Syvältä tukossa

Tavarat ovat rantautuneet, lyöneet aaltoina sisään ja jääneet. Mistä kaikki tämä tulee, miksi se päätyy tänne? Seinä maalattiin turkoosiksi, hyllykin on turkoosi. Liikaa punaista. Punainen liittyy edelliseen vuosikymmeneen ja kernaasti värjäisin sen pois mutta kaikkea ei voi värjätä. Ikkunoiden välissä rakupatsaat kertovat meneistä elämistä. Kissojen yhdeksän, nelikymppisten naisten - liian monta.

Huomaan ikävöiväni kirjoittamista, koska elän taas yksinäistä elämää. Ja kuten äiti eilen sanoi, olen aivan jumissa sisempää. Pinnalta auki ja joustava, kyllä, koska koetan omin liikkein tehdä, minkä voin. (Aina en jaksaisi mitään. Eli sikäli en varmastikaan tee ihan sitä, minkä voisin.) Mutta sisällä, syvälllä - syvemmät lymfat ovat tukossa. Ikään kuin en itse tietäisi sitä jo, mutta on eri asia ounastella ja kuulla, että joku toinenkin tietää. Jotain on tehtävä. Liike ei auta. Inhottava seittimäinen mykkyys syö elämästä isoja paloja. Joten nyt, kun on aamu, päätän kirjoittaa. Eikö muka kirjoittaminen ole ennekin toiminut käymissammiona, jossa kaikki turha poltetaan tuhkaksi?

Olen pian lähdössä lomalle. Töitä on riittänyt liiankin kanssa. Siksi varmasti keho on juuri näin tukossa. Liikaa töitä, liian vähän halauksia, hihitystä, vapaata. Olen laskenut pennosia tunnollisesti ja tienannut enemmän kuin aikoihin. Tästä huonosta tavasta on päästävä eroon. Pitää olla parempaa ajateltavaa.

Kuulostaapa oudolta kirjoittaa näin. Ammatillisesti elän mielenkiintoista aikaa ja tunnen kiitollisuutta niistä mahdollisuuksista, joita olen saanut. Mutta koska olen elänyt monenlaisissa olosuhteissa, tajuan, etteivät nämä työelämän suuretkaan jännitteet - odotukset, loikkaamiset, laskeutumiset - voi mitenkään täyttää sitä paikkaa, jonka pitäisi täyttyä merkityksellisyyden tunnulla. Eikä se synny minussa selvästikään työelämässä. Enkä tarkoita, etten olisi läsnä, kun opetan - totta kai olen, ja tokihan sekin on tärkeää. Mutta minulta puuttuu jokin suurempi prosessi, merkityksellistämisen ponnistus. Tai ehkä vain vapautta. Jotain puuttuu, sen tiedän. Olen sanonut kaikelle pitkään kyllä ja taitaa olla sen aika, että alan taas sanoa jyrkemmin eitä. Koska kun kyllättelee, menettää vähitellen päätäntävaltaa ja aikaa ja sitten saattaa käydä näin: hieno elämä, hienot olosuhteet, mutta ei tilaa spontaaniudelle. Ja tuntee kuolevansa pystyyn jossain syvemmässä mielessä. Tai ehkä tämä johtuu vain siitä, etten ole kirjoittanut enkä puhunut syviä asioita oikein kenenkään kanssa aikoihin. Lähelläni ei ole enää niitä ihmisiä, joiden kanssa se kävi luontevasti. Tai ehkä tämäkin palautuu kirjoittamiseen - ehkä se kävi luontevasti, koska kirjoitin? Karhupumppu esiin.

(Tai ehkä minulla on vain oksitosiinikrapula, kuka tietää.)

Tuntuu oudolta matkustaa. Aivan kuin minulla olisi elämä. Oikeus haaveilla, heittäytyä, pettyä ja niin edelleen. Koska ymmärrän, miten reunalle olen itseni tunkenut, matkustan kaikista paikoista Goforeille. Ehkä olisi oikein matkustaa yksin, koska elän yksin muutenkin. (Asun kommuunissa mutta se on eri asia - on kuin joku olisi laminoinut pinnat eikä yhteyttä kehenkään pääsisi tapahtumaan. Ehkä olen vain liian väsynyt?) Mutta lähden monen ihmisen kanssa. Ainahan voi karata yksinkin dyyneille jos tilanne niin vaatii.

En oikein tiedä, mitä odottaisin. En kai mitään. Ehkä odotan näkeväni sen tietyn rautatiesillan ja muistavani, miltä tuntui olla kahdenkymmenen ja kolmenkymmenen. Odotan näkeväni hietakampeloita tai pikemminkin tuntevani, miten ne karkaavat jalan alta.

Yhdestä asiasta olen varma: on järkevintä matkustaa juuri Goforeille, jos on syvältä tukossa. 

Neuroottisuuksia ja iloja

Tunnistan huolehtimisen kuvion muodoltaan. Tiedän, miten huoli syntyy ja miten mieli voi takertua siihen. Mutta en tunnista useimpien tuttavien huolia enkä populaarikulttuurissa esitettyjä huolia. Toivoisin tunnistavani ne itsestäni paremmin. Joskus epäröin ja ajattelen, että olisin ehkä hivenen inhimillisempi, jos huoleni muistuttaisivat enemmän toisten huolia.

Esimerkiksi tänään huolehdin. Huolillani on usein anatomiset nimet. Ne puhuvat luista, lihaksista ja faskioista, liike- ja asentoaistimuksista, tuntoaistimuksista. Harvemmin ne puhuvat kivusta tai särystä, kärsimyksestä, havaituksi ja arvostelluksi tulemisesta, sen sellaisista. Jos kivun nuoli särähtää, huolehdin: Miten aerial joogan workshop? Olkalihaksen etuosan kiinnikekö?

Olen päättänyt opetella roikkumaan pää alaspäin. Olen pompotellut asiaa nyt tarpeeksi pitkään. Kokeilen ainakin. Koulussa putosin riittävän monta kertaa pää edellä telineiltä ja lapsuudenmuistoista osa liittyy siihen, miten isä ripusti minut uimarannan voimistelutankoon linnunpesäasentoon ja käski pitää kiinni. Isä halusi, että minusta tulisi notkea ja rohkea, ja suuttui, kun en osannut tai jaksanut. Käsiin sattui ja ne haisivat pahalta, metalliselta. Isän kanssa oli vähän pelottavaa tehdä asioita, koska hän uskoi niin vilpittömästi, että kaikki esteet ovat ihmisen mielessä, ja oli ottanut tehtäväkseen poistaa mielestäni niitä esteitä. Tuon tuostakin roikuin oudoissa asennoissa oudoista paikoista tai jouduin ajamaan ajoneuvoa, jonka hallinnasta en ollut vakuuttunut. Ei saa pelätä, sanoi isä. Pelkäsin niin että suussa maistui veri ja mieleen tulvi kuvia siitä, miten huonosti kaikki vielä päättyisi. Ihmekö se, etten oppinut niitä asioita, kun pelkäsin turvallisuuteni puolesta koko tajunnan voimalla.

Aikuisena ei onneksi tarvitse harrastaa niin veren maku suussa. Sitä paitsi minusta ei tullut notkea baletissa tai taitoluistelussa (jossa en oppinut ikinä sirklaamaan takaperin). Kaipa jäykät vanhempani olivat päättäneet, että riittävän aikaisin koulimalla kehostani tulisi toisenlainen. Ehkä sen takia tiedostan edelleen kehoani paljon ja saatan huolehtia etukäteen siitä ja sen selviämisestä. Saatan pelätä naurettavia asioita: että keho halkeaa tai raaja lähtee irti tai että pyörryn kivusta. Että hukun, taitan niskani ja niin edelleen. Epäilemättä osa asioista on ihan mahdollisiakin. Mutta toistaiseksi huolehtiminen ei ole merkinnyt kuin yhtä asiaa: jännitän helposti kurkunpäätä ja suuta ja poskia, ja sitten kaulaan sattuu. Sitä paitsi kävin ratsastamassa yli kymmenen vuotta, vaikka pelkäsin sielläkin kaikkea mahdollista. Olen kuljettanut samaa pelkoa tanssitunneille (ihan varmasti steppiraudoilla voi liukastua ja reväyttää kunnolla nivuset), joogatunneille (kaikkihan ovat kuulleet siitä, miten joogassa voi niksauttaa selkänsä niin, että halvaantuu), kävelyille (lonkkamurtuma!) ja pyörälenkeille (yhden kaverin pyörä hajosi alta ja muutama luu katkesi - mistä sen tietää, milloin rungon liitokset aikovat pettää?). Mennyt ja pelännyt. Ilmajoogaan en ole vielä aiemmin uskaltanut, koska ylösalaisin olemisen pelko on melkein yhtä suuri kuin hukkumisen pelko. Tai kuin se oli.

Enäähän en pelkää hukkuvani. Se katosi, kun aloin vesijuosta ja ystävystyin veden kanssa. Seuraavaksi huomasin, että jos hengitän rauhallisesti uidessa, pysyn paremmin pinnalla ja voin ohjata helpommin kehoni suuntautumista.

Luulen olevani nyt siinä pisteessä, jossa voisin ilmajoogan kurssillakin hymyillä ja sanoa, että anteeksi, mutta katson vain, tuon tekeminen on vielä liikaa.Vähän kerrassaan eteneminen tuntuu oikealta tavalta, ja nyt tunnen olevani valmis laskeutumaan pää alaspäin silkin kannateltavaksi.

Ei se voi olla pahempaa kuin syyllisyyden tnnne.

Se se onkin yksi neuroottisuuden syy: tuntea tehneensä liian vähän tai jotenkin typerästi ja haluta korjata tekemisensä, lähentyä, nuhjata, halata, itkeä, pyytää anteeksi ja niin edelleen. Tunnistan mallin äidistäni ja tunnistan sen itsestäni. Kun tajuan toimineeni väärin, en yleensä halua vetäytyä ja piiloutua vaan lähentyä kärsineitä ja korjata vaurioita. Tavallaan pidän tätä ihan hyvänäkin asiana. Se on vain pulmallinen piirre, jos koettaa elää läheissuhteessa sellaisen ihmisen kanssa, joka reagoi havaitsemiinsa virheisiin aivan toisin: koettaen piilottaa virheet, vetäytyen, lamaantuen. On hyvin vaikeaa ymmärtää, mitä on tapahtunut, jos toinen vain vetäytyy. Ensiksi tulee mieleen, että olenkohan loukannut jotenkin. Sitten yritän ottaa asiasta selvää, mistä pahimmillaan toinen tulee vain onnettomammaksi, koska hänen piilottamisyrityksensä menee pieleen. (Ensimmäisessä suhteessani kumppanini jaksoi kerrata, että asioiden selvittäminen on myrkkyä suhteelle. Hänen mielestään, niin! Minusta ei.) Jos en saa asiasta selvää, yritän edes pyytää anteeksi tuota sanallistamatonta möykkyä tutuin keinoin: lähentyen, nuhjaten, itkeskellen ja niin edelleen. Se on kauhistuttavaa sellaiselle, joka on lamaannustilassa ja haluaa vetäytyä, olen oppinut.

On hurjaa, miten erilaisia ihmiset tässä suhteessa ovat. Itselleni ihmissuhdehuoli on kehollisella tasolla polttava, kiireinen tuntu: asia on saatava järjestykseen ASAP! Kaikki muu lakaistaan pois oikaisuyritysten tieltä. (Olen kyllä opetellut enenevissä määrin vain tarkkailemaan tätä huolta lakaisematta pois muita asioita tai koettamatta selvittää asioita samantien.) Joillekin toisille se tarkoittaa ilmeisesti vuosien horrostusta innottomuuden, epävarmuuden ja märehtimisen myrkkyseiteissä, emotionaalista vetäytymistä pois tilanteista niistä kuitenkaan formaalilla tasolla irtisanoutumatta. (Tätä on vaikeaa ymmärtää, mutta tällaisena se on itselleni kuvattu ja koetan kovasti kuvitella, millaista se voisi olla.) En tiedä, onko kyse syyllisyyden ja häpeän erosta, ainakin aktivointikuvio sopisi niistä emootioiden tutkimuksessa rakennettuihin aktivaatiomalleihin. Tietenkin myös suru deaktivoi, siinä on vain eri kausaaliattribuutio: epäonnistuminen ei ole kenenkään syy, niin vain kävi, mitä epäonnea. Ehkä minulla on sitten vahva toimijuus, kun surun keskeltäkin usein kykenen tuntemaan syyllisyyttä, etten ole ponnistellut tarpeeksi hankkiakseni taitoja, joilla olisin osannut kääntää tilanteita paremmin päin. (Kuulostaa hienolta, tuo taitojuttu, mutta oikeasti se sanallistuu usein näin: Senkin pässinpäinen olento! Katso nyt, mitä sait aikaan hölmöilyilläsi! Korjaa heti, mitä korjattavissa on!)

Voih, syyllisyys.

Se suojelee häpeältä, mutta tekee ihmisestä hölmön fasaanin!

Vaan on tässä iloakin, välillä. Tänään kävelin kurssikaverin kanssa poispäin laitokselta. Rupattelimme tihkusateessa ja tuntui siltä, että kevät tulee vielä joskus. Että ehkä joku päivä lakkaan tuntemasta syyllisyyttä siitä, miten olen hankaloittanut läheisteni elämää niin monin ikävin tavoin. (Käyttäytynyt kuin hullu, nauranut epäsopivissa tilanteissa, itkenyt ravintoloissa, keksinyt ja toteuttanut kaikkia outoja päähänpistoja, reagoinut voimakkaasti, kirjoittanut asioista nettiin luottaen siihen, että lukijat osaavat asettaa kirjoittamani sulkeisiin, joissa lukee "kouhon tunnustukset", kokenut pöhköjä syyllisyyksiä ja niin edelleen.) Niin! Ehkä jokin päivä lakkaa itkettämästä. Tänään tuntui siltä (vaikka itkinkin kyllä pikkuisen).

Juttelin myös gradua ohjaavan professorin kanssa ja tunsin siinä itseni aivan täysipäiseksi olennoksi, vaikka huolehdinkin oudoista asioista ja jätän huolehtimatta niistä, mistä moni muu on ottanut asiakseen huolehtia. Osasta en kyllä enää edes haluakaan huolehtia, kuten vaikka siitä, miltä rinnat näyttävät tietynlaisissa vaatteissa. Ne näyttävät aina oudoilta! Ihan turha huolehtia! Myös sormet, varpaat, kämmenet, jalkaterät, hiukset, kasvot ja niiden osat näyttävät aina oudoilta. Ja kaikilla. Siitä on siis aivan turhaa neurota. Ylipäänsä, asioiden joltakin näyttäminen on outoa.

Melkein kaikkialla voi nyt kävellä ilman että olisi yhtään liukasta. Se tarkoittaa ilon rytmiä askelissa ja keskivartalossa. Eräs tyttö hymyili minulle sporassa hymyiltyäni hänelle ensin ujosti. Se tarkoittaa, että vaikka toisinaan tunnen itseni aika saamattomaksi ja kaiken tärkeän (kuten myös seksuaalisen rakkauden) ulkopuolella ajelehtivaksi, minulla on kuitenkin jonkinlaista kausaalista voimaa. Ja ajatella: joskus halusin olla näkymätön, vaan en enää. Omituista!

Olen iloinen siitä, että ilmoittauduin niin innokkaasti kurssille, jossa roikutaan silkkiliinassa pää alaspäin. En tippaakaan reippaasti tai pelottomasti, ehei, mutta innokkaasti. Jos muita iloja onkin välillä vaikeaa keksiä - paitsi koira, rakastan sitä ja nauran sen pörhellykselle päivittäin - niin ainakin osaan ilahduttaa itseäni tällaisilla asioilla. Etenen kauemmaksi niistä olosuhteista, joissa kutistuin niin pieneksi ja epävarmaksi, etten uskaltanut myöntää itsellenikään asioita, jotka tuntuivat liian kipeiltä kestää. Ajatus mielen hauraudesta ja kehon hauraudesta tuntuvat sitä paitsi kytkeytyvän yhteen, mikä tietysti sopii kuvaan - eihän niitä oikein erottaakaan voi. Kun keho tekee jotain ennenkuulumatonta, mielikin riehakoi, ja päinvastoin.

Mieluiten toki jakaisin nämä uudet ennenkuulumattomuudet jonkun kanssa. Mutta koska elämä on mennyt tätä rataa kuin on mennyt eikä ketään sellaista ole, ei auta kuin tehdä itsekseen. 

Violetti kani

Jos en olisi niin solmussa valkoisen värin kanssa, tituleeraisin itseäni tätä nykyä valkoiseksi kaniksi. Juoksen eestaas kalenteripäivät silmissä viuhuen saamatta mitään järjellistä aikaan. Tai ehkä saan aikaan, mutta kaikkea sävyttää ikävä reaktiivisuuden maku. Tästä tulee mieleen taannoinen Linnanmäen 3D plus liike -elokuvateatterin filmi, jossa vaunu syöksyi rinnettä alas, ja tuntui siltä, ettei voi kuin pitää kiinni, kirkua ja ottaa tumpsaukset vastaan.

Tietysti tämä on liioiteltua, jos katsoo vaikkapa sitä vauhtia, jolla pyöräilen. Ei minulla ole kiire mihinkään. Mutta sisältäkäsin tämä tuntuu kiireiseltä. Ajan esimerkiksi pyörällä ainoalle tuntemalleni ilmaistulostimelle, mutta se on kaatunut. Totean tehneeni turhan reissun. (Ei sentään, ehdinhän nyt kirjoittaa blogia sillä ajalla, jonka olin päässäni tauluttanut yrityskirjanpidon, kelan paperien ja yhden lahjakortin tulostamiselle.) Vähältä pitää, etten kaadu printterisysteemien näyttävyydellä. Ei. Tapan vain hetken aikaa ennen vesijuoksua. On liikuttava, jotta jaksaa työn.

Haluaisin taas teipata suuni kiinni, koska minusta tuntuu, että aina kun pääsen syvemmän pohdinnan makuun, läheiset alkavat voida pahoin epidemianomaisesti. Tarkoitan: Onko eettisiä töitä juurikaan? Voiko tässä yhteiskunnassa elää niin ettei tukisi aivan karmeita käytäntöjä? Miten esimerkiksi sanoutua irti rahavallasta? Mikä määrä siinä on järkevää? Ja, onko eettistä koettaa maksimoida omia vapauksiaan ja omaa hyvinvointiaan pyytämällä korkeita palkkioita, kun on monia, joiden työkokemus ja koulutus ja muu elämäntilanne on sellainen, ettei se ole heille mahdollista, ja saattaa olla heiltä pois? Ei, en oikeasti tiedä, miten täällä pitäisi elää. Tai haluanko aina elää, edelleenkään. Aika usein törmään ilkeisiin seiniin. Ja on vaikeaa keksiä toivoa mistään simsalabim.

Ja sitten kun alan ajatella oikein kunnolla, olen vihainen itselleni. Esimerkiksi, entä sitten vaikka opiskelu antaakin minulle toivoa siitä, että keksin joitain ratkaisuja ikuisuuskysymyksiin. On niin monia, joilla ei ole rahkeita opiskella sillä tavalla, jotka tekevät raskasta työtä ja joutuvat pakosti sietämään siinä epävarmuutta, koska alalla ei ole muita kuin karmeita sopimusyrittäjyyskuvioita, ei heillä ole aikaa eikä resursseja muuttaa koko instituutiota hurlumhei, mutta tuntuu kauhean epäreilulta sillä tavalla itse marssia taas lappamaan toivokaivo yliopiston vettä suuhun hetkeksi. Etenkin kun en ole lainkaan varma siitä, onnistunko mieltämään sitten uusia opittuja asioitakaan eettisiksi töiksi.

Hieromisen kanssakin elän kriisiä, tietysti. Okei, se tekee hyvää. Mutta se tekee hyvää vain niille joilla on varaa maksaa, kuten kaikki yksityinen terveydenhuolto. (Niin, yritykseni antaa yksityistä terveydenhuoltoa, huhhuh.) Hinnat ovat aika korkeita. Toisaalta, oma terveyteni on jatkuvasti uhattuna sen takia, että on psyykkinen stressi: eihän noista mielestäni korkeista hinnoistakaan jää paljon käteen sen jälkeen kun olen maksanut tilavuokran, eläkemaksut ja verot. Ja fyysisesti työ on raskasta ja usein sen jäljiltä virun kotona voimattomana ja paikoitellen särkevänä. Nyt, elokuussa, yrityksen liikevaihto alkaa hitaasti kallistua plussan puolelle. En tiedä, pitäisikö kirkua vai hihittää. Kas niin, ehkä saan plusmerkkistä palkkaa miinusmerkkisen sijaan tänä vuonna. Ja silti koen riistäneeni toisia korkein hinnoin. Huooh. Jotenkin minusta olisi tasapuolisempaa, että palvelun maksaisi valtio tai muu yhteisö, edes vaikka työnantaja, ja sitten taas se jakaisi palvelua harkinnanvaraisesti. Paitsi ettenhän minä luota nyt valtion, kuntien tai yritystenkään päätöksentekoon. Onhan se nähty, esimerkiksi, miten ei välttämättä tueta eläkeläisen psykoterapiaa, koska häntä ei voida enää kuntouttaa työvoimaksi kuitenkaan.

Ei taida olla instanssia, jota pitäisin erityisen luotettavana ellei toisin todisteta.

Joskus mietin, millaista olisi elää silmät enemmän suljettuna tai edes toisenlaisessa kuplassa. Millaista olisi ajatella olevansa oikeutettu etuoikeutettuun asemaan, esimerkiksi.

Tänä yönä, sen jälkeen kun huomasin illalla Faunin alkavan voida pahoin raha ja oikeudenmukaisuus -keloistani, näin taas unia unikaupungista. Pitkästä aikaa. Kaupunkia pommitetaan, ajan raitiovaunulla. Laukussani on jotain, mitä ei saisi olla. En puhu samaa kieltä kuin toiset joten koetan selvitä mimiikalla. Aamulla ajattelin sitä maailmaa, jossa mummu elää nyt kun dementia on syönyt hänen aikuisminänsä kuoret. Hän elää unikaupunkia, jossa kaikki uhkaa jollakin tavalla. Poljin tulostimen luokse vihaisena: Millainen on yhteiskunta, jossa mummun kaltainen ihminen pistetään huolehtimaan peräkkäin neljästä lapsenlapsestaan, ja joihin kaikkiin hän näyttää istuttaneen kauhun? Muistammeko mekin sitten vanhana enää kauhun?

Tulostin ei tosiaan toimi. On lähdettävä. Aikataulut.

On keksittävä jostain toinen tulostin. Kirjastossa tulostaminen ei muistaakseni maksa paljon. Vanhemmillakin voisi tulostaa ilmaiseksi. Ehkä on toivioretkeiltävä sinne jokin ilta nyt kun koirakin on oppinut juoksemaan pyörän vierellä. Ja olisi päästävä kunnolla editoinnin kimppuun, leikattava mintut, silputtava, pakastettava, poimittava herneitä ja mandoldia, kesäkurpitsoita, spagettikurpitsoita, olisi ostettava kasvikuivuri ja kuivattava chiliä. Ja haluaisin kirjoittaa enemmän, kirjoittaa ja kuvata ja tanssia. Ja jossain välissä olisi ehdittävä nukkua. Tänään sentään ehdin vaihtaa perusteellisesti kissanvessanpurut ja lykätä violetin värjäyskoneen jauhamaan uutta elämää kulahtaneille kirppisvaatteille.

Olkoonkin, että retkeilen taas yötä raitiovaunulla pommikaupungissa ja odotan vain milloin koko kulkuneuvo posahtaa taivaan tuuliin. Saan sentään nukutuksi vielä.

Tartunta & helpottuminen

Kiirettä pitää, ja kuumaa. Mutta tämä kiire tuntuu erilaiselta kuin älytyöläisen kiire. Sanat eivät takerru ja pulpahtele, eikä paikasta toiseen liikkumista kehollisesti tai vaikka vain ajatuksinkin luonnehdi vanha tuttu kuumottava tempo, joka kiristyy päivä päivältä, kunnes maailma juoksee pikakelauksella ja itse koettaa kompuroida mitenkuten mukana vanhan tanssikarhun jäykkyyttään kiroillen. Hoidan käytännön asiat kuntoon, saan avaimen, varaan työhuonetta toivoen, että kaksi eri varausjärjestelmää läpättävät samaa tahtia ja samoja tapahtumia.

Ensimmäiset asiakkaat saapuvat. He sen tekevät, sen hidastumisen, kiireen naamioinnin. Tai onko oikeastaan toimeliaisuus, johon ei liity poltetta, edes kiire? En tiedä, kai tämä on määrittelykysymys. Tunnen poltteen heräämishetkissä, havahdun unesta päivään tutulla tavalla valppaana ja levottomana. Mutta kun asiakas laskeutuu pöydälle seisoaltaan tutkimisen jälkeen, unohdan kaiken palavan. On enää tämä toisen keho, sen hengitys ja tuntu. Hieron aika paljon silmät kiinni. Sillä tavoin on helpompaa keskittyä käsien välittämään informaatioon, kuulla tarkemmin toisen hengityksen ja verenkierron rytmi ja sitten se toinen, hitaampi muljahtelu, jota jotkut väittävät kraniosakraaliseksi rytmiksi. Kun toisen kehomusiikki laskeutuu kunnolla alustalle, minulle käy samalla lailla kuin tanssijoille musiikin hidastuessa ja seesteytyessä. Liikkeeni seuraavat tuota musiikkia, eivätkä vain ne liikkeet, jotka sivullinen voisi nähdä, jos hän avaisi yllättäen hierontahuoneen oven. Myös oma rytmini muuttuu, hidastuu, rauhoittuu.

Kun asiakas lähtee, minäkin haukottelen ja haluan käydä lepäämään. Nyt, kun saan itse päättää ajankäytöstäni, voin myös tehdä niin. Monena päivänä rentouteni käy niin voimalliseksi, että huolimatta monen valittamasta helteestä alan hieman väristä vilusta. Verenpaine on laskenut jonnekin hyvin alas, ja kävelen paita ja housut hiestä märkinä kämpille korttelin päähän, vaihdan kuivat vaatteet, suljen ikkunat ja lurahdan paksun peiton alle unikerälle kissojen kanssa. Nukun paksusti ja unetta nämä raukeudet.

Vompsun tila helpottuu viikon myötä, kuten ounastelen etukäteen. Hän suostuu viimein soittamaan lääkärilleen ja saa luvan nostaa lääkitysannosta. Kaiken huipuksi tapaamme eilen juhlissa toisen pakko-oireisesta häiriöstä diagnoosin ihmisen, ja Vompsu pääsee ensimmäistä kertaa juttelemaan samaa vaivaa elävän ihmisen kanssa. Kymmenisen vuotta diagnoosin saamisen jälkeen... sen täytyy tuntua ihmeelliseltä.

Vilinää ja melskettä

Paperinen joulukalenteri, joka aluksi näytti niin kovin kauniilta ja rauhaisalta, alkaa saada ikäviä piirteitä. (Enkä nyt tarkoita sitä, miten harmaa repi siitä kulman irti ja avasi kynnellä jouluaaton luukun ikään kuin uhkaillaseen, mitä SITTEN tapahtuu, kun lähdemme Lissaboniin ja kissat jäävät kotiin hoitajan kanssa... joskus harmaa osuu niin oikeaan, että hämmentyy ja joutuu oikein jankkaamaan itselleen, ettei se mitenkään voi olla tarkoitus, että se on sattuma ja vahinko vain, että se tuolla lailla berserköi juuri oikean esineen tai päivän säpäleiksi. Eilen opin senkin, että portugaliksi sanotaan "huono" maukaisemalla oikein klassiseen tyyliin. Olin tikahtua nauruun - harmaa ja pieni pannumyssykissa ovat siis aina vastanneet kysymykseeni, mitä kuuluu, närkästyneellä portugalilla, että huonoa kuuluu - vihje vihje, ymmärrä jo laittaa latzia pöytään - ja jääneet ymmärtämättömiksi.) Lumisesta metsäaukiosta, jolla tonttu koristaa kuustaa ja kettu hiihtää, alkaa tapahtua yhä enemmän. Pieni jänis heiluttaa päivän luukussa kansallisvaltion symbolia. Jänis! (Jostain syystä se tuntuu pahemmalta kuin se, että eläin hiihtää. Hiihtäminen ei ole vissiin päässäni yhtä poliittisesti latautunutta kuin kansallisvaltioaate.) Ja ylipäänsä luukuista paljastuu, miten metsäaukion rauha vähä vähältä hälvenee.

Ehkä kalenteri on suunnattu lapsille. Joillekin geneerisille lapsille, jotka rakastavat vilinää, melskettä, helinää, helskettä, kuten siinä laulussa, joka etenee hengästyttävään tahtiin. Pidän siitä laulusta mutten muista erityisemmin pitäneeni vilinästä ja melskeestä lapsenakaan. Ja tietysti tänä vuonna tämä melskeen kammoaminen korostuu eritoten, kun joudun melskeen keskelle täydeksi työajaksi joka viikko. (Oikeastaan viime viikolla parhaita hetkiä koulussa oli tentti - silloin kaikki olivat hetken ihan hiljaa. Ehkä siksi pidänkin tenteistä? En ole aiemmin tullut ajatelleeksi tätä, mutta siinä voisi olla itua.) Siten minuun iskee aamulla semmoinen olo, että oikeastaan en haluaisi avata paperikalenterista enää yhtään luukkua. Tai että ainakin joulukalentereita pitäisi olla kahdenlaisia. Sellaisia, joissa melske lisääntyy, ja sellaisia, joissa hämäränhyssy painuu yhä tiukemmin ympärille, ihan kuten (toivottavasti) oikeastikin käy.

Tuntuu kauhean vapauttavalta ja hyvältä, ettei tänä jouluna tarvitse käydä vanhempien kanssa niitä samoja keskusteluita kuin ennen. Ei tarvitse korostaa, että älkää nyt hyvät ihmiset ostako lahjoja, kun meillä on jo kaikkea, mitä tarvitsemme. (Ja silti ne ostavat aina.) Eikä tarvitse kuunnella äidin vuodatusta siitä, miten kauhean kiirettä on pitänyt, kun on täytynyt tehdä ziljoona ruokaa - siitä huolimatta, että kaikki ovat jo kymmenen vuotta ilmoittaneet tiukasti, ettei asiaan tarvitse sillä lailla kilahtaa, että voimme varsin mainiosti syödä vaikka kasvissosekeittoa, jos sillä tavalla äiti voisi olla stressaamatta ja valvomatta muutamaa edellistä yötä. Silloin kun äiti on ollut sairas jollakin tavalla, häntä on yritetty estellä tarmokkaammin, ja se on onnistunut sen aikaa, kun isä pysyy hereillä. Mutta isä menee nukkumaan jo kymmenen aikaan ja äiti valvoo vähintään kolmeen, neljään. Niinpä kun isä sammahtaa sänkyyn, äiti hyökkää keittiöön kokkaamaan salaa, kun häntä ei kerran muuten päästetä. Parhaimmassa tapauksessa hän ei sitten ole nukkunut lainkaan, ja tietäähän sen, mitä se teettää mielialalle ja parantumisprosesseille. Ja kuten olettaa saattaa, äiti tietää aivan hyvin tämän kuvion itsekin ja lupaa joka vuosi, ettei ala stressata, mutta toisinhan siinä käy. Tänä vuonna joulun kärsimysnäytelmää ei onneksi tarvitse todistaa, koska pakenemme ulkomaille.

Yllättäen äiti sanoo, että sehän kuulostaa mukavalta. Että hänkin on usein haaveillut, että voisi viettää joulun vaikka jossakin kylpylässä, missä ei tarvitsisi panna rikkaa ristiin.

Yhtä asiaa en vain ymmärrä: miksi se ei onnistuisi kotosallakin?

Tai siis, jollakin tasolla toki ymmärrän. Minullakin on omat kuvioni, jotka saattaa olla vaikea katkaista. Yksi on tuo sama juhlatohottaminen, jossa jokin kumma suuruudenhulluus saa minut valtaansa. Eihän voi millään riittää, että ystäville on tarjolla vain yksi kakku tai yksi salaatti! Ja sitten ruokaa tahtoo jäädä yli. Tosin viime aikoina olen menestyksekkäästi kampittanut tätä kestitsemismaniaa, mutta sen sivutuotteena jää usein tyhjä olo, jonkinlainen lievä pettymys siitä, että tarjolla on sitten vähän mitä sattuu ja ostotavaraakin. Se tuntuu taitojen haaskaamiselta, kun en näemmä kuitenkaan osaa olla sosiaalinen samalla pontevuudella, jolla osaan suunnitella ja toteuttaa gargantualaisia ruokalistoja. Ehkä olen jotenkin jäsentänyt asian niin, että kun en kerran ole sillä lailla viehättävä suurissa seurueissa, voin niissä osoittaa ystävällismielisyyttäni tekemällä suuret kasat hekumallista ruokaa. Hmm. No, nyt se saa luvan muuttua, aion tottua onttoon oloon. Vasta siihen totuttuani saan palata kestitsemiseen, ja jos palaan, se tapahtuu, koska tahdon niin, ei siksi, että minulla on pakkomielle asiasta.

Tuntuu kummalta, että äiti toteuttaa tuota pakkomiellettä perheen kanssa. Ehkä se osoittaa, miten eri lailla jäsennämme perheen. Äidille perhe on ehkä vähän samalla tavalla uhkaava ja vaativa kuin minulle ystävien joukko. (En nyt tarkoita, että ihmiset oikeasti uhkaisivat tai vaatisivat, ymmärrän kyllä, että ne vaatimukset ovat omassa mielessäni. Mutta olen kauhean epävarma siitä, voiko minusta pitää.) Minulle taas perhe kaikessa ahdistavuudessaan ja raivostuttavuudessaan on kuitenkin se yksikkö, josta en ole erityisemmin huolissani. Tiedän varsin hyvin, että vanhempani rakastavat minua, vaikka tekisin mitä. Samoin sisko. Me olemme vain taittaneet niin pitkän matkan yhdessä. Emme suhtaudu toisiimme erityisen pehmeästi ja empatia on usein tosi vaikeaa, mutta jonkinlainen hyväksyntä on aina olemassa.

(Olisi jännittävää saada elää edes päivä sellaista elämää, jossa perhe voisi tarjota perushyväksynnän lisäksi myös empatiaa. Olen vieraillut sellaisissakin kodeissa, joissa se näyttäisi toteutuvan, vaikka tietysti pinnalta käsin on paha mennä vannomaan. Onnelliset ne, jotka saavat kasvaa sellaisessa ympäristössä! Heille ei varmaan tulisi mieleenkään solmia ystävyys- ja rakkaussuhteita heitä huonosti kohtelevien ihmisten kanssa. Meidän muiden taas on opittava se kantapään kautta: se, että saa valita seuransa ja ettei ole järkevää hakeutua seuraan, jossa ei saa tukea eikä ymmärrystä vaan enimmäkseen moitteita ja kehotuksia tehdä sitä ja tätä. Että se ei vielä riitä, että jonkun kanssa rakastetaan toisiamme tai pidetään tai pidetään kiinni toisistamme: että on oltava myös keskusteluyhteys, hyväntahtoisuutta, molemminpuolista tietoista ponnistelua kohti toisen ymmärtämistä hänen omista lähtökohdistaan.)

Kaikkea sitä voikin sävähtää läpi mielen, kun katselee yhtä pahvista joulukalenteria. Ja kun silmät liikkuvat yli huoneen, sen monien esineiden, mitä kaikkea muutakin tulee mieleen.

Mutta nyt en mene siihen - toteanpa vain lyhyesti, että haluaisin joulukalenterin, joka etenisi samalla tavalla kuin pimentyvä ajanjaksokin. Että kalenterin kuvassa olisi pikkujoulueläimiä, laulavia eläimiä, glögikahvilaeläimiä, kaikkia kissanristiäisiä ja näkemisiä, ja että jokaisen luukun aukaisemisella niiden takaa aukeaisi helpottava, pelkistetty eleettömyys. Uni, metsä, lepo, hämärä, torkut päiväpeiton alla. Että kun kalenteri riittävästi etenisi ja luukut olisi varovasti ratkottu katkoviivoja pitkin, jäljellä olisi enää luminen metsä ja ehkä jonkin eläimen jäljet lumen halki, ja voisi astua kuvaan ja umpihumpsia jälkiä pitkin syvemmälle hiljaisuuteen ja hämmästyä sitä, miten puiden takana lumi olisikin sulanut ja aurinko kurkistaisi ikivihreiden pensaiden takaa ja hyasintit kohoaisivat metsänpohjasta sellaisina kuin ne kohoavat maasta, kun niitä ei ole varta vasten lannoitettu tiettyä juhlasesonkia varten - paljon hennompina, vähäkukkaisempina ja jotenkin tunnistettavammin kasvin oloisina, mutta yhtäkaikkisesti aivan yhtä tuoksuvina.

Valohoitoa

Ihanaa, mikä valo! Jo vesijuostessa ystävän kanssa aamulla kirkkaus vuoti ikkunasta veden pintaan, sen läpi juostessa piti melkein sulkea silmät. Raitiovaunussa kohti kotia - oli kiire, tiesin että on päivän ainoa mahdollisuus nähdä mies ennen kuin hän joutuu töihin ja palaa sieltä nukkumaanmenoaikaan, loppuun viirattuna - näin tutun, juttelimme hetken. Auringosta, totta kai. Mietin, missä vaiheessa tutuntutuista tulee tuttuja. Kai sitten kun heidän kanssaan on kerran jutellut aiemminkin ilman tutun läsnäoloa? Ei, ei minulla ole tähän sääntöä, ainakaan vedenpitävää, mutta noin sen itse sanoisin suunnilleen menevän.

Makasimme miehen kanssa sängyllä valosta sikkaralla, söimme täysyväriisistä ja purjosta keitettyä vatsantotutuskeittoa, nautimme läheisyydestä ja puhuimme paljon siitä, miten vähän olemme ehtineet vain olla. Tai siis, minä kerkiän kyllä vain olla ja ajatella ja kävellä, mutta miehellä on viimeinen yliopistokurssi meneillään ja se on aika tiivis ja vaikea, hän laskee laskujaan melkein kaikki vapaa-ajat ja koska se sujuu paremmin kampuksella, hän on yleensä siellä. Näemme vasta iltaisin, kun molemmat ovat väsyneitä ja kärsimättömiä ja tahtovat vain päästä nukkumaan. Kuinka kauan elämä voi jatkua tällaisena? Vielä kuukauden, sanoo miehen lukujärjestys. Mies oli sunnuntaina lukenut vähän blogiani ja havahtunut siihen, että olen olemassa ja ajattelen ja hermostun ja ilahdun silloinkin kun hän on siellä koulullaan laskemassa laskemistaan. Hän on ollut aika uppoutunut kurssiinsa.

Olen tietysti huomannut sen, mutta olen aika taitava keksimään tekemistä itselleni. Nytkin tänään kävin miehen lähdettyä katsomassa kasvitieteellisessä puutarhassa, olisivatko lumikellot jo nousseet. Eivät olleet, maa oli vielä lumen ja sohjon ja jään peitossa siinä, missä ne kasvavat. Mutta etelään viettävä rinne oli sula jo, ja strobusmännyn juurelta ylös killitellen taivas näytti kumman kesäiseltä. Lisäksi polut olivat vähän hyllyviä ja niissä juoksi puroja. En voinut tietenkään olla auttamatta kevättä (ja polkujen kiinteytymistä - ja samalla kurastin kengät perinpohjaisesti). Puutarhan jälkeen läksin kävelemään Kaivaria kohti ja kävin Ursulan terassilla yrttiteellä, koska yhtämittainen aamusta saakka liikkuminen tekee janoiseksi. Ursulassa on nykyisin kannussa haudutettua rooibosta, ja sitä saa santsatakin. Hyvää palvelua, kun aika monissa kahviloissa saa yrttiteekysymykseen vastauksen "joo on meillä tota vihreetä teetä".

Selvisin kävelyltä kotiin vasta viiden maissa, ja sitten menin kirjastoon palauttamaan kirjoja ja dvd-levyjä ja hakemaan saapuneita varauksia. En oikeasti ymmärrä, miten selvisin niinä vuosina, kun minulla ei ollut kirjastokorttia. Kirjasto lisää elämänlaatua tavattoman paljon! Nytkin löysin varausteni lisäksi kirjan, jossa kerrotaan eri kasvisten terveysvaikutuksista. Minusta on ihan hurmaavaa lukea, mitä kaikkea hyödyllistä saankaan elimistööni syödessäni tattaripuuroa perintömustikoilla! Katselin myös vähän Anne Tylerin romaaneita, joita minulle on suositeltu, mutta jotenkin en nyt ole romaanituulella, koska on niin monta hyvää tietokirjaa luettavana ja lainassa.

Kotiin päästyäni luin tietysti sen kasviskirjan kannesta kanteen. Palaan siihen vielä varmasti usein. Aina välillä on hyödyllistä päivittää tietämystään. Innostuin jotenkin valtavasti siitä, miten paljon kaikkia ihania kasviksia on ja miten kohta on taas kylvöaika ja että kylvöjä suunnitellessa voisi pitää mielessä myös terveysseikat - ja se on aika helppoa, koska kaikilla kasviksilla on omat terveysvaikutuksensa! Mutta jotenkin erityisesti olen nyt vaikuttunut kyssäkaaleista ja talvikurpitsoista ja punalehtisistä salaateista. Ja avokadosta. Harmillista, ettei avokado kasva avomaalla!

Tuntuu kauhean hauskalta saada syödä. Vaikka nyt on tietysti edettävä varovaisesti, vatsaparka ei ole tottunut suuriin tömäytyksiin. Söin äsken kypsän, mehevän tomaatin ja ihmettelin sen erinomaista, makeaa ominaismakua. Tomaatti myös tuntuu todella nautinnolliselta suussa. En oikein malttaisi odottaa sitä, että pääsen kohta iskemään alfalfan ituihin. Mutta vatsa on vielä tomaatista aivan ähkytännä. (Se olikin sellainen todella suuri tomaatti kyllä.) Ei auta kuin odotella ja juoda varovasti yrttiteetä.

On vaikeaa olla muuta kuin iloinen ja kiitollinen, vaikka eilen illalla minulla olikin kurja olla ja tunsin itseni kauhean hankalaksi ihmiseksi, kun en vain osaa haluta elämältä sitä mitä tämänikäisiltä naisilta oletetaan ja mitä niin monet muuten mukavat ihmiset osaavat, lapsia ja ruuhkavuosia, ja ahdistuin kutsusta, jonne menijät kaikki muut ovat juuri synnyttäneitä tai raskaita, enkä löytänyt itsestäni mitään halua mennä sinne vaikka pidänkin kaikista kutsutuista yksitellen - minusta se olisi täysi katastrofi: joko minulla olisi näyttävästi kurjaa tai sitten polkisin itseäni ja minulla olisi piilotetusti kurjaa ja vetäisin vain reipasta iloista roolia ja ehkä jossain vaiheessa suuttuisin kipakasti, tai sitten toiset joutuisivat tai siis jotenkin vain päätyisivät koko ajan olemaan varovaisia ja hissuttelemaan ilmaisuissaan, koska he kaikki kyllä tietävät, miten ahdistavina ja pelottavina koen perheellistymisen prosessit; joka tapauksessa se tapaaminen sujuu epäilemättä parhaiten, jos en ole mukana, ja niinpä olen päättänyt olla menemättä mammagatheringiin - ja mielessäni pyörivät itsepäisesti toisen ystävän sanat, että ehkä onkin niin, etten edes halua yrittää olla perheellisten ystävä, heräsin siihen monta kertaa yön aikana ja olin huolissani siitä, että onko tosiaan niin vaikken oikein tajuakaan sitä tietoisella tasolla, mutta tänään nuo sanat ovat menettäneet merkityksensä, koska olen ehtinyt kävellessä ajatella ja tajuta, ettei se ihan niin ole. On ihan eri asia jutella yhden tietyn ryhmän edustajan kanssa erikseen, siinä on ihan toisella tavalla mahdollista hakea yhteistä pohjaa, kuin tunkea itsensä tilanteeseen, jossa toisten ryhmäinto on (aivan ymmärrettävistä syistä) huipussaan ja jossa itse on ainoa ulkoryhmäläinen, ja sellainen vielä aika itsepäisesti ja varmasti siitäkin huolimatta, että aivot piippaavat koko ajan "virhe". En pidä sellaisista itsetietoisuuden tiivistymistä. Kommunikoin ihmisten kanssa mieluiten sillä lailla että jaksan pysyä joustavana ja empaattisena ja kuuntelevana eikä minun tarvitse mennä sellaiseen defenssiin, että istun kuvaannollisesti sormet korviin tungettuina ja olen vihainen siitä, etten ole osannut välttää näin ilmeistä paskanakkia. Olisi tietysti kätevää olla täydellinen ja kaikesta ärsyyntymätön, mutta se taitaa olla turha toive!

Aurinko on kyllä kummallinen lääkitsijä. Se, mikä tuntuu iltaisin ihan mahdottomalta itkuisuuden ja pelokkuuden ja ahdistuksen spagettioksennusvuorelta, purkautuu aamulla ja päivällä aika helposti selkeisiin yksittäisiin tekijöihin. Mutta hitto että omista rajoistaan kiinni pitäminen on kauhean vääntämisen ja itsetutkiskelun takana. Ei kai se osoita muuta kuin sitä, miten monesti varhaiset yritykset asettaa omat rajat on kyseenalaistettu, kielletty tai tehty naurunalaisiksi. Tai on saatu vain raivokohtaus, ja vähitellen on itse käynyt säikyksi ja alkanut ounastella, että on parempi olla katkera omasta kyvyttömyydestään pitää puoliaan ja vihata itseään sen takia kuin tuottaa toisille kenties levottomuutta tai mielipahaa. Tai varhaisemmassa muodossaan: että on itse hirviö, että oma tahto on jotenkin paha ja hirviömäinen ja tuottaa pelkkää surua ja riitaa ja että siksi se olisi vaimennettava. (Mikä vie aika lähelle itsen eliminoimista.) Mutta toisaalta, rajoista kiinni pitäminen tuottaa vain kenties mielipahaa ja sekin on yleensä hälvennettävissä... yleensähän ihmiset kyllä ymmärtävät, kun jonkin asian selittää, mutta silti aika usein huomaan, että uskon ainakin heti jostakin levottomaksi tultuani jääräpäisesti, että ei, he eivät haluakaan ymmärtää, että he varmasti loukkaantuvat, ja niin edelleen. Se on kyllä rasittavaa! Olisi paljon mukavampaa, jos ensireaktio olisi, että loukkaantuvat jos loukkaantuvat, että se on toisten valinta, jos itse kuitenkin tiedän tarkastelleeni tilannetta monelta näkökannalta ja tehneeni huolellisesti skenaarioita ja päätyneeni lopulta mielestäni parhaaseen mahdolliseen ratkaisuun kaikkien kannalta.

Onneksi on aurinko ja aurinkokäveleminen, linnunlaulu ja lumesta sulavan veden äänet. Niiden avulla on helppoa virittyä toiveikkuuteen ja päättää tuosta noin vain, yön vatkuttamisen vastakohtana (tai ehkä sen alustamana), että kylläpä vain, minulla on myös oikeus kieltäytyä jostakin kutsusta, vaikka ihmiset kuinka huolestuisivat ja pyörittelisivät päitään. Eivät he voi päättää minun puolestani, koska eivät he elä tätä kehoa eivätkä joudu kuuntelemaan näitä tunteita. (Ja samalla tavalla, minä en voi päättää heidän puolestaan heidän reaktioitaan ja tunteitaan: ne ovat heidän asiansa. Mutta on aika vaikeaa olla ottamatta kannettavakseen toisten reaktioita, suhtautua niihin rohkeasti ja toiveikkaasti.)

Ehkä silläkin on osuutta asiaan, että olen saanut syödä. Huomaan syömisen tuovan itseeni päättäväisyyttä ja tarmokkuutta. Tuntuu, että voisi kävellä maailman ääriin saakka ja lukea kaikki kirjat ja kuunnella vielä kerran elokuvan soundtrackin.

Ja sitten nyt on äkkiä taas yö ja pimeää... mutta se tuntuu levolliselta ja hyvältä. Saa nukkua, luksusta viime yön jäljiltä.

Yleensä olen ollut väsynyt pimeän tullen, mutta nyt olen aika energinen ja hyväntuulinen ja huomaan miettiväni jo huomista päivää ja sen haasteita. Ja ajattelen niitä pienenpieniä reikiä lumihangessa, joihin kurottui joidenkin perennojen pienenpieniä lehdenalkuja vihreinä kuin mitkä. Ehkä ystävä on oikeassa: ehkä kohta voi nähdä krookustenkin kukkivan!

Toivottaa joulua

Uh, olisihan se pitänyt arvata. Kun otin eilen rauhassa, herään nyt tänä yönä ensimmäistä kertaa kello 00.13 ja olen varma siitä, että on aamu. (Menimme nukkumaan kahdeksalta, jotta saisimme molemmat riittävästi unta tämän päivän koetoksiin; mies lähti töihin puoli seitsemältä eli tunti sitten ja minä olen läpikäynyt sähköpostikirjeenvaihtoani.) Juon valerianateetä, valvon tunnin tai pari ja nukahdan. Herään uudelleen vähän vaille viisi. Päätän, etten enää yritä taintua. Jos minulla on joulustressi, minulla on joulustressi ja sillä hyvä. Tiedän kyllä, millainen olen: laskeudun lepoon vasta kun asiat ovat mielestäni reilassa. Eivätkä ne ole.

Ison kameran akuista on varaus loppu, pieni kamera akkulaturi pussissaan on kadoksissa. Eläinlääkäri on pannut lapun luukulle eikä Lohen maksasairaan ruokaa saa apteekistakaan, joten ostan vanhojen kissojen ruokaa samasta ruokasarjasta, mutta näitä joita myydään lemmikkikaupoissa, ei eläinlääkärissä, ja rukoilen kädet olkapäihin saakka ristissä, ettei Lohen maksa ärtyisi ennen uutta vuotta tai välipäivää tai milloin sitten eläinlääkäri aukeaakaan. (En muistanut katsoa, aloin itkeä kun näin lapun eläinlääkärin ovessa ja tarvoin pää sekavana keskustaan peläten, että kyvyttömyyteni varautua riittävästi etukäteen vielä koituu kissan kohtaloksi.) Lakanoita ei ole vaihdettu ainakaan kahteen kuukauteen. Jouluvalot on sentään viritetty. Keittokomeron edessä eli futonin ja tyynyjemme vieressä on lattiaan kovettunut valtava klöntti ammoista aamiaista.

Vii Voanissa oli eilen niin valtava jono, etten valmiiksi raskaine kasseineni enää jaksanut sinne. Katselin jonoa kamelina ovelta ja ajattelin, että jos tuossa menivät meidän joulutempehimme, sitten menivät. (Joseph Brodsky on aivan oikeassa siinä, että elintarvikeosastoilla on loskaa ja jokainen on oma kuninkaansa ja kamelinsa; odotan hurjasti kuningasvaiheen alkamista mutta se ei ole vielä missään näköpiirissä ellei sillä sitten tarkoiteta vallasta aiheutuvaa stressiä.)

Täytyy kai siivota. Joulusauna olisi yhdeltätoista, koetan ehtiä sitä ennen. Jos en ehdi, sitten menen saunaan myöhemmin, vaikka eri aikaan kuin ystävät. En haluaisi enää kiirehtiä enkä stressata. Mutta on ihan selvä, että eilen toikkaroituani itkuisana ja liian vähän nukkuneena etsimässä kissanruokaa ja sitten vain maattuani sängyllä itkien tajuamatta edes, etten ollut syönyt mitään koko päivänä, ja siten siivouksen pahasti kesken jättäneenä en oikein kykene rentoutumaan saunaan, jos en saa kaikkea tehtyä. Kello on nyt vähän vajaa kahdeksan aamulla. Ei minua häiritse sellainen pieni sotku, mutta näkisitte tämän kämpän... tämä on ihan karmea läävä, joka näyttää juuri siltä, että toinen asukeista on kääntänyt kirjaa kaksi kuukautta uhraamatta puolta ajatusta siisteydelle ja viihtyisyydelle ja toinen asukeista on tehnyt ylitöitä marketissa ja käynyt tuulivoiman intensiivikurssilla Otaniemessä eikä hänkään ole kotona jaksanut kuin maata ja hämmästellä, mihin kaikki virta on kadonnut.

Jouluvalot olemme sentään virittäneet ja eilen ostin ruokaa. Mutta unohdin monta asiaa, kun olin niin väsynyt ja itkuinen.

Joinakin jouluina laskeutuminen rauhaan on tuntunut helpolta, mutta tänä jouluna se ei näytä onnistuvan millään. Toivoa ei ole silti vielä menetetty. Onhan minulla tässä kolme tuntia ja viisitoista minuuttia aikaa jonottaa kaupasta loput, eilen unohtuneet ruoat, järjestää kotona hujan hajan lojuvat paperit ja tavarat, etsiä akkulaturi ja laittaa akut latautumaan, vaihtaa lakanat ja pestä edelliset, imuroida ja siivota vessa. Phuuh. Tai oikeastaan, koska mies pääsee vasta puoli kahdelta töistä, niin onhan minulla aikaa hyvinkin neljä tuntia ja risat, jos vain menen saunaan myöhässä. Saa nyt nähdä. Enemmän minä stressaan siitä, että saan kaiken tehtyä ennen saunaa kuin siitä, ehdinkö yhtäjalkaa ystävien kanssa saunaan. Olenhan edellisinä jouluinakin selvinnyt ilman heitä, koska olen ollut kipeänä, ja arvaan, että jos menisin joulusaunaan asiat hoitamatta, ei siellä kuitenkaan tuntuisi kivalta. Olen ollut sillä lailla tunnollinen, että jos minun mielestäni jokin on tarpeellista hoitaa, minussa riehuu pieni berserkki sinne saakka, että olen tyytyväinen. Voi olla, että muutun tästä, mutta en liene vielä muuttunut. Raivostuttavaa, mutta antaa olla.

Joka tapauksessa, nyt aion tarttua toimeen eli vaihtaa lakanat ensiksi ja edetä sitten kohta kohdalta kunnes olen tyytyväinen.

Samalla pontevuudella ja järjestelmällisyydellä toivotan sinulle hyvää joulua! Toivottaisin mieluusti myös suorittamattomuutta, mutta tunnen itseni hieman jääviksi aiheuttamaan sen suuntaisia paineita...;)

Isänpäiväaskartelua

Askartelen isälle cd-koteloa Puppini Sistersin levyyn. Kotelossa on kirkkaat värit ja sydämiä. Samalla ajattelen, miten monenmoisia isäsuhteita tiedän. Omianikin on ainakin kaksi, karkeistettuna, sekä toki monia välimuotoja ja vaiheita, jotka eivät sovi täysin kumpaankaan tiloista. Ajattelen ystävää, joka voi sytyttää enää kynttilän isäsuhteelleen ja sitten tuota samassa tilassa kanssani asuvaa miestä, joka soittaa isänsä kännykkään tietäen, ettei tämä vastaa, ja kun vastaaja naksahtaa päälle ja käskee persoonattomalla äänellä jättämään viestin numerolle, hän sanoo, kirjakielisesti ja pingoittuneesti (kuten aina isälleen puhuessaan): "Hyvää isänpäivää Sinulle, isä." (Ison äSsän kuulee.)

Annan isälle Puppini Sistersiä, koska isä kaipaa varmasti iloa ja energiaa. Puppineille ei oikein voi olla hymyilemättä. Ja isä pitää Andrews Sistersistä, Puppinien esikuvasta, joten voisin kuvitella hänen pitävän Puppineista. Mutta en nyt ryhdy kuvittelemaan mitään ja painan mielestäni ajatuksen äidistä, joka ei pidä musiikista vaan pitää sitä kaikkea melskeenä, ja hänen harmistuksestaan, kun isä kuitenkin haluaa uteliaisuuttaan ja ehkä hieman kohteliaisuuttaankin kuunnella levyn heti. Pahinta äidin kannalta on, jos isä pitää musiikista. Silloin isä saattaa soittaa levyn useampaan kertaan ja riite ritisee huoneen poikki. Mutta siitä selvitään, tämä näytelmähän on toistettu jo kymmenet kerrat ja ne ovat edelleen naimisissa ja äiti on kuitenkin normaalisti töissä kuutena päivänä viikossa yli kymmentuntisia päiviä, joten isä voi enimmäkseen kuunnella musiikkejaan äitiä ärsyttämättä. (Niin, minäkin ounastelen, että äidin eläkkeelle jääminen saattaa tuntua aluksi hieman tanakamman ydinlatauksen räjähtämiseltä.)

Minun on joskus vaikeaa suhtautua isään, koska eihän minulla ole vain yhtä isää. (Eikä asiaa helpota, ettei ole myöskään vain yhtä minua, tietynlaista, tietyin tavoin reagoivaa tytärtä.) Kun isä ajaa autoa, hän suoltaa naiskuskeja halventavia kommentteja ja muutenkin haukkuu muut tiellä liikkujat pataluhaksi. Hänen mielestään on oikeutettua ajaa vanhoilla vihreillä, koska liikenteen sujuvuus tarkoittaa, ettei tarvitse pysähtyä "turhaan". Tällaisina hetkinä pelkään hieman isää ja tunnen suurta vastenmielisyyttä, koska tajuan kuuluvani monin tavoin hänen halveksimiinsa luokkiin: ensinnä, olen nainen (joskin hän myöntää, että minulla on "naiseksi poikkeuksellisia ominaisuuksia" kuten ajoissa lähteminen, meikeistä hössöttämättömyys ja suorapuheisuus), ja toiseksi, olen niitä hankalia tyyppejä, joiden takia tarvitaan liikennevalot muuallekin kuin risteyksiin: kävelen ja pyöräilen. Sitten on se isä, jonka muistan lapsuudesta: isä, joka soimaa milloin mistäkin ja kiihtyy hetkessä valtavaan äkeyteen ja vihaan. Sen isän kanssa tunsin aina olevani este, tiellä ja epäonnistunut, paitsi niinä harvoina hetkinä, kun hän keksi haluta leikkiä kanssani. Silloin hän osasi olla hurmaava, mutta niitä hetkiä oli vain harvoin ja leikit toteutettiin isän ehdoilla. (Huomaan itse toistavani kaavaa tuttavien lasten kanssa, ellen pidä varaani, ja se saa minut ajattelemaan, että on järkevintä olla hankkimatta itse lasta.) Eritoten muistan ne sen isän, joka suuttui, kun olin saanut äidin itkemään epäonnistumistaan kasvattajana. (Ja se ei ole vaikeaa, koska äidillä on aina läsnäoleva pelko tästä seikasta ja hän tarttuu helposti pieneenkin erimielisyyteemme todisteena siitä, että hän on epäonnistunut kasvattajana. Aikaa myöten olen käynyt vähän säikyksi asian suhteen ja mietin, tarkoittaako hän epäonnistumisellaan kasvattajana myös sitä, että olen epäonnistunut kasvatettavana. Ei välttämättä, vaikka se häivähtääkin mieleen ja on vaikeaa ajatella näyttävänsä onnistuneelta vanhempien silmissä, kun he kerran järkyttyvät jostakin minusta ihan positiivisesta tai neutraalista seikasta niin kovin.) Se isä sanoi varsin suoraan, että olisi parempi, ettei minua olisi koskaan syntynytkään. Kun sitten olin riittävän suuri kysymään, eikö olisi ollut parempi olla hankkimatta lasta, jos sitä ei kerran halunnut, isä vastasi (vihaisena, tietysti), että kyllähän he halusivat lapsen, kovastikin, mutta että jos he olisivat tienneet etukäteen, millainen minusta tulee, hän ainakin olisi perääntynyt hankkeesta. Tämä kaikki kitkaa edelleen sen isän kanssa, jota menen tänään tapaamaan.

Nykyään isä on nimittäin kuin toinen ihminen. Laman aikana hän joutui myymään osuutensa firmasta ja jäi työttömäksi. Äkkiä se kiireinen, stressaantunut ja räjähdysherkkä ihminen vain makasi sohvalla, nukkui suurimman osan vuorokaudesta ja kävi hidaspuheiseksi ja - se tuntuu tosiaan sopivalta sanalta - vanhaksi. Hän ei enää juossut kilometrien lenkkejä. Jokin hänessä murtui. Äiti oli huolissaan, mutta minusta isä tuntui turvallisemmalta näin. Jälkeenpäin olen ajatellut, että hän varmasti jotenkin pysähtyi samalla tavalla kuin itse pysähdyin edellisen suhteen loppumisen jälkeen. Koko vanha arvostusten rakennelma kaatui, ja jäljellä oli pelkkää tomua. Isää eivät kiinnostaneet myöskään ne tähtitieteen ja fysiikan opinnot, joista hän tapasi haaveilla ääneen vielä tehdessään yli kuusikymmentuntista viikkoa (ja sivulauseessa tuoda esiin, että hän olisi ryhtynyt niihin, ellei meitä lapsia olisi ollut hankaloittamassa arkea). Äkisti hänellä oli aikaa vaikka mihin, eikä hän halunnutkaan mitään. Kiire oli lakannut.

Meni silti vielä kauan ennen kuin isä alkoi vaikuttaa levänneeltä. Kauanko? Vaikeaa sanoa. Ehkä kolme, neljä vuotta. Vähitellen hän nousi kuopastaan ja muuttui siksi isäksi, joka hän enimmäkseen on siellä vieraillessani. Tästä isästä lapset ovat hänen oikeastaan ainut ilonaiheensa ja tätä isää harmittaa, ettei hän ehtinyt olla enemmän meidän kanssamme silloin kun asuimme kotona. Tämä isä myhäilee ja kertoo vitsejä. Kun kysyin häneltä jokin aika sitten, eikö meistä ollut kauheasti harmia ja huolta, hän melkein suuttui. "Lapsista on pelkkää iloa ja he ovat ainoa todellinen ilo maailmassa!" hän julisti. Koska muistan toisenlaisen isän, kiireisän ja tämän todellisuuden ilmeisesti paremmin kuin isä itse, en kykene vakuuttumaan hänen sanoistaan aivan samalla tavalla. Uskon kyllä sen, että hänestä tuntuu nyt siltä. Mutta myös se toinen isä, se varhaisempi, on aivan yhtä todellinen.

Kun luen stereotypioiden valloilleen tulvahtamisesta päättelyssä, joka suoritetaan kiireessä tai ylikiihtyneessä tilassa, en voi olla ajattelematta isän monisärmäisyyttä. Miten uskomattomasti elämän tahdin hidastuminen vaikuttikaan häneen! Äkkiä hänellä oli aikaa antaa itsensä rauhoittua tilanteissa, jotka tuntuivat ongelmallisilta, odottaa ja katsoa, josko tilanne jotenkin leppyisi itsestään. Ennemmin hän selvästi halusi ratkaista kaiken kerralla, nyt ja heti. Ikään kuin ihmissuhteissa sellainen ratkaisumalli voisi toimia. Tunnistan kiireen ja suorituspaineiden vaikuttavan itseeni hyvin samalla tavalla: minustakin tulee helposti kärsimätön ja äreä, ja kaikesta jännittämäni ponnistuksen hidasteista tulee äärettömän vastenmielisiä, ellen pakota itseäni pysähtymään ja vetämään henkeä ja miettimään asioita. Se on kumma äilähdys: Hitto, että senkin ihmisen pitää olla niin saatanan hankala. Pitää nyt jotkut helvetin tuparit. Miksi juuri tällä viikolla? Nyt sitten pitäisi jaksaa ja laittautua ja varmasti ne ihmiset on kaikki ihan tuntemattomia ja jaksankohan edes olla ystävällinen niitä kohtaan. Ehkä pitäisi jäädä kotiin ja vain nukkua. Ei auta kuin pysähtyä tuohon ajatukseen ja pakottaa itsensä tunnistamaan se tosiseikka, että saadessaan kutsun oli siitä iloinen ja että jonakin toisena viikkona tupareita varmasti odottaisi päivätolkulla ja että nytkin sinne tulee varmasti monta ihmistä, joiden näkemisestä tulee hyvälle tuulelle. Ja ainakin on hetkeen jännittämättä suorituksiaan. Jos päättää mennä; joskus päätän ja joskun en, mutta en pidä siitä, että ärisen mielessäni ystävällisyyden osoituksille. Se ei vain ole reilua ja tahdon ainakin tunnistaa tämän seikan, vaikka päättäisin sitten jäädäkin kotiin.

Isällä ei tietenkään ollut aikaa tuollaisiin pohdintoihin ennemmin. Kun muutin kotoa, ajattelin hänen olevan ikionnessaan päästessään minusta eroon. Hämmennyin kovasti, kun isä tapasi tulla soittamaan ovikelloani ja tuomaan torilta ostamansa leivän tai hedelmiä. Hän ei halunnut puhua sen kummemmin, ojensi vain tuomisensa ja hymyili ujosti ja lähti. Kun kysyin asiasta äidiltä, äiti kertoi isän olevan hurjan huolissaan siitä, osasinko laittaa ruokaa ja söinkö tarpeeksi ja heräsinkö ajoissa luennoille. Se tuntui hassulta, koska olin kokannut vanhemmille jo monta vuotta.

Ilman äitiä olisi suuttunut isälle varmasti paljon pahemmin. Äiti on kaiken aikaa jaksanut vetää minut syrjään ja muistuttaa kerran toisensa jälkeen, että vaikka isän palaute saattaakin olla valtapuolin negatiivista ("Ajattele nyt sen äitiä, mitä muutakaan se voisi olla!" - vaikka minua ihmetytti ja ihmetyttää edelleen, että sitten äiti kuitenkin jätti minut päiviksi tuon saman mummun hoiviin, ilmeisesti luottaen johonkin ihmeenkaltaiseen voimaan, joka onnistuisi kannattelemaan minun päätäni tuon kiukuttelun ja moitteiden ropinan yläpuolella; minusta on ihan selvää, miksi kukaan meistä neljästä mummun kotona hoitamasta serkuksesta ei ole koskaan onnistunut sopeutumaan erityisen hyvin ryhmiin ja miksi meitä kaikkia luonnehtii kumma surumielisyys), hän kuitenkin tarkoittaa hyvää ja rakastaa minua ja siskoa enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Ja jotenkin, niin kummallista kuin se onkin, äiti on näyttänyt näin sanoessaan puhuvan totta, ja vaikka välillä minusta tuntuikin, että hänen tapansa tulkita isän käytöstä ja motiiveita oli aivan käsittämätön, jollakin tasolla uskoin äidin olevan oikeassa. He - sekä äiti että isä - vain selvästi ymmärsivät hyvän tarkoittamisen ja rakastamisen jotenkin aivan eri tavalla kuin minä (silloin ja nyt).

Isän ajatteleminen on vaikeaa, koska samalla on ajateltava äitiä, enhän tunne heitä erikseen, eivätkä he tee asioita erikseen. (Isä hermostuu, jos äiti yrittää vähänkään harrastaa jotakin omin päin, käy vaikka astangajoogassa tai pilateksessa tunnin, pari viikossa, ja erikseen matkustamisesta nyt ei voi edes puhua.) Minusta tuntui pitkään siltä, että ansaitsin vain isän moitteet ja kiireisyyden ja että äidin lempeys ja surullisuus oli liian hyvää, se myötätunto itketti, koska ajattelin, etten ansaitse sitä. Sitten myöhemmin asetelma pyörähti päälaelleen, kun murrosiän tullen aloin vastustaa äidin ajatusta, että "rajat luovat turvallisuudentunnetta" - rajat tarkoittivat tässä tapauksessa kieltämistä "koska minä sanon niin ja oikeasti sinä tarviset tätä kieltoa". Tuossa vaiheessa aloin uskoa isän raivoa, koska se oli kummasti linjassa oman äitiin raivostumiseni kanssa. Äiti näytti hetken kaksinaamaiselta kontrollifriikiltä, joka teki meidät muut hulluiksi. (Jep, on kovin kätevää joskaan ei kovin reilua syyttää toista malttinsa menettämisestä.) Säälin isää, jonka oli kestettävä äitiä. Sitten onnistuin taas kolhimaan itseäni ja huomasin äkisti, etten uskaltanut turvautua kuin äitiin. Isä oli yksinkertaisesti liian arvaamaton. (Nykyään ajattelen, että olin siinä väärässä. Varmasti hän olisi auttanut, mutta minulta puuttui luottamusta.) Nykyään minusta tuntuu, että pystyn tarkastelemaan näitä kaikkia näkökulmia yhtä aikaa ja se tekee jotenkin vanhempien tapaamisesta raskasta. Näen niin paljon hyvää ja niin paljon suhteitamme vahingoittanutta ja on vaikeaa olla tyytyväinen itseensä kun muistaa, miten raivoissaan on välillä ollut vanhemmilleen, vaikka oikeastaan kai heille pitäisi olla pohjattoman kiitollinen niin monesta seikasta.

Mutta se kaikki on tavaton sotku, jo pelkästään yhdenkin vanhemman kohdalla. Isä otti minut kiinni hypätessäni keinusta ja mursi oman sormensa, jotten iskeytynyt asfalttiin. Sitten hän kertoi, että olisi parempi, ettei minua olisi olemassakaan. Siitä huolimatta olen siskon kanssa hänen elämänsä ainoa aito ilo.

Koetan tunkea tätä tursuilevaa tunnemassaa jotenkin rajojeni sisäpuolelle. En voi olla ajattelematta kaiken tämän yhteydessä niitä uutisia, joiden mukaan työviikkoa voisi pidentää. Aivan kuin lapset eivät maksaisi siitä perinteisissä perheissä. Tai ystävyys; se tukirakenne, joka antaa elämälle mielekkyyttä paljon enemmän kuin loistavuus ja suoriutuminen. Eihän elämä nyt mikään loputon resurssikenttä ole. Tai ainakin minusta tuntuu selvältä, että tuollainen 20-30 -tuntinen työviikko on ihanteellinen. Se pitää mielen vireänä ja estää pahimmat masennuspuuskat, mutta ei toisaalta vedä niin venttiin, että sen jälkeen suhtautuisi toisiin ihmisiin pelkkinä ikävinä, huomiota vaativina esteinä. Epäilemättä yksilöllisiä (ja vuodenaika-) eroja työteliäisyydessä esiintyy, mutta minusta näyttää, että neljänkymmenen tunnin työviikko saa useat ihmiset äreiksi ja kuudenkymmenen tunnin viikko vasta tekeekin heistä melkoisia mörköjä.

Tuntuu hauskalta, että vihainen isä alkaa olla yhä enemmän pelkkä muisto. (Etenkin kun en mielelläni astu hänen autonsa kyytiin.) Nykyään hän näyttää huomaavan, jos minua huolestuttaa jokin asia, jos vähän itkettää tai jos selvästi innostun jostakin. Hän pystyy kuuntelemaan näitä pieniä vihjeitä ja ohjaamaan omia vasteitaan myötäkarvaan, ihan kuten minäkin pystyn. En usko olevani väärässä arvellessani, että häneltä puuttui kyky kuulostella toisen tilaa silloin ennen. Eihän ole mitään järkeä huutaa jo valmiiksi pelokkaalle lapselle, esimerkiksi. Kun katsoimme kuvia joitakin vuosia sitten, hän sanoi: "Minua aina ihmetyttää kun katson näitä kuvia, että miksi sinä olet niin kauhean pelokkaan näköinen monissa näistä. Mitä ihmettä sinä oikein näissä pelkäät?" En henno kertoa isälle, että minusta nuo vuodet ovat kätevimmin kiteytettävissä sanalla "helvetti". (Siksi minusta tuntuu hullulta, että Godardin elokuvassa helvetti-osio kuvasi sotaa; sota on vaikeampi kuvitella kuin alle kymmenvuotiaan maailma.) "Jaa, kai minä pelkäsin vaikka mitä. Että minut laitetaan vankilaan tai annetaan pois. Että kaikki tuijottavat äkkiä minuun päin. Jotain sellaista. Etkö muista, miten pelkäsin?" vastaan puolihuolimattomuutta äänensävyssä tavoitellen. (En tahdo säikäyttää isää.) Isä näyttää hämmentyneeltä ja pudistaa päätään. Hän ei muista minun pelänneen. "Et sinä minusta pelännyt. Enkä muistanut, että sinä olisit kuvissakaan näyttänyt pelokkaalta. Olen huomannut sen vasta hiljattain."

Jätän sanomatta, että ehkä hän huomaa muutoksen: etten enää pelkää sillä tavalla. Ehkä muutos on ollut niin vaivihkainen, ettei hän ole huomannut sitä sen tapahtuessa. Ehkä kymmenen vuotta sitten en näyttänyt lapsuudenkuvissa vielä pelokkaalta (senhetkiseen tilanteeseen verrattaessa)? Eihän isäkään aina tuntunut pelottavalta ja vihaiselta - oikeastaan havaitsin nekin piirteet vasta sitten kun hän oli jo muuttunut. Vasta silloin saatoin herpaantua tilanteesta ja tajuta pelänneeni kovasti. Miltä se sitten tuntui? En vain osannut oikein luottaa häneen ja hämmennyin kun heräsin siihen, että itkin, kun hänet oli unessa tapettu väkivaltaisesti, enkä ollut varma, olisiko minun kuulunut itkeä sillä tavalla. (Useimmat kai sanoisivat, että olisi kummallista, jos ei itkisi, mutta ei se minusta tuntuisi kummalta, ollenkaan. Minusta tuntuu ja etenkin tuntui paljon kummallisemmalta, että itkin.)

Isälle on tärkeää, että häntä mennään tervehtimään. Hän on kysellyt asiaa äidiltä niin paljon, että tämä soittaa ja puolittain käskyttää minut vieraisille, vaikka näimme vasta viime viikonloppuna viimeksi ja olin kuvitellut sen kuittaavan isänpäiväasiankin.

Mikäs siinä, ajattelen cd-levylle kuorta askarrellessani. Paljon punaista, isä pitää punaisesta, iloista laulua. Tuntuu hurjalta huomata, kuinka nopeasti isä vanhenee. Mutta luulen, että tämä on silti hänen parasta aikaansa. Hänellä on kerrankin aikaa hymyillä ja hän on voittanut jo monta aiemmin piintynyttä ennakkoluuloaan. Heillä on nykyään palstakin, isä tykkää kaivella mullassa ja haastella niitä näitä naapuripalstojen ihmisten kanssa. Meillä on yhä enemmän puhuttavaa ja tiedän isän ilahtuneen kovasti, kun menin naimisiin. "Se on sellainen romantikko, on aina ollut", kuten äiti asiasta tuhahti. (Äidillä ei selvästi ole liiemmin illuusioita avioliittojen suhteen.)

Tuntuu hauskalta tietää, että minua odotetaan, vähän samalla tavalla kuin tuntuu hauskalta tietää, että minua odottettiin kovasti ennen kuin synnyin tai vähän samalla kuin tuntuu surulliselta, että välillä kaiken piti sujua niin vaikeasti, mutta ei kai se ole niin vakavaa, se on ohi jo eikä tilanne missään vaiheessa kärjistynyt sellaiseksi, että olisi tapahtunut jotakin anteeksiantamatonta.