jättää tuollaisen hyödyn käyttämättä. Toki sen vähän yli satasen kuussa voisi käyttää johonkin muuhunkin, vaikka ulkona syömiseen, matkusteluun tai kasveihin. (Noista itseäni himottaa vain viimeinen mutta siihen kyllä kaataisin helposti useammankin talouden varat, jos antaisin itselleni ihan vapaat kädet.) Mutta jotenkin miellyttää tämän sijoituksen järkevyys.

Näyttääkin siltä, että jo tänä ensimmäisenä asuinvuotena investoimme taloon ja sen järjestelmiin vähintään 10 prosenttia itse talon arvosta... onneksi sentään korottomin maksujärjestelyin. Eikä meidän ole silti tarvinnut vielä lopettaa yhtään hyväntekeväisyysjärjestön kuukausittaista avustusta. Ja niin kuin mä pelkäsin, että muutto tänne romauttaa taloutemme, puff vaan. Sillä, että elää vuosia köyhyysrajan alapuolella, on pitkät jäljet.

Pitkäperjantain aamu: maalasin lidlistä halvalla löytyneellä vaaleanturkoosilla kalkkimaalilla joogahuoneen vaatekaapin ovien rumat kiiltävät muovilevyt, valkoisella keittiömaalilla meidän karmivan tumman puuta huonosti jäljittelevän muovisen keittiön välitilan. Iltapäivällä kerros nro kaksi. Kyllä ilahduttaa nähdä, miten ruma muovi peittyy. Sekin ilahduttaa, että tämä "remontti" maksoi huikeat 45 euroa. (Tyypillinen minun investointini, tuon verran uskallan sijoittaa, koska voin ajatella, että kuittaan sen yhdellä 90 minuutin opetuksella.) On kyllä hintansa väärti, sen voi jo nyt sanoa. Joku äveriäämmäksi itsensä mieltävä ehkä olisi repinyt muovilevyt pois ja kaakeloinut, mutta - - kuten sanottua, olen tottunut elämään alle köyhyysrajan ja se, että nyt tienaan hetkellisesti sen yli, ei tarkoita, että osaisin ajatella kuten kai keskivertoaikuiset ajattelevat, että haluaa ne kaakelit ja sillä siisti. Ajattelen, että ehkä sitten kun salaojaremontti on maksettu ja keittiön halpiskaapit hapertuneet viidentoista vuoden päästä, sitten voi pistää nätit kaakelit! Ja sittenpä niistä vasta iloitseekin. Vaikka voi toki olla, ettei silloin enää ole hengissä, tai on tosiaan kipannut nurin koko talous. Ei voi tietää. No mutta nyt kämpän kamalimmat pinnat on piilotettu. Olen tyytyväinen.

On kyllä ihan huippukivaa, että nyt on koti, jossa saa tehdä asioita, päätöksiä ja laskelmia. Tuntuu onnelliselta sekin, että viimein löysi ammatin, jossa tykkää olla, enimmäkseen, ja jossa töitä tuntuu riittävän just niin paljon kuin vain jaksaa tehdä. (En jaksa yhtä paljon kuin moni muu, mutta ei se mitään, koska mulle riittää vähempikin elintaso.)

Kesäpäivänseisaus

Kadulta kuuluu työääniä. Tuo lienee jokin asfaltin pilkkomiseen ja uudelleenasfaltoimiseen liittyvä ääni, sellaista nimittäin tapahtuu talon edustalla. Tuntuu hullunkuriselta, että vuoden pisimpänä päivänä, selvässä taitekohdassa, ihmiset heräävät aamulla kaksiviikkoispalaveriin, sujahtavat rappuun ja työpäivään, ja sitten viikonloppuna vasta on juhannus. Kaipa sillä koetetaan osoittaa, että pohjimmiltaan juhannus on pakanajuhla, ja vaikka siihen onkin ympätty Johannes Kastajan symboliikkaa, niin ei kyse ole mistään, mikä riippuisi valon pitenemisestä ja lyhenemisestä sellaisenaan, ettei semmoinen ole niin tärkeää. Että planetaariset liikkeet on alistettavissa taloudellisille maksiimeille ja että instituutiouskonnolliset päivät kuten vaikka pääsiäinen on merkittävämpi, koska silloin voi vapailla ja nyt ei.

Tuntuu jotenkin typerryttävältä, että sitten päiviä myöhässä poltetaan kokkoja. Kuinka moni edes tietää, mikä niiden merkitys on ollut kansanperinteessä? Ja lapset tekevät juhannustaikaa seitsemällä kukalla, mutta ihan vääränä päivänä. (No, sanoisin itse tähän, kukapa muukaan, hah, että mitäpä sitä sulhasista unelmoimaan. Harvoinpa rakkaus tarkoittaa happy endiä muuten kuin meidän koulutettujen hierojien vierastamalla tavalla. Vai onko okei unelmoida jostain hyvin, hyvin työläästä? Rakkaussuhteet tapaavat osoittautua hyvin työläiksi.) Knarr knarr knarr.

Oikeastaan olen ihan hyvällä tuulella, joskin vähän ärsyyntynyt maailmanmenosta. Aamu alkoi uutisella pinnanalisen kuulumisista; ei mitään hyvää siltä rintamalta. Toiseksi olen lukenut Margaret Atwoodin kirjaa velasta ja rahataloudesta ja rahatalous ilmiönä saa minut aina vähän vihaiseksi, koska on se nyt kumma, kun kaiken maailman rahassa mitattavia potentiaalisia vaihtoarvoja pidetään kernaasti todellisina ja sitten monia muita käyttäytymistä ohjaavia seikkoja ei pidetä herkästi yhtä todellisina tai ainakaan yhtä oleellisina, ei ainakaan jos raha ja nämä muut eivät ihan saumatta sovittaudu yhteen. Atwoodin kirja on minusta hyvä ainakin näin alkupäässään. Ei se tietysti ketään yllätä. Ihan yhtä hyvin olisin voinut jättää tuon kirjoittamatta.

Oikeastaan ajattelin kirjoittaa jotakin liittyen Sirenin menneeseen päreeseen - kirjoittaa haluamisesta ja miten kummallisen voimakkaasti hiusten leikkaaminen esimerkiksi vaikuttaa seksuaalisuuteen. No, ehkä ei ole siihenkään liian myöhäistä. En ole oikein koskaan onnistunut kokemaan erityisen epätoivoista tai häpeällistä halua. Ei: minusta tulee silloin äärettömän vahva ja energinen ja varma, ja muistutan ehkä enemmän ohjusta kuin ihmistä. Mutta siihen liittyy vahva pelko: pelko toisen satuttamisesta. Itseni satuttamista en osaa pelätä, en keskellä halua. Mutta halu vaatii ympäristötekijät, enkä puhu nyt siitä, jota haluan. (Voin aivan hyvin haluta jotakuta, joka on sammumassa, ripulissa, tyhmästi rehentelevä, selvästi jossain hahaa-hyväksikäytän-tuota-typyä -mielentilassa, - tosin voi olla ettei tästä enää tulisi mitään, se on vaan niin paksupäistä kamaa enkä enää jaksa hihittää sille samalla lailla kuin nuorempana - tai vaikka hyvin vanha tai nuori.) Ympäristötekijöillä ajattelen nyt enemmän jotain sellaista kuin tilanteen kokemista. Ja on osoittautunut, että esimerkiksi hiusten leikkaaminen muuttaa tätä ympäristöä radikaalisti. Katsos, en voi enää käyttää niitä vaatteita, joita aiemmin käytin tuntiessani itseni hyvin seksuaaliseksi. Ne ovat tyyliltään pitkien hiusten vaatteita.

Se, että tuntee itsensä kuusitoistavuotiaaksi tai polkkatukkaiseksi virtahevoksi ei jotenkin onnistu virittämään seksuaalisia tunnelmia. Olen möyrinyt alkukesän kummassa myötähäpeässä näiden hiusten takia. Miksi myötähäpeässä eikä häpeässä? Koska ei se pää, jossa nuo hiukset tököttävät, voi olla minun pääni! Tunnen jonkin kosmisen rangaistuksen langenneen päälleni. Se on hieman kummallista, koska kosminen rangaistus käytteli fiskarsin keittiösaksia ja omia kätösiäni. Tuntui emansipatoriselta leikata hiukset. Vahinko vain, että olisin voinut näemmä ihan yhtä hyvin ympärileikata itseni.

Hiusten virittämien itsen hyväksymisen ongelmien myötä olen alkanut huolestua tulevaisuudesta yhä enemmän. Olen kumman varma, että minut lempataan pian pihalle hiussolmuineni kaikkineni. (Sellaista ei ole vielä sattunut, mutta minusta se olisi ihan oikein ja olisi ollut oikein aiemmissakin suhteissa - rankaisevuuden skeema täydessä vauhdissaan!) Ja sitten: millä sitten elän? Yritystoimet eivät kannattele minua täysillä. No, ehkä sitten... ehkä sitten menen hampurilaisravintolaan töihin tai jotain. Hitto, en osaa sanoa! Mutta en olisi varmaankaan kovin tyytyväinen käryävien lihojen keskellä. (Tykkään tästä asunnosta ja työstä ja Vompsusta ja Faunista mutta inhoan hiuksiani, jotka tekevät minusta niin ruman että itkettää ja sitten suututtaa sen jälkeen: Mikä helvetin velvollisuus minulla muka on olla kaunis? Ei semmoista voida vaatia! Ja totta puhuen, en ole koskaan aiemminkaan onnistunut kokemaan itseäni kauniiksi, en ainakaan naisena. Mutta sentään olen voinut naamioitua hiuksiin ja olen osannut haluta sillä lailla naamioituneena. Nyt kaikki näkevät selkeästi, millainen virnistelevä kakara olen.) Laskeskelen vaivihkaa: no, kuluu ehkä vuosi tai kaksi niin hiukset ovat sen pituiset että tunnistan taas itseni. Tai mikä se sitten lieneekään.

On vaikeaa ymmärtää, että tämä on sama keho, jota sattuu ja kouristaa, jos sitä on suudeltu ja kaikki on jäänyt siihen. (Minusta sellainen on silkkaa kidutusta enkä ymmärrä, miten joku voi kestää pussailutreffejä, eikö heidän alavatsansa kramppaa halusta kipuun saakka?) Nyt tämä keho on hytkyen pompahteleva virtahepo joen pohjassa tumps tumps tumps tai levollinen lammas timoteiden keskellä, tai jotain muuta raskasta ja painavaa ja itsetietoista ja arvokasta muttei tiimankaan verran mitään haluavaa. (Paitsi ruokaa! Voi luoja että mutakakkua voi himoita!) Ja koska en toistaiseksi osaa haluta, en ymmärrä, miten kukaan voisi haluta tätä kehoa. Sehän on kuitenkin vastavuoroista toimintaa.

Mietin P.L. Traversin kuvausta Punaisesta lehmästä. Lapsena en ymmärtänyt lainkaan, mistä tuo satu voisi kertoa, eikä se ollut suosikkikohtiani kirjassa. Mutta mitä vanhemmaksi käyn, sitä vetoavammalta tuo tarina tuntuu. Elämässä tuntuvat tosiaan vaihtelevan tällaiset kaudet. Että vuoroin tanssii hulluna ja haluaa sen loppuvan, koska jalkoja jo pakottaa, ja sitten kun tanssi loppuu, seisoo ja töllistelee hengästyneenä ja ihmettelee, mitähän nyt oikeastaan voisi tehdä, paitsi syödä. Enkä kirjoita nyt vain seksuaalisuudesta, vaan kaikesta muustakin halusta, esimerkiksi tiedonhalusta. Sekin tulee ja menee. Ja tahdosta tehdä jotain tiettyä. Oikeastaan etenkin tahdosta.

On oikeastaan vaikeaa kuvitella, miten tahdon ja seksuaalisen halun voisi erottaa toisistaan muuten kuin nimeämällä toiset tahdon tapahtumat seksuaaliseksi haluksi. Se on aika ulkokohtainen nimeäminen. Polte sisällä on aika samanlainen. Polte. Varmuus. Määrätietoisuus. Koko olemisen tahtoon puhaltuminen.

Voi näitä hiuksia.

Eilen kävelyllä valtava suru tulvahti taas kaiken ylitse ja tunsin itseni hyvin epäonnistuneeksi, koska en onnistu haluamaan ketään vuosikausia tasaisesti, ja se taas tuntuu olevan juuri sitä, mitä minulta toivottaisiin ja odotettaisiin. Jos olisinkin panostanut uraan ja pelännyt, mitä tulee tapahtumaan ja pönkittänyt taloudellista itsenäisyyttäni, ehkä ei tarvitsisi olla näin huolissaan tällaisesta kaudesta. (Ja olisiko kausia lainkaan?) Mutta en ole oikein ikinä onnistunut kokemaan taloudellista itsenäisyyttä yhtä tärkeäksi kuin sitä, että kotosalla on hyvin laitettua ruokaa päivittäin ja että minulla on aikaa olla yhdessä ja jaksan kuunnella toista. (No, ei sekään kyllä aina onnistu, en ymmärrä, miten päivätyöihmisiltä tämä onnistuu!) Ja sen takia olen välillä hylännyt jonkin työtarjouksen, josta olisi voinut kehittyä jotain säännöllistä ja aikaaviepää mutta toisaalta rahaakin tuovaa. En kai voi, hyvänen aika, antaa taloudellisten arvojen jyrätä piru vie yksityiselämässä, kun olen jo nyt niin äkäinen niiden jyräämisestä kaikkialla muualla!

Mutta ymmärrän hyvin senkin, että ihmiset tekevät kustannushyötylaskelmiaan ja että kun en käyttäydy juurikaan seksuaalisesti, mikä lasketaan suureksi hyödyksi, mikäli aiemmista suhteista oppimani mitenkään pätee tässä ja nyt (ei se täysin päde, mutta kyllä se rassaa, sen aistii helposti), aika helposti kustannukseni alkavat painaa hyötyjä enemmän, olin muuten kuinka kiva ja reilu tahansa. (Enkä usein jaksa olla edes sellainenkaan, ihan tavallinen tuittupää vaan.) Yksin elämisessä pidin kyllä siitä, että jos hetkittäin olikin tällainen möllöttävä olo, ei se tarkoittanut raatelevia pelkoja siitä, että tulee tulkituksi siipeilijäksi vain sen takia, ettei osaa aina avata omia solmujaan heti ja haluta haluta haluta. (Tai ei ehkä koskaan osaa avata solmujaan. Ei ei, en nyt halua tätä aina- ja ei koskaan -paskaa.) Ja lapsuudessa - tämä sama asia on tietysti hyvin myös lapsuudessa, vaikka silloin sitä ei tiennyt eikä siten osannut arvostaa.

Tämä on taas näitä päiviä, kun hämmästyn siitä, että asun toisten ihmisten kanssa ja he odottavat minulta jotakin. Miten tässä nyt on näin käynyt? Enkö ole ollut tarpeeksi selkeä korostuksessani, ettei mihinkään sovi luottaa ja ettei mitään kannata luvata?

Parvekkeella tuulee. Pilvet liikkuvat, yrtit läpättävät ilmavirrassa. Vastapäinen peltikatto kirkastaa kuudennen kerroksen tason, kuin kaksi aurinkoa eri suunnista paistamassa, ikkunat peilaavat lisää ja samoin kaksi parvekkeelle nostamaani peiliä. Kuin ei varjoja heittyisi lainkaan tai ne olisivat vain heikkoa kangastusta, vaimeaa valööria. Tulehdus jalassa ei ota parantuakseen vaikka olen repinyt mätäpaiseen auki pinseteillä pariin kertaan ja saanut siten antibioottivoidetta tulehtuneeseen kudokseen ja tilanne on jonkin verran rauhoittunut. Enkä halua syödä uutta kuuria kefalosporiineja; ei se tulehdus tuosta niillä lähde. Jos jalka pahenee, on mentävä spesialistille. Terveyskeskus määrää vain samat kefalosporiinit ja ne painelevat kynttä ja sanovat ettei sitä kannata poistaa. Näin on käynyt useat kerrat. "Haet sitten uuden kuurin jos ei mene tällä ohi." Mutta en halua puputtaa kefalosporiineja. Huimaava yksinäisyys. Keitän hitaasti nousevalle kämppikselle kahvin, jonka hän juo kolme tuntia myöhemmin. En ole jaksanut edelleenkään pukeutua. Onneksi on koira. Sitä on lähdettävä viemään ulos.

Enää pari vuotta ja hiukset ovat taas pitkät, lohdutan itseäni. Ja tahto, se tulee yleensä kun sitä on jo lakannut odottamasta ja voipunut tilanteeseen.

Eteneminen

Pääsykoepäiväkirja jatkuu. Nyt luen artikkelia, jossa puhutaan työhyvinvoinnin kehittämisestä, sen interventioissa tapahtuvasta muutoksesta ja siitä, kuinka sitä ymmärrettäessä kannattaisi keskittyä vaikutusten arvioinnin sijaan seuraamusten tutkimiseen. Koska jos tuijotetaan vaikuttavuustutkimuksen tapaan vain ennalta-asetettuja tavoitteita ja pitäydytään siinä, tuottiko interventio niiden todentumista, missataan muutoksista suurin osa. On helppoa yhtyä kirjoittajien ajatukseen siitä, ettei muutos etene niin lineaarisesti kuin joskus tavataan ajatella. Ei: muutos vaihtaa suuntaansa, tarkentuu koskemaan vain osaa alasta, jonne sen ajateltiin suuntautuvan tai sitten se kimpoaa täysin ulos kontekstistaan ja leviää. Kirjoittajat puhuvat metsäpalomaisesta leviämisestä. Ei tarvitse kuin katsoa taaksepäin sitä, mitä tapahtui sen jälkeen kun itse kävin työkkärin kustantamalla ammatinvalintapsykologilla työttömäksi filosofian maisteriksi valmistuttuani - on helppoa olla samaa mieltä. Metsäpalo! Puolen vuoden sisään olin eronnut melkein kymmenen vuotta kestäneestä suhteesta, esimerkiksi.

Jos oman elämänkaaren muutoksia tarkastelee enemmän vaikuttavuus- kuin seuraamustutkimuksen otteella, päätyy aika helposti jonkinasteiseen fatalismiin ja kyynisyyteen. Ehkä. (Voi olla, että se on enemmän temperamenttikysymyskin, suhteessa frustraationopeuteen.) No, ainakin sillä tavalla tarkasteltuna elämä saattaa näyttää helpommin siltä, kuin mikään sen kohentamispyrkimys ei oikein tuottaisi hedelmää. Tarkoitan tätä: jos hakeutuu vaikka opiskelemaan tavoitteenaan sijoittua tuohon tiiviiseen ammattiyhteisöön, luoda itselleen kunnon professionaalisen identiteetin ja juonikäsikirjoittaa tuon tulevan itsensä aika kapeasti (koska ei oikeastaan tiedä vielä mitään siitä mitä on ammatillisuus - hei, tässäkin voi kehittyä...) niin ei kai pyrkimyksissä voi kuin epäonnistua (tulla joksikin muuksi, siis) tai sitten muuttua fakki-idiootiksi, mikä on toisenlainen tragedia. (Jostain syystä huomaan monen tekevän kuvitelmissaan itsestään litteitä henkilöhahmoja; se hämmästyttää, koska jos saisin valita, olisin ehdottomasti syvä, arvoituksellinen henkilöhahmo omassa juonessani. Mutta en minäkään nuorempana semmoista kai tietoisesti osannut haluta.) Jos siis pitää kiinni siitä, että asioista, ponnistuksista ja interventioista on seurattava juuri sitä, mitä varten niihin ryhdyttiin (ikään kuin tämä voitaisiin täsmällisesti määrittää, ikään kuin minuudet olisivat niin läpinäkyviä, tai organisaatiot) niin tuloksena näyttää olevan latteaa tragediaa, seurasi noista toimista joko "onnistuminen" tai "epäonnistuminen". Lattea tragedia vain paikantuu eri kohtaan. "Epäonnistuessa" se paikantuu omaan närästykseen siitä, ettei onnistunut siinä, mihin pyrki. "Onnistuessa" se paikantuu laajempaan katsantokantaan: no, olisihan elämässä muutakin vissiin ollut, jos olisi ollut sille aikaa ja jaksua ja avoimuutta. (Jotkut tavoittavat jälkimmäisen tragedian esimerkiksi siinä vaiheessa, kun ovat vanhoja ja huomaavat, etteivät tulleet viettäneeksi aikaa lastensa kanssa uran takia. Siinä vaiheessa kasvua on tietysti jo tapahtunut, koska tragedia on huomattavissa.)

En tiedä, vastaako kukaan tuota kuvausta yllä. Toivottavasti ei. Mutta välillä tapaa ihmisiä, jotka tuntuvat jollakin tavalla ja tasolla masentuneen siitä, ettei tietty ponnistelu tuottanutkaan haluttua tulosta. Ja on tiettyjä moodeja, joissa itsekin saatan hetken piehtaroida näissä todisteissa siitä, miten kaikki on turhaa. Ei tarvitse olla yltiöpositiivinen ännälpeistäjä eikä hardcorebuddhalainen todetakseen, että pieni näkökulmanvaihdos antaa näihin tilanteisiin uutta potkua: unohda se, mitä halusit alunperin... sinulla on jotain ihan muuta jo!

On jännittävää lukea, että hankkeita on joka tapauksessa arvioitu tällaisin hassuin kriteerein. Ehkä se johtuu siitä, että hankkeisiin tyypillisesti saadaan ulkopuolista rahoitusta ja oman elämän pikku remontteihin ei. Tai no jaa: kun ajattelen niitä kohtia, joissa olen tuntenut epämääräistä syyllisyyttä ja surkeutta siitä, miten eri tavalla asiat sitten menivätkään, on usein yhtenä osatekijänä luurannut valtiolta saatu tuki esimerkiksi opintotuen muodossa. Olen välillä kokenut sitä hassatun johonkin ihan turhaan. Turhaan: kuten mielenterveys. Kyllä minun kehityshankkeeni ovat tukeneet ainakin mielenterveyttäni. Kai sekin jokin resurssi on, vaikkei sitä ceeveehen präntätäkään. ("Olen harrastanut ja mietiskellyt ja koirakävellyt ja pohtinut, miksi alkaa isona, ja siksi opiskeluihin meni niin kauan. Mutta hei, en enää halua kuolla joka päivä, en edes joka vuosi, ja ajatuskapasiteetistani on paljon isompi osa varattu jollekin muulle kuin optimaalisen diy-eutanasian suunnittelulle!")

Mitenkähän on, saisikohan työelämässä toteutettava interventiohanke rahoitusta helposti, jos jo hakemuksessa mainittaisiin tavoitteiksi muutosten generointi, mutta niin väljästi, että muutoksen suunta ja päämäärä jätettäisiin aika avoimiksi? Vai onko olettamuksena, että ihmiset pitäytyvät aina vallitsevassa järjestelyssä ellei heitä piinaa jokin selkeärajainen muutospaine, joka työntää tai vetää heitä kehittämään?

Tuntuu hurjalta lukea artikkelista terveydenhuollon kehittämishankkeista, jotka on otettu esimerkeiksi siitä, miten muutosten seuraamustutkimusta tehdään käytännössä. Esimerkiksi sairaalaosaston muutostyön hedelmistä kirjoitetaan näin:

Kriisiytyneen osaston tilanne muuttui hankkeen seurauksena joustavammaksi. Potilaiden kuolleisuus laski osastolla ja hoitotulokset alkoivat parantua. (Lähde)

Jestas! Huomaan, miten moni prosessi reifioituu ajattelussa. Esimerkiksi käy sairaalaosasto, jonne vanha sukulainen on joutunut: Sairaalan ajattelee kiinteäksi möykyksi, rakennukseksi, osaston enemmän paikaksi ja hoitajien ja laitteiden kokoelmaksi kuin toimintakentäksi. (Sukulainen on kokenut aivoinfarktin ja onnittelee vanhempiani siitä, miten he löysivät pojalleen vaimoksi oikein todellisen kuninkaallisen miniän. Vanhempani toteavat hämmentyneenä saaneensa heitä aiemmin ylenkatsoneen sukulaisen silmissä ansiottoman arvonnousun Englannin kuningaspariksi.) Sairaalahan on paikka, jossa on asiantuntevia, ammatillisesti toimivia hoitajia. Äkkiä näkymä muuttuu, ja se on melkein yhtä suuri muutos kuin aivoinfarkti: osastolla, johon potilas joutuu, saattaakin käydä ja kuplia. Jos työntekijät riitelevät keskenään tehtävistä, protestoivat, välttelevät ja lintsaavat silkkaa ahdistustaan, hoitotulokset ja jopa kuolleisuus voidaan saada muuttumaan tilastoissa näkyvissä mitoissa istuttamalla osaston henkilökunta muutoslaboratorioihin pohtimaan, mikä mättää ja miten asiat hoituisivat paremmin. Huomaako tuollaisen asian nopeasti? Luultavasti osastolle jouduttuaan huomaa, mutta huomaako vierailija sen?

Sairaalaosaston kehittämishankkeeseen osallistuneet ovat kokeneet muutostyön ahdistavanakin. Ja aika: kehitystyö on käynnistetty esimerkissä vuonna 1998, sitä on tuettu vuosina 1998-1999 ja käytännön parannuksiin on palattu uudelleen 2004. Tilanne on muuttunut toimivaksi vuonna 2005. Tuolla tavalla kirjoitettuna aika näyttää piinaavan pitkältä. Minut ahdisti jo perinpohjin yksi puolivuotinen paikassa, jonka tavoitteet erosivat liikaa omistani ja jossa tajusin, etten pysty täysillä keskittymään työhöni jatkuvasti vaanivan, epämääräisistä käytännöistä johtuvan mielipahan takia. Tunsin työskenteleväni epäeettisesti, koska en saanut ratkaistua ongelmaa heti paikalla. Asiakkaat - kuntoutujat - ansaitsevat kuitenkin hoitajansa täyden huomion ja tarkkaavaisuuden. Sitä on vaikeaa tarjota, jos takaraivossa raksuttaa aikapommi sen suhteen, kauanko tätä meininkiä kestää.

Interventiot työhyvinvoinnin lisäämiseksi tuntuvat hyvin tärkeältä alalta. Useimmat meistä joutuvat kuitenkin käymään töissä vuodesta toiseen ja työpaikan fiilis vuotaa kotiinkin. Vai onko joku niin teflon, ettei sellainen vaikuttaisi? Ei kai? Tuntuu hauskalta ajatella, että ratkaisut voivat silti olla kussakin osakysymyksessä radikaalisti ennakoimattomia.

Sekin tuntuu jotenkin tutulta ajatukselta, että kehitystyön johtaminen käsitetään pitkälti huoltotöiksi: muutoksen hengissä pitämiseksi ja ruokkimiseksi. Huoltotyö ei taida loppua niin kauan kuin muutos tahdotaan pitää lähistöllä. Tuntuu hauskalta ajatella muutosta vähän kuin kissana. Sitä voi kiinnyttää ja laumauttaa, mutta se ei kiinny eikä laumaannu samalla tavalla kuin koirat. Ja joskus muutos voi säikähtää ja kadota ulkosalle, ja silloin sille pitää vain sitkeästi viedä ruokaa lähistölle vaikkei tiedäkään, mikä tai kuka käy ne ruoat syömässä öisin. Ei auta kuin jatkaa toimintaa vaikkei tiedä, onko koko prosessi katkennut. On houkuteltava muutosta esiin niin kauan kuin on toivoa siitä, että piileksii jossain lähistöllä. (Hih, tulee mieleen kissajohtaminen. Kissajohtamisartikkelia katsellessa ainakin yksi seikka pistää miettimään, että olen oikeassa mieltäessäni olevani leimallisesti jotain muuta kuin asiantija - lainaus tuolta sivulta: "Asiantuntijat ovat kiinnostuneet omasta alueestaan sen itsensä takia; ei välttämättä siksi että se tuottaisi hyvää yhteiskunnalle, organisaatiolle tai edes itselle." Minun on aika vaikeaa olla hahmottamatta hyvää yhteiskunnalle vaikka mistä... ja se tuntuu tärkeältä ulottuvuudelta. Kun havaitsin, että minulla on tuollainen taipumus, olin vähän äkäinen ja tunsin itseni lässyksi kukkahattutädiksi, mutta ei sitä käy kieltäminen. Kaikilla ihmisillä ei ole tällaista painotusta, ja olen aiemmin liittynyt seurassa, jossa tuommoinen korostus olisi leimattu ehkä jopa vähän naurettavaksi ja no, jotenkin tarkkanäköisyyttä vähentäväksi. En oikein osaa kunnolla sanallistaa tuota asenneilmastoa. Ja tietysti voi olla, että jäsensin sen aivan pieleen. Sen vaikutelman kuitenkin sain, että osalla esimerkiksi akateemisista tyypeistä on hyvinkin kapea ja teoreettinen tutkimusintressi, ja esimerkiksi tutkimustulosten hyödynnettävyyteen viittaaminen koettiin jotenkin uhkaavaksi tai ainakin irrelevantiksi, jopa silloin kun tämä viittaus ei mitenkään kytkeytynyt mihinkään rahoituskysymyksiin vaan pyrki antamaan myönteistä palautetta ja osoittamaan, että heidän tutkimusalueensa ymmärrettiin tärkeäksi.)

No, nyt olen käsitellyt artikkelista tärkeät kohdat, kai. Hassuja käsitteitä siinä käytetään, kuten polku ja ankkuroiminen. Ne eivät tunnu kovinkaan tarkasti määritellyiltä. Ylipäänsä käsitteiden määritteleminen hutaisten tuntuu hurjalta, kun on tottunut lukemaan tieteellisenä tekstinä lähinnä filosofiaa. Toisaalta tällainen epämääräisyys tekee lukemisesta keveämpää. On vähän kuin lukisi jotain tavallista asiasisältöisempää blogia. Tarkoitan: semmoisia, jotka oikeasti keskittyvät johonkin, koska eivät tahdo tutkia, miten ajattelu suuntautuu, polkuuntuu, katkeilee, uudelleensuuntautuu, ankkuroituu, haparoi, leviää metsäpalon tavoin ja niin edelleen. Kaikumisesta ei puhuttu, ei ollenkaan. Sitä jäin miettimään, miksi.

Ehkä koska puhe oli organisaation tasosta eikä kehosta.

Tänään on suuri kierrätys- ja katutaidetapahtuma. Eikä kirjastotyötä! Haa!

Pääsiäisloma alkaa

Huomaan valmistautuvani pääsiäiseen riemulla, vaikka sinänsä uskonnon mielessä pääsiäinen ei tarkoita minulle oikeastaan mitään. Mutta nykyään pääsiäisen tienoihin liittyy sellainen juonne, joka on uusi tai ainakin suhteellisen uusi: riemu siitä, miten päivä pitenee, ruoho alkaa työntyä maasta, tuuli vihloa sulilta rannoilta kosteaa keveämmän takin sisään. Elämä! Tuntuu oudolta muistaa, ettei näin ajatellut, tuntenut ja elänyt aina.

Päällimmäisenä erilaisista elämän sedimenteistä on aika, joka edelsi kahdenkympin kriisiä tai miten sen nyt sitten sanallistaisikaan. Teini-ikä, murrosikä, masennus. (Ei minua ole diagnosoitu, mutta olen melko varma, että masennusdiagnoosi se olisi ollut. Oireet täsmäävät niin hyvin.) Tuohon aikaan pääsiäinen, vaikka se tarkoittikin helpotusta koululoman muodossa, tuntui myös karmealta, koska se tarkoitti, että koulussa mätänemisen tai koulusta lintsaamisen ja katujen jaloilla mittaamisen sekä kirjastossa yksin lukemisen sijaan olinkin kotona. Ja vaikka en silloin sitä osannutkaan hahmottaa tai edes aavistaa, kyllä juuri kotona paha olo tihentyi vihlovaksi. (Miten olisin voinut tietää sen? Vaadittiin toisaalla asumista, jotta saatoin vähitellen alkaa hahmottaa, mitä juuri oman lapsuudenperheeni dynaamiikka saa minut kokemaan kerta toisensa jälkeen.)

Tuon ajan pääsiäismielikuvia luonnehtii toisaalta huomio valon lisääntymisestä, toisaalta valtava väsymys, joka tuntuu siltä kuin koettaisi hengittää pakastetun, harmaata muhmua täyteen imetyn pölypussin läpi. Sisko on vielä lapsi ja riemuissaan lomasta ja koteilusta. Hän melskaa iltapainotteisesti. Vain aamuisin on oma rauha. Makaan sängyssä, kyllä, tämä keho on silloinen minä, tämä keho ja paha olo, luen kirjaa ja kuuntelen vanhempien liikehdintää toisissa huoneissa. Keittiöön on viritetty pääsiäisvalmistelut, rairuohot potissa ja tipuja potin ympärillä. Jokin sitkeässä vihreässä ja suloisissa tipuissa vihlaisee liian lujaa. On vaikeaa olla huutamatta itkua ne nähdessään. En osaa ajatella kuin tehokanojen olosuhteita, ja se saa minut aika raivokkaaksi, etenkin kun en vielä sen ikäisenä osaa jäsentää itseäni sen verran päättäväiseksi ja sosiaalisesti autonomiseksi, että onnistuisin aloittamaan kasvissyönnin. (Sehän pitäisi ilmoittaa toisille ihmisille, ja pelkään liikaa heidän reaktioitaan.) Muutenkin minusta tuntuu, että oikeastaan minun pitäisi olla kuollut. Tai oikeastaan, että olen jo kuollut, vaikka hoipunkin ympäriinsä ja vaikka kehoni itsepäisesti hengittää, sulattaa ruoan, hikoilee ja asettuu kömpelösti tiloihin. Vanhemmat huomauttelevat synkeydestä ja käskevät reipastumaan. Onhan sentään kevät, ihanaa. Kristus on noussut kuolleista, muistuttaa äiti.

Teinille, joka haluaisi kuolla, koska se vastaisi paremmin sisäistä jähmeyden tilaa, kristillinen ilosanoma näyttäytyy hyvin absurdina. Tuntuu uskomattomalta, että kukaan, joka on oikeasti saanut kuolla, onnistunut tuosta noin vain voittamaan rasittavan riippamaisen elämän, joutuu heräämään uudestaan samaan painajaiseen. Ja että siitä sitten pitäisi vielä riemuita! Absurdia. Jotenkin pidän edelleen Kristus-hahmosta, vaikka menetinkin uskoni vuosia aiemmin. Lapsena pääsiäinen ei merkinnyt paljon mitään, koska silloin tiesin (vuorenvarmasti!) että oli tullut toinen aika, ja Kristuksen aiemmat seikkailut eivät oikeastaan enää painaneet niin kovasti vaa'assa. Pidin itseäni uskovaisena, vaikka mikä voisi oikeastaan olla kerettiläisempää kuin kuvitella olevansa itse se uusi kristus? (Nykyään asetelma huvittaa minua kovasti. Teininä häpesin moista väärinkäsitystä niin, etten kyennyt kommunikoimaan siitä kenenkään kanssa. Olin silloin aivan liian huolissani siitä, mitä TOISET siitä ajattelisivat. Ehkä vähän turhaan. Lapsilla on aika usein mantereen tai planeetankin kokoinen ego, vaikka he kaikki eivät kuvittele itseään uusiksi vapahtajiksi.) Minua säälittää teininä Kristus, joka selvästi ansaitsisi oikeasti kuolla sen sijaan että hänet koukataan takaisin kärsimään. (Iankaikkinen elämä se vasta väsyttävältä kuulostaakin silloin kun elämä tuntuu kiduttavalta painajaiselta tai parempien kausien hitaalta tylsältä piinalta.)

Lapsena pääsiäinen jäsentyy enemmän tipujen ja munien kautta. Suklaamunista tulee heti paha olo mutta silti syön niitä liikaa. Köyhistä oloista tulleet vanhemmat haluavat hyvitellä, eikä munilla ole rajaa. Mutta en oikein osaa olla vanhempien kanssa lapsena, koska olen heille vihainen sekä surullinen siitä, miten paljon aikaa he viettävät töissä. En ole varma, välittävätkö he oikeastaan minusta. (Tämän varmuuden olen saanut vasta viime vuosina.) Onko heille tärkeämpää, että heillä on lapsia, tietynlaisia lapsia. Sellaisia lapsia, jollaiseksi en pysty. Lapsi, joka ei tuhri vaatteitaan eikä revi niitä metsissä riehuessaan. Lapsi, joka suhtautuu kaikkeen ilolla ja kiitollisuudella eikä hermostu pienistä. Joka siivoaa huoneensa ja niin edelleen. Tällaisten suhteen olemme myös pääsiäisloman täydessä möykyssä. Niin että kun äkisti vanhemmat ovat kotona monta päivää peräjälkeen, en osaakaan iloita heidän kauan kaipaamastani seurasta, vaan viha ja suru tihentyvät ja kun en uskalla ilmaista niitä, ne muuraavat umpeen suun ja silmät ja ilmeet ja eleet ja istun sängyssä ja luen ja syön suklaamunia ja vastaan ehdotuksiin, ettei minua huvita. Teen peitosta pesän ja itken siellä vähän. Lähden kuitenkin mukaan kävelyille, siellä on helppoa tavoittaa sellainen itse, jonka kehtaa esitellä. Kun pääsiäisen jälkeen vanhemmat palaavat töihin, tyrmistyn siitä, miten en tullut hyödyntäneeksi sitä aikaa, jonka he olivat kotosalla. Sillä nyt kaipaan heidän seuraansa valtavasti. Mutta kotona ei vain ole ehtinyt koskaan syntyä mallia yhdessäololle. Italiassa se onnistuu, koti tuntuu liian virittyneeltä paikalta.

Tuntuu kummalliselta herätä pääsiäisloman ensimmäiseen päivään ja tunnistaa näitä vanhoja aikoja ja vanhoja minuja, niiden valtavaa surua ja ahdistusta, vihaa ja myöhemmin masennusta. Vaihtuiko viha masennukseen siinä vaiheessa kun aloin ymmärtää vanhempien ainaista työssäkäyntiä paremmin ja kielsin itseltäni oikeuden olla vihainen? Siitäkö juontaa edelleen se varmuus siitä, ettei taloudellista hyvinvointia SAA laittaa henkisen hyvinvoinnin edelle? En ole enää vihainen enkä turta, mutta olen vanhempieni kanssa selkeästi eri mieltä tässä asiassa. Ja monen muun kanssa myös. Tai kai kaikki puheen tasolla sanovat, että totta kai terveys ja mielenterveys ovat tärkeämpiä kuin se, kuinka isossa asunnossa asuu ja onko varaa ostaa espanjalaista lampaanjuustoa tai kahdenkympin viinipullo, mutta sitä on joskus vaikeaa uskoa, kun katselee ja kuuntelee menoa ympärillään. Monen oli vaikeaa myöskään mieltää mitenkään sitä, että jätin hyvän minulle tarjotun pestin vastaanottamatta lähinnä siksi, että sen myötä minulla olisi ollut vähemmän aikaa ihmis- ja eläinsuhteilleni. Näissä kohdin tunnen kiitollisuutta siitä, että olen elänyt lapsuuden, jossa rahoituskeskeisyys korostui siinä määrin, että voin pahoin. Aiempi pahoinvointi nimittäin on tehnyt minusta aika sitkeän ja peräänantamattoman tässä kysymyksessä silloin kun on kyse omasta hyvinvoinnistani. Tai jonkun sellaisen hyvinvoinnista, joka ei osaa eikä voikaan osata sanallistaa omia toiveitaan ja tarpeitaan. En jaksa niin kovasti välittää siitä, etteivät monet ymmärrä ratkaisujani tämän pointsin suhteen juuri lainkaan. Jos he olisivat möykynneet minun möykkyni, he varmasti ymmärtäisivät. Se riittää.

Nyt opetushommissa olen kohdannut vaikka minkälaisia ajankäytön tyylejä, itsen motivoinnin sanallistuksia ja tietysti kauheat kasat pelkoja ja epävarmuuksia ja haavoittuvuuksia. En tiedä, mistä se johtuu, mutta hyvin usein opiskelijat tuovat esiin pelkonsa, epävarmuutensa ja haavoittuvuutensa ja sitten keskustelemme niistä yhdessä ja lopulta nauramme iloisesti kaikki. Se tuntuu kummalliselta ja jollakin tavalla uskomattomalta. Ihmettelen hiljaisesti, puhuisivatkohan he kaikille noin. Minä en puhuisi, sen tiedän. Jotenkin he luottavat minuun, vaikka olen heille oikeastaan tosi vieras ihminen. Olemme tavanneet vain muutaman kerran. Sekin tuntuu uskomattomalta, miten nämä tilanteet eivät kärjisty kielteiseen suuntaan tai neuvottomuuteen, vaan tosiaan joka ikinen kerta olemme saaneet yhdessä purettua pelkoja ja epävarmuuksia jotenkin siedettävämmiksi. Ehkä se on eniten kiinni siitä, että ne hyväksytään semmoisinaan. Ja suhteutetaan heidän motivaatioonsa ja siihen suoritukseen, jonka olen nähnyt (ja joka on poikkeuksetta aivan riittävä ja usein erinomainenkin peloista huolimatta). Tässä työssä tajuan selkeästi, että en olisi selvinnyt siinä ennen eroa. Ei, en sitten mitenkään. Enkä selviäisi siinä, ellen olisi itse ollut paljon pahemmin möykyssä toisinaan. On lopulta aika vähän asioita, joilla minut saa hetkautettua uteliaasta, hyväntuulisesta asenteesta. (Tietysti kun joku kertoo pelostaan, vakavoidun hetkeksi ja koettelen tuota pelkoa kuvitteellisesti sisältäkäsin ja koetan hahmottaa, miten maailma ja tämä tilanne jäsentyvät sen kautta, ja siihen sisältyy surua, mutta yksikään peloista ei ole ollut sellainen, että olisin säikähtänyt sitä; eivät he minulle puhu siitä, miten joskus tuntuu siltä kuin ei jaksaisi elää enää sekunninkaan vertaa ja ehkä se on heille jopa vieras tuntemus. Sitäkään tuskin säikähtäisin. Tiedän, miltä se tuntuu. Ja tiedän, miten se saattaa hellittää siinä määrin, että alkaa näyttää jotenkin aivan absurdilta ja vieraalta.) Ehkä omat turhautumiseni ja pelkoni ja masennukseni ovat olleet semmoisia hirmumyrskyjä, että minun on vain helppo solahtaa toistenkin pelkoihin, etenkin kun etukäteen muistuttelen itseäni ahkerasti siitä, että jos olisi kasvanut sellaiseksi kuin minun haluttiin kasvavan, jos kaikki olisi mennyt nappiin, olisin aivan sietämätön tyyppi. Juuri sellainen, joka sanoo masentuneelle, että hei, tsemppaapas vähän. Tai turhat pelot pois. Minulle on sanottu niin, silloin joskus, ja voi luoja että se tuntuu vain uskomattoman ääliömäiseltä ja synnyttää entistä kovemman halun ottaa etäisyyttä maailmaan.

En edelleenkään osaa hahmottaa, mikä tarkalleen siirsi minut takaisin niiden kirjoihin, jotka innostuvat rairuohosta ja kauranversoista ja voikukan tupsuista portaanpielessä ja hahmottavat heti tipujen söpöyden siinä määrin, että pysähtyvät postissa hiplaamaan tipukortteja. (Ei ole ketään, jolle semmoisen kirjoittaisin, en oikein osaa postikortteilla, mutta ne ovat ihania.) Ehkä se on ollut hidaskin prosessi. Mutta minusta näyttää, että parantuminen tai muuttuminen alkoi siinä vaiheessa kun löysin ihmisen, jolla oli minulle aikaa ja jolle kelpasin sellaisenaan. Se saa miettimään: eikö aika olekin hirvittävän tärkeä? Entä jos silloin opiskelua olisi jo tiukennettu? Tai jos vuokra olisi ollut kalliimpi? Miten sitten olisi käynyt?

Pääsiäistarpeita kaupasta hakiessani ahdistuin aivan älyttömästi takanani olleen lapsiperheen meiningistä. Vilkuilin ympärilleni vaivihkaa, mutta muita se ei juuri näyttänyt ahdistavan. (Ellei sitä sitten ilmaistu ärtyneellä ilmeellä jonojen pitkittyessä.) En tiedä, miten he tilanteen kuulivat. Itse pakenin kassalta kovaa vauhtia heti kun pääsin, koska en kestänyt sitä kasvatuspuhetta juuri mitenkään. Näen sellaisen puheen aiheuttaman pahoinvoinnin aivan liian selvästi. Ei, se ei ole näkemistä. Se on kuvotus omassa kehossa. "Ole tällainen ja sitten kelpaat." Totuus on kuitenkin, että löytyy itkua, pelkoa, möykkyjä, epäolennaiseen pakenemista, kaikkea sellaista löytyy varmasti ihan jokaisesta. Jos niihin tarttuu rakastamisen, välittämisen ja kelpaamisen esteinä, taitaa käydä niin, ettei voi rakastaa ketään ja kukaan ei kelpaa. Eikä millään tai kellään ole sitten yhtään mitään väliä.

Olin helpottunut kaupasta kotiin päästyäni. (Ensin piti työntää ruokatarpeilla painavasti lastattu pyörä mäen laelle. Polveni eivät siedä mäen ylös runnomista polkien.) Täällä on hiljaista ja valoisaa. Voi kuvitella nurmet, joita tuuli pyörtää. Jos katsoo parvekkeen huimauksesta alas, näkee ruohon liiskaantuneen lumen alla muruiseen maaperään juuri samalla tavalla kuin vanhojen miesten ja naisten hiukset liiskaantuvat hilseilevään ihoon päänahan paljastaen, ohuina ja jotenkin levämäisinä. Mutta vegaaninen pasha valustuu jääkaapissa, on jotain päiviä ilman kalenterimerkintöjä. Paljon tehtävää, vähän pakkoja.

Enkä oikein enää tarkasti muista, miltä tuntui haluta kuolla. Tai kuvitella itseään vapahtajaksi. Joskus aamulla ehkä, hyvin lyhyesti, mutta sitten solahdan tähän aikaan ja pistän mokapotin porisemaan ja leivät uuniin. Hyvää huomenta, pääsiäisloma!

Hajaa

Kalifornian-nainen kirjoittaa kaipaavansa. Muistatko vielä meidät, hän kysyy. Kuvassa tytär letittää letit päässä äidin päähän lettejä. He näyttävät päivettyneiltä ja kesäisiltä. (Hieman aikaa ja kas, väännän lettejä Faunin päähän, aloitan mitään ajattelematta, näin meemi etenee. Paitsi että me emme näytä päivettyneiltä emmekä kesäisiltä, ja vieressä lojuu Vompsu ja kirjoittaa työhakemuksia.) Tokihan minä muistan naisen, joka kirjoittaa lehtijuttuja ikuisesta rakkaudesta uskomatta aiheeseen pätkääkään ja sitten muutama viikko maastamuuton jälkeen kohtaa rannalla mukavan koiran ja sen isännän, ja tytär opiskelee laulua ja rakastuu meksikolaiseen laittoman maahanmuuttajan poikaan. Tytär joka kiusaa äitiään pukeutumalla julkisesti mummojen siivousmekkoihin.

Nauran kun luen kirjeen, vaikkei siinä mitään nauramista kai vielä olekaan. Nauran muistoille. On hauskaa muistaa niitä päiviä, kun kannoimme veistoksemme hyllyltä pöydälle ja avasimme muovit ja raavimme saven pintaa haarukalla ja hieroimme siihen slikkeriä. Kuinka kerroimme äitien uudet kootut ja nauraa räkätimme suomalaiselle vakavamielisyydelle. Mitä kuuluu, kysyy Kalifornian-nainen. Alan muotoilla vastausta päässäni. Tokihan muistan, jaa, mitä kuuluu, se onkin monimutkaisempi juttu... elämäni on edelleen slapstickin tyylilajissa etenevää. Pyhä ainutkertainen improslapstick, jossa toisten elämänsä suurimmiksi päiviksi nimeämät rituaalit synnyttävät lähinnä hinkuvaa ahdistusta ja toisten katastrofeiksi mieltämät tapahtumainjuoksutukset tuntuvat minusta kiinnostavilta ja avaavilta.

Huomaan selkeästi tämän ystävyyden erityislaatuisuuden: On monia ystäviä, jotka ovat tulleet läheisiksi sillä lailla, että heidän kanssaan on tehty asioita, jaettu pitkiä päiviä ja öitä, ja kun heitä kaipaa, kaipaa jo tapahtuneiden asioiden tunnelmaa. Tämä on toisenlainen ystävyys, jotenkin vapaampi ja liikkuvampi, melkein pelkkää potentiaa. Kaipaan sitä, miten Kalifornian-nainen nauraa ja sanoo äidistään, että se on ihan hullu, hulluhulluhullu.

Myöhemmin huomaan huolestuvani raha-asioista. Laskeskelen, paljonko rahaa voi jäädä käteen uudessa ammatissa, ja tajuan äkisti, että on keksittävä jokin keino selvitä ilman omaa tilaa. Hei hei virginia vaan. Lasken, paljonko jaksan hieroa mukavasti päivässä, paljonko vapaapäiviä tarvitsen, ja sitten mietin, jääkö rahaa ruokaan. Melkein kyynelehdin, ennen kuin muistan, että nämä summat ovat euroja, eivät markkoja. Silloin hengähdän hetkeksi ja huokaisen, kai se sitten, kai tämä tästä soljuu omalla painollaan, raha on ennenkin riittänyt, kymmenenkin euroa on iso raha. Paitsi että sitten muistan, että vuokratkin ilmoitetaan euroissa, ei markoissa.

Ehkä sen ei ole edes niin väliä. Olen selvinnyt jotenkin aina ennenkin, vaikka sekoilen edelleen markkojen ja eurojen välillä. Itse asiassahan en ole kovin montaa kertaa saanut maksukehoituksia, hoidan raha-asiat tunnollisesti joskin päättömästi, ja lainaakaan ei ole tarvinnut ottaa, ja olen pienistä tuloistani säästänyt kuitenkin pienen pesämunankin. Niin että jos haluan tarpeeksi kovasti pois Suomesta ensi talvena, pääsen. Aina on jokin keino.

Sekä Vompsu että Fauni hajoilevat töidensä kanssa, ja tuntuu vaikealta olla avuksi. Ei ole vaikeaa maata ja kuunnella ja keskustella, mutta tunnen itseni kauhean avuttomaksi avointen prosessien äärellä. En oikein osaa patistella itseänikään ratkaisemaan asioita nopeammin kuin luonnollista tahtia muhittaen, ja oikeastaan itse taisin ikävuodet 15-35 muhittaa aika ahdistuneena kysymystä, mitä oikeastaan haluaisin tehdä. En tiedä edelleenkään vastausta, mutta nyt sentään olen hierojakoulussa kokeilemassa, olisiko siitä johonkin, ja moinen toimeliaisuus on lakaissut pahimman tietämättömyysmurinan piiloon. (Maisterintutkinto ei missään vaiheessa tuntunut vastaukselta kysymykseen, vaikka halusin toki senkin tehdä, ei sillä ole sillä lailla työelämän kannalta mitään merkitystä ellei sitten työhönottaja satu olemaan pekuliaristi.) No, toki tuo tietämättömyysmurina on korvaantunut murinalla koulujärjestelyiden älyttömyydestä, koulun ilmastoinnista ja niin edelleen. Mutta riittääpä ainakin uutta hämmästeltävää, kuten luokkatoverien alttius pitää suoralta kädeltä mahtavana milloin mitäkin, mille ehkä itse lämpenen hyvin hitaasti tai en lainkaan.

Joskus joitain vuosia sitten elin lyhyttä illuusiota, että voisin oikeasti auttaa ihmisiä, vauhdittaa heidän ajatuksiaan, tai mistä minä tiedän, oliko se illuusio, voihan olla, että niin kävikin, siltä se ainakin tuntui, mutta nyt tuntuu siltä, ettei minulla ole sellaiseen oikein mitään keinoja tai voimavaroja. Voin kuunnella, loikoa, halailla, pyytää tarkennusta. Siinäpä se. En voi antaa kuin aikaa, sanon Faunillekin, joka herää aamuvarhain voimaan pahoin työasioita ja on yllättäen virkkuna valveilla tullessani ihmiskasvoisena herätyskellona kylään. Minäkin herään taas aamuvarhain. Herään kysymyksiin anatomiasta.

Tasan kahden viikon kuluttua on tutkintotilaisuus kaksi. Yhteen aamupäivään on mahdutettava kattavat suomen- ja latinankieliset muistikuvat koko kehon lihas- ja luustoanatomiasta, eri hierontaotteista teoriassa ja käytännössä, on tutkittava asiakas ja kirjattava tutkimus muistiin, neuvoteltava tavoitteet, annettava lämpöhoito... Koko syksy on tähdännyt tähän. Tuntuu, että syksystä on kauan. Siitä syksystä. Elämässä tapahtuu kaiken aikaa niin paljon tärkeämpiäkin prosesseja.

Hitaasti hengittäminen lakkaa taas sattumasta. En uskaltaudu vielä suihkuun, koska haluan, ettei hengittäminen ala sattua uudestaan.

Luksus

Ei, nyt ei ole malttia kirjoittaa pitkään eikä merkityksistä. Aurinko polttaa hajalle turhat epäilykset ja väljähtäneen, seisovan limaisuuden.

Eilen pidimme ystävän aloitteesta lähipuistossa vaatteenvaihtopäivät, ja monta Vompsun kirjavaa kauluspaitaa löysi uuden kodin nuorten opiskelijapoikien kotoa, ja muutama omakin paitani löysi uudet pitäjät. Aurinko paistoi, nurtsilla oli leppoisaa istua ja virkata alpakkaista pitsikaulaliinaa. (Tai en tiedä, miksi sitä pitäisi kutsua, keksin mallin päästäni ja sitä on kiva tehdä kun lanka on niin kaunista, tuosta kartasta väriä 7233. Nykyään kun paidat ovat niin avokaulaisia, on tuollaisille kaularäteille kova tilaus...)

Tänään kevätmeno sen kuin jatkuu. Koska hain eilen vinnistä kesävaatteet ja kyöräsin talvivaatteet sinne, on kaappi täynnä kaikkea hauskaa ja jännittävää! Mitä luksusta onkaan pyöräillä uimastadionille punaiset pikkukengät jalassa! Ja juosta vettä avoimen taivaan alla... ihan uskomatonta. Samat naamat pompahtelivat veden päällä kuin edellisinäkin kesinä. Aivan kuin talvi olisi vain paha uni, josta on nyt saanut herätä.

Rusketusraidat alkavat heti piirtyä ihoon.

Ja kesä on tyhjä, vapaa. Ei pahalla tavalla tyhjä, vaan tilava kaikelle ihanalle: puutarhanhoidolle, kävelyille, piknikeille, vesijuoksemiselle pilvien ja auringon alla. Ihmeellistä. Rahani riittävät vapaaseen kesään, olen haaskannut liian monta kesää ajatellen, että minun on pakko silloinkin tehdä töitä, vaikkei olisi ollut. Olen pelännyt... jotakin. En tiedä, mitä, mutta nyt olen saanut siitä tarpeekseni. Tarvitsen kunnollisen kesäloman. Nyt. Ja otan sen. Käännöksestä on vielä jäljellä melkein kolmetuhatta euroa, ja olen jo maksanut siitä verot, ja kun vähennän loppuvuoden eläkkeet ja kirjanpitäjän maksut, jäljelle jää siltikin melkein kaksituhatta. Se riittää kyllä kesävapauteeni, etenkin kun tässä kuussa saan pienen maalauskeikan ja sitten tulevat eurovaalityötkin.

Ihmeellistä, olen vähän hölmistynyt tästä luksuksesta.

Voi myös olla, että muutamme. Menen katsomaan erästä yksiötä tästä läheltä tässä viikon, parin sisään. Jos pidän siitä, voisimme muuttaa kesäkuussa. Siellä olisi oikea hella, jossa on uunikin. Ja ainakin kuvauksen perusteella olen saanut käsityksen, että siellä voisi olla kukille ikkunaa enemmän kuin meillä tässä, ja se on ylin kerros, joten valoa pitäisi riittää myös. Kaipaan leipomista ja muuttaminen tuntuu muutenkin kivalta ajatukselta. Saisi taas puhtia viedä tavaroita kierrätykseen. Voisi luopua yhä enemmästä... paikallaan asuessa tuntuu vähän raskaalta alkaa käydä vinttikaaosta läpi, mutta jos vaihtoehto on kantaa tavarat seuraavaan paikkaan tai kantaa ne Fidaan, ei kierrätysponteentuminen enää tunnu samalla lailla väsyttävältä ja lykättävältä asialta. Ja oikeasti en haluaisi, että meillä on näin paljon tavaraa, pidän tavaraa kirouksena. Koska mitä ihminen lopulta tarvitsee? Kasveja, muutaman kissan, pari rakkainta kirjaa, musiikin, tietokoneen, pöydän, tuolin, pari astiaa. Aikaa ja rakastetun. Palan maata, jota tonkia. Ja ne minulla jo on, mutta niiden lisäksi ikävää kuollutta painoa, jolle toivon muuton myötä voivani antaa kenkää.

Olen tänään niin tyytyväinen ja onnellinen, etten tällä erää keksi muuta kirjoitettavaa.

Vaikeat ihmiset ja luciapullaa leipäkoneessa

Päivästä sukeutuu tarmon päivä, vaikka heräämme myöhään ja jokseenkin löysinä ja vaikka edellisenä iltana joudun pikkujouluissa huomaamaan, kuinka jo 12 senttilitraa punkkua tylsyttää argumentointikykyjäni siinä määrin, että alan täysin yllättäen epäillä omia kykyjäni oikeastaan kaiken paitsi parisuhteen suhteen enkä osaa suostutella itseäni paniikista pois. (Esimerkiksi nureksinnan absurdiudesta riittäköön, että kotimatkalla tirautan kyyneleet sen takia, että nyt suomennan ilman mitään alan koulutusta samaan aikaan kun moni oikea kääntäjä tekee ihan muita hommia; tunnen vain saaneeni täysin ansaitsematonta luottamusta ja pelkään mogaavani ihan kaiken, koska oma kielikäsitykseni on niin vahva ja päällepunkeva enkä ehkä osaa tarpeeksi asettua tarkastelemaan asioita toisenlaisesta, esimerkiksi korostetun akateemisesta tai hassunkurisuudelle palttua antavasta näkökulmasta.) Aamulla kaikki on kuitenkin taas kunnossa ja ounastelen, että ehkä kriisi liittyy paitsi punaviiniin, myös raakakäännöksen valmistumiseen ja sen myötä pieneen hengähdystaukoon ennen tekstin julkaisukuntoon jyrskimistä.

Haemme aamukävelyllä kaupungintalolta ilmaisia kirjoja (jako on vielä huomenna, sieltä saa mm. Paavo Haavikon toimittamaa Helsinki-opusta ja suurta kuvateosta Alvar Aallon Helsingistä tai ainakin vielä tänä aamuna sai) ja viemme koiran juoksemaan Tervasaaren koirapuistoon, josta se jostakin syystä pitää kovasti. Koira laukkaa hurjasti matalajalkaisemmat lylleröt perässään ja sen hyväntuulisuus jotenkin tempaa mukaansa ja puhaltaa päästä kaikki epäilyksen hattarat.

Kotona tiskaan valtavan vuoren, joka on kertynyt kihnuttaessani käännöstä. Tuntuu ihanalta upottaa ulkoillessa viilenneet sormet polttavaan veteen ja kalisutella likaisista astioista puhtaita. Ruoan jälkeen laitan leipäkoneen jyskyttämään luciapullaa, johon laitan kardemumman lisäksi Kreikasta tuomaamme mastiksijauhetta. Saapa nähdä (onneksi jo pian), miltä se maistuu pullassa... sinänsähän tuollaiset itäisen Välimeren maut sopivat jouluun mainiosti. Tuntuu kummalliselta tajuta, että matkastamme Kreikkaan ja Kyprokselle on vain vuosi aikaa. Niin paljon on kerinnyt tapahtua sen jälkeen. Yksi ilta laskimmekin Vompsun kanssa kaikki tapahtumat yhteen ja totesimme, ettei ole mikään ihme, että toisinaan tuntuu varsin epäselvältä, kuka on, missä nyt seisoo ja mihin suuntaan nenä osoittaa. Pääni on pyörällä paitsi uudesta työstä, myös yritysneuvojalla juoksemisesta. On vaikeaa nukkua, kun ajattelee kaikkia niitä asioita: toiminimen rekisteröimistä, tilitoimiston löytämistä, kirjanpidon täsmentämistä nykyisestään. Yritysneuvojalla meinasin myös tuohtua, kun hän niin kovasti korosti, että toiminnan pitää olla kannattavaa ja vastata omia tulotavoitteita. Sanoin tavoitteekseni, että käteen jäisi vähintään viitisensataa kuussa, eikä hän vaikuttanut siihen oikein tyytyväiseltä vaan sanoi, että minun pitäisi mainostaa itseäni verkossa ja niin edelleen, mihin vastasin, etten aio tappaa itseäni työllä. Yöllä en ole oikein saanut nukuttua kun nämä kaikki asiat pyörivät päässä. Tai oikeastaan tuntuu enemmän siltä, että ne pyörivät vatsaparassa. No, ehkä kaikki kohta helpottaa, kun saan kiikutettua perustamisilmoitukset ja yhytän kirjanpitäjän. Sitten minun ei ainakaan tarvitse enää selittää kellekään, että freelancerkin voi tehdä töitä verokortilla. Sosiaaliturvanikaan ei muutu mihinkään, koska joka tapauksessa minut freelancerinakin lasketaan käytännössä yrittäjäksi eli en voi saada työansioiden mukaista sairauspäivärahaa tämän suuruisilla tuloilla ja työkkärin karenssina on neljä kuukautta. Olen säästänytkin tililleni pari tonnia siltä varalta, että joudun jossakin vaiheessa neljän kuukauden karenssille. Ei se tunnu mitenkään epätodennäköiseltä nyt kun lamakin on tulossa. Sitä paitsi ainakin toistaiseksi olen saanut esimerkiksi myyntityötä aina tiukan paikan tullen.

Tänään kaikki tuollainen ikävä on kuitenkin voinut olla sivuun työnnettynä. Leipäkonepulla tuoksuu, lattialle on levitetty värikkäitä kartonkeja, saksia, serviettiliimaa ja iloisenkirjavia serviettejä. Askartelemme joulukortteja, välillä Vompatti lukee ääneen ja minä jatkan askartelemista. Välillä soitamme jouluradiota, välillä last.fm:n joulutägiä.

Yllätyn iloisesti siitä, miten helppoa servietistä on leikata poro tai kameli saksia kertaakaan saumasta irrottamatta. Kamelien selkään liimattavat itämaan tietäjät sen sijaan osoittautuvat vaikeiksi paloiksi: kuten aina, minun on vaikeinta kuvata ihmisiä. (Sama ilmiö toistuu piirtäessä, maalatessa ja kirjoittaessa. Minusta ihmiset vaikuttavat aina vaikeilta ja jäykiltä. Eikä kyse ole vain siitä, että suhtautuisin tarkemmin ihmisten kuin eläinten piirteisiin, ehei. Kenties tämä on harjoittelukysymys: olen piirtänyt koko pienen ikäni eläimiä ja minut pakotettiin piirtämään ihmisiä oikeastaan vasta taidelukiossa. Tai sitten kyse on siitä, että sympatiani ovat edelleenkin eläinten elävyyden puolella vastakkainasettelussa eläinten välittömyys - ihmisten puhuvapäisyys ja kriittisyys.) Eläimet muotoutuvat kuin itsekseen, mutta ihmiset ovat rumia möykkyjä. Onneksi itämaan tietäjille voi jättää kulttuurisin perustein väljät kaavut, niin että he ovat hieman kuin sinisiä barbapapoja punaisenkirjavien kamelien selässä. Yksinään he olisivat tunnistusmahdollisuuksien ulkopuolella, mutta kenties konteksti auttaa määrittämään heidätkin: joulukortin yössä kulkee kolme kamelia, joiden selässä ovat nuo möykyt. Mitä muutakaan he voisivat olla kuin itämaan tietäjiä?

"Lawrence!" ilakoi Vompsu tietäjistä. Todentotta, Lawrence ja kumppanit. Kolme kääntäjää ja keinuvat kuivanmaan laivat. Mitähän heillä on konteissaan? (Kuvassa ei näy kontteja, mutta ehkä ne on kyttyröistä viritetty kamelin tuolle puolen.) Tuskin kultaa ja mirhamia ainakaan. Suitsuketta ehkä vielä, mutta sen lisäksi kenties - jos inhorealisteja ollaan - askarteluliimaa kuivuneina klöntteinä.

Askarrellessa toiveikkuus viriää entisestään. Pian saamme ripustaa jouluvalotkin. Ne on tuotu vinniltä alas. Ne virittävät asuntoon niin ihmeellisen tunnelman, että usein pidän ne pitkälle helmikuuhun.

Tuntuu ihanalta alkaa vähitellen kääntyä kohti joulua. Jos ei muuta, ainakin joulu muistuttaa siitä, että suoriutuipa kuinka ala-arvoisesti tahansa kaikkia eilisiä pelkojaan toteuttaen, se ei oikeastaan ole kovinkaan oleellista, kuten ei sekään, riittävätkö rahani kirjanpitäjälle maksamiseen ja muihin uusiin kummallisuuksiin. Voinhan aina kokeilla. Tärkeintä on, että on tämä hetki, ystävät, eläimet, kameleiden ja porojen lautasliinoista leikkaamisen ilo. Olenhan jo ennenkin selvinnyt monesta kolauksesta ja muuttanut suuntaani, kun olen todennut, että jonkin aiemmin haluamani asian tavoitteleminen olisi pään seinään hakkaamista. Aina löytyy jotakin uutta, jotakin mitä ei ole lainkaan osannut kuvitella.

Ostimme kylmältä torilta hyasintin. Se on kuin viimeinen todiste siitä, että nyt saan hellittää huolista, koska eivät ne oikeastaan ole minun huoliani, vaan muiden tuputtamia asioita. Ei minun tarvitse stressata siitä, että yrittäjyyden aloittaminen tuntuu kummalliselta ja yrittäjäidentiteetti tuntuu vieraalta (miksi esimerkiksi vaatia verohelpotuksia sen sijaan että vaadittaisiin yhtäläistä sosiaaliturvaa palkansaajiin nähden; minusta se tuntuisi paljon oleellisemmalta, sillä suurin osa yrityksistä kai on aika pieniä), enhän tarkalleen ottaen ole koskaan halunnut sitä, päinvastoin, mutta en vain tunnu saavan mitään muitakaan edes etäisesti koulutustani vastaavia töitä ja jos en perusta yritystä, saatan pian rikkoa arvonlisäverolakia, ja minusta tuntuu minimivaatimukselta elää lakien määrittelemällä sangen väljällä alueella.

Hyasintti on nyt tuossa edessäni ikkunalaudalla. Sen lehtien päissä on tummemmat, hieman sisäänpäinkääntyneet kanttaukset. Kukat ovat vielä nupussa, mutta aukenevat parin päivän sisään. Nyt tuoksu olisikin turha, koska mastiksipulla tuoksuu.

Hyvää lucianpäivää!

Viisikymmensenttinen

Pukuhuoneessa viisikymmensenttinen vierähtää takkini taskusta ja poukkaa lattialle päästäen kirkkaan äänen. (Vai lattiako äänen päästää? Ei kai kumpikaan yksinään; tästä näkee, miten helppoa on käyttää epätäsmällistä kieltä.) Nainen kääntyy katsomaan kolikkoa ahneesti, kuin refleksinä. Sitten hän vilkaisee minua alta kulmiensa. "No, etkö aio nostaa sitä?"

Pudistan päätäni ja hymyilen. Sillä hetkellä, kun olen tajunnut rahan putoavan, olen päättänyt jättää sen siihen. "Ei, antaa olla. Ehkä löytäjä ilahtuu. Tämähän on normaalisti lasten pukuhuone. Niille viisikymmentä senttiä on niin paljon enemmän." Naisen ilme muuttuu nyreäksi. "Vai lapsille... sitä ennen tässä kyllä varmasti käy siivooja." Kohautan hartioita ja vilkaisen naista ystävällisesti samalla kun sullon jumppamattoa kassiin. "No kai se siivoojakin siitä voi ilahtua. Monestihan siivojana on maahanmuuttajia, heille ehkä raha on isompi kuin minulle."

Nainen alkaa silminnähden ärtyä, ja äkkiä muistan elokuvan Seitsemäs manner ja sen kaikkein eniten kohua aiheuttaneen kohtauksen, jossa rahaa vedetään vessanpöntöstä alas. Se, että koko perhe teki itsemurhan (tai mitenkä se nyt ilmaistaisikaan teknisesti, päätti tappaa itsensä perheen kesken) ei järkyttänyt katsojia yhtä paljon kuin se, että seteleitä sullottiin vesiklosettiin ja kiskaistiin nupista. Ehkä olen päässyt tuon hämmästelemäni asenteen äärelle.

Kun katson häntä odottaen ja uteliaana, hän kivahtaa: "Ei rahaa voi noin vain kylvää lattioille.Ei niin vain VOI tehdä!" Se on hassu väite, koska eikö se, että asia on juuri tapahtunut hänen läsnäollessaan ja todistaessaan, ole kaikista paras falsifikaatio ajatukselle, ettei niin voi tehdä. Jos niin tapahtuu, taatusti niin voi tapahtua. Jos joku vain kertoisi asiasta, hän voisi sentään väittää tämän valehdelleen. Mutta mitä hän aikoo nyt tehdä? Väittää aistiensa valehdelleen? Väittää minun jotenkin huijanneen, että kolikon kiille olikin kissankultaa ja kilahdus nauhoitettu ja esiripun (minkä esiripun?) toiselta puolen (ehkä suihkuhuoneesta?) ja kaikki ennaltasuunniteltua hänen petkuttamisekseen? Vai aikooko hän - tämä on tietysti kutkuttavin skenaario - väittää, että itse todellisuus tai Jumala tai minkä hän nyt sitten ajatteleekin perustavanlaatuiseksi pilailee hänen kustannuksellaan, ja että hän on oikeassa ja todellisuus väärässä?

Naisen kiihtymys alkaa olla sitä tasoa, etten vastaa kivahdukseen kuinkaan. Ei ole enää minun velvollisuuteni todistaa, että niin voi tehdä; olenhan todistanut sen jo vakuuttavimmalla mahdollisella keinolla. Mutta toisaalta tuntuu kurjalta, että olen aiheuttanut moisen tunteenkuohun, etenkin kun olen itse vetreä ja virkeä ja rauhallinen ja hyväntuulinen. En taatusti halua naisen kokevan noin suurta levottomuutta. Siksi sanon hieman kysyvään sävyyn: "No, voithan sinäkin toki ottaa sen?"

Nainen kumartuu ja kaappaa rahan taskuunsa. Hän ei enää katso silmiin. Sanon hei, joku vastaa, nainen ei. Lähden. Ulkona sataa lempeää tihkua. Ajattelen naista, joka ajattelee tarvitsevansa viisikymmensenttisen enemmän kuin alakoululainen tai siivoojamamu. Toivon koko sydämestäni, etten itse iske noin ahnaasti kiinni mihinkään. Eihän raha, lopulta ja tarkasti ajatellen, ole minun. Muistaakseni - tai en voi muistaa, mutta olettaisin näin käyneen, sillä käsittääkseni vauvat syntyvät sillä lailla - olen tullut tähän maailmaan ilman pennin hyrrää, ja kun minusta aika jättää, en taatusti saa mukaani kolikkoakaan. On minustakin toki mukavaa, että voin ostaa kaupasta leipää ja herneitä silloin kun on nälkä, mutta jos lakkaisin olemasta kiitollinen noista seikoista - ne eivät ole itsestäänselvyys kaikille tämän maailman asukkaille, eivät edes ihmisasukkaille - enkö olisi silloin jo vakavasti turmeltunut?

Sitten käännän ajatuksen ympäri. Ehkä olenkin nyt turmeltunut, koska minulla on määräysvalta itseeni, lähestulkoon varaukseton määräysvalta, ja kuten kuuluisa sanonta asian esittää, jos valta turmelee, ehdoton valta turmelee ehdottomasti. (Onneksi minulla ei ole ehdotonta valtaa itseeni, ehkä turmeltuneisuuteni on siis vain osittaista.) Ehkä olen turmeltunut, koska minulla on valta jättää kolikko lattialle, vaikka nainen koettaa kaikin pinnistyksin saada minut nostamaan sen sieltä ja olemaan sillä lailla järkyttämättä hänen maailmankuvaansa.

Kumpi on vaarallisempaa, takertua omaisuuteen vai järkyttää ihmisiä olemalla takertumatta tuollaiseen pieneen osaan omaisuutta?

Voi tietysti olla, että kadun kolikon lattialle jättämistä sitten jos tarjouksemme pulpettikattoisesta talosta hyväksytään ja meillä on äkisti useiden kymmenientuhansien eurojen laina. Mutta eikö katumus vasta olisikin turmeltunutta? Katua iloista, keveää ajatusta? Enhän voi enää muuttaa tapahtunutta. Voin sanoa, että tein typerästi, mutta tarkalleen ottaen, en usko, että osaisin katua. En ole varma, olenko koskaan katunut mitään. Olen ollut pahoillani, mutta en ole oikeastaan halunnut tehdä toisin, koska minulla ei ole aavistustakaan, mitä se olisi tai mitä se tarkoittaisi. (Luultavasti ainakin sitä, että kaikki virheistä oppimani sihahtaisi siinä silmänräpäyksessä pois tajunnastani.) Eikä kyse ole siitä, etten haluaisi katua. Tunnen monta ihmistä, jotka katuvat vaikka mitä, eikä se vaikuta yhtään hullummalta hommalta. Mutta minä en osaa. Vielä. Ja toivottavasti minun ei tarvitsekaan oppia katumaan.

Sinänsä tietysti minun olisi kai pitänyt kumartua poimimaan kolikko lattialta, että saan seuraavan palkkapussini vasta maaliskuussa. Mutta onhan minulla tuo opiskelijamies, joka istuu kaupan kassalla tahkoamassa meille ruokarahan maaliskuulle saakka.

Ja ehkä tuo nainen tarvitsi kolikon enemmän, voihan olla niin. Ehkä hän tarvitsi sen todistamaan jotakin. Tai sitten se oli pelkkä refleksi, jolle hän itse on sokea. Ja kuten Dewey kirjoittaa (epäilemättä Alexander-tekniikan innoittamana), voimme muuttaa vain niitä luontumuksia, joista olemme tulleet tietoisiksi. Ehkä hän haluaa poimia kolikot. Monet ihmiset haluavat. Minä en yleensä poimi kolikoita, koska ajattelen jonkun muun todennäköisesti ilahtuvan niistä enemmän.

Ilahdun enemmän ajatuksista, jotka saavat minut epävarmaksi siitä, olenko turmeltunut vai en.

Kun kerron Vompsulle, hän on sitä mieltä, että olen saivarrellut ja takertuntut sanoihin keskustelussa naisen kanssa ja että tämän noin ei voi tehdä on tarkoittanut noin ei pidä tehdä. Voi olla, vastaan, voi olla niin. Voi olla, että tämä kirottu koulutus saa minut kuuntelemaan liian täsmällisesti (ja kuulen omassa puheessani usein saman raivostuttavan joka suuntaan harottamisen mutta annan sen anteeksi, vaikka haastankin sen siitä kiinni saadessani; tässä kirjoittaessani Veloenaan en tahdo saada siitä kiinni enkä sensuroida sitä, koska ensin minun pitää tehdä siitä näkyvä, jotta voi tarttua siitä kiinni ja puistella lempeästi asia merkille panemalla), mutta yhtäkaikkisesti - ja tätä en sano, tämän vain kirjoitan - minusta tuntuu siltä, että sitä, mitä ei voi tehdä, ja sitä mitä ei pidä tehdä, ei kannattaisi sekoittaa. Puhumattakaan siitä, että soppaan heitetään myös ei kannattaisi tehdä. Tai ei ole taloudellisesti kannattavaa tehdä.

Huomaan tapauksen kutkuttavan mieltäni vielä päiviä kilahduksen jälkeen. Mutta toisin kuin runoilijaystävä, en suostu ajattelemaan, etten tajuaisi rahaa. Minusta ei ole vain yhtä oikeaa tapaa, jolla raha pitäisi mieltää.

Enemmän minua kiinnostaa se, rikonko vahingossa ihmisiä, jotka kohtaan ohimennen. Voiko niin tapahtua ihan siitä syystä, että kieltäytyy hyväksymästä yksitotista todellisuutta? Pelko on naurettava, jos sitä kääntelee tarkemmin, mutta yhtä kaikki se nostaa päänsä kerran toisensa jälkeen. On hankalaa olla näin vaivalloinen. Mutta olisi hankalaa varmasti myös koettaa piiloutua väkijoukkoon ja teeskennellä kuuluvansa siihen saumattomasti. Luulen, että se tuntuisi vielä ahdistavammalta.

Pulpettikatto

Pulpettikattoisessa talossa on jotakin somaa. Yhtenäinen luiska, saumattomuus. Vettä tippuu vain toisaalle.

Talo maksaa oikeastaan enemmän kuin meillä on varaa tai ainakin siitä pyydetään enemmän. "Enemmän kuin meillä on varaa" tarkoittaa, että saamme kyllä sen suuruisen lainan, mutta minua epäillyttävät nämä summat. Mutta ruokailuryhmä kylpee valossa, kuvittelen siihen kohtaan työpöydän. Kummallinen ujostus täyttää minut ja kysyn mieheltä, voisimmeko laittaa välittäjälle hänen puhelinnumeronsa, koska pelkään, etten muuten uskalla vastata puhelimeen. (Ajatus tulee yllättäen mutta tuntuu relevantilta.) Mies nauraa hermostukselleni ja suostuu.

Menemme huomenna katsomaan taloa. Neljä kilometriä juna-asemalta. Onnun edelleen, jokin nilkan alla on turvonnut ja pielessä, en saisi varsahyppiä, mutta välittäjä on luvannut kyyditä meidät. En osaa kuvitella kuvista, missä päin on iso tie ja missä päin merenlahti ja miltä ne viereiset mäet näyttävät. En halua kuvitella, haluan auton pysähtyvän pihaan. Haluan kokeilla kepillä, kuinka syvälle tien perustus on tehty, saako sen muokattua rautakangella.

Tai sitten kokeilunhalu pihahtaa kasaan heti. Niinkin on käynyt joidenkin talojen kohdalla. Jos ostaisimme talon nyt, muuuttaisimme sinne ensi vuoden alussa. Se tarkoittaisi monia pulmia. Niistä voisi voimaantua tai lannistua.

Muistan enimmäkseen voimaantuneeni pulmista, koska jossain vaiheessa kuitenkin raivostun niihin ja teen jotakin niille ja sitten opin osaavani tehdä kaikkea sellaista mitä en ole aluksi uskaltanut kuvitellakaan.

Jokin talossa saa ajattelemaan, että sitä olisi mukavaa käydä katsomassa. Se näyttää hyvän tuulen talolta, onnentalolta. Se ei ole mummonmökki, maalaistalo eikä liioin moderni. En onnistu luokittelemaan sitä miksikään muuksi kuin taloksi, ja se tuntuu hyvältä ennusmerkiltä. Vielä parempaa: talon luona on hautausmaa. Heti vieressä! Hautausmailla viihtyy usein lintuja ja oravia. Ja jos talossa asuisi vaikkapa loppuelämän, ei tarvitsisi muuttaa pitkälle kuollessaankaan. Se, joka kuolisi myöhemmin, voisi raihnaisilla kintuillaan käydä haudalla usein. Tai eihän sellaista voi tietää.

Katsotaan nyt kuitenkin ensin, miltä talo näyttää. Huomenna on herättävä aikaisin, jotta ehdimme ensimmäiseen junaan. Ehkä tiedän jo ennen pihaan astumista, että talo on väärä. En ehkä tiedä, miksi, mutta tiedän. Tai että se on hyvä ja oikea.

En tiedä, kumpi olisi parempi tässä tilanteessa. Mutta olen jokseenkin varma, että onnistun selittämään kummankin paremmin päin. Tai jos en onnistu, sitten voimme varmasti muuttaa takaisinkin.

Päivät istun käännöksen ääressä, etenen. Olen sivulla kahdeksankymmentäkaksi. Yksi päivä luin ensimmäistä toimittamaani kirjaa ja huomasin, että uskaltaisin nykyään toimittaa sitä paljon tarmokkaammin ja rohkeammin. Vai röyhkeämmin? Sitten tuijotin raitiovaunun ikkunasta ulos enkä osannut päättää, onko tuo rohkeampi ote etupäässä hyvä vai huono ominaisuus, ja lopulta päätin, että ehkä kuitenkin hyvä, ja huomasin, että on kummallista tehdä tällaista työtä, jolle ei oikeastaan ole kauhean selkeitä kriteereitä vaan jossa joutuu haparoimaan epämääräisyydessä aivan kaiken suhteen. Kummallista kyllä, pidän juuri tuosta muodottomuudesta. Pidän siitä blogin kirjoittamisessakin. Pidän kovasti kommenteista ja ihmisistä, koska ne ja he ovat niin yllättäviä. Jopa kissat onnistuvat yllättämään minut päivittäin. Pintapuolisesti ottaen ne vain loikoilevat, pesevät itseään, syövät ja käyvät vessassa ja välillä hakevat hellyyttä. Mutta kun katson tarkasti, voin huomata pienessä kissassa välillä epäröintiä, välillä päättäväisyyttä. Lohen korvat sojottavat välillä uteliaasti unestakin, välillä se tahtoisi sulkea minut ulos asunnosta, jos laulan.

Oikeastaan sillä ei ehkä edes ole väliä, onko otteeni työstä parantunut vai huonontunut. Muistan elävästi ne kirjeet, joita olen kirjoittanut, palautteen kääntäjille. Että tätä lisää, tämä oli omaperäinen ja hauska tapa ilmaista asia, että tässä on rohkeutta ja että nyt hissuttelulle vielä lisää kyytiä. Minusta tuntuu, että heistä oli hauska saada tuollaista palautetta, tai ainakin minusta olisi saada. Ehkä kirjoitinkin palautteen myös itselleni. Miten pyörryttävä ajatus.

Tuntuu kummalliselta kiirehtiä aamulla juna-asemalle sen sijaan että jatkaisin käännöstä siitä hauskasta kohdasta, jossa käsitellään, miten elämänsä älyllistäjiä voi auttaa huomaamaan, ettei analysointi ole sama asia kuin tarkkaileminen ja ettei ajattelu vasta havainnointia. Mutta luulen, että käännökselle tekee hyvää levätä sen aikaa, kun hurisemme Vompsun kanssa junassa. On jännittävää, ettei voi lainkaan ennakoida, millä mielellä on seuraavana iltapäivänä. Tarkoitan: käännöksen kanssa on niin turvallista. Voi vain istua ja jyskyttää eteenpäin. Vaihdoin eilen vaatteet ensimmäistä kertaa sitten lauantain. Paidankaulus oli muuttunut valkoisesta harmahtavaksi, ja ajattelin ystävää, joka kuvasi työminäänsä farkkuiseksi ja villapaitaiseksi. Minä taas näytän juurtuvan vaihteeseen, jossa en ota edes pyjamaa päältä vaan vedän vain sen päälle verkkarit käydäkseni kaupassa.

Ei ihme, että minua kiukuttaa työssä, jossa joku viitsii nurista siitä, etten ole laittanut puuteria.

Mutta katsoin sentään talojen ilmoituksia ja löysin pulpettikattoisen. Katselin kuvia ehkä kymmenen sekuntia ja sanoin: "Minusta täällä on yksi jota me voitais mennä katsomaan."

Haluan nähdä, en kuvitella.