Löytyminen

Joskus itsensä löytää kummista toiminnoista. Näkee unta, jossa pistelee itseensä parantumista nuppineuloilla, jotka on poimaistu suoraan Ginger-mallinukkeparan pienestä päätä markkeeraavasta neulatyynystä. (Eikö olisikin surkeaa, jos olisi kaulan jatkona pelkkä neulatyyny? Kyllä saan olla tyytyväinen. Sekin olisi surkeaa, ettei olisi raajoja, joita rikkoa, eikä minkäänlaisia sukuelimiä, ainoastaan polyuretaanivaahdolla täytetty torsohahlo ja sen päälle kurottu joustosametti.) Kun unen näkee useita kertoja, osaa jo odottaa sitä hetkeä, että muistaa, ettei ole desinfioinut nuppineuloja juuri lainkaan ja että niistä voisi tulla tulehdus. Vai poistaisiko tervehdyttävä vaikutus senkin?

Kun kirjoitan julkiseksi nuppineulaunen, se katoaa. Olenko muka käsitellyt kaiken sen? En taatusti. Neulominen sattuu välillä ja välillä ei. Joinain päivinä vain pääni ottaa vastaan neulat kohtuullisen oloisesti. Ehkä se on sittenkin neulatyyny, jos mikä, kehossani. Kallossa neulat tuntuvat suorastaan mukavilta.

Nuppineulojen itseeni työntelyn sijaan näen unen lentoturmasta. Koneen keskusradiossa säkättää urheiluselostaja, joka kertoo koneen joutuneen vaaralliseen sivuliirtoon japanilaisessa asennossa. Siltä varalta, ettei joku tiedä: japanilainen asento näyttää tarkoittavan, että pudotaan perä edellä ja vahvasti oikealle kallellaan.

Kahdeksikon raitiovaunulle on tapahtunut jotakin. Raitiovaunupysäkin numero- ja reitti-infotaulun päälle on kiskaistu punainen huppu, jossa lukee, ettei pysäkki ole käytössä. Kävelen maauimalaan pohdiskellen sitä, miten arka pieni kissamme saattoi säikäyttää hongkongilaisen sosiologin, joka halusi yövieraaksi osittain juuri lemmikkieläinten takia. Ei kai hän tiennyt kissaeläimistä paljon mitään. Työnnät vaan ne sivuun päättäväisesti, jos ne tulee kuumottamaan yöllä, neuvoin häntä kissoihin liittyen. Eihän niistä ikinä tiedä. Joskus ne piinaavat liian kilttejä ihmisiä, ja tämä tyttö oli niin pieni, tekeytyi niin pieneksi äänellään ja rintakehällään ja ryhdillään ja eleillään, etten tiennyt, olisiko minun pitänyt ristiä hänet söpöimmäksi näkemäkseni eläimeksi vai tokaista, että kuule, kukaan ei tule sinulle antamaan sitä tilaa, jota et itse ota. Liika kiltteys ja sokerisuus saa epäilemään, ainakin minut, koska ei ole ihmisiä, jotka olisivat puhdistettuja sillä tavalla kuin teollinen sokeri saattaa olla. Vai onko? Huomaan toivovani, ettei ole. En ehkä osaisi kutsua heitä enää ihmisiksi. Minulle on tärkeää, että kaikki ovat hieman hulluja. Jostain syystä se saa toiveikkaaksi jatkon suhteen.

Jatko: Se, mitä tekee, kun huomaa, ettei suunniteltu reitti toimikaan.

Löydän itseni siis paitsi unesta työntelemästä nuppineuloja lihaani tai putoamassa lumimyräkässä rahtikoneen japanilaisen asennon sivuluisussa, myös muurin vierestä, silittämästä sammalta kädellä ja tunnustelemasta, miltä tuntuu kävellä varovasti uimalaan. Olen saanut keskiviikkona pohjallisen. Se väsyttää jalkaa ainakin vielä. (Oikealla jalallakin on tietysti uusi pohjallinen mutta se tuntuu mukautuvan ihan kaikkeen natisematta.) Mutta on mahdotonta sanoa mitään heti ja ainakin näytän pystyvän kävelemään uimalaan.

Ystävä on todistuksen mukaan neulomisen jälkeen siinä kunnossa, että yrittää kieltäytyä lihallisen lapsensa hoitamisesta hoitaakseen näkymätöntä lastaan. Ehkä minun ei siten kannata hämmentyä värikkäistä, estoitta valveeseen muistuvista unista. Haluaisin nähdä unta metsästä, haluaisin päästä metsään kävelemään. Ehkä voisin onnistua jo tänä kesänä, jos kuntoutan ahkerasti ja maltan antaa sähkövirtaa jalalle kahdesti päivässä. Ainakin voisin onnistua näkemään unta metsästä. Latvialaiset vieraat kertoivat Dharamsalasta meidän kauttamme kotiin palatessaan, että heillä on sama juhannustaian lähde kuin täälläkin, kukkiva sananjalka. Olen kunnostautunut ulkomaisten couchsurfing-vieraiden hyysäämisessä; se on osittain hauskaa ja osittain ihan vain kummallista, tyypeistä riippuen. Enimmäkseen kuitenkin hauskaa ja kiinnostavaa. Kun lähden myöhemmin Budapestiin, voi olla, että pääsen majoittumaan saman systeemin kautta erään paikallisen filosofian professorin kortteeriin. Hän kirjoitti ja ilmoitti haluavansa meidät sinne, tuosta noin vain. Jännittävää. Ensin on kuitenkin tarkistettava, ettei hän tupakoi sisätiloissa. Sellaiseen asuntoon en näet suostu majoittumaan.

Löydettyäni itseni sammalta silittelemästä löydän jalopähkinät ja päätän yrittää tänäkin kesänä. Jospa en nyt mädättäisi näitä vaan saisin glykoa.

Olen haudutellut pari päivää lukemaani tekstiä siitä, miten kuva per päivä - tai kuten ajattelin, sana tai pari per päivä - tekee onnellisemmaksi. Ja miettinyt, miksei silti aina halua, jaksa, kykene, tuottaa noita kuvia. Joskus ei tartu niihin, koska on jo mukavaa, ja joskus, koska tuntuu, ettei osaa sanoa mitään myönteistä. Tai rakentavaa. Tai kuultavaa.

Tai mitään mitä haluaisi myöhemmin lukea. Ikään kuin sitä osaisi hävetä niin paljon, lopulta. (En näytä osaavan.) (Toivoisin etteivät muutkaan osaisi. Itsensä ja yhteisön kannalta, mutta etupäässä itsensä kannalta.)

Sammal tuntuu käteen mukavalta. Jatkan kävelemistä eteenpäin uimalaan tuttua reittiä pitkin, pitkästä aikaa.

Onnellinen neulatyyny

Koska aiempi akupunktoija lähti lomalle pahoitellen, ettei hänestä ole hoitojakson toteuttajaksi, ja akupunktion myötä pahimmat lihasjännitykset jalassa laukesivat kipuilupäivän jälkeen, varaan ajan toiselle akupunktoijalle, nyt suomalaiselle, koska en jaksa etsiä toista kiinalaista hoitajaa, ja sitä paitsi edellinenkään ei kokeillut eri pulsseja tai osoittanut mitenkään ajattelevansa asioita ei-mekanistisesti, kunhan neuloi säären sivun ja jalkapöydän pinnallista peroneaalista hermoa mukaellen.

Tämä on kolmas akupunktoija, jolla käyn, ja taas kaikki on aivan erilaista. Neuloja tulee valtava määrä, niitä pusketaan vaikka minne, pistäminen ei juuri satu ja minua vannotetaan kertomaan, jos johonkin neulaan jää piston jälkeen kipu. Tuntumaa saa olla, muttei kipua. Kun kerron edellisestä kerrasta, hän sanoo, että kuulostaa siltä, että on käytetty karheapintaisia neuloja ja pistää tuikattu hermoon. Eikä laitettu tähän eikä tähän rauhoitusneuloja ensin, vai? Jaa jaa, vai niin. No, hänellä on toinen ideologia. Mahdollisimman sileät neulat ja kivuton pistäminen ja kokonaisvaltaisesti neuloja. Onko vatsanpuruja? Onko ahdistusta kivun pitkittymisestä? Muita huolia? Olenko enemmän unelias vai virkku? Kaikkea voidaan säätää neuloin, hän lupaa. Ja niitä tosiaan tulee, mutta ei se haittaa. Ranteisiin työnnetyt rauhoitusneulat levittävät vatsan ja rintakehän alustalle leveiksi ja raskaiksi, hengitys ei enää kinnaa. Sanon löysästi au, kun kyyneleenkoettajat nyhäistään paikoilleen. (Ne kohdat kumottavat ja sykkivät edelleen.)

Olen niin löysä rupattelija, että on melkein kuin istuisin hoitopedillä hänen vierellään ja katselisin lattiapatjalla makaavaa löysää lurua, joka sulaa sulamistaan neuloihin. Sisään astuessani olen jännittynyt, nyt se kaikki on hävinnyt jonnekin. Tältäköhän lihasrelaksantin pitäisi tuntua, mietin laiskasti ja aavistuksen verran huvittuneesti (minuunhan se ei juuri vaikuta muuten kuin että hengittäminen tuntuu keveämmältä ja jumittamattomat lihakset alkavat antautua venytykseen jo ehkä kymmenen sekunnin kohdalla normaalin puolen minuutin sijaan, ei se mitään oikeaa jumitusta ota pois). Tältäköhän tuntuu ihmisistä, jotka osaavat ottaa päiväunet? Tuntuu kunnon helteeltä, silloin minustakin tulee sellainen, intressitön ja hädätön, kiivaat tuntemukset jonkin tekemisen impulsaatiosta katoavat. Ihanaa. Neulat eri puolilla kehoa sykkivät rauhoittavaa lämpöään. Vasen nilkka rentoutuu hitaasti, lämpiää.

On vaikeaa päästä patjalta ylös. Ei huimaa tai mitään sellaista, mutta ei vain huvittaisi nousta, haluaisi vain nukahtaa siihen, turvalliseen. On kuin makaisi jonkun tutun vieressä, luultavasti seksin jälkeen, ei kiirettä mihinkään, pohjattoman hyvä olla. Nousen kuitenkin ja hymyilen ja maksan ja sovin seuraavan ajan. Jalka tarvitsee tukea, sen tarvitsee rentoutua enemmän. Ja muutenkin... muukin tarvitsee tukea. Mietin ulos astuessani sitä, että akupunktiota voi ottaa vaikka päivittäinkin. Ajatella. Jos opettelisi pistämään itseensä rentousneulat, voisi ryhtyä toiseksi ihmiseksi. Leijun onnellisena samassa neljäntoista asteen tihkusateessa, jota vihasin palavasti akupunktioon kävellessä. Naurattaa koko juttu.

Sitten iskee omituinen tuntemus: on saatava jälkiuunileipää. Nyt. Kävelen kauppaan kuin transsissa ja ostan leivän ja gazpachoaineksia ja nektariineja ja hymyä vuotaa suupielistä ihan kaikkialle sokerikuorrutteeksi, haluaisin suudella väsyneen näköistä kassaa, kävelen kotiin, syön hyvällä ruokahalulla näykittyäni ruokaa haluttomana päiväkausia, leipä maistuu vain niin taivaalliselta, äkkiä en enää pelkää Faunin paluuta, tunnistan taas itseni ja rakkauteni maailmaan ja ihmisiin ja eläimiin ja tapahtumiin, juon yrttiteetä, kellin lakanoissa, nukahdan päiväuneen, joka on raskasta ja lämmintä ja hellivää. Ja kun herään, hätä on edelleen poissa, turvotus poissa, mutta maltan silti levätä, mitäpä sitä huhkimaan tai rehkimään, kun voi vain olla. On kuin helle olisi tullut kaupunkiin, yksityisesti kyllä, mutta tunnen sen selvästi.

Tietysti tiedän, että joskus tämä hälvenee, ainahan tällainen hälvenee. Mutta ei se häiritse, sekään ajatus, tippaakaan. Ylipäänsä, ajatukset eivät häiritse, ruumiintoiminnot eivät häiritse, pieni närästys leivän jäljiltäkään ei häiritse. Tuntuu ihanalta että tulee ilta ja yö ja saa nukkua lisää. Tapahtumia, sen huomaan, en edelleenkään kaipaa. Mutta tämä tila ei tunnu vankilalta, kuten se tuntui eilen. Ei: lepään.

Lepään ikään kuin ongelmia ei olisi keksittykään. Opiaatteja, sanon itsekseni, kehon omia opiaatteja. Transsimatelen laittamaan hieman lisää yrttiteetä. Aika kyöhnää jäseniini paksuna, leveänä, tankeana, lämpimänä, kitkaa liikettä, nimeän tilan onnellisuudeksi.

Hermojuurakon kanssa

En tiedä, miksi kipu jalassa välillä pahenee, muttei tuota mitään vaikeuksia havaita näin käyvän. Ehkä olen askeltanut taas ulkona liian uskaliaasti tai jotain. Näissä kohdissa ajattelen kirpeästi fysiatrin sanoja: "Noo ei sen tarvitse aina niin iso asia olla, kyllä jalka voi kipeytyä vaikka ihan siitä että sillä astuu vähän vinoon ja ei se ehkä heti satu mutta siitä tulee pitkä vaiva." Ehkä olen astunut vähän vinoon tai jotain.

Aprikoin pitkään, onko jalka tarpeeksi kipeä asioiden fysiatrilta puhelimitse tarkistamiseen, mutta sitten palautin itseni maan pinnalle: jo se, että mietin, voisinko soittaa, tarkoittanee, että minun on syytä soittaa. Sitähän varten hän sanoi, että soita, jos kipu ei ala kadota. Niin sitten soitan soittoajan vastaanotosta. Fysiatri soittaa takaisin. Hän ei oikein anna puhelimessa suunvuoroa (ja olen huono ottamaan tilaa puhelimessa paitsi jos pitää pelata puhelinmyyntipingistä, sen olen sentään oppinut) mutta pääsemme kuitenkin yksimielisyyteen siitä, ettei tämä ole hyvä asia, että kipu äilehtii ja palaa ja etten pysty pyöräilemään enkä kävelemään kilometriäkään. No, mitä me tälle tekisimme sitten, kysyn. Hän tarjoutuu pistämään kortisonia. Jähmetyn ärtymyksestä: juurihan hän totesi, ettei jalka ole hänen mielestään tulehtunut. Kortisonia pistetään tulehduksiin, niitä sammuttamaan. Ja kun kortisonia pistetään, on tiedettävä, mitä pistää. En ole ollenkaan ilahtunut ajatuksesta, että jo ennestään kulumilla oleva jalka tuikitaan täyteen jänteitä haurastuttavaa ainetta toivoen sen auttavan simsalabim. Jos sitä vaikka osuisi oikeaan paikkaankin. Mutta kipu voi olla heijastekipua muualta, silloin kortisoni ei taatusti auta yhtään mitään. Pitäisi olla jokin teoria kivun syntymekanismista. Ilman sitä en anna pistää.

Yritän jaksaa ymmärtää, että fysiatri haluaa vain auttaa ja että hän koettaa keksiä jotain kipuuni, mutta sattumanvarainen hevoskuurimallinen lääkintä ei ole minun juttuni. Jotain muuta vaihtoehtoa, kysyn. No, manipulaatio voisi auttaa. Kysyn suosituksia hyvästä terapeutista. Heille pääsee kuulemma vain hänen lähetteellään, sitten pitäisi tulla vastaanotolle. Ei niille pääse ilman lähetettä. Ei vai, ajattelen. Ja varmasti pääsee. En varmasti rupea maksamaan yli satasta siitä hyvästä, että saan lähetteen ja siinä kaikki. Etenkin kun pidän ihan mahdollisena, ettei jalka parannu siitä syystä, ettei ole yhtään jalkinetta, joka tukisi sitä. Vanha pohjalliseni kipeyttää sen kaikista tehokkaimmin, ja minulle tehdään paraikaa uusia pohjallisia. Ehkä jalka onkin pohjimmiltaan ärtynyt vanhasta pohjallisesta, se kipu siinä kohden alkoi nimittäin silloin kuin sain ne pohjalliset. Aluksi särkien, mutta se meni uuteen asentoon totuttautumisen piikkiin. Sitten särky laantui ja on palannut satunnaisina vihlaisuina takaisin vain silloin tällöin, suuren kuormituksen yhteydessä, tänne saakka, jolloin särky on jatkuvaa. Miten jalat paranisivat ilman sellaista pohjallista, joka antaa niille mahdollisuuden parantua, olla kramppaamatta ja turpoilematta? Huomaan puhelimessa vetäytyväni vähän taaksepäin: minusta tuntuu, että puhun sellaisen ihmisen kanssa, joka ei nyt tiedä, mistä on kyse, mutta koettaa siitä huolimatta keksiä keinoja kivun taltuttamiseen. No, sellainen olen tietysti itsekin, mutta sillä erotuksella, etten koeta rahastaa teorioillani ja keksinnöilläni. Entä muuta, mitä voisin tehdä? Noo, sanoo fysiatri, sitten on tietysti semmoinenkin kuin lymfaterapia.

Selvä, sanon. Aloitan sitten sillä. Minun äitini kun on lymfaterapeutti. Mitä? kysyy fysiatri. Äiti lymfaterapeutti? Kyllä vain, vastaan. Aloitan siis siitä. Kiitoksia. Aloita äidistä, hän vastaa edelleen pasmat sekaisin. Jos äiti ei auta, sitten vastaanotolle. Selvä, sanon. Kiitoksia ja näkemiin.

Jälkeenpäin mietin, miksi ihmeessä tässä on taas yksi lääkäri, joka ei voi sanoa ääneen, ettei hän tiedä, mistä on kyse. Ei se niin kauhealta tuntuisi. Kyllähän minä sen muutenkin kuulen. Ehkä hän ajattelee, että toiveikkuuteni katoaisi tai jotain. Ehkä olisi pitänyt aloittaa puhelu sanoen, että toiveikkuuttani ei kannata koettaa suojella, koska se on varsin resistenttiä tietämättömyydelle tilanteesta, sillä se nyt sattuu olemaan se seikka, johon olen harjaantunut ensimmäisessä tutkinnossani. En minä halvaannu siitä, etten tiedä, mitä tapahtuu. Ehei. Sen kun mukellan eteenpäin kysymysten kanssa.

Koska koko vasempaan jalkaterään lyö sähköiskua aina kun hieron m. extensor digitorum longusta, ja muutenkin peroneushermon hermottamat lihakset vetävät kramppiin, päätän aktivoitua potilaana ja ottaa ohjat omiin käsiin. Olen lukenut äskettäin lyhyen artikkelin siitä, miten akupunktio näytti saavan eräässä tutkimuksessa paikallisen lihasatrofian pysähtymään ja lihaksen vastaamaan paremmin hermoimpulsseihin; vasen peroneus longus on yksi ilkeistä kohdistani, kuiva, lähes jänteeksi kurpahtanut kivulias pikku käppänä, jota kiusaan jumpaten ja hieroen. Ehkä se painaa peroneushermoa? Päätän kokeilla akupunktiota. Olen käynyt siinä kerran ennenkin, mutta haluan nyt ehkä toiselle terapeutille, mieluiten jollekulle, joka on opiskellut sen teoriaa omalla äidinkielellään. Googlailen ja lopulta löydän hyvän kuuloisen pistäjän.


Se onkin melkoinen kokemus. Koska koipi on sen verran ärtynyt, että kesätuulikin tuntuu puukottamiselta, se ei lainkaan ilahdu siitä, että pinnallisen peroneushermon reitti tähditetään pitkin, taipuisin teräsneuloin. Huudan täysiä ennen kuin edes tajuan huutavani, kyynelet turskuvat silmistä. Akupunktoija koettaa lohduttaa, että sen pitääkin tuntua. Tiedän, nauran paperien takaa. (Hän on pudottanut naamalleni paperia todettuaan kyynelten valuvan korvakäytäviin.) Akupunktoija ei voi tajuta, miksei selkääni ole kuvattu, jos jalkaterässä ei näy magneettikuvassa mitään. Voihan liikehermotuksen häiriö ja sen myötä tullut virheaskellus, turvotus ja kipu olla peräisin paljon ylempääkin kuin nilkasta tai jalkaterästä. Sepä se, vastaan. Niin minäkin sitä ajattelen. Saan hoitoa myös alaselkään. Se ei satu, ei silloin vielä. 


Illalla sitten käynnistyy jokin omalaatuinen prosessi. Akupunktio kyllä selkeästi aktivoi hermoston jollakin tavalla, ja koetan säilyttää kiinnostuksen tuohon aktivaatioon, vaikka oikeastaan kai olen jokseenkin lannistunut siinä hetkessä. Nimittäin jokainen kohta, joka on ollut jollakin tavalla pidempiaikaisesti rikki, ja tässä iässähän niitä alkaa olla rutosti, aktivoituu vaatimaan huomiota. Äkkiä minulla ei olekaan viides MTP-nivel kipeänä ja vaikeaa kävellä sen takia, vaan sen lisäksi koko vasemman jalan ulkosyrjä hehkuu kuumuutta, ristiluu palaa, sen viereen iskiashermon tulehduttaneessa hieronnassa syntynyt kestomustelma tuntuu reiältä suoraan helvettiin, kyynärvarret ja sormien nivelet särkevät, hartiat särkevät, takaraivoa vihloo, vanne kiristää päätä, murtunut lonkka huutaa omia aikojaan ja rasitusvammailleet oikea jalkaterä ja molemmat polvetkin yhtyvät kekkereihin. Janottaa ja kuvottaa samanaikaisesti. Ja palelee, palelee niin ettei siinä ole mitään järkeä. Se muistaa kaiken, kuiskin itselleni maatessani jalat seinälle nostettuna. Se muistaa ihan kaiken eikä ole antanut mitään anteeksi.


Fauni pakkaa matkalaukkua, Vompsu painaa suurta häränpäätään hartiaani ja koetan muodostaa kivuilta kokonaiskuvaa. 

Itken vasta myöhemmin, paljon myöhemmin. Tässä vaiheessa ajattelen nimittäin vielä: no, se on nyt tällainen tämän illan ajan. Kyllä se tästä. Ainahan se kipu hellittää, ennemmin tai myöhemmin.

Aamulla herään siihen, että oksettaa edelleen, janottaa edelleen. Suurin osa haamukivuista, tai mitä ne nyt sitten ovatkaan, on kadonnut. On enää kipu jalkaterässä, tiheämpänä ja kiinteämpänä kuin ennen, sekä kipu alaselässä, tuikkiva, uusi tuttavuus. Se menee ohi, totta kai tiedän sen, mutta entä sitten? Se tapahtuu tässä ja nyt, sitä on siedettävä. Fauni käy suihkussa, jännittää iloisesti matkaansa. Toivoisin osaavani jännittää iloisesti hänen kanssaan, mutta kierrän kivun häkkiä levottomana. Kun pitäisi hyvästellä, en osaa kuin sukeltaa piiloon käppyrään peiton alle, koska en haluaisi aiheuttaa huolta itkuisuudellani. Olen luvannut suhtautua ilolla hänen matkansa, ja niin toki suhtaudunkin, mutta olen vain täynnä kipua ja pelkoa enkä osaa piilottaa niitä. Sentään siitä osaan olla tyytyväinen, että tajusin kieltäytyä matkalle lähtemisestä itse. Eipähän tarvitse taas peruuttaa matkaa.

Itkuisuus helpottaa Faunin kadottua, koska sitten on edessä enää selviytymistaistelua, ja se on praktista eikä siinä ole tilaa tunteilulle tai itsensä heikoksi ja osaamattomaksi kokemiselle. Selviytymistaistelu koostuu pienistä murusista, ja haluan pitää muruset mahdollisimman pieninä. 1) Sveitsiläinen vieras, joka haluaisi nähdä kaupunkia kanssani - päätän kommunikoida suoraan, että jalkani on niin helvetti tällä hetkellä, että jos hän haluaa nähdä kaupunkia ja minut, nähköön kaupungin itsekseen ja tulkoon sitten erikseen parvekkeelle juomaan smoothieta ja höpöttämään, jos haluaa minut nähdä, vaikken ymmärrä herra paratkoon, miksi, emmehän me edes tunne, mutta toisaalta, totta kai tapaan ihmisen, joka haluaa tavata jostain syystä minut, enhän voi tietää hänen intuitioitaan, 2) Supertiski - siirryn tiskaamaan sitä heti Faunin lähdettyä jalan karjunnasta huolimatta, koska tiski hermostuttaa enemmän tiskaamattomana kuin tiskattuna ja joskus se kuitenkin on selvitettävä, miksei siis heti, ja sitä paitsi satulatuolilla voi tiskata istuen, mikä ei ole yhtä paha kuin seisten, vaikkei tietenkään yhtä hyvä kuin jalka tuen päällä koholla maaten; en voi maata koko kesää niin.  Sitä paitsi eivätkö naiset ole kautta aikojen kipeillä jaloillaan hoitaneet kotitöitä ja silti eläneet pidempään? Tiskaaminen tuntuu mukavalta vaihtelulta jos ei kipuja lasketa. Toisaalta kivut tuntuvat maatessakin, joten on vaikeaa sanoa, onko siitä mitään haittaa. 3) Improharkat illalla - katson illalla, miltä jalasta tuntuu, ja jos edes viitteellisesti tältä, en vain yksinkertaisesti mene, vaikka se kuuloistaisi kuinka hauskalta jalkaa lukuunottamatta. Nyt on kuunneltava jalkaa. 4) Kissanvessa, parvekkeen kastelu ja imurointi - pyydän Vompsua auttamaan illalla näistä niissä, joita en ole pannut peloissani toimeen sitä ennen. Paljon mahdollista, että teen lopulta kaiken, koska niiden tekemättömyys ahdistaa pahemmin kuin jalan kipu. Kyllähän minä pystyn astumaan jalalle. Se vain ärtyy siitä sen verran napakasti, että tuntuisi hyvältä antaa jalan levätä. 5) Koiran ulkoiluttaminen. Vompsu auttakoon tässäkin. Sen jälkeen kun Vompsu huomenna menee oman juhannuksensa viettoon toisaalle, koiran kanssa on selvittävä itse. Jos jalka on liian paha, alan soitella tutuille. Jos jalka on kestettävissä, onnun korttelin ympäri ja koetan leikittää koiraa sisällä vastaavasti enemmän. 6) Teksasilaiset vieraat sunnuntaina. Siihen mennessä on siivottava. Ison osan siivouksesta voi tehdä satulatuolilla istuen. Jos siivoaa pala palalta, se ei varmasti ole niin rasittavaa. Siivousta voi ajatella myös jumppana tai osana sitä. On vaihdettava lakanat sunnuntaina, sitä se tarkoittaa. Sunnuntaihin on monta päivää. Silloin jalka voi olla jo vaikka kuinka hyvä, jos akupunktio alkaa auttaa. (Toistaiseksi siihen on vaikeaa ottaa kantaa, olen lukenut sellaisiakin todistuksia, jossa hermokipu pahenee parin ensimmäisen kerran jälkeen ja alkaa sitten vasta vähetä.) 7) On varattava seuraava aika akupunktioon. 8) On luettava vielä lisää peroneushermon toiminnasta ja pinnetiloista ja pidemmän päälle tähdättävä siihen, että keksii keinon tehdä palstatyötä niin ettei se rasitu (kyykistyminen painaa ja venyttää sitä). 9) On kestettävä vielä kaksi viikkoa ennen kuin saa nykyiseen jalan tilaan sopivat pohjalliset, joiden pitäisi siirtää painoa pois niiltä päkiän osilta, joihin painon ei kuuluisi keskittyä kävellessä ja seistessä mutta joihin se yhtäkaikkisesti koivessani keskittyy, kuten sekä jalkaterapeutti totesi että kovettumat jalkapohjassa ilmaisivat jo toteamusta ennen. Sitten on kestettävä ainakin pari viikkoa jalan kipuilua uuteen pohjalliseen totuteltaessa.

No nyt sveitsiläinen soittikin - stop siis tehtävälistalle. Hän tuleekin myös yöksi tänne mutta tulee nyt aamulla ensin tuomaan kamansa, joten ilmeisesti imuroin ja pesen vessan seuraavaksi. Pala palalta.

Anteeksi, hermojuurakko. En oikein osaa elää kanssasi.