Itkuisuus ja tuhovietti

Joinain päivinä tuntuu täysin mahdottomalta kestää omaa tyhmyyttään. Tyhmyyttä: hyväuskoisuutta, helpostisäikäytettävyyttä, tuntua siitä, että ymmärtää jostain jotain, ja varsin pikaista korjausta asiaan, että ei, ei ymmärrä. Konteksti, jossa tyhmyys paljastuu, ei vaikuta yhtä olennaiselta. Joskus on turvallista paljastua vihamielisessäkin seurueessa. Jokin itsessä vain toimii sillä tavalla, että on helppoa vähän kohauttaa harteita ja sanoa puoliäkeästikin, että joo niin, no en mä nyt kaikkea tajua, sori vaan. Tai nauraa vähän ajatustensa hupsuudelle. Ja toisina päivinä riittää melkein mikä vaan vastoinkäyminen, tyyliin maton reunaan kompastuminen niin ettei kukaan näe, ja äkkiä sitä nieleksii itkua ja ajattelee, että no niin, tällaiset idiootit olisi saanut abortoida sikiövaiheessa pilaamasta sivistynyttä maailmaa.

Tuhovietti voi suuntautua monella tapaa. Joskus voi tuhota tekstin tai peruuttaa tapaamisen, josta tulisi hyvälle tuulelle. (Koska ei mielestään ansaitse sellaista - mitä roskaa, jälkikäteen, moodin ulkopuolelta tarkastellen.) Joskus haluaa tuhota vaikkapa blogin tai muun virtuaalisen profiilin tai ehkä ne kaikki, todisteet idiotismista. Ja aina välillä haluaa tuhota myös fyysisen kehonsa, tuon idiotismin tyyssijan.

Se on niin turhaa. Jos on päättänyt olla tuhoamatta kehoaan, on ajanhaaskuuta vatvoa sitä, että jos kuitenkin, ja mitä artefaktien tuhoamiseen tulee, eihän idiotismi mihinkään katoa tuhoamalla sen jälkiä. Mutta tunnistan tuon tuhoajatuksen kyllä niinä harvoina hetkinä kun jokin minussa romahtaa enkä mitenkään kestä elää posterasmusrotterdamilaisessa maailmassa. En kestä, mutta sitä kestämättömyyttä kestää ehkä vartin tai pari tuntia tai maksimissaan muutaman päivän.

Enimmäkseen en koe tällaisia. Mutta joinakin päivinä niin käy, varoittamatta. Olen parsinut yhteen johtolankoja vuosikaudet ja tiedän joitain romahdusta edistäviä asioita: kuukautiskierron loppupuoli, talvi, ei liikuntaa samana tai edellispäivänä, alkoholia muutaman päivän sisään. Yritän liikkua ja odotan vaihdevuosia. (Toivottavasti ne eivät viritä kaikenaikaisesti tällaiseen tilaan; lapsena minulla oli kyllä vaikeampaa kuin hormonaalisena toimijana mutta koetan ajatella myönteisesti ja attribuoida vaikeudet lapsuudenperheessä asumiseen.)

Näinä hetkinä muutamina ymmärrän parin sekuntinkymmenyksen ajan niitä, jotka poistavat blogistaan lukuja tai facebookista älyttömyyksiään. Mutta se on hyvin lyhyt ymmärrys. Totta kai ihmiset saavat tehdä niin, en minä sitä, mutta en oikein osaa tajuta sitä lopulta sittenkään sisältäkäsin, vaikka tuhovietti hetken riehuukin minussa. Koska en usko, että itse oppisin lopulta suhtautumaan rakentavammin virheisiini, jos koettaisin kaivaa ne piiloon. Jos onkin raskasta olla tyhmä, entä sitten. Sama raskaus painaa kaikkia.

Tuon tyhmyyden takia, näin ajattelen, en voi kai koskaan ajatella, etten voisi olla hyväksikäytettävisä ikävien ideologioiden ajamiseen. En osaa demonisoida selkeästi väärin tehneitä. Ehkä hekin vain pöljäilivät. Se on hirvittävän helppoa. Kaikki muu on kauhean vaikeaa.

Huokaisen ja päästän irti koko hetkestä. Vain itkuisuus jää. Itkuisuus ja tietty epävarmuus. Muutenkin olen kokenut epävarmuutta viimeisinä päivinä, ikään kuin kadottanut pohjan tuntua jalkojen alta, sotkenut hukkumisvettä ilman tekniikkaa. Päivisin saatan olla hyvinkin koossa, iloinen ja tarmokas, mutta iltaisin ja aamuisin, heräämisen ja nukahtamisen hetkinä, on vaikeaa olla kokematta upottavuutta. Kysymyksiä. Kenen keho tämä on? Kenen keho sen vieressä on? Miten elämä meni tällaiseksi? Miten valmistuin ja vanhenin? Miten erosin ja aloin hahmottaa suhteet eri tavalla? Missä vaiheessa minuun lakattiin suhtautumasta lapsena? Kauanko tätä kestää? Onko minulla annettavaa kellekään? (Kysymyksiä lukuunottamatta.) Onko koskaan mahdollista tottua siihen kuka on, miten elää, mitä tekee, kenen kanssa elää? Eikö näitä asioita aina kelluta syvä ulappa, eikö niiden kelluminen ole lähestulkoon tahdon asia? Mitä olisi tietää kuka on ja mistä positiosta tarkastelee maailmaa? Eikö ole vain menneitä asentoja ja suuntia, ja niin että se, mitä nyt tapahtuu, kauhistuttaa ja toisinaan melkein halvaannuttaa niinä hetkinä, kun on suojaamattomin eikä ole vielä muistuttanut itseään siitä, mihin edellisiltana jätti tarinan lepäämään?

Ulkona kävellessäni tarkastelen vastaantulijoita. He näyttävät pieniltä, vähän hätääntyneiltä nisäkkäiltä. Se tuntuu kumman lohdulliselta. Elämä, lyhyt elämä, kirittelee slapstickiaan. Se ei näytä mallinnuksiltaan.

Ja samalla tiedän, että asiat kiertyvät auki. Ei tietenkään upotus. Ei, sitä on elää ajassa, liikkua jatkuvasti tuntemattomaan, puskea läpi määritelmien ja luonnehdintojen. Mutta muuten. On päiviä, enimmäkseen, joina en romahtele.

En halua unohtaa niinä päivinä, millaista on romahdella. Ylipäänsä, en halua sensuroida itsestäni puolia, jotka ovat hankalia, hassuja, kiusallisia, lapsellisia, tosikkomaisia, raivostuttavia, itsepäisiä, liian helposti luovuttavia, epätoivoisia, saappaantyhmiä, kauhistelevia, moralisoivia ja niin edelleen. En, koska se muistuttaisi liikaa äidin peilirituaalia. Äiti seisoo peilin edessä, likistelee läskimakkaroita sormiensa väliin ja tuskailee sitä, ettei ole riittävästi rahaa rasvaimuun. Tästä pitäisi saada pois ja tästä ja tästä. Äiti itkee, kun yritän lohduttaa häntä sanoen, että hän on pullea ja hyvä. Se kaikki tarttuu kärpäspaperina hiuksiin, se läski-inho. Ja vaikka päätän, etten ala siihen käytännössä, on vaikeaa olla tuntematta surua omista käsivarsistaan ja keskivartalostaan. Mutta piru vie, en aio sensuroida niiden turpeutta syömättömyydellä enkä hullulla jumppakuurilla. En halua sellaista maailmaa. On vain pysyttävä lujana ja tarkasteltava omaa inhoaan, perintökalleutta, ja suhtauduttava siihen kiltisti ja ymmärtäväisesti. Niin, olisi tietysti mukavaa, jos voisi sanoa valokuvasta tai peilikuvasta, että näyttää mukavalta eli hoikalta. Ehkä se olisi jollain lailla yksinkertaisempaa. En tiedä. Mutta toisaalta oletan, etten sillä tiellä voisi koskaan kokea tyytyväisyyttä sen enempää kuin tälläkään lujan kiltteyden asenteen tiellä. Ja toisaalta, en osaa olla ajattelematta, että maailma tarvitsee enemmän lujaa kiltteyttä kuin hoikkuutta tai psyykkistä virheettömyyttä, suvereenia mieltä.

Ajattelen niin ehkä siksi, että pidän itseäni osana maailmaa ja arvelen itse tarvitsevani tuota lujaa kiltteyttä. Yleistän siitä kaikkeen muuhun. Niin vajavainen perspektiivi. Ja silti vain siihen pääsen helposti käsiksi.

Kun katselen vastaantulevia nisäkäseläimiä, jokin painava itkuisuus liukuu ulottuviltani. Tapailen taas pohjaa jalkapohjillani. Annan sen kaiken vyöryä ylitseni sillä tavalla kuin en uskalla antaa aaltojen vyöryä rannalla, koska isän sääri- tai pohjeluu katkesi juuri niin (on niin kauan että olen unohtanut detaljit enkä silloin edes tainnut tietää sääressä olevan kahta luuta), aallokossa seistessä, hiekka muurautui jalkaterän ympärille ja aalto työnsi kumoon muurautuneesta jalasta huolimatta, ja siitä pitäen olen suhtautunut kauhulla hiekkarantojen ja aaltojen matkailumainoksissa paljon hyödynnettyyn yhdistelmään. En jaksa enää pelätä tunteita ja tuntemuksia, en edes rankaisevuutta.

Tuntuu omituiselta, miten monelle asialle minulla on nimet nykyään. Ei tarvitse vain maata lattialla ja huutaa ja itkeä ja pelätä ja ihmetellä, miksei tipahda kuolleena veltoksi kaiken oman huonouden takia. Ei: voi huomata, mitä tapahtuu, tarkastella sitä, antaa ajatusten tulla ja suhtautua niihin kiltisti.

Pyhästä ja surumielisyydestä

Ystävän taannoinen facebook-päivitys sai minut särähtämään hereille keskellä kirkasta päivää. Miten karseaa onkaan, että "pyhästä maasta" soditaan ja "pyhän häpäisyä" halutaan estää ja kostaa. Se jotenkin tuntuu kauhean oudolta. En osaa muuta kuin hölmistyä ja sitten tuumia, että oma pyhän käsitykseni on selvästi hyvin erilainen.

En usko ensinkään, että pyhää voisi omistaa. Voiko hymyn omistaa? Tai tavan kallistaa päätään? Oman kehonsa? Oman elämänsä? Ei, en usko, että se voisi olla aivan näin yksinkertaista, vaikka näihin asioihin olisikin tietty määräysvalta. (En muuten usko, että rajaton määräysvalta jonkun toisen tuntoisen olennon kehoon voisi olla oikeutettu. Enkä onnistu uskomaan sitäkään, että vahingoittaessani jotakuta toista en samalla vahingoittaisi vielä pahemmin itseäni. Ehkä tämä tarkoittaa, ettei sinun ja minun raja ole sillä lailla ehdoton ja selkeä kuin olisi helppoa ja mukavaa kuvitella. Psykologiassa tähän rajankäyntiin kytkeytyvät kiinteästi sekä empatian, myötätunnon että kietoutuneisuuden kysymykset. Kahta ensimmäistä pidetään hyvinä seikkoina, viimeistä psykopatologiaa lietsovana.)

Minun on vaikeaa ajatella, että pyhän voisi sillä lailla identifioida johonkin maatilkkuun tai esineeseen. Sen sijaan ajattelen, että se liittyy siihen, millainen kokemus jonain hetkenä ja jossakin paikassa on. Vaikuttavia paikkoja ainakin itselleni ovat esimerkiksi sellaisen kulttuurin rauniot, joissa vietetystä elämästä tiedän jotakin. Esimerkiksi oli kumma tunne kävellä Akropoliilla viime talvena ja tietää, että tänne sijoittuvat niin monet Platonin dialogit, jotka ovat liikautelleet tunteita sisälläni. Tuossa tuntemuksessa yhdistyy lievä huimaus ja sormien kylmä nipistely, vaikeus käsittää, miten pitkä aika on parituhatta vuotta ja miten ihminen on edelleen monilla tavoin sama ja painii samojen kysymysten kanssa. (Mitä on rakkaus? Mitä on hyveellinen elämä? Mitä on onnellisuus?)

Metsä on toisella tavalla pyhään viettävä paikka. Tuuli heiluttaa latvoja, mutta aluskasvillisuudessa on lähes tyven. Eri värit, muodot, koot, tilat ja ajat (en voi olla ajattelematta sitä lausetta, joka toteaa kasvin kehräävän muodolleen oman tilan ja ajan) ja eri kasvamisen ja lakastumisen ja mädäntymisen rytmi ja syklit ja syklien vaiheet muodostavat niin moninaisen kudoksen, että se jotenkin saa hiljentymään kunnioittavasti. Tiedän, että olen osa tätä samaa maailmaa, tätä samaa hengittävää, syntyvää, kasvavaa ja vähitellen rapautuvaa ja kuolevaa elämää, tätä materiaalien väsyttävää rukousmyllymäistä kiertoa. Eivätkä puut odota minulta mitään. (Eivät kyllä rauniotkaan!) Ne humisevat. Näyttää kuin ne vain olisivat, niin hidasta on niiden aktiivisuus ihmisten säntäilyyn verrattuna. Tai lintujen liikkeisiin, jotka ovat vielä rävähtävämpiä.

Vaikka pyhää ei voi omistaa, sen voi kokea. Ja sen edellytykset voi tuhota - mutta se tuntuukin olevan ainoa tapa, jolla sitä voi määrätä. Metsän voi kaataa, rauniot raivata. Toisen kehon voi saada käpertymään pelosta sisäänpäin lyömällä häntä tai muuten loukkaamalla.

En osaa selittää taistelua pyhistä paikoista oikein muuten kuin että ehkä ne ihmiset jotenkin ajattelevat, että pyhää on rajallinen määrä, ja että on oikein, jos se pyhä on oman ryhmän hallinnassa. Että toiset jotenkin loukkaavat sitä pyhää olemassaolollaan ja toiminnallaan. Voi kyllä olla, että ymmärrän jotakin väärin, koska ei tuossa mitään järkeä tunnu olevan. Tai ehkä kyse on vain kostamisesta, joka verhotaan sellaisiin sanoihin kuin pyhä ja pyhäinhäväistys? (Kostaminen kuulostaa rumemmalta, tietysti. Jotenkin myötätunnottomalta. Mutta eihän myötätunto ole helppoa eikä siksi sen puuttumista tunnu järkevältä kieltää ja häpeillä ja kutsua sitä eufemismein. Eivätkä kai muut voi auttaa minua myötätunnon puutteessani, ellen ensin sano tarvitsevani siinä apua. Kaipa kaikki tarvitsevat? Ainakin itse tarvitsen. Välillä olen tosi väsynyt joihinkin ihmisiin ja asiaintiloihin ja tuntemuksiini ja silloin on hyvä, että joku ystävä vähän lempeästi konfrontoi minua ja tuskastumistani.)

Pyhän kokeminen herättää itsessäni vain jotenkin niin voimakkaan kunnioituksen ja suojelemisen halun, että on kauhean vaikeaa tajuta, miten mikään siihen liittyvä (edes sen loukkaaminen tai sen mahdollisuuksien uhkaaminen) voisi synnyttää aktiivisen halun tuhota jotakin. Koska jos tuhoan jotakin (esimerkiksi toisen koskemattomuutta läimäyttämällä häntä hänen loukattuaan jotakin minulle "pyhää" tai hänen itsetuntoaan vihjaamalla hänen olevan jollakin korjaamattomalla tavalla kyvytön käsittelemään asioita), on aika isot riskit, että osun taas yhteen mahdolliseen pyhän lähteeseen. Kyllähän jokaisessa kehossa on pyhän ulottuuvuus. Tai siltä ainakin minusta tuntuu.

Hmm, kuulostaapa tämä sekopäiseltä. No, ei se mitään, tätä ei kannata lukea minään lopullisena totuutena... ;) Pyhän kanssa sanat ovat entistäkin raivostuttavamman typpeät. Mokomat ulokkeettomat torsot! Pyhää on paljon helpompi tanssia kuin sanallistaa.

Jotenkin pyhien tuhoutumisen kostaminen tuntuu siksikin oudolta, että kun itse elää tällaista tämänpuoleista elämää ilman minkään iäisen tuonpuoleisen oletuksia, tuntuu luontevalta ajatella pyhän olevan, kuten kaiken muunkin, hetkellistä: syntyvää ja kuolevaa, esiin pilkahtavaa ja piiloon hiipuvaa. Jos siis jokin pyhän lähde tuhoutuu, on se toki harmillista, jopa pöyristyttävää, mutta kuitenkin vain yksi monista katoamisista. Ja jos malttaa odottaa, varmaan pyhä vielä ilmenee uudelleen. (Paitsi ehkä silloin kun tuho on kohdistunut omaan kehoon. Väkivallan kohteeksi joutuminen jättää niin pahoja jälkiä, että siitä on hyvin vaikeaa toipua täysin. On hyvin vaikeaa muuttaa kauhuaan voimaksi ponnistaa eteenpäin ja tehdä jotakin hyvää. Tapahtunut on vain liian kamalaa käsiteltäväksi, siltä se tuntuu. Ja silti on itse ainoa, joka voi muuttaa omaa suhtautumistaan tapahtuneeseen. Jos haluaa. Ei anteeksi antaminen tarkoita tapahtuman vähättelemistä. Eikä jostakin yli pääseminen tarkoita, ettei sitä jotakin ollut. Mutta aika moni tuntuu tahtovan ajatella niin.) Monista tämä varmasti kuulostaa vähän kerettiläiseltä, samoin kun pyhän paikantaminen kokemukseen. Minulla onkin nämä syyni olla pakana. En oikein osaa kuvitella enkä ainakaan kokea muunlaista pyhää. Ja toisaalta joskus se, mitä koen, on niin huikaisevaa ja elävöittävää ja hyvin aikein täyttävää, että jokin muu nimi kuin pyhä ei tuntuisi kuvaavan sitä elämystä yhtä luontevasti.

Nuo hetket saavat minut ajattelemaan, etten tahtoisi loukata yhtäkään tuntoista olentoa enkä sitä systeemiä, joka mahdollistaa niiden elämän, myös meidän ihmisten elämän. Sen sijaan haluaisin tukea niitä. Tämä ajatus on helppo ja luonteva mutta sen pohjalta toimiminen joskus hankalaa. Tuntuu, että vahingossa aina tulee talloneeksi ja tuuppineeksi kaikkea sellaista, minkä kuvitteli kiertävänsä varovaisesti. Se on surullista ja väsyttävää. On välillä vaikeaa sietää itseään, mokomaa kömpelystä. Ja silti en tahdo luopua tuosta tunteesta, en tahdo olla kunnioittamatta tuota tahtoani, vaikken tahdokaan elämäni redusoituvan vain siihen tai sen näreksintään. Joskus huomaan hieman haikailevani jonkin yksinkertaisemman tahtomisen perään. Mutta ei tarvitse kuin lukea päivän lehti, ja huomaan, että ei, yksinkertaisemmat systeemit eivät tuota kaunista jälkeä. (Luen päivän lehden harvoin ja järkytyn siitä valtavasti joka ikinen kerta.)

Tavallaan luulenkin, että tämä pyhä saa minut hieman surumieliseksi. Se on pelottava ajatus. En ole kuitenkaan perustemperamentiltani kovinkaan surumielinen enkä etenkään suruvetoinen. Toisaalta surumielisyyttä voi ehkä ajatella myös hämmennyksenä ja vastaustaan odottavina kysymyksinä ja tietona siitä, ettei ponnistelemista voi lopettaa. Niin, ehkä se onkin jonkinlaista aktiivista surumieltä?

En ole erityisen ahdistunut tuosta surumielestä seuraavasta syystä: Silloin kun olin lyhyen aikaa kirjeenvaihdossa erään taposta tuomitun vangin kanssa, minua hämmensi kaikista eniten se seikka, ettei hän tuntunut millään lailla katuvan tai kauhistuvan tekoaan. Hän kertoi siitä täysin ulkokohtaisesti. Teko oli tapahtunut suomalaisittain norminmukaisesti eli tukevassa humalatilassa. Ja minä kun olin kuvitellut, että juuri vangin kanssa kirjeenvaihdossa voisin käsitellä huoliani siitä, että tuhoan kaikki ympärilläni silkalla ennakoimattomuuskyvylläni ja kömpelöydelläni (asuin vielä silloin kotona, silloin minulla oli jatkuvasti sellainen olo; sama olo iskee edelleen helposti vanhempien luona käydessä). Mutta hän ei ymmärtänyt ollenkaan, mistä kirjoitin. Hän ei yksinkertaisesti ymmärtänyt, miksi ihmeessä piittasin siitä, miltä muista tuntuu. Itse hän oli ylpeä siitä, että hänestä oli kirjoitettu juttu Alibiin. Se vaikutti olevan tärkeämpi asia kuin se, että hän oli tosiaan tappanut toisen ihmisen. (Kirjeenvaihto loppui siihen, kun hän kommentoi seksistisesti lähettämääni valokuvaa. Se oli jo vähän liikaa minulle; olin kuvitellut, että kävimme toverillista ja etiikkaa käsittelevää kirjeenvaihtoa. Siinä iässä aihe oli liian arka, jotta olisin osannut vastata tuollaiseen rakentavammin. Sellaiseen on itse asiassa edelleen hyvin vaikeaa vastata rakentavasti. On kummallista, miten jotkut voivat nauttia toisen hämmennyksestä ja nolostumisesta. Tai sitten hän ei vain tiennyt, ettei naisille voi sanoa niin aiheuttamatta kauhua ja häpeää.) Vasta aikuisempana olen alkanut ounastella, että ne, jotka kauhistuvat tekojaan ja joiden on vaikeaa elää itsensä kanssa, eivät enimmäkseen istu vankilassa, ja päinvastoin.

Tämä surumieli ja huoli omasta riittämisestä, ei suorituksissa vaan hyvin elämisen kohdalla, on ehkä se sama suru, joka on miltei aina mielialani taustalla.

Kirjoitan miltei aina, koska se surumieli katoaa pyhän hetkinä. Niinä hetkinä kuvittelen, että pyhän suojelemiseen ei liity mitään käytännön ongelmia ja että se on ainoa mielekäs tapa viettää aikaansa. (Niputan siihen kaiken pyllymäestä liian myöhään yhdessä valvomiseen, tiskaamiseen ja hyräilemiseen.) Ongelmat näyttävät noina hetkinä vain haasteilta, joita päin on helppoa kävellä tyynesti hymyillen ja hyvin valmistautuneena. Sinänsä tajuan kyllä, että pyhäinhäväistyspuheessa on kyse isoista asioista, sorrosta ja merkityksen riistämisestä, merkityksen tuhoamisesta ja toiveikkuuden kadottamisesta. Mutta eikö pyhän maan pyhyys katoa, jos sillä ja siitä soditaan? Eikö se johda vain toivon suurempaan häviämiseen?

En haluaisi riistää kenekään toiveikkuutta ja samalla en voi tietää, mikä tarkalleen loukkaa ketäkin. En oikein osaa myöskään ajatella, että toisen loukkaantumisessa on ainakin puolet hänen haluaan loukkaantua. Yritän sitä kyllä, säännönmukaisesti, mutta en onnistu vakuuttumaan. (Ja vaikka vakuuttuisinkin, haluaisin silti kitkeä pois sen oman puolikkaani. Mutta mitä tehdä, jos se on jokin temperamenttipiirteeni, esimerkiksi?) Tai korkeintaan vakuutun tällaisesta vain harvoin. Silloinkaan en oikein osaa olla vihainen vaan pohdin, että tällä ihmisellä täytyy olla todella vaikeaa elää. Minusta ainakin on todella rasittavaa loukkaantua toisten tekemisistä ja sanomisista. Hmm, näin kirjoittaessani huomaan, kuinka taas kerran oletan itse venyväni aivan loputtomiin saakka. Mutta ei se pidä paikkaansa: kun alan käydä hyvin surkeaksi ja itkuisaksi, tiedän tarvitsevani etäisyyttä. Sekin on rasittavaa!

Jassoo, näyn taas liukuneen ylevästä aiheestani pohtimaan ihmissuhteita. Kipukohdat tunkevat väkisinkin esiin. Eihän pyhä ole minulle ongelma... vaan ihmissuhteet. Ne saattavat olla kertakaikkinen päänvaiva antoisuudestaan huolimatta! :D

Hmm. Koira tulee kylään ensi viikolla. Se tuntuu ihanalta. Pitkä aika koiraa.

Selainpeli

Katselen muutaman viikon sivusta, kun Vompsu pelaa läppärillään selainpohjaista peliä. Ajanhukkaa, ajattelen ensin. Mutta sitten seuraa avartuminen (se tuntuu jostakin syystä aina hyvältä: hah, en olekaan niin rajallinen kuin kuvittelin - tiedän myös, miten omatunnontuskitta hylkään pelin, kun se alkaa kyllästyttää minua) ja kysyn, miten voin liittyä peliin. Pian minullakin on antiikin kylä, jossa teen investointeja, rakennan erilaisia rakennuksia ja lopulta perustan uuden kylän.

Pelissä kiukuttaa se, mikä peleissä yleensäkin: vaihtoehdot ovat kovin rajalliset. Tarkoitan: voin rakentaa sotajoukkoja tai kauppapaikan, mutta en oikeastaan voi komentaa kansaani metsästäjä-keräilijöiksi enkä voi valita, että viljan viljelyn sijaan he eläisivätkin esimerkiksi perunalla ja kaalilla. En voi myöskään valita, että he käyttävät kohopenkki- tai katemenetelmää kyntämisen sijaan. Koska peli on selainpohjainen, minua ympäröi lauma vieraita, motiiveiltaan arvaamattomia ihmisiä, kuten "tosielämässäkin". (Mikä se on, älä vain minulta kysy. Kysy joltakulta niistä, jotka sääntöilevät mieluummin.) Pelin logiikka on sisäänrakennettu: teki mitä hyvänsä, sen seurauksena väestö kasvaa ja sitten täytyy hyödyntää uusia resurssikenttiä tai kehittää entisiä.

Sotimasta sentään kieltäydyn. Rakennan vankan puolustusmuurin ja vahvistan rakentamistani taloista kestokäyttöisiä ja katapultteja paremmin kestäviä sekä asetan kylääni ansoja, mutta varsinaiseen tappamiseen en tahdo sekaantua. Rakensin tosin ensin sotilaskasarmin, koska se on edellytys hevosille kylässä, ja halusin hevoset, jotta kauppiaat liikkuisivat entistäkin nopeammin. Mutta kun tyhjä sotilaskasarmi ja talli pommitettiin paskaksi, päätin, että kauppiaat saavat luvan sietää hitaasti paarustamista. Sitä paitsi minua inhotti sotilaskasarmi kylässä ja olin oikeastaan iloinen huomatessani, että se oli pommitettu. Istutin paikalle puun, jonka juurissa on kätkö. Se näyttää paljon paremmalta. Asenne herättää hämmennystä niissä, jotka erehtyvät kommunikoimaan kanssani sanallisesti. He kirjoittavat pulttaamisesta, tappamisesta ja ukkojen tekemisestä. Ajattelen, että kylässäni valta on hieman vanhemmilla naisilla. Heillä on sotimisesta toinen näkemys kuin tappelukukoilla. He saattaisivat istua talojen luona ja kutoa, "pitkäveteisesti", joku sanoisi. (Saattaisiko pitkäveteisyyden hyväksyminen mennä elämän tarkoituksesta tai ainakin elämäntehtävästä?)

Tästä näkökulmasta kylän laajentuminen ja uuden kylän alulle pano tuntuu rauhanomaisen ja kestävyyteen pyrkivän kulttuurin laajentamiselta, ainakin niin kauan kuin ei harhaudu tarkastelemaan pelin karttaa, jota täplittää viikko viikon jälkeen yhä useampia kyliä. "Nämä näyttävät vähän kasvaimilta, etenkin nämä suuremmat kaupungit", totean Vompsulle karttaa katsellessani. Metsä, suot ja vuoret peittyvät paisemaiseen asutukseen. Entä sitten, vaikka kulttuuri suhtautuisikin rauhanomaisesti toisiin, vieraisiin kyliin, jos se katsoo oikeudekseen valloittaa maan, metsät, veden, eläimet ja kutsua niitä resurssikentiksi, jotka oikein huutavat investoimista ja kehittämistä? Mitä kehittämistä se sellainen on, jossa jokin rajattomasti kulkemisen mahdollisuuksia tarjoava tila rajataan katukuiluiksi ja jossa aiemmin äärimmäisen detaljoitu ympäristö litistetään pysty- ja vaakasuoriksi, yksivärisiksi pinnoiksi? (Hyvähän minun on kitistä, kerrostaloasunnossa kävelymatkan päässä keskustasta. Mutta minua rassaa, ettei ikkunasta näy puuta. Ei yhtään puuta.)

Vompsu tuntuu kumman järkyttyneeltä muiden pelaajien sotaisuudesta. Perustamme liittouman, johon tulee kanssamme kaksi kymmenvuotiasta poikaa. He vonkuvat meiltä resursseja ja "ukkoja" eli sotajoukkoja kaiken aikaa. Vastaan siten kuin kylän vanhat, viisaat naiset voisivat vastata: Kutokaa lisää sukkia, joiden varteen voitte tunkea arvoesineet, kun hyökkääjät tulevat. Mitäpä vietävää vanhoilla naisilla voisi olla? Mihin puolustajia tarvitaan, jos sotiminen ei lopulta hyödytä hyökkääjiä juuri kuinkaan ja he palaavat aina kotiin tyhjin käsin? (Sellainen kylä on aivan helppoa rakentaa. Minäkin ensikertalaisena luin vain ohjeet tarkasti ja toimin rauhanomaisen vakaumukseni mukaisesti, jos hevoshinkuerehdystä ei oteta mukaan. Ei yllätä: hevoset ovat olleet aina heikko kohtani, ja olen kaatanut niihin muillakin tasoilla paljon energiaa. On kuvaavaa, että kaikista olioista piirrän parhaiten juuri hevosen. Olen elänyt kissojen, koirien ja ihmisten kanssa, mutta edelleen jalkani ovat unessa kavioidut.)

Jotkut hyökkääjät suuttuvat, kun eivät saa lukuisista yrityksistään huolimatta vietyä mitään tuliaisia kotiin. Sitten he pommittavat mummoja katapultein. Mummojen kauppa särkyy. Vompsu keskustelee yhden pommittajan kanssa ja kysyy, miksi tämä tekee niin. Pommittaja vastaa: "Koska en saa sulta ressuja." (Myönnän auliisti, että resurssien kutsuminen ressuiksi kuulostaa minusta entistäkin halventavammalta - että luonto ei ole vain resursseja vaan tuttavallisesti suoranaisia ressuja.) Vomps vastaa: "No, pahalta se kuitenkin tuntuu." Johon hyökkääjä: "Kaikkia ei voi miellyttää."

Minäkin olen sitä mieltä, ettei kaikki voi miellyttää. Se ei silti poista sitä tosiseikkaa, että mieluiten onnistuisin siinä. Ja että vaikka ajattelenkin tehtävän mahdottomaksi, katson silti velvollisuudekseni olla satuttamatta, mikäli se on jotenkin etukäteen järkeiltävissä. Hieman kyllä selainpelissä mietityttää, satutanko jotakuta, koska pelaan strategiapeliä strategioiden tutkimisen ja itsetutkistelun pelinä sen sijaan, että strategiani olisi pyrkiä voittamaan. Usein peleissä tunnutaan olettavan, että voitto on tärkeintä ja kaikki muu toissijaista. Minusta taas voittaminen tuntuu toissijaiselta ja jopa aika viheliäiseltä, koska voittaminen tuo mukanaan vaatimuksen siitä, että jos hävinneillä on tunnesäätelyn vaikeuksia tilanteessa, heidät pitäisi jotenkin saada kiskaistua hyväntuulisuuteen. Ymmärrän teoriassa, ettei se tarkalleen ottaen kuuu velvollisuuksiini ja on tuossa tilanteessa (jossa on voittanut) usein täysin mahdotonta ja tulkitaan helposti vittuiluksi, mutta siitä huolimatta tunnistan vahvan vedon tuollaiseen taakkaan tarttumiseen.

Ja missään nimessä en pystyisi tuhoamaan jonkun toisen kylää, koska näen sen vaikutukset Vompsussa ja itsessäni: lievän huolestuksen, joka vuotaa pelistä ylitse ja saa miettimään, ovatko ihmiset yleisemminkin pelkkää jännettä ja kyynärpäätä mieltäessään kilpailemisen ja voitontavoittelun jonkun elämänalueen sisäänrakennetuksi logiikaksi. Luulen, että se on aika harvinaista, ainakin kasvokkain toimittaessa. Toisen hätäännykseen on vaikeaa olla reagoimatta, on lähes mahdotonta olla tuntematta itseään hirviömäiseksi, jos hermostuttaa ja säikäyttää toisen, olkoonkin että tietää toimineensa hyvin aikein joskin varomattomasti ja olkoonkin että toinenkin saattaa sen tietää ja jopa lausua. Tosin luulen toisinaan todistaneeni tilannetta, jossa tuntu omasta hirviömäisestä käännetään raivokkaiksi syytöksiksi ja toisen rankaisemiseksi. "Sinä teit minusta hirviön ja siksi sinä ansaitset tämän." Ehkä sitä voisi kutsua näin?

Odotan kiinnostuneena, milloin kyllästyn peliin. Vähitellen olen alkanut hahmottaa, ettei näitä teinejä (ja ties ketä pelissä onkaan) ainakaan saisi kaikkia yhdistettyä valtavaan rauhanliikkeeseen, joka pyyhkäisisi ylitse pelikartan ja mahdostaisi kaikkien voittamisen. (Voittaminen edellyttää joka tapauksessa liittoutumista.) Se olisi hienoa ja epäilemättä säväyttäisi kaikkia osallistujia, mutta en usko hankkeeseen riittävästi keskittyäkseni siihen seuraavaa puolta vuotta. Silti en voi olla herkuttelemalla kuvalla, että kaikki kylät liittyisivät rauhanliittoon ja että kaikki turhat resurssikentät taannutettaisiin luonnontilaan, rakennukset purettaisiin rauhanomaisesti ja väestötaso hitaasti liudentuisi pehmein mokkasiinein kuljeskeleviksi paimeniksi ja keräilijöiksi tai ainakin vaatimattomiksi pientalollisiksi, kun varoja ei tarvittaisi sotateknologiaan.

Luulen, että se on se, mitä teen omille kylilleni sitten kun kyllästyn. Puran rakennukset ja istutan metsän pelloille, maisemoin kaivokset. Mummot kuolevat vanhuuteen. Mutta kätköt jätän. Puut kasvavat niiden päälle, juuret halaavat muinaisaarteita, unohdettua aikaa maailman hälinän jatkuessa ympärillä.

Minusta olisi hauskaa tietää, miten muut kuvittelevat kylänsä ja niiden maailman. Vai ovatko ne pelkkiä vipuvarsia johonkin muuhun? "Siinä käy vielä niin, että kun joku pulttaa sun kylän, sä suutut ja teet armeijan", ennustaa peliin aiemmin hurahtanut ystävä. Mutta jotenkin en jaksa uskoa sellaiseen. Epäilemättä suuttuminen ja kostaminen tuntuisi avartumiselta henkilökohtaisessa mielessä (mietin lukemiani sanoja: viha on hyödyllinen, koska se auttaa pitämään kiinni omista oikeuksista), mutta joskus henkilökohtainen avartuminen näyttää vahingolliselta laajemmassa tarkastelussa. Sillä eikö se juuri olisi konventioon taipumista? Ainakin selainpelissä? Miten rauhanomainen maailma syntyy, jos jokainen tai edes vaikka kymmenys ihmisistä antaa itselleen luvan suuttumiseen ja kostamiseen henkilökohtaisen avartumisen ja oikeutuksen tunnun nimessä? Totta kai vihaisena tuntee itsensä hetken voimakkaaksi, kyllä minä sen tiedän. Mutta entä sitten? Ja totta kai tuo voimakkuus on jotakin "todellista", nieleehän sotateollisuus valtavia resursseja vuosittain. Onko pakko haluta olla voimakas?

Selainpelin kanssa huomaan entistä selvemmin, kuinka käsitykseni voittamisesta ja häviämisestä ei sitten mitenkään jäsenny dikotomiaksi. Vaikkei voittaisikaan peliä, ei sitä välttämättä silti häviäkään. Häviäminen tuntuu enemmän mielentilalta tai asenteelta kuin joltakin sijoitukselta, jonka muutkin voivat huomata. Tai, jotta tämä ei kuulostaisi niin sekopäiseltä kuin kuvittelen sen voivan kuulostaa toisin ajattelevalle: intersubjektiivinen häviäjyys (ei-voittaminen) ei ole lainkaan niin läpitunkeva ja huolestuttava seikka kuin omakohtaisesti koettu monimutkainen pelko/tuntu, että kaikki on mennyt hukkaan, kaikki tehty on ollut turhaa, ettei koskaan tule onnistumaan ja että kaikki valinnat ovat joka tapauksessa turhia ja vääriä ja ettei itsestä ole mihinkään. Välillä tuossa kuopassa maanneelle (se on karmea kuoppa) ei-voittaminen jossakin pelissä ei tunnu kovinkaan kurjalta jutulta, ei miltään, minkä välttämiseksi kannattaisi ponnistella siinä määrin, että sulkisi mielestään toisten fiilikset.

En oikein saa selville, onko tämä haluttomuus sulkeistaa toisten fiilikset vain yritys torjua tuota pahempaa kuoppaa, jonka kuvittelen uhkaavan melko varmasti, jos ensin syrjisi ja kiusaisi muita päästäkseen johonkin tavoitteeseen ja siitä huolimatta epäonnistuisi tuossa tavoitteessaan. (Sehän olisi kurjin mahdollinen vaihtoehto nelikentässä: syrjii & epäonnistuu, syrjii & onnistuu, ei syrji & epäonnistuu, ei syrji & onnistuu.) Ehkä ei ole niin oleellistakaan, mistä haluttomuus sulkeistaa toisten fiilikset syntyy. Ehkä se on vain puolivahingossa syntynyt sitkeä luontumus tai tarkoituksella palkittu ehdollistuma. (Tosin vanhempani ovat monissa kohdin paljon kovempia toisten ihmisten suhteen kuin itse olen - muista eläimistä puhumattakaan - ja joskus saatan seurata heidän toimintaansa aivan hämmentyneenä: miten ihmeessä he voivat tuntea toimivansa tässä oikein. Ja epäilemättä minussa on omat kivirintaiset kohtani, jotka kauhistuttavat heitä vastaavasti ja joille itse pysyn sitkeän sokeana.) Luotan joka tapauksessa siihen, ettei tapani miettiä toisiakin koidu vahingokseni. Jos se alkaa haitata liikaa, sen voi aina ottaa tarkasteltavaksi ja uudelleen harkittavaksi, mutta toisaalta, en usko, että maailmassa toimimiseen on vain yksi mahdollinen strategia. Olen tavannut niin monia tapoja luovia ja selviytyä, että uskon itsekin pystyväni toimimaan kummallisuuksineni.

Toivoisin kyllä olevani vähän inhimillisempi. Jos se nyt on mahdollista. Tarkoitan ehkä jotakin tällaista: helpompi, käytettävämpi. Se olisi huomaavaisuutta, sekin. Toisaalta, en oikeastaan siltikään osaa toivoa muuttuvani sellaiseen suuntaan, ainakaan holtittomasti. Usein helppous tuntuu tuovan mukanaan sellaisia sanontoja kuin "no, peli on vain peliä", enkä tahtoisi alkaa uskoa niin. En ainakaan minä ole niin taitava eristämään elämäni pikku tekijöitä toisistaan. Ne vuotavat toistensa päälle, sekoittuvat. Epäonnistuminen työssä tai opinnoissa vuotaa epävarmuudeksi harrasteiden parissa, hyvin mennyt ystävän näkeminen valaa uskoa siihen, että ratkaisu kiperään lauseeseen löytyy vähän pyörittelemällä, venytteleminen auttaa sietämään pitkäveteisyyttä ja niin edelleen.

Selainpeli nostaa mieleen sanan resurssikenttä ja äkisti muistan lukemani kirjoitukset luontosuhteesta, joka tarkastelee luontoa ennen kaikkea resurssikenttänä. Ei kai kukaan niin koko valvettaan tee, mutta lukemani perusteella kuvittelen, että yhdelläkin osa-alueella (esimerkiksi "sehän on vain mun työtä" -alueella) tällainen asenne voi johtaa katastrofeihin: katso IPCC:n ennusteita, vanhan metsän eliölajien harventumista, kalakantojen romahtamista. Ja koska uskon selainpelin kuuluvan osana siihen todellisuuteen, jota elän, katselen levottomana kahta kyläpaisettani ja mietin, mitä oikeastaan pelaamisellani koetan mallintaa ja selvittää itselleni.