Parhaana aiheena "ei mitään erityistä"

Käymme teatterissa Vompsun kanssa katsomassa Lispectorin Tähden hetken dramatisoinnin. Lakkaan istumasta katsomossa samalla hetkellä kuin näytelmä alkaa. Huudan hiljaa niin kovaa kuin pystyn. Hiljaa: ettei häiritse toisia.

Kummallista, miten teatteri parhaimmillaan toimii. Tämä on kolmas kerta, kun niin käy. Että rajat täysin lakkaavat olemasta. Että on jokainen henkilö näyttämöllä, tuntee heidän sisäiset pienet ja suuret banaalit myrskynsä, heittelehtii niiden mukana ja on vähällä tempautua seisaalle ja harhailemaan näyttämölle. Ja koska kieltää sen itseltään, ehkä vain itkee hieman ja huomaamattomasti. Ja samalla kokee jotain niin väkevää iloa, että sitä on vaikeaa kannatella.

Jälkikäteen olen tyhjä enkä osaa sanoa mitään. Ehkä sen, että tämä on top kolmosta teatterinäkemisistäni Tampereen työväen teatterin Sokrateen puolustuspuheen ja Generaattorin Mustan lesken kanssa. Vielä vähän myöhemmin säpsähdän hereille siihen seikkaan, että näitä näytelmiähän yhdistää muutamakin asia. Ensinnäkin kaikkien taustalla on itselleni tuttuja ja ennestään tärkeitä tekstejä (Apologia, Szymborskan runot, Tähden hetki), jotka ovat liikauttaneet teksteinäkin, tuntuneet koskettavan jotakin olennaista. Toiseksi, kaikki nämä tekstit sisältävät jonkinlaista ydintekstiä elämisen ja kuolemisen jännitteestä. Mikä tekee elämästä elämisen arvoista? Mikä on epävarman, värisevän elämän voima kuolemisen ainoaa varmuutta vasten?

Vompsu masentuu näytelmästä ja puhuu sen jälkeen sävyyn, jota kutsuu itse kyyniseksi. Hän kysyy, johtuvatko pakko-oireet vain siitä, että on arvottanut elämää niin paljon enemmän kuin sitä seuraavaa kuolemaa. Hän tuntuu tuomitsevan aiemman käsityksensä. En osaa sanoa siihen mitään, hämmästelen vain hiljaa itsekseni, miten päinvastaisella tavalla teksti ja esitys painavat jälkensä itseeni. Miten juuri kuolemisen varmuus ja iholle tuleminen saavat nostamaan niskaa ylpeästi ja mahdollistavat kehon painon kannattelemisen. Ei se ole kuollutta painoa. Kaikkea tuota varmuutta, ainoaa (mutta hyvin tuntematonta) varmuuttamme, vasten hahmottuu sykkeen ja hengityksen päättäväisyys.

Ja kuuntelemalla toisen sanoja löytää itsensä. Hahmottaa: kas niin, tämä minua kiinnostaa. Se miten ihminen elää ennen kuolemistaan. Ei mikään suuri juonikuvio, ei. Ennemminkin asenne, jonkinlainen keveä itsensäunohtaminen, jota tapahtuu päivittäin tuntikausia, ja jonka vallitessa elämä jatkuu särähdellen, nuljuen, enemmän nimeämätön havainto ja tuntemus kerrallaan kuin tavoitteisesti tai suunnattuna. Samaan syssyyn mietin sitäkin, mitä olen potenut teinistä saakka, ainakin siitä saakka kuin äidinkielen opettaja pyysi minua harkitsemaan vakavasti kirjoittamista työnä. Kauhua siitä, ettei minulla ole mitään aihetta. Ei ole mitään historiallista vaihetta, josta haluaisin kertoa totuuden (koska en hahmota sellaisia asioita, en ainakaan usko hahmottavani). Ei ole oikein mitään asennettakaan, tai ideologiaa, jonka haluaisin laittaa tekstin tulikokeeseen. Eivät minua niin kiinnosta ihmissuhteet tai itsensä kehittäminen, koulutuspolitiikasta puhumattakaan. Tasa-arvonkin suhteen epäröin: minusta tuntuu, että ihmisten kokemuksia on tajuttoman vaikeaa verrata, ja että jo senkin saaminen selville, mikä heille on todellinen, koettu mahdollisuus, käy varsin vaativaksi ellei suorastaan mahdottomaksi.

Ehkä siksi Lispector ja monet runot tuntuvat tärkeiltä. Eihän niissä sillä lailla puhuta mistään erityisestä. Kun puhutaan jostain erityisestä, se voi tuntua tutulta tai vieraalta, ihailtavalta tai epäillyttävältä. Mutta kun ei puhuta mistään erityisestä, on mahdollista tai helppoa tai luontevaa (tai mitä se nyt sitten onkaan) solahtaa siihen ei-mihinkään-erityiseen, hengittää sitä, kadottaa ero itsen ja tekstin välillä, kokea kerrankin tiedostaen ja sanallistettuna tilaa, jonka yleensä ohittaa huomaamatta, taustatunnetta, jota ei voi nimetä vielä minkään eriytetyn tunteen nimellä.

Ja kun tarkemmin vaivaan päätäni, juuri tähänhän ympäristöestetiikkakin kehottaa suuntaamaan havaintoa: taustaan, ympäristöön, tuntemuksiin joita tuskin hahmottaa.

Sitä en kyllä tiedä, miksi juuri ne tuntuvat kiinnostavilta. 

Coetzee omistussuhteesta ja kehosta ja kielestä

Luen tai oikeammin selailen ruokatauolla J. M. Coetzeen kirjaa Huonon vuoden päiväkirja. Coetzee taitaa olla niitä harvoja, joihin voisin olla valmis hurmaantumaan ajatusten perusteella. (Vaikka tuskin se kuitenkaan toimisi, luulen. Kranttu mikä kranttu.) (Mietin tätä, koska kävimme eilen katsomassa näytelmää Hannah ja rakkaus. Nuori Arendt ja Heidegger oli kuvattu sellaisina pökkelöinä, joiden pääkopassa ei näyttänyt vipisevän paljon mikään, että jäin ihmettelemään, miten dramatisoinnissa oli tuollaviisiin nukahdettu - ei tuollaisin elein tulla kenenkään kaikkien aikojen terävimmäksi oppilaaksi eikä kyllä karismaattiseksi, saleja hurmaavaksi luennoitsijaksi. Jopa omassa tuttavapiirissäni on paljon välkymmän ja karismaattisemman oloisia ajattelijoita. Mikä tuntuu vähän hurjalta. Vai onko kyse vain siitä, että kaksikymmen-, viisikymmen- ja jopa seitsenkymmenlukulainen meininki näyttää niin kehollisesti kankealta täältä käsin? Niin tökerön muodolliselta?)

Coetzee kirjoittaa:

Me puhumme koirasta jolla on kipeä jalka tai linnusta jolta on katkennut siipi. Mutta koira ei ajattele itseään siten, eikä lintu. Kun koira yrittää kävellä, se mieltää vain Minuun koskee, ja kun lintu pyrkii lentoon, se mieltää vain Minä en pysty.

Meillä näyttää olevan toisin. Se, että on sellaisia ilmaisuja kuin "minun jalkani", "minun silmäni", "minun aivoni" ja jopa "minun ruumiini", kertoo meidän uskovan, että on olemassa jokin aineeton, ehkä fiktiivinen olio, jolla on omistussuhde "ruumiinosiin" ja koko ruumiiseenkin. Tai sitten sellaisten ilmausten olemassaolo osoittaa, että kieli ei saa otetta, ei pääse liikkeelle, ennen kuin se on hajottanut kokemuksen yhtenäisyyden.

Ajattelen kipua, kun luen. Sitä repivää, kauheaa kipua, joka lävistää koko olemisen ja saa huutamaan ennen kuin tietää tai luokittelee, että kas, minähän se tässä huudan. Siinä kivussa olen kaikkien eläinten sisar. Ja se on jättänyt jälkensä. Kun katselen videoita sivulta Animals being dicks, en voi kuin ihmetellä, missä mielessä kuivalle maalle nostettu, elämästään kamppaileva, epätoivoisesti sätkivä kala - en saa henkeä! - on dick, mulkku. (Ja miksi muuten tuota tiettyä sympaattista ruumiinosaa tuolla tavalla käytetään ikävänä nimityksenä?)

Haluaisin kirjoittaa, että ainakin minulla, ainakin nyt, on sellainen ajatus tästä asiasta, etten voi omistaa kehoani. Etten voi hajottaa sitä osiin kuin hyvin abstrahoivana ajatusleikkinä. Tätä koetan aina välillä kuvata asiakkaillenikin: et sinä ole kipeä vain täältä, vaan myös täältä ja täältä. Mistä sinä voit tietää, he kysyvät. Koska nämä asiat liittyvät yleensä toisiinsa, vastaan. Ei, en lausu kausaaliväitettä. Mutta tietyt jännitykset liittyvät toisiinsa. En osaa enkä kenties edes halua sanoa, tapahtuuko ensin mieleen läikähtävä ahdistus vai rintalihaksien jännittäminen etenkin niiden säikeiden osalta, jotka kiinnittyvät suoran vatsalihaksen tuppeen, vagina musculi recti abdominis. (Tai tapahtuuko vielä jotakin muuta niitä ennen.) (Eikö olekin hauska tietää, että ainakin yhdessä kohdin latinan vagina on käännetty suoraviivaisesti tupeksi?) Tiedän vain, että itsessäni huomaan useimmiten ensin jälkimmäisen. Ehkä sen havaitseminen on jotenkin - turvallisempaa? (Miksi?)

Niin, omistaminen. Mead kirjoitti tästä asiasta ja en voinut hyväksyä hänen näkemystään, ettei esimerkiksi jalan menettäminen muuttaisi pysyvällä tavalla persoonallisuutta. Minun tekisi mieli sanoa, että jo vähempikin muuttaa - että ne vammaistunteet pyyhkäisevät välillä täydellä puhurilla kaiken muunkin lysyyn. Coetzee näyttäisi olevan jalan menettämisestä samaa mieltä kanssani, mutta toisaalta hän vaikuttaa monessa paljon kykenevämmältä menettämään muuttumatta:

Leikattuja hiuksenpätkiä, kynnenpalasia ja sen sellaisia kohtaan meillä ei ole mitään tunteita, koske niiden menetys kuuluu uusiutumiskiertoon.

Tässä kuljen eri linjoilla. Surin ja suren edelleen hiuksiani, jotka leikkasin. Minusta tuli joku toinen, jokin toinen. Jokin suruttomampi, illuusiottomampi (koska en voi kuvitella enää koskaan olevani sillä tavalla ehyesti kaunis, ei näillä hiuksilla voi, nämä eivät salli sellaista puvustautumista; toisaalta se tuntuisi valheelliseltakin, kun olen yksi armon ideologioin kokoonliimattu, arpikudostettu lasimurskaröykkiö ). Ehkä jonkin asian sureminen ja siihen tunteella kiinnipunoutuminen onkin tottumuskysymys. Ajattelen nyt paitsi sitä, miten en ollut totutellut leikkaamaan vapaaehtoisesti hiuksiani ja miten järisyttävänä koin lapsena siihen pakottamisen (koska sen myötä sai uuden naaman, apottinaaman), myös sitä suhdetta kehoon, jota tarkkailin Intiassa matkustaessani. Suhdetta kehoon, suhdetta terveyteen. Suhdetta itseen, myös. Siihen, mihin oma kontrolli ulottuu, voi ulottua ja mihin on viisasta toivoa sen ulottuvan. En haluaisi muuttua sellaiseksi kuin intialaiset tässä asiassa. Eikä se varmasti olisi sen mahdollisempaa kuin muuttua tuhatkahdeksansataalukulaiseksikaan. Mutta haluaisin pitää mielessä, miten se, mitä elän ja hengitän, ei ole mitään välttämätöntä eikä luonnollista.

Kynsiä en erityisemmin sure. Raapimisesta tulee joka tapauksessa vain ikävää sanomista, kuului se vaikka kuinka kaupallistettuun pornografiseen kuvastoon, johon moni tuntemistani miehistä on ollut jollain tasolla oloutunut, ja johon taas itse en oikein osaa solahtaa taitavasti. (Olen aika huono ottamaan objektin roolin noin muutenkin. Minulla tuppaa olemaan liikaa huomautettavaa, jos minut yritetään jähmettää sellaiseen. Uhmakkaasti poseeraavaa mutta turvallisen arvattavaa mirriä minusta ei kai saisi kuin lobotomialla. Kaikkein pahinta: saatan nauraa sen kummemmin sen uhkaavuutta ajattelematta. Olen kyllä koettanut pitää itseäni aisoissa tässä suhteessa mutta välillä täytyn huvittuneesta ilosta ja unohdan kokonaan, miten synkeää vakavuutta tai ainakin ei-huvittunutta nautintoa minulta odotetaan tietyissä konteksteissa. Ikään kuin nauraisin ilkeästi sellaiselle, jonka kanssa makaan. Ei - en minä makaisi sellaisen kanssa, jolle nauraisin ilkeästi. Huvittuneesti tai hiukan surumielisesti saatan kyllä nauraa. Mutta kuten sanottua, koetan säästää naurun tilanteisiin, joissa olen itseni kanssa, ja nauraa mieluummin itselleni. Koska minä en loukkaannu omasta naurustani. En haluaisi loukata. Ja silti onnistun siinä kerta toisensa jälkeen.)

Se, mitä Coetzee kirjoittaa kielestä ensimmäisen sitaatin lopussa, huvittaa minua. Sillä eikö hän juuri sen yllä kirjoita, miten toisinkin asiasta voi ajatella, ja tämä kirjoittaminenhan toki tapahtuu kielellä. En pysty. Minuun koskee. (Tai täsmällisemmin: Koskee.) Tämä ei onnistu. Tästä ei tule mitään. Tuo kokonainen halvaantuma, lamaannus on jotakin, joka häilähtää ja värjää kokemuksen hetkeksi täysin. Se on se pieni epäröinnin hetki, jähmetys, pysähdys liikkeessä, kun kivun sähkövirta lävistää kokemuksen tai maailman. (Minua kauhistuttaa kaiken aikaa se, että kun kirjoitan kokemuksesta, se luetaan yleensä ei-pragmatistisesti jonain automaattisesti hyvin subjektiivisena. Olen syksyn kursseilla huokaissut tämän asian kanssa useammin kuin kerran ja tuntenut voimakasta surua ja väsymystä. Mutta ei auta kuin selventää, ettei tässä ole kyse mistään automaattisesti subjektiivisesta: toinen voi huomata tuon lyhyen epäröinnin, katkon liikkeessä. Tietää sen merkityksen. Tarkoitan tätä: kun viimein menin alaraajojen toimintahäiriöihin erikoistuneelle fysioterapeutille, hän katsoi sisään kävelemistäni ja kysyi, sattuuko minua tänne ja tänne, ja kysyi sitten, olenko lapsena tanssinut balettia. Hänelle kokemani ei ollut mitään subjektiivista. Tarkkasilmäisyys - harjaannus - kykenee tulkitsemaan monta seikkaa, merkkiä, jotka toisille jäävät huomaamatta. Harjaantumista voi tapahtua monin tavoin: viettämällä toisen kanssa aikaa, viettämällä aikaa systeemeissä, joissa toistuvat tietyt tilanteet ja merkit, kunnes ne osaisi poimia unissaankin, perehtymällä systemaattisesti johonkin aiheeseen...)

Tuo halvaantuma on jotakin, josta ainakin minua on koetettu kasvatuksen myötä opettaa pois. Ettei saisi tai ainakin ettei olisi hyväksi vain jähmettyä ja lamaantua. Että on parempi selittää pois kipu, eristää se tiettyyn ruumiinosaan ja koettaa olla välittämättä siitä. Opin niin hyvin olemaan välittämättä siitä, että tanssin jalkapöytiini rasitusvammat. Sen jälkeen olen koettanut poisoppia kivun eristämisestä ja kehon palomisesta. Ja omistussuhteista, monissa muissakin konteksteissa. (Ajatella: idea omistamisesta. Kuka voi sanoa, ettei idealla ole valtaa, tai ettei se ole mitään todellista? Ajattelen esimerkiksi hyvinvoinnin epätasaista jakautumista ja sen niveltymistä kansainväliseen ilmastopolitiikkaan, spesismiä, moottoriteitä, metsänhakkuita. Sen miten laiton rajanylittäjä voidaan vaikkapa vangita.)

Nykyään koetan kai vain kuunnella, kuulostella herkästi, kosketella teemoja kehon suhteen kuuroutumatta sille, mikä voisi olla kuultavissa. (Kosketus ei ole välttämättä pelkkä hipaisu. Kosketeltuani, manipuloituani asiakkaita neljän tunnin hierontavuoron ajan olen välillä kuin muutaman traktorin yliajama hetkellisesti, ennen unta. Unessa yleensä palaudun.) Nämä ajatukset, joissa nyt liikun kehon suhteen, ovat minulle suhteessa hyvin uusia. Kuten että saa tuntua, miltä tuntuu. Ettei tarvitse pusertua siitä johonkin suotavampaan suuntaan. Että tuntemuksille voi antaa tilaa ja aikaa. Niille voi jopa vaatia sellaista toisiltakin, jos pitää sitä strategisesti järkevänä tekona.

(Sivuteemaan eli eiliseen palatakseni: Kun katselin näytelmää Hannah ja rakkaus, en osannut olla ajattelematta, että mitenkä olisikaan käynyt, jos professori Heidegger olisi jättänyt perheensä ja loikannut Arendtin matkaan, ja Arendt olisi saanut lapsia heti silloin ja opinnot olisivat jääneet kesken. Vaikka rakkauden banaliteetti tietysti on nähtävissä suhteen tietyissä käänteissä, niin en osaa ajatella Arendtille paremmaksi sitä mahdollista maailmaa, jossa hän olisi luiskahtanut tuollaiseen läheisyyden tarvetyydytyksen itsestäänselvään täyttymiseen tuosta noin vain. Tai no, eiväthän unelmasuhteet tietenkään pysy unelmina. Mutta silti. Paremmaksi minä tämän vaihtoehdon jäsensin. Mitähän Arendt siitä ajatteli? Itse tunnun ajattelevan lähes aina suhteiden päätyttyä, että vaikka kipuilenkin ja ikävöin, ja se saattaa tuntua melkein liian vaikealta kestää, vapaus on siltikin jollain tavalla arvokkaampaa. Ja tunnen helpotusta siitä, ettei minua ole kahlittu kuuntelemaan lasten yövalvomisia ja sen sellaista. Ja, suhteessa kuin suhteessa, jokin osa minusta pysyttelee aina ulkopuolella, aina varovaisena ja kuuntelevana, korvat liikahdellen, ja vaikken välillä haluakaan kuulla tuon osan kysymyksiä ja olen välillä tukkinut siltä korvat systemaattisesti - virhe, jota en aio enää tehdä, jos se vallassani on -, se pysyttelee etäällä, analysoi, kirjaa muistiin ja kysyy vakavasti ja huomiota vaatien kysymyksiään siitä, onko tämä nyt varmasti hyväksi molemmille, katso nyt tätä ja tätäkin piirrettä, joka toistuu toistumistaan. Luultavasti tuon osan takia en osaa sanoa täysin sanojeni takana seisten "ihanaa" ihmisten mennessä naimisiin ja "kamalaa" heidän erotessaan. Vaikka tiedän sen ihanan ja kamalan, eivät ne jäsenny yksiselitteisiksi.)

Näyttämö/katsomo

Kiirehdimme pimeään, käännymme vasemmalle, kierrämme katsomon reunan ympäri ja varaamme paikat ensimmäiseltä penkkiriviltä. Lattialle näyttää olevan levitetty tanssimattoa, mikä lupaa hyvää näytelmän fyysisyyden kannalta. (Koska teemana on Helvetin ja Kiirastulen kautta Paratiisiin pääsy, en pidä ajatuksesta, että matka kuljettaisiin puhuvina päinä.) Näyttämö on samalla tasolla tuoliemme kanssa ja jatkuu syvälle. Sitä reunustavat suuret, vääristävät peililevyt. Keskellä näyttämöä, tuossa vain muutaman metrin päässä, istuu mies. Hän istuu tuolilla ja lukee kirjaa. Kirja on suuri ja painava ja vanhan oloinen, toisin kuin se Jumalainen näytelmä, jota luin kirjallisuushistorian tenttiin. Se oli monta eriväriskantista paperipokkaria. Välilä mies vilkuilee meitä, jotka olemme valuneet tuoleille ja istuutuneet.

Ensimmäinen rivi on vaikea paikka. Ei siksi, että joutuu kohtaamaan näyttelijöiden katseita heidän rynnätessään tai ryömiessään kohti katsomoa. Ei: pidän siitä, etteivät he tapahdu kaukana, vaan kohtaavat. Mutta se on vaikea, koska minulla on menneisyyteni. Olen katsonut näytelmää, Sokrateen puolustuspuhetta, juuri Apologian tenttiin luettuani, ja koska istuin ensimmäisellä rivillä, unohdin olevani teatterissa ja olin jo ponkaisemassa tennareilleni ja vastaamassa Sokrateen kysymykseen valtavalla paatoksella ja epäilemättä huutaen, kun silloinen poikaystävä veti minut takaisin istumaan paidanliepeestä, pum vaan, ja katsoi niin vihaisesti, että äkisti muistin, kuka ja missä olin. Ei, ei yksi Ateenan vapaista miehistä, sittenkään, vaan filosofian opiskelija, jonka elämä kääntyi, taas kerran, kun sai nähdä ihmisen, joka kulki polkuaan pelolleen kompromissia suomatta. Mutta tuosta teatteriesityksestä lähtien jokin muuttui.

En ollut aiemmin istunut eturivissä. Laupias taivas, kaukana siitä. Kuilu näyttämön ja katsomon välilläkään ei riittänyt. Ei: oli istuttava turvallisesti kauempana, ettei joutuisi tempaistuksi. (Ehkä tämä on jäänne lastenteattereista, joista en pitänyt ja joissa kaikki energia kului sen kauhuamiseen, että jos joutuu poimituksi lavalle; jostain syystä se tuntui kauhealta, vaikka sirkuksessa nousin salamana seisomaan, kun kysyttiin, kuka haluaa ratsastaa norsulla. Loistavaa. Minut saavat liikkeelle norsut ja filosofit, näemmä.)

Mutta Sokrateen puolustuspuheen jälkeen olen aina mennyt teatterissa eturiviin, jos se on mahdollista. Silti useimmissa näytelmissä näyttämön ja katsomon raja pitää, pidättää. Joskus se murtuu. Tuntuu henkeäsalpaavalta, että on ihan realistinen mahdollisuus tempautua näytelmään joutumatta kompuroimaan useiden penkkirivien yli. Mutta kyse ei ole vain tästä heittäytymisestä. Perspektiivi näyttämön tapahtumiin on erilainen, etenkin jos näyttämö ei ole korokkeella. On selvästi jatkumossa sen kanssa. Ei ole mitään puomia tai köyttä, ei edes maahan liidulla piirrettyä viivaa. Tanssimatto jatkuu oman tuolin alle.

Tahtoisin kirjoittaa: niin kuin merkitykset jatkuvat, merkityksellistyminen jatkuu, sanat jatkuvat, fraasit, fragmentit.

Niin kuin tunnelmat jatkuvat.

Sen jälkeen kun opin teatterissa istumaan eturiville, alan kirjoittaa, mutta pysähdyn epäilemään. Menikö se sittenkään niin? Tarinallisesti se sopisi hyvin, ja elämä on tarinaa, muistaminen tarinan kertomista. Mitenkä sitten. Ehkä se alkoikin siitä, miten joku sanoi yliopistolla, että kannattaa mennä istumaan eturiviin. Perustelua en enää muista. Mutta opin sen Sokrateen puolustuspuheesta tai yliopistolta, olen huomannut luennoilla saman tapahtuman. Jos istun takana, katselen takaraivoja ja kauloja (ja nykyään mietin c-rankaa siellä piilossa, sen asentoa) ja tajuan olevani huoneessa, jossa on monta ihmistä, ja en uskalla kommentoida mitään, koska tuntuisi hyvin tilaa ottavalta sanoa jotakin ei-muotoiltua ja ei-perusteltua ja viedä tuollaisen joukon aikaa moiseen - - en löydä sanaa, en tarpeeksi täsmällisesti - - moiseen hubbabubbaan ja ääneen harhailemiseen. On niin paljon ihmisiä, jotka haluavat asiansa säntillisissä haukkupaloissa. Minulla on harvemmin tarjota niitä. (Ja silloinkin kun on, tarjoilen kitsaasti ja valikoiden: ne käsitetään helposti väärin eikä mikään tunnu yhtä ikävältä kuin kuulla kolmannelta sanoneensa toiselle näin ja näin, kun on yrittänyt sanoa jotain ihan muuta. Jos minulla on mieli, jonka haluan ehdottomasti menevän perille, laajasanaistun.) (Kommunikoida mieltä ei tunnu muuten samalta asialta kuin että on yksiääninen mielipide.)

Ehkä kyseessä on myös jonkinlainen visuaalinen hierarkian esitys. Jos näen, että se, jolle voisin sanoa jotain, on suurille joukoille puhuva opettaja, minun voi olla vaikeaa mieltä meitä vertaisiksi. Ja sitten tuntuu siltä, että eihän minulla voi olla tähän mitään sanottavaa: jos hän puhuu hyvin ja haluaisin puhua kanssa, tunnen itseni pieneksi ja hölmöksi ja ajattelen, että tottahan hän nyt nämä asiat oivaltaa minun niistä mainitsemattanikin, ja jos hän puhuu huonosti, ajattelen että voi ei, mitä tauhkaa, mutta että näköjään häntä nyt kuitenkin arvostetaan eikä hänellä varmasti ole syytä siis kuunnella yhtä soraääntä yleisöstään. Vaikka nykyään tiedän tällaisen kuvitelman hupsuuden, se nousee helposti esiin. Ehkä taustalla on koulukin, jossa sielläkin jako näyttämöön ja katsomoon saattaa olla hyvin ehdoton, ja jotakin sopimattomalla tavalla ehdottava katsoja saa aika helposti kurinpalautuksen katsojan rooliinsa.

Asettuminen samalle tasolle, asettuminen keskusteluun, asettuminen alttiiksi. Asettuminen näyttämön reunalle, jalat jo tanssimaton päällä.

Mutta nyt en nouse. Ei ole mitään parahdettavaa. Ei ole, toisin kuin työssä oppimisen kurssilla, jolla kommenttini siitä, kenen tarpeista työssä oppimisessa puhutaan, tulkittiin päin prinkkalaa (enkä jaksanut oikaista) siten, että työntekijän tarpeet työssä oppimiseen liittyisivät aina työn hallintaan ja tehostamiseen. Kun minä tietysti koin puhuneeni aivan muusta: kasvusta ihmisenä, tilasta hengittää ja seurata tärkeäksi kokemiaan eettisiä ohjenuoria, toisten kohtaamisesta tasavertaisena, byrokratian taakse piiloutumatta. (Ensi kerralla on kommentoitava siis tarkemmin ja piru vie laajasanaisemmin!) Ei, nyt ei esitetä mitään yhtä pöyristyttävää tai muutettavaa, ja olen lukenut Danteni ja tiedän, että eteneminenhän sujuu.

Paratiisikohtauksessa lintujen äänet valtaavat salin. Meinaan kirjoittaa näyttämön, mutta eihän se voi pitää paikkaansa. Vaikka näyttelijöiden kehot ja meidän kehomme kunnioittavat näkymätöntä rajaa, äänet ja tuoksut ja tuntemukset matkaavat rajan yli siitä mitenkään piittaamatta. Keltainen läikkävalo, metsävalo. Kesän ikävä lävistää kaiken. Näyttelijä puhuu linnuista, ja ajattelen Vompsun kertomaa hänen improryhmänsä harjoituksista: sitä miten joku otti esitettäväksi eläinluonteekseen linnun sen kummemmin tarkentamatta. Ja ajattelen Ranganathittua, krokotiilia joka makasi haikaroiden pesimäpuun alla paistattamassa päivää suu auki lonksottaen, jos vaikka joku poikasista sattuisi suoraan putoamaan suuhun. Ja kun ajattelen Ranganathittua, mieleeni tulee myös paluumatka sieltä. Ja tuijotan paratiisiin loppuunkuluneen raivon ja epätoivon takaa, annan niiden tulla uudestaan, pyyhkäistä, kauhtua.

Ja mietin, ohimenevästi ja keveästi, kuinka monta kertaa vielä on käveltävä Helvetin ja Kiirastulen läpi. Muistan sen talven, kun olin eronnut ja satoi lunta sisäpihalle, pyörä talvirenkaineen oli kaivettava kinoksesta ja tajusin matkaavani, mutten vielä tiennyt missä, ja nyt tiedän - muodostumassa, kokoontumassa, kiinteytymässä, käymässä ihmiseksi jälleen mykän ahdistuksen ja epätoivon jälkeen - ja miten siihen kaikkeen liittyi valtava määrä toivoa ja sen ailahtelua, yrittämistä ja haparointia, täyttä keskeneräisyyttä niin pelkistettynä, että hampaat miltei kalkattivat.

Ja muistan sen päivän, kun tajusin luovineeni surun läpi. Seuraavana iltana tapasin Vompsun ensimmäistä kertaa muutenkin kuin vanhana ystävänä ja toisen vielä vanhemman ystävän veljenä.

Ja ajattelen sitä, mitä en osannut ajatella Jumalaista näytelmää tenttiin lukiessani, koska olin silloin vielä liian nuori ja kulkematon. Ajattelen sitä, mitä monet matkat tapahtuvat näennäisesti paikallaan. Että paikkana ja tilana kuvatut olot kuvittavatkin jotain sisäistä ja osittain päätäntävallan alaista: suuntaa, asennetta, kurkottumista, sitkeyttä harjoitella ja harjoittaa, armoa ja sellaisenaan hyväksymistä. Ja sitä, miten erilaiselta jokin liikkeiden, sanojen ja eleiden kokoelma, jatkumo, voi näyttää ja kuulostaa ja tuntua. Että Helvetistä tekee Helvetin usein juuri näkymätön rajalinja näyttämön ja katsomon välillä.