Oppilasalakulttuurit ja ulkopuolisuus

Olen edennyt tenttikirjan toisella kierroksella koulun käytännöistä kertovaan lukuun. Siinä esitellään kaiken muun mielenkiintoisen ohella (lue ihmeessä joskus koulun tilan ja ajan säätelystä - ainakin minulle se palautti kaikista elävimmin mieleen sen, miltä tuntui olla ala-asteen ekalla ja tokalla luokalla: mystiset piirit, musertava rajanläheisyys yrityksessä kävellä niin hitaasti ettei siitä saa sapiskaa vetelehdintänä ja että silti matka pakkaseen tai halpoihin kenkiin tunkevaan sohjoon kestäisi mahdollisimman pitkään sisätilan suojissa, ajan murtuminen kellon kontrolliin) oppilaskulttuureita ja niihin liittyviä koulutodellisuuksia. Nelikenttä on koottu yhteenvetona monista tutkimuksista ja ottaa sisäänsä sopeutuvat normaalioppilaat, menestyvät ja koulua hyväkseen käyttävät oppilaat, vetäytyvät ja passiivisesti poikkeavat oppilaat sekä vastustavat ja aktiivisesti poikkeavat oppilaat. Kaksi ensimmäistä ryhmää kuvataan koulumyönteisiksi tai -neutraaleiksi, kaksi jälkimmäistä koulukielteisiksi.

Sopeutujat myötäilevät koulun virallisia käytäntöjä ja satsaavat edustuskelpoiseen ilmiasuun, mutta saattavat tuijottaa passiivisesti tyhjyyteen tunnilla. Tulevaisuus ja todellinen elämä on heillä kuitenkin kiinnittynyt koulun ulkopuolelle, mutta koulussaoloajan he esittävät ahkeruutta ja kuuliaisuutta. Koulumenestyjät taas käyttävät koulua aktiivisesti hyväkseen. He tavoittelevat hyviä numeroita ja laskelmoivat tulevaisuutta kauaskin ja ymmärtävät koulun hyövylliseksi ponnahduslaudaksi tuohon tulevaisuuteensa. Menestyjien alakulttuurille kuvataan tyypilliseksi yksilöllisen kilpailun ja suorittamisen vimmaa. Vetäytyjät unohtuvat luokkahuoneen nurkkaan muun luokan puuhastelun muurin taa. Hei eivät passiivisuudestaan ja huonosta menestyksestään huolimatta ole kurinpidollinen ongelma. Tätä ryhmää on diagnosoitu ja luokiteltu kymmenin erilaisin nimikkein, joiden psykologiset ja lääketieteelliset juuret juontavat 1900-luvun alkuun saakka. Näihin oppilaisiin viitataan ahdistuneina nuorina, jotka ovat vetäytyvitä, pelokkaita ja alttiita kiusanteolle. Heidän strategiansa on muuttua näkymättömiksi. Vastustajat tahtoisivat muuttaa koulun pelisääntöjä eivätkä tunnusta instituution asemaa. He eivät näe tulevaisuuttaan koulun viitoittamalla reitillä eivätkä tahdo kulkea sitä, vaan rettelöivät luokassa. Kapinahenki näkyy tunneilla häiritsemisenä, sääntöjen rikkomisena, opettajan vastustamisena, lintsaamisena, koulun omaisuuden tuhoamisena, opettajalle ja hikareille nauramisena.

Luen yhä uudelleen määritelmät ja niiden kuvaukset. Minua häiritsee muutama seikka. Osaan kyllä sijoittaa ihmisiä, omia vanhoja luokkatovereitani, hypoteettisesti ja ulkoapäin tarkkailijan kriteerein menestyjiin, sopeutujiin ja vastustajiin. Mutta vetäytyjät: en ole aivan varma sittenkään, olenko nähnyt tällaisia vetäytyjiä. Vai onko niin, että monet vetäytyjät ovat onnistuneet muuttumaan minultakin näkymättömiksi? (En hämmästyisi - olen sokea niin monille ihmiskommunikaation hienouksille, että voin aivan hyvin epäonnistua pahasti tällaisessa teorian juurrutusharjoitteessa.) Useimmat tuntemani ihmiset, jotka kuuluisivat kaiken järjen mukaan vetäytyvien kategoriaan, ovat menestyneet ihan hyvin koulussa ja sen jälkeen. (Enkä koskaan koulussakaan ajatellut, että heissä olisi jotain epäillyttävää tai koulukielteistä; minusta se on neutraali positio.) Luokittelussa, jonka referoin ylle, pistää silmään toinenkin asia. Vain vetäytyjien kohdalla ei puhuta tulevaisuudesta ja elämän kiinnittymisestä. Kaikkien muiden kohdalla asia mainitaan ja sitä käytetään valottamaan oppilaskulttuuria Ja sitten isompi mutta. Se, minkä tiedän sisältäkäsin: en minä sopinut lapsena yhteenkään näistä kategorioista. Enimmäkseen vetäydyin eikä minulla ollut tulevaisuutta (suunnittelin itsemurhaa suuren osan valveillaoloajasta ja ajattelin onnistuvani siinä sitten kun olen vähän vanhempi ja osaavampi), sikäli kyllä sovin vetäytyjiin. Ja koetin olla niin näkymätön kuin mahdollista. Mutta en menestynyt huonosti koulussa, ja joissain kohdin vastustin aktiivisesti koulua. Harvoin, silti - eihän minulla ollut mitään vaihtoehtoista tulevaisuutta, jonka edessä jököttäessään koulu olisi tuntunut esteeltä.

Ei - oli se hetki, ne tilalliset ja ajalliset säännöt. Tein tehtävät mahdollisimman vähäeleisesti ja nopeasti, koska muutakaan tekemistä ei ollut. Sitten kun oli tehnyt tehtävät, sai katsella ikkunasta vapautta kunnes opettaja äkkäsi tilanteen ja passitti koulun kirjastoon päällystämään kirjoja lopputunniksi. En ymmärtänyt puheterapian funktiota, ja kun puheterapeutti vastasi miksi-kysymykseeni, että seiskalla alkaa ruotsi ja siinä pitää osata sanoa r paljon ponnekkaammin kuin saksassa - ikään kuin olisin puhunut kaiken aikaa a-saksaa enkä suomea, jossa r on keskeinen äänne ja ikään kuin yläasteella olisi puhuttu vain ruotsia - ajattelin pilkallisesti mielessäni, että vähänpä sinä tiedät ja että toivon mukaan olen jo sitten pois tästä vankilasta jo. Kaikesta huolimatta sain kiitettäviä numeroita, vaikkei sillä ollut niin väliä. (Enkä ymmärtänyt ollenkaan sitä, miten jotkut jaksoivat puhua numeroista ja pitää niitä tärkeinä. Vasta myöhemmin olen tajunnut, että heillä oli tavoitteita. Heillä oli tulevaisuus. Sellaista ei osaa kuvitella, jos on lapsi, jolla ei ole tulevaisuutta.) Tehtävissä oli sekin hyvä puoli, että sen ajan kun niitä teki, ei tarvinnut tuntea itseään onnettomaksi ja vääränlaiseksi. Tehtävissä oli aina ratkaisu ja se löytyi usein helposti. Tehtävien tekemisen ajan ei tarvinnut myöskään pelätä seuraamuksia. Koetin kuitenkin enimmäkseen välttää konfliktit. Vaikka kotona ei arvostettu koulua juuri mitenkään, arvostettiin siellä sentään konflikteista pidättäytymistä, helppoutta ja hyvää käytöstä ja huolellisuutta. (Aika kiinnostavaa kyllä, että itse asetuin vastustamaan juuri käytöstä ja huolellisuutta pukeutumalla tarkoituksellisen homssuisesti, suttaamalla väärän vastauksen syljellä kummaamisen sijaan, viskomalla kotona koulukirjat minne sattuu minkä seurauksena niitä ei aina saanut mukaan tunneille kun niitä ei löytynyt - aloin tietysti etsiskellä niitä vasta muutama minuutti ennen lähtöä ja koska pelkäsin myöhästymisen seuraaamuksia, jätin etsinnät kesken ja vain menin kouluun ja toivoin, ettei kirjan puuttumista huomattaisi. Ja kieltäydyin viittaamasta ja kehitin taiteenlajiksi luvattomissa koulun tiloissa oleskelun sen näköisenä kuin siellä olisi jotain asiaa luvanvaraisesti toimitettavana. Tietosisällöt sen sijaan - ne olivat koulussa eniten okei.)

Oikeastaan nyt kun ajattelen huolellisesti tätä asiaa, ymmärrän paremmin, miksi minusta lapsena aikuiset olivat dillejä kysyessään, onko koulussa kivaa. Ja ymmärrän myös opettajien hämmästyksen, joka välillä läheni ärtymystä. Sen, miten kävi useammin kuin kerran niin, että parin ensimmäisen kokeen jälkeen opettaja kysyy, kuka oikein on tämä - nimeni - ja onko hän käynyt tunneilla. Missä vaiheessa viittaan tai (ala-asteella) nousen seisomaan. Lukiossa kukaan ei reagoi, mutta etenkin ala- ja vähän vielä yläasteellakin kohti lentää syljessä mällisteltyjä talouspaperipalloja, joku huutaa vammainen ja heeeevooooneeen (yläasteella hevosennussija) niin edelleen. Ai sinä, sanoo opettaja hämmästyneenä. Mikset sinä viittaa tunnilla, kun kerran osaat, on kysytty useamminkin kuin kerran. Tuijotan lattiaa, kohautan harteita. Vastaa, sanoo opettaja. Nostan katseeni ja katson opettajaa silmiin jostain jääkasan toiselta puolelta ja maailma pysähtyy siihen paikkaan, kysyvään, huolestuneeseen ja usein ärtyneeseen katseeseen, enkä osaa, tiedä, onko kyse siitä, etten halua vai etten pysty vai mistä. Painan katseen alas vaitonaisena (ja saan luvan istua) ja opetus jatkuu eteenpäin.

Muutama opettaja jutteli kanssani kahdenkin kesken ja sanoi, ettei ymmärtänyt, miksen osallistu, kun kerran osaan. En osannut vastata heille mitään. Eihän minulle ollut heitä vastaan mitään. Minusta vain piti riittää, että teen tehtävät ja sillä siisti. Jos siihen tyydyttiin eikä asiasta tehty numeroa, saatoin jopa alkaa menetellä muutamien aineiden tunneilla kuten koulumenestyjästrategiaan on kirjattu. (Ei tosin minkään tulevaisuuden eteen; sain vain päähäni kirjoittaa näytelmän ja ajattelin, että sitä olisi hauskaa esittää luokan kesken ja se toisi henkireiän tylsään tuntipuurtamiseen.)

Lukiossa aloin voida huonommin. Se liittyi tuolla nelikentällä nelistäen siihen, että vastustukseni kävi aktiivisemmaksi (lintsasin paljon ja jätin tehtävät selkeästi tekemättä) mutta etten tullut mitenkään toimeen kurinpitotoimien kanssa ja sitten olinkin aivan lukossa uuden määritykseni kanssa, koska oli mahdotonta pysytellä samaan aikaan näkymättömänä ja poissaolevana (vaikka sen luulisi olevan helpompaa kuin näkymättömyyden ja läsnäolon, ja niinhän se muualla yhteiskunnassa usein onkin). Jotta saatoin säilyttää näkymättömyyden ja lintsaamisen yhdistelmän, oli lintsattava kaikki opotunnit, joilla käsiteltiin tulevaisuuden (jota en ajatellut itselläni olevan) valintojen lisäksi kurinpidollisia asioita, kuten poissaolot. Lisäksi oli vaihdettava pitkä matematiikka lyhyeen, koska luokanvalvojamme ja opomme oli pitkän matematiikan opettaja. Joskus kun mainitsen tästä vaihdoksesta ja sen avaamista näköaloista opetukseen (pitkässä opetettiin oikeasti ja suhtauduttiin meihin mahdollisina oppijoina, mutta lyhyessä opettaja latoi kiusaantuneena taululle yhtälöitä ja asennoitui niin että ne tulevat olemaan vaikeita ja voi voi ja kukas nyt tarvitseekaan apua ja monet eivät edes yrittäneet ajatella itse asioita läpi - ja koska asioita ei selitetty eikä opetettu, oli mentävä etsimään niille selitykset pitkän matikan kirjoista, jotta oppi; minusta pitkä matikka oli helpompaa kuin lyhyt ihan tuosta opettajan asenteesta johtuen), ja satun mainitsemaan vaihdoksen syyn, keskustelukumppani järkyttyy ja hämmentyy. Ehkä yliopistokoulutetuilla ei oleteta olevan tällaisia menneisyyden hairahduksia. Mutta asia on kyllä niin, ettei minua itse asiassa kiinnosta nytkään niin oikean eetoksen tavoittelu kuin asiat, joita opiskelen. Pyrin antamaan toisille tilaa, mutta minun on annettava myös itselleni tila, jonka tarvitsen. Toisessa kirjan luvussa siteerataan jonkun koulutussosiologin lausahdusta, että koulun piilo-opetussuunnitelman kuri kinnaa olemista kuin liian pieni takki päällä. Allekirjoitan sen täysin.

Enkä pidä liian pienistä takeista.

Kuulin kouluaikana turhan monta kertaa määritelmän: Sinä se olet semmoinen erilainen lapsi/nuori. Se ainakin tehtiin selväksi. Okei, saavathan opettajat ajatella niin. Mutta onko se sanottava oppilaille ääneen? Vielä toisten kuullenkin?

Vasta aikuisena olen oppinut ymmärtämään, että kaikki ovat erilaisia. Ihan kaikki. Ettei kyse ole jostain viallisuudesta.

Kattava tuo nelikenttä ei ainakaan ole. Vai lieneekö vain käynyt niin, että koska vietin ala- ja yläasteen tunnetusti vaikealla luokalla, kaikki lievästikin koulukielteiset mobilisoitiin mukaan kapinoitsijoiden ja aktiivisen vastustamisen ryhmään? Ja siinä paineissa monet meistä muista, neutraaleista, valitsivat näkymättömyyden strategian? Mistä tulee ajatus, että jos ei sitoudu koulun tavoitteisiin ja/tai piilotavoitteisiin, ei voisi menestyä ja oppia ja kvalifioitua? Että ilman motivaatiota ei synny tuloksia? Että ilman pitkäjänteisempää tulevaisuutta nykyisyys ja mahdollisuus toimia siinä rakentavasti katoaa? Minusta ne tuntuvat epäillyttäviltä piilopremisseiltä enkä osaa uskoa niihin.

Kysymyksiä, kysymyksiä. Epäilyä.

Ilmainen vessa nimeltään katalyysaattori ja muita kesäasioita

Jaa, kauankohan siitä lienee, kun olen viimeksi ehtinyt istahtaa koneen ääreen siinä syvyydessä, että olisin malttanut kirjoittaakin? Alkukesät näyttävät olevan kohdallani se aika, jolloin minun on kaikista vaikeinta keskittyä johonkin paikallaan olemista vaativaan. Ja kirjoittaminen on aika liikkumatonta. On tapahtunut paljon, ei mitään järisyttävää, mutta kuitenkin: olen syöttänyt Näkymättömän tytön kanssa oravanpoikaselle mocheja ja timjaminmakuista terveyssuklaata japanilaistyylisessä puutarhassa, lähettänyt naimasukulaiselle mangoldinsiemeniä pikkupaikkakunnalle, jossa niitä ei myydä kaupassa, osallistunut ensimmäiseen käsityövaihtooni ikinä, kirkunut useammankin vuoristoradan kyydissä miehen työpaikan virkistyspäivänä ja ihmetellyt ja ihastellut rauskuja ja meduusoja Sealifen akvaariossa ja miettinyt, miltä tuntuisi katsella noita ihmeellisiä ja ihania kaloja ja katkarapuja, jos olisi mieli raskaana niiden syömisestä, ja tuntenut riipaisevaa surua nähdessäni tuon ainutkertaisen elämän suljettuna pieniin akvaarioihin. (En itse enää tukisi rahalla paikkaa, joka asettaa eläimet näytille tuolla lailla, ainakin oman myötätuntoni herättelyyn ovat riittäneet television luontodokumentit, mutta toisaalta, en malttanut olla menemättä, kun saimme joka tapauksessa ilmaisen lipun. Tiesin kyllä jo etukäteen tulevani todennäköisimmin surulliseksi ja tuntevani epämääräistä syyllisyyttä menemisestä, mutta sellaista se on. Tämä kuvio on toistunut eläinsuhteessani alusta saakka: halu lähestyä ja sitten surullistuminen useimmista eläintenpidon tavoista. Niin kävi niilläkin talleilla, jossa hevosia kohdeltiin kauniisti. Ja hitto vie, olen vähän surullinen meidän zenkivikissoistammekin. Ja itsestäni! Myös minä olen eläin, joka ahdistuu ympäristön keinotekoisuudesta etenkin talvisin, kun ulkona ei tarkene olla niin paljon.)

Tänään olen voinut olla Näkymättömän tytön rentouttavassa seurassa, ja vaikka pitkä viikonloppu tai mikälie oli poikinut kahteen kolmesta kohteestamme ovilapun, jossa pahoiteltiin tämän päivän kiinnioloa, näimme silti rusokirsikat kukassaan ja joimme vihreää jasmiiniteetä kuuportin luona ja kävimme Valtterin kirppiksellä ja löysin kirjavan amerikkalaiskankaan ja kaksi paitaa Vompsulle, sinisen mukin ja vihreän kannun ja oranssin lankakerän isoäidin neliöihin. Kävimme myös vessassa, jonka ovessa luki katalysaattori. Hmm. Ja nyt sataa oikein roimasti, istun kotona ja juon yrttiteetä ja tunnen väsymystä, hyvää voipumusta. Ystävältä ulkomailta on tullut pitkä kirje, lähennymme, se tuntuu hyvältä. Ja ehkä tänne Helsinkiin järkkäytyy decoupage-ilta, se kuulostaa hauskalta kuin mikä.

Antibioottikuurista on jäljellä enää neljä tablettia: tämäniltainen ja huomiset kolme. Varpaassa on vielä vähäsen mätää, mutta aika pienesti, ehkä se siitä, antibioottivoidettakin on vielä vaikka kuinka. Ihastumislevottomuus alkaa hitaasti kulua, haalistuu päivä päivältä, ehkä törmäsin askarruttavaan ilmeeseen ja ihmiseen vain vääränä päivänä, ovulaatiohetkellä. Alan nimittäin unohtaa ilmeen, ja voi olla, että parin kuukauden kuluttua olen sullonut koko levottomuuteni niin syvälle tiedostamattomaan, että hämmästyn, jos jokin muistuttaa minua siitä. (Kokemukseni mukaan vain toinen vastaavanlainen ihastuminen nostaa pinnalle edelliset, ne ovat ilmeisesti teineisyydessään muuten liian kiusallisia käsitellä. Tai sitten ihastumistekstin lukeminen.) Silti jotakin kummallista on noussut pintaan, tietty valveisuus, suurempi kuin ennen, näen taas Vompsun ja itseni erillisinä, hyvin kaukaisina, vähän samalla lailla kuin seurustelun alussa, ymmärrän taas kipeästi suhteen haurauden ja sattumanvaraisuuden, sitoutumisemme haavoittuvuuden. Ja tunnen syvää surua Vompsun puolesta, surua siitä, että hän on päättänyt elää minun kanssani, koska olen välillä aika mahdoton. Tai eihän hän näe sitä mahdottomuutta, paitsi ehkä sotkuisuuden ja huolettomuuden. Jos hän näkisi vapaudenkaipuuni muutenkin kuin sellaisissa eleissä kuin kieltäytymisessä vihkisormuksen kantamisesta, hän ei ehkä olisi uskaltautunut suhteeseen kanssani. Kun yritän puhua asiasta, hän vain sanoo, että kyllä häntäkin välillä vituttaa olla minun kanssani. Ymmärrän sen paremmin kuin sen, kun hän välillä sanoo, että hänen on hyvä olla kanssani. Ja silloin saatan pelästyä ja tulla hyvin surulliseksi, koska en ymmärrä sillä hetkellä, mikä meitä pitää yhdessä, ellei sitten tottumus tai itsepäisyys. Ja joinakin päivinä vain nauran ja ajattelen, että kaikissa ihmisissä on hyvät ja huonot puolensa ja että kumpikin meistä katsoo aika montaa toisen ärsyttävää piirrettä läpi sormien ja molemmat ovat kuitenkin myös mukavia monin tavoin, vaikka kumpikaan ei olekaan erityisen viehättävä eikä älykäs, menestyvä eikä haluttava.

Mutta varmuus on kadonnut, ja se tekee vähän surulliseksi ja levottomaksi, valppaaksi.

Onneksi kesäasiat ovat enimmäkseen rauhoittavia, kuten vesijuoksu ja palstan perkaaminen. Mutta jotenkin toiveikkuuden puuska on lasehtinut surumieleksi kaikista kukinnoista huolimatta. Kaipa se on vain tätä, että itse pysyy ongelmineen ja möykkyineen samana, vaikka elämä alkaakin hitaasti kääntyä uuteen suuntaan. Sen haluaisi kääntyvän nopeammin, haluaisi puhaltua tuulten mukana useiden kaupunkien ja ehkä valtamerienkin yli, mutta elämä ei toimi sillä lailla, ja silloinkin kun niin käy, siitä on vaikeaa iloita, enimmäkseen on vain tuskallisen hereillä ja ilman merkitysvarmuutta.

Mikä edes olisi ihannetila: Varmuusko? Ei se siltä tunnu, koska useimmiten se tarkoittaa sokeutta. Valve? Se taas sisältää suuren määrän tuskaa, voiko sitä jaksaa kantaa? Olen halunnut kantaa sitä kaikkea, mutta sitten jotakin tapahtui ja ajauduin vale-varmuuteen. Ehkä ihannetilalla ei ole edes väliä, on tämä tila tässä ja nyt, on alkukesä. Huomenna on viimeinen lauantai töissä tällä erää. Seuraavan kerran, kun menen lauantaitöihin, opiskelen jo hieromista.

Ollapa kärsivällinen, mutta haluan tanssia, heittäytyä, tempautua. Onhan sentään kesä.