Pieniä iloja ja suruja

Olen ollut reipas ja opiskellut hurjasti. Tanssinut butoa, luovaa tanssia, kävellyt Tukholman katuja ja hämmästellyt sikäläisen etnisen lounastarjonnan lihapitoisuutta. Suunnitelma: opettajan pätevyys kesään mennessä, gradu ensi vuoden jouluun mennessä. Päivä kerrallaan hengittämistä, satunnaisia tarmokkuuksia, vielä useampia ujostumisia ja vetäytymisiä ja epäilyjä, viiltävää yksinäisyyttä seurassa ja rauhallisuutta yksin ollessa tai koiran kanssa kävellessä. Oivalluksia. Välillä tapaamisia, uusia tuttavuuksia, mitäsinäteettyöksesi, määrittelyitä ja niitä kieltäytymisiä. Huokaaminen, kun lukee kolumnista, ettei meillä ole aikaa pysähtyä ja ihmetellä. Onpas, sanon. Onpas, kirjoitan. On vain aikaa.

Pysähdyn pysähtymistäni. Hidastun, hidastan. Ihmettelen sitä minua, joka joskus oli, joka laittoi punaisen takin ja meikkiä ja rätisi sähköä ja onnettomuutta. Ja sitä minua, joka kieltäytyy meikkaamasta, pesee hiukset savella ja tuntuu löytäneen kummallisen rauhan siitä ajatuksesta, ettei osaa mutta että ei se mitään. Sen kun elää ja tekee vain näkymättömänä. Ehkä minusta on tullut taas lapsi. Ehkä tämä on jokin elämänkaarijuttu, tai liittyy siihen, ettei kukaan halua itseä, ei ainakaan mitenkään voimakkaasti, ehdottomasti, ja kun sellaista ei vain tapahdu, sitä lakkaa hahmottamasta itseään millään tavalla seksuaalisena. Koska olen lähinnä opiskellut enkä ole tavannut ystäviä, olen myöskin lakannut hahmottamasta itseäni sosiaalisena. Luen ja kirjoitan ja puhun ehkä luennoilla pienryhmissä. Joskus puhun kotonakin mutta en muista jälkikäteen, mistä. Eilen sain taas vastata seurueessa (harvinaista), miksen juo alkoholia enää. En oikeastaan tiedä. En koe tarvitsevani. Koen sen jotenkin olevan vastakarvaan kaiken sen kanssa, mitä arvostan ja mistä pidän. Kysymykseen vastatessani mietin, mitä ihmettä siinä seurueessakin oikein tein. Oikeastaan olisin halunnut olla muualla.

Syksy etenee ja pimenee. Pimeä tuntuu iltaisin. Aamuisin herään taas kuudelta nyt kun kelloja käännettiin. Kunpa niitä joskus lakattaisiin kääntämästä niin osaisi edes joskus herätä ihmisten aikoihin.

Ikävöin kissoja.

Tuntuu omituiselta, miten paljaaksi käy, kun jättää pois niitä merkkejä, joilla ihmiset tapaavat merkitä itsensä joukkoon kuuluviksi. On kuin ei enää muistaisi, mihin päin kulkee. 

Hiljainen kesä

Heti kesän aluksi käsi hajosi taas. Tai hajosi ja hajosi, se on hajalla kaiken aikaa, mutta kipeytyy vain toisinaan. On selvinnyt, ettei se pidä ainakaan puutarhatöistä. Eikä kirjoittamisesta. Siksi olen pidättäytynyt kirjoittamasta kaiken muun paitsi välttämättömimmän.

Pääsin sisään pedagogisiin opintoihin vastoin kaikkia oletuksiani. Ehkä suunnitelmani sittenkin olivat riittävän realistiset. Mitä se sitten tarkoittaakaan. Itse en näe tulevaisuuteen enkä aseta tavoitteita. Kunhan sykähtelen eteenpäin vähän kerrassaan uteliaisuuksien perässä. Ne harovat eri suuntiin.

Ostin jo keväällä kesäkortin kuumassa huoneessa tehtävään joogaan. Koetin sanoa itselleni ankarasti, ettei Murphyn laissa ole järjen häivää, mutta mieli haraa vastaan omin tavoin, lörpöttelee ennaltaluovuttanein kotoa opituin tavoin, että nyt sitten tietysti tulee vuosisadan hellekesä. Entäs sitten, sanon mielelle takaisin, tulkoon vaan. Voin silti joogata kuumassa huoneessa. No käsi ainakin hajoaa juuri sitä ennen, vastaa mieli pilkallisesti. Käy ilmi, että se on väärässä ensimmäisessä väitteessään (kuuma kesä) ja oikeassa toisessa. Katselen sen kosahtamista ilolla, joskin tiedostaen, että toisin päin olisi mukavampi - kuuma kesä ja terve käsi.

Mutta käsipä pitääkin kuuman huoneen joogasta, jonne menen sillä asenteella, että maksavana asiakkaana voin tehdä sen, mikä on minulle hyväksi, ja yksinkertaisesti skipata ne asanat, joista käsi ei pidä. (Kummallista, että tuo täytyy erikseen setviä itselleen ja nimikoida oikeudeksi.) Tai sitten käsi toipuu nopeammin, koska minulla on jo enemmän kokemusta sen lepyttelystä. Olen särkylääkkeillä alle kuukauden, saikulla pari viikkoa.

Hiljaisen kesän alussa olen ehtinyt miettiä mieltä ja kättä. Kumpi on enemmän rikki? Eihän minulla tietysti mitään mielidiagnoosia ole, mutta tunnistan monia ajattelu- ja käyttäytymismalleja, joita en pidä erityisen hedelmällisinä. Luovin niiden ympäri, välillä haastan ja välillä annan olla. En oikeastaan usko, että ne muuttuvat tai katoavat ikinä mihinkään, ne tietyt äänet ja argumentit. Olen vain tullut paremmaksi tuhahtamaan niille, tai ehkä jopa olemaan tuhahtamatta, kuulemaan ne ja päästämään irti. Kuten käden kanssa, laskelmoin myös mielen kanssa. Jonkin verran epämukavuutta on järkevää sietää, houkutella mieltä joustamaan. Mutta ei niin paljon, että on rikki päiviä. Tai öitä: menettää unen.

Luen hämmentyneenä keskustelua keskittymisestä ja joogan harjoittamisesta. Joku suosittelee huonosti keskittyvälle liikkuvaa joogaa jossa ei tarvitse pysähtyä. Huomaan ajattelevani eri tavalla. Jos menen liikkuvaan, rankkaan treeniin, mieleni alkaa purnata ennemmin tai myöhemmin, milloin oikein saa levätä ja vain röllöttää, ja lisäksi sellaiset seikat kuin pystyssä pysyminen ja liikkeen hallinta vievät huomiota haasteesta hyväksyä tapahtuva. Minusta on mukavampaa kuunnella mielen mankuvan, että eikö nyt hitto saisi jo liikkua, eikö saisi liikahtaa edes hitusen, ja eikö saisi ajatella tasapainoa tai linjauksia tai jotain, ihan mitä vaan - yinissä kun kerran asetutaan, levätään useampi minuutti ja koetetaan rentoutua tyhjäksi; onhan se haaste, koska kehoa siinä ei enää tarvitse säätää eikä mielen olisi tarkoitus takertua mihinkään. On vain siedettävä mieltään. Opittava nauramaan sille, päästämään irti sen ei pysty -huudoista. Yinin jälkeen tunnen itseni onnelliseksi, kun saan keskittyä ja kohdistaa mielen enkä halua vain päästää irti silkan irtipäästämisen vaikeuden vuoksi.

Tässä hiljaisuudessa tunnen olevani vipisevämmin elossa kuin niinä vuosina, jolloin asiat ovat menneet päältäkatsoen enemmän niin kuin toivoisi. On niin helppoa ripustautua ryhmien mielialoihin, kalenteriin merkittyihin tapaamisiin, kirjoittamiseen, kaikkeen mieltä nostattavaan. Ei siinä mitään väärää ole. Mutta helposti siitä kaikesta jää liukas jälkituntuma, hajanaisia mielikuvia mielihyvästä ja slapstickmaisesta eestaas ryntäilystä. Kuin tarkkaavaisuus jotenkin liudentuisi, koska sillä on niin monia kohteita.

Hiljaisuudesta nousee ajatuksia, hahmoja.

Jotkut niistä kehittyvät, todentuvat. Järjestämme tänä kesänä Vompsun mökillä jonkinlaiset minifestarit. Tai ehkä festarien ja hiljaisen retriitin risteytyksen. Se on kaukana asioista, joita olen aiemmin unelmoinut tekeväni. Mutta sen tekeminen tuntuu nyt tärkeältä. Ja tekemisen keveys, suunnittelemattomuus.

Aion nauttia siitä nyt kesällä, koska yliopistolla puhutaan sitten taas kuitenkin suunnitelmista ja tavoitteista. Rakennellaan pitäisejä. Aivan kuin aika tai oppiminen loppuisi, jos vain päästäisi irti edes hitusesta kontrollia. 

Viisaat kasvot ja muita pysähdyksiä

Eilen kanssani heilui raitiovaunussa kohti koteja ranskanbuldoggi. Se seisoi useamman metrin päässä, käänteli päätä tanakan tuskinkaulansa päässä. Katselin sen kehoa ja ajattelin ihmislihan erilaisia variaatioita. Ennen kuin ryhdyin hierojaksi, en voinut käsittää, miksen ala koskaan näyttää aikuiselta. Tai naiselta. Nyt alan vähitellen käsittää. Kudokset voivat tuntua hyvin erilaisilta. Niillä on erilainen pehmeys, kireys, kimmoisuus, erilainen pitoisuus rasvaa ja sidekudosta ja lihasta, turvotusherkkyys. Katselen ranskanbuldoggia. Niin, se ei ole lihava. Vinttikoirastandardissa se vaikuttaisi lihavalta, mutta se ei ole vinttikoira vaan ranskanbuldoggi. Ne tapaavat näyttää Timo Soineilta. Jotkut sanovat niiden kasvoja viisaiksi tai viisaan näköisiksi. (Onkohan joku sanonut Timo Soinin kasvoja viisaan näköisiksi tai viisaiksi?) Kun kerran kysyin hämmentyneenä, mikä juuri tuon koirarodun kasvoista tekee viisaat, sain vastaukseksi "ajatusrypyt". Tajusin näin puhuvan samastavan viisauden ja huolen. Tai jonkin huolentapaisen.

Koska itse tapaan huolestua vähän turhankin laajasti ja syvästi, en itse tietenkään kykene kytkemään yhteen ajatus- tai pikemminkin huoliryppyjä ja viisautta. Nyt kun istun kirjaston tietokonesaarekkeessa, mietin, pitäisikö minun ehkä muuttaa käsitystäni. Melkein kaikki kurtistavat kulmiaan näyttöruuduille. Ehkä he kehittyvät ongelmanratkaisussa siten.

Eilen lähdin itse lounaan jälkeen ulos, koska aurinko paistoi ja tuntui keväiseltä. Hitot esseestä, sanoin itselleni tai itsekseni. Niistä on aina ennenkin tullut jotain. Jokin sutermullukka. Hittoako minä siitä sen enemmän.

Ehkä tämä on yksi tapa käsitellä sellaista mielenmaisemaa, jossa viisaus ei samastu otsan rypistämiseen. Ottaa takkinsa, kävellä. Tarkistaa, että lumi huputtaa edelleen kaiken mainitsemisen arvoisen (paitsi ei jäniksenjälkiä) (eikä lehtien rahinaa, kuivien lehtien edelleen kiinni oksissa, kaikkien näiden räntien ja tuiskujen ja tuulien jälkeen; miten tuota osaisi pitää kuolleena materiana).

Tänään sitten ajattelin ranskanbuldoggia uudestaan istuessani syömässä. Katselin, miten pikkuriikkisiä annoksia muut naiset syövät. Itse asiassa kellään miehelläkään ei näköpiirissäni ollut lautasella samanlaista kukkurakasaa kuin minulla. Alusta loppuun saakka tunsin nälkää. Itse asiassa olen hieman nälkäinen edelleen, tunti syömisen jälkeenkin, jättiannoksineni. Vaikka välttäisin viisaat kasvot ja pysyisin loppuun saakka enemmän kevytmielisenä, keholtani muistutan elävästi ranskanbuldoggia. Olen hihitellyt viime aikoina erään kuntoilunettipalvelun tavoitteenmäärittelyille. Miehet haluavat kymmenen kiloa lisää massaa ja naiset pudottaa kymmenen kiloa. Molempien resepti on sama: lisää liikuntaa.

Nyt kun jalkani kestää paremmin liikkumisen himojani, ei normaalisti, mutta siedettävästi, olen liikkunutkin paljon. Ja koska en erityisemmin kontrolloi syömistäni, olen syönyt entistä enemmän. Kävin pitkästä aikaa pari kertaa vaa'assakin. Painoni on noussut kuukaudessa yli kilon. Koska mahdun samoihin vaatteisiin kuin aina ennenkin aikuisiällä (paitsi kainaloista ja hauisten luota), lisäys on toivon mukaan lihasmassaa. Tai sitten se on sijoittunut kasvoihin.  No, ehkä huomaisin sen.

Ruokaa haarukoidessani tunnen kummallista, kaikennielevää surua tästä kaikesta. Naisista, jotka kokevat huolta silloinkin kun päättävät, ettei jokin asia ole huolen arvoinen. Tai toki monista painoasia onkin huolen arvoinen. Sirousasia. En ymmärrä, miten he jaksavat olla niin kiihkeästi tahtovia. Pystyn kyllä silloin tällöin paastoamaan viikon ja välillä mieli tekeekin juuri tehdä niin. Mutta en ymmärrä, mitä olisi pitää itseään nälässä kroonisesti. Tai kaiken aikaa ajatella, että on syönyt sopimattoman paljon. Syöminenhän on niin ihanan rauhoittavaa ja nautinto jo itsessään. Sen jälkeen on helpompi istua paikallaan tai maata. Ei hermostu eikä menetä malttiaan yhtä helposti. Katselen tarkasti. Ehkä näillä ihmisillä on vain erilainen elämismaailma. Jospa he rauhan sijaan tarvitsevatkin enemmän pontta ja intohimoa? Ja jospa heidän nautintonsa hukkuu johonkin muuhun tuntemukseen? En osaa kuvitella, ihan mahdotonta, millaista sellainen elämä on, miltä se tuntuu?

Kyllä minäkin olen välillä hidas, esimerkiksi portaita kiivetessä liikuntatunnin jälkeen, joku on laskenut raajoista kaiken innon ulos, on pihistävä jäämillä askel kerrallaan, kuunneltava nivelnarinaa, siedettävä tätä tilaa. (Joku toinen tietysti juo kahvin tai teen mutta minusta tämä tuntuu siunaukselta.) Mutta sitten istun hetken ja jonglööraan ideoilla ja sitten maailman imu palautuu. Joudun muistuttamaan, ettei jalkaa tarvitse kävellessä tampata lattian lävitse eikä pään pompahteluun ehkä ole viisasta sijoittaa liikaa puhtia. Mutta elämä tuntuu vain niin värikkäältä ja täydeltä ja innostavalta, että on sanottava itselleen hei, ei niin nopeasti, odota.

Katselen, katselen ruokalaa. Luonnovalosta huolimatta katon loisteputkia ei ole sammutettu. Kirjoitetaan, että tarvitaan asiantuntijoita ja tutkimusta. Täällä siihen koulutetaan. Katselen tarjottimia pienine lautasentäytteineen. Hiuksia, vaatteita, eleitä, seurueita. Mihin tätä tarvitaan? Mitä täällä edes opin? Se tuntuu hauskalta, mutta epäilen, pystynkö auttamaan missään ketään näillä asioilla. (Hieromalla voin toki auttaa ja tiedän joidenkin kokeneen saaneensa tästä blogistakin jotain, mutta eivät ne asiat, joilla joskus kuvittelin auttavani, jollain hiton asiantuntijuudella ja runoilla, tunnu saavan mitään aikaan.) Entä nämä muut. Mitä he haluavat? Mihin he pyrkivät? Haluavatko he viisaat kasvot vai hyvän työpaikan vai mitä?

Eläimet järjestyvät ryhmiin, elehtivät. Olisiko vaikeaa estää kuvitelmaa siitä, että niiden hienomotorinen käsillä tekeminen fasilitoisi puhetta? En tiedä, sillä en edes koeta estää sitä. Annan sen tulvahtaa ylitseni. Kassamyyjä istuu satulatuolilla. Suorittavassa istumatyössä satulatuoli tuntuu olevan normi, älyllisessä istumatyössä ei. Mistä sekin johtuu? Siitäkö, ettei pää sijaitse istuinluiden välittömässä yhteydessä?

Pilvet vyöryvät hitaasti taivaansinistä pitkin.

Vääjäämättä.

Istun ja pureksin falafelpyöryköitä. Kikhernesalaattia. Jääsalaattia. Täysjyväriisiä.

Kaikki tuntuisi loppuvan aina liian pian ellei iltapäivä olisi jo pitkällä, samoin essee, jota kirjoitan silloin kun en ole läsnä enkä katsele, kun katoan sanoihin ja ajatuksiin ja sulkeistan hetkeksi kysymyksen, mitä ihmettä niillä kuvittelen tekeväni. Ellei jokainen hetki olisi niin pakahtumaisen täysi, että sen tietää mahdottomaksi kuvata.

Hiljaisuus

On vaikeaa kuvata hiljaisuutta, joka kietoo sisäänsä elämää. (En halua kirjoittaa, määrittää sen kietovan koko elämää, koko elämä on rakennelma, josta en osaa sanoa vielä mitään, odotetaan että kuolen, sittenkään en sano mitään, parempi olla sanomatta tai haluamatta sanoa mitään niin ei tarvitse mainita kuolemista, joka saa jotkut ahdistumaan ja varpailleen, vaikken tarkalleen ymmärrä, miksi: jossain vaiheessa se kuitenkin tapahtuu ja eikö ole helpottavaa, että on edes jokin varmuus?) Voisin varmasti kirjoittaa kivun väsyttävän tai jalkaa mahdollisimman hyvin lepuuttavien kenkä-pohjallisyhdistelmien metsästyksen vaativan melkein kaiken älyllisen annettavan. Mutta ei tämä tunnu siltä. On vain hiljaisuus, outo levollisuus, helppous luovuttaa. Kipu ja sen kanssa luoviminen saa katselemaan elämää uudella tavalla. Asuntoa. Tavoitteita. Läheisiä.

Olen sosiaalisessa ympäristössä ja kuuntelen, mitä eräästä muutaman kerran tapaamastani ihmisestä puhutaan hänen poissaollessaan. Meidän tapaamisemme oli noita kummallisia hetkiä, jolloin kaikki osui kohdalleen: arka kysymys, avoin vastaus, tila hengitttää ja edetä, ei mitään piilotettua eikä paheksuttua. Sen kohtaamisen jälkeen olen kunnioittanut kovasti tuota toista, hänen rohkeuttaan ja jaksamistaan. Maailmassa ei liene helppoa edetä silloin, jos kokee tietyt asiat, kuten hän kokee. Jotkut luokittavat hänen kokemustapansa sairaudeksi, jotkut häiriöksi, jotkut - nämä jotka puhuvat - virheeksi, joka oikeuttaa sanomaan, että onneksi siitä ihmisestä päästiin. Se saa minut hyvin surulliseksi ja hiljaiseksi. Minussa on jokin omituinen vika, siltä joskus tuntuu, kun en osaa sanoa, että joo, hyvä että päästiin. Minusta kun ei ole vääriä tapoja kokea. On tapoja kokea, jotka saavat läheiset tuntemaan olonsa niin epämukavaksi, että he etääntyvät. Se on heidän oikeutensa, tietenkin. Mutta silti en osaa sanoa, että tapa kokea, tapa tajuta asiat, olisi yksiselitteisen väärä. Se voi olla kanssakäymistä hankaloittava. Se voi olla toisia syyllistävä ja sikäli ehkä vähän lyhytnäköinen. Mutta väärä. Ei, sitä en osaa ajatella. Se, että kokee asioita tietyllä tavalla ja puhuu niistä kokemuksista läheisilleen - ei, en osaa ajatella sitä vahingoittamisen haluna. Silloinkaan kun se satuttaa. Ainakaan en osaa ajatella sitä minään sellaisena, josta sivullisena olisin pätevä lausumaan, että hyvä kun hänestä päästiin.

Hiljaisuus ilmenee varovaisena vetäytymisenä. Huomaan sellaisen kauden alkaneen, jossa tarvitsen enemmän aikaa vain olemiseen ja lepäämiseen, itseni kuuntelemiseen. Tuntuu oudolta, että hiljaisuus tulee kesällä, mutta on se joskus ennenkin astellut sisään kesän kynnyksellä. Sinä kesänä mietin, mitä teen elämällä. Pyrin yliopistoon mutten jaksanut oikein lukea pääsykoekirjoja, otin mustavalkofilmille kuvia ja vedostin suurille venäläisille valokuvapapereille vanhan ruumishuoneen kellarin pimiössä, pukeuduin valkoisiin miestenpaitoihin, solmioihin ja farkkuihin vaikka olisi ollut kuinka kuuma. Halusin pois.

Nyt en halua pois, mutta huomaan, miten rasittavalta kuulostaa ihmisten näkeminen isoina joukkoina. Voin nähdä ihmisiä kahden kesken, etenkin jos samalla vesijuoksen, mutta juhliminen kuulostaa vain joidenkin toisten asialta. Haluaisin kysyä keholtani, mitä se on nyt keksinyt. Jotain se hautoo. Millaiseksi se aikoo ryhtyä? Mitä sinusta tulee tällä kertaa, ystävä? Ehkä tämä onkin muutoksen tuntu, kulu luissa ja lihaksissa, kalvorakenteiden hiljaista huminaa ja supistelua.

Ja miten hiljaisuus kuulostaa pedaalimaiselta vaikkei ole sellaista, tämä on oikaistava. Eivät tunnut vaimennu, päinvastoin - nyt ne vasta kuulee kunnolla. Joskus kysymykset ja epäilykset tuntuvat vaikeasti elettäviltä ja haluaisin vastauksia. Mutta jos jotain olen oppinut, niin sen, että kysymysten vastauksiksi sulkeminen sisältää vaaran sokeutua tilanteille. Enkä halua jättää aistimatta epävarmuuksia, onnettomuuksia, tyytymisiä, tyyntymisiä, kohti kurottautumisia. En halua määritellä ja sitten pakottaa havaittua määritelmien mukaisiin askelkuvioihin.

Vesijuoksualtaassa käyn merkityksellisiä keskusteluita ja koska kaikkea taustoittaa hiljaisuus, kuulen ja oivallan tarkemmin. Oivallan esimerkiksi, miten eri tavalla ystävään verrattuna hahmotan ihmissuhteet. (Tai ehkä tämä on vain tapa puhua niistä, ehkä niistä on mahdotonta puhua haluamatta määritellä.) Että välillä saan kiinni itseni samanlaisista ajatuskuvioista, mutta niiden hyväksymisen pointsina on minulla se, etten usko niihin ja että vain totean tulleeni ajatelleeksi niin, epäpätevästi ja ajattelemattomasti, näkemiin, ajatus hyvä, emmeköhän me vielä tapaa, mutta tässä asiassa sinä saat nyt mennä kotiisi. Etten oikein usko, että ihmiset ovat jonkinlaisia pohjimmiltaan. Että he olisivat pelkistettävissä yhteen rooliin ja että riittäisi, että saisin selville, mikä se rooli on, ja sitten voisin päättää, lähestyäkö vai loitotako. Tietysti olen jo kauan ajatellut ihmisiä ennen kaikkea tilanteiden ihmisinä, paljon enemmän kuin ihmisinä tilanteissa, mutta kuulostaa siltä, että tarvitsen tälle uusia sanallistuksia, uusia muotoiluja.

Niin, ja hiljaisuutta.

Italiassa istuin ptikään yksin rannalla muiden vaeltaessa. Luin buddhalaista kirjaa, jonka suljin välillä käsitelläkseni kysymystä, selviänkö psyykkisesti tilanteesta, jossa olen suunnitelmieni ääressä kykenemättä kävelemään niihin sisään, ja kykenemättä teeskentelemään, ettei pettymys vaikuttaisi mielialaani. Aurinko välillä piileksi pilvien takana, välillä hiipi niiden välistä. Aallot jatkoivat ääntään. Rannan pengermät kohosivat suojaavina muureina molemmin puolin, kasvit olivat kiinnittyneet melkein pystysuoraan kallioon hennoin mutta sitkein juurin. Tunsin itseni yksinäisemmäksi kuin ehkä ikinä ennen. Mutta ei se itkettänyt, ei enää siinä vaiheessa, kun toiset olivat jo menneet. (Yhtä olin pyytänyt jäämään, koska minun oli pelottavan vaikea olla, mutta hän ei halunnut auttaa. Toisia en edes pyytänyt, koska mielestäni minulla ei ollut siihen mitään oikeutta. En halua pyytää asioita, jotka saavat minut ajattelemaan, että itse luultavasti suostuisin pyyntöön mutta sitten marisisin asiasta mielessäni ja ottaisin - kauhistuttavaa kyllä - edes salaisesti pienen marttyyrinroolin.) Oli vain hiljaisuus ja yksinäisyys. Viipyilevä lämpö, meri, meren hiomat kivet ja keramiikanpalaset. Kasvillisuus, pilvet, veden kiertokulku.

Ehkä hiljaisuus on vain jatkoa tuolle rannalle.

Ehkä istun siellä jossain mielessä edelleen, istun ja kuuntelen ja pidän kirjaa sylissä, sormi merkiksi sivujen sisään suljettuna. Nainen rannan toisessa laidassa on riisunut kaikki vaatteet ja litistynyt aurinkopaneeliksi vilttiin, hänen mäyräkoiransa juoksevat aaltoihin ja takaisin. Välillä toinen koirista lähestyy minua, hermostuneet kasvot, uteliaisuuden ja pelon sekainen katse, ulinaa ja karkuun. Ajattelen sitä, minkä olen lukenut jostain kirjasta, jota editoin. Että jos pelkää romahtavansa, voi yhtä hyvin lakata pelkäämästä, koska on jo romahtanut. Ettei kestänyt. Ei se enää siitä muutu. Ja äkisti olen takaisin siellä, mikä kannattelee. Istun kivillä, meren ääressä. Mieli on liian raskas ja hiljainen lukemiseen tai mihinkään pakenemiseen. On vain päivä, ja kivet, meri, istuinluiden alla kiinteä. En putoa, katoa, hajoa. Maa kannattelee, ilma ei lakkaa suomasta keuhkoille pumpattavaa, sydän ei kieltäydy tutummaamasta.

Miten voisin ajatella ihmisissä olevan jotain pohjimmaista, kun solahdan itseni läpi istuinluiden painoksi kivillä, kiven lämmöksi kämmenkuopassa, kirjan paineeksi merkkisormessa, aaltojen ääniksi?

Kun ihmiset kysyvät, millaista lomalla oli, en oikein tiedä, mitä vastata. Millaista? No, rapattuja seiniä. Köynnöskasveja. Muureihin pultattuja ulkolamppuja. Kissa joka istui kukkapenkissä yöllä ryhdikkäänä kehräten itsekseen. Tomaatit ja paprikat oli juuri istutettu suuriin punasavisiin ruukkuihin. Ei sekään varsinainen kesä ollut. Niin, vaeltamaan en päässyt, en tällä kertaa. Ei, minä palasin kotiin. Istuin kivillä ja upposin hiljaisuuteen, jonka keskeyttivät toisten ihmisten ja eläinten äänet, tuulen riepomien puiden äänet, lintujen kirkaisut, meren tasainen pulssi, palava halu kyetä sanomaan jotain kivusta joka melkein salpaa hengityksen.

Ja sen tajuaminen, ettei sille ole sanoja. Ettei melkein millekään, mitä haluaisi sanoa, ole sanoja. Ei sanoja, ei maalattavia kuvia, veistettäviä muotoja, ehkä voisi olla säveliä, mutta en osaa niitä sillä tavalla.

Loppumatka tuntui jollakin tavalla helpottavalta, koska matkalla ei tule ajatelleeksi, että olisi hyvä järjestää tapaamisia ja nähdä ihmisiä. Kotona sellaista tulee ajatelleeksi. Ja törmää hiljaisuuteen. En minä sitä, etten näkisi, jaksaisi ja järjestäisi. Kyllähän minä, hitaasti ja haparoiden, aloitan taas, jos en muuta niin ettei minusta sanottaisi, että hyvä kun siitäkin päästiin. Ehkä ihmiset niin sanoessaan koettavat ilmaista haluavansa tukea hymyjen etsimisessä? Autanhan minä siinäkin, omassa tahdissani. Ei minun ole vaikea nauraa tai itkeä edelleenkään.

Mutta hiljaisuus dominoi, istun rannassa ja käännän sileää kiveä kädessäni. Eikä minulla ole kiire mihinkään. Olen kulkenut pidemmän matkan kuin olisin kukenut, jos jalka olisi kestänyt polkuja vuorten pengermillä, kuin jos olisin kulkenut muiden kanssa, nauranut ja viittilöinyt ja nimennyt kasveja, eläimiä, kyliä, meren eri sävyjä niistä korkeuksista kun se nähdään, ei kuulla. 

Miekkamestarin mielenmaisemasta

Kun olemme tehneet rentoutus-, hengitys- ja tasapainoharjoitteita, suuntaamme tarkkaavaisuutta hengittämiseen. Miltä tuntuu, kun ilma liikkuu sierainten läpi ja virtaa keuhkoihin? Entä miltä tuntuvat kämmenet, miten ne työntävät sitkeäksi käynyttä ilmaa? Ja jalkapohjat, mitä tuntumaa ne etsivät lattiasta? Sitten siirrämme huomion näkökenttään tuijottamalla kaukaisuuteen ja erottamalla yhtään ponnistamatta ja silmämunia muljauttelematta käsien pyyhkäisyt tilassa näkökentän laitamilla. Kädet näyttävät suhruisilta hahmoilta, jotka häilähtävät arvaamatta paikasta toiseen, vaikka liike totta kai saa käskytyksensä samasta hermostokeskuksesta kuin tämäkin käsky olla katsomatta niihin, antaa vain huomion rekisteröidä niiden vaikutelmia siellä jossain - - jossain muualla kuin horisontissa, jossa aaltoilee näkymätön meri jossain näyttämön pölyisen ylätason, asahi-ohjaajan heilahtelevan kehotahran ja verhojen värimassan tuolla puolen. Seuraavaksi kytkemme tietoisuutemme vielä yhteen tukeen - äänimaailmaan. Äkisti kuulen lattian äänet polvien notkahdellessa, omien lonkkieni narinan, sykkeen, hengityksen huokailun, ilmavirran käsien lentäessä. Mieli on kiinnittynyt näihin kolmeen pisteeseen - kämmeniin, sieraimiin, jalkapohjiin - ja kahteen laajaan, tarkentumattomaan kenttään, äänien ja värimuotojen kenttään.

"Ei ole tilaa stressille", sanoo ohjaaja jossakin osana tuota kenttää. "Tämä on miekkamestarin mieli ennen kaksintaistelua. Äärimmäisen rauhallinen ja levollinen mutta samalla äärimmäisen valpas aistien rajoille saakka."

Miekkamestarin mielenmaisemassa ei ole mitään uutta. Tuo sama tila tai maisema tai ympäristö tai virtaavuus tai miksi sitä nyt ikinä kukaan tahtookaan kutsua, nimiä ne vain ovat, on myös se keskus, jonka ympärille ainakin oma esteettinen pohdintani, harjoitteluni ja tietoisuuteni kehräytyy. Sen voi saavuttaa monin tavoin. Nuorena pääsin siihen juoksemalla. Jossain vaiheessa tietoisuus eri kehon kohtien jyskyttävyydestä, monista erilaisista rytmeistä kehossa, paisui sellaiseksi sinfoniaksi, jossa oli jo niin monta soitinta, että yksittäiset äänet sulautuivat valppaaseen rauhaan. Juoksin jalkani rikki. Sitten siirryin yhä enemmän tanssiin, koska se on jaloille armollisempaa. Tai ainakin minun koivilleni. Ja hitaasti, vuosi vuodelta, olen hivuttautunut yhä pehmeämpiin tarkkaavaisuuden kohdistamisen muotoihin. Ja tuntuu, että tosiaan, on mahdollista päästä tuohon tilaan rempomatta itseään rikki prosessissa, vaikka onkin käynyt aivan selväksi, ettei minusta taida olla pääsemään tuohon tilaan täysin ilman liikettä. (Epäzeniä mutta olkoon; vai voiko mikään olla epäzeniä?) Vaikka edelleen tuntuu hyvältä huutaa ja ähistä venyttäessä ja sen avulla jännityksestä irti päästäessä ja edelleen, edelleen rakastan katsella, miten esineitä revitään ja heitetään ilmaan ja ne saavat pudota, rakastan katsella, miten ihmisten kehot tempautuvat musiikkiin ja ylittävät rajansa melkein vaarallisesti. (Rajuuden kuunteleminen on yksi syy, miksi haluan Intiassa osholaan kokeilemaan dynaamisia meditaatiomuotoja. Joskus irti päästäminen vaatii hitusen rajuutta. Ei aina, mutta joskus ja joillekin meistä. Meitä on niin kauan pakotettu istumaan hiljaa ja leikkimään puhuvia päitä.)

Ohjaaja puhuu siitä, miten kaikki aistiankkurit pistävät oikean aivopuoliskon vipisemään. Kielelliset muotoilut jäävät nyt vähemmälle joten stressille ei jää tilaa. Kotiin kävellessä mietin tuota ajatusta, etteivät stressaavat asiat mahdu harjoitukseen. Ovatko ne tosiaan kielellisiä ja senkö takia ne katoavat? Jotkut stressinaiheet eivät tunnu niin kovin kielellisiltä. Jotkut, kuten pitkälle kehitellyt katastrofoinnit, sen sijaan vaikuttavat jonkinlaisen kieroutuneen logiikan saattelemilta kausaalikehitelmiltä, ja ovat sellaisina hyvinkin kielellis-loogisia. Mutta en voi mitään sille, että mielestäni osa uhista, jotka sukeltavat esiin stressissä, eivät ole kovinkaan kielellisiä. Nuo ahdistukset tuntuvat hyvin hahmottomilta, ikään kuin sameilta verhoilta, jotka estävät hengittämästä kunnolla ja rauhoittamasta kehoa ja mieltä hengityksellä. Mietin sitäkin, mitä olen lukenut ontologisista ydinuskomuksista, jotka edeltävät kielellisen prosessoinnin kykyä. Käsittääkseni valtaosa kognitiivisista terapeuteista on hyvin vankasti sitä mieltä, ettei kielellisin harjoituksin voi ratkoa kaikkea. Yksi ongelmallisimmista asiakastyypeistä on monen terapiakirjailijan mielestä juuri kaiken kielellistävä ja poisselittävä asiakas, joka ei suostu tuntemaan, kokemaan koko kehollaan ahdistuksiaan, pelkojaan eikä vihojaan, ei pysty siten käsittelemään niitä ja on vuosi toisensa perään niiden pyöritettävissä. (Minusta tuntuu, että olin juuri tuollainen kauan sitten, vaikken terapiassa käynytkään. Tai ainakin enemmän tuollainen kuin nyt. Ja vaati aika rajun eron ja irtirepäisyn, jotta pääsin käsiksi siihen huudattavaan tyhjyyteen, raskauteen ja kauhuun, joita olin siihen asti päättäväisesti vältellyt ja jota ratkon nykyään omin päin päivä päivältä, hankala tilanne tilanteelta. Ohhoh, kuulostaapa synkältä. Mutta ei minun elämäni ole enää yhtä synkkää kuin silloin kun kasasin tuota synkkyyttä sisääni isolle kerälle.)

Asahi-tunti herättää paljon ajatuksia. Kaikki muut osallistujat ovat monta kymmentä vuotta iäkkäämpiä. Minua huvittaa taas kerran erään tuttavan toteamus liikuntatottumuksista puhuessamme - hän arvostaa nopeatempoisia lajeja, joissa voi rypeä voitonriemussa tai niellä tappelusappea seuraavassa matsissa häviön kostaakseen, lajeja, joissa omia virheitä ei huomaa ja hien meneminen silmään ei haittaa - hän nimittäin totesi, että harrastan masennuslajeja. Miten niin, kysyin hämmästyneenä, koska minua harrastamani liikunta ilahduttaa. Sitten hän selitti perinjuurin, miten masentavaa on saada kuulla ohjaajalta, että käyttää väärin jotakin kohtaa kehossaan, miten surkea olo tulee, kun ei pystykään palleahengitykseen tai huomaa jäkittävänsä pakaralihaksia, kun lantion kippi keskitytään tuottamalla vain vatsalihasten alaosilla. Jaa, sanoin hämmästyneenä. En ollut tullut ajatelleeksi, että siitä voisi masentua. Ehkä olen harrastanut itse pienestä pitäen niin teknisiä ja vaivalloisia lajeja, että pidän virheiden tapahtumista ja niiden korjailua ikään kuin kaikkeen itsen ilostuttamiseen sisäänrakennettuna. Sitten huomautin vielä, että ainakin itse mieluusti tiedostaisin kaikki turhat jäkitykset kehossani, koska niistä juuri tyypillisesti aiheutuu kipuja pitkällä tähtäimellä ja en osaa käydä purkamaan ja rentouttamaan noita kenties joskus haitalliseksi käyviä luontumuksia, ellei joku ensin osoita niitä minulle. (Jos olen jo tottunut siihen, että "tältä tuntuu selän normaaliasento", esimerkiksi, en todellakaan tajua jännittäväni selkärangan pikkuisia syviä lihaksia aivan liikaa aivan liian ylös saakka. Viime torstaina tästä huomautettiin pilatestunnilla, ja totta vie uusi tapa tehdä liike tuntui ensin karmivan väärältä, mutta toisaalta - jo parin päivää asiaa kokeiltuani, tarkkailtuani ja aina muistaessani siihen puututtuani huomaan, miten paljon rennompana selkä niiden nikamien tuntumassa nyt pysyy.) Itse ainakin tapaan masentua aika kovasti siinä vaiheessa kun kipu estää liikkumisen tai pakottaa turvautumaan lääkkeeseen. "Kai se on aika paljon kiinni siitä, miten sen väärin tekemisen itse ottaa, että onko se niin vakavaa vai ei", sanoin ja katselin uteliaasti tuttavaa. "No kun tuntuu, ettei niillä tunneilla mikään ikinä mene oikein", hän vastasi. Koetin saada ajatuksesta kiinni, mutten oikein onnistunut. Tai siis, minustakin tuntuu, että korjattavaa koko ajan löytyy ja kehon toimintojen monimutkaisuus (ihan samalla lailla kuin maailman monimutkaisuus muutenkin) ylittää käsitys- ja koordinaatioavaruuteni tuosta noin vain, mutta jostain syystä jaksan iloita pienistä oivalluksenpoikasistakin ja vähitellen minusta käsitysavaruuteni on onnistunut nieleksimään pienissä paloissa kaikkea sellaista, jota se ei totisesti tuntenut vaikkapa vielä kymmenen vuotta sitten. Ehkä kyse on erilaisesta fokuksesta, fokusoinnista yli sen hetken virheellisyyden.

Mistä tulee mieleen viime TLB-tunti. Monimutkaisessa liikkeessä, joka on tietysti liikkeenä aivan yksinkertainen ja luonteva sitten kun sen joskus saa kohdalleen (toivottavasti tässä elämässä, mutta en oikein koe voivani vaatia sitä vaikka toivoa toki saan ja niin teenkin), oli enää hiottavana pieni yksityiskohta, nimittäin kämmenten jäkittäminen, muuten kuulemma peruslinjaukset alkoivat loksahtaa kohdalleen. Seuraavassa toistossa keskityinkin kämmeniin ja purskahdin nauruun. Nimittäin kävi niin, että nyt vain kämmenet tekivät töitä ja kaikki muu oli jähmettynyt, kohdistunut kämmeniin. "Apua, nyt vain mun kämmenet liikkuu", sain juuri ja juuri parahdettua naurun sekaan. Nauroimme ohjaajan kanssa niin että vedet vain tursuivat silmistä. (Olin sillä kerralla ainoa tunnilla, joten saatoimme revetä tuolla lailla ketään häiritsemättä.) Naurun jälkeen liikkeen alustava kuvio asettui kehoon luontevasti. Mitä olisi tapahtunut, jos olisin säikähtänyt väärin menemistä? Olisinko masentunut?

Ihmisiä hieroessakin saa olla varovainen sanojensa kanssa. Ei voi koskaan tietää, miten hierottava arvottaa sellaiset sanat kuin kireä, epäsymmetria, väsyneen oloinen, työstämistä kaipaava. Enkä haluaisi masentaa ketään. Totuus kun kuitenkin on, että me kaikki olemme eri kohdista kireitä, epäsymmetrisia, joskus yliliikkuviakin, väsyneitä, kosketusta kaipaavia, koordinaation tarkentamista kaipaavia, ehdottoman puolivalmiita, epätäydellisiä. (Juu, ja todistamisen taakka on sillä, joka nyt väittää, että voi olla myös täydellinen. Haluaisin nähdä ja koetella tuota täydellisyyttä, ja jos en saa niin tehdä, en usko siihen enkä ota siihen pinnistämisestä päänvaivaa.) Ja että silti tuon kaiken kummallisuuden voi ottaa vastaan armollisesti ja jopa huumorilla. (Huumori tapaa pettää siinä vaiheessa kun kipu astuu kehiin, ja siksi ennaltaehkäisy olisi kauhean tärkeää.) Kaikkea voi oppia ainakin vähän paremmin. Voi oppia pikkuisen tarkkaavaisemmaksi, voi oppia pois jostain haitallisesta tavasta vaikka senkin verran, että puolet kerroista muistaa tehdä asiat paremmalla tavalla - mikä sekin on melkoinen helpotus tukirakenteelle.

Joskus kun huomaan jonkun ottavan raskaasti vaikka sanan epäsymmetria tai tiedostamaton jännitys, mietin vähän, pitäisikö minun kertoa hänelle omasta pakkoliikkeestäni. Joskus kerronkin. Pakkoliikettä on pilkattu siinä määrin, että se uskaltautuu esiin enää yksin tai hyvin tutussa seurueessa johonkin muuhun kuin kommunikaatioon keskittyessä. Ei minun tarvitse sitä mitenkään painaa pois ryhmätilanteista, se osaa jo pysyä itsekseen poissa, kiitos peruskoulussa saadun palautteen. Pitkään kuvittelin, ettei muilla ollut pakkoliikkeitä. (Minua hävetti myös se, että tiesin minua kiikutetun neurologeille lapsena ja että vanhempani eivät meinanneet lakata uskomasta, että minussa oli jokin kehityshäiriö.) Mutta asuessani eri ihmisten kanssa olen huomannut, että joka ikisellä asuinkumppanillani on ollut pakonomaisia nykäysliikkeitä. Toisilla huomaamattomampia, toisilla sellaisia, ettei niitä voi olla huomaamatta, jos katselee sinne päin. Toiset ovat itse olleet tietoisia niistä ja toisille kysymykseni niistä on tullut yllätyksenä. Useimmiten olen kiitollinen omasta, varsin näkyvästä pakkoliikkeestäni - se on pakottanut opettelemaan armollista suhtautumista ja sen hyväksymistä, etten minä kokonaisuutena ole yhtä viallinen kuin kenties jokin suoritukseni tai tapani. (Siitä en osaa olla kiitollinen, että vasemmalla kädellä kasvojani hakatessani hakkaan toisinaan jännittävää kirjaa lukiessani nenänpiin rikki ja pahimmassa stressissä olen hakannut otsaani sormenpäillä mustelman pystymättä mitenkään pysäyttämään kättäni muuten kuin siihen toisella kädellä tarttumalla tai ihmisten ilmoille hakeutumalla. Mutta ihmisten ilmoille hakeutuminen voi tuntua hyvin pelottavalta, jos on sellainen tunne, että voi purskahtaa itkuun yhdenkin myötätuntoisen eleen myötä. Myös vasen hartiani ja lavanaluseni kipeytyy herkästi, koska pakkoliikkeestä on ergonomia kaukana.)

- -

Tässä välin kirjoittaminen keskeytyi, koska menin poimimaan luumuja, ja nyt kun palasin takaisin, en tietenkään enää muista, mihin olisin jatkanut. Luumujen poimiminen tuntuu ihmeelliseltä. Ajatella, että puu tuosta noin vain valmistaa tuollaisia sinipintaisia, sisältä meripihkan värisiä makeita pökäleitä.

Ehkä olin tulossa siihen ajatukseen, että voisiko kielteinen (hallitsemattomiin karannut) stressi olla aika paljon sitä, että on vaikea asettua juuri tähän tässä, tähän tilaan ja tilanteisiin, näihin tuntemuksiin. Ja että jos se on sitä, ei tunnu ihmeelliseltä, että se kytketään kielelliseen ajatteluun, onhan kielestä kirjoitettu niinkin, että se on kyky tuoda tähän tilanteeseen se, mikä on toisaalla. Itse kuitenkin pidän enemmän heitosta, joka on muistaakseni Umberto Econ. (Ääh, muisti.) Että kieli on se, millä voidaan valehdella.

Tunnen syvää tyytyväisyyttä siitä, että työskentelen tätänykyä alueella, jossa valehteleminen on likipitäen mahdotonta. Jännitykset kehittyvät, tuntuvat kämmeniin, laukeavat. Kroonistuvat, pitkittyvät, palaavat´tai saadaan ratkaistua joksikin aikaa. Tai suhtautuminen niihin muuttuu, sekin voi joskus laukaista tilanteen. Metrolla takaisin siirtolapuutarha-Helsingistä matkatessani tunnistin vasta päätä istuvan naisen omituisen liikehdinnän todennäköiseksi servikaaliseksi dystoniaksi. Ajattelin, miten hauraita meidän kehomme ovat. Ja miten kiitollinen sietää olla siitä, että oma hermotus toimii suhtkoht normaalisti. Ja miten uskomattoman hyvä olo tulee siitä, että tunnin verran aamussa virtauttaa liikettä, voitelee kehoa sisältäkäsin sitkeillä, joustavilla liikkeillä, joiden suunnanvaihdoksissa mikään ei töksähdä.

Ensimmäinen paastopäivä

Aion kirjata nämä paastopäivien kirjoitukset tällaisten otsikoiden alle (ellen sitten unohda protokollaa, mikä sekin on mahdollista). Se ei tarkoita, että kirjoittaisin vain paastoamisesta. Mitä ylipäänsä muuten edes on "vain paastoaminen"? Elämä ei suostu rajautumaan siisteihin lokeroihin. Olen tavannut koko joukon ihmisiä, jotka ovat siitä äkäisiä. En aio itse äkämystyä. Lokeroiden hauraus - ne ovat vähän kuin semmoisia vanhan ajan aittoja, joissa on vain joka toinen hirsi, en tiedä, onko sellaiselle erityinen nimikin olemassa mutta kävin rippikoulun paikassa, jossa sellainen toimi kesäkappelina - ja niiden mahdollistama vuotaminen alueelta toiselle kun ovat pelastaneet minut usein.

Ensimmäinen paastopäivä on sujunut aika hyvin. Join glaubersuolan illalla ja sitten harmikseni luin netistä, että se valvottaisi minua juoksuttamalla vessassa. Kun luin tämän, olin jo niellyt koko puolen litran satsin ja en voinut kuin todeta stoalaisesti, että kai se sitten oli tarkoitettu menemään näin, ja että saisinpahan ainakin opetuksen siitä, mitä hötkyily teettää. No, mitään yömahamullistuksia ei kuitenkaan käynyt, koska olen syönyt jo kaksi päivää paastoonlaskeutumisruokaa hyvin kevyesti. Aamun jumppa oli peruttu, joten suuntasin uimahalliin. Vesijuoksin oloani kuulostellen ja kun pohkeet alkoivat krampata kahdenkymmenenviiden minuutin kohdalla, menin vielä kymmeneksi minuutiksi venyttelemään lämpimään altaaseen ja sitten saunaan ja pesulle. Liikunta vei nälän, mutta "söin" yhtäkaikki lounaan aikataulun mukaan ja osasin olla kiitollinen vihannesmehun ja suolattoman kasvisliemen hyvästä mausta. Maun viekoittelevuus hieman hämmensi - muistan nimittäin inhonneeni näitä makuja edellisistä paastoista. Ehkä olen silloin ollut jotenkin krantumpi yleensäkin? Vai oliko ihana maku vain kehon tarpeen projisointia liikunnan jälkeen? Useinhan käy niin, että kun nälkä oikein kiljuu, yksinkertaisinkin ruoka maistuu taivaalliselta. (Sama pätee mielestäni ihmissuhteisiin ja läheisyydentarpeeseen - kun seurustelee, on paljon krantumpi ystävyyksille, mutta yksin eläessä pienikin ystävällinen ele tuntuu valtavalta ja miltei kyyneliin asti liikuttavalta. Nykyään koetan suhtautua kriiseihin parisuhteessani siten, että voin niiden kanssa koetella sitä, miten kipeältä tuntuisi luovuttaa ja menettää suhde, jossa on niin paljon iloa ja keveyttä, tilaa ja hyräilyä. Jos ajattelen sitä kaikkea, jota Vompsulta saan, esimerkiksi yksineläjän näkökulmasta - siitä on sen verran lyhyt aika vielä, että muistan hyvin ja onhan minulla veloenaan tallennettuna sitä angstia ihan yllin kyllin, jos muisti pettäisi - en voi olla valahtamatta jotenkin kiitollisuuteen tästä kaikesta. Se on jotenkin ihan uskomatonta, niin sosiaalisesti tökerö kun olen ja sellainen rujo jääräpää.)

Nyt kun lounaasta on jo joitakin tunteja, huomaan olevani vähäsen kivistävä ja nälkäinen. Mutta en aio ottaa tuota nälkää vastaan pettyneenä vaan iloisesti. Haistelen salmiakkipussin suulta sitä elämää, jossa nälkää ja muita himoja voi syöksyä tyydyttämään tuosta noin vain. Sitten pistän salmiakkipussin takaisin sivupöydälle ja juon hieman yrttiteetä ja koetan suhtautua nälkääni ja kielellä pyörivään salmiakinmaun aaveeseen leppoisasti ja ymmärtäväisesti. Tätähän minä juuri haen. Elämänhaluani. Sitä laantumatonta paloa, joka ei koskaan saa kyllikseen. Olen maannut sängyllä ja lukenut Mark Epsteinia ja jatkan salmiakinhaistelun jälkeen. Epstein kirjoittaa länsimaisen psykoterapian ja buddhalaisuuden välimaastosta tai yhtymäkohdista, mutta yhtä hyvin mukana voisi olla Platonin Pidot, niin samalla lailla halu tässäkin jäsentyy joksikin rakastajan ja rakastetun välillä, kohdettaan saavuttamattomaksi daimoniksi. (Itse asiassa Epstein viittaakin Pitoihin, mutta vain palloihmisiin, ja veikkaan tietäväni miksi - koska psykoanalyyttisessä traditiossa on ollut kiinnostuttu lähinnä tuosta kohdasta, ei Diotiman puheesta. Epstein ei ole lukenut Pitoja ajatuksen kanssa tai on vain katsonut palloihmiskohdan tai lukenut siitä jostain, ja niinhän se vain menee: Ei ole ketään, joka olisi huolellisesti lukenut kaikki tekstit. Kirjoja on ihan liikaa. Ja se, mitä on opiskellut, muokkaa tulokulmaa, leimaa jotkut teokset tai niiden osat leimalla "relevantti" ja toiset "no jaa, ehkä sitku".)

Epstein on jossakin kohdin oikein selkeä, ja erityisesti nämä rivit huojentavat mieltäni kirkastessaan joitain asioita, joita en ollut vielä oikein buddhalaisuudessa nähnyt hyvin käsitteellistetyn (tämä kertoo kyllä ehkä vain lukeneisuuteni suppeudesta) enkä ollut saanut tyydyttävästi sanallistettua itse:

Vaikutuin vielä enemmän saadessani kuulla, että Buddhan käyttämä sana dukkha sisältää itse asiassa hienovaraisemman merkityksen "läpitunkeva tyydyttymättömyys". "Kärsimys" tuntuikin hieman melodramaattiselta, vaikka perusteellinen historiantutkimus näytti sitä tukevan. "Läpitunkeva tyydyttymättömyys" tuntuu osuvan paremmin asian ytimeen. Nautinnollisimpiinkin kokemuksiin liittyy häivähdys tyytymättömyyttä, koska ne ovat niin katoavaisia ja hauraita. Ne eivät poista meistä epävarmuutta, epävakautta ja levottomuutta.

...

Tahdoin itse asiassa kirjoittaa tämän kirjan voidakseni korjata sitä edelleen vallitsevaa väärinkäsitystä, että buddhalaisuus pyrkii tuhoamaan halun.

Puhuessaan dukkhan aiheuttajasta Buddha ei käyttänyt sanaa halu vaan tanha, joka tarkoittaa ehkä täsmällisimmin "janoamista". Se viittaa siihen, mitä voisi kutsua myös takertumiseksi: yritystä pitää kiinni katoavasta kokemuksesta, ei onnen tai täydellisyyden halua. ... Jos ihminen määrittää halun viholliseksi ja pyrkii tuhoamaan sen, hän pyrkii samalla tuhoamaan yhden arvokkaimmista inhimillisistä piirteistään, luonnollisen reaktionsa kärsimyksen todellisuuteen.

....

Jos halun kokemuksesta pyrkii poistamaan epämukavuuden, tekee halusta vain ylivoimaisemman. Mutta kun suostuu pudottautumaan etäisyyteen [kuvitellun ja todellisen kohteen välillä, kuvitellun ja todellisen tyydytyksen välillä], jota halu ei voi täyttää, kokemuksesta tulee ehjä. Vaikka halu tyydyttyisi miten perinpohjin, jotakin jää aina puuttumaan, ja sen ymmärtäminen tarjoaa tärkeän ja toden näkökulman. Meillä on vahva taipumus vältellä tätä ja tulkita se puutteeksi, joka täytyy korjata, mutta siihen on mahdollista suhtautua myös täysin toisella tavalla. Siitä voidaan itse asiassa nauttia halun luonteeseen olennaisesti ja peruuttamattomasti kuuluvana asiana ja havaintona minuuden todellisesta luonteesta.

Jotenkin tuo viimeinen kohta tuo mieleeni Deweyn: päämääräkin on aina jokin muun väline, ja jos elämä todella saavuttaisi lopullisen täyttymyksensä tai tarkoituksensa, se pysähtyisi, ja elämä ei ole pysähdystä vaan rytmiä, liikettä, muutosta.

Välillä suljen silmät ja annan auringon pyyhkiä kasvoiltani pois ilmeen. Se on vähintään yhtä tärkeää kuin lukeminen ja muistinvarainen silta tekstiin, jossa rakkautta kutsutaan daimoniksi.

Epstein kirjoittaa myös luopumisesta jotenkin todenmakuisin, Dalai Laman opetuksista lainatuin sanoin: Luopuminen ei ole jotakin, mihin itse pakotetaan, vaan jotakin, joka nousee itsetuntemuksesta. Tosiaan, luopuminen on jotakin traagista tai rankaisevaa yleensä vain toisten silmissä! Huomaan myös, miten traagisina näen toisten luopumiset, joihin en olisi itse valmis menemään. Vaikka ehkä heillä on vain ihan erilainen itse tunnettavanaan! Se on jotenkin aivan silmittömän hassua. Helposti sitä ajattelee, että elämäntyyli tai päätökset tekevät näköisekseen, koska niin huomaa itselleen käyneen monessakin mielessä. En esimerkiksi osaa itse olla yhdistämättä Epsteinin rakkauden ja halun tulkintaa Pitojen Diotiman puheeseen. Siinä mielessä minusta on tullut opintojeni näköinen. Ja sitten on kauhean helppoa jäädä miettimään, että jos nyt ryhdyn tähän tai tähän, mitä minusta tulee ja mistä sitoudun valinnan myötä luopumaan. Mutta kun oikeasti tahtoo jotakin, eivät ne poissiivoutuvat asiat tunnu luopumisilta. Ne voivat harmittaa, mutta eivät ne tee surulliseksi eivätkä saa tuntemaan, että olisi sittenkin tehnyt väärin.

Makaan pitkään auringonläikkä kasvoilla tai kasvot auringonläikässä, molemmin päin. Ajattelen näitä sanoja ja mietin, tuntuuko auringonläikän ja kasvojen kohtaaminen erilaiselta, kun vaihdan sanallistusta. Eipä oikeastaan. On kohtia, joissa sanallistusta kaivataan ja sen kanssa on oltava tarkkana, ja sitten näitä auringonläikkäkohtia, jotka ovat lähestulkoon anything goes: jos sinun kasvoillasi on ollut auringonläikkä, tunnet sen lämmön sanoista riippumatta solahtessasi tekstin läpi.

Kun olen siinä ja ajatukseni verkalleen hidastuvat ja mukautuvat tuntuun kasvoilla, nousee äkisti mielikuvia erään kartanon terassista, huoneesta sen takana, oven avaamisesta ja sulkemisesta, eräästä ratsastusleiristä, jolloin olin vielä takertunut ystävyyden ideaan H:n kanssa. Olimme edellisenä kesänä olleet samassa paikassa yhdessä ratsastusleirillä ja kaikki oli mennyt jokseenkin nappiin. Edelliskesänä aurinko paistoi, ponit olivat jukuripäisiä, saimme juuri ne hoitoponit jotka tahdoimmekin, tuntien välillä istuimme sillalla tallinylisille ja söimme irtokarkkia ja heiluttelimme jalkojamme. Olimme ihastuneet ratsastuksenopettajaan, kirjoitimme hänelle kirjeitäkin jälkeenpäin sinne saakka että hän tuli raskaaksi. Se oli meille liikaa, emme voineet ymmärtää, miksi hän teki jotakin sellaista, kun hänellä olisi ollut kaikki ponit ja hevoset ja semmoinen ihana ammatti. Tänä kesänä kaikki oli toisin. Oli toinen opettaja, meidät pistettiin väkisin hevospuolelle, koska olimme kasvaneet liian pitkiksi ja painaviksi, ja jokin oli muutenkin pielessä. H kiinnitti huomiota muutaman vanhemman tytön suosioon, pyysi näiltä Reginoita lainaksi ja veti koviksenroolia. Ei puhettakaan siitä, että olisimme leikkineet ja pelleilleet. Olin aivan ymmälläni. Niinpä kun muut puhuivat pojista ja kyllästyin vain makaamaan alasängyllä hiljaa (ei minulla ollut mitään sanottavaa), nousin sitten sängystä, hipsin kohti ovea koira kannoillani, painoin kahvan alas, ovi narahti, astuin terassille, suljin oven hiljaa perässäni. Kävin istumaan siihen, aurinko putosi kasvoille, ilme suli pois. Kun pienemmät tytöt tulivat ratsastustunniltaan, jotkut heistä tulivat terassille, epäilemättä enemmän koiran kuin minun vetämänä.

"Miksetsä ole muiden isojen kanssa sisällä?" kysyi kahdeksanvuotias Mirjam. "En mä osaa sanoa niille mitään", sanoin. Pienet tytöt tulivat lohduttamaan... kummallinen tilanne. Sitten menin heidän leikkeihinsä mukaan, siitä tuli mukava olo. Kesken kaiken H tuli pihalle ja käveli luokseni ja kysyi, mitä helvettiä kuvittelin tekeväni. Hävetti ihan kauheasti. Tajusin, ettei minusta vaan ollut miellyttämään häntä. Vasta myöhemmin sain kuulla, mitä H:lle oli tapahtunut joitakin viikkoja aikaisemmin. Se tapahtui vasta pari vuotta myöhemmin, kun emme olleet enää nähneet juurikaan toisiamme ja sitten äkisti H tekikin lähestymiseleen nähdessään äitini sporapysäkillä, käveli äidin luo ja käski tämän sanoa terveisiä ja pyytämään minua soittamaan hänelle; hänestä olisi kiva nähdä pitkästä aikaa. Ei meidän uusi ystävyytemme kyllä kauan kestänyt, mutta pari vuotta kuitenkin. Ja ainakin ymmärsin sitten, miksi hänen oli ollut niin vaikea olla, miksi hänestä tuntui siltä, että lapsuus oli menetetty lopullisesti ja ettei leikkiin voinut palata, ei edes leikillään. Kun aloin opiskella, välimme höltyivät taas ja taisimme molemmat ymmärtää, miten erilaisia asioita odotimme ystävyydeltä ja ystävältä. Se ei kuitenkaan enää tuntunut samalla lailla surulliselta kuin sinä kesänä, siellä terassilla, jossa kiinnityin auringon tuntuun kasvoilla ja ajattelin uhmakkaasti, että vaikka minusta tuntuisi niin pahalta että on kuin kuolisin siihen paikkaan, aurinko kuitenkin paistaa ja tuntuu ihanan lämpimältä ja on kesä ja vaikka kaikki muu vietäisiin, aurinkoa ei noin vain viedäkään... Se oli sen toisen kerran luopumista itsetuntemuksen pohjalta, ensimmäisen kerran me olimme vielä takertuneita kuvaamme ystävyydestä, joka kestäisi kestämistään.

Valo ja lämpö kasvoilla tuo mieleen myös retken kummitätini maapaikkaan, vanhaan pappilaan, jonka hän nai. (Vuosien varrella pappila on käynyt epäilemättä tärkeämmäksi kuin mies tai ainakin niin kävisi minulle. On käynyt jokaisessa suhteessa. Ihmissuhteet ovat minulla aika hauraita verrattuna eläinsuhteisiin tai paikkasuhteisiin: talosuhteisiin, suhteeseen tiettyyn metsikköön ja niin edelleen.) Istuimme siellä kuistilla: mummu, hänen tyttärensä eli tätini, tämän tytär eli serkkuni, ja minä. Oli viileää, mutta terassille ei sentään tuullut. Joimme tädin tekemää kotiviiniä ja keskustelimme elämästä. Olin ehkä kahdeksantoista, ja muistan ajatelleeni, että ehkä vanheneminen ei sittenkään olisi hassumpaa, jos kerran se voi tarkoittaa kuisteja ja viinilaseja. Ajattelin sitä tosiseikkaa, että valo ja lämpö hivelivät noiden toistenkin poskia, vaikka he olivat niin paljon minua vanhempia ja unelmiltaan osittain tunnistamattomia. Se oli myös ensimmäinen myönteinen kosketukseni isän sukuun. Aina ennen olin tavannut ihmiset isän ja äidin kanssa ja heidän hermostuksensa ja vastenmielisyytensä oli päässyt suuntaamaan kokemustani liikaa. (Pitäisi olla laiskempi ottamaan hermostusta vastaan, mutta valitettavasti se ei kuulu hyveisiini. Vielä...)

Hassua tutkia, miten tällainen syömättömyys vaikuttaa rytmiin. Huomaan käyneeni nyt taas illan tullen levolliseksi, olen raskas lojuisa kappale, en ajattele oikeastaan mitään jäsenneltyä. Mielikuvia kohoilee, ja ne liittyvät kaikki jotenkin kiitollisuuteen hyvin pienistä eleistä. Ehkä pientä ärtymystä erästä lehtijuttua kohtaan, joka kutsuu sanaa luottamus jotenkin laimeaksi. Minusta luottamus on aina aivan hurja ele. Ei minun ole helppoa suhtautua luottavaisesti toisiin ihmisiin. Etenkään aivan vieraisiin ihmisiin. Aamulla sen sijaan olin aika vireä eikä aamu sillä lailla paljon eronnutkaan tavallisista aamuista. Ehkä vauhti alkaa nyt vähitellen hidastua. On vaikeaa kuvitella, että on olemassa ihmisiä, jotka voivat tuntea näin ihan muutenkin: esimerkiksi halua nukkua päiväunet, oikeasti se käy helposti tässä tilassa, tai ärtymystä, kun toinen tivaa, mitä oikein ajattelen, koska en oikein - - ajattele - - mitään - - ja - - senkin - - tavoittaminen - - tapahtuu - - jostakin - - kaukaa-aaaa.

Normaali ymmärtämishaluni ja ahdistukseni asioiden hitaasta lutviutumisesta ovat kadonneet taivaan tuuliin. Tavallaan se ei yllätä: tämähän on keinotekoisesti tuotettuna sama reaktio, joka tapahtui luontaisesti eroprosessin myötä kolmisen vuotta sitten. Silloin en vain saanut ruokaa alas, nyt pidättäydyn vapaaehtoisesti ja tarkoituksellisesti. Olen samalla lailla hidastunteinen, vastaanottavainen, melko piittaamaton. Ja utelias!

Enkä oikeastaan lainkaan huolissani siitä, onko huomenna nälkä, vilu ja pahoinvointia. Lauantaina on täysi työpäivä, mutta en oikein osaa olla siitäkään huolissani, koska se on ylihuomenna eli todella todella kaukana syömättömässä ajassa.

Ja jos minulle tulee liian huono olo, voinhan aina keskeyttää paaston. Ei se ole sillä lailla kunniakysymys eikä näyttämisen paikka, uskon enemmän armollisuuteen kuin kuriin.

Lempeä eläkeläisjumppa ja muita haasteita

Eilinen ja tämänpäiväinen jumppatunti - käyn to ja pe aamujumpassa, hyvä ratkaisu, osoittavat tarpeen tutkistella omaa tekemisen tapaa. Torstain lempeä ja mainoksessakin asti eläkeläisille sopivaksi kehuttu jumppa nimittäin veti minut ihan maitohapoille. Kun jumppaa kerran mainostettiin kevyeksi, iloiseksi ja irroittelevaksi, päätin tehdä liikkeet todella huolellisesti ja täsmällisesti, syvät vatsalihakset pidossa ja syvähengittäen. Olin jo vartin jälkeen ihan henkihieverissä, mutta jatkoin tahtia sinnikkäästi, ja jumpan loppupuolella kerran revähtänyt ja näemmä koskaan siitä leppymätön vino selkälihakseni alkoi protestoida, kun venytin sitä niin tarmokkaasti. Tänään raahustin sitten jumppaan jokseenkin koirankorvilla ja vähän surheana siitä, jaksanko tehdä mitään.

Mutta mitä vielä! Opettajan piti tulla erikseen sanomaan, etten saa yrittää tehdä niin kovasti ja nopeasti. Että on parempi, ettei melkein mitään tapahdu kuin että remmon lihakset kireiksi. (No, tämä ehkä selittää, miksi lihakseni ovat lapsesta saakka olleet aina varsinaista vaijeria.) Katsoin häneen kysyvästi ja minusta tuntui, ettei mitään tapahdu. "No nyt se on hyvä", hän sanoi. Seisoin lopputunnin ja kuulostelin, miten kummalliselta tuntuu olla tekemättä melkein mitään.

Se on todella kummallista!

Tunnen monia ihmisiä, jotka ovat valinneet itselleen tehokkaita lajeja ja jotkut heistä ovat ääneenkin kummastelleet mummojumppainnostustani. Moni ystäväni vannoo nimenomaan astangajoogan nimeen, mutta itse en tahdo mennä astangaan, koska minusta on paljon parempi ja haastavampaa, että nimenomaan tungen itseni sellaisiin ryhmiin, joissa en voi nitkuttaa itseäni tehokkuudenpuuskassa jumiin. Haen liikunnasta nimenomaan haastetta hidastaa, olla keskittymisestä huolimatta hyvin levollinen ja melkein mitään tekemätön. Haen sitä olotilaa, jossa voin päästää irti kiireestä ja suorituspaineista, täsmällisyydestä ja halusta tehdä asiat perinpohjaisesti. Samalla tietysti haen tilaisuutta, jossa saan täsmällisesti ja perinpohjaisesti keskittyä tuohon irti päästämiseen...

Se on hurjan haasteellista. Aina välillä, kuten eilen aamulla, unohdan aivan täysin, miksi ihmeessä olen valinnut lempeän, eläkeläisillekin soveltuvan iloisen aamujumpan. Ja silloinkin, kun muistan, että varsinainen haaste on olla rehkimättä ja antaa liikkeen tapahtua kuin itsestään, ilolla, se on kovan itsen vahtimisen ja uudelleensuuntaamisen takana. Mutta tahdon oppia tässä paremmaksi. Olen huomannut, että monet neuvot, joita annetaan levottomien ja keskittymiskyvyttömien asiakkaiden terapian helpottamiseksi, pätevät itseenikin. Esimerkiksi: asioita on paljon helpompi käsitellä kävellen. Kunpa voisin kääntää kävellen! No, usein kyllä pyörinkin hieman satulatuolilla tai nakuttelen jaloilla lattiaan tahtia. Jos en tee niin, saatan huomaamattani husia oikean käden kynsillä nenän ihon rikki. (Tämä pakkoliike oli ovenkarmeja päin kävelemisen lisäksi pääsyy siihen, että vanhempani olivat pitkään vakuuttuneet, että minussa oli jotakin pahasti pielessä, ja että he raahasivat minua asiantuntijoiden tekemiin neurologisiin tutkimuksiin lapsena. Neurologien mielestä minulla oli vain vähän putkimainen keskittymiskyky ja liikaa virtaa... suunnilleen samaa mieltä olen nykyään itsekin.) Toinen hyvä vaihtoehto on väsyttää itsensä ennen hommiin ryhtymistä. Iltajumpissa olenkin jo aika kiitettävän rento.

Mutta aamujumpat, huuooh. Toisaalta tiedän, että kun kävelen jumppaan puoli tuntia, jumppaan tunnin ja kävelen puoli tuntia takaisin, pahimmat liikavirrat on purettu ja keskityn työhön jotenkin leppoisammin ja paremmalla tuulella ja muistan usein myös syödä, juoda ja käydä vessassa. Mutta toki haluaisin jumpassakin olla rento ja kuvitella, että olen jo oppinut rentoutumaan elämässä... valitettavasti se ei vain taida pitää paikkaansa.

Jos kyse olisikin siitä, että voisin jättää kahvin tai teen tai muut piristeet pois, homma olisi yksinkertaisempi. Mutta en käytä niitä nytkään. Mistä tämä energisyys tulee? Miksi toisten on vaikeaa jaksaa tehdä suunnilleen mitään ja toiset, kuten minä, pompahtelevat paikallaan, jos eivät voi koko ajan keskittyneesti paneutua johonkin? Univaikeuksissakin minua on auttanut kaikista parhaiten se, että olen antanut itselleni luvan keskittyä tietoisesti johonkin. Esimerkiksi pupillien asentoon ja hitaasti, huoaten hengittämiseen. Koska jos vain makaan paikallani ja koetan olla tekemättä mitään, tulen aivan sekopäiseksi.

Kunpa kyse olisi vain kehosta, mutta eiväthän keho ja mieli ole sillä lailla erilliset. Myös mieleni on enimmäkseen kuumottava säde, jonka tahdon keskittää johonkin muuhun kuin itseensä. Mitä monimutkaisempi teksti, sen parempi. Silloin voin onnistuakin istumaan hiljaa asiaa problematisoimatta. Keskittymisharjoitukset, sellaiset rentouttavat mielen tyhjennykset, onnistuvat nekin parhaimmin, jos minun ei tarvitse olla paikallani. Normaali paikallaan istuminen tai makaaminen tuntuu aivan kauhealta. Ehkä opin vielä joskus senkin, mutta toistaiseksi saan tyhjennettyä mieleni parhaiten vesijuoksemalla tai jonkin lihaksen venytykseen samalla keskittyen tai tietyin pilatesliikkein. Sillä tavalla käyn oikein rennoksi ja äkisti ajatukset liikahtelevat ihan rauhallisesti ja tyyninä.

En ole varmaan ikinä halunnut itse istua tai maata, ellen ole sitten juuri kääntänyt aaria maata tai kävellyt kymmeniä kilometrejä, eli siihen on useimmiten joutunut pakotettuna jonkun toisen toimesta. Koulu oli tältä kannalta aivan helvetillinen laitos. Kaksitoista vuotta yritystä istua hiljaa ja kauniisti! En lapsena vielä kyseenalaistanut niin voimakkaasti opettajan sanomisia, mutta nyt aikuisena tuntuu aivan hullulta, että oppimisesta piti tehdä niin vaikeaa, että enimmäkseen oli vain aivan levoton siitä, miksi ei jo edettäisi, tylsistynyt, osasi opetetun, olisi halunnut karata ulos juoksemaan ja ihailemaan kasveja, mutta oli vain istuttava paikallaan ja näytettävä siltä, kuin nuo jankkaavat asiat jaksaisivat edelleen kiinnostaa. (Ihme kyllä, en oppinut inhoamaan tietoa sinänsä, ainoastaan koulua. Ja olivat oppitunnit kuitenkin parempia kuin välitunnit, joiden tarkoitusta en koskaan oppinut ymmärtämään kouluiässä. Jälkeenpäin olen tuumaillut, että niissä oli varmaankin tarkoitus oppia sosiaaliseksi. Minun ongelmani oli ja on se, etten ole koskaan tahtonut oppia sosiaaliseksi niillä säännöillä, joissa ihmisten välille on viritetty käsinkosketeltava ja julma hierarkia. Huomaan edelleen mieluummin jättäytyväni syrjään silloinkin, kun minulla olisi aihetta epäillä, että sijoittuisin hierarkiassa varmaankin oikein mukavasti. En pidä siitä, että joku katsoo aiheekseen alistua minulle tai pomottaa minua. Ei tasavertainen toimiminen ja keskustelu ole niin vaikeaa!)

Huooh, nyt lopetan kirjoittamisen, koska tämä on samaa hemmetin mielen hurisemista. Yritän yrittää tässäkin vähemmän. Onhan se aika huvittavaa, että yritti kirjoittaa kuinka pinnallisesta ja hassusta ja pienestä asiasta tahansa, mielen pora jyrskähtää kiinni asioiden pintaan ja alkaa porata kohti maailmankaikkeuden ydinmehuja välittömästi... Mikä on tämä halu ymmärtää, selittää, tarkkailla, ottaa selville? Eivätkö asiat voisi vain tapahtua?

No, seuraavaksi aion antaa työni tapahtua usean tunnin ajan.