Semi

Ei oikein sairas eikä terve. Naulaan taulukoukut seinään. Lauantaina on tupaantulijaiset. En tänään jaksa mennä juhliin, jaksanko huomennakaan? On tähdättävä lauantaihin.

Tunnen itseni arvelluttavassa määrin etuoikeutetuksi, kun purnaan sopimuksesta hoitolaitoksen kanssa. Muut ovat enimmäkseen allekirjoittaneet sopimuksen älyttömyydet, koska kokevat jotenkin, ettei heillä ole vaihtoehtoa tai etteivät uhkaavat kohdat kuitenkaan tule täytäntöönpannuiksi. Minusta taas ei ole mitään järkeä solmia sopimusta, joka uhkuu älyttömyyksiä, vaikka ne kuinka olisivat alan käytäntö. (Sen pahempi alan käytännölle, ajattelen itsekseni.) Juristi, jolle sopimusta näytin, piti sitä toivottomana tapauksena. Ajatella, on aloja, joilla on niin huonot käytännöt, ja iso joukko ihmisiä, jotka eivät mukise epäkohdista. Harmillista, että kuitenkin haluaisin tehdä töitä myös tuossa paikassa, johon sopimusta valmistellaan. Tuleeko siitä mitään? Sopimuksessa on enää yksi kohta, jota en voi allekirjoittaa. Perusteluni sen allekirjoittamatta jättämiseen ovat hyvät. He vetoavat toistaiseksi konventioon. Katson, kuinka käy.

Ystävän runoteoksesta kirjoitetaan sanomalehdessä ja ärsyynnyn omituisella tavalla analyysista. En vain tuosta analyysista, vaan ylipäänsä tavasta, jolla ihmisistä kirjoitetaan; se on samaa ärsyyntymistä, jota olen kokenut silloin kun minun on pitänyt itse kirjoittaa lehtijuttuja ja kun minusta on kirjoitettu lehtijuttuja. Ihmiset esitetään tavoitteellisina, määräisiin käsityksiin pitäytyvinä, vaikuttamishalukkaina. Se tuntuu suurelta kollektiiviselta valeelta tai vähintään puolitotuudelta, yhden puolen liikaa korostamiselta. Kuitenkin kai kaikissa meissä on myös se, joka makaa kyljellään sängyssä ja hengittää muttei tahdo saada rintakehään riittävästi avaruutta. Ikävöin sen sanallistumista. Sitä tapahtuu niin harvoin.

Nyt kun semisairastan, pystyn nukkumaan täällä. Ei jotain hyvää, jos ei jotain ärsyttävääkin.

Kämppiksen koira on purrut Faunia useampaan kohtaan vasenta kättä. En kai siis sittenkään tulkinnut aivan väärin, kun koin koiran vahtivan pelokkaana ja murjottaen. Koiraa on vaikeaa tulkita, se on harvinaisen ilmeetön eikä juuri paljon ilmaise pelkoaan ennen kuin se kuohahtaa raivokkaana puolustautumisreaktiona ylitse. On keksittävä jokin menetelmä sopeuttaa koira tänne, keksittävä miten se voisi tuntea olonsa turvalliseksi. Oma turvallisuudentunne tuskin palaa vähään aikaan. Koira makaa pitkänä eteisen lattialla ja sen emäntä istuu huoneessa kirjoittamassa lopputyötä. Koira katsoo, kun lähestyn. Sen yli on astuttava, jos mielii vessaan. Puhuttelen koiraa mahdollisimman rauhallisella äänellä. (Se ei taida olla kovinkaan rauhallinen.) Sitten astun ja kesken liikerataa tiedän, että jos koira nyt murahtaa iskua edeltävän varoituksen, en voi tehdä mitään, koska olen kaatumassa eteenpäin toisen jalan varaan. En voi hypähtää, vetäytyä, kadota, perääntyä. Painoni siirtyy jo toiselle jalalle, toiselle puolen koiraa. Sitten tilanne on ohitse ja livahdan vessaan.

Kun Faunia on purtu, meillä on periaatteellinen pulma. On vahdittava, nouseeko pureman jälkeen kuumetta. Mutta Fauni on jo valmiiksi kuumeessa ja kotona saikulla. Onneksi käsi ei tulehdu, nyt sen jo tietää.

Tavallaan olen kai kotiutumassa. Vähitellen ainakin stressi pienenee ja ihmiset kommuunissa alkavat tuntua tutummilta ja vähemmän pelottavilta. Vaikka sille ei voi mitään, että tuntuu hullunkuriselta ajaa töistä Kalliosta tänne raitiovaunulla tai pyörällä. On vaikeaa kuvitella, ettei sinne palaisi riemuiten vappuna, joko aiempaan asuntoon tai johonkin toiseen, suurempaan ja yhteisempään.

Marrasmaa

Aamun tunnelman töissä kruunaa Marginaalin tuoreen merkinnän lukeminen. Tarkoitan: tuntuu turvalliselta huomata, että joku toinenkin näkee elämän hieman samalla tavalla kuin itse teen kaikesta ilosta ja innostumisesta huolimatta. Ohikiitävää ja merkityksetöntä, ja samalla äärimmäisen arvokasta. Tai miten sen nyt sanoisi. No, suosittelen tuon merkinnän lukemista. Minuun se ainakin osui täysillä.

Olen unohtanut nostaa Hesarin postilaatikosta ja asiakas tulee kysymään sitä. Pyydän anteeksi ja juoksen takatilan läpi postilaatikolle. Matkalla muistan, että olen unohtanut työtohvelit kotiin ja jalassani on vain ohuet bambusukat. (Materiaali tuntuu sopivan ainakin minun atooppisille ja streptokokki- ja stafylokokki-ihottumia kerääville koivilleni.) Mutta tuntuisi pöhköltä kääntyä takaisin, mennä tiskille ja pukea lenkkarit toisen odottaessa. Ei kai maa niin kylmältä voi tuntua, järkeilen hölkätessäni kalseasti valaistua käytävää.

Askellan pikaisesti kylmännihkeää betonia katoksen alla. Muilla ulkona liikkujoilla on kengät. Kylmä solahtaa jalkapohjaan, muttei ylemmäs. Se herättää. Niin, on marraskuu. Ihmiset alkavat väsyä yhä näyttävämmin. Näen joka yö painajaisia, että myöhästyn. Myöhästyn unissa töistä, junasta, sukukokouksesta. Seuraukset eivät suhteudu tekoon millään tavalla. Ei myöhästyneitä yleensä tavata teloittaa eikä erottaa töistä. En pidä myöhästymistä edes huomaavaisuuden repsahduksena, ellen itse satu olemaan myöhästyjä. Olen monta kertaa lakannut käymästä jossakin, koska olen kerran meinannut myöhästyä, kääntynyt kotiin ja sitten seuraavan kerran ajatellut, että minua paheksutaan poissaolon takia. (Ikään kuin he voisivat nähdä röntgenkatseella, etten ollut sairas tai matkoilla tai jotakin muuta normaalia.)

Eilen kun kävin ostamassa kalkkitabletteja tavaratalosta, hälytysportti soi mennessäni ulos. Astuin takaisin sisään, odotin turvamiehiä peloissani. (En ollut varma, oliko minulla kuittia ja muistaisiko kassatäti minut.) Kukaan ei tullut. Sitten kokeilin varovasti, uudelleen, olinko se sittenkään minä. Portti soi uudelleen. Kukaan ei edelleenkään tullut. Lopulta kyllästyin odottamaan, sanoin minua tuijottavalle tytölle: "Näköjään ketään ei kiinnosta, vaikka portti hälyttää!" ja kävelin kotiin.

Palstalla kaikki on korjattu talviteloille. Käänsimme maan Vompsun kanssa, hänen olkapäänsä kestää taas vääntöäkin, hautasimme valkosipulinkynnet. Tiaiset keinuivat salkoruusujen kaljuissa rangoissa, auringonkukan kukkapohjus oli muuttunut hapsuttavaksi kuituluudaksi kompostin päällä. Nostimme tavara-arkusta kamat ulos. Kamojen alla piileskeli peltomyyränaaras neljän poikasensa kanssa. Poikaset olivat melkein emon kokoiset, mutteivät vielä osanneet kiivetä arkunseinää pakoon kuten äitinsä. Asetimme ruukkuja kallelleen arkun pohjalle ja odotimme, että myyränhöppänät menivät ruukkuihin istumaan. Sitten nostimme ne hyvänheikinsavikan juurelle. Yksi myyristä olisi vain jäänyt kököttämään ruukkuun. Se ei tuntunut pahemmin välittävän puuttumisestamme. Tarvikearkun pohjalla oli epämääräistä multaa ja myyränkakkaa. Raavimme sitä pois edes hieman, ettei arkku mädäntyisi niin nopeasti.

(Se mädäntyy, totta kai. En halua käsitellä sitä myrkyllisin puunsuoja-ainein, eikä pellavaöljy oikein tunnu kyllästävän sitä riittävästi. Kun se lahoaa, siitä voi tulla polttopuuta. Sitten voi hankkia uuden arkun. Työllistäähän se puuseppää jossain päin Suomea.)

Jalat lämpiävät nopeasti sen jälkeen kun olen ojentanut lehden. Mielessäni välähtää nopeasti ajatus, että kehottaisin lehteä pyytänyttä tanssimaan lehden kanssa - "niin se on paljon mielenkiintoisempaa" - mutta vaikenen kuitenkin. Ei ole tehtäväni hämmentää ihmisiä.

Oikeastaan ei ole tehtävääni.

Paitsi vastata kysymyksiin silloin kun osaan auttaa. Tuntuu mukavalta istua töissä ja pystyä auttamaan ihmisiä. Rajallisesti, tottahan toki, mutta sujuva arki tuntuu toisinaan tärkeältä ja ehkä apuni muuttaa jonkun päivän hitusen siedettävämmäksi.

Lempeydestä

Kehonhuollon tunnit tuovat jotakin erityistä elämääni. En osaa tarkalleen sanallistaa, mistä on kyse. Sen kuitenkin tajuan, että viehätys liittyy epämääräisesti lempeyteen ja sallivuuteen. Ei ole yhtä oikeaa tapaa liikkua. Ei ole yhtä oikeaa tapaa olla järkevä. Se, mikä on toiselle luontevaa, tuntuu toisesta vastenmieliseltä ja mahdottomalta. Eri päivinä tarvitsee erilaisia asioita. Kaikki kelpaa, koska liike on sellaista kuin on, kulkee niitä ratoja, joita kulkee.

Jos joku känisee, ettei tapahtuva kelpaa hänelle, ongelma on hänen.

Tulen pitkää kiertotietä siihen risteykseen, josta aikoinaan lähdin järkevän ja kriittisen polulle. Tajuan lähinnä paenneeni jotakin tuolla polulla ja tahtoneeni pompottaa itseäni kuin palloa tiettyyn suuntaan tietyssä rytmissä. (Silloin ajattelin, että se on maailman sydänääni.) Nyt kuuntelen ääniä ja lähden toiseen suuntaan.

Palaan tähän risteykseen usein, joskus minut tempaistaan siihen jollakin näennäisen viattomalla kommentilla. En arvosta enää järjellisyyttä enkä käsitettävyyttä entiseen malliin, koska tajuan, etten käsitä itseänikään enkä omia viehtymyksiäni, en käsitä, miksi käyn näillä tunneilla, tiedän vain niiden tekevän hyvää jollakin epämääräisellä tavalla.

Tällä kerralla tanssimme sanomalehtipaperin kanssa. Ensin saalistamme aarteen lasersäteiden ryteikön läpi ryömien, kiipeillen, harppoen, taiteillen. Sitten paperi on käsissä. Sillä saa tehdä, mitä haluaa. (Ajatella, kuin elämällään...) Lähden kokeilemaan erilaisia tapoja manipuloida, käyn lävitse objektisuhdettani, ehkä sen niin voisi sanoa. Mutta on helpompi kuvata tanssiamme (kyllä, paperi on partneri enemmän kuin joku vieras mies tai nainen, jota en kehtaisi katsoa silmiin siinä pelossa, että sitten haluan maata hänen kanssaan kuitenkin ja enimmäkseen sellainen on epäsopivaa, jommallakummalla voi olla suhde, mutta ihmiset ovat niin kauniita tanssiessaan) verbein: leivon, alustan, halaan, vauvaheijaan, pyöritän palloksi, rullaan palloa selän alla, syleilen, suukottelen, nostan kohti kattoa, annan pallon viedä, puran pallon, silitän suoraksi, heitän lentoon, annan laskeutua, tarkastelen laskeutumisen, pöyhin kaarille, kurkistelen kaarien alle. Kaikkien toimieni sekä paperin ominaisuuksien seurauksena lattiapinnan ja paperipinnan väliin on muodostunut hieno kupolitilojen palatsi, johon siivilöityy valo ja jonka lattia toistaa kahta päällekkäistä tekstiä varjoin. Ryömin palatsin ympäri, koetan painaa pään sivun mahdollisimman tarkasti lattiaan ja tuijotan palatsiin yhdellä silmällä. On kuin seisoisin sen mahtavien kupolien alla pienenpienenä. Sitten rutistan palatsin kokoon ja koetan singota sen kohti kattoa. Se tippuu, kierii. Kierin sen perässä, matkin sen liikettä ja asentoa. Nousen ylös, polvistun pallon päälle, sullon pallon litistyneet rippeet sievästi polvien alle piiloon, pyöräytän itseni vauhtiin, paperi luistaa ja kiepun ympäri villisti sen kyydissä, sitten melon käsillä lattiaa eteenpäin paperikelkka polvien alla. Kun pääsen renkaiden luo, nousen seisomaan, pöyhin ystäväni ja työnnän sen renkaaseen. Rengas heijaa eestaas, ja asetun sen kanssa kasvokkain ja heijaan myös. Lähennymme, loittonemme, lähennymme, loittonemme.

(Nykyään taidan ajatella tätä maailman sydänäänenä, jos jotakin, tätä ja puiden verkkaista kasvua, verenkiertoa ja sensellaista, jotakin muuta kuin kuvauksia jostakin ja kuvausten kriteereitä ja rakenteita. Luut eivät liikkuisi ilman lihaksia.)

Sitten otamme etäisyyttä paperiin ja tarkastelemme sitä kaukaa, kuin maailman ääristä voidaksemme tanssia sille tanssin, joka kertoo sille tunteistamme sitä kohtaan. (Jokaisella salissa on oma myttyaarteensa.) Paperille on helppo tanssia, koska teen minkä liikkeen hyvänsä, se heijaa vastaanottavaisena pesässään renkaansilmässä. Tanssin sen pienen maailman, joka syntyy vahingossa, kun jotakuta vuoroin tuuppii, oikoo ja rutistelee, sen ihmeen, kun tajuaa kurkistaa hänen alleen ja näkee kupolien harjanteet sisältäkäsin ja tuntee kyyristyvänsä mysteerin ääreen. Tanssin sen ihmetyksen, joka seuraa, kun tajuaa, miten pieneen tilaan voi ryömiä pelkällä tahdolla, tanssin nuo kaikki kupoliset, kirjainvarjoiset salit, valo putoaa rintaani lampuista kuin auringosta, tätä tilaa ympäröi salin mystinen tila seinään maalattuine nänneineen ja aukipohjaisine pesineen, renkaineen ja patteripölyineen, jostakin syystä suorakulmaiseksi sommiteltu tila, joka sijaitsee kaupungin korttelirakenteen keskellä, se maan muodoilla, se merien ympäröimänä, kupertuen ja kääriytyen avaruuden valtavaan tilaan, aurinkokuntien hitaaseen vaellukseen pimeän halki. Jos otan suunnan renkaasta tai nännistä tai renkaansilmään nostamastani pallosta, kuka ties tanssin suoraan kaukaista aurinkoa kohti.

Musiikki loppuu.

Loppurentoutuksessa makaan selälläni ja kun puhutaan lämpimästä, kihelmöivästä tunteesta, joka kiipeää sormenpäistä kehoon ja levittäytyy tunnustellen, ajattelen tuota tunnustelua sanomalehtipaperisena peittona, jonka takaa tuntemattomat ihmiset, kauan sitten kuolleet tai ei vielä syntyneet, silittävät kehoni rajoja ja saavat minut tajuamaan kosketuksellaan, että kehoni rajat eivät ole piirustuksen mustia ääriviivoja, kuollutta muotoa, vaan osa tätä hengittävää massaa, jolla kuten paperillakin on omat ominaisuutensa, joiden mukaan se taipuu, litistyy, köyristyy ja punkeaa kaarelle, asettuu telineeseen tai syliin tai lattian varaan. Tapa, jolla lehti koskettaa minua, eroaa jokaisen tutun kosketuksesta. Tällainen kosketus syntyy vain harvoin, pudotettaessa kaikki määreet, kun vieras ihminen kohdistaa minuun hetkeksi lempeytensä ja huomionsa, esimerkiksi kymmenen minuuttia hierontapöydällä maatessa. Tuo toinen ei ole kukaan, hän on vain kosketus, hänestä ei säteile minkäänlaista uhkaa, hän ei vaadi mitään eikä edes toivo. Tutun kosketus tuntuu toiselta, siihen sisältyy aina häivähtävä tuntu toiveista, toisen persoonallisuudesta. Se kaikki vähentää omaa loukkaamattomuutta ja pakottaa kohtuullistumaan ja unohtamaan, kuinka vapaasti voi hengittää ja nauraa. Itkeä, liikkua, tuntea salin kieppuvan ympärillään, maailmankaikkeuden laajenevan ja luhistuvan.

Muistan hämmennyksen, kun eräs ystävä johon olin vähällä rakastua (vastentahtoisesti, totta kai, onko mikään kaameampaa kuin rakastuminen silloin kun jo etukäteen ounastelee, ettei käytäntöjen sopimisesta tämän ihmisen kanssa taida tulla mitään) kysyy, mitä oikein haluan hänestä ja suhteestamme. Ettei hän osaa luovia kanssani, koska hän ei tajua, mitä haluan ja haen. Hän ei osaa pelata tätä peliä - mutta ei tämä ole peli, vastaan.

Paperin luona lattiaa ryömiessäni tajuan yhden mahdollisen vastauksen: voi olla, että aikojen kuluessa, halailun ja rutistelun, ilmaan heittämisen ja telineille asettelun, omaa vartaloa vasten suoristamisen ja sen sellaisen jälkeen haluan tanssia kupolikaton alla. Haluan katsoa tätä melkein kuvitteellista, minimaalista tilaa, jota me synnytimme yhdessä, kun meillä ei ollut yhtään halua mihinkään tiettyyn ja kiehnäsimme syvän luottamuksen tilassa tilassa lähentyen ja loitontuen. Haluan olla venyttävä ja rutistava voima, haluan tuoda ilmaa ja valoa ja yllätyksiä, en tahdo toimia kuten pesukoneen hyödyllinen linko, joka kutistaa villavaatteen venyttämistä vastustavaksi huovaksi, jonka lävitse hehku ei näy, tai kuten terävät sakset, joille senhetkinen muoto ei kelpaa vaan joka leikkaa tontturimssun tai lumitähden.

Vai haluanko? En tiedä, mutta niin näytän toimivan, jos saan vapaat kädet, jalat ja mielen, hieman aikaa ja häpeämättömyyttä ja toisen rajattoman luottamuksen. (Onko sitä, muilla kuin sanomalehdellä? Joskus tunnen sen itsessäni, menen kiitollisuudesta ja onnesta veltoksi, enkä näy sen jälkeen unohtavan niitä ihmisiä enkä lakkaavan luottamasta heihin, vaikka etenisimme toisistamme kauas monin tavoin ja vaikka loukkaantuisin heille joistakin yksityiskohdista kommunikaatiossa ja sitten antaisin ne anteeksi.) Vai kutsuuko paperi minusta nuo teot ja tapahtumat, tanssisinko toisin ihmiskehon kanssa? Olenhan itsekin katto, alleni tulee erilaisia tiloja eri asennoissa lattialla. Ehkä unet syntyvät niistä.

Kotiin kulkiessani mietin, mitä tapahtuisi, jos ihmiset alkaisivat tanssia päivän lehden kanssa sen lukemisen sijaan. Ehkä heidänkin pelkonsa hellittäisivät, ehkä hekin tuntisivat taas jalkapohjansa eläviksi. Mutta jotta niin kävisi, heidän kai pitäisi ensin haluta tanssia, ja niin monet eivät halua tanssia tai haluavat tanssia jollakin tietyllä tavalla, jonka mieltävät oikeaksi tekniikaksi. Mikä siinä kaikessa määräämyydettömyydessä, hyödyttömyydessä ja etukäteismuodottomuudessa työntää ihmisiä luotaan, kuin hylkii? Tuntuuko se pelottavalta vai turhalta vai vaativalta? Vai onko se vain täysin kiinnostamatonta? Vai eikö siihen riitä aikaa, koska velvollisuuksiksi määriteltyjä toimintoja kinostuu vuosi toisensa perään yhä lisää?

En osaa vastata, vaikka itsekin monta vuotta ajattelin tällaisia tunteja jotenkin jollekulle toiselle suunnatuiksi. Minusta tuntui monta vuotta, etten ansaitse lempeyttä, että kuri ja valmiit muodot tekevät minulle parempaa kuin lempeys.

Tämä on yksi niistä kohdista, joissa tuntuu hauskalta ja vapauttavalta huomata olleensa niin väärässä kuin olla voi.