Hiljaiselämää

Mökillä on hiljaista, kun saavumme. Tikan pehmeä koputus etenee kohti rantaa, toukat eivät raota kaarnan ovea. Järvi peilaa taivasta pelottavan tyynenä. Järviruoko puskee vuoroin kellanvihreitä, vuoroin tummia kaaria levollisesti äilähtelevästä poudasta ja kumpupilvistä. Surina voimistuu mökin nurkalla, mutta se ei kumpua ampiaisten pesästä vaan sadoista kimalaisista, jotka hurmautuvat tuoksuvatukan kukinnasta.

En ole koskaan käynyt täällä näin, ilman Vompsun sukua. Kerran olemme käyneet kolmistaan Vompsun äidin ja Vompsun kanssa, mutta silloinkin puhetta on riittänyt ja radio soinut keittiössä. Nyt on riittävän hiljaista, jotta osaan asettua paikkaan, solahtaa osaksi kesää. Nukahdan ja herään varhain. Ehdin venytellä laiturilla ennen kuin toiset ovat heränneet. Ja ennen kuin vieraat heräävät, olen jo pessyt pyykit. Pyykkääminen on täällä valtavan hauskaa: ensin otetaan edellisillan saunavesien lämminjämiä, sekoitetaan niihin tira mäntysuopaa ja tira astianpesuainetta, rutistellaan kesänväriset vaatteet käsin sankossa laiturilla, alasti tietysti, etteivät puhtaat vaatteet kastu, ja sitten vaatteiden vääntämisen jälkeen ne pulautetaan järveen huuhteluun. Tarvitsee vain istua alasti laiturinreunalla ja vangita hulmuava kankaanretale jalkaterien ja nilkkojen väliin ja ojentaa ja koukistaa polvia.

Vuorikaunokista löytyy kuollut kimalainen. Tien varsi työntää ahomansikkaa. En muista tarkalleen, milloin viimeksi olisin syönyt överit niistä, mutta nyt niin käy.

Ja mukana ovat koirat. Ne juoksevat, touhottavat, ihmettelevät. Joskus ne haukkuvat aaveita. Soutuveneessä kukin niistä käyttäytyy itselleen tyypillisellä tavalla: perunkarvattoman pentu (siskolta lainassa) makaa silmät kiinni ja toivoo olevansa jossain muualla, villakoira asettuu jatkuvasti soutavien käsien ja veneenpuoleisten aironosien tielle eikä näytä yhtään häiriintyvän saamistaan tönäisyistä, saahan se myös huomion ja voi sijoittua kauas pelottavista reunoista, ja vanha viisas rakas Nasu keikkuu etutassut veneen laidalla ja kurkistelee vettä ja lokkeja ja kaikkea niin että melkein keikahtaa laidan ylitse. Niin että jos puhutaan siitä, kumpi voittaisi, karhu vai leijona, lienee oikein vastata, että se on vähintään yhtä paljon persoonallisuus- kuin lajikysymys. Koirat eivät onneksi käsitä olevansa koiria sillä tavalla, että niiden pitäisi noudattaa jotain määrättyä koiramaisuutta tai koiruutta kelvatakseen.

Niin että ei minun tee mieli oikeastaan yhtään mitään muuta kuin toisinaan ruokaa ja sitäkin aika vähän. Toiset juovat aika paljon. Se tuntuu jotenkin hämmentävältä, koska kaikki täällä tuntuu nyt kovin täydelliseltä. Ehkä he eivät hahmota asiaa näin. Tai sitten heidän täydelliseensä kuuluu alkoholi. (Minulle se taitaa olla korostuneesti työkalu. Levottomuuden työkalu.)

Saapuu vieraita, he nukkuvat ja valvovat myöhään. Toisaalta se ei hämmennä koska koiratkaan eivät ymmärrä heräämistä kanssani. En anna näiden kohtien ahdistaa. Mutta jään miettimään, miten toisille syntyy sellainen ajatus, että on itsestäänselvyys herätä eri rytmissä luonnon kanssa, mikäli se sallitaan. Ja jatkuvasti muuntaa tajuisuuttaan, lievästi mutta kuitenkin, jos siihen on mahdollisuus. Se tuntuu niin kummalliselta, koska minusta tuntuu itsestäni taas varsin selkeältä, että selvin päin asiat erottuvat selkeämmin, esteettiset kokemukset ilmestyvät täydempinä ja sisäinen rauha - no, se laskeutuu vain selvinpäin. (Ja tarkoitan nyt myös ei-kahvia ja ei-teetä.) Ja en voi mitään sille, että arvostan tätä rauhallista oloa enemmän. Ja että mikäli se ei tunnu ahdistavalta tai siis jos jokin muu ei ahdista minua, niin mieluiten en ota saunakaljoja tai ruokamaljoja tai muutakaan.

Jotenkin se ei sovi yhteen tämän rauhallisuuden kanssa.

Mistähän moinen kokemus ja näkemys kohoaa? Siitäkö, ettei omalla perheellä ollut mökkiä, jossa olisi opittu tuommoinen mökkikulttuuri? Vai siitä, että molempien isovanhempien miespuolella oli alkoholiongelma, joten heidän mökeillään ei naukkailtu edes saunakaljaa, koska siitähän se putki lähti päälle. (Joitain putkikertoja olen kyllä nähnytkin eivätkä ne toimineet hyvänä mainoksena.) Vai siitä, että omat vanhemmat ovat absolutisteja? Vai siitä, että aina kun oltiin maalla, olin ainoa ikäiseni, toiset olivat vanhempien ikäisiä tai kymmenen vuotta nuorempia, eikä siten syntynyt mitään paheellisia maistelurinkejä, ei, kävelin vain itsekseni ja keräsin kukkia ja palautin mieleen niiden latinankielisiä nimiä ja tunsin itseni ulkopuoliseksi koska en suostunut äidin kanssa antakaa meidän edes tiskata -leikkiin enkä isän tennisseuraan enkä vanhuksien tanhurinkiin enkä pienten lasten kiljumiseen. Mutta ulkopuolisenakin viihdyin hyvin, etenkin siinä vaiheessa kun oli jo nuorempiakin lapsia, joihin kohdistui vanhempien ihmisten hirviömäinen huomio, jossa huomautellaan näteistä nenistä ja hyvistä naimamahdollisuuksista ulkonäön takia. (No, ainakaan minusta ei tullut sen takia ylpistynyttä; päinvastoin, pyrin verhoutumaan säkkeihin ja tuhkaan ettei minua olisi myyty kauppatavarana naimisiin vastoin omaa tahtoani. Samaa mieltä siis olen siitä, ettei pienille tytöille kannata puhua ripsistä ja nenistä ja hymyistä, syy on vain vähän eri... ei ulkonäkökorostus välttämättä synnytä käsitystä siitä, että siihen pitää korostetusti panostaa; se voi synnyttää myös silmittömän kauhun siitä, ettei ketään kiinnosta kokemus ja sen liike, ainoastaan joku helvetin naimamahdollisuus. Ei ihme, etten luottanut vieraisiin aikuisiin pätkääkään.)

Aamulla on parasta kun muut vielä tahtovat nukkua.

Joskus ohimennen käväisee se ajatus, että pitäisi jaksaa olla seurallisempi, mutta annan sille nopeasti huutia. Pöh. Ei minun tarvitse parantaa naimamahdollisuuksiani tai muuta höttöä. Saan haluta tämän yksityisyyden, tämän hiljaisuuden, nämä omat hetket. Se tuntuu erilaiselta suuntautumiselta, mutta entä sitten. Muistan äkisti tällaisina aamuina, miten paljon tavallaan pidin yksinelämisestä, vaikka toisaalta olinkin pimahtaa siihen. Pidin siitä, miten hiljaa saatoin olla.

Hyvä niin ja hyvä näin. Olen viettänyt niin suuren osan elämääni yksin ja melko yksinäisenäkin, ettei minulla ole kiirettä siihen takaisin. Tulkoon kun on tullakseen. Osaan asettua siihen ehkä jopa luontevammin.

Järvi metelöi kummallisessa rytmissä. Meri ei ääntelisi noin. Mutta samalla tavalla sekin ajaa rantaan muhmua.

Löydän korkean heinän keskeltä siperiankarhunvatukkapensaan, jonka toimme joitain kesiä sitten. Ostin niitä samalla kaksi, toisen palstalle ja toisen tänne. Palstan pensas on valtava rehottaja, joka änkee juuriversoja pitkältä emokasvista. Tämä pensas on kaksi ohutta suikeroa heinän seassa. Suunnittelen heinien ylöskääntämistä ja järvimuhmu-heinäkatteen sommittelua, jotta taimi saisi vahvistua ilman kilpailua.

Tänään tulee lisää vieraita. Se tuntuu hauskalta.

Maanantaina tulee myös tulos siitä, miten kasvatustieteellisen kanssa on käynyt. En osaa ajatella asiaa suuntaan enkä toiseen. Joka tapauksessa olen saanut sen toimituskeikan, jota hainkin. Kai heitä miellytti sitten se, että vakuutin, ettei toivottomia urakoita olekaan. (Se, että ryhtyisin toivottomaksi jonkun firman juhlakirja-historiikin takia, on aika fantastinen skenaario. Ei, ei ja ei kiitos. On niitä parempiakin toivottomuuden aiheita. Kuten vaikka holtiton kulutuskulttuuri.)

Lakaisin saunapolulta enimmät neulaset. Vompsu hämmästyi, miten hyvältä polku nyt tuntuu kulkea. Vaikka hieman häntä ihmetyttää, miten hänen äitinsä suhtautuu moiseen toimeen kun ei täällä kuulemma ole ennen neulasia poisteltu poluilta. Tuleehan niitä lisää, lohdutin.

Nyt lopetan kirjoittamisen (muut nukkuvat) ja menen nautiskelemaan taas yhtä seesteistä, hiljaista aamua. Jokainen aamu tuntuu täydeltä, kimmeltävältä, innostavalta, ihmeelliseltä.

Ei ihmisääntä mistään. Paitsi oma hengitykseni. Mutta annan sen anteeksi saman tien.

Uni ja valppaus

Matkustamme maaseudulle, tai oikeammin kauemmas ihmisistä, joiden seura pitää minut valppaana. Jo lähtöaamuna nukun pitkään ja oikeastaan koko reissun ajan vietän vähintään toinen silmäluomi lurpallaan. Asiat eivät vain koukkaa minua hereille. Nukun päiväunia, sammun viltin alle, en jaksa kokea mitään ihmeempiä tuntemuksia väsymystä lukuunottamatta. Hetken innostusta tosin, kun on aamu, jonka nukun pitkään, ja joki on hopeinen vyö Villa Viitekehyksen luona, ja vesimittarit nokittelevat toisiaan ja kaislat tanssivat aaltoa aaltoa värettä.



Soudamme veneellä ehkä viisikymmentä metriä, löydämme sitten parittelevat sudenkorennot ja pysähdymme niiden luo. Onko mitään yhtä kaunista?

Sudenkorennot näyttävät takertuvan toisiinsa. Toinen on työntänyt pyrstönsä toisen niskapanssariin. Alempi kouristaa selkää kaarelle alienmaisesti, ylempi pyrkii seisomaan taittuneen häntänsä varassa pitkänä ja pystysuorana. Niitä ei tunnu ihmeemmin häiritsevän se, että tungen kameraa ihan niiden viereen ja annan kuvien tallentua muistiin. Tai että vene, joka tottelee joen virtausta, lipuu ja pyörähtelee malttamattomasti rakastavaisten päälle ja niiden on pelastauduttava kesken yhdyntäänsä lentäen jollekin toiselle lumpeenlehdelle jatkamaan toimitustaan.



Voi melkein kuulla niiden nauravan. Sillä naurulla on aivan oma sointinsa. (Olkoonkin, etten tunnista sitä toisista ihmisistä, he ovat liian vieras manner, liian tuntematon.)

Ranteet painuneena veneen reunaan, kamera käsissä, mela ei ulotu pohjaan saakka, vene lipuu, vesi taittaa valoa, joka kiemurtelee puiden rungoilla rytmikkäästi. Sudenkorennot seisovat asennossaan liikahtamatta, turkoosit silmät pullottavat, seuraavat tilannetta.

Sisällä illalla olen kääriytynyt vilttiin ja tehnyt töitä ollakseni nukahtamatta. Villan talonmies on puhunut maailmanloppuskenaarioista ja ihmiskunnan sopulivuodesta, ja olen tullut ajatelleeksi, miten vaikeaa monen on hahmottaa sitä, miten romahdusalttiissa systeemissä elämme. Miten moni on sanonut kummalliseksi sitä seikkaa, etten halua elimellisiä jälkeläisiä. Tuhisen viltin sisässä ja kaadan kuumaa puolukkamehua viltille jäämäjäljiksi. Vahingossa. Ja vaikka en halua lisää ihmiselämää vastuulleni, riittää, että on ihmisiä, joita rakastan ja joiden lähellä tahdon olla ja joihin sitä kautta tulen vaikuttaneeksi, hyvässä ja pahassa, vaikka en haluakaan pisaraakaan lisää vastuuta (samalla kun rakastan ihmisiä ja maailmaa syvemmin ja väkevämmin ja itkettävämmin ja tunnen itseni yhä torsommaksi, kun en osaa näyttää sitä oikein mitenkään järkevästi), kaikesta tästä huolimatta en osaa olla ajattelematta, että oikeutus olemassaolemiseen on jo siinä, että sattuu olemaan täällä ja hengittämään ja tuntemaan... väitän kiivaasti vastaan Viitekehyksen talonmiehelle: ei, ei voi olla niin, että jonkun oikeutus tulee toisten palvelemisesta ja tyydyttämisestä - riittää, että on ja hengittää ja tuntee. Se on ehkä vähän turhaa, koska talonmies on juonut aika lailla roseeviiniä.

Kesässä toisaalla on jotakin kuulasta ja akvarellimaista, siihen sekoittuu naapurimuseosta kuuluva tanakka puhallinorkesterin läsnäolo. Kappaleet ovat sensuuntaisia, että orkesteri saattaisi pyytäessä osata soittaa Charlestonia tai Black Bottom Stompia. Seison kuitenkin puutarhassa enkä tee elettäkään lähestyä museorakennusta. Sen sijaan syön kaikki kypsyneet puutarhavadelmat, koska meitä on kehotettu ottamaan Villa Viitekehyksestä irti kaikki mahdollinen.

Matkalla kaupunkiin nukun bussissa. En tiennyt osaavani tehdä sellaista. Kaupungissa herään siihen itseeni, johon olen tutustunut viime aikoina. Siihen itseen, joka haluaa katuja, valoja, ihmisiä, huvipuistoja ja uusia ideoita, juoksemista ja uimista ja halaamista ja tanssimista, juhlia ja pimentyviä öitä ja kommuunin. Tuntuu oudolta huomata jonkin aiemmin halutun, aiemman suunnitelman, haalistuvan ja kauhtuvan. En oikein enää osaakaan kuvitella itseäni maalle kahdestaan Vompulan kanssa. Se kuulostaa jotenkin ummehtuneelta ja uhkaavalta, käpertymiseltä ja pakenemiselta. Haluan olla täällä, saan olla täällä!

Illalla menemme vielä syömään kolmistaan Faunin kanssa tulista curryeuforiaa ja livumme jälkiruoalle vyöhykkeiden väliin. Keittiön seinä on siellä kirjailtu hellosailorhenkisesti ja hedelmäsalaatti annostellaan kahvikuppeihin.

Ja koska olemme takaisin kaupungissa, uni on tiessään ja senkin jälkeen, kun Vompsu sammuttaa valot ja käy nukkumaan päättäväisesti ja sen kummemmin asiasta tiedottamatta, makaan pimeässä ja ajattelen ajattelemistani ja melkein leijun riemua. Mitä tämä tällainen on, että yhä useampi elämää vaisuna pidellyt kiinnike löystyy ja liestyy ja äkkiä elämä keinuu pahankurisena aallokkona ja keho tempoilee sen mukana ja nauru puskee pintaan itkua helpommin ja tilanteet tuntuvat helpoilta ja ihmiset taas ystäviltä, joiden seurasta ei saa millään tarpeekseen? Eikä tiedä, missä on vuoden tai kolmen vuoden kuluttua, kaikki on jälleen liikkeessä, unet kuplivat kuvia kenkien repimisestä ja kavioiden hakkaamisesta polkuja teitä asfalttia, loikkaamisesta ilmaan ja sinne jäämisestä silkalla tahdonvoimalla...

Tiedän tömähtäväni jaloilleni. Kaupungissa muistan sen, en meinaa nukahtaa ja herään varhain valmiiksi valppaana, elossa, särähdellen edelleen unen kuvaa, jossa katselen ilmassa kavioideni koukistumista melkein sananjalannyrkkimäisiksi ja tunnen komeetan sähköistävän hiukseni korvan taakse työnnettynä ja taivas on ripustettu täyteen rintaliiveistä punottuja juhlaköynnöksiä, jollaiset joskus askartelimmekin vuosia sitten eräisiin juhliin, ne loivat yhdessä valkoisten lakanapöytäliinojen kanssa ylioppilastalon kolhoon juhlasaliin toivotun intiimin tunnelman... köynnökset on ripustettu tähtien väliin, tähdet kiinnitetty hakaneuloilla mustaan taustalakanaan, kuu foliota, mutta ne ovat kaikki, mitä on unessa leijumisen lisäksi, ne säteilevät avaruuden valtavaa kylmyyttä ja piittaamattomuutta.