Asiakaspalvelija, joka sekä palvelee että ei palvele asiakastaan

Eilen kävin keskustelun, josta tuli surullinen olo. Vastasin puhelimeen ja äänestä päätellen nuori asiakas kyseli, onko meillä missään 24/7 lukusalia. Hänen on pakko päästä lääkikseen, joten pitää lukea kaikki yötkin. Kuulemma tavalliset aukioloajat eivät mitenkään riitä vaan jokikinen aamuyön tuntikin tarvitaan. Pahoittelin, ettei semmoista ole, koska niin kai asiakaspalvelussa kuuluu tehdä. Oikeasti olisin halunnut sanoa, että ensinnäkin, mikä ihmeen pakko, sun ei ole pakko päästä yhtään mihinkään, elämä jatkuu, vaikkeivät haaveet toteutuisikaan, ja toiseksi, oletko tullut ajatelleeksi, miten harvoin ne haaveet toteutuessaan ovat yhtään semmoisia, miksi ne kuvitteli, ja kolmanneksi, että kyllä minä ainakin haluaisin käydä semmoisilla lääkäreillä, jotka ymmärtävät levon merkityksen ihmisen toimintakyvyn kannalta - mitä se tämmöinen on, että muka voi ylittää lajityypilliset fyysiset rajat jollain hemmetin tahdonvoimalla. Ja sitten vielä neljänneksi: toki oppimisponnistuksissa voi koettaa korvata laatua (toimivat strategiat siis, taitojen opetteleminen ja sinnikäs harjoittaminen) määrällä (x tuntia vuorokaudessa pänttäämistä), mutta tuskin se on kauhean kestävä tie (etenkään jos pääsee sisään yliopistoon ja edessä on tuon strategian toistoa vuosikaudet), koska se keho ja se lepo. Ja unen merkitys pitkäkestoiseen muistiin painumiselle. Ja haluaako oikeasti valita semmoisen elämän, jossa on jatkuvaa pakkoa ja paniikkia ja puskemista, kun voi valita toisinkin.

Mutta tietenkään sellaista ei sanota asiakaspalvelussa. Se voisi tapahtua jossain ihan toisessa ympäristössä. Eikä kenenkään perfektionismia voi kyseenalaistaa sillä viisiin puhelimessa. Mutta kyllä siitä surulliseksi tulee. Niin että vaikka pintatasolla pahoittelinkin, ettei meillä ole sitä 24/7 lukusalia, sisimmässäni olin helpottunut sellaisen tilan puuttumisesta ja koin palvelevani häntä hyvin juuri siksi, ettei meillä ole sellaista tässä kirjastossa.

Jälkikäteen tuumin, että siinä oli peruskoulu ja lukio epäonnistunut tärkeimmissä tehtävissään: oppimisen opettamisessa - mikä on pitkälti myös epävarmuuden ja epäonnistumisten sietämisen opettamista. Teki mieli siteerata Feldenkraisia: että tehokkuus on sitä, että tietty suorite tehdään mahdollisimman vähän puskien, pakottaen ja ponnistaen - että se tehdään väkivallan sijaan taidolla: vapautuneesti, ilolla, elegantisti. Että kun on taito, ei tarvita ihmeemmin tahdonvoimaa.

Mutta menin vain hyllyttämään kirjoja.

Kivun tunnustaminen

Voimakas kipu jossain syvällä kehon sisällä on kummallinen tapahtuma. Äkisti saattaa pelätä jopa hengittää, koska ei tiedä, mikä tarkalleen saa kivun hyökymään. Lääkäriaikaan aikaa kolme tuntia. Ei auta kuin hengittää sisään tietoisuutta, että muillakin on vastaavaa, ja ulos ajatusta, että nämä aallot rauhoittuisivat hiukan. Kun kohdistaa ajatuksensa toisten kipuihin ja tuskaan, on helpompaa lakata pelkäämästä, mikä itsen sisällä raivoaa. Sekin auttaa, jos kivulleen saa nimen. Ja tietää, mikä sitä laukaisee.

Koetan hahmottaa kivun alkamista. Luulen, että se on ollut tässä jo päiviä. Aluksi kutsuin sitä väsymykseksi, sitten epämukavuudeksi ja lihaskrampiksi. Eilen oli pakko myöntää itselle, että kipua tämä on, kun ei oikein pystynyt kävelemään tuntemukselta. Nyt en enää pysty teeskentelemään muidenkaan suhteen.

Ja sitten tietysti mietin, että ehkä mieleni vain liioittelee, että tulkitsen pienen epämukavuuden kehräämät stressioireet jotenkin paisutellen. Yin-joogassa on ainakin oppinut sen, että sen mieli kyllä osaa! (Se tuntuu typerältä, mutta niin vain käy aina välillä - että pelkää halvaantuvansa tai ajattelee, ettei voi enää kestää tätä asentoa, haluaisi itkeä, huutaa, irvistää, paeta, ja silti kestää hengitellen ja asennosta pois tullessa ihmettelee miten se saattoi tuntua niin vaikealta. Herramunjee, yksi hemmetin asana!) Hurjaa, miten sama sykkeen ja lymfapumpun aistiminen tuntuu myönteiseltä virittymiseltä esiintymisessä tai tentissä, ja kauhealta todisteelta siitä, että jokin on pielessä, kun koettaa rentoutua epämukavaan asanaan tai on tämmöinen outo voimakas kipu.

Tämä kipu on terävä, uusi, uudenlainen, poikkeava. Siksi menen lääkäriin. (On vaikeaa oikeuttaa itselleen lääkäriin meneminen, koska aina voisi lykätä päivän lisää ja koettaa vain hengittää kipua tiehensä. Ja mistä voi tietää, ettei vain paniikissaan kuvittele kipua jotenkin poikkeukselliseksi?) Lääkärissä on helppoa olla joko reipas ja kipuaan vähättelevä tai sitten itkuinen paniikkimytty. On vaikeaa pysyä asiallisena, harkitsevana ja riskeihin ja tuntemuksiin realistisesti suhtautuvana. Etukäteen ei osaa sanoa, itkeekö vai suhtautuuko itseensä ja kipuunsa sarkastisesti. Tai pyytääkö lääkäriltä etukäteen anteeksi, ettei osaa käyttäytyä samalla tavalla kuin käyttäytyisi ilman kipua ja hätää. Ehkä se kaikki on sallittuakin, mutta tuntuu silti jotenkin pöljältä, miksi se on niin monimutkaista. Tuntuu kuin kipu imaisisi voimat olla vain läsnä tilanteessa ja sanoa, miltä tuntuu.

Hermojuurakon kanssa

En tiedä, miksi kipu jalassa välillä pahenee, muttei tuota mitään vaikeuksia havaita näin käyvän. Ehkä olen askeltanut taas ulkona liian uskaliaasti tai jotain. Näissä kohdissa ajattelen kirpeästi fysiatrin sanoja: "Noo ei sen tarvitse aina niin iso asia olla, kyllä jalka voi kipeytyä vaikka ihan siitä että sillä astuu vähän vinoon ja ei se ehkä heti satu mutta siitä tulee pitkä vaiva." Ehkä olen astunut vähän vinoon tai jotain.

Aprikoin pitkään, onko jalka tarpeeksi kipeä asioiden fysiatrilta puhelimitse tarkistamiseen, mutta sitten palautin itseni maan pinnalle: jo se, että mietin, voisinko soittaa, tarkoittanee, että minun on syytä soittaa. Sitähän varten hän sanoi, että soita, jos kipu ei ala kadota. Niin sitten soitan soittoajan vastaanotosta. Fysiatri soittaa takaisin. Hän ei oikein anna puhelimessa suunvuoroa (ja olen huono ottamaan tilaa puhelimessa paitsi jos pitää pelata puhelinmyyntipingistä, sen olen sentään oppinut) mutta pääsemme kuitenkin yksimielisyyteen siitä, ettei tämä ole hyvä asia, että kipu äilehtii ja palaa ja etten pysty pyöräilemään enkä kävelemään kilometriäkään. No, mitä me tälle tekisimme sitten, kysyn. Hän tarjoutuu pistämään kortisonia. Jähmetyn ärtymyksestä: juurihan hän totesi, ettei jalka ole hänen mielestään tulehtunut. Kortisonia pistetään tulehduksiin, niitä sammuttamaan. Ja kun kortisonia pistetään, on tiedettävä, mitä pistää. En ole ollenkaan ilahtunut ajatuksesta, että jo ennestään kulumilla oleva jalka tuikitaan täyteen jänteitä haurastuttavaa ainetta toivoen sen auttavan simsalabim. Jos sitä vaikka osuisi oikeaan paikkaankin. Mutta kipu voi olla heijastekipua muualta, silloin kortisoni ei taatusti auta yhtään mitään. Pitäisi olla jokin teoria kivun syntymekanismista. Ilman sitä en anna pistää.

Yritän jaksaa ymmärtää, että fysiatri haluaa vain auttaa ja että hän koettaa keksiä jotain kipuuni, mutta sattumanvarainen hevoskuurimallinen lääkintä ei ole minun juttuni. Jotain muuta vaihtoehtoa, kysyn. No, manipulaatio voisi auttaa. Kysyn suosituksia hyvästä terapeutista. Heille pääsee kuulemma vain hänen lähetteellään, sitten pitäisi tulla vastaanotolle. Ei niille pääse ilman lähetettä. Ei vai, ajattelen. Ja varmasti pääsee. En varmasti rupea maksamaan yli satasta siitä hyvästä, että saan lähetteen ja siinä kaikki. Etenkin kun pidän ihan mahdollisena, ettei jalka parannu siitä syystä, ettei ole yhtään jalkinetta, joka tukisi sitä. Vanha pohjalliseni kipeyttää sen kaikista tehokkaimmin, ja minulle tehdään paraikaa uusia pohjallisia. Ehkä jalka onkin pohjimmiltaan ärtynyt vanhasta pohjallisesta, se kipu siinä kohden alkoi nimittäin silloin kuin sain ne pohjalliset. Aluksi särkien, mutta se meni uuteen asentoon totuttautumisen piikkiin. Sitten särky laantui ja on palannut satunnaisina vihlaisuina takaisin vain silloin tällöin, suuren kuormituksen yhteydessä, tänne saakka, jolloin särky on jatkuvaa. Miten jalat paranisivat ilman sellaista pohjallista, joka antaa niille mahdollisuuden parantua, olla kramppaamatta ja turpoilematta? Huomaan puhelimessa vetäytyväni vähän taaksepäin: minusta tuntuu, että puhun sellaisen ihmisen kanssa, joka ei nyt tiedä, mistä on kyse, mutta koettaa siitä huolimatta keksiä keinoja kivun taltuttamiseen. No, sellainen olen tietysti itsekin, mutta sillä erotuksella, etten koeta rahastaa teorioillani ja keksinnöilläni. Entä muuta, mitä voisin tehdä? Noo, sanoo fysiatri, sitten on tietysti semmoinenkin kuin lymfaterapia.

Selvä, sanon. Aloitan sitten sillä. Minun äitini kun on lymfaterapeutti. Mitä? kysyy fysiatri. Äiti lymfaterapeutti? Kyllä vain, vastaan. Aloitan siis siitä. Kiitoksia. Aloita äidistä, hän vastaa edelleen pasmat sekaisin. Jos äiti ei auta, sitten vastaanotolle. Selvä, sanon. Kiitoksia ja näkemiin.

Jälkeenpäin mietin, miksi ihmeessä tässä on taas yksi lääkäri, joka ei voi sanoa ääneen, ettei hän tiedä, mistä on kyse. Ei se niin kauhealta tuntuisi. Kyllähän minä sen muutenkin kuulen. Ehkä hän ajattelee, että toiveikkuuteni katoaisi tai jotain. Ehkä olisi pitänyt aloittaa puhelu sanoen, että toiveikkuuttani ei kannata koettaa suojella, koska se on varsin resistenttiä tietämättömyydelle tilanteesta, sillä se nyt sattuu olemaan se seikka, johon olen harjaantunut ensimmäisessä tutkinnossani. En minä halvaannu siitä, etten tiedä, mitä tapahtuu. Ehei. Sen kun mukellan eteenpäin kysymysten kanssa.

Koska koko vasempaan jalkaterään lyö sähköiskua aina kun hieron m. extensor digitorum longusta, ja muutenkin peroneushermon hermottamat lihakset vetävät kramppiin, päätän aktivoitua potilaana ja ottaa ohjat omiin käsiin. Olen lukenut äskettäin lyhyen artikkelin siitä, miten akupunktio näytti saavan eräässä tutkimuksessa paikallisen lihasatrofian pysähtymään ja lihaksen vastaamaan paremmin hermoimpulsseihin; vasen peroneus longus on yksi ilkeistä kohdistani, kuiva, lähes jänteeksi kurpahtanut kivulias pikku käppänä, jota kiusaan jumpaten ja hieroen. Ehkä se painaa peroneushermoa? Päätän kokeilla akupunktiota. Olen käynyt siinä kerran ennenkin, mutta haluan nyt ehkä toiselle terapeutille, mieluiten jollekulle, joka on opiskellut sen teoriaa omalla äidinkielellään. Googlailen ja lopulta löydän hyvän kuuloisen pistäjän.


Se onkin melkoinen kokemus. Koska koipi on sen verran ärtynyt, että kesätuulikin tuntuu puukottamiselta, se ei lainkaan ilahdu siitä, että pinnallisen peroneushermon reitti tähditetään pitkin, taipuisin teräsneuloin. Huudan täysiä ennen kuin edes tajuan huutavani, kyynelet turskuvat silmistä. Akupunktoija koettaa lohduttaa, että sen pitääkin tuntua. Tiedän, nauran paperien takaa. (Hän on pudottanut naamalleni paperia todettuaan kyynelten valuvan korvakäytäviin.) Akupunktoija ei voi tajuta, miksei selkääni ole kuvattu, jos jalkaterässä ei näy magneettikuvassa mitään. Voihan liikehermotuksen häiriö ja sen myötä tullut virheaskellus, turvotus ja kipu olla peräisin paljon ylempääkin kuin nilkasta tai jalkaterästä. Sepä se, vastaan. Niin minäkin sitä ajattelen. Saan hoitoa myös alaselkään. Se ei satu, ei silloin vielä. 


Illalla sitten käynnistyy jokin omalaatuinen prosessi. Akupunktio kyllä selkeästi aktivoi hermoston jollakin tavalla, ja koetan säilyttää kiinnostuksen tuohon aktivaatioon, vaikka oikeastaan kai olen jokseenkin lannistunut siinä hetkessä. Nimittäin jokainen kohta, joka on ollut jollakin tavalla pidempiaikaisesti rikki, ja tässä iässähän niitä alkaa olla rutosti, aktivoituu vaatimaan huomiota. Äkkiä minulla ei olekaan viides MTP-nivel kipeänä ja vaikeaa kävellä sen takia, vaan sen lisäksi koko vasemman jalan ulkosyrjä hehkuu kuumuutta, ristiluu palaa, sen viereen iskiashermon tulehduttaneessa hieronnassa syntynyt kestomustelma tuntuu reiältä suoraan helvettiin, kyynärvarret ja sormien nivelet särkevät, hartiat särkevät, takaraivoa vihloo, vanne kiristää päätä, murtunut lonkka huutaa omia aikojaan ja rasitusvammailleet oikea jalkaterä ja molemmat polvetkin yhtyvät kekkereihin. Janottaa ja kuvottaa samanaikaisesti. Ja palelee, palelee niin ettei siinä ole mitään järkeä. Se muistaa kaiken, kuiskin itselleni maatessani jalat seinälle nostettuna. Se muistaa ihan kaiken eikä ole antanut mitään anteeksi.


Fauni pakkaa matkalaukkua, Vompsu painaa suurta häränpäätään hartiaani ja koetan muodostaa kivuilta kokonaiskuvaa. 

Itken vasta myöhemmin, paljon myöhemmin. Tässä vaiheessa ajattelen nimittäin vielä: no, se on nyt tällainen tämän illan ajan. Kyllä se tästä. Ainahan se kipu hellittää, ennemmin tai myöhemmin.

Aamulla herään siihen, että oksettaa edelleen, janottaa edelleen. Suurin osa haamukivuista, tai mitä ne nyt sitten ovatkaan, on kadonnut. On enää kipu jalkaterässä, tiheämpänä ja kiinteämpänä kuin ennen, sekä kipu alaselässä, tuikkiva, uusi tuttavuus. Se menee ohi, totta kai tiedän sen, mutta entä sitten? Se tapahtuu tässä ja nyt, sitä on siedettävä. Fauni käy suihkussa, jännittää iloisesti matkaansa. Toivoisin osaavani jännittää iloisesti hänen kanssaan, mutta kierrän kivun häkkiä levottomana. Kun pitäisi hyvästellä, en osaa kuin sukeltaa piiloon käppyrään peiton alle, koska en haluaisi aiheuttaa huolta itkuisuudellani. Olen luvannut suhtautua ilolla hänen matkansa, ja niin toki suhtaudunkin, mutta olen vain täynnä kipua ja pelkoa enkä osaa piilottaa niitä. Sentään siitä osaan olla tyytyväinen, että tajusin kieltäytyä matkalle lähtemisestä itse. Eipähän tarvitse taas peruuttaa matkaa.

Itkuisuus helpottaa Faunin kadottua, koska sitten on edessä enää selviytymistaistelua, ja se on praktista eikä siinä ole tilaa tunteilulle tai itsensä heikoksi ja osaamattomaksi kokemiselle. Selviytymistaistelu koostuu pienistä murusista, ja haluan pitää muruset mahdollisimman pieninä. 1) Sveitsiläinen vieras, joka haluaisi nähdä kaupunkia kanssani - päätän kommunikoida suoraan, että jalkani on niin helvetti tällä hetkellä, että jos hän haluaa nähdä kaupunkia ja minut, nähköön kaupungin itsekseen ja tulkoon sitten erikseen parvekkeelle juomaan smoothieta ja höpöttämään, jos haluaa minut nähdä, vaikken ymmärrä herra paratkoon, miksi, emmehän me edes tunne, mutta toisaalta, totta kai tapaan ihmisen, joka haluaa tavata jostain syystä minut, enhän voi tietää hänen intuitioitaan, 2) Supertiski - siirryn tiskaamaan sitä heti Faunin lähdettyä jalan karjunnasta huolimatta, koska tiski hermostuttaa enemmän tiskaamattomana kuin tiskattuna ja joskus se kuitenkin on selvitettävä, miksei siis heti, ja sitä paitsi satulatuolilla voi tiskata istuen, mikä ei ole yhtä paha kuin seisten, vaikkei tietenkään yhtä hyvä kuin jalka tuen päällä koholla maaten; en voi maata koko kesää niin.  Sitä paitsi eivätkö naiset ole kautta aikojen kipeillä jaloillaan hoitaneet kotitöitä ja silti eläneet pidempään? Tiskaaminen tuntuu mukavalta vaihtelulta jos ei kipuja lasketa. Toisaalta kivut tuntuvat maatessakin, joten on vaikeaa sanoa, onko siitä mitään haittaa. 3) Improharkat illalla - katson illalla, miltä jalasta tuntuu, ja jos edes viitteellisesti tältä, en vain yksinkertaisesti mene, vaikka se kuuloistaisi kuinka hauskalta jalkaa lukuunottamatta. Nyt on kuunneltava jalkaa. 4) Kissanvessa, parvekkeen kastelu ja imurointi - pyydän Vompsua auttamaan illalla näistä niissä, joita en ole pannut peloissani toimeen sitä ennen. Paljon mahdollista, että teen lopulta kaiken, koska niiden tekemättömyys ahdistaa pahemmin kuin jalan kipu. Kyllähän minä pystyn astumaan jalalle. Se vain ärtyy siitä sen verran napakasti, että tuntuisi hyvältä antaa jalan levätä. 5) Koiran ulkoiluttaminen. Vompsu auttakoon tässäkin. Sen jälkeen kun Vompsu huomenna menee oman juhannuksensa viettoon toisaalle, koiran kanssa on selvittävä itse. Jos jalka on liian paha, alan soitella tutuille. Jos jalka on kestettävissä, onnun korttelin ympäri ja koetan leikittää koiraa sisällä vastaavasti enemmän. 6) Teksasilaiset vieraat sunnuntaina. Siihen mennessä on siivottava. Ison osan siivouksesta voi tehdä satulatuolilla istuen. Jos siivoaa pala palalta, se ei varmasti ole niin rasittavaa. Siivousta voi ajatella myös jumppana tai osana sitä. On vaihdettava lakanat sunnuntaina, sitä se tarkoittaa. Sunnuntaihin on monta päivää. Silloin jalka voi olla jo vaikka kuinka hyvä, jos akupunktio alkaa auttaa. (Toistaiseksi siihen on vaikeaa ottaa kantaa, olen lukenut sellaisiakin todistuksia, jossa hermokipu pahenee parin ensimmäisen kerran jälkeen ja alkaa sitten vasta vähetä.) 7) On varattava seuraava aika akupunktioon. 8) On luettava vielä lisää peroneushermon toiminnasta ja pinnetiloista ja pidemmän päälle tähdättävä siihen, että keksii keinon tehdä palstatyötä niin ettei se rasitu (kyykistyminen painaa ja venyttää sitä). 9) On kestettävä vielä kaksi viikkoa ennen kuin saa nykyiseen jalan tilaan sopivat pohjalliset, joiden pitäisi siirtää painoa pois niiltä päkiän osilta, joihin painon ei kuuluisi keskittyä kävellessä ja seistessä mutta joihin se yhtäkaikkisesti koivessani keskittyy, kuten sekä jalkaterapeutti totesi että kovettumat jalkapohjassa ilmaisivat jo toteamusta ennen. Sitten on kestettävä ainakin pari viikkoa jalan kipuilua uuteen pohjalliseen totuteltaessa.

No nyt sveitsiläinen soittikin - stop siis tehtävälistalle. Hän tuleekin myös yöksi tänne mutta tulee nyt aamulla ensin tuomaan kamansa, joten ilmeisesti imuroin ja pesen vessan seuraavaksi. Pala palalta.

Anteeksi, hermojuurakko. En oikein osaa elää kanssasi.

Jalkamau

Erikoislääkärin vastaanotolla on erilaista kuin yleislääkärin vastaanotolla. Hän paitsi koskee jalkaan, myös palpoo ja mobilisoi sitä eri asennoissa, tekee jänteiden rasitustestit (mitä yleislääkäri ei tehnyt - tein ne itselleni lääkärin jälkeen kotona tyrmistyneenä moisesta tutkimattomuudesta; jopa minäkin teen ne, jos asiakkailla on missään diagnosoimattomia kipuja, ne kuuluvat hierojienkin repertuaariin, vaikken tietenkään voi antaa diagnoosia - voin vain sanoa, että käyhän näyttämässä tätä lääkärillekin ja toivoa, että myös tämä sitten tekee ne testit ja huomaa jänteen rasittuneen) ja manipuloi, tunnustelee säärtä ja reittä ja kysyy tarkemmin, missä kipu tuntuu, miten eri asiat vaikuttavat siihen ja kuuntelee vastaukset ja tarkastelee ortoosejani ja kysyy niistä muutamia kysymyksiä. Hän ei kysy kivun voimakkuutta janalla yhdestä kymmeneen. (Minäkin olen alkanut suhtautua siihen epäillen - miten vastaukset olisi nimittäin tulkittava? Onko yhden viitonen sama kuin toisen viitonen? Eikö numero taivu kasvamaan kivun pitkittyessä ja epistunteiden jyllätessä?)

Sitten hän sulkeutuu ja istuu ja kirjoittaa. Istuu välillä mietteissään, katselee kirjoittamaansa, ottaa kynän sormien väliin ja pyörittää sitä ja laskee kynän takaisin pöydän laminaatille. Huokaisee vähän, nostaa sormet näppäimistölle, taukoaa sekunniksi, alkaa taas kirjoittaa. Hän miettii, muotoilee, päättelee. Kysyy, jättää avoimeksi, epäröi sanallistamista. Tunnistan sen katsellen. Teen itse samaa kirjatessani hierottavista tietoja potilasrekisteriin.  Diagnosointi on aika pitkälti poissulkemista. Niin moni osa voi antaa kipua. Jalkaterä ja nilkka ovat täynnä jänteitä, pieniä lihaksia, ligamentteja, hupsuja luita, bursia, nivelkapseleita... hermoja, verisuonia, rasvapatjoja. Katselen lääkärin käyttäytymistä ja mietin, odotetaanko minun ehkä kysyvän tai sanovan jotain. En kuitenkaan sano mitään. Odotan rauhallisena.

Lopulta lääkäri kääntyy puoleeni ja sanoo, ettei suosittele matkustamista, ellei tiettyjä asioita suljeta pois magneettikuvan avulla. Voi olla tulehdus on luussa ja se murtuu pienestäkin lisärasituksesta. Ja että magneettikuvasta on hyötyä senkin suhteen, että jalka on kuitenkin antanut tietyistä kohdista kipua useita vuosia. Sittenpä saadaan selville, mikä siellä voisi kipuilla ja rakentaa kuntoutus sen mukaisesti. Jos hän ei osaa siinä auttaa, joku muu ehkä osaa. Saan kuvat ja lausunnon joka tapauksessa itselleni ja voin mennä niiden kanssa vaikka minne hakemaan apua. "Mutta mä olen lähdössä jo sunnuntaina, jos olen", sanon onnettomana. "Niin?" Muistan viime kerran magneettijonon. "Eikö sinne mene vähän kauemmin jonottaa?" Lääkäri pyöräyttää silmiään. "On keinoja... onko sinulla yksityinen vakuutus?" Pyöritän päätä surullisena. "Ja olet opiskelija? No sitten puhutaan sinut halvimpaan magneettiin sisään tänään tai huomenna." Hän nostaa luurin ja soittaa ja esittelee itsensä pelkällä etunimellä ja täksi päiväksi tai huomiseksi on saatava aika... miten niin ei ole, totta kai kiireaikoja on löydyttävä... ei tässä ole aikaa odotella... niin, tänään tai huomenna... ei, pieni alue, jalkaterä ja nilkka. Tajuan tuijottavani tai oikeastaan kuuntelevani työnsä loistavasti osaavan spesialistin verkostoa. Ilmeisesti hän on yksityisen kuvantamisyrityksen hyvä asiakas, koska aika saadaan lopulta raivattua siinä saman tien huomiseksi. "Kello kuusitoista, hyvä, hän tulee lähetteen kanssa."

"Sinä jäät odottamaan sinne, että he antavat sinulle lausunnon saman tien mukaan, ja ceedeen". No niin, kohta minulla on kaksi hienoa ceedeellistä magneettikuvia kehostani. Tämä kuva maksaa kelakorvausten jälkeen vain 180 euroa, edellinen taisi olla seitsemän tai kahdeksan sataa. (Mutta oli toki kahdesta suuremmasta alueesta.) Viimeksi odotin viikon kuvaan ja kaksi viikkoa lausuntoa. Nyt kaikki käy kahdessa päivässä. "Ja miten sitten toimitaan?" kysyn. "Minä katson kuvat kotona koska työt on jo loppu ja soitan sitten sinulle. Sitten puhelimessa päätetään mitä tehdään matkan kanssa." Nyökkään. "Ja se ei maksa mitään erikseen, se kuuluu tähän käyntiin." Varmuuden vuoksi lääkäri kirjoittaa vielä oman numeronsa lapulle. Nimekseen hän merkitsee vain "fysiatri".

Kaikkein kummallisinta asiassa ei kuitenkaan ole se, miten vauhdikkaasti asiat etenevät tai miten täsmällisesti ja systemaattisesti lääkäri tekee kaikki ne diagnostiset testit, jotka hänen pitääkin tehdä poissulkeakseen mahdollisia diagnooseja, ja vielä muutamia sellaisia, joista en tiedä, mitä niillä tarkalleen koetetaan testata. (Potilaana on paljon hauskempaa, kun on lukenut vähänkin anatomiaa. Voi luetella hiljaa mielessään lihaksia ja kalvoja ja luita ja poissulkea itsekin tiettyjä kysymyksiä. Ja silloin kun tehdään jotain, mitä ei ymmärrä, on jännittävää arvuutella, mitähän hän tuolla hakee.) Tai se, että hän nyt vain päättää ottaa tämän ylitöiksi. Kaikkein kummallisinta on, että palpoituaan jalkaani vatsamakuuasennossa, jalkaa sängynreunan yli roikottaen, hän äkisti kesken palpoinnin riuhtaisee jalkaa voimakkaasti traktioon. Nivelet paukahtavat monessakin kohtaa.

"Nouse", hän komentaa. Nousen varovasti. "Nouse ja kävele." Se on aika raamatullista, ajattelen huvittuneena, mutten uskalla kunnolla viedä painoa vasemmalle jalalle. "Astu sille jalalle", hän sanoo käskevämmin. Vien varovasti painoa päkiälle. Odotan saman polttavan tunteen läikähtämistä, jonka tunsin selvästi kävellessäni tuolilta plintille. Sitä ei tule. "Nouse varpaille." Sitä en ole pystynyt tekemään. "Mutta..." Hän näyttää kyllästyneeltä. "Kokeile. Kokeile, sattuuko." Nousen varpailleni tuosta noin vain. Kipua eikä vastusta ei tunnu. Miksi? Tuijotan häntä pöllämystyneenä ja sanon, ettei satu yhtään. Jalka on edelleen sen verran turvoksissa ettei mahdu kunnolla kenkään, mutta kipu on hävinnyt. Voimakas kipulääke, jota käytetään reumassa ja leikkausten jälkeen, on sammuttanut pahimman tulehduksen, ja aamulla jalka on tuntunut levon jälkeen kivuttomalta, mutta alkanut särkeä heti vessassa käymisen jälkeen. Mutta silti, äkkiä täysi liikkuvuus ja kivuttomuus. "Mitä sä teit?" Lääkäri kohauttaa harteita. "Manipuloin sitä vähän." "Joo huomasin, mutta siis mistä tämä... nyt ei satu ollenkaan. Mistä tämä johtuu?" Lääkäri pyörittelee silmiään. "En minä tiedä... se vaan usein auttaa. Ei se ehkä kestä kauan. Mutta joskus ottaa kivun hetkeksi pois." Tuijotan edelleen. "Niin mutta miten... miten se voi?" Lääkäri sanoo: "Käytä silti sauvoja ja syö lääkettä vaikkei sattuisi. Tulehdus voi olla luussa ja se voi murtua, jos sitä rasitetaan."

Nyökkään ja käyn pöydän ääreen ja katson, miten hän kirjoittaa muistiinpanoja koneelle potilasrekisteriin ja miettii välillä miettimistään.

Saan rekisteritulosteen mukaan pyytämättä. Lisfranc nivelten manipulaation jälkeen kävellessä helpotusta. Kotona googlaan, mikä on lisfranc-nivel. Sellaista en muista anatomiasta. Se onkin oikeastaan enemmän toiminnallinen nivel kuin selkeä anatominen olio-ontologinen yksikkö, jossa kaksi luuta artikuloituisi toisiinsa. Se on myös se kohta, josta oikea jalka kipuili silloin kauan sitten ja josta vasen jalkani raksuu ja poksuu ja välillä kipuilee ja on tehnyt sitä lapsesta lähtien. Jo ekaluokkalaisena tiesin, etten aina pysty nousemaan seisomaan pitkään polvi- tai risti-istunnassa oltuani. (Se oli hankalaa, koska kaikissa ala-asteen juhlissa piti olla lattialla niin. Ei ollut tilaa oikaista koipia. Yritin kerran sanoa, että sattuu olla niin, mutta minut vaiennettiin. Sen jälkeen vain yritin kestää.) Vasenta nilkkaa ja jalkaterää piti ruksuttaa vähän aikaa uuteen asentoon, sitten kipu lakkasi ja jalalle pystyi varaamaan ja kangertamaan itsensä lattiatasolta seisaalle.
Ei minun sinänsä pitäisi olla lainkaan hämmästynyt siitä, että perusteellinen äkillistä fraktiota hyödyntävä manipulointi naksuvasta kohdasta auttaa.

Olen vain oppinut ajattelemaan sitä vahingollisena hierojakoulussa. Kysyin nimittäin asiasta, ja minulle sanottiin, että naksuttelu saattaa joskus liiallisena ärsyttää nivelpintoja niin että ne tulehtuvat. Sen jälkeen olen ollut naksuttelematta, ellei ole ollut ihan pakko. Koska olen tiennyt vasemman jalan niin epästabiiliksi, että ilman tukipohjallista meinaan kaatua kaiken aikaa yhdellä jalalla seisonnassa, olen ajatellut, että jalka on jumpattava vähän liikkumattomammaksi, pinkeämmäksi. Ei niin paljon venytyksiä eikä naksuttelua, enemmän voimaa ja tukevuutta. Se vain on vaikeaa, kun jalan päällä kantaa koko kehon painoa ja jokainen askel venyttää niitä samoja kohtia, joiden haluaisi kiristyvän ja lyhentyvän.

Nyt, iltapäivällä, jalka on taas valtava ja turpea ja kivulias liikuus on palannut päkiään. Ei puhettakaan kivuttomasta kävelemisestä tai varpaille nousemisesta. Ikään kuin sinne olisi työnnetty unessa jotain ylimääräistä. Aluksi se tuntui polttavalta kiveltä, sitten hevoskastanjalta ja nyt ehkä takiaiselta. Paranemaan päin, muttei vielä parantunut.

On odotettava huomisiltaan saakka, jotta voi sanoa, meneekö sunnuntaiaamuna lentokentälle pakaaseineen vai ei. Ja onko luvassa pidempi lepo vai jo nopeasti alkava kuntoutus.

Pilvien alla

Vastapäisen talon hopeinen katto hohtaa taivasta kirkkaammin. Mistä se heijastaa? Jostain tämän talon katon takaa. Siellä on oltava vaaleampaa, ohuempaa katetta. Upotan chilejä yksitellen kylpyyn jalkakylpyammeeseen, pesen varovasti nuoria lehtiä, kukkia ja marjanraakileita mäntysuopaliuoksella.

Suu on edelleen turta ja turvonneen oloinen. Ruiskeiden välillä kysytään, tuntuuko jo, ja sitten, miltä tuntuu. Vastaan lopuksi, että tuntuu vähän siltä kuin olisi saanut turpaan. Koko alanaama pistelee ja puutuu, tuntuu kudosvauriolta kivun ruoskaisun jälkeen. Huomaan hämmennyksen häilähtävän lääkärin kasvoilla ja tajuan vastanneeni liian rehellisesti, sanoneeni ensimmäisen mieleen tulevan kuvauksen tuntumasta suun tienovilla. Mietin hetken, pyytääkö anteeksi, mutta tyydyn sitten hymyilemään varovasti, jos nyt kaikelta siltä puudutteelta saa aikaan muuta kuin vinon irveen. Siitä on jo tunteja. Vähitellen pahin turtuus katoaa. Oikea leukanivel on suutuksissa pitkän operaation jäljiltä. En pysty pureksimaan. Menee taas kofeiinittomaksi soijalattelounaaksi.

Haluaisin vesijuosta, mutta illalla on töitä ja kun suu ei anna syödä kiinteää ruokaa, pelkään uuvuttavani itseni. Ehkä silti vähäksi aikaa? Makaan ensin peiton alla paleleva koira kainalossa. Hytisemme yhdessä. Pyörittelen mielessäni sitä arvoitusta, että kun kuumasta kärsivien ihmisten seuraeläimet heidän todistustensa mukaan kärsivät nekin kuumasta, makaavat kyljellään ja läähättävät tuskaisasti ja juovat paljon, nämä minun ystäväni menevät helteellä parvekkeelle makaaamaan aurinkoon ja grillaavat siinä tyytyväisinä, mutta tämmöisellä kalsalla koira tärisee ellei pääse peiton alle ja kissat ovat kaivautuneet kaappien perukoille. Katsovatko ne ihmisistä mallia vai kuinka? Vai onko ero vain tulkinnassa? (Minusta kuumassa lököttävä kissa näyttää nauttivalta, se on yhtä lullua.) Vai mitä tapahtuu?

Mitä muutenkaan tapahtuu?

Matkalla operaatioon olen ajatellut unta, jonka näin yöllä ja johon heräsin onnettomana. Uni alkoi burleskiesityksellä. Esitys voitti jonkin palkinnon, jonka toi lavalle mies. Yksi naisista tunnisti miehen aviomiehekseen ja kauhistui; hän oli siellä salaa esiintymässä. Tässä vaiheessa tietoisuuteni hyppäsi naisen sisään, se olinkin minä ja mies oli Vompsu ja kun tulin kotiin, kaikki tavarat oli viety, Vompsu lähti vielä kerran kauppaan kanssani ja ostin hirvittävät määrät ruokaa selvitäkseni, ja siten kaikki lähtivät pois ja jäin tyhjään asuntoon ruokakassien kanssa ja tajusin olevani taas yksin, ja se oli vähän kuin joku olisi lyönyt päähän mutta ilman turtaa pistelyn tunnetta ja unessa ajattelin, että no niin, nyt olen taas tässä tilanteessa, kuinkas muutenkaan, ja koetin ajatella positiivisesti, mutta ruokakassit näyttivät aika pieniltä kuitenkin enkä oikein ymmärtänyt sitäkään, miksi minulle niin oli burleskista suututtu. Säpsähdin hereille Faunin kyljestä: kas, hän on antanut anteeksi sentään, ajattelin. Vai ajatteleeko hän vain, ettei löydä ketään muutakaan? Ja sitten tulin hurjan surulliseksi ja itketti, koska en halua kenenkään joutuvat sietämään itseäni vain semmoisen ajatuksen takia. Herätyspuhelin soi. Vompsu kiskotteli toisessa huoneessa. Hassua, ajattelin, alanko nyt taas nähdä näitä unia, olenko taas kajahtamassa, kauanko kestän tällä kertaa näitä unia ennen kuin sekoan ja lähden. (En ole edelleenkään varma, sekosinko ja lähdinkö vai teinkö järkevän päätöksen, mitä, kohta kuusi vuotta sitten. Onko sen väliäkään?)

Kajahtamisen tunne kasvaa, kun matkalla operaatioon ajattelen unta, värähdän ajatuksesta, etten kestä uniani, ja sitten, bim, törmään eksään, jonka luota lähdin uni ja valve sekoittuneena. Sanon hei ja pyöräilemme eri suuntiin, ja aivoni törmäilevät kallon sisällä kivuliaasti ja toistan kaiken olleen sattumaa. Ehkä olenkin kajahtamassa toisella tavalla ja alan nähdä enneunia ja ennustaa ihmisten kuolemia ja sairastumisia ja muuta kauheaa soopaa, sitä jota päähäni koetetttiin kaataa lapsuuden kesinä. En halua niitä unia. En halua semmoista maailmaa tai maailmankuvaa. Riittää, että tarinat tulevat. Haluan sulkea sen muun pois. Ainakin säpsähtelemisen ja unen ja valveen sekoittumisen. Itkettää vähän. Ehkä siksi puudutuskin tuntuu siltä kuin olisi saanut turpaan puolisen tuntia, tunti aiemmin.

En usein haluaisi elää teflonisti, mutta nyt sekin tuntuisi hyvältä vaihtoehdolta. En vain ymmärrä, miten semmoiseksi tullaan. Ja: luultavasti en enää huomenna edes haluaisi.

Peiton alla luen Indra Sinhan kirjan loppuun ja itken. Minun tulee ikävä Animalia, kirjan päähenkilöä. Aika harvoin kohtaa päähenkilön, joka on samalla tavalla eläin ihmisten maailmassa. Joka ei saa varmuutta siitä, mikä on... eikä oikeastaan edes tiedä muusta. Mieleen leijuu sekin lista, jota kokosin illalla tai oikeastaan jo yöllä, kun olisi pitänyt käydä nukkumaan. Koetin muistaa tärkeitä non-fiction -kirjoja. Se on vaikeaa kun ei ole kirjahyllyä eikä lukupäiväkirjaa. Menee aikaa, että ajatukset palaavat, ja nimet, ja usein kansikuvatkin. Hämmästyin sitä, miten moni vaikuttavista kirjoistani käsitteli ihmisiä ja näiden kulttuuria ja psykologiaa. Tarvitsen matkaoppaita tähän maailmaan, siltä se vähän vaikuttaa. Olisi kätevää, jos ihmissuhteet olisivat sillä tavalla helppoja, että jäisi enemmän voimia lukea vaikkapa teknologiasta tai avaruudesta. Mutta taitaa olla niin, että tarvitsen jatkossakin selittäviä teoksia luoviakseni ihmisten maailmassa. (On niistä ollut apua. En pelkää yhtään niin paljon enää, en toisia enkä etenkään itseäni, en pelkää enää niin kauheasti että pilaan kaikkien läheisteni elämän.)

Sataa. Parvekkeelta leijuu sisään mäntysuovan tuoksu.

Ihmeellinen Hampi ja mutkia matkassa

Kursiudun kokoon Bangaloren viimeisenä päivänä. Äkisti oireet katoavat. Se on hauska päivä; Bangalore on tosiaan kaupunki makuuni. Kahviloita, hyviä ravintoloita, divareita ja riksakuskitkin käyttävät pyydettäessä mittaria. Istumme Oberoi-hotellin thairavintolassa ja seuraamme koristeellisten karppien pulausta altaassa. Pensaasta hiipii harmaa-ruskeaviiruinen intianriisihaikara, asettuu kivelle ja vaanii karppeja hievahtamatta. Lopulta poistumme paikalta, vaikkei mitenkään malttaisi.

Vatsani on lakannut sulattamasta intialaista ruokaa. Onneksi Bangaloresta on helppoa löytää myös vähärasvaisempaa kiinalaista ja thairuokaa.

Matkaamme Hampiin toiveikkaina. Ensimmäinen päivä siellä sujuukin hienosti. Paikka on juuri niin satumainen kuin toiset ovat sitä kuvanneet, mutta en ole oikein uskaltanut uskoa kuvauksia todeksi ennen kuin näen. Valtavat kivimuodostelmat, tuhatviisisataaluvun temppelien (ja "tanssityttöjen" kadun - toinen lähteistä puhuu tanssitytöistä ja toinen kurtisaaneista, mitä tietysti tanssitytöksi identifioituvana vastustan vaikka varmaan perinteisessä mielessä länsimaiset itsenäiset naiset olisivat kaikki kurtisaaneja...) rauniot, pienen kylän hiljaisuus, kalliomuodostelmien välissä kiemurteleva joki, pääskyset (täällä ei ole kotkia vaan pääskysiä!), leppoisasti kylänraitilla asustavat siat ja kanat ja tietysti koirat ja lehmät, kaikki se punoutuu maagiseksi yhtälöksi. Ruokakin on hyvää, löydämme tiibetiläisen ravintolan. Jostain syystä tiibetiläisten paikoissa on hyvää ruokaa, kommunikaatio sujuu helposti ja jotenkin kotoisan tuntuisesti - he eivät tuppaannu eivätkä toisaalta toimi hällävälisti. Kohtaamiset ovat suoria, ystävällisen uteliaita ja hiljaisesti tarkkailevia.

Jo toisena päivänä kuitenkin vatsa heittäytyy hankalaksi. Aamiaisella se vielä käyttäytyy sopuisasti, mutta alkaa jo pian raunioilla vihoitella. Kaukana kaikista vessoista on vain kyyristyttävä housut kintuissa kivipaasien ja muinaisen linnoitusmuurin taa ja annettava tulla. Lopun päivää vatsaparka kouristelee, minkä ehtii. Koska olemme buukanneet riksakuskin koko päiväksi, puren hammasta ja sinnittelen helteessä rauniolta toiselle. Lounaalla meinaa kyllä tulla sota, koska riksakuski tilaa mitään kyselemättä ruokaa ja vahvaa olutta meidän laskuumme siitä etukäteen tiedustelematta. Kun Fauni tivaa ravintolahenkilökunnalta, pitääkö muka paikkansa kuskin väite, että turisti tarjoaa aina kuskin lounaat, henkilökunta vain keikuttelee päitään asiaan kantaa ottamatta - luultavasti, koska ei halua kärhämää riksakuskin kanssa, joka kuitenkin kyörää turisteja heidän ravintolaansa. Jos asia olisi kuten riksakuski väittää, kaipa he voisivat sanoa, että näin se täällä menee. Lopulta kiista pannaan puoliksi. Illaksi vatsa tokenee yllättäen ja olo on mitä loistavin.

Kolmantena Hampin-päivänä tuntuu kuin mitään vatsaongelmia ei olisi ollutkaan. Vaeltelemme iloisesti ympäriinsä ja meinaamme miltei unohtaa malarialääkkeiden ottamisen hyväntuulisuuttamme. Näemme temppelinorsunkin kylpevän joessa. Lakshmi-norsu, joka on nimetty täällä lähinnä rahanpalvontaan liittyvän jumalan mukaan (nimi on tosi suosittu ihmisilläkin täällä, mikä kuvaa hyvin arvoja; wikin mukaan Lakshmi liittyy paljon muuhunkin kuin vaurauteen, mutta näkemäni, kuulemani ja lukemani perusteella Lakshmi esitellään sinä, joka tuo rahaa ja koruja), luovii yllättävän ketterästi alas pesupaikan betoniportaita ja kerää enemmän huomiota kuin mikään muu kaupungissa sillä hetkellä. Se epäröi hieman virtaan astumista, mutta länttää sitten pöllimäisen jalkansa veteen ja astelee syvemmälle ohjaajan polkiessa paljain jalkaterin sen korvantaustoja. Lakshmi seisoskelee hetken, ruiskuttelee vettä kärsällään ja odottaa ohjaajan kivelle pelastautumista ennen kuin ryhtyy sukeltelemaan tosissaan. Norsu osaa kylpeä nautinnollisesti. Syväkylpyjen jälkeen Lakshmi ottaa taas ohjaajan selkäänsä ja kahlaa varsinaiselle pesupaikalle, jossa sen eiliset meikit hangataan pois uusien alta. Se kellahtaa hitaasti kyljelleen ja jää makaamaan tyynesti naama veden alla, periskooppimaisen kärsänsä kautta hengitellen. Tosiaan, kärsä on selvästi kätevä muuhunkin kuin hedelmien puista poimimiseen!

Kutsumme tätä kolmatta päivää keskenämme nautintojen päiväksi, koska varsinaista kunnianhimoista rauniosompausta ei enää riitä koko päiväksi. Sen sijaan istumme paljon kahviloissa ja livumme joen pintaa pyöreässä veneessä, jota soutaa playboy-paitainen teinipoika. Poika lupailee intialaiseen tapaan pysähdyksiä missä vaan, mutta käytännössä pysähdyksiin saakka ei koskaan päästä. Samaan veneeseen tulee myös italialainen pariskunta, johon on hieman vaikeaa suhtautua. Nimittäin aina kun huomio kääntyy muualle kuin italialaiseen mieheen, hänen kasvoilleen nousee murjottava ilme, jonka hän sitten ovelasti lakaisee tiehensä tekemällä taikatemppuja ja siten rosvoamalla huomion taas omaan säteilyynsä. Kaikkialla, minne hän kulkee, hän esittäytyy ensin Magic Babaksi. Tavallaan pidän Magic Baban tavasta olla huomionkipeä, koska onhan taikatemppujen tekeminen rauhanomaista ja hauskaa sekä ilahduttaa selvästi monia kyläläisiä. Toisaalta vähän kummastuttaa se, miten lyhyen aikaa Magic Baba kestää tilannetta, jossa ei ole huomion keskipisteenä. Ehkä hän on syntynyt sellaiseksi, vähän samalla tavalla kuin itse on kai jo synnynnäisesti huono kestämään tilanteita, joissa joutuu huomion keskipisteeksi. Ei ole helppoa kellään...

Yksi Intiassa matkustamisen haasteista onkin, ettei täällä ihmisen anneta lipua näkymättömänä. Vasta nyt ymmärrän, että sitäkin voi ajatella luksuksena perustarpeen sijaan.

Olemme sopineet meitä aiemmin kyydinneen riksakuskin kanssa, että hän heittää meidät myös Hospetin kaupunkiin, joka on Hampin lähin junien pysähdyspaikka. Saavumme kadulle sovittuun aikaan vatsat täynnä maukasta tiibetiläisruokaa. Odottelemme ukkoa hyvän tovin ja torjumme muutaman kyytitiedustelun. Yksi tiedustelijoista on kuitenkin sitkeä, selkeää örkkiainesta, ja sanoo, että tuosta pilkkahinnasta Hospetiin hänkin tekisi asiakkaalle oharit tuosta noin vain. (Eikä mihinkään, mitä riksakuskit sanovat, voi oikein luottaa.) Keinuttelemme päitämme kantaa ottamatta (se tarttuu), mutta koska on pimeä ja junakin lähtee kohta ja yksi laukuista on vielä aseman säilössä, lähdemme tyypin kanssa kulkemaan kohti keskusaukiota torjuen hänen paljon kalliimmat kyytihintansa. Lopulta tyyppi luovuttaa ja huoahtaa, että okei sitten, sataviisikymppiä käy hänellekin. Selvä pyy - loikkaamme riksaan. Mutta paikalle syöksyy ulvoen toinen riksakuski, joka kysyy vihaiseen sävyyn, miksemme mene hänen riksaansa, joka on ensiksi lähtevällä paikalla. Selitämme ärtyneenä, etteivät moiset systeemit avaudu satunnaiselle matkaajalle juuri mitenkään. Mutta meidänkin kuskimme taipuu ja alkaa hoputtaa meitä ulos riksastaan toiseen riksaan. Raijaamme laukut ja istahdamme riksaan vain kuullaksemme, ettei hän sittenkään voi kyyditä meitä - mutta hänen veljensä voi. Veli tulee paikalle. Nousemme veljen riksaan. Ja tässä vaiheessa äkisti velikin vetää jarrut pohjaan ja alkaa suositelle meille järjestyksessä jo neljättä riksaa. Mikä ihme tässä nyt mättää, alan tylyttää, miksi ihmeessä tämä riksa ei nyt muka voi sittenkään liikkua, kun äsken kaikilla oli niin kova kiire huolita meidät sen sisuksiin. Tuollaisessa tilanteessa alkaa miettiä, koetetaanko tässä nyt jotain kusetusta, joista Hampi on aika tunnettu.

Itse asiassa majatalon seinällä on ollut paikallisen poliisin tiedote, jossa kehotetaan matkailijoita palaamaan huoneisiinsa lukkojen taa aina ennen auringonlaskua. Koska on ollut paljon ryöstöjä, raiskauksia ja muita puliveivauksia. Kummasti sellainen muistuu mieleen, kun äkisti emme kyytiläisinä kelpaakaan kellekään kuskille, jotka yleensä tappelevat asiakkaista ääntä säästämättä.

Nyt kun parahdan tuskastuneena kohtaamastamme kohtelusta, uusin tarjokas tarjoaa ihan järkevän selityksen: hän on Hospetista, muut Hampista. Tinkaamamme hinta ei ole hampilaisille kovin houkuttava, koska heidän on palattava tyhjällä riksalla takaisin Hampiin. Kun taas hänelle kyse on kotimatkasta. No, se on tietysti järkevä selitys ja kapuamme riksaan.

Viime hetkellä etupenkille loikkaa kuitenkin vielä toinen mies ja riksa kaasuttaa maaseudun pimeään. Kukas tämä toinen sitten on? Matkailijoille suunnatuissa turvallisuusohjeissa korostetaan erityisen tarkasti, että jos matkustajien joukossa on naisia, ei tule nousta ikinä taksiin tai riksaan, jossa on kuskin lisäksi joku muu mies. No, siinä me nyt kuitenkin kiidämme halki pimeän, asuttamattoman seudun, pojat pistävät diskonjytkeen päälle ja nainen voihkii biitin lomaan want you so bad, lalalalala, wanna feel you inside of me, want you tonight. Tyypsät pureksivat paania ja kaasuttavat pimeitä teitä kuin hullut. Sellaisessa tilanteessa tajuaa äkisti, kuinka hauras ja vieras tämän kaiken keskellä matkatessa itse on. Entäs sitten jos he haluavat jotain hankaluuksia?

Onneksi päädymme kuitenkin sinne, minne olemme riksan tilanneetkin, eli Hospetin rautatieasemalle. Kuski pyytelee vielä anteeksi säätöä matkan alussa, ja pystymme vastaamaan aidon iloisina, että ei se mitään, järkeväähän tämä oli näin hoitaa.

Juna saapuu ajoissa, löydämme makuupaikkamme pimeästä vaunusta. Toiset nukkujat ovat matkanneet jo pidempään. Kiipeämme lavereille. Odotan unta. Palelee. Hampaat kalkattavat. Ja sitten äkisti, valtavan kuuma ja vatsa myllertää. Tajuan, ettei sekuntiakaan voi hukata, tempaannun tikkaita alas ja juoksen vessaan ja heti housut alas saatuani räjähdän ripulia kaikkiin suuntiin. Tietysti vessa on intialaistyylinen lattiareikä, länkkärivessa olisi ollut vaunun toisessa päässä, mutta ei sitä siinä kerkiä etsimään. Vessan takaseinä on täynnä ripulia. Oma takamus ja reiän kaakeliympärys olisi tarkoitus huuhtoa ketjuun kiinnitetyllä pikku kupposella. Lasken vettä kupposeen, mutta ketju on auttamatta liian lyhyt, jotta seinään saisi ruiskittua vettä. Lopulta vetäydyn vessasta vähin äänin jätökset seinille jättäen, koska ei ole mitään keinoa siivota niitä. Säälittää se, joka tuohon vessaan eksyy yön hämärässä! Tosin haju on jo aika varoittava. En saa unta ja torkahtelen vain lyhyesti herätäkseni samaan kuumuuten, joka vielä painaa poskipäitä liian alkoholin nauttimisesta tutulla tavalla. Ällötys. Pingon nyt toiseen päähän vaunua, syöksyn länkkärivessaan, kiskon housut alas ja istun edes tarkistamatta pytyn siisteyttä. Eikä hetkeäkään liian aikaisin. Oksennusta ja ripulia tuntuu syöksyvän korvista ja silmistäkin. Nyt ripuli sentään jää pönttöön, josta se on helppo huuhtoa. (Miksi muuten ripuli syöksyy suoraan taaksepäin eikä alas, kuten voisi kuvitella? Vai onko tämä jokin oma taka-anomaliani?) Mutta oksennusta lentelee seinille, lattialle, lavuaarin kylkeen... pesen taas vessaa hyvän tovin pikkuisella ketjuun kiinnitetyllä kupilla vatsan rauhoituttua, nyt paremmin tuloksin. Onneksi lattiassa on pieni viemäriritilä nesteen poistumiseksi. Saan siitä sullottua sandaaleilla läpi vatsahappojen pehmentämät purupalojen kokoiset papaijat, ananakset ja banaanit .

Oikeastaan vessan pieteetillä siivoaminen osoittautuu turhaksi, koska käyn uudestaan oksentamassa lattialle eikä kukaan muu vaunussa ole hereillä tai ainakaan liiku oksennuskeikkojeni välillä. Mutta eikö tuo oikeastaan luonnehdikin kaikkea siivoamista - taloudenpidosta (ja ajattelusta) ei koskaan tule sillä viisiin valmista, että voisi pistää pillit pussiin ja sanoa tehneensä sen.

Aamulla olen aika kurjana, koska ripuloinnista ja oksentamisesta ja yöunten menemisestä tulee kurja olo. Saavumme Hyderabadiin, jonka ruokia on odotettu koko matka. Huooh. Kannattaa odottaa! (No, on se odotus monesti pitänyt minua hyvällä tuulella silloin kuin vain mealseja on ollut tarjolla. Parempi kai odottaa turhaan kuin velloa toivottomuudessa ja ei-siitä-kuitenkaan-mitään-tulisi -rimssuissa.) Tavarat hotelliin ja kohti sairaalaa - haluan tietää, mikä vatsassa mättää. Kysymme hyvää sairaalaa hotellin respasta, ja he neuvovat tuohon ihan viereen. Tarvomme sinne ja kerron oireistani sairaanhoitajalle, joka tekee merkinnät vihkoon ja ohjaa minut sänkyyn makaamaan. (Alan vähitellen epäillä, että tämä makuuttaminen liittyy potilaan passiivisuusodotuksiin enemmän kuin mihinkään lääketieteellisiin perusteisiin.) Lääkäri tulee pian. Hän on ehkä ikäiseni, lihava ja nyrpeän näköinen mies, joka kysyttyään, miksi olen tullut, ilmoittaa suoralta kädeltä, että hänen mielestään minut pitää ottaa sisään sairaalaan ainakin kolmeksi vuorokaudeksi. Häh, kysyn hölmistyneenä. Sinut pitää laittaa tiputukseen dehydrataation takia, hän sanoo. En ole niin dehydratoitunut, koetan selittää, olen koko ajan tankannut nestettä ja elektrolyyttiliuostakin, mutta mies on ehdoton ja selvästi ärsyyntynyt vastustelustani. Ei ei, täällä Intiassa on vaarallisia tauteja. Oletkos ikinä kuullut lavantaudista, hän sanoo painokkaasti. Se hoidetaan sairaaloissa. Ja siihen voi kuolla! Joo, olen kuullut ja tiedän tuon, mutta, sanon sinnikkäästi vastaan ja miehen kauhuksi nousen istumaankin, vaikka hän koettaa tunkea minua olkapäästä takaisin makuulle, mutta ei minulla edes ole kuumetta!

Mies tarkistaa asian sairaanhoitajalta, joka vahvistaa sanani: lämpö ja verenpaine normaalit. Sitten hän kääntyy takaisin puoleeni ja toistaa, että tarvitsen intensiivistä tarkkailua ja tiputuksen. Enkä tarvitse, intän vastaan. Mutta mieluusti soisin tutkittavan, mikä vatsaani tällä lailla rassaa ees sun taas. Se voi olla lavantauti, hän toistaa. Niin, sanon, mutta kun minulla ei ole edes ollut kuumetta! Lavantauti vaatii ehdottomasti sairaalahoidon, hän jankkaa. En usko, että minulla on lavantautia, sanon takaisin, ja missään nimessä ei käy, että jäisin tänne kolmeksi päiväksi. Todennäköisemmin kyseessä on jonkinlainen turistiripuli tai ameeba tai giardia. (Olen lukenut Therapia Fennicaa.) Ja joka tapauksessa lavantautiinkin annetaan antibioottia hoidoksi; ehkä olisi mahdollista, että hän voisi määrätä minulle empiirisen antibioottihoidon ja jos se ei tehoa, lupaan mennä Punessa uudelleen sairaalaan. Minunhan terveydestäni tässä on kyse. Lääkäri ärtyy yhä enemmän ja sanoo, että no olkoon sitten, tietysti voidaan määrätä antibiootteja, mutta jos et suostu sairaalaan kolmeksi päiväksi, emme voi myöskään tehdä mitään testejä ja olet täysin omalla vastuullasi kadulla jos lääkkeet ovatkin väärät. Se käy kyllä, sanon, minulla on ystävä, joka voi pitää minusta huolta ja joka tapauksessa olisin täysin omalla vastuullani myös täällä sairaalassa.

Tottahan sekin nimittäin on. Minun päätöksestäni siinä on kyse, eikä tunnu hyvältä keskustella lääkärin kanssa, joka ei tunnu kuuntelevan lainkaan oireitani vaan päättää ainoastaan, että minulla on varaa maksaa ja että siksi on hyvä ottaa minut sisään. Olen nimittäin tullut lääkäriin aika hatarin oirein: epämääräistä vatsasekoilua viikko ja sitten kovasti ruokamyrkytyksen oloinen vatsaräjähdys. Ei kuumetta, ei verta ulosteessa.

No olkoon sitten, nyrpistää lääkäri. Ole hyvä ja mene respaan maksamaan potilasmaksu. Minkä teen. Siitä lääkäri tulee hakemaan minut takaisin sisään. Sairaanhoitaja johdattaa minut jälleen sänkyyn ja koettaa komentaa makuulle, mutta koska hän jää häilymään tiputustelineen luo, eikä minulla ole muutenkaan turvallinen olo siellä sängyssä ja tuntuu tyhmältä puhua makuulta ikään kuin olisin kuoleman kielissä ja alistuisin mihin vain minuun suunnattaviin toimiin, kieltäydyn makaamasta ja sanon pontevasti, että olen ihan riittävän hyvinvointinen istuakseni, kiitos vaan. Nyt paikalle jolkottaa toinenkin lääkäri, eleistä päätellen ensimmäisen pomo. Ensimmäinen loruaa tuomitsevasti taustalla "against hospitalization, against hospitalization!", selittää asiaa heidän yhteisellä kielellään, pyörittelee silmiään ja huitoo käsillä ilmaa kiihtyneenä. Uusi ukko kysyy samoja kysymyksiä, joihin vastaan hetki hetkeltä myrkyllisemmäksi käyden. Ei, kyllä minun pitäisi hänestäkin jäädä sairaalaan sisään päiväkausiksi. Muuten ei tule kokeita. Ei sitten, sanon vihaisesti, kirjoita nyt minulle sitten jotain sopivaa antibioottia tähän ilman mitään kokeita. (Joka tapauksessa sairaalan sisälläkin lääkitys aloitettaisiin näin ennen varmoja viljelytuloksia, jos tilaani kerran pidetään kriittisenä. En ole turhaan lukenut mikrobiologiaa hierojakoulutuksessa.) Mies vähän hätkähtää käyttäessäni lääketieteellisiä termejä ja mainitessani pari antibioottia, jota Suomessa tällaisiin oireisiin suositeltaisiin. Sitäkin äijä kerkiää kysymään, voisiko olla mahdollista, että olisin raskaana. Ripulioirein! Ei, vastaan, sellainen on hyvin epätodennäköistä... minulla on kuparikierukka ja kuukautiseni ovat ilmestyneet ihan normaalisti. Vai niin, lääkäri vastaa torailevaan sävyyn, sinun piti päästä sitten mainostamaan käyttäväsi ehkäisyä. Tuijotan häntä uskomatta korviani ja selvillä ainakin siitä, että näiden ukkojen hoidettavaksi en jää. Eiväthän he kuuntele yhtään, mitä koetan sanoa, ja kun aivan asiallisesti korjaan heidän virheellisiä olettamuksiaan, he vain kieltäytyvät kuulemasta, että olisivat voineet tehdä virheen. Ja sitten vielä koettavat haastaa riitaa. Lääkäri-potilassuhteessa ei ole tilaa auktoriteettikiistoille, ja tästä on kehkeytymässä varsinainen auktoriteettisota, jossa pelotellaan äkkikuolemallakin.

Mitenkähän lie, onkohan Intiassa samanlaista lakia ja asetusta potilaan itsemääräämisoikeudesta kuin Suomessa? Vähän vaikuttaa siltä, ettei taida olla. Tai että ainakin sen on jäänyt täysin kirjaimeksi, jos semmoinen jonnekin kirjattu onkin. Lääkärit näyttävät siltä kuin eivät uskoisi korviaan, sairaanhoitajat tuijottavat näytelmää suu auki ja henkeä haukkoen. Tai ehkä klinikka on suunnattu alemman koulutus- ja toimeentulotason potilaille ja vain täällä moinen purnaus on ennenkuulumatonta. Itsepäisyyteni ja röyhkeyteni tuottaa tulosta: saan lääkkeitä melkoiset hevoskuurit. Parasetamolia kuumeeseen, maitohappobakteereja (joita molempia tietysti minulla olisi jo ollutkin), ja sitten keskushermostoa hillitsevää lääkettä, joka hidastaa suolen liikkeitä ja oksetusta, ja lopuksi karmean kuuloista taatusti norsunkin kaatavaa antibiootin ja alkueläinlääkityksen yhdistelmää, joka antibiootin osalta vastaa suomalaistakin suositusta pitkittyneeseen turistiripuliin. Suolen liikkeiden hidastaminen ja oksennuksen estäminen ei kuulosta hyvältä, jos kyseessä on ruokamyrkytys, joten päätän turvautua siihen lääkkeeseen vain äärimmäisessä hädässä. Kuumetta taas ei ole, ja vaikka pientä lämpöä kolmeenkymmeneenseitsemään ja kolmeen kohoileekin, en halua ottaa parasetamolia; jos kyseessä on tosiaan lavantauti, kuten molemmat lääkärit koettivat pelotella, pääoireena on tosiaan kovan kuumeen nousu, enkä haluaisi missata sitä parasetamolin takia - koska totta vie haluan sairaalahoitoa, jos alan kuumeilla rajusti! Eihän minulla ole sinänsä mitään sairaalahoitoa vastaan, mutta kylläkin sellaista sairaalahoitoa vastaan, joka tuntuu tapahtuvan aika hatarin perustein, sairaalassa jota en itse valitsisi hankalan lääkäri-potilassuhteen takia.

Huooh, nyt sitten olen vetäytynyt hotellihuoneeseen, nestetankkaan ja kiskon norsuantibioottia, jonka pitäisi tepsiä lavantautiin ja moniin muihin suoliston alueen infektioihin, ameeboihin ja giardiaan. Ja olen edelleen hämmentynyt lääkärikohtaamisen tiimoilta. Ihme kiristystä, ettei saa kokeita sitoutumatta kolmen päivän täysihoitopakettiin. Haiskahtaa pahasti rahastukselta. Tällä klinikalla lääkärinpalkkiokin oli yli tuplat edellisiin klinikoihin verrattuna. Ehkä se johtuu sijainnista, mutta en taida olla vielä ikinä onnistunut ajautumaan näin nopeasti napit vastakkain lääkärin kanssa - lääkärin, jonka luo olen mennyt saamaan hoitoa kummallisiin vaivoihini ja odottanut tulevani kuulluksi.

Jos huomenna aamulla olo on parantumiseen sijaan huonontunut, ei kai auta kuin ajaa taksilla jompaankumpaan matkavakuutusyhtiön sopimussairaaloista tässä kaupungissa. Molemmat vaikuttavat moderneilta ja kommunikatiivisilta. Mutta mistäs sitä tietää.

Hieman hutera olo siitä kyllä jää, että olo tuntuu aika kipeältä ja hakee apua, mutta tuleekin pelotelluksi kadulle kuolemisella, eikä kokeita suostuta ottamaan, koska uskaltaa olla jostain hoitopäätöksestä lääkärin kanssa eri mieltä. Hoitopäätöksestä, joka tehdään mitenkään tutkimatta... ja pelotellen taudilla, jonka taudinkuvaan oireet sopivat huonosti. Ikään kuin suhtautuisin täysin piittaamattomasti siihen, voinko hyvin vai huonosti, tai peräti, kuolenko kadulle. Aika harva meistä kykenee suhtautumaan tuollaisiin kysymyksiin hällä välisti.

Tietysti isä soittaa juuri nyt, kun kuulumiset ovat tätä tämmöistä. Mutta pelkään turhaan hänen hermostuvan kuultuaan lavantautiepäilystä. Hän nauraakin skypessä. Vai lavantauti, ilman kuumetta, hän hekottelee. Kyllä lavantaudin huomaa, jos se saa! Hyvä vaan, ettet mennyt sinne sairaalaan. On niitä muitakin sairaaloita... ja tuollainen hänenkin vatsansa on matkoilla, ruttuava.

Isän kanssa rupattelusta tulee hyvä mieli. Sen seurauksena haluan illalliseksi munakkaan. Ei minulla ole mitään aietta kuihtua kokoon. (Eikä niin käykään, itse asiassa olen nestetankannut sen verran tarmolla, että pissahätä taitaa tällä erää vaivata enemmän kuin mikään muu.) Ja munakkaat, vaikka maistuvatkin karmealta, ovat se, mitä vatsani suvaitsee rututessaan.

Katastrofeja sisätilassa

Oikeastaan ajattelin jo eilen kirjoittaa, mutta onnistuin sotkeentumaan niin sykkyräiseen ahdistusspagettioksennukseen, että kävelin sitten vaan huoneesta toiseen ja makasin piikkimatolla ja yritin hengittää ja kursin käsittämättömällä vimmalla pirunnahkaa kokoon. (Enää kaksitoista saumaa!)

Harvemmin ahdistun mistään ihmissuhdesoovista tms. näin paljon. Nytkin syynä oli kipu. Kipu, joka alkoi tyksytellä tiistaina ja yltyi riehuvaksi pedoksi keskiviikkona. Oli pakko ottaa särkylääkettäkin, mitä en tee usein. Alavatsaa kouristi, kipu säkenöi häpykukkulaan. En osannut olla pelkäämättä, että kierukka on taas lähtenyt liikkeelle. Keväällä kovan kivun tullessa en osannut epäillä sitä, mutta nyt kyllä osaan. Varasin tietysti jo tiistaina lääkäriajan, kun matkakin lähestyy kovaa kyytiä, mutta sain sen vasta tälle aamulle, ja tähän väliin jää monta tuntia, joina tuijotan ainakin osittain sisäänpäin silloinkin kun näennäisesti keskustelen, teen ruokaa, siivoan, nauran, hieron. Mitä tämä kipu on, kysyn. Mitä se tarkoittaa?

Ja jos...

Koetan olla sanomatta jos. Koetan sulkea pois olettamisen, ajatella, että lääkärissähän tuo selvíää ja että kaikki ratkeaa kyllä jotenkin päin. Mutta tuntuu karmealta, kun kipu koureksii enkä ymmärrä, mistä voi olla kyse. Ellei sitten... siitä, mitä ei haluaisi ajatella. Että se on liikkeellä taas. Ja se kuva tulee pyytämättä: metallinen varsi kohdunsuussa. Voisiko tämä olla muutakin? Kipu eksyttää aika nopeasti. On vaikeaa erottaa, mikä oli alkuperäistä kipua ja mikä on lisäkipua, kivun pelon korostamia vihlaisuja ja ylipäänsä lantionseudun tiedostamatonta jännittämistä. Oliko ensin kouristus vai tykyttävä tunne? Voiko tykytys tarkoittaa, että kierukka on liukunut niin alas, että sen langat jotenkin pistävät, tai vielä karmeampaa, että varsi raapii limakalvon seinää? Järkeä, huudan itselleni hiljaa tuntemusten myllerryksessä, torstaiaamuna on lääkäri, hän katsoo ja ymmärtää tästä enemmän. Voi olla kyse paljosta muustakin. Mutta mistä, ilkkuu pelko takaisin.

Ja onhan asia ajateltava tietenkin läpi, ei siitä osaa kääntää katsettaan sivuunkaan, kieltää koko asiaa. Jos kierukka on paikoiltaan, on ehkäisyteho jälleen nollassa. Kukaan meistä, ja meitä on kolme, ei erityisemmin tahdo lasta tässä ja nyt. Ja voi olla, että jossain sisälläni matkailee iloinen hedelmöittynyt munasolu ja kiinnittyy vaivatta kohdun kimmoisaan seinämään. Ei, en halua visualisoida sitä. Lasken päiviä: viikon päässä suojaamattomasta yhdynnästä asennettu kierukka tehoaa. Mutta päiviä on enemmän kuin viikoksi. Kiroilen ja pureksin kynsiä. Jos siis kierukka on liikkeellä... siis jos, jos, jos, mutta se kuulostaa niin todelliselta kivun vihloessa... jos se on liikkeellä, siitä ei ole hyötyä ja se nyppäistään pois. Uuttakaan ei hyödytä tunkea tilalle, koska voi olla, että hedelmöittyminen on jo tapahtunut, todennäköisimmin kun kierukka on horjahtanut paikaltaan kuukautisten aikana. Ja jos se nyppäistään pois, siitä seitsemäntoista päivää eteenpäin astumme Mumbain-koneeseen. Juuri ennen kuin seuraavat kuukautiset alkaisivat noin ikään kuin periaatteessa. Ja nehän nyt siirtyilevät ihan miten vain, kun tiedossa on matka ja jännittää. Joskus ne kirivät kaksikin viikkoa etuajassa, joskus myöhästyvät viisikin viikkoa, vaikkei mitään ole tapahtunut, ei mitään muuta kuin matkastressi tai apua-olen-raskaana-paniikki. Voi, kirikää, koetan viestiä niille. Tulkaa vaikka heti! Nyt!

(Ei, en osaa suhtautua muutenkaan kuukautisiin nuivasti. Vaikka minulla on nykyään melko varma - vaikkei tietenkään aukoton, eihän sellaista olekaan - ehkäisykeino, silti joka ikiset kuukautiset tarkoittavat valtavaa helpotusta siitä, ettei tarvitse ryhtyä enää muihin toimenpiteisiin lapsentulon estämiseksi. Vaikka ne nipistelisivät tai sottaisivat housuja, pyyhkeitä ja lakanoita, se on aina tuhatkertaisesti parempi kuin vaihtoehtonsa.)

Mitä tapahtuu, pääni purisee, mitä tapahtuu, jos kierukka on nyppäisty pois ja astun koneeseen ja sitten kuukautisia ei tulekaan. Onko abortti Intiassa laillinen? Turvallinen? Haluaisinko tehdä sen siellä? Ei, en kyllä haluaisi... vaikka tietysti siellä aiheesta on kokemusta, koska tyttösikiöitä abortoidaan niin paljon, että se näkyy väestötilastoissa saakka. Enkä muutenkaan tiedä, miten koko asiaan suhtautuisin nyt, kun olen vanhempi ja nähnyt ja kuullut ja kokenut niin paljon enemmän. Olisiko se kaikesta itkemisestä ja tyrmäävyydestään huolimatta enää valtaosin voimauttava kokemus nyt kun jo tiedän, että saan päättää tästä kehosta ja että todella pystyn tekemään tuollaisen päätöksen enkä vain höpöttämään kauhistuneena kohtalosta ja häpeästä. (Kuten tein sinne saakka ihan liikaa. Joskus sitä tarvitsee kunnon kopsauksen havahtuakseen kohtalonuskosta.) Nyt kun tiedän että minulla on oma tahto, joka toisinaan ilmestyy esiin eikä neuvottele. Toisaalta jos hedelmöittyminen olisi tapahtunut, kukaan ei ainakaan voisi sanoa, ettenkö ole tehnyt parastani sen ennaltaehkäisemiseksi. (No okei, kai sitä voisi mennä totaaliselibaattiinkin, mutta en halua sitäkään. Mieluummin vaikka panikointia silloin tällöin!) Eikö nykyään ole semmoinen kemiallinenkin abortti, jossa ei tehdä ollenkaan kaavintaa? Matkaanko Intiaan laukussa raskaustestejä, aborttipillerit ja lista hyvistä sairaaloista, joihin voi mennä jälkitarkastukseen? Entäpä ehkäisy sen jälkeen? Hormonit eivät ainakaan aiemmin sopineet, jalat turposivat niistä ihan palloiksi. Kävisikö ehkäisyrengas ehkä? Eikös siitä liukene vähemmän hormoneja elimistöön? Ehkä niitäkin siis mukaan matkalaukkuun... en kestä olla pelkkien kondomien varassa, ei ei ei, ei enää ikinä, matkalta palattua voisi tietysti kävellä sterilaatioon, mutta matkan ajan - ei helvetti, jos stressaan raskaaksi tulemista koko matkan ajan, on matka aika erilainen tunnelmiltaan. Ja että jos olen raskaana niin pitääkö minun lentää aiemmin takaisin ja jos se on samanlaista yhtään kuin aiemmin niin meneekö koko hierontakurssikin pieleen kun minä vain oksennan ensin ruoat ylös ja yökkään sitten tyhjää vatsaa ylösalaisin jossain nurkassa. Ja tätä rataa aivoni nelistävät, vaikka koetan tolkuttaa niille, että lääkärinaika on hei huomenna ja sitten tiedetään enemmän. Ja että todennäköisesti hedelmällisyyteni ei enää ole uhkeimmassa kukassaan ja panikointi nyt ei ainakaan hyödytä ketään eikä mitään.

Se, mistä taannoin puhuimme ystävän kanssa - lapsista - ja mietteeni siitä, etten oikeasti tiedä, miten reagoisin, jos olisinkin yllättäen raskaana, ainakin saavat oikaisunsa. Näemmä reagoin aivan samalla lailla kuin ennenkin, äkisti hyvin varmana siitä, että ei kiitos, ei tänne. Helppohan se on spekuloida silloin kun ei tunne itseään uhatuksi. Mutta kun uhka on päällä - no, olen täynnä toimintasuunnitelmia ja juonenkuljetusta ja tavoitteiden suunta on selvä kuin pläkki.

Tänään sitten toikkaroin lääkäriin huterana ja vilkuilevana, valmistautuneena vaikka mihin karmeuksiin ja ponnistellen kohti myönteistä ajatusta, ettei se todennäköisesti ole mitään vakavaa ja vaikka olisikin, jotenkin vakavuudetkin ratkeavat. Lääkäri kuuntelee oireet, toteaa niiden sopivan kierukan liikkeellelähtöön ja käskee tutkimustuoliin. Mutta ei, kierukka on kuin onkin kauniisti paikallaan. Miten osaisin kuvata sen kuulemisen helpotuksen? Hyvä, etten tirauta itkua siinä paikassa. Pääsen matkaan! Ei tarvitse pelätä! Ei verisiä sotkuja ulkomaan sairaaloissa! Ei tarvitse ainakaan tämän takia tulla aiemmin takaisin! Mutta tulehdus täällä kyllä on, sanoo lääkäri. Ei tyypillisiä hiivan oireita, mutta voisi silti olla hiiva. Hengittelen syvään hetken. Niin, viikko sitten loppui antibioottikuuri laajakirjoisella antibiootilla, totean sitten nauraen. Lääkärikin nauraa. Otamme varmuuden vuoksi muutkin näytteet, eihän sitä ikinä tiedä, vaikka toteankin lääkärille, että kumppanini ovat sen laatuisessa suhteessa itseeni, että hämmästyisin suuresti, jos he eivät jakaisi kanssani seksuaaliterveyteni kannalta olennaista informaatiota. (Eihän se tarkoittaisi mitään tunteenpurkauksia, ehkä myönteistä skumppapullojen poksauttelemista lukuunottamatta, yhdessä iloitsemista kaikesta uudesta ja jännittävästä. Ja tautitestejä ihan varmuuden varalta... Ei se tarkoita, etteikö se kaikki saattaisi tuntua hetkittäin vaikealta, mutta tuntuminen ja asennoituminen nyt ovat eri asioita ja tässä kohdassa pysyn aika jämäkkänä oman asennoitumiseni säätelyn suhteen. Oikeudenmukaisuus ja kohtuullisuus ennen kaikkea! Haluan suhtautua reilusti ja iloita rakkaideni puolesta, vaikka perusteellisemman työstönkin kautta.)

(Samaa työstöähän joutuu joka tapauksessa tekemään kun kuulee ihmisten menevän kihloihin tai naimisiin tai hankkivan lapsia. Huoli heidän hyvinvoinnistaan virittyy aivan samalla sekunnilla ja iloa saa kaivamalla kaivaa sen alta. Eri asia on se, jos joku kertoo seksuaalisesta seikkailustaan tai seurustelun aloittamisesta tai uudesta opiskelupaikasta tai kissanpennusta tai matkasta. Siitä minun on helppoa iloita, se käy aivan itsestään. Kummallinen huoli. Ikään kuin toiset eivät osaisi pitää huolta itsestään. Ikään kuin he eivät voisi kihlautua tai naida toisiaan kohtuullisen järkevällä asenteella. Tai luoja paratkoon, hankkia lapsiakin varsin suunnitellusti ja halutusti ja pysyä sen asian kanssa tyytyväisinä. Mutta se on aina ensimmäinen tunteenvälähdys näissä kohdin, se voimakas huoli. Ja vaikka tunteet eivät voi olla vääriä, tiedän, että sosiaalisesti sitä pidetään tässä kohdin vääränä tunteena. Mutta niin se vain tapahtuu, kerta toisensa jälkeen, huolen välähdys ja sitten tarmokas yritys häivyttää sitä taka-alalle, koska kyse ei ole omasta vastuualueestani ja koska nuo ihmiset ovat nyt ilmiselvästi häikäisevän ilo-onnellisia ja tarvitsevat siinä kaiken tuen. Ehkä tämän kaiken takana on se ambivalenssi, joka minua hämmentää tarkastellessani vanhempieni suhdetta toisiinsa: he tuntuvat olevan katkeruudestaan ja valituksestaan huolimatta pohjimmaltaan tyytyväisiä ja toisinaan jopa onnellisia siinä, vaikka minua se kauhistuttaa, se vuorovaikutuksen tyyli ja kaikki se rajoittuneisuus, ja näen niin paljon mahdollisuuksia laajentaa heidän horisonttiaan ja muuttaa suhdetta myönteisemmäksi ja rakastavammaksi ja vapaammaksi, mutta eivät he tunnu osaavan kaivata mitään sellaista. Se haluttomuus kaivata onnellisuutta, se kai minua kauhistuttaa. Valittava tyytyminen. Ei, minusta ei ole tyytymään valittaen. Inhoan itseäni silloin kun huomaan valittavani jostain kroonisesti tekemättä asialle yhtään mitään. Totta kai siitä saa itsensä aika ajoin kiinni. Mieluummin vaikka rehellisesti onneton tai tarmokkaasti asioita muokkaava! Onpa rajua puhetta. Aivan kuin ihmisillä ei olisi oikeutta tyytyä vallitsevaan tilanteeseen valittaen. Ja aivan kuin kihlautuminen, avioituminen ja lapsen hankinta välttämättä johtaisivat tuollaiseen tyytymis-katkeroitumiseen. Huooh. Toivottavasti tämä solmu joskus aukeaa sillä tavalla, että osaisin siinä samassa tuntea muutakin kuin huolen eikä minun pitäisi aina eksyä näille perustelemisen ja erittelemisen kinttupoluille osatakseni kirjoittaa jotain sellaista yksinkertaista ja odotettavaa kuin onnea.)

(Olisin paljon enemmän huolissani tästä onnittelusolmusta ellei minussa olisi myös suruvalittelusolmua. Minun on aivan yhtä vaikeaa sanoa otan osaa, koska ei se pidä paikkaansa. En pysty ottamaan osaa. Voimakas suru on aivan liian ulossulkevaa, että pystyisin kantamaan siitä palastakaan.)

(En ymmärrä muuten ollenkaan, miksi minun pitää suhtautua näin komplisoidusti tuollaisiin kohteliaisiin toivotuksiin. Luotan siihen, että kanssani toimivat ihmiset huomaavat ennen pitkää, että välitän heistä ja heidän hyvinvoinnistaan, vaikken ehkä osaa aina käyttäytyä muodollisia kaavoja noudattaen. En ole tottunut piilottamaan huolta enkä toisaalta sitä, miten huono olen suremaan kuolemia. Voisinko lakata tuntemasta siitä epämääräistä syyllisyyttä, kiitos?)

Katselemme lääkärin koirien kuvia, puhumme koirista. Hieronnasta osana Intian ja Suomen terveydenhuoltojärjestelmää. Kaikki on kunnossa. Paikallinen limakalvojen tulehdus, ei sen vakavampaa.

"Mutta miksi se sattuu niin kovasti", kysyn. "Koska se limakalvo on tulehtunut", vastaa lääkäri.

Katastrofit sisätilassa tuntuvat luhistuneen ainakin toistaiseksi. Kävelen pakkasilmaan vähän pöllämystyneenä ja huomaan hymyileväni vastaantulijoille leveästi.

Blup blup blup blup

Voi hysterian hykkyräiset, enpä muuta sano. Lantiossa kuplii siihen malliin, että tulee mieleen lähinnä My Beautiful Laundretten hassu kappale.

Gynekologi etsii ja etsii, mutta kysta on hävinnyt. Magneettikuvan suuri valkoinen pallo on ilmeisesti poksahtanut jo. On vain kuvat ja lausunto ja gynelle välittömästi -komennus. Mihin sen neste on mennyt, ihmettelen. Sinullahan oli tässä välissä kuukautiset, sanoo gyne. Ja nyt toisessa munasarjassa on turpoamassa jo uusi pallero, joka on jo tähän vaiheeseen kiertoa aika iso. Kuulemma normaalisti munarakkulat paisuvat kooltaan kahdesta kahteen ja puoleen senttiin, mutta yksilöllinen vaihteluväli on aika iso. Viisisenttinenkin on ihan normaali, sanoo gyne. Vaikka magneettikuvasta lausunnon antanut erikoislääkäri on kirjoittanut lausuntoon "kookas kysta, josta välittömästi gyn. konsultaatio", gynekologista kysta ei ole kookas, vaan nipin napin normaalin rajoissa. Jos vatsa turpoilee runsaasti kierron vaiheiden mukaan, voi olla, että kyse on vain kehon omasta pompöösistä tavasta hoitaa kiertoa. Voi luoja, ajattelen. Kaikkea sitä. Kenties tuo toisen munasarjan turpoamassa oleva palleroinen paisuu toiminnallisista syistä ihan samoihin mittoihin ja ärsyttää sekin ympäröivää kudosta pullotuksellaan ja näin on käynyt kaikkina näinä vuosina kiertojen myötä, eikä siitä ole kukaan tiennyt mitään ennen magneettikuvaa kierron sopivassa vaiheessa. Onhan minulla tietysti pitkä kiertokin, viikko tai välillä kaksikin viikkoa keskivertokiertoa pidempi, ja siinähän ehtii kasvattaa massaa.

"Mutta et sinä turhaan tullut", sanoo gyne. "Kyllä täällä on merkittävä löydös." Sitten hän kääntää monitorin ja kääntelee ultralaitetta sisälläni, kunnes saa ruudulle haluamansa. Valkoinen, hehkuva puikko. Hän osoittelee epämääräistä muhjua laitteella ja nimeää anatomiset osat. Puikko sijaitsee kohdunsuussa. Se on kierukan varsi. Ultran kallistus, nyt näkyy kohtuonteloon vajunut kierukan kaksoissarvisto. "Tämän ehkäisyteho on täysi nolla ja tämä taatusti teettää aika paljon kipua", gyne sanoo lempeästi.

Tunnen itseni vimmatuksi hölmöksi. Kyllähän minun pitäisi tietää, miltä kohdunsuukipu tuntuu. Se on ollut aiemmin heijastuskipua ristiselkään, nivusiin ja häpykumpuun. Koko lantio on krampannut aina, kun kierukkaa on vaihdettu. Mutta kipua on ollut vain lyhyen aikaa, pahana päivän tai kaksi ja ehkä muutamina viikkoina vaihdon jälkeen vihlontaa ja parina seuraavina kuukautisina kouristuksia, sillä on ollut nimi ja selkeä, varma syy, se on ollut odotettua ja sitä paitsi kierukka on aina ennen pysynyt nätisti sisälläni. En ole tullut ajatelleeksi koko asiaa. Gyne pyörittelee päätään ja nauraa hurisemiselleni. "No hei, jos sinulla on iskiasdiagnoosi ensin ja fysiatri toteaa koko lantion olevan vinossa ja se mobilisoidaan ja sitten kipu vaeltaa ympäri lantiota, ei kukaan voi olettaa, että olisit keksinyt epäillä tätä! Eiväthän sinua hoitaneet lääkäritkään osanneet epäillä, enkä minäkään, ennen kuin näin kierukan varren ultralla kohdunsuussa." (En huomauta, että ihan selvästi minä voin olettaa, että minun olisi pitänyt keksiä epäillä moista syytä. Ei ehkä erityisen kohtuullista, mutta kyllä se ensimmäinen ajatus on: olisihan tämä pitänyt arvata.)

Kierukka nyhtäistään pois. Se ei satu erityisen paljon, koska se on oikeastaan ollut matkalla jo määräämättömän ajanjakson. Gynekologi tunnustelee vielä alavatsaa ja sanoo, että lihakset tuntuvat aika jännittyneiltä, eikä ihme, sillä kivun määrällä. Juttelemme vielä koko jutusta ja gyne epäilee, että saattaa olla, että kierukka on tullut paikoiltaan esimerkiksi lantion voimakkaiden lihasjännitysten ja sen asennon muuttamisen myötä. (Onhan se melkoinen muutos. Parin sentin kallistus. Ja voi olla, että häpyliitos on ajatunut väärille teilleen jo tosi kauan sitten, esimerkiksi silloin kun lukion ekaluokalla putosin hevosen selästä kivilouhokseen ja toinen lonkkani meni hiusmurtumille. Siinä tällissä oli ainakin tarpeeksi voimaa pistämään minut ontumaan puolisen vuotta.) Onhan kohtukin nyt kallistunut voimakkaasti oikealle, mitä se ei ole koskaan ennen ollut, joten selvästi lantio on lähtenyt asettumaan jotenkin uudella tavalla. Voi olla myös esimerkiksi niin, että voimakas, puukoniskumainen häpyliitoskipuni on ollut kierukan paikoiltaanliukumisen aiheuttamaa kipua. Magneettikuvassa näkyneet pienet ärtymykset häpyliitoksessa ovat ehkä olleet mobilisointiperäisiä, mutta itsessään melko kivuttomia. Ei näistä asioista kai koskaan voi saada varmuutta. Mutta, gyne lisää naureskellen, kukaan ei oikeasti tiedä, miksi kierukat toisinaan lähtevät vaeltamaan, ellei sitten niiden naruista tule vahingossa nykäisseeksi. Niin vain välillä näyttää käyvän. Sitä hän kyllä ihmettelee, miksi minulle on laitettu synnyttäneiden naisten kierukka, vaikka nykyään synnyttämättömille naisille on aivan oma mallinsa.

Olen sopinut kohtaamisen viereiseen kahvilaan puoli kuudeksi, mutta kello on jo kymmentä yli kuusi, kun viimein hoipun gynekologilta ulos lausunnon, kierukkareseptin ja ultraäänikuvatulosteideni kanssa. (Kuvissa näkyy sisuskalujen epämääräistä muhjua ja kirkas viiva, joka on kierukan varsi.) Ilman kierukkaa. Tervetuloa teinisähläys (tai miksei myös sinkkusähläys) kertaehkäisyn kanssa ja kolossaaliset raskauspelot! Seuraavat kuukautiset tulevat, kun olemme matkalla, joten tässä menee pari kuukautta hankalan seksuaalisuuden merkeissä. Toisaalta, jos kivuista leikkaantuisi edes puolikas pois... olisi se sen arvoista. Onneksi kahvilassa odottaa sentään monta ihmistä, työkaverini P, Vompsu ja Fauni. Pöllähdän paikalle kaikenkattavan sekavassa tilassa ja menemme syömään thaimaalaista ruokaa.

Kun selitän ääneen spermakammoani ilman kierukkaa (ravintolassa, kuinkas muutenkaan, mutta toisaalta, kyllähän naisten, kuten myös miesten, seksuaaliterveys on aivan normaali ja luonteva tarkastelukohde, johon ei pitäisi liittyä mitään hävettävää eikä kiherryttävää, ja jonkun kai miesparkojakin on valistettava siitä, miten ankeaa on, kun oma keho kuplii tahtoa vastaan), Vompsu toivottaa minut tervetulleeksi pakko-oireisten maailmaan. Puhumme myös Vompsun uudesta työpaikasta, hänestä tulee nyt tutkija ja tohtoriopiskelija hyvin rahoitettuun projektiin. Jännittävää. Ja P:n kameraharrastuksesta. Fauni on hiljainen ja myhäilee ja äkisti tunnen oloni hyvin turvalliseksi, koska ainakin jotakin edistystä on tapahtunut ja jotakin on saatu selville ja hoidettu pois päiväjärjestyksestä.

Myöhemmin illalla, kun Vompsu valmistelee kotona opettajantöitään ja olemme käyttäneet harmaan kollin puistossa P:n ja Faunin kanssa ja nauraneet kissojen ulkoiluedesottamuksille, ihmettelen sitä, miksei magneettikuvista näkynyt, että kierukka on sijoiltaan. Hyvä että kysyn, koska Fauni osaa vastata. (Hän on näemmä lukenut minua huomattavasti huolellisemmin magneettikuvauksen teoriaa ennen kuin työnnyin sylinteriin. Pitäsiköhän minunkin olla epäluuloisempi tai uteliaampi siihen, millaisiin putkiin minut tungetaan? Ei kai. Äh, taas kysyn, pitäisikö. Pitämisneuroosi!) Magneettikuvauksessa aktivoituvat nimenomaan vetyatomit. Kierukassa vetyatomeita ei tietenkään ole, joten se jää ehkä näkymättömäksi... kierukasta ei mainitakaan lausunnossa mitään, enkä itsekään muista nähneeni sitä kuvista. (Pitäisi ehkä työntää cd koneeseen ja katsoa uudestaan. Hyvin, hyvin kiinnostavaa.)

Kummallinen käänne. Haluaisin, että lantioni olisi selkeä. Jos se vaikka nyt kävisi sellaiseksi ja lakkaisi kipuilemasta, kuplimasta ja sylkemästä kierukanvarsia?

Tänään on vapaapäivä, ajattelin mennä katsomaan hanamia. On se aika vuodesta. Ja kaipaan jotakin säännöllistä, arvattavaa: vanhaa minää, joka tarpoo hanamia katsomaan, vaikka mikä olisi.

Ärsyttävä buddhahoitaja ja valkea pallo

Koska kipu vaanii ja saan suosituksen ihmisestä, joka on tosi hyvä ja kokonaisvaltainen hoitaja, ja vieläpä harjoittaa osteopatiaa, joka on Valviran valvomaa ja josta Vompsu on saanut paljon apua selkävaivoihinsa, päätän mennä sillä lyhyellä ajalla ennen lääkärissä käyntiä, hetkenä, jolla en kuitenkaan ehtisi klinikalla ketään hieromaan. Jo ensimmäinen vaikutelma hoitajasta hämmentää. Hän ei katso silmiin puhutellessaan. Muuten hän kyllä vaikuttaa asiantuntevalta, tutkii nikamia tarkasti ja pyytää kallistelemaan ja kurkottelemaan. Hänkin on sitä mieltä, että lantiossa on jokin toiminnallinen ongelma. Lisäksi vasen lonkankoukistaja on jostain syystä aivan sykkyrällä. Pelkään hoitopöydällä, koska viime mobilisoinnin seurauksena häpyliitos tulehtui. Lisäksi minua sattuu jo valmiiksi. Koetan rentoutua, mutten osaa painaa mielestäni niitä repiviä kipuja, jotka ovat vasta aivan äskettäin painuneet taustalle sen verran, että olen voinut jättää päivittäiset kipulääkkeet ottamatta.

Hoito tuntuu pehmeältä ja miellyttävältä. Sitten äkisti se on loppu, ja hoitaja antaa neuvoja. Hän ehdottaa, että lopettaisin koulun ja tekisin sen joskus myöhemmin loppuun, sitten, kun asia ei enää tukkea kehoani näin jännittyneeksi. Tuijotan häntä uskomatta korviani. Jos tuota neuvoa pitäisi seurata, en taitaisi vieläkään olla läpäissyt edes peruskoulun ensimmäistä luokkaa. Jotenkin toisen uskon hyppy on täysin käsittämätön. Eihän minua näyttö niin kovasti jännitä vaan se, sattuuko minua hoidossa tai sen jälkeen. Huomautan siitä, jolloin hän toteaa hymyillen, että kipu on lahja. En ole varma, onko tämä jotakin zen-huumoria, mutta kuulostaa kummalta, että kipua hoitava ihminen ajattelee näin - ja sitten riistää ihmisiltä heidän lahjojaan... tietysti asioissa on kaksi puolta, selvähän se, ja kivusta oppiikin paljon. Mutta laupiaasti hymyilevä buddhahoitaja kyllä onnistuu nostamaan niskakarvani tavalla, johon kovin moni tapaamani ihminen ei ole vielä yltänyt.

Kun kysyn häneltä suosituksia pakarakivun ja si-nivelen jumin välttämiseen, hän tarjoaa vastaukseksi kaiken stressaavan poistamista, meditointia ja hiljaisia kävelylenkkejä. Jumankauta, nyt kyllä ehkä tajuan, miksi osa ihmisistä suhtautuu ns. vaihtoehtohoitoihin niin karvaasti. Se johtunee siitä, että alalla voi olla enemmänkin ärsyttäviä buddhahoitajia. Tekee melkein mieli sanoa, että nyt elämänfilosofia sikseen ja käytännön ohjeita peliin, kiitos. Tekee myös mieli muistuttaa, että helvetti soikoon, sinä olet Valviran valvoma terveydenhoitoalan ammattilainen ja haluan nyt, että täytät neuvonta- ja ohjausvelvollisuutesi. Ei se kaikki kuitenkaan irtoa siinä tilanteessa, kunhan kuuntelen täysin pöllämystyneenä tyypin arviota, että menee ehkä kaksi tai kolme vuotta, että kehollinen tilanteeni alkaa helpottaa, ja että niistä vuosista ja niiden kivuista kannattaa nautiskella.

Poispäin pyöräillessä mietin, miksi ihmeessä uskon sellaisen ihmisen suosituksiin, jonka tiedän ajattelevan asioista todella, todella eri lailla kuin itse ajattelen. (Esimerkiksi tuomitsevan kaiken koululääketieteen yhtenä kokonaisuutena, ikään kuin kaikki lääkärit jakaisivat samanlaisen maailmankuvan.) Siksikö, että kipu on kova ja sen myötä olisi valmis vaikka syömään rupikonnan kutua, jos siitä olisi jonkun suositus?

Poispäinpyöräily päättyy lääkärin vastaanotolle. (Lääkärin, joka inhoaa niksauttajia ja naksauttajia ja uskoo lepuutukseen kivun rajoissa ja kovaan kipulääkitykseen ja magneettikuviin.) Katselemme yhdessä magneettikuvia ruudulta. Välilevyt ovat kauniin pulleat, ranka tasaisesti kaareutuva, selkäydin lelluttelee laajassa kanavassa kenenkään sitä puristamatta. Ristiluu kellottaa vinossa, lonkka sojoaa hassusti. Siellä, missä on turvotusta sorminkin tunnustellen, on myös kuvassa nestettä enemmän kuin ympäristössä, mutta mitään varsinaisia tulehduksia ei löydy, ainoastaan paikallista kudostason ärsyyntymistä. Paitsi lantion sisällä, paikassa, joka tulee viipalekuvatuksi aivan vahingossa. Suuri valkeana hehkuva pallo täyttää ison osan lantion oikeasta puolesta. Se on munasarjakysta, kasvain, joka voi selittää osan tuntemistani kivuista, muttei tietenkään arkuutta ristiluun päällä ja sivussa. Kystan ympärille on kertynyt nestettä, ja äkisti osa oireiden eksoottisuudesta, yhteensopimattomuudesta, saa aika luontevan selityksen. Kysta taitaa ärsyttää ympäröivää kudosta. Ei ihme, että lantioni on tuntunut jotenkin turpealta ja painavalta ja ärtyisältä myös edestä.

Tuijotan valkeaa palloa ruudulla. Melkoinen tennispallo. Miten se tuonne mahtuukin.

Lääkäri sanoo, että sitä kannattaa käydä pikaisesti näyttämässä naistentautien erikoislääkärille. Myötäilen. Niin, tietysti, katsotaan, mitä hän sanoo, tai ultraäänilaite. Koska kuukautiset ovat juuri alkaneet, varaan ajan viikon päähän.

Entä näyttökoe, kysyn. Kipujen rajoissa, sanoo lääkäri. Ei lääkkeissä näyttöön, kipulääke vain jos kesken päivää iskee hirveä kramppi, kipulääke ja lepo ja ehkä tabletti yöksi ja sitten levolla kipu pois ja sitten uudestaan näyttämään osaamista. Se kuulostaa järkevältä. Haluaisin vain vielä hahmottaa tarkemmin, missä tarkalleen kulkee kivun ja tuntemuksen raja. Vaikuttaa vähän siltä, että minun käsitykseni kivusta on jotenkin vinkuralla. Pelkään sitä suhteettoman paljon ja sitten toisaalta olen saanut kosolti palautetta, että kestän sitä aika hyvin. En oikein tiedä, miten pitkälti voin luottaa omiin tulkintoihini omasta kivustani, ja ne ovat silti ainoat, mitä on saatavilla.

Mietin valkeaa palloa loppupäivän, kun istun klinikan vastaanotossa. Kyllähän minä olen jo pidempään hahmottanut, että jotakin on pielessä, jokin kumma painava tunne, vaikeus ponnistaa pissatessa, vaikeus saada poikittaiseen vatsalihakseen tuntumaa, kumma kipu suorassa vatsalihaksessa ja linea albassa. Mutta olen ajatellut sen kaiken liittyvän muuhun lantion mekaaniseen problematiikkaan.

Todennäköisesti pallo osoittautuu hyvälaatuiseksi kasvaimeksi ja kuihtuu itsekseen parissa kuukaudessa. Mutta jos se käy kovin kivuliaaksi, ei osaa lopettaa kasvamistaan tai ei ala kuihtua, se voidaan joutua leikkaamaankin. En osaa olla miettimättä sitä, miten tämä kaikki tapahtui sen jälkeen, kun uskaltauduin pätkäisemään hiukset. Ajatella, ja niin kuin minä vitsailin ääneen siitä, miten voimani ovat hiuksissa. Raks raks. Pallo, aurinkopallo. Jos se poistetaan, pitääkö kierukkakin ottaa pois? Voiko silloin munasarjoihin asentaa samalla klipsit? Vai lisäävätkö ne uusien pallojen kasvamisen todennäköisyyttä ja epäspesifiä kipua lantion alueella?

Ulkona paistaa aurinko. Fauni makaa sängyllä ja kurmuttaa pienen kissan vatsaa. Hän ei osaa huolestua, enkä minäkään niin paljon. Odotetaan, katsellaan. Vompsu sen sijaan huolestuu enemmän, hänen äidillään on ollut syöpä, kun Vompsu oli pieni. Mitähän minun äitini nyt sanoo? Äiti, joka aina pelkää kasvainta? On soitettava. Vanhemmat, jotka tietävät, miten vähän olen tienannut tänä opiskeluvuotena, ja miten koulumaksuunkin on mennyt rahaa, antoivat lopulta pyytämättä melkein koko magneettikuvauksen hinnan verran rahaa, että olisi edes yksi murhe vähemmän. Tietysti mesenaattien pitäisi saada tietää ensimmäisenä. Tuntuu vain vaikealta soittaa, kun tietää, miten hirvittävästi he saattavat huolehtia ja murehtia. En osaa olla näkemättä heidän selkiensä asentoa heidän saatuaan tietää, ja se jotenkin koskee tosi pahasti. En halua, että kenenkään selkä lysyäisi niin minun takiani. Valkoisen pallon takia.

Jonkin niin ohimenevän ja sattumanvaraisen ja konkreettisen takia, näissä suhteissa kovin samanlaisen kuin koko elämä ylipäänsä, tai hymy, tai veden kuvio tuulen osuessa järveen tietystä kulmasta ja tietyllä nopeudella, tai tunne, joka liittyy hymyyn ja veden kuvioon.

Selviytymisen sekatekniikkaa

Opinnäytetyön esittely sujuu mainiosti. Raahaamme opettajan kanssa yhdessä makoilupatjoja liikuntasalista pyörällisillä kärryillä ja opettaja höpöttää innostuneesti feldenkraisista ja miten hän ehkä kanssa haluaisi opetella sitä, edes vähäsen. Sitä on helppo ymmärtää. Feldenkrais on vain niin erilainen ja oudolla tavalla tehokas lähestymistapa. Uskon, että sen teho perustuu pitkälti siihen, että se on niin muuta kuin monet muut opit ja tekniikat, että se oikeasti tasapainottaa kulttuurimme perversioita aina ponnistelemisesta ja parhaansa yrittämisestä ja virheiden neuroottisesta korjaamisesta. Siinä hyödynnetään psykologisesta kuntoutuksesta tuttua ja siellä erinomaisen tehokkaaksi osoittautunutta paradoksaalista tekniikkaa: älä koeta muuttaa mitään, hyväksy tämä tila ja tämä keho juuri tämmöisinään, tällainen on vartalosi tässä ja nyt, siinä on nämä jännitykset, anna niiden olla. (Ja ne raukeavat, koska metaneuroosi katkaistaan hyväksymisellä.)

Opinnäytetyössä pistän kurssitoverit makaamaan selällään, skannaamaan vartalonsa tuntua lattian peiliä vasten. Sitten he saavat muutamia kertoja nostaa takaraivoa lattiasta, milloin jalat suorina, milloin koukussa, milloin käsi vatsanpeitteen päällä tunnistamassa vatsalihasten aktivoitumista. Kehotan olemaan pinnistelemättä ja vain kuulostelemaan ja koettamaan tehdä vieläkin keveämmin ja helpommin.

Oikeastaan puhun samalla itselleni.

Minäkin saan olla tässä ja näin, toisista kohdin kivuton ja toisista kohdin kivulloinen. Saan tuntea nämä levottomuudet, jännitykset, virittymiset ja pelot. Katselen niitä, sitten ne menevät ja on vain hämmennys siitä, miten ihmiset makaavat alustoillaan kukin omalla tavallaan, silmät kiinni ja oloaan tunnustellen. Ja pieni, liikuttavan hallittava kipu ristiluun tienovilla.

En tiedä, tulisinko onnellisemmaksi, jos kouluttautuisin feldenkraisiin, kouluttautuisin siihen ja antamaan sitä. Oletan niin. Oletan myös, että kouluttaudun ennemmin tai myöhemmin. Toivottavasti ennemmin. On niin paljon opittavaa, silti. Haluaisin opiskella myös lymfaterapian ja triggerpistehoitoa. Olen kokeillut molempia ja tiedän, miten hämmentävän tehokkaita ja teoreettisestikin helposti perusteltavia hoitomuotoja ne ovat. Mutta feldenkrais on vielä enemmän. Jos saisin sanoa ääneen vaikka parikin kertaa viikossa, että saan olla näin, ettei minun tarvitse yrittää koko ajan luovia, korjata, ponnistaa iloon ja niin edelleen, no, luulen, että kaikki sujuisi elämässäni aika lailla taidokkaammin. En tarvitsisi tahdonvoimaa, jos minulla olisi riittävästi taitoa.

Nyt vain luovin sekatekniikalla. Kipu äilehtii, miltei katoaa ja palaa sitten takaisin, syön edelleen metallinmakuista lääkettä, ylihuomenna menen magneettikuvaan. Peruutan ajan siltä fysiatrilta, joka puhelimessa väitti, ettei minulla voi olla niitä kipuja, jotka kuitenkin tunsin aivan selkeästi. Etukäteen jännitän, mitä osaan sanoa peruuttamisen syyksi, mutta päätän sitten, että kun kerran minua pelottaa niin kovasti, voin aivan mainiosti antaa itselleni luvan olla sanomatta mitään syytä. Ilmoitan vain, etten ole tulossa. Ja sehän järjestyy. Tiistaina kuulen magneetin tuloksista lääkäriltä, jolle ilmoitan lyhykäisesti nykytilan ja meneväni kuitenkin magneettiin kaiken emminnän jälkeen. Hän vastaa sähköpostiini kahdella kirjaimella, ok. Ennen tiistain lääkäriaikaa menen osteopaatille, jota hyvä ystävä suosittelee ja joka kuulemma on hyvin varovainen ja hellävarainen. En ole nyt uskaltanut käydä kirolla, kun lantio on ollut niin arka. Kiropraktiikka tuntuu miellyttävältä ja auttaa, mutta häpyliitoksen repeäminen on tehnyt minusta varovaisen. Ensi ja sitä seuraavalla viikolla on kuitenkin taas paiskittava näytössä töitä, enkä halua nyt mitään takapakkia.

Melkoinen silppusäkki. Etenkin tiistaiaamu tuntuu jotenkin postmodernilta. Ensin osteopaatille, joka kannattaa kokonaisvaltaista näkemystä, ja siitä lääkärille, jonka kanssa katsellaan millimetrintarkkuisia magneettikuvia eri kudoksista kipeilevällä ja turpoilevalla alueella. Lääkäri inhoaa naksauttajia eikä tunnu pahemmin uskovan aktiiviseen kuntoutusotteeseen, osteopaatti taas kuulemma ei juuri piittaa magneettikuvista vaan tekee diagnoosinsa palpoiden ja liikkumista tarkkaillen. Iloinen sekasotku, itse en pahemmin jaksa paheksua ketään enkä edes kenenkään rajoittuneisuutta. Kai heillä sille rajoittuneisuudelleenkin jokin syy on. Itse ajattelen vain pluralistisesti, että lähestyminen mahdollisimman monesta näkökulmasta tuo täysosuman todennäköisemmin kuin yhteen näkökulmaan ja hoitofilosofiaan dogmaattisesti pureutuminen. Etenkin kun kaikki kipuani tutkineet ammattilaiset ovat lausuneet tilastani erilaisen arvion... kukaan ei ole sentään epäillyt, että kipu juontaisi vain korvien välistä. (Se taitaa olla oma bravuurini, mutta vain omaan kipuuni liittyen, toisten kohdalla en muista ikinä ounastelleeni, josko he sittenkin olisivat vain tulleet hulluiksi. Tässäkin Feldenkraisin rakasta itseäsi kuten lähimmäistäsi -kehotus osoittautuu erinomaiseksi ohjenuoraksi!)

Ajatella, äkisti opinnäytetyötä on esitelty ja olen pyytänyt ihmiset seisomaan ja he harhailevat paikoilleen tunnistaen uuden, väljemmän olon lanne- ja kaularangassaan. Huomaan sanovani, etten enää tiedä, mistä heille vielä höpöttelisin, ja että olisi varmaan kysymysten aika. Kysymykset ja huomiot ovat hyviä ja oivaltavia, ja tunnen niistä painavaa, lämmintä kiitollisuutta. Yksi huomio saa jopa minut ajattelemaan, että voisin joskus katsoa yleisurheilua televisiosta. Ajatella! Melkoinen oivallus. Kuulemma hyppylajeissa jännittyneen, mutta onnistuneen ensiloikan jälkeen paineesta vapautunut urheilija saattaa loikata todella hienosti, kauniisti ja rennosti. Sellaista olisi ehkä mukava nähdä. Kykenisinköhän itse erottamaan tuollaisen laadun urheilusta? Ymmärrän urheilun tarkkailemisesta kovin vähän.

Huomenna koetan hieroa jo vähän, hyvin varovasti. Saapa nähdä, miten tässä käy. Häpyliitoksen jonkin kudoksen jonkinasteisesta repeytymisestä on näyttökokeen ensimmäiseen päivään tasan 20 päivää aikaa. 20 päivää on se aika, jolloin pehmytkudosvamman arpi muodostuu vetolujuudeltaan kestäväksi.

Kaikki on totaalisen auki, mitä koulun tällä erää suorittamiseen tulee. Mutta oloni on parempi jo, huomaan selviytyväni paremmin kouluympäristössä kuin yksin kotona kivun kanssa. Jotenkin se, että olen jaksanut polkea pyörän sinne saakka ja jaksan polkea sen takaisinkin, antaa toivoa.

Laidasta laitaan

Ensin tekee mieli sanoa, että ei näin voi käydä, ettei tämä ole totta, ja niin edelleen. Etteivät nämä seikat millään sovi yhteen päivään, kahteen päivään, viikkoon. On se iloinen tyttö, joka näkee ystävän uimahallissa ja jonka kipu on kadonnut, on posliinihyasinttien sitkeä maasta punkeaminen ja uudet vaelluskengät kesän matkaa varten, on sanat mutta nyt se painajainen on ohi jo, vähän tietysti vielä on arka, mutta selvästi menossa ohi, ja sitten on sateinen iltapäivä, jolloin olen taittanut juuri matkapöydän kokoon, ruuvannut sen kiinni ja sujauttanut hopeanharmaaseen laukkuun, olen sullonut loput kiireessä syömättä jääneet eväät kassiini, venytellyt kellarihuoneessa, jotten jämähtäisi matkalla kotiin, iloinnut siitä, että fysiatrin sanoin minussa ei ole mitään rikki, ja sitten keskellä ylikulkusiltaa, siinä kohti kaupunkia ja pois kaupungista omakotilähiöihin viuhtovien autojen yläpuolella, on äkkiä kipu, enkä uskalla hengittää enkä oikein astua askeltakaan, vaan tartun kaiteesta ja tuijotan autoja ja taivasta ja asfalttia ja sataa ja villakangastakki kastuu ja tuoksuu ja kaikkialla haisevat autot ja katupöly ja ruuhka. Ja sitten vedän henkeä ja jatkan kävelemistä bussipysäkille, koska jotenkinhan minun on päästävä pois ylikulkusillalta, ja äkisti kipu häviää, ja koetan epäuskoisena kävellä varovasti, ettei se iskisi takaisin. Mutta se palaa lyhyellä matkalla vielä kerran, on kuin joku tunkisi veitsen häpyluun läpi. Toisella kertaa en edes pysähdy, en halua uskoa kipua todeksi. Ajattelen kai, että jos en pysähdy, se lakkaa olemasta todellinen. Koetan kieltää sen.

Miten kipu kielletään? Ei, omaa kipua ei voi kieltää. Se nirskahtaa joka kerta bussin lähtiessä liikkeelle ja pysähtyessä. Koetan sitkeästi kieltää kivun, menen vielä kirppikselle. Polvistun katsomaan yksiä lautasia, mutta en pääsekään ylös, vaan kaadun kyljelle, koska vihlaisu on niin kova. Koetan toista kautta ylös, nyt selviän jaloilleni ilman vihlaisua. Kävelen varovasti kotiin. Yöstä ei tule mitään. Soitan sairaalapäivystykseenkin, mutta he sanovat, etteivät voisi siellä tehdä muuta kuin antaa vahvempaa kipulääkettä, eli jos voisin soittaa aamulla minua hoitaneelle fysiatrille, saan sieltä paremmin apua. Jossain vaiheessa nukahdan tunniksi silkkaa uupuneisuutta, nukahdan kivun päälle, se jatkuu heräämisen halki, ravistaa hereille.

Aamulla sataa räntää. Soitan fysiatrille, hän ei usko, kun valitan kipua häpyliitoksessa. Se ei ole voinut tulla mobilisoinnista, hän toistaa, mobilisointihan paransi tilaani, muistanko. Eikö muka parantuminen ole lähtenyt käyntiin, enkö muka ole käynyt töissä. Ei se kuulosta vakavalta, hän sanoo puhelimessa, ei se voi olla mitään vakavaa. Ota burana ja mene töihin vaan. Ei tämä ole mikään pieni kipu, sanon. Lääkäri vain toistaa, ettei kipu voi olla kova ja että ehkä alue on vain vähän ärtynyt mutta että burana auttaa. Se on niin kuuntelematonta, etten osaa sanoa enää mitään, kiitän vain ja suljen puhelimen. Hän haluaa kuulla kipuni ihan yhtä vähän kuin minäkään sen haluan kuulla ensimmäisen vihlaisun tullessa. Ja hänellä ei ole suoraa pääsyä tähän vihlontaan, joten hänen kieltämisensä voi jatkua vaikka kuinka kauan vaikka minun ei.

Varaan ajan toiselle yksityislääkärille, koska olen jo syönyt vahvan särkylääkkeen enkä silti pysty olemaan itkemättä kivusta. Toinen lääkäri on pirteä nainen. Hän tutkii minua kulmat kurtussa, kuuntelee, suuttuu kuullessaan aiemman fysiatrin reaktiosta. Hän myös on sitä mieltä, että fysiatrin diagnoosi on täyttä paskaa. Miksi sitten mobilisointi auttoi aluksi, kysyn varovasti. Hän ei kiinnostu kysymyksestä. Lepoa sinä tarvitset, hän sanoo. Ei mitään mobilisointeja, ne ovat roskaa. Nyt ollaan 2010-luvulla. Lääkäri kiskaisee silmät kieroon ja pullistaa posket, se on jollakin tavalla riemastuttavan toverillista. Ja jos häneltä kysyttäisiin, niin juuri mobilisointi on alkuperäinen ärsytys, joka johti häpyliitoskipuun. Koulussa rasitusvammojen suhteen ihmelääkkeeksi kehuttua Arcoxiaa, toista vahvaa kipulääkettä, kas tässä. Ehdoton lepo, ei todellakaan työtä. Ensin revitään nivelsiteet ja sitten pistetään heti sen jälkeen töihin, lääkäri puhisee itsekseen, ja toistaa sitten minulle, että kipua vasten ei koskaan saa tehdä mitään ennen kuin tiedetään varmasti, mistä kipu johtuu.

Jos kipu ei mene ohi alkuviikosta, menen magneettikuvaan. Mene magneettikuvaan joka tapauksessa, kun kerran lähetteen sait, sanoo työssäoppimisen ohjaaja. Kyllä sinä haluat tietää kaikki rasitukset tuolla alueella, jotta osaat varoa niitä työssä myöhemmin. Magneettikuva maksaa paljon eikä minulla ole tietenkään sen kummempia vakuutuksia. Mutta tietysti jos kipu ei ala laantua, on vain pakko mennä. Ja tietysti tulee vielä kalliimmaksi, jos jotakin on pielessä eikä siitä tiedetä eikä sitä siksi osata varoa. Puhumattakaan siitä, miten vaikeaa on sovittaa yhteen aurinkoinen kävelykeli, posliinihyasinttien tuoksua nuuhkimaan polvistuminen ja halvaannuttavan voimakas häpyliitoskipu.

Joskus olen ajatellut, että mielessä ovat läsnä tilat laidasta laitaan niinä hetkinä, kun tuntee samanaikaisesti iloa, riemua, rakkautta ja äkillistä surua. Olen ollut väärässä. Paletista puuttuu noissa tilanteissa epätoivo. Vaikka haurauden ja ohikiitävyyden hahmottaa abstraktisti, se on jotakin kovin erilaista kuin tämä. Että kumartuu posliinihyasinttien puoleen ja tuntee veden puristuvan maasta ja imeytyvän farkunpolviin ja nauttii tuoksusta ja pelkää vihlaisua eikä ole päästä koivilleen.

Kovin ovat kapeat laidat niinä viikkoina, kun suurin murhe on oma taipumus kälättää liikaa innostuksissaan. Tällä viikolla on tapahtunut niin paljon. Ja viime viikolla. Olen matkustanut junalla, kipeisiin lihaksiini on työnnetty pitkä neula ja sörkitty sitä eestaas ja polttava kipu on valunut jalkaani alas. Olen istunut ystävättären luona aamiaisella ja pyöräillyt sieltä iloisena kotiin ja ihmetellyt, miten äkisti elämän suunta kiepsahtaa kivun ja sen helpottumisen myötä. Ja olen seissyt ylikulkusillalla ja pitänyt kaiteesta kiinni ja melkein pökertynyt pelossani kiskaista ilmaa sisään, ja nauranut mustasti lääkärin ohjeistaessa, että pitää välttää niitä asentoja ja liikeitä, joissa kipu vihloo pahimmin, koska miten niitä vältetään silloin kun sattuu kaiken aikaa. Kun kaikki menee hyvin, en ehdi kirjoittaa, koska opinnäytetyö on pitänyt saada valmiiksi ja työtä on paljon. Ja kun kaikki menee huonosti, en oikein jaksa kirjoittaa.

Paitsi nyt.

Muut ovat kaikki juhlimassa, on lauantai-ilta, kevät. Eilisissä juhlissa joku oli kysynyt, mitä minulle on oikein tapahtunut, ja kun Vompsu oli kertonut, joku oli irvaillut, että mitäs hierontaa oikein olen saanut, jos häpyliitokseni on repeillyt. En tiedä, kuinka kauan menee, ennen kuin minun tekee mieli palata ihmisten ilmoille. Tiedän kyllä, etteivät tuollaiset heitot ole ilkeitä, ymmärtämättömiä vain. Eivätkä ne tunnu sillä lailla pahoilta matkan päästä, toisen kertomina, mutta luulen, että jos olisin itse tilanteessa kipujeni kanssa, en ehkä jaksaisi ottaa huumorilla. Parempi siis pysyä poissa jaloista, kun toisilla on riehakas kevättunnelma.

Makaan sängyllä ja katselen taivasta ja pilviä ja phalaenopsista, joka välillä saa laskevan auringon kajon. En tiedä, mitä tapahtuu. En tiedä, miksi kivut ovat näin valtavia. En tiedä, saanko tehtyä koulun loppuun. En tiedä, pääsenkö matkalle. Ei, en oikeastaan tiedä paljon mitään. Nyt vain muistan sen konreettisemmin kuin toisina päivinä. Jotkut pilvet näyttävät Japanilta ja toiset Kreikalta. Pilvien kartastossa Japani ja Kreikka voivat vaivatta sijaita vierekkäin.

Orkidea hehkuu illan valossa. Epäilemättä kohta rusokirsikatkin kukkivat. En pysty istumaan, makaamaan jalat koukussa enkä kyykistymään. Oikeastaan vessanpöntöllekin istuminen tuottaa tuskaa, mutta se on vain pakko hoitaa jotenkin. Kävelyllä näen mustarastasnaaraan ja räkättirastaan, ne pompahtelevat kimmoisasti nurmella. Huvipuiston laitteet vatkaavat kiljuvaa lihaa. Pysähdyn monta kertaa venyttämään selkää, joka kramppaa kai silkasta kivusta.

Toivoisin päivien nyt kiitävän, mutta eiväthän ne kiidä kuin jälkikäteen.

Lääkärissä & isoäidin neliöt & motivaatio, varsinainen kaatosäkki

Lääkärissä kaikki sujuu. Koipipolo ei ole normaali, mutta parempi kuin viime viikolla. En itse hahmota eroa niin selkeästi, mutta lääkäri sentään hahmottaa. Hänellä onkin kirjattuna asioita. Kysyn myös lihasrelaksanteista, siitä, mikseivät ne toimi, ja pitäisikö niitä ottaa sitten isompi annos. Lääkäri on kuitenkin sitä mieltä, että kun parantumisprosessi on aluillaan ja relaksantteihin jää helposti koukkuun, on parempi olla lainkaan kajoamatta niihin enää, jos kerran ne miedommat eivät juuri auta. Koukuttuminen kuulostaa niin karmealta, että olen heti paikalla samaa mieltä. Ei koukuille!

Lääkäristä myös ahdistukseni ja jännittämiseni kuulostaa ihan normaalilta ja tavanomaiselta. Mikä helpotus. Olen nyt vetistellyt pari päivää kuvitellen, että jotenkin onnistun polttamaan itseni loppuun, kehollisesti jos ei muuten, ja tuntuu hyvältä, kun joku vähän tuhahtaa mokomalle. Nyt on taas helpompi hahmottaa itsensä, oma slapstickinsa, kun se ei kerran ole mitään vakavaa.

Poistun voimaantuneena, mutta voimaantuminen laantuu aika tavalla pöngertäessäni mäkeä ylös. Sen jälkeen, kun pakara kramppaa, jätän relaksantit koskematta. Vaikeaa sanoa, onko kramppi pahempi nyt, ilman niitä. Kestettävissä se joka tapauksessa on.

Kotona löydän uudelleen isoäidin neliöt. Laupias taivas, luulin virkkausinnon kuolleen jo minusta. Vielä joululomamatkalla katselin Qtean käsityöinnostusta hämmentyneenä ja mietin, miksiköhän hassahdin itse neliöihin jossakin vaiheessa. Neliöihin ja pipoihin. No, here we go again! Lopetan virkkaamisen vasta kun tajuan virkanneeni yhdestä sormesta nahat tiehensä. Ei tätä voi järjellä ymmärtää, ei, eikä tunteellakaan. Ymmärryksen tuolla puolen olisi mainio nimi virkkausoppaalle. Tai miksikä käsityöreseptejä sisältävää kirjaa nyt sanotaankaan. (Taitaa olla vähän myöhä jo.)

Luulen, että parantuminen lähtee nyt käyntiin vauhdilla, koska minulla on motivaatio. Se on kahden kuukauden päässä, ja tuntuu tuulelta ja auringonpoltteelta ja suolamereltä ja delfiineiltä laivan vanavedessä. Huomaan äkisti unohtavani kipeän kankun ja laskelmoivani, monetko bikinit tarvitaan. Entä hattu. Voiko luottaa siihen, että periltä löytyy hattu? Kuurinmaan kynnäkseltäkään ei löytynyt aikanaan hattua. Mutta minulla on nyt kahdet miellyttävät aurinkolasit, sellaiset vanhanaikaiset, kissamaiset ja pienet ja kapeat, miu. Jos koipireisi ei parannu, leikkaan sen pois, raks raks. Ihan kuin hiukset!

Yleinen harjahäntäopossumi on aloittanut bloginpidon.

Ja sitten bloggeriin on tullut sellainen toiminto, jossa blogia on helppo muuttaa... tempaannun tietysti siihenkin tässä nousukiidossa kohti keskiyötä. Huooh. Mutta keväänsininen on aika hauska.