Vasta alussa

Osa tomaattilajikkeista, joita olen täksi kesäksi valikoinut, on "puhtautensa" suhteen epävarmoja tapauksia. Tämä tarkoittaa: saattaa olla, että jossain vaiheessa lajikkeen historiaa lajikkeen avopölytteisyys (verrattuna kontrolloituun pölyttämiseen) on johtanut siihen, että geneettiseen ainekseeen on päässyt sekoittumaan jotain, mikä muokkaa tulevien sukupolvien ilmiasua. Pihassa on näitä tomaattilajikkeita ainakin kaksi kappaletta - Thorburn's Terra Cotta ja Alice's Dream - joista varoitetaan, että liikkeellä on paljon "vääriä" siemeniä, joista kasvaa väärän näköisiä kasveja. Lisäksi täällä on yksi tomaatti, jonka siemenet ostin Glacial Zebrana, mutta joka ei kyllä ole GZ, koska hedelmät ovat aivan toisen muotoiset. 

Täällä ei ole mitenkään erityisen vahvaa hyönteiskantaa verrattuna kaupunkien puutarhapalstoihin, joilla olen aiemmin viljellyt. No, täällä puutarha tuntuu merkitsevänkin useimmille liki nypityn siistiä nurmikenttää muutamalla koristepensaalla (joista osa on toki hyviä mesi- tai siitepölykasveja). Aamuisin kimalaiset silti kiertävät tomaatilta toiselle. Niiden ei periaatteessa pitäisi olla kovinkaan kiinnostuneita tomaateista, mutta ovat ne. Moni muu kasvi, joita olen istuttanut tai jättänyt kukkimaan kimalaisten houkuttamiseksi, ei sen sijaan tunnu heitä kiinnostavan juuri lainkaan. No, ehkä ne silti ovat jollekulle muulle hyönteiselle elinehto. Olen ajatellut, että kunhan liikun osapuilleen samoihin aikoihin kimalaisten kanssa, peesaan asiantuntijoita. Kimalaisilla on taatusti tästä tontista parempi haisu kuin internetsin neuvonantajilla. 

Kimalaisia ja tomaatteja tarkkaillessa on nyt ehkä selvinnyt, miksi juuri nämä tietyt tomaattilajikkeet saavat herkästi bastardijälkeläisiä. Kas, tomaatinkukissa on valtavasti vaihtelua. On oikein siroja pieniä ja valtavan isoja pörheitä kukkia. On kukkia, jotka sulkeutuvat yöksi ja kukkia jotka eivät. On pitkiä liki kiinninnäisiä kukkatorvia, joiden sisälle heteet ja emi on piilotettu, ja sitten aukinaisia, pussittavia, haljenneita, lyhyitä, puhvimaisia kukkatorvia. Joistain kapeistakin kukkatorvista työntyy esiin emin pää siinä vaiheessa kun kukan terälehdet kihartuvat takaviistoon, mikä on pölyttäjille - myös minulle - selvä merkki siitä, että nyt olisi otollinen hetki. Joidenkin kukkatorvien suulla on kapea mutkainen käytävä, josta siitepöly tuskin mahtuu ulos, saati sitten mitään sisään, ja joidenkin kukkatorvien suu taas muodostaa tähtimäisen, uloskihartuvan kehän, jonka keskellä tösmittävä emin pää oikein korostuu. Eikä kyse ole vain siitä, että joku kukka on nuori ja toinen vanha. Ei, ihan samalla tavalla kuin lajikkeilla on erilaiset rungot, karvoitukset, oksakulmat, lehtimuodot ja tuoksut, aivan kuten eri ihmisilläkin - ajattele, jos meissäkin puhuttaisiin lajikkeista - niin myös kukat ovat eri lajikkeilla erilaiset. (Tämä on yhtä kiehtovaa kuin ihmisten jalkaterien katseleminen. Kun niiden suhteen kehittyy tarkkaavaiseksi, on jokainen ohjattu joogatunti kuin matka kuuntakaiseen. Miten omituisia jalkaterät ovatkaan.)

Ketään ei varmasti yllätä tieto, että nettikeskusteluissakin epävarmoiksi ja herkästi "turmeltuneiksi" lajikkeiksi nimetyillä on kukkatorvia pidemmät emit ja tämän lisäksi kukkatorvetkin ovat lyhyet ja puhvimaiset. Kun näen kimalaisen käyvän näissä kukissa, se oikein työntää etujalkansakin sisään kukkatorveen ja kaivelee sieltä siitepölyä. Ha! Jos siinä ei synny vahinkoristeytyksiä, missä sitten? Ainakin meillä yksittäinen kimalainen näyttää käyvän läpi hyvinkin 10-15 tomaattia putkeen. Toki se käy läpi kasvin kerrallaan. Mutta siirtymiä kasvista toiseen tapahtuu. Myös siinä Glacial Zebra -oletetussa, joka onkin joku toinen, on esiintyöntyvä emi. Hyvin kapeat pitkät kukkatorvet, mutta emi pistää sieltä esiin. 

Jo aiemmin keskusteluissa esiin tulleiden epävarmojen lajikkeiden lisäksi pihassa kasvaa monta, jolla kaiken järjen mukaan olisi niin ikään hyvä olla herkästi risteytyvän maine, niin esiintyöntyvät emit niillä on. 

Jos myisin tomaatinsiemeniä, minulla olisi intressi pitää lajikkeeni "puhtaina". Mutta nyt kun sellaista intressiä ei ole, seuraan kiinnostuneena, miten kimalaiset liikkuvat. Ja ymmärrän, että tietyt lajit vierekkäin istuttamalla saisi todennäköisesti ilmaisen kimalaistyövoiman hybridisoimaa tomaattia. 

En mene siihen, miten epämääräinen käsite lajike itse asiassa edes on. Ja onko sillä muuta kuin kaupallista merkitystä. Olen kiinnostuneempi kannoista, sopeumista tiettyyn aikaan ja paikkaan, ruokavalioon ja viljelytyyliin. Ja vasta kovin alussa. 

Mutta kukkia tarkkaillessani en voi kuin ihmetellä, miksi noiden helposti "epäpuhtaiden" lajikkeiden kohdalla ei kirjoiteta samoin tein, että katsokaapa kukan muotoa. Jos näistä haluaa "puhdasta" jälkeläisaineistoa, ne pitää kasvattaa kasvihuoneessa, joka on hyönteisverkotettu ja puistelun hoitaa ihminen. Mieluiten vielä niin, että eri lajikkeen kasveihin on matkaa ainakin metri tai pari. Tai elää siinä dystopiassa, jossa hyönteiset on tosiaan saatu siivottua kiusaamasta Homo sapiensia. 

Sanomattakin selvää, että otan mieluummin jännittävät risteymäjälkeläiset ja surisevat böbökät kuin kontrollin siitä, mitä tietyllä nimellä ostetusta siemenestä kasvaa. 

Piilotettu

Kun tilanne muuttuu, positio muuttuu, suhde toiseen muuttuu, myös itse muuttuu, tai kuva itsestä, se osa itsestä, johon on mahdollista päästä käsiksi. Ajattelen siirtymää hyvin konkreettisena. Jos kysyttäisiin, miten se voitaisiin esittää, sanoisin näin: Seiso ensin metrin päässä ovesta. Katso sisälle huoneeseen. Näet aika paljon siitä, mitä huonessa on ja tapahtuu. Vaikka tarkastelemistasi tarkastelisit, et näkisi kuin nämä ja nämä asiat. Nyt, muutos. Astu ovesta sisään, käänny 90 asteen verran. Pidä jalat paikallaan, mutta heijaa ja kierrä rankaasi muuten kuten lystäät. Niin, samat asiat, mutta erilaisissa suhteissa. Jotkin näkemistäsi seikoista saavat uuden selityksen. Salaperäisestä maton kulmasta jatkuu nyt kudos seinänviereen ja aiemmin näkymättömän kaapin alle. Kaapin päälle on ripustettu taulu, kuva... kasvien varjot heittyvät oviseinälle kulmissa, jota et osannut kuvitella tai jota et vain tullut ajatelleeksi.

Tai vielä toisin, tarkemmin: Ajattele, että on luvattu siirto ensimmäisestä paikasta toiseen. Voit seistä vain ja hengitellä. Sisään, ulos. Tauko. Sisään, ulos. Tauko. Odotusta. Ja sitten kun on jo kyllästynyt, äkisti humps onkin toisessa huoneessa ja alkaa hahmottaa kaikki nuo uudet asiat, jotka aiempi kohta esti näkemästä.

En muista vielä koskaan eläneeni niin, etten jo pian olisi päässyt huoahtamaan sitä, miten äsken en vielä tuntenut näitä ja näitä asioita. Miten en tuntenut, vaikka tarkkailemistani tarkkailin, etsin ja koetin puskea niitä kohti. Ja miten usein pysäytin etsinnän jossain kohdassa, epäröin, pistin sulkeisiin ja myöhemmin-mappiin ja jäin odottamaan siirtymää. Koska - tämä on nyt hyvin hämärä tuntemus, mutta koetan kuitenkin - jokaisessa positiossa on asioita, jotka tuntuvat teljetyiltä sellaisin salvoin, etten osaa avata niitä. Tai joiden avaaminen loukkaisi jotakuta toista liian pahasti, ja siksi pysähdyn. Tai pelkään, että se loukkaisi. (Jonkin aiemmin, toisenlaisessa tilanteessa tapahtuneiden kommunikaatioiden perusteella koen relevantiksi pelätä, että niin voisi nytkin käydä.)

Ja sitten, kun äkisti teletransportaatio pyyhkäisee toiseen huoneeseen, pysähtyy hetkeksi ja kiskaisee henkeä ja ajattelee, pistävästi havainnoivana: kas niin, tältäkö täällä näyttääkin... Se ei ole pelottavaa, mutta jollakin tavalla järkyttävää kyllä. (Käyn työajalla itkemässä vessassa. En osaa nimetä itkuun liittyvää tunnetilaa, paitsi ehkä pakahtuminen kaiken voimakkuuteen.) Tunnistaa sen kaapin alle suikertavan maton kulman, mutta äkisti näkee koko kuvion. Maton pituuden. Kuvat seinällä... varjot...

Tuntuu kuin näkisi, ensimmäistä kertaa. Taas. Mutta tietää, tuosta taasista, että tämäkin on huone. Yksi huoneista. Yksi kehoista. Yksi tulkinnankehyksistä. Yksi turtumisen paikka.

Mutta näkee sen, mikä vielä äsken oli piilotettu, ja syventyy katsomaan sitä, sen kuvioita. Niin paljon loukkaavaa, mikä sulkeistettiin. Niin paljon pelkoja. Niin paljon toivoa, johon ei uskaltanut nojautua. Katsoo sitä suoraan ja ahdistumatta, koska totta puhuen, se oli ongelma vain ollessaan piilotettua, seinän taakse jäävää. Helpottuneena siitä, että on tässä, tässä huoneessa. Ne kysymykset, jotka vielä eilen koskettivat itseä, ovat lakanneet kuulostamasta suurilta. Nämä ovat toisia kysymyksiä. Ja pyyntö, ohimennen: Anna aikaa. Vaikka askel tai siirtymä käy äkisti, ei tarvitse olla heti kotonaan, hulmauttaa pyrstöään.

Ikävöin ja olen epätietoinen ja se tekee minusta valppaan. Keveämmän. Täsmällisemmän, tarkemman. Mutta huonommin toiseen huoneeseen näkevän, jos kääntyisin takaisin kohti ovea ja äkisti tulisinkin uteliaaksi siitä, mitä siellä oli. Mitä siellä oli? Miksen painanut mieleen huolellisemmin? Eikä voi enää palata. Ei ikinä, en siihen huoneeseen.

Koetan kuvata sitä, mitä kehossa tapahtuu, en niinkään sitä, mitä näen. Koetan kuvata sitä vaikutusta, joka suhdestatusten muutoksilla on kehoon. Eikä vain minun statuksillani, vaan niiden statuksilla, jotka ovat suhteessa minuun. Jossakin epämääräisessä suhteessa, jota en osaa nimetä kovinkaan hyvin. Miten kuukautiset, jotka ovat loppumaisillaan, alkavat vuotaa järkyttävällä tahdilla uudestaan. (On tuokin tapa reagoida... näin on käynyt jokaisessa erossa, ja ehkä kehoni tulkitsee tämän jonkinlaiseksi erottautumiseksi, vaikkei mistään erosta olekaan käsittääkseni kyse... mutta tunnen, etten myöskään käsitä kovin etevästi tällä hetkellä.) Miten nälkä katoaa ja ruoka maistuu jotenkin ällöttävältä. Miten kadunvarren kiveys täsmentyy muhkuraiseksi ja suoraa kulmaa etäisesti muistuttavaksi. Miten suu ja huulet kuivuvat. Ja, miten äkisti havaitsen taas ihmiset jotenkin vähemmän rajautuneina olentoina, käyttöliittymämäisempinä, näen heidän välilleen kuroutuneet tahmeat rihmat (ja ajattelen paperiveneiden brutaalia elämää) ja tajuan, kuinka minua ei suojele niiden näkemiseltä vähään aikaan mikään.

Ihon kuori hiertyy lattialle. Yhteensopimattomasti muistan, että tälle päivälle oli ennustettu myrskyä. Ajattelin kirjoittaa ystävälle, että muutatte sateenvarjon kantamana, mutten ehtinytkään kirjoittaa, kun ajatus keskeytyi, ja sittemmin totean, että ehkä sittenkin liikahdan tänään itsekin ainakin yhtä paljon. Tai yöllä jo. En ole pitkiin aikoihin tuntenut levotonta, vedenalista, kaikessa kehossani, mutta tunnen sen taas. Näen unta, vähää untani, lampaasta, jolla on valtava erektio. Nukun lampaan kyljessä, se on ihanan pehmeä, paitsi se osa, joka on kourassani. Unessa pohdin, onko soveliasta tuntea vetoa lampaaseen. Mitä ihmisetkin oikein ajattelisivat.

Unet väkivaltaistuvat ja käyvät seksuaalisemmiksi. Valve - miten sen kuvaisin? Keho on valmis hypähtämään -

Tuntu avautumisesta, sisään johonkin laajempaan astumisesta, vähemmästä vastuusta. Vapaudesta. Suoristumisesta. Keveydestä. Kokeekohan joku joskus jossain sitä tunnetta käymättä vessassa välillä itkemässä? Minulla siihen liittyy näemmä itku ja järkytys. Siirretyksi tulemisen tai siirtymisen tuntu.

Mistä se johtuu, että vain astuessani kauemmas jostakusta, vain avatessani käteni ja luopuessani vastuista hänen itsestäänselvyydeksi muuttuneella läheisyydellä loukkaamisensa suhteen, vain siinä kohden tunnen käyväni jotenkin eettisesti ymmärrettävämmäksi, helpommin hyväksyttäväksi, enemmän siksi itseksi, jota kohti soisin kulkevani? Johtuuko se jostain metaforasta, jonka olen nielaissut? Jostain sellaisesta kuin painopisteen tukipisteen yläpuolella pitäminen, esimerkiksi? Tai itsen kannattelu? (Ja sitkeä tuntu, että herkästi köynnöstän.) En osaa sanoa.

Mutta kun tilanne muuttuu, itse muuttuu: tilanteen itse, tilanteen ajatukset, tilanteen mieli, tilanteen keho, tilanteen teot ja toiminta. (Käyttelen näitä melkein synonyymeinä tässä.) Äkkiä muistan ammoisen rakastajan ja mietin, lähettäisinkö hänelle kiitoskirjeen siitä, mitä häneltä opin. Ehkä en, koska se on ollutta ja mennyttä. Ei rakastaminen, ei se sillä tavalla lopu snip snip snip, mutta sen tyyppinen puhe loppuu, ja lopulta lakkaa ikävöimästä sitä puhetta vaikka kehoja ei kai voi lakata ikävöimästä, kehoja sellaisina kuin ne on kohdannut ilman sanoja. Hauraina ja naurua kavahtavina.

Jotakin muuttuu, mutta sitä on vaikeaa kuvata.

Miekkamestarin mielenmaisemasta

Kun olemme tehneet rentoutus-, hengitys- ja tasapainoharjoitteita, suuntaamme tarkkaavaisuutta hengittämiseen. Miltä tuntuu, kun ilma liikkuu sierainten läpi ja virtaa keuhkoihin? Entä miltä tuntuvat kämmenet, miten ne työntävät sitkeäksi käynyttä ilmaa? Ja jalkapohjat, mitä tuntumaa ne etsivät lattiasta? Sitten siirrämme huomion näkökenttään tuijottamalla kaukaisuuteen ja erottamalla yhtään ponnistamatta ja silmämunia muljauttelematta käsien pyyhkäisyt tilassa näkökentän laitamilla. Kädet näyttävät suhruisilta hahmoilta, jotka häilähtävät arvaamatta paikasta toiseen, vaikka liike totta kai saa käskytyksensä samasta hermostokeskuksesta kuin tämäkin käsky olla katsomatta niihin, antaa vain huomion rekisteröidä niiden vaikutelmia siellä jossain - - jossain muualla kuin horisontissa, jossa aaltoilee näkymätön meri jossain näyttämön pölyisen ylätason, asahi-ohjaajan heilahtelevan kehotahran ja verhojen värimassan tuolla puolen. Seuraavaksi kytkemme tietoisuutemme vielä yhteen tukeen - äänimaailmaan. Äkisti kuulen lattian äänet polvien notkahdellessa, omien lonkkieni narinan, sykkeen, hengityksen huokailun, ilmavirran käsien lentäessä. Mieli on kiinnittynyt näihin kolmeen pisteeseen - kämmeniin, sieraimiin, jalkapohjiin - ja kahteen laajaan, tarkentumattomaan kenttään, äänien ja värimuotojen kenttään.

"Ei ole tilaa stressille", sanoo ohjaaja jossakin osana tuota kenttää. "Tämä on miekkamestarin mieli ennen kaksintaistelua. Äärimmäisen rauhallinen ja levollinen mutta samalla äärimmäisen valpas aistien rajoille saakka."

Miekkamestarin mielenmaisemassa ei ole mitään uutta. Tuo sama tila tai maisema tai ympäristö tai virtaavuus tai miksi sitä nyt ikinä kukaan tahtookaan kutsua, nimiä ne vain ovat, on myös se keskus, jonka ympärille ainakin oma esteettinen pohdintani, harjoitteluni ja tietoisuuteni kehräytyy. Sen voi saavuttaa monin tavoin. Nuorena pääsin siihen juoksemalla. Jossain vaiheessa tietoisuus eri kehon kohtien jyskyttävyydestä, monista erilaisista rytmeistä kehossa, paisui sellaiseksi sinfoniaksi, jossa oli jo niin monta soitinta, että yksittäiset äänet sulautuivat valppaaseen rauhaan. Juoksin jalkani rikki. Sitten siirryin yhä enemmän tanssiin, koska se on jaloille armollisempaa. Tai ainakin minun koivilleni. Ja hitaasti, vuosi vuodelta, olen hivuttautunut yhä pehmeämpiin tarkkaavaisuuden kohdistamisen muotoihin. Ja tuntuu, että tosiaan, on mahdollista päästä tuohon tilaan rempomatta itseään rikki prosessissa, vaikka onkin käynyt aivan selväksi, ettei minusta taida olla pääsemään tuohon tilaan täysin ilman liikettä. (Epäzeniä mutta olkoon; vai voiko mikään olla epäzeniä?) Vaikka edelleen tuntuu hyvältä huutaa ja ähistä venyttäessä ja sen avulla jännityksestä irti päästäessä ja edelleen, edelleen rakastan katsella, miten esineitä revitään ja heitetään ilmaan ja ne saavat pudota, rakastan katsella, miten ihmisten kehot tempautuvat musiikkiin ja ylittävät rajansa melkein vaarallisesti. (Rajuuden kuunteleminen on yksi syy, miksi haluan Intiassa osholaan kokeilemaan dynaamisia meditaatiomuotoja. Joskus irti päästäminen vaatii hitusen rajuutta. Ei aina, mutta joskus ja joillekin meistä. Meitä on niin kauan pakotettu istumaan hiljaa ja leikkimään puhuvia päitä.)

Ohjaaja puhuu siitä, miten kaikki aistiankkurit pistävät oikean aivopuoliskon vipisemään. Kielelliset muotoilut jäävät nyt vähemmälle joten stressille ei jää tilaa. Kotiin kävellessä mietin tuota ajatusta, etteivät stressaavat asiat mahdu harjoitukseen. Ovatko ne tosiaan kielellisiä ja senkö takia ne katoavat? Jotkut stressinaiheet eivät tunnu niin kovin kielellisiltä. Jotkut, kuten pitkälle kehitellyt katastrofoinnit, sen sijaan vaikuttavat jonkinlaisen kieroutuneen logiikan saattelemilta kausaalikehitelmiltä, ja ovat sellaisina hyvinkin kielellis-loogisia. Mutta en voi mitään sille, että mielestäni osa uhista, jotka sukeltavat esiin stressissä, eivät ole kovinkaan kielellisiä. Nuo ahdistukset tuntuvat hyvin hahmottomilta, ikään kuin sameilta verhoilta, jotka estävät hengittämästä kunnolla ja rauhoittamasta kehoa ja mieltä hengityksellä. Mietin sitäkin, mitä olen lukenut ontologisista ydinuskomuksista, jotka edeltävät kielellisen prosessoinnin kykyä. Käsittääkseni valtaosa kognitiivisista terapeuteista on hyvin vankasti sitä mieltä, ettei kielellisin harjoituksin voi ratkoa kaikkea. Yksi ongelmallisimmista asiakastyypeistä on monen terapiakirjailijan mielestä juuri kaiken kielellistävä ja poisselittävä asiakas, joka ei suostu tuntemaan, kokemaan koko kehollaan ahdistuksiaan, pelkojaan eikä vihojaan, ei pysty siten käsittelemään niitä ja on vuosi toisensa perään niiden pyöritettävissä. (Minusta tuntuu, että olin juuri tuollainen kauan sitten, vaikken terapiassa käynytkään. Tai ainakin enemmän tuollainen kuin nyt. Ja vaati aika rajun eron ja irtirepäisyn, jotta pääsin käsiksi siihen huudattavaan tyhjyyteen, raskauteen ja kauhuun, joita olin siihen asti päättäväisesti vältellyt ja jota ratkon nykyään omin päin päivä päivältä, hankala tilanne tilanteelta. Ohhoh, kuulostaapa synkältä. Mutta ei minun elämäni ole enää yhtä synkkää kuin silloin kun kasasin tuota synkkyyttä sisääni isolle kerälle.)

Asahi-tunti herättää paljon ajatuksia. Kaikki muut osallistujat ovat monta kymmentä vuotta iäkkäämpiä. Minua huvittaa taas kerran erään tuttavan toteamus liikuntatottumuksista puhuessamme - hän arvostaa nopeatempoisia lajeja, joissa voi rypeä voitonriemussa tai niellä tappelusappea seuraavassa matsissa häviön kostaakseen, lajeja, joissa omia virheitä ei huomaa ja hien meneminen silmään ei haittaa - hän nimittäin totesi, että harrastan masennuslajeja. Miten niin, kysyin hämmästyneenä, koska minua harrastamani liikunta ilahduttaa. Sitten hän selitti perinjuurin, miten masentavaa on saada kuulla ohjaajalta, että käyttää väärin jotakin kohtaa kehossaan, miten surkea olo tulee, kun ei pystykään palleahengitykseen tai huomaa jäkittävänsä pakaralihaksia, kun lantion kippi keskitytään tuottamalla vain vatsalihasten alaosilla. Jaa, sanoin hämmästyneenä. En ollut tullut ajatelleeksi, että siitä voisi masentua. Ehkä olen harrastanut itse pienestä pitäen niin teknisiä ja vaivalloisia lajeja, että pidän virheiden tapahtumista ja niiden korjailua ikään kuin kaikkeen itsen ilostuttamiseen sisäänrakennettuna. Sitten huomautin vielä, että ainakin itse mieluusti tiedostaisin kaikki turhat jäkitykset kehossani, koska niistä juuri tyypillisesti aiheutuu kipuja pitkällä tähtäimellä ja en osaa käydä purkamaan ja rentouttamaan noita kenties joskus haitalliseksi käyviä luontumuksia, ellei joku ensin osoita niitä minulle. (Jos olen jo tottunut siihen, että "tältä tuntuu selän normaaliasento", esimerkiksi, en todellakaan tajua jännittäväni selkärangan pikkuisia syviä lihaksia aivan liikaa aivan liian ylös saakka. Viime torstaina tästä huomautettiin pilatestunnilla, ja totta vie uusi tapa tehdä liike tuntui ensin karmivan väärältä, mutta toisaalta - jo parin päivää asiaa kokeiltuani, tarkkailtuani ja aina muistaessani siihen puututtuani huomaan, miten paljon rennompana selkä niiden nikamien tuntumassa nyt pysyy.) Itse ainakin tapaan masentua aika kovasti siinä vaiheessa kun kipu estää liikkumisen tai pakottaa turvautumaan lääkkeeseen. "Kai se on aika paljon kiinni siitä, miten sen väärin tekemisen itse ottaa, että onko se niin vakavaa vai ei", sanoin ja katselin uteliaasti tuttavaa. "No kun tuntuu, ettei niillä tunneilla mikään ikinä mene oikein", hän vastasi. Koetin saada ajatuksesta kiinni, mutten oikein onnistunut. Tai siis, minustakin tuntuu, että korjattavaa koko ajan löytyy ja kehon toimintojen monimutkaisuus (ihan samalla lailla kuin maailman monimutkaisuus muutenkin) ylittää käsitys- ja koordinaatioavaruuteni tuosta noin vain, mutta jostain syystä jaksan iloita pienistä oivalluksenpoikasistakin ja vähitellen minusta käsitysavaruuteni on onnistunut nieleksimään pienissä paloissa kaikkea sellaista, jota se ei totisesti tuntenut vaikkapa vielä kymmenen vuotta sitten. Ehkä kyse on erilaisesta fokuksesta, fokusoinnista yli sen hetken virheellisyyden.

Mistä tulee mieleen viime TLB-tunti. Monimutkaisessa liikkeessä, joka on tietysti liikkeenä aivan yksinkertainen ja luonteva sitten kun sen joskus saa kohdalleen (toivottavasti tässä elämässä, mutta en oikein koe voivani vaatia sitä vaikka toivoa toki saan ja niin teenkin), oli enää hiottavana pieni yksityiskohta, nimittäin kämmenten jäkittäminen, muuten kuulemma peruslinjaukset alkoivat loksahtaa kohdalleen. Seuraavassa toistossa keskityinkin kämmeniin ja purskahdin nauruun. Nimittäin kävi niin, että nyt vain kämmenet tekivät töitä ja kaikki muu oli jähmettynyt, kohdistunut kämmeniin. "Apua, nyt vain mun kämmenet liikkuu", sain juuri ja juuri parahdettua naurun sekaan. Nauroimme ohjaajan kanssa niin että vedet vain tursuivat silmistä. (Olin sillä kerralla ainoa tunnilla, joten saatoimme revetä tuolla lailla ketään häiritsemättä.) Naurun jälkeen liikkeen alustava kuvio asettui kehoon luontevasti. Mitä olisi tapahtunut, jos olisin säikähtänyt väärin menemistä? Olisinko masentunut?

Ihmisiä hieroessakin saa olla varovainen sanojensa kanssa. Ei voi koskaan tietää, miten hierottava arvottaa sellaiset sanat kuin kireä, epäsymmetria, väsyneen oloinen, työstämistä kaipaava. Enkä haluaisi masentaa ketään. Totuus kun kuitenkin on, että me kaikki olemme eri kohdista kireitä, epäsymmetrisia, joskus yliliikkuviakin, väsyneitä, kosketusta kaipaavia, koordinaation tarkentamista kaipaavia, ehdottoman puolivalmiita, epätäydellisiä. (Juu, ja todistamisen taakka on sillä, joka nyt väittää, että voi olla myös täydellinen. Haluaisin nähdä ja koetella tuota täydellisyyttä, ja jos en saa niin tehdä, en usko siihen enkä ota siihen pinnistämisestä päänvaivaa.) Ja että silti tuon kaiken kummallisuuden voi ottaa vastaan armollisesti ja jopa huumorilla. (Huumori tapaa pettää siinä vaiheessa kun kipu astuu kehiin, ja siksi ennaltaehkäisy olisi kauhean tärkeää.) Kaikkea voi oppia ainakin vähän paremmin. Voi oppia pikkuisen tarkkaavaisemmaksi, voi oppia pois jostain haitallisesta tavasta vaikka senkin verran, että puolet kerroista muistaa tehdä asiat paremmalla tavalla - mikä sekin on melkoinen helpotus tukirakenteelle.

Joskus kun huomaan jonkun ottavan raskaasti vaikka sanan epäsymmetria tai tiedostamaton jännitys, mietin vähän, pitäisikö minun kertoa hänelle omasta pakkoliikkeestäni. Joskus kerronkin. Pakkoliikettä on pilkattu siinä määrin, että se uskaltautuu esiin enää yksin tai hyvin tutussa seurueessa johonkin muuhun kuin kommunikaatioon keskittyessä. Ei minun tarvitse sitä mitenkään painaa pois ryhmätilanteista, se osaa jo pysyä itsekseen poissa, kiitos peruskoulussa saadun palautteen. Pitkään kuvittelin, ettei muilla ollut pakkoliikkeitä. (Minua hävetti myös se, että tiesin minua kiikutetun neurologeille lapsena ja että vanhempani eivät meinanneet lakata uskomasta, että minussa oli jokin kehityshäiriö.) Mutta asuessani eri ihmisten kanssa olen huomannut, että joka ikisellä asuinkumppanillani on ollut pakonomaisia nykäysliikkeitä. Toisilla huomaamattomampia, toisilla sellaisia, ettei niitä voi olla huomaamatta, jos katselee sinne päin. Toiset ovat itse olleet tietoisia niistä ja toisille kysymykseni niistä on tullut yllätyksenä. Useimmiten olen kiitollinen omasta, varsin näkyvästä pakkoliikkeestäni - se on pakottanut opettelemaan armollista suhtautumista ja sen hyväksymistä, etten minä kokonaisuutena ole yhtä viallinen kuin kenties jokin suoritukseni tai tapani. (Siitä en osaa olla kiitollinen, että vasemmalla kädellä kasvojani hakatessani hakkaan toisinaan jännittävää kirjaa lukiessani nenänpiin rikki ja pahimmassa stressissä olen hakannut otsaani sormenpäillä mustelman pystymättä mitenkään pysäyttämään kättäni muuten kuin siihen toisella kädellä tarttumalla tai ihmisten ilmoille hakeutumalla. Mutta ihmisten ilmoille hakeutuminen voi tuntua hyvin pelottavalta, jos on sellainen tunne, että voi purskahtaa itkuun yhdenkin myötätuntoisen eleen myötä. Myös vasen hartiani ja lavanaluseni kipeytyy herkästi, koska pakkoliikkeestä on ergonomia kaukana.)

- -

Tässä välin kirjoittaminen keskeytyi, koska menin poimimaan luumuja, ja nyt kun palasin takaisin, en tietenkään enää muista, mihin olisin jatkanut. Luumujen poimiminen tuntuu ihmeelliseltä. Ajatella, että puu tuosta noin vain valmistaa tuollaisia sinipintaisia, sisältä meripihkan värisiä makeita pökäleitä.

Ehkä olin tulossa siihen ajatukseen, että voisiko kielteinen (hallitsemattomiin karannut) stressi olla aika paljon sitä, että on vaikea asettua juuri tähän tässä, tähän tilaan ja tilanteisiin, näihin tuntemuksiin. Ja että jos se on sitä, ei tunnu ihmeelliseltä, että se kytketään kielelliseen ajatteluun, onhan kielestä kirjoitettu niinkin, että se on kyky tuoda tähän tilanteeseen se, mikä on toisaalla. Itse kuitenkin pidän enemmän heitosta, joka on muistaakseni Umberto Econ. (Ääh, muisti.) Että kieli on se, millä voidaan valehdella.

Tunnen syvää tyytyväisyyttä siitä, että työskentelen tätänykyä alueella, jossa valehteleminen on likipitäen mahdotonta. Jännitykset kehittyvät, tuntuvat kämmeniin, laukeavat. Kroonistuvat, pitkittyvät, palaavat´tai saadaan ratkaistua joksikin aikaa. Tai suhtautuminen niihin muuttuu, sekin voi joskus laukaista tilanteen. Metrolla takaisin siirtolapuutarha-Helsingistä matkatessani tunnistin vasta päätä istuvan naisen omituisen liikehdinnän todennäköiseksi servikaaliseksi dystoniaksi. Ajattelin, miten hauraita meidän kehomme ovat. Ja miten kiitollinen sietää olla siitä, että oma hermotus toimii suhtkoht normaalisti. Ja miten uskomattoman hyvä olo tulee siitä, että tunnin verran aamussa virtauttaa liikettä, voitelee kehoa sisältäkäsin sitkeillä, joustavilla liikkeillä, joiden suunnanvaihdoksissa mikään ei töksähdä.

Ulkoilua naisseurassa

"Nyt olisi naisseuraakin", sanoo hoitaja ja iskee vanhukselle silmää merkitsevästi ja hymyilee sitten minuun ja pyörätuoliin päin. Mies katselee hämmästyneenä, joten ojennan käteni ja esittäydyn ja kerron, että nyt olisi tilaisuus päästä ulkoilemaan ja että on hehkuvan upea syyspäivä, pouta ja kaikkea, vähän punaista jo joissakin vaahteroissa. Miehellä on uteliaat silmät ja varma käsi, joka selittyy myöhemmin. "No tuota, ehkä sitten voisin lähteäkin", hän sanoo hetken silmäiltyämme.

Työnnän pyörätuolia ilmeettömiä käytäviä pitkin kohti ulko-ovea. Kun valo tulvahtaa vanhuksen syliin, hän vetäisee henkeä. "No onpa tosiaan kirkas paiste!" hän sanoo sitten ja vääntyy työläästi hymyilemään. Koska hänellä ei ole toiveita siitä, minne menisimme, työnnän häntä samaa hiekkatietä kuin edellistäkin vanhusta. Jutustelemme niitä näitä, käy ilmi, ettei mies ole ikinä aiemmin nähnyt lehtikuusia tai ei ainakaan muista nähneensä. Kävelemme lehtikuusten luo, vannotan häntä pysymään tuolissa, laitan jarrun päälle, loikkaan ojan yli ja juoksen nopeasti puille, valikoin kauniin pienen oksan ja katkaisen sen, juoksen takaisin, loikkaan. "Teissä on jotakin hevosmaista", vanhus sanoo. "En tarkoita loukata... jotakin hevosmaista." Ojennan oksan ja hymyilen. "No minä olen usein ajatellutkin olevani hevonen. Tarkasti havaittu. Vietin lapsena kaiken ajan tallilla ellen tanssitunnilla. Tässä. Lehtikuusi." Mies sivelee neulasia käsin ja silmät hämmennyksestä pehmeinä, hymyilee. "Tosiaan, ihan niin kuin sanoitte... tässä on todella neulasmaiset, mutta pehmeät lehdet." Nyökkään tyytyväisenä ja tarkkailen, miten kädet tapailevat vieraampaa maailman palasta.

Kun kävelemme takaisin päin, ennen kuin pysähdymme istumaan penkille toisen ulkoilijaparin kanssa hetkeksi, puhumme esteratsastuksesta. Tiedämme siitä aika lailla molemmat. Äkkiä mies kääntyy ja tarttuu käteeni pyörätuolin kädensijalla. "Ei, nyt minä tiedän, teistä tulee liikekumppanini. Olen jo pitkään etsinyt jotakuta, joka lähtisi Rio de Janeiroon... ensin voisi käydä karnevaaleissa, en ole vielä päässyt sinne asti, ja sitten voisimme alkaa kasvattaa hevosia. Olen jo pitkään etsinyt liikekumppania, joka ymmärtää hevosten päälle." Hymyilen, mietin, puskeeko suru vähän siitä läpi, ja vastaan: "No, näitä asioita kai täytyy harkita rauhassa, eikö... houkuttava tarjous joka tapauksessa." (Onhan se.) Ja sitten, katsoen laitoksen seinää, jonka viertä kierrämme: "Mutta ensin mennään juomaan iltapäiväkahvit sisälle, eikö vain?" Ja toinen vastaa: "Mennään vaan, minä tarjoan!"

Kun keplottelen pyörätuolia sisään hämäriin huoneisiin ja käytäville, hän kysyy, onko tämä ravintola uusi, kun hän ei mitenkään muista nähneensä sitä aiemmin.

Lojuisuus

Päivinä viimeisinä olen laskeutunut kummaan tilaan. Herään jotenkin uupuneena, rauhallisena. Ihan kuin joku olisi vähän ilmannut minua. Luen käännöstä viimeisen kerran. Alle puolitoista viikkoa aikaa, sitten siitä ei enää tarvitse murehtia. Olen samaan aikaan aika tyytyväinen ja levoton. Olen tehnyt jotakin, josta olin haaveillut, mutta jonka haaveen olin lytännyt epärealistisena haihatteluna. Olen toki monista kohdista epävarma, ja siksi levoton, mutta en oikein osaa olla tyytymätön, saamani mahdollisuus tekee niin kiitolliseksi, ja vaikka kaikki menisikin ihan persiilleen, olen kuitenkin kokeillut jotakin tällaista todella pelottavaa ja intellektuaalisen kuuloista. En osaa arvioida lainkaan, käännänkö ihan tuhohuonosti vai ihan ookoo. Mitään sen enempää en osaa odottaa, koska tämä on ensimmäinen käännökseni ja uskoni älyllisiin kykyihini, ahkeruuteeni ja ymmärrettävyyteeni ei ole edelleenkään palautunut gradun jäljiltä, ties palaako ikinä.

Vaikka ei sekään ihan turha keikaus ollut - sainpahan ainakin häpeästä itkuun purskahtaessani kuulla selvästi vanhempieni suusta, että heistä minulle tekee hyvää epäonnistua, koska elämäni on ollut aina liian helppoa hyvine kouluarvosanoineen ja mielenkiintoisine harrastuksineen. Missähän maailmassa he oikein elävät? Entä vaikeuteni ystävystyä ja oppia luottamaan ihmisiin? Minusta kuulosti ihan siltä kuin he olisivat halunneet sanoa, että heistä olisi parasta, että epäonnistun aivan kaikessa. (Paitsi rahan tahkoamisessa ja kyynärpäätaktiikassa, joissa kieltäydyn edelleen onnistumasta, koska ne osaa kiinnostua niistä.) Olen edelleen kumman kaukaisella ja lievällä tavalla vihainen noista sanoista ja asenteesta niiden takana, mutta kaipa unohdan tämänkin teeman vielä joku päivä. (Luulisi, että oman lapsen helppous ja ilo ilahduttaisivat eivätkä närästäisi, vaikka lapsi sitten olisikin hankala ja omatahtoinen ja muutenkin kummallinen eli erilainen kuin vanhemmat olivat kuvitelleet.) En ollut kuvitellut kenenkään ajattelevan toisesta ihmisestä niin, ja sitten kuulin sen omien vanhempieni suusta. Ei ihme, ettei suhteemme ole routakuoppia vailla. Tiedän, että monella tasolla he ovat iloisia, jos minäkin olen, ja koettavat kuunnella ja olla avuliaita ja tukea minua ja siskoa, mutta sen kaiken takana, kuten niin monissa muissakin heidän ihmissuhteissaan, on silti aina läsnä tämmöinen kumma näyttämisen halu ja toisten alaspäin tuuppiminen, jota en ole voinut kai ikinä sietää kovin hyvin ja joka kerta toisensa nousee esiin keskusteluissamme ja tekee minut kamalan surulliseksi.

No, ehkä koetan purkaa tätä heidän kanssaan vielä joskus. Heillä on eräs suunnitelma, jonka päämotiivi on rahan hankkiminen, mutta mehukkaana sivumotiivina erään heistä epämieluisan ja kadehditun sukulaisen nolaaminen ja tälle pitkän nenän näyttäminen. He nautiskelevat tällä toisen epäonnistumisen mahdollisuudella sillä kiihtymyksellä, etten tiedä, osaanko pitää siitä suuni kiinni. Viisainta se kyllä epäilemättä olisi, koska olen jo kauan sitten luopunut toivosta, että tämä heidän perussävelensä mihinkään muuttuisi. (Joskus ajattelen, että kaikki kirjoittamiseni on kirjoittamista sellaisille vanhemmille, jotka eivät suuttuisi niin helposti eivätkä käskisi minua elämään "maassa maan tavalla". Minusta tuntuu, että elän yhtä penteleen kulttuurishokkia koko elämäni - itse asiassa tämä tuli heti mieleen, kun luin Mikon kommentin Hurinan kommenttiboksista. Ei sillä lailla, että olisin jotenkin parempi kuin muut, olen välillä aivan karsea tapaus, mutta sillä lailla, että en osaa olla kaipaamatta muuttumista ystävällisemmäksi, empaattisemmaksi, suvaitsevaisemmaksi, en osaa olla kaipaamatta sellaista elämistä ikään kuin maailma olisi oikeudenmukainen jo, enkä osaa kuvitella sen mitenkään muuten muuttuvankaan reilummaksi ja oikeudenmukaisemmaksi.)

Itse en osaa sillä lailla toivoa kenellekään epäonnistumisia. En osaa kuvitella psyykkistä rakennetta, joka olisi niin vahva, että vakavat epäonnistumiset jotenkin jalostaisivat sitä. Enemmän ne näyttävät siittävän katkeruutta, kaunaa ja kostonhimoa. Vaikka voi toki olla, että olen väärässä. Pieniä vastoinkäymisiä tulee joka tapauksessa eteen, ja kaiken kanssa oppii tietysti elämään ja se voi olla hyväksikin empatian kannalta, mutta toisille epäonnistumisten toivominen tuntuu jotenkin epäreilulta. En ole tavannut kovinkaan monta ihmistä, jotka elättelisivät sellaista kaikkivoipaisuusfantasiaa, että heitä pitäisi hieman kopistella. En muista itse asiassa tavanneeni yhtäkään sellaista ihmistä. Nekin, jotka vaikuttavat pinnalta toivottoman itsekeskeisiltä ja itseriittoisilta, paljastuvat paremmin tutustuttaessa yleensä monesta asiasta pahoillaan oleviksi, epävarmoiksi, suuttuneiksi ja surullisiksi siitä, etteivät kykene hahmottamaan toisten toimintaa. Eipä heitä taitaisi kopauttelu tehdä iloisemmaksi, onnellisemmaksi ja tyytyväisemmäksi... Ennemminkin tarvitaan kivaa yhdessä tekemistä ja hyvät itsen käyttöohjeet, jotka heille voi ojentaa kanssakäymisen ohjenuoraksi.

Olen tietysti lukenut tuhottomasti epäonnistumisten voitoiksi kääntämisestä ja miettinyt paljon sitä, olenko jotenkin itse vahvistunut, karkaistunut tai hioutunut niissä vaikeissa kokemuksissa, joita olen joutunut läpielämään. (Ja jotka eivät ole tarkalleen ottaen kenenkään syytä kuten ei kai mikään tässä maailmassa; syy-seuraussuhteet ovat tavattoman monimutkaisia.) Mitä muuta elämänkokemus on kuin monenlaisten asioiden läpielämistä ja tutkimista ja kasaantumista? Ehkä jonkinlaista itsetuntemusta (kuten että ei ole mitään kovin kiinteää minää paitsi menneisyys-minä, joka meni jo) ja maailmantuntemusta kertyy vähitellen?

Mutta ei se tunnu miltään itsestäänselvyydeltä. Jos ihminen ei pysy tarkkaavaisena, jos hänessä ei ole vahvana itsetietoisuutta, itsevalvontaa ja itsetutkiskelua, jos hän ei koeta purkaa automatisoituneita luontumuksiaan (ja purkutyö alkaa kai luontevimmin siten, että niitä tarkastellaan avoimin mielin ja arvottamatta, vasta sitten tulee häpeä tai nauru tai molemmat, tai suru tai säikähdys tai ärtymys omasta mahdottomuudesta ja kenties halu muuttaa asioiden juoksua; mutta siihen menee aikaa, liian pitkä aika, jotta toiset pysyisivät lainkaan kärryillä siitä, mitä tapahtuu), hän voi kai ainakin teoriassa toistaa virheet tuhansia ja tuhansia kertoja. Vain se, mikä huomataan ja tunnetaan, voi tulla muutoksen kohteeksi, kirjoittaa monikin psykologi, filosofi ja kehoteknikko. Syy olla kiitollinen ärsyttävästä havainnosta. Syy olla kiitollinen siitä, että havaitsee olevansa virheellinen, rikkinäinen ja outo, ja kovin toisenlainen kuin haluaisi... koska voisi olla myös niin, ettei sitä vain havaitsisi.

Olen miettinyt tuota epäonnistumismahdollisuutta paljon viime päivien aikana. On aivan mahdollista, että käännös on ihan karmean huono, vaikka toki osaankin rukata lauserakenteen kivaksi. Mutta olen jotenkin kumman rauhallinen, koska tiedän tosissani yrittäneeni. Ja tiedän, ettei kukaan voi olla kaikkien alojen asiantuntija. Tai edes oman työnsä, noin alkumetreillä... Sittenpähän nähdään, mitä tapahtuu, saanko uuden kirjan käännettäväksi vai keksinkö jotakin aivan muuta. Joka tapauksessa palkkiolla voin maksaa loppuvuoden yrittäjän ennakkoverot ja kirjanpitäjän palkkiot ja yrittäjäneläkkeen ja silti vielä melkein puolet jää käteen. Kaikki loppuvuoden työt ovat sitten pelkkää plussaa. Vaikka en ole pihi, olen siinä mielessä tarkka raha-asioista, että maksan mieluusti kuluja vähän ennenaikaisesti, jottei sitten myöhemmin tarvitse huolehtia siitä, riittävätkö rahat siihen tai tähän. (Siksi pidän esimerkiksi pienestä asunnosta - jos maksaisin kaksi kertaa enemmän vuokraa, en ehkä voisi käydä aina vesijuoksemassa tai ostaa Ditty Bopsin uusinta levyä heti sen nähdessäni.)

En ymmärrä, miten voin olla näin rauhallinen, vaikka kaiken järjen mukaan minun pitäisi itkeskellä ja hyperventiloida epäonnistumisen mahdollisuutta ajatellessanikin. No, ehkä olen oppinut jotakin ja seestynyt. Tai ehkä on vielä liian vaikeaa arvioida sellaista. En vain näytä osaavan nyt pelätä.

Sen sijaan huomaan kyllä olevani jotenkin uupunut. Suon itselleni luvan lojua ystävältä koeajalla olevalla tempur-patjalla, jonka kuvittelisin ostavamme, ellei nyt jotakin aivan kummaa ilmaannu. Kuuntelen musiikkia, jonka lainasin kirjastosta. En oikeastaan osaa tykästyä mihinkään muuhun kuin Sarah Vaughanin levyyn. Kuuntelen myös sitä Ditty Bopsia, jonka ostin iTunesista. Ihan loistavaa, että levyjä voi nykyään ostaa edullisesti eikä niiden mukana tule aivan turhia materiahärpäkkeitä - kuuntelen musiikin joka tapauksessa koneelta, ja joutuisin ensin tilaamaan levyn ulkomailta tai etsimään sitä levykaupoista ja sitten kopsaamaan levyn koneelle. Nyt voin vain imaista levyn ja kuunnella sitä. Hämmentävää.

Yksi lojuisuuden piirteistä on, etten oikein osaa sanoa mistään mitään. Tai kirjoittaa. Voi olla, etten saa kirjoitettua pariin päivään. Se on kyllä aika huvittavaa, kun ottaa huomioon, miten vähän ponnistuksia blogin pitäminen vaatii... mutta tuntuu, että sydämeni on toisaalla, tuossa kirjassa, sen ajatuksissa, surutyössä kun niistä pitää päästää irti, ja lievässä haikeudessa, koska tiedän, miten helposti unohdan. En haluaisi unohtaa tätä kirjaa. Se on ehdottomasti viisain kirja, jonka kanssa olen ollut työtekemisissä.

Unohdan sen. Elämä kulkee eteenpäin. Olen samalla tavalla kaihoisa ja rauhallinen kuin hyvinä jaksoina. Eivät ne jatku ikuisuutta.

Sitä paitsi en mitään halua niin kovasti kuin työntää tuon tekstin käsistäni. Olen hengittänyt sitä nyt jo kohta neljä kuukautta. Olen utelias sen suhteen, mitä siitä jää mieleen, mitä muistan puolen vuoden kuluttua. Ja haluan levätä kokonaisen päivän, kävellä kiireettömästi poudassa, haluan kevään.

Lempeä eläkeläisjumppa ja muita haasteita

Eilinen ja tämänpäiväinen jumppatunti - käyn to ja pe aamujumpassa, hyvä ratkaisu, osoittavat tarpeen tutkistella omaa tekemisen tapaa. Torstain lempeä ja mainoksessakin asti eläkeläisille sopivaksi kehuttu jumppa nimittäin veti minut ihan maitohapoille. Kun jumppaa kerran mainostettiin kevyeksi, iloiseksi ja irroittelevaksi, päätin tehdä liikkeet todella huolellisesti ja täsmällisesti, syvät vatsalihakset pidossa ja syvähengittäen. Olin jo vartin jälkeen ihan henkihieverissä, mutta jatkoin tahtia sinnikkäästi, ja jumpan loppupuolella kerran revähtänyt ja näemmä koskaan siitä leppymätön vino selkälihakseni alkoi protestoida, kun venytin sitä niin tarmokkaasti. Tänään raahustin sitten jumppaan jokseenkin koirankorvilla ja vähän surheana siitä, jaksanko tehdä mitään.

Mutta mitä vielä! Opettajan piti tulla erikseen sanomaan, etten saa yrittää tehdä niin kovasti ja nopeasti. Että on parempi, ettei melkein mitään tapahdu kuin että remmon lihakset kireiksi. (No, tämä ehkä selittää, miksi lihakseni ovat lapsesta saakka olleet aina varsinaista vaijeria.) Katsoin häneen kysyvästi ja minusta tuntui, ettei mitään tapahdu. "No nyt se on hyvä", hän sanoi. Seisoin lopputunnin ja kuulostelin, miten kummalliselta tuntuu olla tekemättä melkein mitään.

Se on todella kummallista!

Tunnen monia ihmisiä, jotka ovat valinneet itselleen tehokkaita lajeja ja jotkut heistä ovat ääneenkin kummastelleet mummojumppainnostustani. Moni ystäväni vannoo nimenomaan astangajoogan nimeen, mutta itse en tahdo mennä astangaan, koska minusta on paljon parempi ja haastavampaa, että nimenomaan tungen itseni sellaisiin ryhmiin, joissa en voi nitkuttaa itseäni tehokkuudenpuuskassa jumiin. Haen liikunnasta nimenomaan haastetta hidastaa, olla keskittymisestä huolimatta hyvin levollinen ja melkein mitään tekemätön. Haen sitä olotilaa, jossa voin päästää irti kiireestä ja suorituspaineista, täsmällisyydestä ja halusta tehdä asiat perinpohjaisesti. Samalla tietysti haen tilaisuutta, jossa saan täsmällisesti ja perinpohjaisesti keskittyä tuohon irti päästämiseen...

Se on hurjan haasteellista. Aina välillä, kuten eilen aamulla, unohdan aivan täysin, miksi ihmeessä olen valinnut lempeän, eläkeläisillekin soveltuvan iloisen aamujumpan. Ja silloinkin, kun muistan, että varsinainen haaste on olla rehkimättä ja antaa liikkeen tapahtua kuin itsestään, ilolla, se on kovan itsen vahtimisen ja uudelleensuuntaamisen takana. Mutta tahdon oppia tässä paremmaksi. Olen huomannut, että monet neuvot, joita annetaan levottomien ja keskittymiskyvyttömien asiakkaiden terapian helpottamiseksi, pätevät itseenikin. Esimerkiksi: asioita on paljon helpompi käsitellä kävellen. Kunpa voisin kääntää kävellen! No, usein kyllä pyörinkin hieman satulatuolilla tai nakuttelen jaloilla lattiaan tahtia. Jos en tee niin, saatan huomaamattani husia oikean käden kynsillä nenän ihon rikki. (Tämä pakkoliike oli ovenkarmeja päin kävelemisen lisäksi pääsyy siihen, että vanhempani olivat pitkään vakuuttuneet, että minussa oli jotakin pahasti pielessä, ja että he raahasivat minua asiantuntijoiden tekemiin neurologisiin tutkimuksiin lapsena. Neurologien mielestä minulla oli vain vähän putkimainen keskittymiskyky ja liikaa virtaa... suunnilleen samaa mieltä olen nykyään itsekin.) Toinen hyvä vaihtoehto on väsyttää itsensä ennen hommiin ryhtymistä. Iltajumpissa olenkin jo aika kiitettävän rento.

Mutta aamujumpat, huuooh. Toisaalta tiedän, että kun kävelen jumppaan puoli tuntia, jumppaan tunnin ja kävelen puoli tuntia takaisin, pahimmat liikavirrat on purettu ja keskityn työhön jotenkin leppoisammin ja paremmalla tuulella ja muistan usein myös syödä, juoda ja käydä vessassa. Mutta toki haluaisin jumpassakin olla rento ja kuvitella, että olen jo oppinut rentoutumaan elämässä... valitettavasti se ei vain taida pitää paikkaansa.

Jos kyse olisikin siitä, että voisin jättää kahvin tai teen tai muut piristeet pois, homma olisi yksinkertaisempi. Mutta en käytä niitä nytkään. Mistä tämä energisyys tulee? Miksi toisten on vaikeaa jaksaa tehdä suunnilleen mitään ja toiset, kuten minä, pompahtelevat paikallaan, jos eivät voi koko ajan keskittyneesti paneutua johonkin? Univaikeuksissakin minua on auttanut kaikista parhaiten se, että olen antanut itselleni luvan keskittyä tietoisesti johonkin. Esimerkiksi pupillien asentoon ja hitaasti, huoaten hengittämiseen. Koska jos vain makaan paikallani ja koetan olla tekemättä mitään, tulen aivan sekopäiseksi.

Kunpa kyse olisi vain kehosta, mutta eiväthän keho ja mieli ole sillä lailla erilliset. Myös mieleni on enimmäkseen kuumottava säde, jonka tahdon keskittää johonkin muuhun kuin itseensä. Mitä monimutkaisempi teksti, sen parempi. Silloin voin onnistuakin istumaan hiljaa asiaa problematisoimatta. Keskittymisharjoitukset, sellaiset rentouttavat mielen tyhjennykset, onnistuvat nekin parhaimmin, jos minun ei tarvitse olla paikallani. Normaali paikallaan istuminen tai makaaminen tuntuu aivan kauhealta. Ehkä opin vielä joskus senkin, mutta toistaiseksi saan tyhjennettyä mieleni parhaiten vesijuoksemalla tai jonkin lihaksen venytykseen samalla keskittyen tai tietyin pilatesliikkein. Sillä tavalla käyn oikein rennoksi ja äkisti ajatukset liikahtelevat ihan rauhallisesti ja tyyninä.

En ole varmaan ikinä halunnut itse istua tai maata, ellen ole sitten juuri kääntänyt aaria maata tai kävellyt kymmeniä kilometrejä, eli siihen on useimmiten joutunut pakotettuna jonkun toisen toimesta. Koulu oli tältä kannalta aivan helvetillinen laitos. Kaksitoista vuotta yritystä istua hiljaa ja kauniisti! En lapsena vielä kyseenalaistanut niin voimakkaasti opettajan sanomisia, mutta nyt aikuisena tuntuu aivan hullulta, että oppimisesta piti tehdä niin vaikeaa, että enimmäkseen oli vain aivan levoton siitä, miksi ei jo edettäisi, tylsistynyt, osasi opetetun, olisi halunnut karata ulos juoksemaan ja ihailemaan kasveja, mutta oli vain istuttava paikallaan ja näytettävä siltä, kuin nuo jankkaavat asiat jaksaisivat edelleen kiinnostaa. (Ihme kyllä, en oppinut inhoamaan tietoa sinänsä, ainoastaan koulua. Ja olivat oppitunnit kuitenkin parempia kuin välitunnit, joiden tarkoitusta en koskaan oppinut ymmärtämään kouluiässä. Jälkeenpäin olen tuumaillut, että niissä oli varmaankin tarkoitus oppia sosiaaliseksi. Minun ongelmani oli ja on se, etten ole koskaan tahtonut oppia sosiaaliseksi niillä säännöillä, joissa ihmisten välille on viritetty käsinkosketeltava ja julma hierarkia. Huomaan edelleen mieluummin jättäytyväni syrjään silloinkin, kun minulla olisi aihetta epäillä, että sijoittuisin hierarkiassa varmaankin oikein mukavasti. En pidä siitä, että joku katsoo aiheekseen alistua minulle tai pomottaa minua. Ei tasavertainen toimiminen ja keskustelu ole niin vaikeaa!)

Huooh, nyt lopetan kirjoittamisen, koska tämä on samaa hemmetin mielen hurisemista. Yritän yrittää tässäkin vähemmän. Onhan se aika huvittavaa, että yritti kirjoittaa kuinka pinnallisesta ja hassusta ja pienestä asiasta tahansa, mielen pora jyrskähtää kiinni asioiden pintaan ja alkaa porata kohti maailmankaikkeuden ydinmehuja välittömästi... Mikä on tämä halu ymmärtää, selittää, tarkkailla, ottaa selville? Eivätkö asiat voisi vain tapahtua?

No, seuraavaksi aion antaa työni tapahtua usean tunnin ajan.

Hajamielisyys

Muistan joskus lukeneeni kirjaa (mutta en kylläkään, mistä kirjasta oli kyse), jossa hajamielisyys ja keskittymiskyky oli asetettu vastapariksi. En tiedä, mitä kirjoittaja tarkoitti hajamielisyydellä, mutta selvästi jotakin aivan eri seikkaa kuin itse tarkoitan. Minussa näet hajamielisyys liittyy keskittymiskykyyn: kyse on saman ilmiön kahdesta eri puolesta.

Kun lähden ystävän luota, jo portaita alas laukatessani (se on laukkaa, ei kipittämistä tai jyskyttämistä, jumputtamista tai ravaamista, eikä etenkään verkkaista käyntiä, joka minun pitäisi muistaa ja omaksua tyylikseni polviparkojeni takia) ajatukseni suuntautuvat erääseen ratkaisuun käännöksessä. Kääntelen ja makustelen sanoja suussani. Ne polttelevat kuin väkevä salmiakki.

Muistikuva, jonka onnistun kutsumaan, liittyy kadun ylittämiseen. Siinä vaiheessa minun on täytynyt poistua rapun lisäksi myös sisäpihalta ja kulkea pätkä katua ylöspäin. Ei autoja, yli siis. Vilkaisen entistä kouluani ja sanallistan ajatukseni: "koulunviertä kulmaan asti, kulmasta leipomolle". Sitten laskeudun takaisiin käännösratkaisuun.

Jossakin vaiheessa ympäristöä tietoisten prosessien ulkopuolella tarkkaillut kehoni havahtuu siihen seikkaan, että kuljen väärään suuntaan. Olen seurannut koulun väärää seinää! Käännyn kannoillani puoliksi harmistuneena ja puoliksi huvittuneena. Mitä sekopäistä meininkiä!

Muistan monia muitakin tällaisia tapahtumia ja moitteita hajamielisyydestä, kun oikeastaan se, mistä minua olisi pitänyt moittia, on liian hallitseva keskittyminen johonkin toisaalla. Vai liekö sekään tarkka ilmaus? Eiväthän ajatukseni ja kiinnostuksenkohteeni todellakaan ole "jossakin toisaalla" vaan nyt, tässä, nämä. Ne saattavat täyttää elämänkenttäni tällä hetkellä paljon suurempina ja läsnäolevampina kuin talot ympärilläni. Jos joku toinen ei havaitse niitä, ei se silti tarkoita, etteivätkö ne muodostaisi lähestulkoon ylhäisessä yksinäisyydessään sitä ympäristöä, jossa kävelin väärää seinänviertä.

Tarkoittaako hajamielisyys usein vain sitä, ettei hajamieliseksi moitittu keskity siihen, mihin joku toinen haluaa tai olettaa hänen keskittyvän? Voidaanko toisen tarkkaavaisuutta kääntää moittein? Ja jos tarkkaavaisuus saadaankin suunnattua oletettuun aiheeseen moittein, onko tämä uudelleensuuntautuminen ehkä rikkonut jotakin moititun omasta tahdosta? ("Se, mistä sinä olet kiinnostunut, ei merkitse mitään." Kärjistettynä, tietysti. Kuinka monta toistoa tarvitaan, että tämä alkaa tuntua relevantilta epäilykseltä?)

Voisiko hajamielisyys joskus viitata myös siihen, ettei ihminen osaa oikein keskittyä mihinkään (kuten hajamielistä joskus syytellään)? Mutta eiväthän keskittymisvaikeuksista kärsivät ihmiset ainakaan aina muistuta hajamielisen stereotyyppistä mielikuvaa. He eivät jää istumaan uneksiva ilme kasvoillaan eivätkä lähde kulkemaan väärää tietä johonkin muuhun uppoutuneena.

Minulla on ollut ystävä, joka olisi ehkä voinut saada jonkin tarkkaavaisuushäiriön diagnoosin. Koetin tukiopettaa hänelle matematiikkaa ennen ylioppilaskirjoituksia. Hän oli hyvin läsnä kommunikaatiotilanteessa, sanavalmis, hyvin vastahankainen ja uhmakas ja kutsui matemaattisia merkintöjä salakieleksi ja kusetukseksi. Hän ei yksinkertaisesti osannut suunnata tarkkaavaisuuttaan yhtälöön edessämme enkä minäkään tietenkään osannut suunnata hänen tarkkaavaisuuttaan. (Sitä paitsi hän oli ystäväni - ilman sitä olisin tuskin äkännyt, ettei hän yksinkertaisesti kykene keskittymään kahta sekuntiakaan yhtälön tutkimiseen vaan alkaa heti kiihtyä ja kapinoida moista mahdottomuutta vastaan. Kyllähän minä tiesin, ettei hän vastusta oppimisen ideaa eikä sitä, että pakotan hänet töihin, koska en pakottanut. Itsehän hän apua pyysi ja halusi oppia.) Päätin laskea muutaman yhtälön esimerkiksi, jos vaikka tekemisteni seurailu tuottaisi hänessä jonkin oivalluksen. Keskityin sekä lukuihin että asian ääneen selittämiseen. Hän keskeytti minut jo heti alkuunsa ja kysyi, miten jaksan tuota paskaa niin pitkään. "Häh?" kysyin hämmentyneenä. "Niin on vaan tehtävä. On vain pakko laskea vaihe kerrallaan. Ei nää muuten tule valmiiksi. On jo aika hyvin, jos muistaa et aina ekaks tulee tää vaihe. Katso, tää tässä." En usko, että minusta oli lainkaan apua. (Minulle pestistä oli kyllä apua. Tajusin, että minulla oli jokin kyky, jota en vielä silloin tarkasti hahmottanut, nimeämisestä puhumattakaan, ja ettei tuo kyky ollut itsestäänselvyys. Olin jossakin vaiheessa oppinut suuntaamaan tarkkaavaisuuttani ja kohdistamaan sen sellaiseenkin, mikä ei ensi silmäyksellä vaikuta kovin houkuttavalta. Joskus jonkin asian tahtominen edellyttää kaiken maailman hanttihommia, mutta eivät ne tunnu turhilta, koska tietää niiden liittyvän tavoitteeseen. Sellainen asenne tai taito kohdistaa tarkkaavaisuutensa ei siis ollutkaan mikään itsestäänselvyys.)

Hajamielinen ei olisi se sana, jolla kuvaisin tuota ystävääni. Kuvaan sillä sen sijaan mielelläni itseäni, koska tunnistan helposti, että monet toilailuistani ja kummista äkkikäännöksistäni kävelyillä liittyvät siihen, kuinka keskityn johonkin aivan toiseen kysymykseen kuin moni muu olettaisi. Suurpiirteistä taloudenpitoani helpottaa se, että mieskin on samalla lailla hajamielinen. Tiskivuoren sulkeistaminen käy aivan huomaamatta. Yksityiskohdista helpommin ahdistuvat ihmiset eivät varmasti sietäisi toistuvaa kämpän kaaostumista "olennaiseen keskityttäessä". Se saa miettimään, olisiko oikea vastakohta hajamieliselle kenties pikkutarkka? Mutta ei, ei sekään tunnu oikealta, koska hajamielisyys toisaalla on usein pikkutarkkuutta jonkin muun suhteen. Tietoisesti läsnäoleva? Siinäkin on kummallinen todellisuudellisuuksien painotus - ikään kuin läsnäolo pinnanmuodostuksessa, katuverkossa ja keskustelussa olisi jotenkin todellisempaa kuin läsnäolo piinaavassa ongelmassa tai kiintoisassa pähkinässä tai jossakin keskustelun askarruttavassa yksityiskohdassa.

(En oikeastaan edes tahdo ajatella keskittyneesti kuviteltua tilannetta, jossa piinaava ongelma olisi jotakin niin häpeällistä tai ylitsevyöryvää, ettei sen olemassaolosta tai laadusta voisi puhua kellekään. Ja silti se lähestulkoon täyttäisi elämänkentän ja estäisi huomion kiinnittymisen kaikkeen muuhun. Ehkä voimakas trauma onkin juuri tällainen ongelma?)

Kaikki tämä kenties turha pähkäileminen (joka ei siis mitenkään liity käännösratkaisuun vaan nousi mieleen siitä riemastuttavasta varmuudesta, jolla taitoin matkaa koulun väärää sivua havahtumiseeni saakka) saa miettimään, josko sittenkin hajamielisyyden vastakohta olisi Jumala. You know, kaikkien näkökulmien yhtäaikainen summa. Joka näkee kaiken aikaa ja kaikkialle. Olen kyllä ihan tyytyväinen siihen, etten ole Jumala. Luulen, että pitkästyisin ainakin kaikkein tyhmimpiin näkökulmiin ennen pitkää. En tahtoisi sietää niitä ja mitä sitten tapahtuisi? Häviäisikö maailmasta viha, väkivalta ja rasismi? Millaista elämä sitten olisi? (Jos oletetaan, että on Jumala, en osaa olettaa, mutta näin hypoteettisesti ees, niin on ihan pakko tunnustaa, että minusta hänen ehkä hämmentävin piirteensä olisi se, että hän tahtoo sietää vaikka mitä kouhotusta. Se suvaitsevainen löperöys menee kyllä yli ällin. Eikö valta lainkaan turmele häntä, vai onko juuri löperöys ja piittaamattomuus turmeltuneisuuden osoitus?)

Tai sitten hajamielisyyden vastapooli voisi olla se kuuluisa tippaleipäaivo (jolloin hajamielinen on putkiaivo). Olisi kiinnostavaa tietää, kuinka tippaleipäaivoinen ihminen voi olla. Ja tunnenko yhtään sellaiseksi itsensä tunnistavaa. Sellaista, jonka tarkkaavaisuus aidosti keskittyisi moneen asiaan yhtäaikaisesti. Ja jos on, miksi heitä ei kutsuta hajamielisiksi, kun heidän mielensä kerta heijastelee kärpäsensilmissään satoja tarkastelun kohteita yhtä aikaa ja onnistuu siten hajauttamaan keskittymisen moneksi säteeksi?

Kylläpä suomen kielessä onkin kinkkisiä sanoja.

Kirjoitus joka alkaa metakognitiosta ja leviää vaikeasti nimilaputettavaksi

Viime päivinä olen ajatellut ihan tuhottoman paljon metakognitiota. (Että tuohon on vaikeaa löytää linkkiä, koska metakognitiosta puhutaan melkein aina oppimisteorian yhteydessä; toki elämä on oppimisprosessi mutta on se hitto vie muutakin ja minua kiinnostaisi enemmän elämismaailman suhde siihen, miten osaa suunnata ajatuksiaan ja ottaa niistä vastuuta.) Se ei johdu vain siitä, että kääntämässäni kirjassa myönteistä muuttumista tarkastellaan metakognitiivisena kykynä (jotta voisi muuttua, pitää osata muuttua tai saada joltakulta opastusta asiaan) vaan monista muistakin kirjoituksista, joita olen viime aikana lueskellut. Nyt kai käännös on virittänyt minut ajattelemaan metakognitiivisia taitoja. (Olen niistä tällä hetkellä paljon kiinnostuneempi kuin metakognitiivisista tiedoista - minusta vaikuttaa näin näppituntumalla siltä, että suurella osalla ihmisistä on melko paha jumi metakognitiivisissa tiedoissa eli he eivät päivitä niitä riittävän usein; minäkin toki kuulun tähän joukkoon mutta koska ajattelen paljon näitä asioita - pakkohan minun on, kun käännän ja toimitan terapiakirjallisuutta ja olen ihan yhtä lääkärikirjaneuroottinen kuin kuka tahansa muukin - ja kyseenalaistan tietoisesti sen, onko järkevää sitoutua stabiiliin minäkuvaan, päivityn sentään melko siedettävällä tahdilla; taidan yleensäkin olla kiinnostuneempi taidoista kuin tiedoista, koska tiedot unohtuvat niin paljon helpommin. Tämä on ehkä kumma tulkintani muistaakseni Platonilta omaksutusta ajatuksesta, että mieli on parempi tilkitä siten, ettei se vaadi koko ajan superpaljon uusia ärsykkeitä ja rakkauksia ja ties mitä, että se on yksi tie kohtuullisuuteen.) Ja kun metakognitiivisten taitojen ajatus myllää mieleni taustalla, luen melkein kaiken ajatellen, mitä metakognitiota tässä on käynnissä tai onko tai aiheuttaako metakognitiivisen harkinnan puute tässä nämä pulmat. Esimerkiksi: Odottaako ihminen tässä voivansa muuttua? Haluaako hän ottaa vastuun tuntemuksistaan? Paneeko hän hanttiin nykyiselle itsekuvalleen ja jaksaako hän sinnikkäästi ilmoittaa, että okei, nyt toimin näin eikä sitä voi muuttaa, mutta pari vuotta eteenpäin ja en enää tee tätä virhettä.

Esimerkiksi luin uudestaan Eufemian kirjoituksen kunniasta. (Joskaan en kommentteja: niitä oli aivan liikaa. Muistaakseni luin kommentit joskus aiemmin, nyt en jaksanut.) Pidän kovasti etenkin tästä kohdasta:

Sanon saman asian toisin: minusta itsensä on syytä ottaa sen verran vakavasti, että miettii mitä haluaa haluta. Itsen tapauksessa ymmärrän vakavasti ottamisen pitkälti vastuun ottamisena. On syytä ottaa niin vakaa vastuu teoistaan kuin mahdollista; siksi haluan ottaa vastuun myös haluistani. Minua ei kiinnosta suhtautua haluihini fatalistisesti.

Minulla on haluihini aika samanlainen suhtautuminen. Mikäli nyt tulkitsen ollenkaan oikein - sorry, jos en. (Höh, en tahtoisi olla nolo fani...) Samoin tunteisiini. Minua ei kiinnosta suhtautua niihinkään fatalistisesti. En pidä ollenkaan siitä, että ollessani riittävän väsynyt ja ahdistunut joistakin käytännön asioista, kuten nyt vaikkapa yrityksen perustamiseen liittyvistä käsittämättömistä vänkäämisistä erilaisissa "neuvontapalveluissa", joissa minulle koetettiin tunkea haluja, joita en tahdo enkä aio ottaa vastaan, kuten "halu menestyä taloudellisesti - eihän siitä mitään haittaa olisi" (mutta olisi siitä minusta, kun työmäärä lisääntyisi tai ainakin minulla olisi äkisti enemmän rahaa, jonka saattaisin käyttää johonkin, mikä minua ahdistaisi kuitenkin, esimerkiksi lentolippuihin), virityn sillä lailla piikit pystyyn, etten pysty kokemaan oikein missään seuraan kuulumisen tunteita ja näen toiset mutta ennen kaikkea itseni kävelevinä ongelmakuormina ja koen itseni hyvin riittämättömäksi sanomaan mistään mitään. Ja kun olen riittävän väsynyt, en jaksa kysyä, ovatko nämä tuntemukset kovin paikkansapitäviä ja kokemisen arvoisia. En pidä tuosta tilasta ja haluan olla tarkempi sen suhteen, etten päästä kokemusta karkaamaan harkitusta suunnasta. Teen voitavani ja koetan tehdä sen lähestymistavoitteiden kautta eli opettelemalla uusia hallintataitoja, en välttämällä ihmisseuraa, jossa oma sopeutumattomuus ja sopimattomuus tiivistyy kirkunaksi, jota on melkein mahdoton sietää.

Hahmotan tässä kohden aukon metakognitiivisissa taidoissani ja aion käydä siihen käsiksi, koska totta hitossa en halua olla näin hankala.

Muuten olen kyllä aika tyytyväinen metakognitiivisiin taitoihini. (Tuntuu järkevältä olla iloinen siitä, mikä onnistuu, eikä nureksia kuuta taivaalta.) Minusta tuntuu, että se kaikki, mitä koulussa arveltiin milloin matemaattiseksi, milloin kielelliseksi ja milloin visuaaliseksi lahjakkuudeksi, on oikeastaan vain metakognition ansiota. Minun on helppoa keskittyä hetkellisesti täysin johonkin asiaan, suuntautua siihen kuin tarkasti rajatun valokeilan. (Liisa Keltinkangas-Järvinen pitää tätä temperamenttipiirteenä, ei hankittuna taitona, mutta oli se kumpi hyvänsä, kyse on joka tapauksessa metakognitiivisesta taidosta tai temperamenttipiirteestä.) Aviomieskin oppi alle puolessa vuodessa, että kun luen tai kirjoitan, minulle on ihan turhaa sanoa mitään. En vain rekisteröi koko ääntä, se ei pääse tajuntaani saakka. Nyt käännöksenkin kanssa olen unohtanut syödä, juoda, istua järkevässä asennossa ja pissiä monet päivät. Sen sijaan siinä on vielä kehittämistä, että muistaisin onkia itseni ylös tuolta hyväntuulisen, hyrisevän keskittymisen piiristä ennen kuin olen ihan romuna ja kello on viisi illalla ja onnahtelen kylmälle teekupille.

En oikein tiedä, pitäisikö minun olla iloinen tästä intensiteetistä, mutta koetan olla. Onhan siinä hyötyjä, joskin haittojakin.

Oikeastaan kaikki metakognitiiviset aukot taitavat ammottaa vuorovaikutuksen kohdalla. Joskus mietin, ovatko satunnaiset vaikeuteni vuorovaikutuksessa sen perua, että vuorovaikutus on harvoin riittävän intensiivistä eikä siten tarjoa tilaisuutta riittävästi keskittyä tuolla antoisalla tavalla. Usein ihmiset vaikuttavat kauhean harvasanaisilta ja pidättyviltä, ja minä taas haluaisin aivan loputtomasti paitsi heidän eleidensä (niitä he sentään eivät pidätä) raakadataa, myös heidän jäsentelytyylinsä raakadataa. Miten muuten onnistun puhumaan heidän kanssaan heidän kielellään, jos minusta tuntuu, että on jokin asia, josta heidän olisi hyvä tietää, tai haluan kysyä jonkin kysymyksen, koska en ymmärrä jotakin asiaa? Usein käy niin, että kun kysyn tarkentavan kysymyksen ymmärtääkseni jonkin sanotun, tajuan, ettei toinen ole ymmärtänyt kysymystäni lainkaan tai että en osaa puhua hänen kieltään (mikä on oikeastaan sama asia). Se tekee hieman surulliseksi, etenkin jos vaikuttaa siltä, ettei toinen juuri ponnistele yhteisen kielen saavuttamisen eteen. Vaikka tietysti ymmärrän, että hänellä on oikeus tehdä niin. Ei hänen tarvitse haluta keskusteluyhteyttä. Eikä sitä kai koskaan täysin voikaan saavuttaa. Sitä varten on kehollinen hellyys, osoittamaan, että vaikka puhummekin eri kieltä edelleen, pitelen sinua hellästi ja samalla ennalta-arvaamattomasti. Ja varmasti jotenkin itse vaikutan näihin reaktioihin ja asenteisiin myös, tunnun jollakin tavalla ahnaalta kommunikaatiolle tai jotakin muuta hirvittävää... mutta toisaalta, olen kyllä melko tyytyväinen siihen, miten vuorovaikutus noin keskimäärin sujuu.

Tosin joskus huomaan miltei ärtyväni, jos tunteitani peilataan liikaa ilman mitään niiden tutkimista ja koettelemista (eli sen selvittämistä, ovatko ne koettuudestaan ja todellisuudestaan huolimatta juuri sillä lailla kokemisen arvoisia; aika usein ne eivät ole ja tiedän sen oikein hyvin, vaikken olekaan vielä keksinyt, millä työkalulla pureutuisin kyseiseen tuntemukseeni. Äh, tämä kuulostaa harvinaisen sekavalta eli annan esimerkin: kaikki seikat, joita pelkään, eivät ole pelkäämisen arvoisia - jos maltan syventyä tutkimaan tilannetta ja tuntemuksiani hieman tarmokkaammin ja pidempään, huomaan usein pelon aiheettomaksi ja jostakin toisaalta tähän tilanteeseen salakuljetetuksi). Sen lisäksi, etten tahdo suhtautua fatalistisesti haluihini (joista tunteet osaltaan kumpuavat), en selvästi pidä siitäkään, että toiset suhtautuvat niihin ikään kuin annettuina, ikään kuin minulla ei olisi metakognitiota tai sen mahdollisuutta lainkaan. Mutta koetan aktiivisesti olla loukkaantumatta siitä, koska ehkä näillä ihmisillä on jotenkin toisenlainen hahmotus asiasta tai ehkä he ovat elämässään sellaisessa vaiheessa, jossa tarvitsevat pelkkää hyväksyntää kerta toisensa jälkeen ja voimavarat eivät riitä haastamiseen. (Tunnen senkin vaihteen riittävän hyvin tietääkseni, että siltä tosiaan välillä voi tuntua. Onneksi vain harvoin.) Huvitun kerta toisensa jälkeen siitä, kun ihmiset hieman pyytelevät anteeksi sitä, että aikovat nyt puhua suunsa puhtaaksi. Hyvä, haluaisin huutaa, viimeinkin pääsemme asiaan, juuri tuota apua minä näet tarvitsen.

Toisaalta saatan itse asetella sanani karmivan varovaisesti. Miten pöhköä! Mutta olen huomannut, että suorapuheisuus ei miellytä monia. Luultavasti monet ihmiset ympärilläni ovat enemmän huolissaan siitä, että heitä saatetaan manipuloida johonkin suuntaan. Moni kokee itsestään puhumisen myös jotenkin ahdistavaksi, ja olen tavannut sellaisenkin uskomuksen, että se joko tekee onnettomaksi tai "vie viattomuuden, jota ei enää voi koskaan saada takaisin". (Minusta tällainen asenne tuntuu jotenkin hullunkuriselta mutta samalla vähän järkyttävältä; en ainakaan haluaisi tehdä samoja virheitä n kertaa vain siksi, että niiden ajatteleminen tuntuu vähän ahdistavalta, ja toiseksi: en ole koskaan ajatellut, että maailmasta voisi selvitä viattomana. Ei, arvostan kyllä kokemusta enemmän kuin viattomuutta.) En osaa olla manipuloinnista kovin huolissani itse, sillä tähän mennessä minua on manipuloitu lähinnä hyvään suuntaan, vaikka aluksi olenkin saattanut kokea epäluuloa jonkin hetken ajan ja taistellut sitä vastaan - epäluulo on minusta harvoin kokemisen arvoinen, jos toinen ei nyt ihan mahdottomia pyydä. Kummalliset ja vähän pelottavatkin kokemukset ovat lopulta rikastaneet maailmaani. Jos olisin kuunnellut niihin astuessani pelkojani, en olisi koskaan voinut viisastua niistä. Saatan hetkeksi hurmaantua jonkun ajatuksen tanssittamaksi, mutta ennen pitkää arkiset huolet sekä toisten ja omien reaktioideni seuraaminen palauttavat minut kyllä tilaan, jossa voin todeta ajatuksen olevan vähän karikatyyrimainen. (Mikäpä ajatus ei olisi!) Mitä kummaan käytökseen manipuloimiseen tulee, en oikein hahmota, miten toinen voi manipuloida minua, jos en halua jollakin tasolla mennä siihen mukaan. Koska olen osoittautunut melko sovinnolliseksi, tässä kohdin on oltava erityisen tarkkana, kysyttävä: Tätäkö minä nyt parisuhteelta tahdoin? Tällaistako on se ystävyys, joka muodostaa sosiaalisen turvaverkon? Voiko tähän ihmiseen luottaa?

Hmm, taas tämä rönsyää jonnekin suuntaan. Oikeastaan olen siitä melko tyytyväinenkin. Osa blogikirjoittamisen hauskuutta (ja minusta myös bloginlukemisen hauskuutta) on arvaamattomuus: ei voi koskaan tietää, minne seuraavaksi pöllähtää!

Minun piti varmaankin kirjoittaa siitä, miten hyvältä tuntuu tietää, että on selättänyt jo monta vahingollista, elämää vaikeuttavaa uskomustaan. Se tarkoittaa: tietää, että pystyy muuttumaan, että pystyy työstämään ja suuntaamaan itseään muutenkin kuin satunnaisesti. Luulen, että blogista saa ehkä vähän toisenlaisen kuvan, koska olen kirjoittanut niin paljon kehollisten olojen kuuntelemisesta ja kunnioittamisesta ja tunteiden kuuntelemisesta herkin korvin. Itselleni ajatus siitä, että voisin vain kuunnella jotakin tunnetta tai oloa koettamatta muuttaa sitä, on kuitenkin suhteellisen uusi keksintö. Olen tiennyt tästä mahdollisuudesta suunnilleen seitsemän vuotta tai sinne päin. Se on vähentänyt ahdistustani ja huolestuneisuuttani huomattavasti. Ehkä siksi olen kirjoittanut siitä paljon, halunnut jakaa tuota oivallusta. Mutta ehkä se jää vähän ohueksi, jos sen taustaa ei tajua - ja tausta on se, että silloinkin, kun kuuntelen tuntemuksiani, kysyn jatkuvasti metatasolla: No niin, koen tässä ja nyt näin, mutta haluanko kokea näin? Onko näin kokemisella etupäässä myönteisiä vai kielteisiä seuraamuksia? Vahingoittaako tämä jotakuta välillisesti? Ja jos en pidä kokemusta etupäässä rakentavana, seuraa koko joukko uusia kysymyksiä: Miksi tarkalleen tuntuu tältä? Mitä syvätason uskomuksia tähän liittyy? Miten niitä voi tutkia ja kyseenalaistaa? Mihin suuntaan minun tulisi edetä? Kuinka nopeasti olisi järkevää edetä? Haluanko olla enemmän tällainen vai tällainen? Millaisia kokemuksia haluan rohkaista? Miten haluan elää? Millaisia asioita haluan käydä läpi?

Tietenkään kaikkea kokemustaan ei voi valita, ellei sitten telkeydy virikkeettömään tilaan, ja silloinkin taitaisi alkaa flipata pahan kerran. Mutta aika paljon voi valita. Voi esimerkiksi valita sen ajatuksen, ettei yhtäkään tilannetta voida selittää aukoitta, että on tilaa monille teorioille ja näkökulmille ja että niitä ja niiden yhteenpunoutumista ja lomittumista voi tarkastella levollisesti ja ehkä hieman huvittuneena. (Huumori on suosikkini metakognitiivisista taidoista.) No, ei se aina onnistu... mutta on tavoitteena aika mukava, ja tuntuu hyvältä huomata, miten paljon suurempi osa nykyisestä elämästäni sujuu tuolla vaihteella kuin elämäni joskus ennemmin. Mihin katosi esimerkiksi ahdistus siitä, ymmärränkö asiat riittävän täsmällisesti ja oikein? Työasioiden pariin? Olen kyllä niissäkin liikkeellä varsin hyvillä mielin ja ahdistumatta. Jotenkin en vain enää osaa mieltää suorituksiani minuksi. Niillä on minän kanssa hyvin vähän tekemistä.

Mikä tuo minä sitten on? Onko se jotakin muutakin kuin metakognitiinen katse tai päättäväisyys tietyn suunnan suhteen? (Pieni ikävyys on, että on melko helppoa alkaa suuntaamaan tuota suuntaa vielä metatasolta ja sitten kyseenalaistaa sitä seuraavalla metatasolla. Uh. Kun korttitalo kohoaa ja virittää sellaisia kysymyksiä kuin että onko oikein epäillä ja miten niin ei ole järkevää kysyä, onko oikein epäillä valittua suuntaa, seuraa pian romahdus.) Mitä tuo kohdistuva ja itseään pidättelevä ja suuntaava tarkkaavaisuus oikein on? Miksi keho kääntyy vaivattomimmin, kun katsoo sellaista, mikä kiinnostaa, ja miksi se käyttäytyy mekaanisesti, jos ajattelee kääntävänsä päänsä ja nostelevansa jalkoja kävelyn tahtiin tuohon suuntaan? Mieli tuntuu vastaavan samoin kiinnostukseen ja haluun, mutta kuten sanottu, en halua ottaa halujani annettuina. Tiedän, että niihin voidaan vaikuttaa. Niitä voidaan muovata.

Ei ihme, jos ajatukseni joskus vaikuttavat jähmeiltä ja luonnosmaisilta. Jos vain seuraisin mieltymyksiäni ja kävelisin katastrofista toiseen, vaikuttaisin kenties elävämmältä ja suunnattomasti elegantimmalta ja luontevammalta. (Impulsiivinen käyttäytyminen vaikuttaa elegantilta ja ymmärrettävältä ja ainakin elävältä. Ikävämpi puoli sitten on, että se usein tarkoittaa riippuvuuksia ja kestämättömiä olosuhteita.) Mutta enkö olekin välillä yrittänyt tätä metodia, kyllä vain, ja tullut huiman tyytymättömäksi. Sen lisäksi elämä on tuntunut tyhjältä ja väärältä, ikään kuin koettaisin jäljitellä jotakin elämänmuotoa, johon en pohjimmiltani usko. (Koska uskon enemmän itsen tietoiseen suuntaamiseen epäilyksen jaksoista huolimatta ja minun on vaikeaa kunnioittaa itseäni hiventäkään, jos en ponnistele suunnatakseni itseäni, ottaakseni vastuulleni halujani.) Pintatason eleganssin takana on auennut valtava tyytymättömyys ja kiukku. En voi oikein edes kirjoittaa tai sanoa: "No, tällainen minä nyt vain olen", koska en tarkoita sitä. En minä ole "vain tällainen". En ole siellä, missä tahtoisin olla, mutta vähintään kolme neljännestä siitä minusta, jonka voi nykyään oppia tuntemaan, on päättäväisyyden ja ponnistelun tulosta, joka käy kyllä luontevammaksi päivä päivältä, mutta on siitä huolimatta harkittua, suunnattua, valittua ja auttamattoman keinotekoista.

Siksi minusta tuntuu välillä kummalliselta, kun joku selittää olevansa sellainen ja sellainen ja ettei sille voi mitään. Ei se mitään, jos hän sanoo näin värähdys turhaan peiteltyä ylpeyttä äänessään, koska silloinhan hän kai pohjimmiltaan haluaakin asian olevan näin. (Kiehtovaa, mutta auttamattoman kummallista. Minustakin tuntuu siltä joskus mutta vain pahimpien romahdusten aikaan ja silloin ajatteluni onkin niin sekavaa, että tipahdan usein kärreiltä kesken lauseen ja tarvitsen lähinnä unta ja hoivaa kuin pieni lapsi.) Mutta jos hän sanoo näin (tulkintani mukaan toki, ja erehdyn riemastuttavan usein) etupäässä onnettomasti, minuun on iskemäisillään velvollisuus perehdyttää häntä metakognitiivisiin kykyihin ja valaa häneen toiveikkuutta ja voimia ponnistella kohtaloaan vastaan. Kirjoitan "minuun on iskemäisillään", koska en halua, että velvollisuudet sillä lailla kohtalonomaisesti tarttuvat minuun. Haluan päättää, minkä kaiken otan vastuulleni, koska olen ollut aika taitava kasaamaan liikaa vastuita ja sitten romahtelemaan näyttävästi, ja olen päättänyt vastustaa tuota kiusausta.

Kummallisia päätöksiä! Joskus niistä puhutaan rajoista kiinni pitämisenä. Alan hitaasti oppia rajojen merkityksen kieltäydyttyäni ensin sitkeästi uskomasta niihin. (Ehkä koska ne muotoiltiin niin vieraalla kielellä ja rajat kuulostavat joltakin muodolliselta ja vähän vihamieliseltä kontrollilta.) Rajat ovat käytännön nyrkkisääntöjä siitä, mihin saakka osaan toimia vastuullisesti ja suunnata itseäni. Kun ylitän rajani (joko omani tai toisen ajatuksen houkuttamana), ikävystyn, pitkästyn, kiukustun, märehdin, käyn sietämättömäksi, koska tämä rajantakainen ei ole se elämä, jota tahdon elää. Usein on myös vaikeaa paimentaa itsensä takaisin rajan sisään.

Nyt ajattelin käydä nukkumaan, koska tuo mies on tiskannut jo kaikki tiskit ja siivonnut kodin sillä välin kun olen blogannut.

Tarkastelupisteen vaihtaminen ja laukaiseva harjoitus

Yhdessä minuun syvimmin kolahtaneista terapiakirjoista kirjoitetaan tähän tyyliin: toivomme, että asiakas poistuu terapiaistunnosta taas hieman enemmän oikeuksia ja vapauksia itselleen suoneena.

Olen tänään koettanut päästä käsiksi niihin tuntemuksiin ja oloihin, jotka iskevät siinä vaiheessa, kun suistun jonnekin tavoittamattomiin. (Ensin toki suomensin päiväosuuteni, mutta koska aloitin jo varhain, olin varhain myös valmiina tarttumaan tärkeämpiin toimiin eli itkettyneen pääni selvittämiseen.) Olen lueskellut viime päivinä Raphael Cushnirin kirjaa Sytytä sydämesi, osittain koska koetan keksiä kirjaa, jonka haluaisin antaa äidille joululahjaksi nyt kun hänellä on jonkinlainen kriisivaihe meneillään, ja osittain, koska selailin Cushnirin kirjaa kirjamessuilla ja totesin heti, että haluan lukea sen itsekin. (Haluaisin tulla rakastavammaksi ja myötätuntoisemmaksi ja minusta tuntuu, että olen aivan lapsenkengissä sen kaiken kanssa, mutta ei se toisaalta taida olla vaarallista, tarkemmin ajatellen, koska onhan tässä vielä aikaa.) Cushnir viittaa siihen samaan ilmiöön, jota käsiteltiin tänään suomentamassani pätkässä - siihen, kuinka usein ne tunteet ja olot, joita meidät on opetettu väheksymään tai joiden meidän on annettu ymmärtää olevan sopimattomia, ovat jääneet sanallistamatta ja tutkimatta ja oikeastaan jopa yksilöimättä. Onneksi nämä tunteet ja olot ilmenevät kehossa tietyllä tavalla, ja omien kehollisten merkkien tarkkaileminen voi toimia oppaana näiden olojen ja tunteiden näkyväksi (ja siten muutettavaksi) tekemisessä.

Cushnir neuvoo:

Kun olet paikallistanut kohdan, pidä huomiosi siinä. Älä yritä pohtia, mitä kehossasi tapahtuu tai miksi. Älä arvostele asiaa äläkä yritä muuttaa sitä tai saada sitä katoamaan. Älä mieti, onko tunne lähinnä fyysinen vai mielessä tapahtuva. Keskity vain tunteeseen. Anna sen ilmaista itsensä. Älä pohdi, mitä pitäisi tapahtua tai miten. Luota siihen, että kaikki mitä tapahtuu, on hyväksi.

Jos mielesi alkaa harhailla, palauta huomiosi tunteeseen.

Tämä tuntuu tutulta, koska tämä on yksi asioista, joita olen tehnyt jo jonkin aikaa, oikeastaan siitä lähtien, kun kiinnostuin ympäristöestetiikasta. Kokemuksen kuvaaminen tuntuu minusta kauhean vaikealta ja kauhean palkitsevalta ja pidän siitä paljon enemmän kuin poleemisuudesta ja argumentoinnista. (Ehkä se johtuu siitä, että minun on vaikeaa keskusteluissa kokea, että minulla olisi oikeus mielipiteisiin tai että niissä voisi olla mitään kiinnostavaa. Tämä blogin pitäminen tuntuu aika hurjalta, kun koko ajan koen, ettei minulla ole oikeastaan mistään mitään sanottavaa, ja silti tekstiä syntyy.)

Tiedän monia tunnetuntuja: ilon ryhdin suoristava keveys, siihen äkisti tulvahtava rintakehää sisäänpäin työntävä liikutus, jännityksen vasen hartia ja niskanpuoli, surun halvaantunut makuuasento ja tukehtumisen tunne, taju siitä että on purskahtamaisillaan itkuun kesken lauseen jonka on päättänyt silti jatkaa loppuun, itkun jälkeinen räjähdyspää talonraunioineen, ahdistuksen leivänhimo ja sitä seuraaava inho ja halu leikata vatsa saksilla auki ja ottaa turvonnut, kuvottava leipäolo pois itsestä. En ole varma, nimeänkö yhdenkään tunteen oikein, mutta nuo olot kyllä tunnistan melko hyvin ja olen kirjoittanut monesta niistä sillä mielellä, että tällaisia asioita tapahtuu ja että voin tarkkailla niitä, panna vain merkille.

Mutta sitten Cushnir neuvoo jotakin vaikeaa, joka mykistää minut välittömästi:

Tee lista kaikesta, mitä ei voi sietää rakkaimmissa ihmisissäsi. Älä jätä mitään pois äläkä kaunistele arvioitasi. Tee itsellesi palvelus ja kirjaa kaikki ärsytyksen aiheesi. Mikäli epäröit listata asioita tai tunnet syyllisyyttä niin tehdessäsi, muista että tämän harjoituksen tarkoituksena on auttaa sinua rakastamaan ja kunnioittamaan noita ihmisiä entistä enemmän. Salatut tunteesi heitä kohtaan nousevat tarkasteltaviksi ja lopulta avaudut tunteille. Tästä seuraa, että arvostelunhalusi luonnostaan vähenee.

Istun paperin ja kynän kanssa ikuisuuden, mutta en saa kirjattua yhtään ärsyttävää piirrettä. Sen sijaan minusta nousee kummia tuntemuksia. Alan itkeä enkä pysty lopettamaan ennen kuin ajatukseni ovat niin sotkuiset, että menee jokin aika ja monta leivänpalaa ennen kuin edes tajuan ihmetellä tapahtunutta. Keksin sen sijaan itsestäni monia vihattavia ja sietämättömiä asioita ja minusta alkaa tuntua yhä enemmän, että oikeastaan on todella rasittavaa olla tällainen ja että elämä on yhtä saaperkutin kärsimystä. Kirjoitan kokeeksi paperiin pari sellaista piirrettä, josta tiedän ystävien ärsyyntyneen äidissä ja miehessä, mutta se tuntuu valheelliselta, koska totta puhuen nuo piirteet ovat minusta osittain jopa aika viehättäviä tai ainakin osaan tulkita ne parhain päin, toisin kuin monet omat piirteeni, jotka tahtoisin vain saksia tiehensä, snip snip.

Koska harjoite menee persuuksilleen (eli en ole valmis saman tien), päätän muuttaa tarkastelutapaa kesken kaiken ja tarkkailla sitä valtavaa, järkälemäistä oloa, jonka harjoituksen yrittäminen on aiheuttanut. Käyn makuulle pimenevään huoneeseen kaikki valot sammuksissa. Yritän maata selälläni, mutta olo tuntuu niin turvattomalta, että sallin itselleni kyljelle käpristymisen, käsien polvien ympäri kietomisen, lysyn. On vaikeaa hengittää. On kuin keuhkoista olisi kadonnut yhdeksän kymmenystä eivätkä kylkivälilihakset anna lainkaan joustoa. Pää on kevyt ja kipeä, itku kulman takana. Seison itkun rajalla samalla kun makaan kyljelläni keräksi käpertyneenä. Ällöttävä leipä tuntuu sisälläni turvotuksena, olen syönyt sitä hermostuksissani liikaa. Inhoan leipää ja inhoan itseäni, koska teen moisesta ällökkeestä itseäni, koska muotoni on kehrännyt itselleen tilan kaikesta tällaisesta kuonasta, ja haluaisin olla paljon pienempi ja näkymättömämpi ja olottomampi ja että hahmoni katoaisi kokemuksen kentästä täysin. Mutta ei: leipä-ällötys on kerrostalon kokoinen. Tunnen itseni suunnattoman kykenemättömäksi ja epäonnistuneeksi, mitään ymmärtämättömäksi. Haluaisin olla kuollut ja oikeastaan tunnen oloni jo kuolleeksi. Jos tämä olisi uusi tuntemus, varmasti säikähtäisin, mutta eihän se ole. Tuo olo on vieraillut luonani niin kauan kuin muistini ylettyy. Ja olen kuitenkin, ihme kyllä, vain kerran koettanut pistää toimeksi sen kanssa.

Koetan olla hätääntymättä kuolleisuudestani ja jättää sen tuomitsematta. Pidän mielessäni päättäväisesti sitä tekstinkappaletta, jossa skeematerapeutit kirjoittavat siitä, kuinka ajatus kuolemasta (he puhuvat itsemurhasta, mutta en ole koskaan ajatellut kuolemista itsemurhana; minussa ei yksinkertaisesti ole riittävää identiteettiä hahmottamaan itseäni yksittäiseksi toimijaksi ja niin päättäväiseksi; ymmärrän, että lakien ja vastuunjaon takia tarvitaan ajatus kiinteistä henkilöistä tyyliin henkilö per keho, mutta havainnon tasolla tällaiseen identiteettiin tuntuu vaikealta sitoutua) on turva ja lohtu ja kuinka sitä ei tarvitse riistää siihen kerran tarttuneelta - riittää, että sovitaan, että asiaa tosissaan harkitessaan ihminen sitoutuu hakemaan apua. Sen taas olen tehnyt itselleni jo kauan sitten selväksi. Milloin? Ehkä edellisen suhteen päättyessä, kun tulin vastuuseen omasta kehostani ja kohtalostani ja päättäessäni, että minun on alettava pitää parempaa huolta siitä, miten voin. Sitä ennen olo ei ollut hätyytellyt minua hälyttävän kokoisena vuosiin ennen kuin sitten laukesi pintaan sillä voimalla, että joinakin päivinä tosissani mietin, pitäisikö minun pukea takki päälle ja kävellä päivystysvastaanotolle. Mutta onnistuin jotenkin pysymään aina metatasolla riittävän rauhallisena: oloa voi tarkastella tempautumatta sen vietäväksi. Se, että haluaa kuolla, ei tarkoita, että kuolee. (MOT, hengissä edelleen, ja kaiken lisäksi pidän itseäni ihan normaalin koloon sopivana.)

Makaan paikallani ja koetan tunnustella Cushnirin ohjeiden mukaan, missä kohdin halu kuolla sijaitsee kehollisesti. Mutta kokemus on liian voimakas ja kokonaisvaltainen. Koko ryhtipanssari on pinkeänä, on kuin joku olisi kuronut ympärilleni liian tiukan luiden ja sidekudosten korsetin, veri on paennut käsistä ja jaloista ja kasvoista, palelee, kuvotuttaa ja huimaa (mutta luulen, että huimaus on tätä kaikennielevää hyvänlaatuista asentohuimausta, koska makaan eikä sitä ole ennen tuntunut vastaavissa tiloissa). Annan tämän tuntemuksen olla minussa, en koeta häätää sitä, koettelen itseäni makaamalla siinä kyljelläni, sietämällä sitä kuin kiusallani. Tiedän jo, kumpi meistä on vahvempi.

Jossain vaiheessa käy mahdolliseksi kääntyä selälleen. Makaan selälläni ja tuijotan kadulla liikkuvien autojen kattoon heittämiä kukkaikkunavalovarjoja. Alan itkeä uudelleen ja tukahdutan sen osan itsestäni, sen äänen, joka muistuttaa teennäisesti siitä, miten itkeminen turvottaa silmät ja etten halua näyttää porsaalta ja sitten myöhemmin säröilleeltä. Saan näyttää porsaalta ja säröilleeltä, olen tänään katsonut peiliin ja nähnyt, että olen eilen itkenyt monta tuntia, joskus kaikki purkautuu tällä tavalla, uuden työn jännitys ja ihmisten näkeminen ja epävarmuus siitä, onko itsessä kauheita lonkerohirviöpuolia, joita ei vain itse näe ja joista ihmiset eivät kehtaa mainita kasvotusten. Ja äkisti olen tunnistanut ilmeen, joka on tuijottanut minua peilistä: se on sama ilme kuin yhdessä tärkeimmistä lapsuuden kuvistani, kuvassa jota olen monesti katsonut, siinä Anne ja minä istumme portailla, Anne on niin siinä hetkessä ja iloinen ja jollakin tapaa viaton, lapsena ajattelin sen johtuvan siitä, että hän asui maalla, minäkin olisin halunnut asua maalla ja olisin kernaasti ollut myös Anne tai kuka muu tahansa, ja minä taas, no, sitä ilmettä en ole osannut tulkita ennen tätä aamua, kun se sama ilme tuijottaa minua peilistä ja tajuan, että olen jokin aika ennen valokuvan ottamista halunnut kuolla ja itkenyt ja sitten kuvassa ollut siinä samassa tilassa, joka tarkkailee sitä, onko itkuisuutta vielä piilossa ja valmiina syöksähtämään esiin. Lapsena en vielä tiennyt, että on monia minuja, se joka makaa sängyllä ja haluaa kuolla, ja se joka istuu siinä vieressä ja katselee sitä kaikkea rauhallisesti ja panee asiat merkille ja tietää ettei halu kuolla tarkoita kuolemista eikä edes sitä että kaikilla tasoilla haluaisi kuolla, kaikkina hetkinä, kaikissa seuroissa, kaikissa huoneissa, että sen kaiken voi muistaa ja siitä voi pitää kiinni silloinkin kun osa haluaa kuolla tässä ja nyt.

Maattuani jonkin aikaa selälläni päätän, että tämä tarkkailu riittäköön. Nousen ylös, sytytän valot ja pyyhin silmät. Pesen kasvot, niistän ja rasvaan kasvot päivävoiteella. Riisun pyjamanhousut ja puen verkkarit. Alan tiskata. Kuuma vesi tuntuu käsissä ihanalta ja on hyvin palkitsevaa nähdä astioiden puhdistuvan. Sitten petaan sängyn. On melkein kuin asunnossa asuisi ihmisiä, jotka eivät ole sinut surun, kauhun ja kuolemanhalun kanssa. Mietin miehen ehdotusta harjoituksen vaikeudesta tilittäessäni. "Tee se vähän kerrassaan, sitä mukaa, kun sinua ärsyttää." Se varmasti on järkevä ohje. Hänen luulisi tietävän, hän on tehnyt harjoitetta terapiassaan. (Hän sanoo, ettei keksinyt minusta montaa moitetta, ja se kuulostaa kummalliselta, koska minun on niin helppoa keksiä niitä itsestäni. Mutta luulen keksiväni heti, mikä häntä minussa ärsyttää: itseviha. Se ärsyttää itseänikin, enkä ymmärrä, miten hän kestää sitä ja sen viiltävyyttä. Minusta tuntuu, että minulla on jatkuvasti kädet täynnä töitä itsevihan kanssa. On auttanut jonkin verran tunnistaa ääni joksikin muuksi kuin tarkalleen ottaen omakseen, mutta epäilen, ettei niin piintynyt luontumus koskaan täysin katoa. Olen kyllä tullut jo paljon taitavammaksi kiistämään sen väitteitä, mutta silti se välillä, kuten tänään, saa ylivallan.) Mutta huomaan miehen hämmästyvän siitä, miten vaikeaa minun on keksiä ärsyttäviä asioita ihmisistä, joita rakastan. Kaikki, mitä keksin, on jotenkin yleisluontoista ja varmasti jokaisen kohdalla pätevää, kuten "en pidä, jos minua ei kuunnella" tai "en pidä, jos toiset yrittävät päättää puolestani, miten minun pitäisi elää ja mitä minun pitäisi haluta" tai "en pidä, jos minua uhkaillaan vaikeuksilla ellen taivu toisen tahtoon", enkä osaa attribuoida niitä kellekään tietylle läheiselleni.

Se saa minut tuntemaan itseni jotenkin typeräksi ja vihattavaksi. Se taas saa tuntemaan, että ansaitsisin moittimista ja tylytystä. Se on hullunkurista, koska tiedän varsin hyvin, ettei jäkättäminen ja haukkuminen tee oppimisesta ainakaan yhtään helpompaa. Ei muille, ei minulle. Tarvitaan jotakin aivan muuta. Siksi koetan ajatella asiaa oikeuksien ja vapauksien kannalta. Ehkä tästäkin olosta voisi oppia jotakin? Ainakin sen, että haluan pitää kiinni oikeudesta olla väärässä, lapsenkengissä ja osaamaton. Se oikeus tai vapaus on kai ainoa ase, mikä minulla on rankaisevaa ja tyytymätöntä ääntä kohtaan. Tietenkään tuo oikeus ei muuta asiaa itseään miksikään: en osaa ryhtyä Cushnirin suosittelemaan harjoitukseen lämmittelemättä ja avustamatta. (Huomaan huumorin kutkuttavan, ja se on hyvä merkki: "Ohhoo, onpa vaarallista, että tarvitsee harjoitusta osatakseen tehdä jotakin, johon ei ole erityisesti koskaan saanut aiemmin rohkaisua ja jota ei ole koskaan aiemmin koettanut systemaattisesti kuumien kognitioiden poissaollessa...") Mutta jos minulla on oikeus olla väärässä ja kyvytön ja jopa pysyä väärässä ja kyvyttömänä, kunnes käy itselleni mahdolliseksi oppia muuttumaan tältä osin, voin sanoa äänelle vastaan: "Minulla on oikeus olla osaamatta tätä tehtävää. Olen siitä kyllä kiinnostunut, joten ongelma ei ole motivaatiossa eikä siinä, etten uskoisi ikinä siihen oppivani. Tiedän, että jos riittävän sitkeästi harjoittelen ja keskityn, opin kyllä tähänkin. Mutta vielä en osaa, ja herraties kenties en yksin siihen opikaan, ja jos siltä alkaa näyttää, voin ehkä pyytää apua joltakulta sellaiselta, joka osaisi neuvoa minua alkuun saamatta minua tuntemaan itseäni naurunalaiseksi tai typeräksi sen takia, etten osaa vielä. Mutta se, etten vielä osaa, ei tarkoita, että olisin pilalla tai tyhmä tai ettei minulla olisi oikeutta elää. Osaan monia asioita ja voin oppia tämänkin. Ja sinne asti minulla on oikeus olla osaamatta."

Kun olen saanut muotoiltua (alustavasti tietty, minulla oikeus myös alustaviin muotoiluihin ja kanamaiseen päätönjuoksuhakemiseen :P) oikeuteni, mielialani yllättäen kohentuu.

Tuntuu kauhean hyvältä antaa itselleen tällainen oikeus. Sinänsä on aika kummallista, etten ole antanut sitä aiemmin, en ainakaan sanoiksi puettuna. Suurimman osan aikaa olen toki antanut itselleni sen sanattomana lupauksena, mutta vaikeissa kohdissa en ole osannut inttää itsen tyhmäksi tuomitsevalle äänelle vastaan enkä penätä tuota oikeutta olla keskeneräinen. Olen ollut tietoinen keskeneräisyydestäni ja muiden keskeneräisyydestä (jep, vasta kuolemassa sitä on valmis) ja antanut muille kyllä luvan tähän, mutta olen jotenkin kuvitellut, että joku muu tulisi ja antaisi minulle lupani ja oikeuteni, eikä kukaan ole tehnyt niin. (Siksiköhän etsin äitiä kaikista naisopettajista kouluaikana, fantasioin siitä, että he tulisivat meille kotiin ja pitäisivät minusta huolta? Ehkä halusin, että joku antaa minulle luvan olla keskeneräinen ja onneton? Lukioikäisenä nämä haaveet alkoivat tuntua jo niin noloilta, että kuritin itseäni aika säälimättömin kielenkääntein niiden takia. Lukiossahan olisi pitänyt haluta poikakaveri, ei äitiä, ja muutenkin silloin minusta tuntui, että yhdessäkin äidissä oli aivan liikaa haastetta. Mutta silloin en ollutkaan tajunnut, miten jossakin mielessä sitä ei koskaan lakkaa olemasta viisivuotias tai kymmenvuotias itsensä: ne olot, ne pettymykset ja syyllisyydet ja hämmennys ovat edelleen läsnä ja pilkahtelevat esiin kiusallisesti. Ei tunnu ollenkaan ihmeelliseltä, että juuri minä kaikista ystävistäni olen niin kiinni siinä ideassa, että kaikki myöhemmät kumppanit ja ystävät ovat vain sijaisäitejä. Ja siirtymä vuotaa toiseenkin suuntaan: toisin kuin useimmille tuttavilleni, minulle oma äiti kuuluu seksuaalikuvastoon sen olennaisena osana.)

Päätän pitää pienen tauon ennen kuin paneudun uudelleen Cushnirin harjoitteeseen. Selvästi en vielä saa siitä kylmiltäni irti muuta kuin mahtavan tunnereaktion. Kuinkahan kävisi, jos en olisi lukenut kaikkea sitä tekstiä metakognitiosta ja tietoisesta läsnäolosta enkä tajuaisi, että kesken harjoitetta on mahdollista siirtää huomio siihen, minkä pystyy jo tekemään, olla läsnä rauhallisesti ja antaa olon tulla ja mennä, panna vain merkille nyt kun kerran on näin tärkeitä tuntemuksia merkille pantavana?

Vasta myrskyn tuiverrettua osaan iloita kuvakeksinnöstäni. Viimein tunnistan ilmeen, jota olen usein ihmetellyt. Äiti kutsuu ilmettä "juonikkaaksi ilmeeksi" ja sanoo, ettei ole koskaan ymmärtänyt, mitä tarkalleen ottaen juonin, kun minulla on se ilme.

Mutta luulen, etten henno kertoa hänelle, mistä on kyse.

Puuskatuulta ja vaivihkaista sadetta

Eiliseen aurinkoiseen kävelypäivään verrattuna sää tuntuu nyt jotenkin armeliaalta. Raolleen jätetty yöikkuna ulvoo voimakkaammin kuin laihdutuskuuristaan loukkaantuneet kissat. Kuuntelen tuulen vokaalia ja katselen pilvien edestä viistäviä varislintuja ja lokkeja, kunnes äkkään huomaamattomamman äänen. Sade rapistelee hiirenpienesti. Onko satanut kaiken aikaa? Alkoiko se vasta tai tihentyikö se vasta?

Niin kauan kuin katsoo pilvimassoja lasin lävitse, pisaroita ei huomaa, mutta jos sallii silmiensä painua alaviistoon ja tapailla vastapäisen talon savupiipun yläreunaa, joka juuri ja juuri näkyy makuulta, pisaroita ei voi olla erottamatta. Ei ainakaan tällä näön tarkkuudella. Olen katsellut taas taivasta ja unohtanut, ettei sillä lailla saada kovin tarkkaa informaatiota siitä, mikä kaduilla odottaa.

Olemme kävelleet eilen entistä kotipuistoani puolirinteeseen. Mies on selittänyt minulle suhtautumista siihen, mikä on. "Niin, se mikä on, on. Mutta onhan se sekin, että sinä ärryt siitä. Sekin on, sitäkään ei tarvitse muuttaa. Se on. Ja jos sinä ärryt ärtymisestäsi, sekin on... Kaikki, mitä voi tapahtua, on tapahduttuaan." Ajatus on tuntunut upottavalta. Ei pyörryttävältä eikä vaativalta, ainoastaan upottavalta. Nauran, en vastaa kuten voisin vastata: etten tiedä, mitä se oleminen tarkoittaa täsmälleen.

Kuunnellessani puuskatuulta ja vaivihkaista sadetta pieni vuoropuhelu palautuu mieleen. Muistuttaako tapahtuminen (joka tapahtuu) enemmän puuskatuulta vai sateenropsetta? (Tällä välin sadepisarat tuntuvat käyneen suuremmiksi ja napsahtavammiksi, tai sitten niiden määräisyys johtuu vain siitä, että tiedän herkistyä niille, odottaa niitä.) Kumpi on puuskatuuli ja kumpi sateen hiipivä ääni - tapahtuminen vai asennoituminen siihen? Entä jos niitä ei voikaan erottaa toisistaan? Millaista olisi tarkastella maailmaa ilman, että mikään sen muutos tuntuisi miltään? Millaiset asiat piirtyisivät esiin? Vai vyöryisikö vain tapahtumien massa eteenpäin yhtä yhtenäisenä, rajattomana ja vaikeasti kuvattavana kuin pilvet?

Vaikka minusta katoaisivat melkein kaikki ennakkoluulot ja -oletukset (kaikkien katoaminen tietäisi kai katastrofia ja kyvyttömyyttä suunnistaa ja hankkia ruokaa ja unen paikka), enkö silti tunnistaisi tapahtumien heijastumat toisten ilmeissä ja eleissä? Olisiko mahdollista tai edes hyödyllistä olla niille immuuni? (Onko näillä kysymyksillä merkitystä, sillä eihän asia näytä sujuvan näin? Se, mikä ei ole, ei ole...)

Koetan työntää kysymykset loitolle ja keskittyä konkreettiseen, sään ääneen. Tajuan, että vaikka olen kuunnellut sadetta ikkunalasilla varmasti tuhansia kertoja, en osaisi tuottaa tuota rytmiä. Kun rytmiä alkaa tosissaan kuunnella (ja minä tunnun tarvitsevan siihen intressin kyetä toistamaan tai tuottamaan itse jotakin vastaavaa), sen monimutkaisuuden kuulee oikeastaan ensimmäisen kerran. Ei kuule omaa sadekäsitystään vaan sateen. Samalla lailla käy, kun katsoo kättä tai jalkaterää piirtääkseen sen. Eräästä tuttavastani sanotaan, että hänellä on ufon sormet. Imaisu on huvittanut minua jo pitkään, sillä eikö meillä kaikilla ole hurjan omituiset kädet? Kun niitä katsoo tarkasti ja alistamatta näkemäänsä ennakkotiedolle, että tämä on sormi, tämä kämmenselkä, tämä ihoa ja niin edelleen, näkee äkisti ihon värimuutokset, karhentumat ja muodon vaikeastihahmotettavuuden. Kämmenet ovat omituisia, hieman vihamielisen näköisiä eläimiä, jotka vaanivat niin liikkumatta, että niiden täytyy olla jonkin sortin saalistajia. Jokaisen kädet ovat erilaiset. Tai varpaat: kauhuni on halpaa, saan sen uimahallissa katsoen tarkasti vieraiden ihmisten paljaita varpaita. Niiden vieraus on pelottavaa.

Puiden yksilöllisyys ei jostakin syystä kauhistuta.

Mies on jo noussut, sytyttänyt valot ja tehnyt teen. Ehkä nousen itsekin.