P niin kuin perjantai - puolisoudesta, positioinneista ja painajaisista; ehkä on myös hieman nerjantai, koska myös normaaliudesta

Painajaiset palasivat lähien myötä. Vaikka valveella olen suhteellisen tyytyväinen siihen, että leijun tilojen halki hengityssuojaimessani muiden paahtaessa limakalvot paljaina eessuntaas, muutamaa jo päältäpäin hyvin haurasta vanhusta lukuunottamatta, uniin tulee kauhu siitä, miten ihmisille käy. Vaikka kuinka käyrä nyt painuukin alaspäin. Lähissä yksi nainen kysyi, edellytetäänkö heiltäkin maskeja. Vastasin, että kuten hyvin tiedätte, nyt meitä on itseämme kehotettu harkitsemaan, miten haluamme suojautua ja suojata toisia, ja tämä (viiton maskiin) on minun vastaukseni - ei teiltä kukaan mitään edellytä, paitsi että perehdytte asiaan ja mietitte läpi, miten haluatte tehdä. Hyvä, nainen hihkaisi, sitten en käytä. Vaikka tällaiset spontaanit reaktiot vähän huvittavat minua valveilla, unessa saatan sovitella niitä ylleni. Viime yönä olin juhlissa. Siis unessa. Erään ammoisen ympäristöaktivistituttavan luona. Kaikki tuntuivat olevan humalassa ja maskeja ei tietysti kellään. Sitten tapailin kasvojani ja tajusin, että minäkin olen sellainen - toivottoman humalassa ja maskitta. Näin myös Vompsun siellä seurueen toisella laidalla, hänelläkään ei ollut maskia, ja kädet huitoivat sitä tahtia, että tuskin hänkään oli selvin päin. Heei, me ei enää jakseta välittää, ajattelin. Vai sittenkin - olimmeko alkaneetkin välittää liikaa siitä, miltä vaikutimme toisista? Pähkäilin unessa näitä ja päädyin jälkimmäiseen. Petyin unessa itseeni niin raskaasti, ja Vompsuun myös, että astelin samoin tein pihalle kellekään mitään virkkamatta. Avasin pyörän lukon, lähdin tankojuoppoilemaan kohti kotia järkyttyneenä, miettien, miten saatoin laistaa tuolla tavalla ihan perus ihmisyydestä. Heräsin tähän katkeraan tuntemukseen. 

Oli helpotus herätä, tajuta, etten ole sittenkään käyttäytynyt aivan noin järjenvastaisesti, välittämättä kaikesta lukemastani ja omista arvoistani. 

Vompsu tuli ehkä maskitta uneeni, koska puhuimme eilen keskenämme. Kerroin, miten tajusin, että hakemani paikan sai ihminen, jolla oli vähemmän kokemusta siitä työstä, ja aprikoin ääneen, kuinka paljon tällaisiin saattaa vaikuttaa se, että meniin haastatteluun FFP tiiviisti kasvoilla ja asiaa mitenkään selittelemään vaivautumatta. (Minusta selityksen taakka on periaatteessa niillä, jotka eivät suojaa toisia eivätkä itseään.) Minulle tarjottiin myös etähaastattelun mahdollisuutta mutta valitsin lähin, koska minulle oli tärkeää, että he tajuavat, että aion käydä töissäkin lähit hengityssuojain kasvoilla. Kun tiimi on pieni ja tiivis, on tärkeää, ettei sinne muodostu mitään outoja kyräilyjä - sellainen olisi raskasta kaikkien kannalta, joten ajattelin, että heidän on parasta samoin tein nähdä, miten siirrän arvoja käytäntöön pyytelemättä erityisesti anteeksi toimiani tai tietyllä tasolla piittaamatta siitä, miten muut toimivat näissä asioissa. (Tietyllä tasolla olen tietysti edelleen shokissa siitä, miten eri tavalla ihmiset käyttäytyvät aiempiin kuvitelmiini nähden.) Tässä kohdin se vaan näkyy niin paljon selvemmin kuin monessa muussa kohdassa. Vaatteista ei näe, että ne on ostettu ekologiasyistä käytettyinä, samalla tavalla ei näe, että autosta on kieltäydytty samasta syystä, että on samasta syystä pitäydytty kasvisravintoon jo ties kuinka pitkään, ettei ole taaskaan lomamatkailtu mihinkään ja niin edelleen. Ihan saman erilailla tekemisen ja erilailla asioiden hahmottamisen kanssa olen itse elänyt jo vuosikymmenet. Kuunnellut ihmisten naureskelua aromipesille ja työntänyt itse kypsennettävät siihen haudutuslaatikkoon, koska minusta sähkön säästäminen oli hyvä juttu jo ennen kuin hinnat nousivat. Sitä ei vaan ole nähnyt samalla tavalla yhdellä vilkaisulla kuin hengityssuojainta. Ja enimmäkseen olen katunut niitä kertoja, kun olen avannut suuni, ja paljastanut, että ajattelen ja toimin toisin. 

Toki peruskouluni käyneenä tiedän, että erilaisuus ei saisi liikaa näkyä. En ikinä täysin nielaissut sitä ajatusta, koska tosiasiassa olemme erilaisia - taustoiltamme, ihonväriltämme, äidinkieleltämme, iältämme ja niin edelleen. Iso osa niistä erilaisuuksista on sellaisia, joita ei voi noin vain valita tai valita pois. Osa on valittavissa, mutta mikä on normaaliusvalitsemisen motivaatio? Tähän kysymykseen uni kai pureutui. En osaa keksiä juuri surullisempaa asiaintilaa kuin sen, että joku tulee valinneeksi pitkittyneet terveysongelmat, joista ei ehkä noin vain valitakaan pois, tullakseen tässä ja nyt käsitetyksi "normaalina". Ja ei, en ajattele tätä tunnillani käyvien mummujen ongelmana tai niiden ihmisten ongelmana, jotka matkustavat lähijunassa, vaikka seuraukset tietysti lankeavat etupäässä heidän kannettavikseen. Ajattelen, että tiedotus on sakannut pahan kerran. Minulla on koulutukseni, minulla on kiinnostukseni ja elämäntapa, jossa jää aikaa seurata tällaista asiaa. Dystopiakurppana (tämän nimen opin yhdeltä joogakollegalta, hän kuvasi ilmiön ja totesin iloisesti, että just tuo olen; olen rakastanut dystopiakirjallisuutta koko sydämestäni) olen tietysti äärimmäisen kiinnostunut tästä live-dystopiasta ja perehdyn asioihin. En voi olettaa, että kaikki tekisivät niin. (Jälleen, peruskoulu: kukaan ei voi käsi sydämellä sanoa, että kyllähän kaikki ihmiset tonkivat tietoa villisikalauman intensiteetillä. Ollen vieläpä niin röyhkeitä, että eivät ihan siltä istumalta usko, mitä joku ylilääkäri kotomaan lehdessä lausahtaa, jos sen lausahtama sattuu olemaan ristiriidassa alan kansainvälisten asiantuntijoiden käsitysten kanssa.) Olen ollut tyytyväisempi, näin jälkiviisautena, niihin elämäni ajanjaksoihin, jolloin olen antanut tarmokkaammin huutia yleisesti jaettujen sukupolvikokemusten läpikäymiselle ja tehnyt omia asioitani. Ja vähän näreissäni niistä jaksoista, jolloin olen kääntänyt päättelyn kuutamolle ja antanut virran viedä. Koska lopulta se tuntuu vähemmän tempautumiselta, ylipäänsä: se tuntuu vähemmän. Vähemmän kirkasta iloa, vähemmän epätoivoa. Mitäpä muita mittareita minulla olisi? Ehkä, että ymmärrän (edes valheellisesti), miksi teen jotain, ja että tunnen iloa velvollisuuksistani. Mutta ennen kaikkea tuo tuntuma kertoo, olenko linjannut toimintani syvempien arvojeni mukaisesti. Miksi siis en hyödyntäisi tätä tietoa linjatessani toimintaani nyt?

Vompsu piti ihan mahdollisena, että hengityssuojain kasvoillaan ihminen ei ole sopiva. Ehkä mihinkään. Hänen käydessään konferenssissa hän herätti huomiota hengityssuojaimella sisätiloissa ja yöpymällä teltassa muiden yöpyessä hotellissa. Muut eivät olleet uskoa näkemäänsä ja päivittelivät sitä ääneen. Vompsu oli tapansa mukaan vaan sanonut, että hänelle on tärkeää, ettei hän tartuta tautia kenellekään. Ne, jotka läsnäolijoista tiesivät hänen pakko-oireisesta häiriöstään, ehkä laittoivat koko jutun sen piikkiin. Hänen entinen esimiehensä oli tullut osoittelemaan sormella kahden kesken ja arvuuttelemaan, että varmaan Vompsu oli jättänyt rokotteet ottamatta. Kun Vompsu oli kertonut meidän hakeneen neljännet rokotteet Tallinnasta, tämä hahmo oli hämmästynyt, ja ehkä sitten taas ajatellut pakko-oireista häiriötä. Siihen on niin helppoa turvata, jos pitää sen sortin oikoteistä. Minä en pidä. Kuuntelen tarkasti Vompsua, mitä tulee lausuntoihin sopivuudesta, koska hän on totisesti saanut oman osansa siitä, ettei ole ollut sopiva. Kun tutustuin Vompsuun, hän kertoi avoimesti mutta vähän kauhuissaan tästä pakko-oireisesta häiriöstä ja pelkäsi, etten voi suhtautua häneen sen takia ihmisenä vakavasti tai tasaveroisesti. Hirvittävä asia pelätä. Koska en tiennyt asiasta juuri jotain sosiaalipsykologiaan tentittyä oireistoa enempää, kyselin, miten hän toimii ja miltä se tuntuu tämmöisissä ja tämmöisissä tilanteissa. Kuuntelin vastaukset ja koetin kuvitella, millaista on elää siinä maailmassa, ja totesin, että enimmäkseen se oli maailma, jossa haluaisin elää oikeastaan enemmän kuin omassa hutiloivassa arjessani. En kaikissa kohdin - siihen on syynsä, että siihen saa lääkkeitä ja terapiaa. Mutta enimmäkseen kyse on Vompsun kohdalla siitä, että hän pysähtyy ajattelemaan paljon meitä muita useammin, miten hänen toimensa voivat vahingossa, tahattomina sivuvaikutuksinaan, vahingoittaa toisia tuntoisia olentoja. Ja osin, koettaa ennaltaehkäistä nuo vahingot. (Tämä on se järkevä osuus, jota halusin itselleni.) Ja osin, koettaa kulkea etsimässä vanaveteensä jääneitä kärsiviä, joille voisi soittaa ambulanssin. (Tätä en toivoisi kenellekään: se tuottaa paljon kirveltävää tuskaa.) Sitoutuessani seurustelemaan sitouduin siihen, että autan häiriön hankalammissa puolissa mutta kieltäydyn tarkastelemasta sitä keskivertotallaajan näkökulmasta jonakin epänormaalina ja korjattavana. Etenkään korjattavana-ASAP. Päinvastoin: haluan tarkastella, mitä voin oppia tästä. Miltä yhteiskunta ja "normaali" näyttävät tästä maailmasta katsottuna. Suunnata muutospaineen mieluummin niitä kohti. 

Keskustellessamme illalla ajattelin, että totisesti, vaikka meillä on aika huonosti mitään romanttista kautta koskaan ollut, puolisous on meissä vahvana, ja oli silloinkin, kun erosimme. (Emme ole edelleenkään saaneet aikaiseksi mennä maistraattiin. Kai tässä ehtii vielä.) Tietty avoin solidaarisuus, tasavertaisuus. 

Ne eivät vaan osanneet positioida sinua, sanoo Vompsu. Kaikki ne merkinnät sinun CV:ssäsi, ja hengityssuojain, eivät ne tajunneet, kuka sinä olet. Sopivat on helpompi positioida. 

Nyökkäsin Vompsulle, niin ehkä. Ehkä ihmiset haluavat helppoutta. Helppoutta määritellä, tyypitellä. Ongelma tietysti on se, ettei meistä kukaan ole "kuka sinä olet". Kaikissa on jatkuvasti mahdollisuuksia singahtaa tänne tai tuonne, käännähtää, kiepsahtaa, muuttaa suuntaa ja lähestymistapaa. Mennä virran mukana tai harata vastaan kuin jokin ammoinen ranka, joka hädin tuskin pilkistää mudasta mutta voi yhtäkaikkisesti iskeä kahlaajan varpaaseen kipeästi, ehkä jopa luun pituussuunnassa halkaisten. Vaikka se ranka ei taatusti ketään halua vahingoittaa eikä ole ensimmäisessä mieleen tulevassa merkityksessä edes elossa. (Ja silti osa elämän kiertoa, muuttumassa muuksi.) 

Positiointipuhe on kummallista. Haluaako joku oikeasti positioida toiset? Onko se vain joku lohdutusheijastus itselle ja omalle sisäryhmälle? Haluaako joku olla helposti positioitava? Onko normaaliuspaine osapuilleen juuri sitä? Jos on, kai sitä positiointia oikeasti sitten tapahtuu tai se koetaan jotenkin tarpeelliseksi näkökulmaksi ajatella vuorovaikutusta? Liittyykö tämä jotenkin brändäämiseen ja henkilöbrändäämiseen? Viestintään: pieni lusikka kerrallaan, luurangot kaappiin? Jos ihminen pystyy ottamaan vastaan puolen tunnin asiainvaihdossa kunnolla kaksi tai kolme uutta asiaa, onko järkevää pitää asiat tosiaan vaan niissä kahdessa tai kolmessa ja varmistaa, että ne menevät läpi, ja olla leikittelemättä millään sivuajatuksilla. (Huomaan nostaneeni jo otsikkoonkin neljä asiaa. Paha ihminen, huono viestijä, jos oletetaan, että oletan, että kaikki sanomani on uutta. En oleta sellaista: ajattelen ihan samoja kuin kaikki muutkin. Pikemminkin niin. Ja trallallaaa, tässä sitä virkkaan tyhjyyden reunaan nirkkoa. Sanoja, joiden merkitykset olen unohtanut, mutta joita käyttelen sulavasti. Jotenkin liittyvät käsityöhön. Nirkko taitaa olla jonkinlainen virkattu uloke, jolla ei ole mitään muuta virkaa kuin roikkua mukana ja läpsyä koristeellisesti.)

Yhtäkaikkisesti, tajusin taas illalla, ja aamulla, unesta herättyäni, että olin aivan naulan kannassa pandemian alkaessani ja soittaessani Vompsulle, että tule sieltä ulkomailta pois tänne. Eihän tämä enää kenenkään terveydelle turva ole samalla tavalla kuin alkumetreillä, kaukana siitä. Koronakuolemissa per satatuhatta kiritimme kiinni ykköstä Kreikkaa, kun viimeksi vilkaisin. (Tietysti kehittyvissä maissa kirjaamiset tehtäneen eri tavalla kuin siellä missä systeemi työllistää isomman osan väestöä.) Mutta ainakin me täällä voimme tukea toisiamme, pohtia yhdessä ja sanoa ääneen, että arvostamme toisiamme juuri sen takia, että edes yritämme toimia siten, kuin ajattelemme, että kaikkien olisi parasta toimia, jos heillä olisi aikaa, rahaa, informaatiota, motivaatiota, toisinaan jopa röyhkeyttä. (On helppoa tuntea itsensä röyhkeäksi, kun toimii eri tavalla ja pitää vielä toimiaan perusteltuina.) Yksin voisi olla aika musertavaa uida vastavirtaan näine ajatuksineen, että ihmisen terveyttä tulee suojata. Että sillä on väliä, tuleeko pitkäaikaisoireita. Ajattelin aluksi, että tämä yksinäisyys voisi musertaa etenkin Vompsun, mutta päivä päivältä tajuan tarkemmin, että kyllä se saattaisi minutkin mankeloida. Etenkin nyt, kun absurdi tihentyy: kun sekä Kiina että Intia ovat saaneet julkistettua sen, mistä länsimaidenkin etevimmät ovat puhuneet heti pandemian alusta lähtien: nenärokotteet, joilla on edes periaatteessa mahdollista estää myös tartuntoja. Nähtäväksi vielä jää, lunastavatko nenärokotteet niihin kohdistuvat odotukset taudin ehkäisyssä ja saammeko niitä joskus tännekin. Yhdysvalloissa on puolestaan löydetty neutraloiva vasta-aine, joka tehoaa kaikkiin nykyisiin variantteihin. Vasta-aine löydettiin etsittäessä vasta-ainetta HIVille. Uusia hoitoja tulee kaiken aikaa ja sitä vasten tuntuu oudon pessimistiseltä, miten moni ajattelee, ettei tämä tilanne tästä mihinkään muutu ja ettei siksi kannata enää suojata ja suojautua.

Mutta tilanteet muuttuvat. Myös tämä tilanne. 

(Suoraan sanottuna, Kiinan julkaistessa rokotteensa ajattelin, että tämä selittää sen koronapolitiikkaa, ja että tämä oli todellakin odotettavissa. Tiesin, että siellä kehitetään yhtä nenärokotteista. Suomessakin olisi voitu kehittää. Mutta tukia syydettiin mieluummin turkisteollisuuteen ja ties mihin muuhun.)

Tavallaan on hurjaa, että on hieman samanlaisessa pyörteessä kuin talvena 2005/6, tai toisaalta, myös talvena 2009/10, tai 2016, kun sairastuin ja muutuin siksi, joka olen nykyään, mutta nyt sen pyörteen silmä on jossain muualla, kauempana. Että taas ajatukset, näkemykset hiertyvät pakotteissa uusiksi. Että on vaikeaa tunnistaa noita aiempia ihmisiä, toisia, itseään. Koska kukaan ei ole kukaan: kaikki muuttuvat niin nopeasti ja perinpohjin, putosi komeetta hiuksiin, keuhkoihin tai hypnopoliksen eläintorille. 

Suunnittelematon olento pääsykokeissa

Istun pääsykokeissa tuolilla kahden silmäparin tuijotettavana ja yritän vaikuttaa luontevalta kaikkien niiden kysymysten alla. Sisäänhengityksestäni pääse samanlainen ääni kuin uimapatjojen ja kellukkeiden venttiilistä ilman pusertuessa läpän alta hämärään kumin tai muovin hajuiseen tilaan. Silti olen lihaa, tässä sydän tyksyttää, miltei tunnistamattomana. Uimapatjat eivät kärsi tulehdussairauksista. Olen istunut edelliset neljäkymmentä minuuttia hiljaisessa tilassa ja ahdistunut siitä, miten kova ääni lyijykynästä konseptipaperilla pääsee piirtäessäni miellekarttoja ja kirjoittaessani aikataulua ranskalaisin viivoin. Ehkä se kaikki on vain sitä, miltä tuntuu yliopistolla, kun ei ole mitään vahvaa oikeutuksen tunnetta.

Me puhumme oikeutuksesta, ystävät ja minä. Oikeutamme toisiamme. Vakuutamme, että totta kai tilaisuuksiin kannattaa ja voi tarttua, ne kannattaa napata talteen, ei kellään meillä ole semmoista taustaa, josta käsin voisi oikeastaan jättää tarttumatta. Mutta jo se, että puhumme asiasta niin usein ja toistuvasti, osoittaa, miten vaikeaa meidän on saavuttaa sellainen olo, että olen tässä oikeutetusti, että olen saanut tämän ansaitusti, että saan painaa muita lokaan sillä, että teen näin. (Sillä niinhän aina käy, yksi saa etuoikeuden, kolme muuta nuolee näppejään.) On niin paljon ihmisiä, jotka eivät edes näe sitä koko kysymystä, koko asetelmaa. Kokemukseni mukaan he eivät paljon pohdi, ovatko oikeutettuja. He vain toimivat, mikä on ihailtavaa ja järkevää, mutta osittain myös kauhistuttavaa.

Kun olen tehnyt esseetä kaikkina edeltävinä päivinä, olen lukenut tuosta oikeutuksen tunnusta (sense of entitlement) ja tajunnut, että no, minulla ei ole sitä edes oikein elossa pysymisen suhteen. Näen senkin jonkinlaisena onnekkaana sattumana, onnekkaana kannaltani, epäonnekkaana monen muun kannalta. Ja sitten kun ajattelen järjen kanssa, ystävien kanssa, se ajatellaan ääneen, yhdessä, kun ajattelen, että olen oikeutettu jonkinlaiseen kohteluun tiettyjen instanssien taholta, en osaa asettaa sanoja ja tekoja oikein, ja se on ehkä suhteessa siihen, etten pohjimmiltani osaa uskoa tai ymmärtää, että olisin oikeutettu riistämään keneltäkään toiselta mitään. En itseni takia. Yhteisen hyvän takia vielä, mutta epäilen sitäkin, osaanko tehdä mitään yhteisen hyvän eteen, lopulta. Asiat ovat kovin monimutkaisia.

Joten kun pääsykoeraati kyselee, miten olen keksinyt tulla siihen sellaisella taustalla, huomaan äkisti epäileväni, ettei siinä olekaan mitään järkeä. Ehkä ne ihmiset, jotka ovat kannustaneet minua eteenpäin tässä, ovat käsittäneet asioita omalaatuisin tavoin. Niinhän ihmiset tekevät. Eikä minulla ole sanottavana mitään hienoja urasuunnitelmia, lausun vain ääneen epäilyni siitä, voiko sellaisia edes tehdä, kun ei ainakaan oma elämäni ole antanut erityistä luottamusta siihen, että niitä pystyisi myös toteuttamaan. Kykenen kyllä luonnostelemaan, millaisessa ympäristössä työskentelemisestä saisin nautintoa ja miten pystyisi antamaan toisille eväitä erilaisissa pesteissä. Mutta ei, urasuunnitelmia minulla ei ole. Mutta olen joustava, lisään. Hymyilen, eikä sitä tarvitse pakottaa esiin, ei edes houkutella. Sen voin varmasti luvata.

Se tietysti pitääkin paikkansa. Se, minkä jätän valintalautakunnalle sanomatta, liittyy juuri siihen. Olen kuullut lääkäriltä joitain viikkoja sitten, etten voi enää harjoittaa hierojan ammattia. Sitä, missä olen tuntenut olevani eniten ja varmimmin hyödyksi. Fysiatri on sanonut paljon muutakin, kuten että koirasta ja viljelypalstasta voisi olla hyvä luopua ja että yli kahden kilometrin kävelemiset eivät ehkä ole enää minun juttuni. Hyvästellessään minut ovella lääkäri hymyli ja sanoi päästävänä minut nyt vapauteen. Kävelin sairaalan ovista ulos turtana ja podin koko kotimatkan halua syöksyä metsään huutamaan täyttä kurkkua. Mutta sitten ajattelin, että joku voisi säikähtää, joten annoin vanteen kiertyä kaulalle ja rintakehälle, kuristaa. Kävelin kapinallisesti koko matkan kotiin, yli kaksi kilometriä, enkä ole tehnyt elettäkään harkitakseni koirasta tai viljelystä luopumista. Olen kai kertonut asiasta nyt melkein kaikille tai kaikille. Siitä tuntuu vaikealta puhua. Itkettää. Se tekee ihmisten näkemisestä hieman pelottavaa, koska kokee olevansa niin hauras ja rikki. Mutta totta kai olen surullinen, sanon itselleni, huokaisen. Moni jää vastaavassa tilantessa sairaslomalle psyykkisistä syistä tai hakee ainakin jonkinlaiset lääkkeet. Minusta saan olla surullinen ja tehoton, joten en pyydä mitään sellaista. Sen kuin jatkan tiiviskurssilla yliopistolla, luen päivittäin artikkeleita vaikka minkälaisesta toiseuttamisesta: luokka-asemista, rasismista, etnisistä ennakkoluuloista, sukupuoleen ja seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvästä syrjinnästä, uskontoon liittyvistä ennakkoluuloista, erilaisten vähemmistöjen vaikeuksista saada opetusta omalla kielellään, ableismista. Sallin itselleni surullisuuden, itkukohtaukset ja vaisuuden, vetäytymisen seurasta. Se on yksi tapa suhtautua joustavasti. Ja menen pääsykokeeseen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kuin mikään ei olisi muuttunut. Vaikka useimmat suunnitelmani ovat vielä hajanaista silppua, tuulentuomaa muovinöyhtää mielen piikkilankarajoilla.

Niin, ne suunnitelmat, valintalautakunta haluaa vielä kaivaa aihetta. Sanon vain, että olen suunnitellut hakevani koulutukseen ja tekeväni siellä kovasti töitä, ja sitten osaan arvioida paremmin, mitä annettavaa minulla voisi olla ja missä paikassa. Yleensä ottaen haastattelu ei tunnu menevän hyvin - mutta se ei tule yllätyksenä, koska olen kuullut niin monelta, että pärstäkerroinkoehan tämä on. Lohduttaudun siinä istuessani myös sillä, että vaikka tietysti koen itseni hyvin osaamattomaksi ja epävarmaksi, he eivät ehkä näe sitä, ja ainakaan he eivät näe sitä, millaisesta kodista tulen ja miten siellä on suhtauduttu tällaisiin tilanteisiin. Siihen nähden suoriudun toki aivan mahtavasti, mutta tiedän, että suuri osa ihmisistä, joiden kanssa kilpailen näistä paikoista, tulee hyvin toisenlaisesta taustasta. Monelle heistä ei ole mikään kysymys, ansaitsisivatko he päästä sisään.

Valintalautakunta haluaa vielä palata taustaani ja miksi se on sellainen kuin on. Heidän on vaikeaa nähdä siinä polkua. Niin, he eivät näe sitä, millaista on elää toinen jalka akateemisessa maailmassa ja toinen jalka siinä maailmassa, jossa satasivuinen kirja, fiktiokin, näyttäytyy rasitteena. He eivät näe, miten hidasta on koota sirpaleita yhteen. Miten pitkälle ulottuvat sen jäljet, että isoäiti on tullut tänne pakolaisena. Eivät kuule painajaisia mustista autoista, jotka tulevat hakemaan, eivät näe miten helvetin läpikäynyt ihminen tarttuu henkisyyteen, rakentaa siitä haarniskan katkeruutta ja epistunteita vastaan. Miten se meemi leviää ashrameissa, facebookissa, ystävien keskusteluissa. Että on vain muutettava itsensä, koska muuta ei voi muuttaa. (Itse taidan ajatella, että on aloitettava itsensä muuttamisesta, saatettava itsensä sellaiseen tilaan, jossa jaksaa taistella muunkin muuttamisen puolesta. Koska maailma on entrooppinen, on muututtava pysyäkseen edes siinä, missä on.)

Tai ehkä he hyvinkin näkevät sen kaiken. Eivätkä tiedä, miten suhtautuisivat. He ovat portinvartijoita, miettivät, kuka voi edustaa professiota ja kuka ei. Kuinka realistisia suunnitelmani ovat. Realistisia suhteessa siihen, miten ammatti ymmärretään nyt, vai realistisia suhteessa siihen, mitä siinä näen kipeästi kaivattavan (ja mistä he voivat olla hyvinkin samaa tai eri mieltä), sen kun tietäisi... Realistisia suhteessa siihen maailmaan, jossa ihmisten oletetaan tiukkuvan itsetuntoa, tapahtui heille mitä hyvänsä? Tunnen itseni yltäpäältä leimoihin tahrituksi, haluaisin tietää, onko muste näkymätöntä vai ei, ja joka tapauksessa yritän hymyillä ikään kuin olisi maailman luonnollisin asia, että istun pääsykokeissa sillä tavalla tuijotettavana. Epäilemättä sellainen tuijotus tuntuu inhottavalta kenestä tahansa. Eri tavoin. En osaa kuvitella, miten ne toiset leimat polttelisivat ihoa.

Teksti, jonka pohjalta teen kuvitteellisen opetussuunnitelman, on hyvin asenteellinen ja porvarillinen. Siinä puhutaan opettajan luonteesta, jota ei voi oppia, oppilaiden liittymisestä koulua arvostavien sukupolvien ketjuun versus koulun sanoman torjumisesta, koulun lyömistä hyvistä ja huonoista stigmoista. Haluaisin kysyä kärjistetysti, miksi siinä oletetaan, että edeltävät sukupolvet olisivat arvostaneet koulua. Mikä juttu se sellainen on? Monen muistot ovat etupäässä kielteisiä. Omat vanhempani kuuluvat siihen luokkaan, joka on saanut koulussa oppia lähinnä, etteivät osaa tai opi tarpeeksi nopeasti ja sulavasti. Heitä pelotti mennä tapaamaan minun opettajiani vanhempainiltaan ja he jaksavat edelleen tehdä numeron siitä, miten ystävällinen ekaluokkani opettaja oli vuonna 1980, vaikka oli sentään opettaja ja he vain tällaisia, no, tavallisia. (Eri ihmisten tavallinen sijaitsee hyvin erilaisissa kohdissa - tämä ei tullut itselleni yllätyksenä, kun luin tutkimusta siitä, miten mahdolliset itset vaikuttavat odotettuun opintomenestykseen ja menestymisen ja hyvän numeron määritelmiin.) Ja entä ne huonot stigmat, onko niillä mitään tekemistä ihmisten oppimisen, innon tai hyväsydämisyyden kanssa. Voisiko niitä jättää lyömättä, onko kaiken oltava jonkun ulkopuolisen arvioimaa, tungetaanko kaikki hamaan iäisyyteen tällaisiin tilanteisiin, jossa useampi vanhempi ihminen tuijottaa ja laskee, olisiko tuosta siihen, tähän, tuohon. Muotoilen asian viittauksella piilo-opetussuunnitelmaan ja siihen, eikö hyvä opettaja pyri purkamaan leimoja, niiden arvattavuutta.

Siinä kesken kaiken tajuan taas kerran, että onhan minulla paikkani tässä kaikessa, ja että jos se ei olekaan se paikka, joka leimataan menestykseksi, se voi olla se paikka, josta mietitään, mitä tarkoittaa suunnitelmien vaatiminen. Josta mietitään, onko siitä mahdollista koettaa kieltäytyä rauhanomaisin keinoin, hiljaisella vastarinnalla.

Katson valintalautakuntaa ja ajattelen, että eipä ole heidän tehtävänsä helppo. Erottaa, leimata, hahmottaa, mitä tarvittaisiin. Miten tulevaisuus rakennettaisiin. Hengitän sisään ja ulos, rauhoitun.

Äkisti havaitsen myötätunnun häilähtävän lävitseni kuumana ja painavana. Täällä me istumme, omituiset vaatetut apinat, sen sijaan että tanssisimme tai kirputtaisimme. Koetamme nähdä toistemme lävitse, ikään kuin kukaan meistä kykenisi sitä kautta näkemään, mitä seuraavaksi tapahtuu ja mitä sen vuoksi olisi nyt järkevintä tehdä. Ajattelen Szymborskan runoa kahdesta apinasta. Teen töitä, jotta hymyni ei kävisi liian hilpeäksi, kurittomaksi. 

Kaikukoppa

Viikonloppuna kämppis muuttaa pois. Se tapahtuu jotenkin niin äkisti, ettei sitä osaa kauheasti ennakoida. Eteiseen kinostuu kasa tavaroita epämääräisiin myttyihin sullottuina. Koetan tarjota jänönopuntiaa mukaan, mutta ystävä ei halua sitä, se tuntuu käsiin ikävältä. Siksi sitä tietysti tarjoankin. Tai siis, ei minulla ole mitään jänönopuntiaa vastaan, se on piikitellyt kämmeniäni kymmenisen vuotta ja olemme taistelleet yhdessä yhtä karmeaa villakirvahyökkäystä vastaan ja voittaneet ja jääneet henkiin jatkamaan yhteistä taivaltamme. Mutta Vompsu ei pidä puputista, kuten hän kaktusta nimittelee. Puputti on kerran hyökännyt Vompsun paljaille reisille tämän säätäessä jotain ikkunanylihyllyltä. Kun kissat siveltyvät puputin ohitse, niihin tarttuu puputin pieniä piikkejä ja sitten niitä voi saada käsiinsä, kun pahaa aavistamatta silittää kissojen sileää, säkenöivää turkkia.

Sunnuntaina tulee pari miestä, jotka auttavat muutossa. Lainaavat pientä ruuvaria saadakseen lampun irti katosta. Äkkiä huoneen tilalla on kaikuva, tyhjä luola, johon kosteusihmiset tulevat jokin päivä mittareineen päättämään, mitä kohtia on revittävä auki ja kuinka kuivurit tulisi asetella. Huone kaikuu kuin rappukäytävä, ja olen jo pari päivää juoksennellut aina välissä tarkastamaan, ettei vain ovi rappukäytävään olisi jossain kauheassa mielenhäiriössä jäänyt auki. Kissat lurahtavat ovista eivätkä oikein hallitse palaamisen taktiikoita. Mutta ovi on ollut kiinni. Vasta ystävän tosissaan muutettua, tavaroiden kadottua ymmärrän jotakuinkin, että huonehan se tosiaan yksin siinä kaikuu.

Kun imuroin lattialta muuttopölyä pois, huone kertaa puhdistavaa meteliä.

Koira on saapunut kolmeksi viikoksi. Se tuijottaa epäileväisenä imuria. Kun imuroin, se ei hyökkää suuttimen kimppuun, mutta jos kämppikset imuroivat, se hyökkää. Kai se jotenkin luottaa siihen, että käsittelemänäni imuri talttuu todennäköisemmin kuin kämppisten hallussa.

Yhtenä iltana täällä asuu kolme koiraa, vähän semmoista kuin aluksi kuviteltiin. Nyt yksi on muuttanut pois ja toinen matkustanut takaisin Turkuun, jossa se asuu seuraneitinsä kanssa enimmät päivät. Täällä on enää Nasu, säärevä ja kuonostaan harmaantunut olento, joka vahtii, etteivät kissat juokse ja että rapusta ei kukaan pääse asuntoon huomaamatta.

Sunnuntai-iltana havahdun jossain vaiheessa siihen, että kämppiksen kaikki tavarat ovat tosiaan kadonneet ja että siten hän ja koira eivät varmaan enää palaa illemmalla juomaan yrttiteetä tai keskustelemaan maailman vääryyksistä ja oikeuksista. Kas kummaa, emme ehtineet edes hyvästellä emmekä toivottaa hyvää muuttoa, hyvää matkaa, hyvää uutuutta.

Väsynyt sunnuntai, kaikin puolin: Aviosiippa porottaa mokapottia liedellä ilman vettä ja kumitiiviste kärähtää. Tuuletamme formulahajua ulos. Juuri kun ikkunat on voitu sulkea, nakkaan liedelle kattilallisen riisiä, koska eräs ystävä on ilmoittanut tulevansa illalliselle luoksemme. Sitten unohdan koko asian. Eikä aikaakaan, kun musta savu ja palaneen käry leijuvat jälleen. Riisi on muuttunut suureksi hiiliklöntiksi kattilassa. Klöntti raavitaan pois, kattila laitetaan likoamaan. Toinen kattila. Arvaa vaan, muistanko nostaa sen haudutuslaatikkoon? En. Onneksi Fauni huomaan asiantilan ja nostaa kattilan pois liedeltä. Riisi on palanut ihan vain pohjasta eikä katkera maku ole onneksi ehtinyt levitä päällikerroksiin.

Ystävä lähtee kotiin kahdeksalta. Tuntuu kello puoli kahdeltatoista, myöhäyöltä. Oikeastaan vasta tässä vaiheessa tajuan, että joku tosiaan muutti pois päivän aikana. Tai no, muutaman päivän aikana. Kaikukoppahuoneessa on jotakin hyvin surumielistä, joten vien sinne tuoksupelakuut ikkunalle. Näin huone ei vaikuta ihan niin tyhjältä. Saapa nähdä, kauanko kutsumme sitä ystävän huoneen nimellä.

Toisaalta tuntuu kyllä helpottavalta tietää, ettei asunnossa majaile koiraa, joka tuijottaa välillä tuimasti kulmiensa alta. Viimeisenä iltana vielä saimme annoksen koirakammoa, kun Faunia purreen koiran omistaja meni pesutupaan ja hänen ystävänsä, jonka koira hyväksyy meitä paremmin, jäi koiran seuraan hetkeksi. Istuimme keittiössä tekemässä kauden ensimmäisiä glögejä - kylläpä maistui pahalta sinne saakka että tajusi lisätä rutkasti makeuttamatonta mustaherukka- ja limetttimehua joukkoon - eikä kukaan tajunnut, että meitä voisi informoida asiasta tai että koiran voisi teljetä huoneeseen sitä vahtineen ystävän lähtiessä. Koira jäi yksin eteiseen vahtimaan heidän muuttokuormaansa ja me menimme perähuoneeseen loikomaan patjalle Nasun kanssa. Sitten koira alkoi ulvoa, itkeä ja haukkua, ja kuuntelimme kauhistuneina ääntä ja tajusimme, ettei se ole huoneessaan vaan yhteisissä tiloissa. Fauni ei uskaltanut liikahtaa mihinkään, joten hiivin itse keittiön ovelle koettaen säilyä mahdollisimman rentona, ja sitten kiskaisin oven siitä välistä kiinni, jotta pääsisimme käymään edes keittiössä pissalla, vessaan kun ei pääsyä nyt selvästi ollut. Makasimme hetken siellä umpiossa kuunnellen koiran konserttia, johon Nasu halusi yhtyä satunnaisilla haukauksilla ja jatkuvalla, matalalla murinalla. Sitten tajusin - Vompo on juhlissa, ja hänelle pitää ilmoittaa koiran olevan eteisessä ja vahtivan tavaroita, koska muuten voi vielä viimeisenä iltana tulla lisää puruongelmia. Mutta missä puhelimet olivat?

Oli haettava puhelin isosta huoneesta. Oma puhelimeni oli eteisessä, liian lähellä koiraa, se tuijotti ankarasti, ja peräännyin pelkkä Faunin puhelin saaliinani, sydän hakaten ja ääneen hiljaa hyräilemisellä jonkinlaista hyväntahtoista rentoutta viestien. Koetimme soittaa koiran omistajalle ja Vompolle, muttemme saaneet ketään kiinni. Sitten äkkiä kuului koiran iloista ininää ja tajusimme omistajan palanneen kotiin. Huh! Juoksin samantien vessaan, kun se kerran kävi mahdolliseksi, ja mietin itsekseni, että kaikkia hankaluuksia sitä voikin arjessa olla, niitä mahdollisuuksia ei vain tule keksineeksi ennen kuin niitä joutuu elämään. Tai saa elää: kyllä tästä kaikesta jää ennen kaikkea myönteinen kokemus kehomuistiin, kiitollisuus vessaan menemisen tavanomaisesta helppoudesta!

Outoa tietää, että nyt asumme täällä tämän kuukauden oikeastaan kolmistaan, koska uutta vuokralaista ei voi ottaa ennen kuin vesivahingoittunut huone on tarpeellisin osin purettu, kuivattu ja uudelleenrakennettu, ja yksi kämppiksistä tuskin on täällä enempää kuin muutaman yön kuukaudesssa. Tila tuntuu valtavalta kolmelle ihmiselle. Ylimääräinen eriöity tila kaikuu kehossa samalla tavalla ikävästi kuin turvotus, tekee raskaammaksi ja tankeammaksi. Yksi parvistamme onkin rakennettu sillä tavalla, että sen lavan ympärille on kyhätty bambukaihtimista seinät. Niin täällä on saunan lisäksi yksi toinenkin pieni, kotoisa tila. Nyt sinne ei vain oikein viitsi kadota, kun koira arvostaa lattiatasoisuutta päiväsaikaan.

Sopimus, jonka muutamasta kohdasta olen vääntänyt töiden puutteessa, ei toteudu, toinen osapuoli ei enää halua solmia sitä. Olen ollut liian hankala ja sopimusprosessi todistaa, etten sopeudu saumattomasti siihen joukkoon. Se on mielenkiintoista, kirjoittaa toinen sopimusosapuoli, kun kuitenkin käytännössä kaikki on sujunut aina meidän kesken hyvin. Niin, vastaan, ja jatkan, että minusta on varsin ikävää, että näin kävi, kun kuitenkin pidän ihmisistä ja paikasta ja yhteistyö on tosiaan käytännössä sujunut. Mutta löytyy kohtia, joissa en halua joustaa, ja epäreilulta tuntuva sopimus on sellainen kohta. Kirjoitan näyttäneeni sopimusta kahdellekin sopimuksiin erikoistuneelle taholle, jotka ovat kehottaneet minua pidättäytymään tiettyjen kohtien allekirjoittamisesta, ja yritän hyvässä hengessä ehdottaa, että noita kohtia kannattaisi ehkä jatkossa koettaa täsmentää sopimukseen ihan yhteiseksi eduksi, vaikkei minun kanssani sopimusta enää halutakaan tehdä.

Oikeastaan sopimusneuvottelujen purkautumiseen ei liity mitään erityisiä tunnetiloja, ehkä hiven lievää helpotusta. Olen väsynyt neuvottelusta, vastapuolen viimeisimpään ehdotukseeni vastaamattomuudesta, ja koko prosessi on saanut minut hyvin mietteliääksi sen suhteen, millaisessa työpaikassa ja työilmapiirissä voisin viihtyä. Huvittavantraaginen puoli koko jutussa on ollut se, että olen kokenut sopimuksen tiettyjen kohtien uhkaavan aika tavalla turvallisuuttani ammatinharjoittajana, mahdollisuuttani ansaita elantoni tällä tavalla. Ja toinen osapuoli on taas kokenut epäreiluna sen, että olen keskustellut näistä kohdista niin ikään samaisen sopimustekstin kanssa pähkäilevien kollegoideni kanssa ja kertonut heille, mitä sopimuksia työkseen kirjoittava juristi on sopimuksen ongelmakohdista itselleni sanonut. Ja oikeastaan ei kuitenkaan ole yhtään käytännön seikkaa, josta olisimme eri mieltä. Mutta sopimustekstiä ei haluta vaihtaa (heistä sellainen ei tunnu merkitykselliseltä), ja minä taas en suostu allekirjoittamaan sitä sellaisenaan (koska minusta sen sanamuoto olisi epäreilu kenen vain kohdalla ja siihen pitäisi puuttua; ei siksi, että olettaisin minua vedettävän rosikseen pöljän sopimusmuodon perusteella vaan siksi, että ihmisillä on ylipäänsä työelämässä tarpeeksi rankkaa ja ettei sitä nyt ainakaan saisi lisätä semmoisilla sopimuksilla, jotka eivät vastaa muodoltaan todellisia käytäntöjä, jotka aiheuttavat levottomuutta vaatimuksillaan ja suurilla sopimussakoilla ja kaiken pahan sinetöimiseksi vielä totuttavat ne empien allekirjoittavat vähitellen ajattemaan tällaista asiaintilaa normaalina, ettei vaihtoehtoja olisi, ettei asioita voitaisi sopia yksiselitteisesti, ymmärrettävästi ja siten, että kaikki osapuolet pitävät sopimusta reiluna). Eikö olekin kummallista? Hyvin opettavaista. Oppimisprosessina sopimuksen työstäminen on ainakin ollut hedelmällinen, joskin tulos taisi hämmentää molemmat osapuolet... enkä ole varma, tarkasteleeko toinen osapuoli tätä ennen kaikkea oppimisprosessina, kuten itse huomaan tekeväni. (Sillä mitäpä en tarkastelisi niin. Paitsi ehkä lepoa...)

Luen vanhoja tekstejä, hämmennyn niiden pontevuudesta. Hyväksyn jotenkin hyvin välittömästi senkin, että tämä kohta, tämän kohdan tunnelma on toisenlainen. Huolestuneempi, passiivisempi, kuulostelevampi. (Paitsi että sopimusneuvotteluissa jaksoin olla ponteva niin kauan kuin niitä kesti.) Sen takia myös sallivampi ja vähemmän kouhkaava. Joulukuun alusta meille tulee uusi asukas. Kahdestoista joulukuuta lähdemmekin jo Faunin kanssa Intiaan. Siihen on häkellyttävän lyhyt aika! Ja näyttää siltä, että palattuamme Intiasta ehdin oleskella Suomessa vain kuukauden, kun jo taas tempaistun toisaalle, sitten Etelä-Amerikkaan, minne Vompsu matkustaa konferenssiin. En ollut käsittänyt, miten kovasti hän haluaa minut sinne mukaan, mutta nyt alan käsittää. Ja kyllähän me tarvitsemme taatusti aikaa kahdestaan sen jälkeen, kun epäilemättä vieroitumme jonkin verran toisistamme Intian-matkani aikana. Tuntuu kummalliselta, että tulee tämmöisiä tilaisuuksia matkustaa. En jotenkin ole hahmottanut kuuluvani semmoiseen luokkaan, enkä kai kuulukaan. Ehkä on paras matkustaa nyt kun siihen on tosiaan mahdollisuus. Kohta epäilemättä ei taas ole pennin hyrrää eikä mikään tunnu muuttuvan ja vastapainoksi on suuret kahmalolliset voimavaroja, uteliaisuutta sekä vapautta mennä, tehdä, etsiä, tutkia lähiympäristoä.

Kumma, hämmästynyt, kuulosteleva tunnelma taitaa luonnehtia tätä viikonloppua.

Yksi kämppis on kadonnut pois, enkä kantanut yhtään laatikkoa, olin kai vain liian väsynyt ja omaa tilaa kaipaava, jotta kukaan olisi kehdannut pyytää avuksi, koko tapahtuma luiskahti ohitse. Menee varmasti muutama päivä ennen kuin ymmärrän, että voin mennä sinne huoneeseen ja totutella sen muotoon ja olemukseen, siihen, että sinne voi mennä. Ettei se ole nyt kenenkään yksityistä tilaa.

Naisenkuvat

Eilinen meemi ei ollutkaan ihan niin kevyt suorittaa kuin kuvittelin. Ehkä jo se, miten siitä välittömästi innostuin, kieli jotakin siitä, että aiheessa riittäisi tutkittavaa. Päivän mittaan muistin yhä uusia hahmoja, joihin minun olisi pitänyt viitata. Betty Bluen Betty, esimerkiksi. Betty, joka on hyvin onneton ja toimelias ja täysin holtiton. Betty solahtaa vaivatta jälleen luokkaan "oikeasti olisin pississä jos olisin ihastunut tähän". Hyvä siis, että hän sijaitsee elokuvassa.

Betty Blueta katsellessa olen kokenut kaikista voimakkaimmin, että on todellinen harmi, etten ole mies. Olisi jotenkin niin luontevaa olla mies, jolla on oikukas muusa. Jotenkin naisten välisessä suhteessa on vaikeaa kuvitella, että sellainen asetelma saattaisi onnistua. Enkä haluaisi olla kenenkään miehen muusa. En ainakaan pidemmän päälle... jossain vaiheessa alkaisin kuitenkin valittaa, että minut väärintulkitaan.

Toinen, vähemmän holtiton mutta kylläkin melkoisen sitoutumiskammoinen ihastuttava nainen on Lena Olinin näyttelemä Sabina Olemisen sietämättömässä keveydessä. Jostakin syystä nuorempana ihailin tällaista "vahvaa" naiseutta. Ja hitto, että inhosin Juliette Binochen Terezaa, joka paitsi oli niin avuton ja hämmentynyt, myös sellainen sitoutuva, itkeskelevä porsasparka, jollainen saatan itsekin olla. (Ja silloin suutun itselleni monesti tulikivenkatkuisesti - ei kukaan ole luvannut olla aina läsnä minua varten, joten tuntuu niin turhalta pettyä siitä, että koen etäisyyttä ja turvattomuutta. Sallin kyllä tunteen, enhän oikein sitä voi estääkään mitenkään, mutta asenteeksi saakka en soisi sen pääsevän. Silti aina välillä niin käy ja se tuntuu hyperkurjalta.)

En nyt jaksa etsiä kuvaa, mutta olen addiktoitunut myös elokuvaan Henry ja June. Sen kaikki keskushahmot ovat hyvin inhimillisiä ja kiinnostavia, ja oikeastaan kai kaikkiin heihin (Henryyn, Juneen, Anais Niniin ja tämän mieheen) on helppoa rakastua. Siksi tuntuu luontevalta, että heidän välillään on jännitteitä: ei voi oikein olla pahoillaan kenenkään puolesta, koska käytännössä kaikki ovat yhtä viehättäviä ja heihin haksahtaminen siten ymmärrettävää.

Luin eilisen tekstini uudelleen ja olisin voinut jyskäyttää otsaani ja kirkua heurekaa tai jotakin muuta suurieleistä, sillä totta puhuen kirjoitan siinä ihan viattomin elein jotakin hyvin askarruttavaa. Nimittäin, en ole oikein koskaan pitänyt kylmistä ja etäisistä miehistä, joista voisi fantasioida silleen fetissitasolla, heihin oikeasti sotkeentua haluamatta, mutta naisten kohdalla on ihan toisin (ja joskus ennen olin myös suunnattoman paljon huonompi hahmottamaan sen, haluanko oikeasti sotkeentua johonkuhun - kai se on kokemuksen kautta tullut jo opittua). Kirjoitan: "...olenkin selvästi todella huono fetisoitumaan kaksiulotteisiin, hajuttomiin mieshahmoihin." Itse asiassa voi olla, että minun on ylipäänsä jokseenkin mahdotonta fetisoitua miehiin. Naisten kohdalla se taas ei ole lainkaan vaikeaa! Kun vielä myöhemmin epäröin kirjoituksessa, olisinko saanut näpeilleni naisten kanssa siksi, että olen etsinyt tietynlaista - sitoutumatonta, holtitonta ja kevytkenkäistä - naista (samalla kun olen oikeastaan etsinyt äitiä, joka pitäisi minusta huolta ja jolla olisi minulle aikaa; halu, jota olin erittäin haluton myöntämään siihen saakka että erosin viime kerran kolme vuotta sitten ja jouduin käsittelemään sitä perinpohjin), ehkäpä se hyvinkin pitää paikkansa.

Minulla on useita ystävättäriä, joilla on tai on ollut hieman samantapainen suuntautumisongelma miesten suhteen. Minullakin on ollut omat ongelmani miesten suhteen, mutta heidän kohdallaan kuva on sentään ollut itselläni tuhannesti järkevämpi kuin naisten tapauksessa. Ehkä siksi miessuhteeni ovat olleet hyvin pitkiä ja monella tapaa antoisia, vaikka niihin on sisältynytkin ristiriitoja ja monenmoisia ahdistuksia. (Kai kaikkiin suhteisiin sisältyy?) Romanttiset ihastukset naisiin taas ovat osoittautuneet katastrofiksi toisen perään.

En osaa arvioida, mikä tässä nyt on takana. Ehkä lapsuudenkodin naiskielteisyys tai naiskuvan yksipuolisuus? (Oikeastaan ne ovat elettynä aika sama asia. Yksipuolinen kielteinen asenne tai myönteinen suhtautuminen, joka hyväksyy vain yhden mallin mukaisen ryhmäjäsenyyden, ei käytännön tasolla tunnu kovin erilaiselta silloin kun tuohon malliin ei oikein onnistu sovittumaan ja kaiken kauhun kukkuroiksi ei edes halua sovittautua minkään muun motiivin puolesta kuin sen vuoksi että haluaisi tulla rakastetuksi ja tämä nyt näytetään vaativan, jotta se kävisi mahdolliseksi.) Ehkä naiset ovat jääneet minulle kuvamaisiksi, kun en ole kovin moneen heistä onnistunut solmimaan lämpimiä suhteita? Tai koska minulle on niin monesti korostettu lapsuudenkodissa, että olen epäonnistunut naiseudessa rankemman kautta? Vai onko kyseessä jokin laajempi piirre, jokin useammin naisten kokema oman sukupuolen esineellistäminen? (Ne valkokangasnaiset, joihin olen ihastunut, ovat melkein kaikki tyyppiä "ei tästä kyllä mitään tulisi". Mitä muuta he siis ovat kuin katseen kohde, jonkun konkretisoitavaksi liian hävettävän ja kipeän halun sijaisruumiillistumia? Halun, joka ei voi enää ikinä tyydyttyä: olla osa toista ihmistä, sulautua hänen kanssaan yhdeksi, jättää kaikki tunteensa ja tarpeensa toisen säädeltäviksi, luovuttaa toiselle kaikki kontrolli teoista ja ajatuksista. Tunnistan sen halun itsessäni kyllä, mutta en halua sen pääsevän asenteeksi saakka. Ja kuinka vihlovaksi halu toisinaan yltyy! Eikö juuri se saa ihmisen sanomaan: HÄN teki minut hulluksi. HÄN sai minut ajattelemaan niin. Ja niin edelleen. Halu luovuttaa kontrolli toiselle, halu luottaa mielenvikaisissa määrin. Valheellisin turvasatama, jonka kuvitella saattaa! Metatasolla en tosiaankaan halua haluta mitään tällaista ja vaikka halu pulpahteleekin esiin, katson sitä tiukkaan ja tarkasti niin kauan, että se huokaisee ja painaa päänsä laputtaa takaisin sinne, mistä tulikin. Ei minulla ole ollut pitkään enää varaa olla lapsi.)

Muistan joitakin repliikkejä ja mielteitä, jotka voivat olla tekemisissä tämän asian kanssa. Isän naisiin kohdistuva ärtymys, äidin lukittautuminen ulkonäköön, äiti ja sisko vs. isä -valtataistelu siitä, saako töistä ja koulusta myöhästyä meikkaamisen takia ja mikä elämässä on oleellista, kyvyttömyyteni asettua taistelussa millekään kannalle, kyvyttömyyteni määrittää itseäni jonkin sukupuoliseksi (ja että keksin pakotieksi eläimen kategorian, kun moni yhdistää juuri eläimiin seksuaalisuuden) ja ylipäänsä allergisoitumiseni koko sukupuolisuuden teemalle sekä poikien ja tyttöjen sukupuolenkesken illoille ja diskursseille. Sopimattomuus, kun naisille ei ole nainen ja kun miehillekään ei kuitenkaan mene miehestä. (Mutta jostain syystä miehille on ollut helpompi antaa anteeksi. Miksi? Siksikö, että on ollut enemmän heidän kanssaan tekemisissä?) Eivätköhän nämä kaikki jotenkin vaikuta siellä taustalla.

En osaa sanoa syytä sille, miksi haluamiseni sukupuolittuu tällä tavalla, ja ehkä se ei ole enää oleellistakaan. Eihän mitään noista asioista, jotka ovat vaikuttaneet tämänhetkiseen tilanteeseen, voida enää muuttaa. Mutta tuntuu tärkeältä huomata tämä ero. Se mahdollistaa eron kiinni kuromisen tulevissa tilanteissa. Entä jos onnistuisin ihastumaan johonkuhun lämpimään, viisaaseen naiseen elokuvassa? Ihastumaan sillä lailla anteeksiantavasti ja täydellisyyttä tavoittelemattomasti?

Tuskin se mahdotontakaan olisi. Onhan Giulietta Masina monine roolihahmoineen. Jokainen niistä heristää minusta itkua esiin. La Stradan surullinen, lempeä ja ehkä hieman yksinkertainen Gelsomina (jasmiini!), Cabirian öiden toiveikas ja pettyvä sinkku-Cabiria (hitto, se on kaikkien aikojen sinkkuelokuva eikä siitä päästä yli sitten millään) ja Giuliettan viettelysten Giulietta, joka kamppailee seksuaalisuutta tursuvien mielikuvien kanssa aviomiehen pettäessä häntä. Minusta on ihan selvää, että pidän näitä hahmoja vetoavina myös siksi, että Giulietta näyttää niin paljon omalta äidiltäni. On monia sympaattisia roolihahmoja, joista ei vain saa kiinni, koska niiden kasvot eivät tunnu sopivan tapahtumiin. Esimerkiksi minun on ihan mahdotonta kuvitella symppaavani Audrey Hepburbnin roolihahmoja - hän on vain aivan liian hentoisenterävä piirteiltään ja eleiltään. Hän jää etäiseksi, enkä voi sille mitään. Esimerkiksi elokuvassa Aamiainen Tiffanylla minua vaivasi se, että hänellä on väärät kasvot, liian sirkeät. Hänen vastoinkäymisiinsä on vaikeaa samastua. Aika monille hän silti näyttää olevan juuri oikea tulkitsija, ja hyvä niin. (Luulen kyllä, että jos tapaisin sen oloisen ihmisen avoimena vastoinkäymistensä hetkellä, minun ei olisi vaikeaa ymmärtää niitä. Huh, toivottavasti olen tämän suhteen oikeassa.)

Tämä kuvien tai kasvojen sopivuus on kiinnostava ja askarruttava seikka. Esimerkiksi nykyinen mieheni varoi minua vähän aluksi, koska oli sitä mieltä, että ulkonäköni kieli epäluotettavuudesta. Hänelle oli syntynyt se vaikutelma, että saattaisin leikitellä miesten kiintymyksellä, koska olin hänestä kaunis, ja kauniit naiset kuulemma tekevät sellaista. Olen useammastakin lähteestä kuullut tällaisia uskomuksia milloin kenestäkin lausuttuna. Ongelmahan tässä päätelmässä tietysti on se, etten ainakaan minä osaa jäsentää itseäni kauniiksi (tai naiselliseksi) juuri kuinkaan. Koen itseni epämääräiseksi kokoelmaksi epätyydyttäviä ruumiinosia ja uskomuksia, ellen sitten ajattele itseäni lähtökohtaisesti representoimattomana eläimenä, joka liikkuu ja tutkii maailmaa (mutta toisaalta minun on vaikeaa tajuta, että muut onnistuisivat hahmottamaan minut niin, koska ei heidän puheistaan ole enimmäkseen heijastunut sellaista kuvaa). Epäröin vähän myös sen suhteen, liekö kyse monien muidenkin kohdalla sittenkin väärintulkinnasta.

Varmasti markkina-arvonsa tuntevia (apua, mikä terminologia) ja hyväksikäyttäviä naisia on, mutta kokemukseni mukaan useimmat minun mielestäni säkenöivän kauniit naiset eivät osaa pitää itseään kauniina alkuunkaan. Ehkä he eivät tajua jonkun todella ihailevan heitä ja siksi vastaavat jotenkin ylimalkaisesti? Eiväthän ihmiset yleensä tahallaan loukkaa toisiaan, etenkään seksuaalisuuteen liittyen. Seksuaalisesti loukkaavat todennäköisesti pistävät kiertämään aiemmin kokemansa itseensä kohdistuneet loukkaukset, eikä heitä sen perusteella kai kuuluisi mitenkään tuomita suoralta kädeltä - ehkä he vain pyrkivät suojelemaan itseään ja heistä toinen etenee liian nopeasti? Toki reaktiot saattavat olla jyrkkiä ja tuntua pahalta, mutta lopulta heillä on oikeus pitää kiinni rajoistaan ja asettaa ne siten kuin he haluavat. Heillä on varmasti siihen syynsä eivätkä he kenties hahmota, että asiat voisi jäsentää toisellakin tavalla. Yleensä, kun reaktio tuntuu tilanteeseen täysin ylimitoitetulta, se kumpuaakin jostakin paljon kauempaa. Eikä ainakaan kauniin naisen osa ole helppo, mikäli siskoni elämästä voi yleistää.

Ihmisillä on monet möykkynsä ja salaiset uskomuksensa, jotka vain saavat heidät vaikuttamaan töykeiltä, jos on toivonut ja kenties olettanutkin vastauksen joksikin aivan toisenlaiseksi. Jollekulle halaaminenkin voi jo olla aivan liian vaikeaa. Ja minulle ainakin sellainen tapaus, että joku on minusta kiinnostunut, on sillä lailla vieras, että olen aika harjaantumaton kommunikoimaan briljantisti, missä rajani kulkevat ja mitä itse moisesta tilanteesta ajattelen. (Olen esimerkiksi aivan sokea flirttailulle. En yksinkertaisesti tiedä kenenkään flirttailleen kanssani, vaikka minulle on näin vakuutettu tapahtuneen. Minun on myös vakuutettu flirttailleen jollekulle, vaikka olen itse käsittääkseni puhunut hänen kanssaan jostakin ihan kuivasta aiheesta kuten vaikka tieteenhistoriasta tai kuulumisista, ja niin kepein mielin, ettei se mitenkään olisi mahdollista, jos tuo ihminen olisi kiinnostanut minua romanttisesti - ainakaan tietoisella tasolla. Silloin nimittäin punastelen ja olen aika hiljainen ja säyseä ja koen oloni jotenkin sietämättömän raskaaksi ja hämilliseksi, ellen sitten etene siihen tyyliin, ettei voi jäädä epäselvyyttä siitä, mistä on kyse. Yleensä kaikki vakavampi tulee siis puun takaa, kun en ole hahmottanut mitään kiinnostuksia virittyvän. Minulle on kaksi kertaa sattunut niin, että minua on pyydetty jonnekin ja olen äkisti tajunnut, että toinen ehkä ottaa tämän nyt kylmää vettä niskaan -taktiikkana, mutten oikein osaa kiinnostua tuosta toisesta romanttisessa mielessä ja minusta olisi ollut epäreilua olla sanomatta sitä heti.)

Hmm, ajauduinpa taas kuvien taakse. Jotakin jännittävää tässä kyllä on. Miksi naiset on helpompaa hahmottaa kuvina? - Ja johtuuko siitä, ettei osaa kuvitella itseään kuvaksi? Tai siis naiseksi? (Hitto, että tuossakin vaihdan noin sulavasti paikkaa, kun tarkoitin kirjoittaa heti "naiseksi".)

No, ehkä on aika antaa hiekan laskeutua. Tämä on selvästi liian iso pala pureskeltavaksi kylmiltään.