Uuvahdusrintama

Voi kauhu, miten keski-ikäinen ihminen väsyykään yhdestä työhaastattelusta. Oli vissiin taas vähän liian jännää. 

Tiskivuori kasvaa, tomaatteja olisi hyvä säilöä mutta kun ei vaan irtoa. Olkoon niin. 

Luultavasti jännittävä ei ole haastattelu eikä ainoana maskillisena vaikka missä tiloissa kulkeminen vaan erilaisten tulevaisuuksien hahmottuminen näkökenttään - tämä on erilainen kuin tuo, ja miten asiat menevät, hitostako sitä voi tietää lopulta, mikä on hyväksi organisaatiolle tai itselle, ja kaiken kanssa voi varmasti elää, mutta täysin eri olentona. En osaa taitekohdissa näemmä edelleenkään yleensä selvästi päättää, että haluan tätä, en tuota. Useimmista haluamistani ja saamistani asioista olen oppinut lähinnä, että käsitykseni niistä oli naurettavan pielessä ja sillä siisti. Joten haluni ovat hirvittävän hauraita. En luota niiden kuvastoon (ellei jostain kehity suuntaa kuten aina välillä käy - ei kyllä ikinä työhaastatteluissa tai työnkuvia pohtiessa). Olen kehittynyt siinä, miten kävellään ulos oletetusta onnelasta, joka paljastuikin kuralätäköksi, jossa mahallaan ollen on hieman hapeton olo.

Takaisinmatkalla kävin kirjastossa, hakemassa yhden ja palauttamassa toisen avaimen sekä Lidlissä katsomassa, olisiko siellä vielä niitä jumalaisia tempehejä (ei ollut; paska juttu). Lidlin ulkopuolella siinä kaksitoistavuotiaat pojat huusivat toisilleen aika vihaisen kuuloisesti aiheesta näkyykö sillä videolla pääministerin tissit vai ei. Rikkinäinen puhelin voi ainakin täällä hyvin, jos muu ei voikaan. Katselin poikia ja ajattelin, että meidän kissat ovat biologiselta iältään vain hitusen noita vanhempia, pitää muistaa se ensi kerralla, kun ne husivat toisiaan ja rallaavat päättömästi rikkoen asioita. Varmasti nekin huutaisivat kaikesta maan ja taivaan välillä, jos osaisivat. Hyvä, etteivät osaa.

Viime päivistä on jäänyt tahmea ja väsähtänyt olo, tunnen itseni liian vanhaksi ja kyllästyneeksi koko ihmiskuntaan. Jotenkin onnistuin sen työhaastattelussa vielä piilottamaan putkinäköistämällä sen todellisuuden, jota kuvailin, mutta kotiin palattua matalapaine vyöryi päälle. Kaikkein absurdeinta on, että ihmisillä on vaikka mitä mielipiteitä tästä kaikesta juhlintakohusta, ja hyvin harva sosiaalisen piirini aiheeseen liittyvistä käsityksistä tai asenteista on itselleni edes etäisesti käsitettävä. Ja toisaalta hyvin harvaa taas kiinnostaa, miten Suomessa koronakuolleisuus sen kun kasvaa. Ymmärrän olevani heille hengityssuojaimineni aivan yhtä käsittämätön. Mutta en osaa olla näkemättä tätä: ruumis ruumiin päälle, ja moni tuttu ihminen joutuu painimaan kaikkien outojen oireiden kanssa miettien, milloin palaa työkykyiseksi. 

Ajattelen sitä, miten ruton jälkeen monissa kirkoissa maalattiin kuolemantanssikuvia piiloon. Nyt sekin tehdään pikakelauksella, silloin kun kuolemia on eniten (tähän saakka). 

Minulla on hengityssuojaimen lisäksi toinen buusteri otettuna ja israelilaisia NONSeja iso laatikko. Edes kukaan läheiseni ei ole (vielä) sairastanut koronaa, ehkä koska olemme pitäytyneet suojautumisessa. Välillä olemme nähneet vanhempien kanssa maskeitta sisätiloissa, nyt kai neljästi pandemian aikana, mutta sitä ennen kaikki ovat aina riipaisseet antigeenitestit. Ei meistä sitä kukaan halua toisilleen antaa.  

Alkaa sataa, pyykit pitää nostaa sisään vaikkei lainkaan jaksaisi. 

Olettaisin, että viikonlopun jommalla kummalla puolen minulle ilmoitetaan, että valitettavasti et tullut valituksi, ja sitten koen helpotusta. Tämän sentään tunnen. Eikä tämä ole kuralätäkkö paitsi niinä päivinä kun ei vaan jaksaisi mitään. Enimmäkseen päivät ovat toisenlaisia. 

Kolme fragmenttia joita en halunnut laittaa someen ja tämähän ei ole somea, eihän

Joskus mietin, olenko liian pahansisuinen. Tarkoitan tätä: kun joku jakaa niitä sitaatteja, että voit tehdä mitä vaan mitä oikeasti haluat, tekee mieli kirjoittaa alle että ihanko oikeasti voit syödä pääsi, kumota painovoiman ja napsauttaa sormilla maailmanrauhan. (Haluaakohan joku syödä päänsä?)

En kommentoi, koska olen oppinut, että hyväntahtoisuuden periaate on tulkinnassa ja kommunikaatiossa kullanarvoinen. Mutta hetkittäin on haastavaa hillitä sisäistä kolmivuotiastaan.

Ja vielä, haluamisesta: osa omista haluamisistani on ollut niin harmillisia, että pidän erityisenä siunauksena, etteivät halut ole päässeet toteutumaan. Esimerkiksi haluaisin olla yleisesti pidetty, kullanarvoinen vaikka kelle. Olisihan se äärettömän mairittelevaa! Mutta pystynkö nytkään pitämään yhteyttä harvoihin ystäviini? Luokattoman huonosti! Eli oikeastaan hyvä näin.

Samalla tavalla: haluaisin olla yksinkertaisempi, mutkattomampi. Mutta jaksaisinko silloin ymmärtää muidenkaan mutkia?

Vuosi vuodelta taidan ajatella yhä enemmän, että siinä saattaa olla vinha perä, että onnellinen se, joka osaa haluta sitä, mitä jo itsellä on, eikä niin, että kiipeää vaikka kuuhun saadakseen omakseen sen, mitä osaa haluta. (Ehkä santosha on ihan syystäkin niyamoissa. On helppoa hukata itsensä tyytymättömyyden sirahvinpyörään.)

 *******

Se, miten kotoisalta tuntuu pelmahtaa ilmasilkkiin rauhoittumaan pää alaspäin, antaa toivoa siihen, että jokin päivä myös eräät muut joogaliikkeet voisivat tuntua kotoisilta - - koko ajan sitä oppii uutta kehostaan, mutta puuttuvia paloja on edelleen niin monia, ettei oikein tiedä, mistä aloittaisi kyselemisen ja tutkimisen.

Ja usein tuntuu, että juuri kun kuvittelee saavuttaneensa edistystä (etenkin takareisien joustattelun suhteen), keho suuttuu ja palataan lähtöpisteeseen. Vielä haasteellisempaa on tietysti opettaa - etenkin opettaa sellaisia ihmisiä, jotka eivät pelkää halvaantuvansa, rikkovansa niveliään jne. Siitä modaliteetista en tiedä mitään! Miltähän tuntuisi olla innokas tai pystyvä kehollisesti, mieltää itsensä muuksi kuin kömpelöksi?

Muistan elävästi ensimmäisen ilmajoogatuntini. En ollut rohkea tai kehoani hyvin hallitseva mutta ajatus selkärangan traktiosta vainosi niin paljon, että kokosin luuni ja menin. Ilmoittauduin workshopiin ajatellen, että voi olla, etten uskalla tehdä yhtään mitään mutta että se on ok ja saan vaikka istua koko ajan sivulla katsellen, miten muut uskaltavat. Kun annoin sen luvan itselleni, pystyinkin tekemään kaiken.

Tämä kuvio toistuu, toistuu, toistuu ja toistuu. Ihan yhtä pelottavia juttuja ovat olleet filosofian opiskeleminen (koska kuinkahan monta kertaa sain teininä palautetta, että olen tämmöinen pinnallinen tyhjännauraja), kasvatustieteen opiskeleminen (koska kiintymykseni on kaikkea muuta kuin turvallista ja koulusuhdekin on koostunut lähinnä auktoriteettipahoinvoinnista), hieronnan opiskeleminen (kuinka joku, joka on aina jökissä ja rikkoo itseään tuon tuosta, voisi parantaa muitakaan)

- liki KAIKKI maailmassa on ihan helvetin pelottavaa! (Vaikka tietenkin kaikki muu on hyvin laimeaa koululiikunnan pelottavuuden rinnalla - joskus mietin, onko tämä nykyinen polku yksinkertaisesti yritys kursia kiinni ne siellä revityt mielen haavat.)

Paitsi ilmasilkki. Kirjoittaminen. Nukkuminen. Syöminen. Seksi. Käveleminen. Meditoiminen. Laulaminen. Opettaminen. Nauraminen. Anteeksi antaminen. Tanssiminen. Esiintyminen. Vesijuokseminen. Ne eivät jostain syystä pelota. (Hemmetti, pelkäsin vesijuoksemistakin aluksi niin että henki meinasi salpautua kurkkuun.) (Sen sijaan en ole ikinä oppinut sitä pelkoa, jota naisten väitetään kokevan - yksin pimeällä liikkumisen pelkoa. Minä pelkään sisätiloissa lähikontaktissa vähän vieraamman miehen kanssa, ehkä koska se on tilanne, jossa on sattunut ikäviä asioita. Vasta joidenkin viikkojen suhteen jälkeen alan uskoa, ettei toinen satuta minua, jos meille tuleekin intressiristiriita jonkin asian suhteen.)

On jotenkin aika mukavaa, että mitä vanhemmaksi tulee, sen useampia alueita biologisten perustoimintojen rinnalle löytyy pelottamattomiksi vaihtoehdoiksi. Ja myös: että tietää, että kaikki joka tapauksessa pelottaa. Joten oikeastaan voi valita tehdä ihan mitä lystää, koska se on aluksi aivan hirvittävää ja lopuksi ihmettelee, miksi sitä niin kovasti pelkäsi.

Olisi kyllä jännittävää elää edes viikko sellaisen ihmisen elämää, jonka mielenmaisemassa pelko ei ole ollut niin hallitseva emootio kuin omassa elämässä.

********
Kas, lisää merkkisanoja (mukana myös improsta tuttu kyllä/mutta vs. kyllä/ja -harjoitus). Mulle jo pitkään ovat olleet mustalla listalla pitäisi, sekä lisäksi aina ja ei ikinä - niistä huomaa heti, että kas vain, nyt lähtee flippaamaan toisia varten elämisen ja/tai toivottomuuden synkeisiin ja hedelmättömiin maastoihin. On asioita, jotka pitää tehdä, jotta voi katsoa itseään silmiin peilistä ja hymyillä aurinkoisesti. Mutta ei, ei ole asioita, jotka pitäisi tehdä. Asiat joko pitää tehdä tai sitten ne voi halutessaan tehdä tai jättää tekemättä. Tämä on tasan näin yksinkertaista elämässäni. (Toki tekemisillä ja tekemättä jättämisillä on seuraamuksensa mutta entäs sitten. Jos joku toinen valitsee suhtautua toimintaani nurjasti, koska en ole täyttänyt hänen ennakko-oletuksiaan, se on hänen valintansa. Asioista voi neuvotella etukäteen - jotain voi luvata, kaikkea ehkä ei.)

Ja kuinka yleisiä pitäisit ovat! Eilenkin sain workshopissa ihmetellä sitä, että kun saadaan irroiteltua mieli varovasti ja hellävaraisesti siitä ajatuksesta, että menon pitäisi ulkoisesti näyttää joltain, heti uusi pitäisi ilmestyy hämmentämään mieli pientä - että miltä jonkin pitäisi tarkalleen tuntua, jos kerran pitäisiä ei käytetäkään muodon vahdinnassa. Koska jos päästää irti pitäiseistä, ilmeisesti taivas romahtaa tai tulos voi olla mitä vaan? Jokin pelko tai katastrofin aavistus tuntuu vaanivan tässä askeleessa, koska uusia pitäisejä löydetään siihen tahtiin, että sivustakatsojaa hengästyttää. Entä jos vain tekisi kokeilevalla avoimella mielellä ja kuuntelisi, miltä kyseinen tekeminen de facto tuntuu? Ja että se tuntu voi olla semmoinen, joka tulee vasta kun malttaa päästää irti päässä vilisevistä ennakko-oletuksista ja ihan oikeasti kuunnella, mitä tapahtuu. Ja ehkä pitää mielessä yksi pitäminen - jos on kova vihlova kipu tai muuten liian huonot vibat joita ei halua kestää tällä hetkellä, pitää tulla pois asennosta tai liikkeestä (ilman konditionaalia).

Tuntuu, että osa oppilaistani on välillä kapasiteettinsa äärirajoilla, kun kysyn heiltä suoraan, että miksi sä haluat ajatella, että tän pitäisi tuntua joltakin tietyltä. Eivät he koe tehneensä valintaa ajatella näin, ja tarkalleen ottaen eivät ehkä ole tehneetkään, jos mieleen ei ole tullut, että on aivan mahdollista elää ja suunnata elämäänsä ja tekemisiään ilman närästäviä pitäisejä. Välillä tunnen itseni pahaksi ämmäksi, kun tällä tavalla haastan ihmisiä miettimään, millaista diskurssia he haluavat sydämessään vaalia. Mutta eipä mulla paljon muutakaan ole antaa, paitsi ehkä hirveä kasa anatomiadetskuja.

Suuria kysymyksiä

Olemme muuttaneet kommuunin uuteen asuntoon, jossa on taas valoa. Ja lämpöä, etenkin iltapäivisin. Minulla on pitkästä aikaa oma huone.

Oma huone, omaa aikaa, ei kokoaikatyötä tällä erää. Kasa ihmissuhteita, joista en oikeastaan osaa sanoa mitään järkevää, koska näyttää olevan suurten kysymysten kausi. Parahdan kämppikselle, etten tiedä, mitä yhdessä ihmissuhteistani tekisin, kun en tiedä lainkaan, mitä toinen haluaa, missä mennään, mikä on sallittua ja mikä ei, mitä toivotaan tapahtuman ja onko joitain tarpeita, joihin suhde ei vastaa - toisen puolelta, siis. Mitä minä teen, kysyn. Alanko kantaa toisenkin vastuuta, kätilöidä näitä asioita ulos, jos kysymyksiini ei vastata? Ei ole mitään pitäisiä, se on selvää, mutta en ole oikein selvillä siitäkään, mitä haluaisin. Tavallaan ajattelen, etten voi kannatella koko maailmaa, ja sitten toisaalta: jos osaan jotain, eikö ole oikein, että niin kauan kuin jaksan, koetan näyttää tuon taidon toiselle, ehkä tarjoilla sitä pieninä murenina? Kauanko jaksan olla se, joka huolehtii? Enkö sanonut jossain vaiheessa, että ei, tähän en kyllä enää ala. Mutta se oli joku toinen, joskus toisena ajankohtana. Miksi me ylipäänsä olemme täällä ellemme tukemassa toisia tuntoisia olentoja?

Mietin ihan samoja asioita, sanoo kämppis.

Tuntuu kornilta purnata, että haluaa toisen tietävän, mitä haluaa, kun ei ilmeisesti osaa itsekään sanoa, mitä haluaa. Tai osaanhan minä, konkreettisemmissa asioissa. Mutta suuret kysymykset pysyvät kysymysmerkein varustettuina. En oikeastaan osaa edes sanoa, tarkentuvatko ne, kuten asiantuntijuuden teorioissa ajatellaan kysymysjoukkojen (tekisi mieli melkein puhua armeijoista, niin synkeitä ne välillä ovat) tekevän asiantuntijuuden kehittyessä.

Vompsun kanssa istumme nurmikolla yksi päivä ja mietimme ääneen, voiko ihminen edes tietää, kumpi tilanne on onnellisempi: sekö että on jonkun kanssa romanttisehko tilanne, johon liittyy paitsi seksuaalisesti hyväksytyksi ja tyydytetyksi tuleminen, myös jos jonkinlaista emootioturbulenssia, vai se, että elää tyytyväistä luostarielämää, tasapaksua mietoa yhtäkaikkisuutta (ja muistan etäisesti, että joissain suhteissani - hetkittäin - nämä tuntui voivan myös yhdistää mutta siitä on niin kauan että epäilen muistavani pieleen ja kieltäneeni nuorena ison osan kokemuksestani ja muutenkin tuntuu kuin ajattelisi jotain kuuntakaista ilmiötä, läpeensä vierasta ja kaukaista, liki aineetonta). Tilat ovat erilaisia ja niissä on vissit puolensa - niin myönteiset kuin kielteisetkin. Jotenkin kai sitä soisi itsensä valitsevan, mitä tahtoo, ja tekevän käytännön järjestelyt sen mukaisesti. Luulin jo valinneeni (luostarielämän) mutta sitten taas tempaannuin, komeetta putosi hiuksiin ja sekosin.

Sekoonnun sentään vain noin kymmenen vuoden välein mutta se on sitten sitäkin armottomampaa. En taida oikein osata mitään casual dating -maailmaa tai lopulta edes polyamoriaa. Ei niin, ettenkö olisi urheasti yrittänyt. Jotenkin se vaan tapaa mennä pieleen, jos välitän jostakusta kovasti. Äkisti olen viisi enkä osaa tehdä mitään pelolleni, että hajoan atomeiksi, jos rakkausjuttu kosahtaa. Samalla toki tiedän, ettei siitä hajoa atomeiksi. Voi vain olla, ettei pariin vuoteen iloa saa suostuteltua esiin siirappikaivon jäänteistä, jonne se on juuttunut surkeasti ulisten.

Näissä kohdin haluaisin olla joku toinen, joku keveämpi ja tahdonalaisempi.

En tunnu onnistuvan siinä ja toistaiseksi koetan vain hyväksyä, että kas, näin asiat näyttävät menevän, tahdoin sitä tai tätä. (Mitähän tapahtuisi jos tahtoisin olla nimenomaan raskas ja kohtalonomainen? Ehkä yritän sitä seuraavaksi. Tosin nyt alkaa naurattaa, kun mietin, miten tuollaista mielenmaisemaa voisi manata esiin.) (Tässä slapstick-elämässä, siis!)

Pikkurillissäni on neljä tikkiä. Järjestin juuri joogaretriitin, ensimmäisen elämässäni, ja suoritin keväällä sen joogakoulutuksen, josta olen unelmoinut nyt pari vuotta. En taida oikein pysyä todellisuuden tasalla, ymmärtää, millaisia asioita olen alkanut tehdä. Tuntuu hupsulta, miten väärässä oli monta vuotta itsensä suhteen.

Ehkä seuraavaksi opin casual datingin?

Mistäs sen nyt tietäisi. Vaikeaa silti kuvitella, tällä keholla ja hermostolla. Syystalvella, kun suutelin uutta ihmistä ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2009, koko keho horkkasi.

Se alkaa nyt vähitellen palautua tuosta kokemuksesta, alan tunnistaa nivelet ja äänen ja vatsanpohjan tunnun, kyetä huomaamaan kasvit, pelätä ylösalaisin menemistä ja liian kovaa vauhtia, nukahtaa, muistaa lukemani. Silmät alkavat taas näyttää kirkkailta, hiukset tasoittua ihon lähelle, ja voi olla päiviä, kun ei huvittaisi jaksaa, ei sittenkään.

Pikakierroksilla pyörinyt kuukautiskierto alkaa taas hidastua tuttuun pitkään, viipyilevään rytmiinsä. Minun on nälkä. Osaan maata rauhallisesti aloillani ja ajatella muutakin kuin rakkautta. (Ainakin kun kaikki on hyvin tai semihyvin tai siedettävästi - kun kaikki on sietämättömästi, on vaikeaa löytää lepo. Unikin on kuin ajatukset dumppaisivat kehon palatakseen sitten noutamaan sen, koska parempaakaan ei löytynyt.)

Niin, kysymykset pysyvät.

Päivät katoavat, kesä tavoittelee jo pian lakipistettään, enkä edelleenkään osaa sanoa, minne etenisin. 

Hitaudesta ja tyhmyydestä

Huomaan pyyteleväni aina välillä anteeksi sitä, miten hitaasti opin ja tajuan. Sillä tottahan se on: on jotenkin käsittämätöntä ja melkein musertavaakin, miten verkkaisesti havahtuu asiaintiloihin, virhepäätelmiin, omiin outoihin lukkosolmuihinsa. Onneksi asialla on myös huvittava puolensa - ilman sitä ehkä huvittaisi lähinnä sulkea silmät ja vetäytyä kaappiin märisemään.

Asiat ovat edenneet siihen malliin, etten enää paru pikkulapsen tavoin tavatessani Faunin. Itse asiassa koko itketys on kadonnut ja jäljellä on enää se hyväntuulinen, kiinnostunut suuntautuminen, vaivalla pungerrettu läheisyys ja tieto toisen reagointitavoista, sosiaalisista verkostoista, lukkokohdista. Kun tapaamme, en jaksa jotenkin edes tyrmistyä siitä, etten enää ikävöi seksuaalisuuden jakamista Faunin kanssa. Ohi, meni, tämä on parempaa.

Siinä jutustellessa tajuan senkin, että siitä, kun itkin muusta syystä kuin liikutuksesta ja asioiden kauneudesta, on hyvin pitkä aika. Liekö muutama kuukausi? Tietysti syytän tästä lähinnä hormonaalisia muutoksia, mutta silti. En usko oppineeni mitään, kunhan vain olen tällaisessa vaiheessa tätä aaltoa. (Onpa muuten häiritsevää: haluaisi kirjoittaa ylämäessä, mutta se kuulostaa vaivalloiselta - tämä tuntuu alamäeltä, mutta toisaalta, kun asiat menevät alamäkeen, sillä tarkoitetaan yleensä jotain muuta.) En epäile, että olisin lakannut vellomasta. Jooga ei ainakaan ihan varmasti ole tyynnyttänyt mielenliikkeitäni... ehkä olen vain oppinut hyväksymään tyhmyyttäni ja hitauttani.

Tavallaan molemmat sanat, tyhmyys ja hitaus, latautuvat usein hyvinkin kielteisin mielikuvin. Jostain syystä olen kuitenkin alkanut tuntea niitä kohtaan outoa hellyyttä ja jopa juhlavaa kunnioitusta. Johtuuko se siitä, ettei niistä ole päästävissä, joten niitä on parasta oppia rakastamaan? En osaa sanoa. Vai siitä, että niiden rakastamisessa on jotain anarkistisen helpottavaa hieman samalla tavalla kuin muinaisessa vihanhallintakeinossani, jossa rahaa heitetään ulos ikkunasta? (Se on melkoinen emootionvaihtaja - huvittuneisuus ei vitkastele, kun kylvää vähät varansa pihalle! Mielialan katkaisua parhaimmillaan.) Joogaa ohjatessa tapaan toistella, että meillä on kaikki aika maailmassa. Ja sehän pitää paikkansa. Niin on. Oppimiseenkin on kaikki aika maailmassa. Ja pidän oppimisesta ja tilanteiden oppimistilanteiksi hahmottamisesta.

Niin että kun käyn erästä keskustelua töissä, riemastun kohtuullisissa mittakaavoissa tajutessani seuraavana aamuna töitä kohti kävellessäni, että ei juma, mitä mä olen taas horissut, miksi olen halunnut hahmottaa asiat tuolla tavalla, pidellä tällaista työhypoteesia silkkihansikkain. Keskustelu on koskenut valistuksen ja romatiikan ihmiskuvia, jotka aika usein esitetään sillä tavalla toisensa poissulkevina ja vastakkaisina, ikään kuin saman jatkumon ääripäinä. Vai esitetäänkö? Voi olla, että olen moisen kaavion piirrellyt ihan omassa pikku päässäni. Sitten kävellessä tajuan, että oikeastaan esimerkiksi niissä ajattelusuuntauksissa, joista tiedän edes hippusen verran, on kyllä piirteitä molemmista karikatyyreistä ja että oikeastaan ei ehkä myöskään löydy ihan koherenttia ajatussysteemiä, joka solahtaisi jompaankumpaan, ehkä, ehkä, voi olla, että onkin, mutta ne eivät vain ole tuntuneet kiinnostavilta, ja sitten onhan se myös jotenkin hyvin länsimaa- ja lähimenneisyyskeskeistä puhua nyt joistain tuollaisista ihmiskuvista, kun maailman sivu löytyy ihmisyhteisöjä, joiden ihmiskuva on taatusti vielä hyvin näistä poikkeava (vaikkapa onget). Ja että ehkä olisikin viisaampaa ajatella tällaisen yhden valistus-romantiikka jatkumon sijaan kahta jatkumoa ei-valistus-valistus ja ei-romantiikka-romantiikka; onhan niitä ei-vaihtoehtoja nyt varmasti paljon useampi kuin yksi. Sitten seuraavaksi riitelen pään sisässäni siitä, että kohta minulla on ziljoona jatkumoa ja miksi ylipäänsä halutaan tuollaisia paragidmaattisia luonnehdintoja, ja ajattelun oikotiet ja niin edelleen. Niin, mutta, intän vastaan. Entäpä jos hitaus - oikoteillähän haetaan nopeutta - ehkäisisikin tyhmyyttä, lyhytnäköisyyttä?

Oman typerehtimisen tajuamisessa on jotain hyvin riemastuttavaa. Tällä kertaa sen avasi toteamus: "Niin, sinä haluat ajatella noin." Mihin väitin sulavasti vastaan, että eihän toki, näin nämä yleensä jäsennetään. Kumarrus jäsentäjille: kylläpä oli kivaa lukea teitä. Ja sitten, illan tullen, pieni kaiherrus, ja aamulla viimein solahdus siihen, että pöh, totta kai olen halunnut ajatella niin, koska en ole repinyt ajatusta samoin tein kappaleiksi, edes kysynyt, miten oikeastaan halauisin ajatella. Tai että voiko tämä pitää paikkaansa. Tai että missä keskustelussa nämä karikatyyrit on synnytetty ja onko niitä järkevää salakuljettaa sen keskustelun ulkopuolelle. (On: miten sitä muuten tajuaisi oman tyhmyytensä ja hitautensa!)

Tuntuu paremmalta tajuta, miten hukassa on, kuin kuvitella tajuavansa jotain substantiaalista. Rakenna nyt sitten tästä positiosta asiantuntijaidentiteetti. Että saa olla hidas, tyhmä, kaikki aika maailmassa ja niin edelleen.

Lainasin kirjastosta myös yhden lempikirjoistani, Coulterin hathajoogan anatomian tiiliskiven. En tiedä, monta kertaa minun pitää lukea noita kappaleita tajutakseni jotain oleellista, mutta ilmeisen monta. Coulteria lukiessa tuntee totisesti itsensä tollukaksi. Siksi, juuri siksi, sitä on parempi lukea kuin jotain opusta, jonka kanssa voisi hymistellä ja kokea jo osaavansa nämä jutskat. Jos pitää saada osata jo, ei jää tilaa oppia ja tajuta, miten pielessä jokin ajatusrakennelma saattaa olla.

Mutta miten ihmeessä voi olla niin vaikeaa hahmottaa, millainen on nutaation vaikutus suuriin reisien lihaksiin, lantionpohjaan, alaselän nikamiin?

Jos ajattelisin olevani täällä jostain syystä (vaan en ajattele niin), ajattelisin ehkä olevani täällä oppimassa kärsivällisyyttä. 

Paluu juurille, ad radices

Ad radices!

Näin ajattelen kävellessäni villasukilla matotettua avokonttorin lattiaa pitkin kohti vesihanaa, jossa voi täyttää juomapullon.

Kahlaan läpi elämäni toista korkeakouluharjoittelua. Edellinen kolme kuukautta on ollut elämäni ainoa säännöllisen viikkotyöajan yhden työnantajan pesti. Paloin loppuun niin että roihusi, vaikka minulla oli iso oma huone, kivat näkymät ikkunasta, sain tutkia aihetta, joka kiinnosti ja niin edelleen. Nyt en ajatellut tehdä samoin. No, en myöskään tutki. Itse asiassa olen istunut vain useammassa perehdytyksessä, ja muuten olen tehnyt opiskeluhommia avokonttorin työpisteellä.

Avokonttorissa on kirkkaat, silmiin sattuvat valot. Ilmastointi viiltelee paljaita ihon kohtia, kuten kasvoja. Kolahtelee, tömähtelee, puhelimiin vastataan silloin tällöin. Korvatulpat ja villahuivi ovat mahdolliset lisävarusteet, mutta silmälappuihin ei voi pukeutua.

Huomaan törmääväni täälläkin samaan pulmaan kuin viikonlopun koulutuksessa. Puhutaan motivaatiosta ja tavoitteista. Miten sanoa ymmärrettävästi motivaation olevan liian laaja ja monimerkityksinen teoreettisesta puheesta arkikieleen ja myyntikieleen karannut olento, jotta se viittaisi enää mihinkään ymmärrettävään ja riittävän täsmälliseen interventioiden kannalta? Miksei puhua vain haluista, kun kerran suuri osa ihmisistä näyttää kohtelevan motivaatiota yhtä suuren taikauskon vallassa kuin halujaankin: että ne joko ovat tai eivät ole omassa elimistössä ja ettei niitä oikein voi manata esiin tai karkottaa itse tahdonalaisesti, vaikka toisilla ajatellaankin usein olevan valtaa toimia näin. Ja tavoitteet: Kaunis nainen hehkuttaa, että upeaa, kun mulla on näin mahtavasti tavoitteet hollilla. Ilmoitan tekeväni parhaani tavoitteista irti sanoutuakseni. Ei ole asiani takertua niihin. Voi olla suunta ja ihanne, mutta niistä on päästettävä irti kerta toisensa jälkeen.

Ehkä tavoite- ja motivaatiopuhe kuulostaa järkeenkäyvemmältä heistä, jotka tankkaavat automaatilta kahvia vuosi toisensa jälkeen samoissa huoneissa? Joiden keho ei vain lähde viettämään johonkin suuntaan lupaa kysymättä, ehkä kymmeneenkin suuntaan samanaikaisesti?

Istuessani työpöydän ääressä (sähköpöytä, eli osan ajasta voin myös seistä) huomaan ajatusteni harhailevan edelliseen harjoitteluuni. Työelämän muuttumiseen sitten sen päivän. Siihen seikkaan, että jotenkin ajauduin opiskelemaan asiaa, jolla voisi saada sellaisia keskiluokkaisia asiantuntijahommia ei-tutkijana ja ei-opettajana, ei-yrittäjänä. Kolmen päivän jälkeen tuntuu suurelta arvoitukselta, miksi kukaan haluaa tehdä sellaisia. Ja kysymykset: On monta asiaa ratkaistavana. Miksi työkaverit murjottavat koneilla mutta nauravat kahvihuoneessa, esimerkiksi. Eivät kai he kaiken aikaa voi olla hämmennyksen ja turhautumisen vallassa? Jossain on tapahduttava myös flowta, eiväthän he muuten virity kiinnostukseen ja uteliaisuuteen. Ja niitähän he tarvitsevat voidakseen kehittyä asiantuntijoina. Aiemmassa paikassa en nähnyt muiden ilmeitä, koska he olivat eri huoneissa ja vältin kahvihuonetta. Nyt olen pyrkinyt marssimaan kahvihuoneeseen ihan tarkoituksella. Kuuntelen uteliaasti. Jos en nyt ihan sulaudu tutkittaviini (tietysti on rakennettava ajatus sankariantropologista, avokonttori tuntuisi muutoin liian hankalalta), niin ainakin olen riittävän huomaamaton. Iloisesti pihalla. Viimeksi kuvittelin voivani osata sulautua. Siitä ei tullut mitään.

Palattuani kahvihuoneesta koneelle hämmästelen, miten kummallista on käydä useissa perehdytyksissä, joista ei opi mitään. Tai oikeastaan, opinhan toki. Opin, miten allerginen olen virastoslangille. Koetan muodostaa siitä kiinnostuksenkohteen mutten ole vielä onnistunut.

Muuten on hyvä ja lämmin olla. Flunssa on lainehtinut ohi omia aikojaan ja nukuin yön pitkästä aikaa kainalossa, johon oli hyvä käpertyä. Kolme kuukautta tätä harjoittelua. Ehkä saan loppuiäkseni rokotuksen toimistohommiin. Tai sitten opin tekemään niitä. Kumpi vain käy. 

Intohimot

Joskus lyhyt keskustelunpätkä avaa peilisaleja jonnekin mielen diskurssilaan. Kerroin meneväni heti aamusta joogafestareille ja lähteväni siksi pois juhlasta aikaisin. Totta: preferenssini ovat sen suuntaiset. En jaksa olla kiinnostunut iltajuhlista, joissa pönötetään alkoholin kanssa pöydissä istuen, vaikka keskustelut ja keskustelijat olisivatkin sympaattisia. Olen nähnyt sitä elämässäni ihan riittävästi (siitä ikinä kovin paljon pitämättä, ja hypoteesini on, etteivät muutkaan siinä kovin luontevasti istu, koska jostainhan se alkoholin tarve siihen tulee toisin kuin moneen muuhun kontekstiin). Juhlien isäntä ryki ja sanoi jotain sen suuntaista, että joo, hienoa, kun on tuollainen intohimo, että se varmasti kantaa hedelmää ennemmin tai myöhemmin. Vastasin epämääräisesti jotain tyyliin: joo, niin kai. Tässä vaiheessa Kalifornian-nainen kääntyi puoleeni ja kysyi, onko se intohimo.

Kysymykseen oli helppo vastata: Ei, eihän se todellakaan ole. Että enemmän kyse on harjoittamisesta ja että osaan olla siinä aika sitkeä.

(Sitä ei ole edes vaikeaa sanoa ääneen, koska sitkeys ja itsepäisyys ovat lopulta pitkälti sama asia vähän eri vinkkelistä tarkasteltuna. Ja totisesti olen hakannut päätä seinään elämäni varrella ja hakkaan edelleen tiettyjen asioiden suhteen - en edes odota, että se tuottaisi mitään näkyvää tai tuntuvaa tulosta, kunhan kokeilen enkä luovuta. Niin kauan kuin se ei tunnu vahingoittavan ketään, miksipä ei?)

Silloin en vielä ajatellut lisää, mutta nyt ajattelen, koska asia alkoi pulpahdella mieleen uudestaan ja uudestaan. Mihin oikeastaan suhtaudun intohimoisesti, onko sellaisia asioita, millaisia ne ovat ja miltä ne tuntuvat?

Kykenin heti nimeämään yhden asian, jonka suhteen olen intohimoinen. Se liittyy tilanteisiin, joissa vallitsee syvä tyytyväisyys ja rauha. Lepään harvoin hereillä muuten kuin tietoisesti, ehkä koska minut on kasvatettu tavalla, johon ei ole totisesti kuulunut mitään villasukkapäiviä tai olemista vaan. Sellainen ei siten tapahdu luontevasti vaan vaatii itseltäni suorastaan käskyn. Ja teen tuon käskyn nykyään huomattavasti useammin kuin ennen, koska pidän pysähtymisen tunnusta. Tätä voi olla vaikeaa ymmärtää, jos on enemmän sitä tyyppiä, jonka on vaikeaa saada itseään vauhtiin, mutta minun elämästäni ei totisesti ole vauhtia puuttunut, enkä usko, että tulee puuttumaankaan. (Tarkoitan nyt vauhdin tuntua - en harrasta hurjuuksia tms, mutta kaikki tuntuu kovin jännittävältä ja kiihkeältä.) Kiinnostun ja innostun sen verran helposti, että haaste on nimenomaan pysähtyä ja olla tohottamatta jotain asiaa. Käskystä pysähtyminen tuottaa välillä tuon tilan, johon suhtaudun intohimoisesti. Harvoin, mutta joskus.

Tila on kuitenkin itselleni tuttu jo kaukaa: Se hetki, kun syöttää hevosta niityllä ja painaa kätensä sen harjantyveen ja tajuaa äkisti, että on tässä, elää ja hengittää, eikä haluaisi olla missään muualla. Hyönteiset tanssivat, hevosen leuat rouskuttavat heinää, pää tekee hassun pienen sivuttaisnykäisyn ruohon katkaistakseen, ja oma oleminen lepää koskettavan käden varassa enemmän kuin jalkojen, jotka tietysti fysikaalisessa mielessä kannattelevat aistivan, valppaan mutta äkisti pysähtyneen kehon painoa. Tai kun makaa kalliolla selällään merenrannassa ja meri juttelee, lokit leijuvat pilvien editse, ihokarvat vuoroin ponnistavat kaarelle tuivertavaan tuuleen ja vuoroin rauhoittuvat ihonmyötäisiksi auringon lämmön tulvahtaessa taas iholle poutalonkareiden takaa. Kun makaa, sulkee silmät, katoaa kesäpäivään ja kallioon, menettää selkärankaisuuden tuntemukset, erillisyytensä, suunnan, tuntee hitaan kiertelevän pulsaation, joka ei ole sydän eikä hengitys vaan jokin muu pulsaatio kehossa, tai kalliossa, tai lokissa, pilvissä, suolaniityssä, kulun hämärtymisessä. Kun voisi kuvitella männyt maaston noustessa muttei kuvittele tai muista, kun vain katoaa laajemmin aistimiseen, fokuksen sirpaloitumiseen. Tai - aikuisempana versiona - kun on hieronut jotakuta ja toisen keho on vähitellen laskenut enemmän ja enemmän painoa plintin varaan, huokaus huokaukselta päästänyt irti koossa pysyttelemisestä, ja on viimeinen hetki, kellon minuuttiviisari siirtyy ja suljen silmät ja istun jonkun takaraivo kämmenkuopissa, sormet niskalle viuhkana levittyen, ja oma painoni katoaa istuinluiden läpi jonnekin, ei ole enää ponnistusta eikä ryhtiä, ei asiakasta eikä hierojaa, ja tunnen saman lievän kiertohuimauksen, yhteyden, ja kaikki seisahtuu eikä ole kiire, ei enää koskaan, ei mitään tehtävissä, sees. Tai kun tehtyään verkkaisia, avaavia, spiraloivia liikkeitä painautuu maton kolmen millimetrin kumikerrokselle, ja rauhallinen ääni sanoo: älä keskity valopilkkuihin, joita näet, äläkä tuntemuksiin missään kohtaa, vaan koeta ottaa ne kaikki sisään. Tai - tämä hämmentää itseäni - kun pyörii salissa tuolin yläkarmi kämmeneen puristettuna, ja tuoli piirtää laajaa kaarta, houkuttelee lapaa hyvään asentoon, ja äkisti keskellä sitä kaikkea on sama rauha, aivan hetken vain, mutta silti.

Haen tätä tilaa ja ehkä se on intohimo. En tiedä, miksi haluan jäsentää asian näin, mutta tämä on jotakin tärkeää, jotakin, mikä on estänyt itseäni uskomasta useimpiin filosofian teorioihin kehosta ja
mielestä, oikeastaan jotakin, mikä on estänyt itseäni leimaantumasta mihinkään teorioihin kovinkaan voimakkaasti. Tämä on jotakin konkreettisempaa, vahvempaa ja suorempaa. Enkä puhu nyt kokemuksesta ylipäänsä vaan juuri näistä kokemuksista.

Ehkä kutsun suhtautumistani intohimoiseksi, koska haluan tätä tilaa paljon, en koe erityisesti valinneeni haluani (mutten ole sitä koettanut kitkeäkään tai vähätellyt sitä; miksi tekisin niin?) ja kyse ei mielestäni ole kuitenkaan tarpeesta samalla tavalla kuin tarpeesta tulla huomatuksi, ruoan tai suojan tarpeesta, veden tarpeesta, liikunnan tarpeesta tai levon tarpeesta. En halua jäsentää tuota tilaa levoksi, koska lepo tuntuu toiselta, Enkä yhteydeksi. Ne voivat olla osa tuon tilojen perheen kuvausta ja tilanteita, mutta kyse ei ole vain siitä tai niistä. Outo varmuus, ettei kyse ole vain siitä. Silti kyse on ehdottomasti luonnollisesta, ei mistään yliluonnollisesta kokemuksesta. Jostain, jonka täytyy olla hyvin helppoa, koska se käy lapseltakin niin luontevasti.

Toinen intohimo, jonka keksin melko pian tätä kokemustyyppiä pohdittuani, oli rakastuminen. Se on ehkä intohimoa kulttuurisesti tutummalla tavalla. Moni haluaa sitä tuntua ja huomaan itsekin välillä ikävöiväni sitä, kysyväni, tapahtuuko sitä enää. (Sitä on tapahtunut elämässäni hyvin harvoin, en ole mikään suuri ihastuja. Olen maannut paljon useamman kanssa, rakastunut vain harvoin. Rakastuminen ei ole mitään huvittelua, kepeää tai hauskaa.) Kuitenkin tiedän, että silloin, kun olen tuon tilan vallassa, en ole tilanteessa kotonani. Tuntuu kuin joku olisi ampunut haulikolla reiän päähän. Ajattelu muuttuu epäluotettavaksi, sen todella huomaa helposti. Kehon moottori hyrrää sellaista tahtia, että askelista tulee kolmen peninkulman mittaisia ja kädet hikoilevat. Kädet: tässäkin kädet ovat tärkeitä. Viimeksi, kun koin tätä, emme tienneet, mitä tehdä ja minne mennä. Toinenkin halusi pitää minua kädestä. (Se loppui hyvin pian, enkä tiedä edelleenkään, miksi. Siis kädestä pitäminen. Moni muu asia jatkui pidempään. En tiedä lainkaan, mitä se tarkoittaa, mutta tiedän, etten osaa edelleenkään suhtautua tähän keveästi, ilman että itkettäisi.) Ehkä se on jonkinlaista turvatonta heittäytymistä, jossa hapuilee kämmentukea? (Traagisen hommasta taitaa tehdä se, että toinen lakkaa tarvitsemasta turvaa ja palaa omaan yksikköönsä siinä missä itse tarvitsisi vielä jonkun kämmentuen viemään tilanteesta - minne? Siihen hetkeen, ettei enää kaipaisi kosketusta eikä yhteyttä? Tuleeko sellaista hetkeä?) Rakastumisessa on taatusti passion tunnusmerkit: sitä ei valita, kohdettakaan ei oikein valita, se tempaa kaiken sekaisin.

En pidä itseäni erityisen turvallisuushakuisena ihmisenä, koska teen monia outoja asioita, joissa en tunne oloani lainkaan kotoisaksi. (Olen alkanut roikkua alassuin kattoon pultatun kankaan varassa, esimerkiksi. Puhumattakaan siitä, että koetan kirjoittaa juuri niistä asioista, jotka ovat itselleni kaikista epäselvimpiä! Hehe, tämä on varmasti jokin outo variaatio ajatuksesta, että kirjoituksella haetaan kuolemattomuutta. Kaikista maailman asioista haluan sitten pelastaa ikuisiksi merkkijonoiksi sen, miten pihalla voikaan ihminen olla!) Mutta intohimojen kohdalla huomaan äkisti olevani turvallisuushakuinen. Haluan ja olen kai aina halunnutkin sen rauhallisen intohimon, en rakastumisen aivot seinällä -intohimoa. Miksi näin? En tarkoita, että se olisi huono asia tai sen pitäisi muuttua. Kunhan panen uteliaana merkille. Miksi haluan tässä asiassa rauhallisemman, kun muuten tunnun hakevan muutosta? Vai onko ehkä niin, että juuri tuo syvemmän tason turvallisuus ja turvallisuushakuisuus mahdollistaa pintatason kommunikaation villit leikit? Jos leikkisi villisti rakastumisellaan, ei ehkä jaksaisi kuin lohtutoimintoja? Ehkä? Olen varmaankin väärässä.

Voi tietysti olla myös niin, että rakastumisissa olen vain satuttanut jo itseäni liian pahasti. Viimeksi viime viikolla tapasin ihmisen, jonka yksi lausuma tuntui täsmälleen samalta kuin hän olisi lyönyt minua suulle avokämmenellä. Hämmästyin aikani itkettyäni ja hieman rauhoituttuani sitä, miten jopa reagoin kuulemaani samalla tavalla kuin jos hän olisi lyönyt: käänsin pääni, kyyneleet vihmoutuivat silmiin ja konkreettisesti pakenin paikalta kauhuissani. Mutta tietenkään hän ei lyönyt eikä mitenkään tarkoittanut satuttaa. Joskus vain hylätyksi tulemisen tunne tuntuu hyvin fyysisenä kipuna. Olen kokenut samantapaisen tilanteen niin monta kertaa, että torjunta ottaa muodon edellisistä kerroista: On joku toinen, haluan nähdä sitä nyt, joten en nyt pysty olemaan sun kanssa, heippa. Ehkä siinä muistuvat ne kerrat, kun oli kuvitellut saavansa ystävän eikä olisi enää tarvinnut viettää välitunteja tuijottaen ruusunmarjapensaita tai koulun seinää, tarkentaen ja takertumistaan takertuen yksityiskohtiin, jottei kurkussa kuristaisi niin pahasti se, että on toisten inhoama. (Tietysti nyt aikuisena tiedän, etteivät kaikki inhonneet minua. Riitti, että oli yksi ihminen, joka kiusasi ja inhosi aktiivisesti, ja joukko toisia, jotka eivät halunneet riskeerata omaa asemaansa. Ymmärrän sitä haluttomuutta nyt aikuisena paljon paremmin kuin lapsena; siksi opiskelin sosiaalipsykologiasta pitkän sivuaineen.) Lapsena koetin ajatella hyväntahtoisesti, että tilanne vielä korjautuisi, mutta eihän se korjautunut. Minut jätettiin monta kertaa ilman pienintäkään riidanpoikasta. Riitti, että oli saatavilla arvostetumpi ystävä. Inhottu, yksinäinen, jotenkin vääränlainen, siltä se lapsena tuntui - nykyään ajattelen, että jos olisin tajunnut sosiaalisen nokkimisjärjestyksen merkityksen nopeammin, olisin selvinnyt aika tavalla vähemmin haavoin. Ehkä se kaikki aktivoituu tuollaisessa tilanteessa, joka tuntuu lyönniltä olematta sitä. Luultavasti se heijastuu edelleen kaikkiin ihmissuhteisiini ja tiettyyn varovaisuuteeni niissä: Voin toivoa paljon, ja valoisana otuksena toivonkin, mutta luottamukseni siihen, että toiveisiin vastattaisiin, on laihanpuoleista. Pidän katseen aika tarkasti omassa vastuualueessani sekä yksityiskohdissa - kiulukoissa, seinissä, emootioissani, jotka kertovat, missä mennään, mutta myös leikkivät rikkinäistä puhelinta erityisesti silloin, kun uskaltaudun tai olen jossain vaiheessa uskaltautunut toivomaan paljon.

Niitä ihmisiä on elämässäni sen verran, etten taida todellakaan haluta vähään aikaan heitä lisää!

Mutta sitä rauhallisempaa intohimoa kyllä haluan lisää ja siksi teen päivittäin joogan tai muun fyysisen harjoituksen päätteeksi meditaation. Ehkä se ei muuta noita kokemuksia ja niiden frekvenssiä, vaikeaa sanoa. Mutta ainakin se suuntaa katsetta niiden suuntaan ja auttaa hiljentämään edes hieman mielen puheensorinaa, joka on jokseenkin rasittavaa.

Ehkä tämä intohimo tosiaan eroaa tuosta toisesta fokuksen suhteen. Tässä ei fokusoiduta mihinkään eikä kehenkään. Tätä pitää pohtia vielä lisää. Silti molemmissa on jollain tavalla läsnä voimakas itsen rajojen sulaminen, eteneminen kauemmas ja laajemmalle, kurkottuminen.

Tasojen hierarkeologiaa

Erästä keskustelua seuratessani (keskustelun aiheella älköön nyt olko väliä, tämä on vain tapa aloittaa ja sen voisi ehkä leikata pois, jos harrastaisin itsesensuuria, mutta älköön sitä nytkään harjoitettako, joten antaa mennä vaan) tulen mietteliääksi ja alan pohtia, miten keskeistä omalle ymmärrykselleni siitä mitä oikeastaan tahdon on halun eri tasojen erottaminen ja keskinäinen suhteuttaminen. Vaikken usko mihinkään perimmäiseen tai syvään minään tilanteiden ja kasvojen takana - eikö ole hurmaavaa, että suomessakin kasvot tosiaan ovat aina monikossa, ja yksi vastikään lukemani kirja tiesi kertoa, että myös hepreassa on näin; miten eri tavalla voivatkaan aitouden tai kasvojen säilyttämisen assosioida yksikkökasvoiset kansat - huomaan kyllä haluavani pitää tiukan hierarkian eri haluamisen tasojen välillä. On se, mitä haluan ristiriitaisesti erilaisissa tilanteissa, mielialoissa ja moodeissa, ja sitten se, mitä haluan haluta melko päättäväisesti ja yhdenmukaisesti.

En tiedä, onko tällä mitään yhteyttä vaikkapa sosiaalipsykologian luokitteluun arvoista, asenteista ja toiminnasta ja niiden keskinäisistä ristivedoista. Ehkä niinkin voisi ajatella, mutta en nyt ainakaan vielä kykene kytkemään hataraa ajatustani tähän.

Keskustelun seuraaminen (ja samanaikaisesti erään toisen keskustelun käyminen) nosti esiin sen, miten keskeiseksi itse ymmärrän omien välittömien halujen tarkkailemisen ja niiden muovaamisen johonkin suuntaan. En nyt tarkoita, että haluaisin kieltää sen, mitä tunnen ja haluan (vaikka tietysti joskus hetkittäin haluan tehdä näinkin - mutta en halua haluta sitä; tästä tulee monimutkaista!) - ehei, voin aivan mainiosti sallia itselleni aivan pähkähullujen asioiden haluamisen ja tuntemisen ja fiilistelemisen, jopa niistä puhumisen. Tuon tuosta ilmoitan esimerkiksi haluavani karitsojen vetämien munankuorivaunujen tulevan ja kuljettavan minut jonnekin lepäämään. Eihän siinä mitään järkeä ole mutta yhtäkaikkisesti haluan noiden lapsuuden ajan kiiltokuvasta tuttujen munankuorivaunujen tulevan, kömpiä sinne kuoreen lemmikkien keskelle ja vain nukkua ja keinahdella kevätniityillä läpi huolien ja tuskan. Asian hullunkurisuutta ei lainkaan paranna se, että karitsapoloilla ei kiiltokuvassa ole minkäänlaisia valjaita. Ehei, munankuorivaunut seuraavat niitä maagisesti tai sitten karitsojen turpien ympäri kietaistut vaaleansiniset luokille roikkuvat silkkinauhat on tärkätty voimakkaasti ja ne ovatkin voimansiirron väline. Melkoista supertärkkiä. Ja vahva kaula karitsoilla.

Ei minulla ole minkäänlaisia intohimoja karitsojen vetämistä vaunuista puhumisen lopettamiseen tai jatkamiseen. Tarkkailen vain itseäni ja näin näyttää käyvän. Vähän samalla tavalla haluan suhtautua tilanteissa välittömästi esiin pulpahteleviin tunteisiin ja haluihin. (Vaikken tietysti enää tekoihin, jotka voisivat tölviä toisia ihmisiä liian selvästi. Toisaalta toisia ihmisiä tulee tölvineeksi joka tapauksessa joten siksi tuo "liian selvästi". Liian selvällä tarkoitan nyt semmoista, mitä on helppoa ennakoida.) (Ja taas mainittava: asioita ei helpota se, että eri ihmisillä on varsin erilaiset intuitiot sen suhteen, mitä tarkalleen on ennakoitavissa. Tämän opin toisesta kuuntelemastani keskustelusta. Tai no, kai sen jollakin tavalla tiesinkin, mutta se kirkastui taas hetkeksi. Kirjataan muistiin, ennen kuin katoaa jälleen jonnekin sameiden mielikuvien myllerrykseen.) Joskus onnistun hyvin näin tunteisiin ja haluihin suhtautumisessa ja joskus en.

Sen suhteen, mitä haluan haluta, olen sen sijaan melkoinen tiukkapipo. Vaikka annan itselleni anteeksi kerkeästi esimerkiksi sen, että on hetkiä, joina haluaisin ripustautua johonkuhun ja uskoa uskomistani, että tuo toinen ottaa minusta pahan olon pois ja ratkaisee kätevästi ongelmat puolestani silkalla läsnäolollaan (ja vaikka joinakin hetkinä jopa yritän ripustautua käytännössä ja tursun itkua, jos en onnistu; tätä on vaikeampaa sietää kuin paljastumatta ripustautumisen hetkittäistä haluamista, koska tämä on yksien kasvojen menettämistä avaintodistajan läsnäollessa ja saan totisesti olla kiitollinen etteivät ne ole ainoat kasvoni koska muutenhan en voisi sen jälkeen enää ilmeillä millään, mutta yhtäkaikkisesti: kyllä, onnistun senkin antamaan itselleni anteeksi ja jopa häpeämättömästi, erityisemmin katumatta aiheuttamaani levottomuutta enempää kuin päivän tai niillä main, ja olen tästä vielä tyytyväinen, koska mikään ei ole niin rasittavaa kuin häpeäminen, joka tuo jo ennalta vaikeisiin möykkyihin yhden märehtimiskerroksen lisää eikä se nopeuta siedettävämpään suuntaan luovimista vaan hidastaa) niin piru vie, en halua haluta ripustautua kehenkään enkä halua uskoa semmoisia, että joku toinen muka voisi selvittää mielteideni takut. Haluan haluta vapautta ja tasavertaisuutta ja kohtaamista ja väkivallattomuutta ja lempeyttä, sallivuutta ja naurua ja rakkautta, avoimuutta ja muutosta. Ja usein haluankin näitä käytännössä. Mutta en aina enkä kaikissa tilanteissa.

Toisessa keskusteluista tuli esiin vastustaminen. "Vastustan käytäntöä/ideologiaa x." En ole varma, liittyykö tämä tasohierarkiaan millään tavalla. (Oikeastaan mitä väliä varmuudella edes on? Kauhistuttavia nämä automaattifraasit.) Mutta ajallisesti ja temaattisesti se tietysti liittyy, koska tulin ajatelleeksi tasoja ja vastustamista samassa rytäkässä. Kokeillaan. Tai siirrytään toisaalle. (Hyvänen aika, elän passiivissa.)

Luin tämän hämmentävän kannanoton, jossa joku ilmoittaa vastustavansa tiettyä käytäntöä tai ideologiaa. Se oli jännittävä ilmaus. Aloin tietysti saman tien miettiä kuumeisesti, voisinko itse sanoa vastustavani jotakin. Tiedän monien joiltain elämäntavoiltaan valtavirtaisempien tuttavien hahmottavan minut jotenkin raivokkaampana ja vastuvampana kuin olen, koska en tee joitain asioita, jotka tuntuvat minusta vastenmielisiltä. Kuten syö toisten tuntoisten eliöiden lihaa. Tai yksityisautoile. Joskus näistä keskusteltaessa huomaa, että toiset kernaasti attribuoivat itselle jonkin varsin tanakan periaatteen tai vakaumuksen, kun paljon oikeammalta tuntuisi sanoa, ainakin tässä vaiheessa elämää, ainakin tänään, ainakin nyt, tässä mielentilassa (poutaa, jalkaa särkee vaimeasti), että jokin kuulostaa ja vaikuttaa epäillyttävältä ja jollain tavalla vastenmieliseltä ja sitten sitä vain haluaa olla osallistumatta siihen käytäntöön. En voi nykyiselläni sanoa erityisemmin vastustavani vaikkapa lihansyöntiä tai yksityisautoilua, olisiko jotain muuta, ydinvoiman suhteen olen aina ollutkin kiikun kaakun, lentelen holtittomasti itsekin, joten olisin aika huono lentomatkailun vastustaja, ehkä kyse on ennemminkin niistä tympääntyneenä poispäin kääntymisestä. Koetan pohtia, vastustanko turkistarhausta. Ehkä varovaisen myöntävästi, mutta sitäkin jotenkin aika ponnetta. On vain vaikeaa ymmärtää, miksi joku tahtoisi tieten tahtoen sotkeutua sellaisiin käytäntöihin. On monia käytäntöjä, sen myönnän, joihin en mieluusti sotkeennu. Mutta vastustaminen kuulostaa jotenkin aktiivisemmalta, sellaiselta mihin on luovuttaa henkistä energiaa.

Kummallisimmalta tuntuu, kun joku ilmoittaa vastustavansa sellaista, minkä ei itse ajattele vahingoittavan mitään tai ketään. Jollain tavalla varmasti häiritsevän ja provosoivan, kun kerran vastustusta syntyy, mutta noin muuten. Yritän kuvitella, miltä tällainen vastustaminen tuntuisi. Ei, kyllä siinä on oltava taustalla jokin ajatus vahingoittamisesta. Eihän siinä ole muuten mitään mieltä.

Mistä soljun seuraavaan mietteeseen. Muistan nuorempana kyllä vastustaneeni asioita. Tai no, en tiedä, kuinka ponteva silloinkaan olin. Mutta joistain asioista oli kyllä paljon varmempi. Olin varma esimerkiksi siitä, että yksinhuoltajuus oli suuri ongelma ja että avioliiton ulkopuolelle syntyneet lapset kärsisivät lopun elämäänsä ei-toivotun leiman kanssa arpomisesta. Nykyään tämä tuntuu hullunkuriselta, vaikka ystäväpiirini eronneet lapset kyllä oireilivatkin vanhempiensa eroa monin tavoin ja tiedän muutaman ihmisen, joille tieto omasta ei-toivottuudesta on ollut raskas tikki. (Mutta onko se lopulta sen raskaampaa kantaa kuin se, että syntyy toivottuna mutta kehittyy sellaiseen suuntaan, jota lähiympäristö ei osaakaan enää hyväksyä hymyssä suin?) Mistä ihmeestä olin nuo käsitykset imaissut? Olin kovin varma niistä joka tapauksessa. Kotoa kai ne imaisin. Lapsuudenkodista irtautuminen on hämmentävän hidas prosessi. Luin Rosa Meriläisen kolumnin joitain päiviä sitten. Siinä oli pysäyttävä jakso:

Eihän enää kovin moni toivottavasti ajattele, että perustaakseen perheen eli lisääntyäkseen olisi ensin mentävä naimisiin, hankittava vakituinen työ ja omistusasunto. Olisi aika kamalaa, jos vain kristityllä keskiluokalla olisi mielestämme lastenteko-oikeus.

Pysäyttävää koko kohdassa oli tietysti se, että juuri noinhan minäkin olen ajatellut ja päälle kolmikymppiseksi (vaikken kyllä ymmärrä, mitä erityisen keskiluokkaista tai kristittyä noissa asioissa on; omassa tuttavapiirissäni työväenluokka on edennyt paljon nopeammin naimisiin, omistusasuntoon ja vakkariduuniin, eikä kai kirkon jäsenilläkään ole mitään ohituskaistaa näissä asioissa). Nykyäänkin minua hämmentää, että ihmiset haluavat hankkia lapsia ilman noita edellytyksiä, koska lapsen hankkiminen kuulostaa niin valtavalta urakalta, vähän niin kuin pyramidin rakentaminen. Naimisiin meno on ehkä noista triviaalein, mutta se on helppoa todeta, kun on itse naimisissa. Se ei tuntunut triviaalilta, kun ei ollut: ajattelin, että naimisiin menevillä ihmisillä oli jokin aivan erityisen vahva ja varma yhteys, jonka nojalla he uskalsivat luvata sitoutumista. Ajattelin olevani vain niin rikkinäinen itse, etten voinut semmoista ymmärtää ja osata. Ehkä joillakuilla onkin sellainen yhteys, vaikken osaa edes kuvitella, miltä se voisi tuntua. (Maailmassa on niin monia asioita, joiden edessä mielikuvitus horjuu ja hapertuu.) Itse tiedän vain, miltä tuntuu tietää, että nyt tuntuu, että haluaisi elää jonkun kanssa yhdessä elämänsä loppuun saakka, mutten ole ikinä kokenut, että voisin mennä takuuseen siitä, kuinka kauan minulla on semmoinen olo. Ja omaan elämääni vedoten voin sanoa sen, että ainakin osa avioliitoista solmitaan sillä tavalla, ettei vihkikaavan sanoista olla panemassa toista eikä itseä tilille ja molemmat tietävät sen, koska aihe on puhuttu puhki ennen kuin on edetty askeltakaan. Se otetaan pelkkänä yhteiskunnallis-institutionaalisena muodollisuutena, ei henkilökohtaisena lupausaktina.

(Elämä saattaisi olla helpompaa jos ei haluaisi henkilökohtaisissa suhteissaan ilmaista asioita täsmällisesti ja valehtelematta.)

Vakituinen työ ja omistusasunto sen sijaan kuulostavat ihan järkeviltä edellytyksiltä lasten hankkimiselle minusta nykyäänkin. Tai siis - ainakin jos on kokenut samanlaista työelämän retaletta kuin olen itse kokenut ja monen kuun kuukausiansiot tahtovat jäädä asumiskulujen jälkeen enemmän miinus- kuin pluspuolelle, eikä koskaan voi tietää, kauanko saa asua tietyssä asunnossa ja löytääkö mistään toista yhtä kivaa ja edullista, tuntuisi hullun hommalta järjestää siihen saumaan vielä vauva, kun meinaa oma pää räjähtää välillä ihan itsekseenkin. Toisaalta en varmasti osaa sanoa tähän mitään järkevää, kun en osaa oikein kuvitella, millaista olisi haluta perustaa perhe.

Hämmästyin vain huomatessani, miten vankat käsitykset minulla on ollut asiasta, joka kiinnostaa minua noinkin vähän. Ei enää joihinkin vuosiin, mutta aiemmin. Voi luoja, että olen ollut tyhmä ja problematisoimaton. Sitä tarkoitan, osapuilleen, kirjoittaessani siitä, miten hämmentävän hidasta lapsuudenkodista lähteminen on.

Lapsuudenkodissani naimisiin pääsemistä pidettiin jonkinlaisena hyvän naiseuden mittatikkuna. Minun suhteeni toivosta luovuttiin varhain ja se ilmaistiin selväsanaisesti. Nielaisin tämän asenteen pureksimatta vaikka eteninkin siitä kauemmas kotoa muutettuani. Kauemmas: maantieteellisessä merkityksessä, sanallistuksen harvemmin kuulemisen merkityksessä. Niinpä olin hieman hämmentynyt siinä vaiheessa kun ilmoitin omaksikin hämmästyksekseni meneväni naimisiin, ja vanhemmat kakoivat eivätkä oikein osanneet onnitella, ja äiti soitteli vielä muutaman kerran seuraavien päivien aikana ja kertoi, ketkä kaikki sukulaiset olivat sanoneet, etten heistä ole naimisiinmenevää tyyppiä. (Ikään kuin naimisiin mentäisiin vain yhdellä tavalla ja vain yhdenlainen nainen olisi kelpoisa: nätti, ulkonäköön satsaava, ei liian suulas, helposti rakastettava, säyseä, lapsiin menevä.) Järkytyksen yli päästyään he toki olivat iloisia, mutta yhtäkaikkisesti olin jo saanut annokseni hämmennystä ensireaktiosta ja sen esiin nostattamista muistoista. Heidän on oikeasti täytynyt olla hädissään kanssani, kun itsepäisesti pidin kiinni omista arvojärjestyksistäni, kieltäydyin pukeutumasta sievästi ja siivoamasta huonettani ja kehtasin vielä todeta naimattomuudella uhkailtaessa todeta, että asiahan on niin, etten minä huoli ketään, jolle en kelpaa tällaisenaan ja että jos sellaista ei löydy niin anti olla koko jutun. Että mitään miehiähän minä en kyllä ryhdy miellyttämään tai siis tekemään asioita vain sen takia.

(Tietysti vanhemmiten minusta on tullut lussumpi ja nöyrempi ja aina välillä huomaan tärkeiden suhteiden vaikeissa kohdissa ehdottelevani, että minut ehkä kannattaisi siivota ulos kuviosta koska toinen ehkä ansaitsisi jotain parempaa, jotain tasaisempaa ja rakastavampaa ja helpommin rakastettavaa, jotain itsenäisempää ja rakentavampaa ja helpommin lähestyttävää kuin mitä minulla on tarjota. Hupsua: se nöyryys, jota minun haluttiin tuntevan suhteessa vanhempiin, ei toteutunut siinä kontekstissa vaan siirtyi toiseen, jossa siitä ei ilahduta vaan se koetaan ärsyttävänä. Mutta välillä sitä vaan kokee itsensä aika osaamattomaksi ja pelkää pilaavansa toisten elämän tuntemisensa voimakkuudella ja sillä, että haluaa puhua sen kaiken auki, olla piilottamatta hankalia teemoja, ja niitähän riittää. Kyllähän minä pyrin muuttumaan ja tietysti muutun kaiken aikaa mutta joskus se on rasittavan hidasta ja tietoisuuttani raastaa ajatus, että pilaan tämän toisen elämän tällä etanamaisella tahdillani ja pöljillä lähtökohdillani ja kuitenkin haluaisin hänelle kaikkea hyvää, ihanuutta ja vapautta ja lämpöä mutta olen hemmetin kyvytön antamaan sitä tietyissä pisteissä.)

Huomaan ilahtuneena kulkeneeni ympyrän, löytäneeni viimein yhtymäkohdan kahden näennäisen eri suuntaan harottavan teeman välillä: muutos. Haluamisen haluaminen kai voisi liittyä muutoksen suuntaamiseen. Tai sen suunnan tarkkailemiseen. En halua ajatella suuntaamista jonakin sellaisena kuin ratin pyörittäminen tai teen kaataminen kuppiin. Se on paljon vaikeampaa ja epämääräisempää, koska ei ole vielä tietä tai kuppia, jota kohden toiminta suuntautuisi. Ennemminkin: on tarkkailtava ja pantava merkille, ja huomattava, miten eri vaihtoehdot tilanteissa tuntuvat joko ongelmallisilta tai ongelmattomilta haluamisen haluamisen tason suhteen. Haluan haluta vapautta, haluan tässä estää vapautta, ei hyvä, ongelma, epämukava tuntu, kasvojen menettämisen olo, vaikeuksia selittää toiselle, mitä oikeastaan haluan. Haluan haluta kohtuullisuutta, haluan tässä sovitella, se on kohtuullista, hyvä. Mitä teen kun kohtaan ongelman? Puhun siitä, kirjoitan siitä. Sanon toiselle, että kuule, vaikka haluan nämä asiat aasta ööhön, ja vaikka sanon sen ääneen, kun kerran menet kysymään niistä, niin muista, että vieläkin enemmän haluan haluta näin ja näin ja haluan että toimit sen mukaisesti. Se on se, mitä kohti olen menossa, mihin kiinnitän katseen ja minkä sen vuoksi tunnen koko kehossa jo nyt.

Vaikka arkailen sanan "varmuus" kanssa (ja mauton pääni kukkuu ilkikurisesti "varmuusväline"), niin ehkä tuo suunta, tuo määräävämpi taso, lähenee jonkinlaista varmuutta. Tai ainakin käytän sitä ikään kuin olisin varma siitä (mikä ei tietenkään takaa mitään, vrt. aiempi kommenttini aiemmasta varmasta typerehtimisestäni). Käytän sitä jonkinlaisena mittatikkuna. Ei, ei tikkuna. Mittasuuntana. Onko sellaista edes olemassa? Tarkoittaako tuo ilmaus mitään? No mutta, joka tapauksessa, katson, mitä haluan jossain tilanteessa jollakin sanomisella tai teolla edistää, tutkin tuota ohikiitävämpää ja oikullisempaa halua ja katson, sojottaako se samaan suuntaan kuin haluamisen haluamisesta muotoutuva tie. Ja silloin, kun etenen poispäin, olen vielä tarkemman tietoinen siitä, että ei, tämä ei ainakaan ole se suunta, jota haluan haluta.

Ja toisinaan on vaikeaa saada ihmiset vakuuttumaan siitä, että se, minkä sanoo järjissään tai järjiltään olevan näköisenä, hymyillen tai räkää korvistakin itkunsekaisesti valuen, voi olla aivan yhtä järkevää kuin se, että haluaa karitsojen munankuorivaunut hakemaan itsen turvaan nyt. Että tuntuu tältä ja haluan tätä. Mutta että ei. Vaikka haluan sitä, en halua haluta sitä, joten ole kiltti äläkä toimi sen mukaisesti. Sillä jos toimit niin, etenen aivan väärään suuntaan ja saatan eksyä pahan kerran ja, näin meidän kesken, tiedän varsin mainiosti ettei niitä munankuorivaunuja ole muuta kuin kiiltokuvissa joten on ihan turha yrittää viheltää karitsakaksikkoa paikalle pelastamaan pälkähästä. Minne sitä paitsi ohjeistaisin karitsat suuntaamaan, jos ne olisivat yhtä suuntautumattomia ja toimisivat taksiperiaatteella? (Kiiltokuvassa ei lukenut mitään toimintaperiaatteesta ja minua on lapsesta saakka vaivannut, toimiiko karitsavaljakko kuten kirjekyyhkynen vai kuten taksi.) En ainakaan kohti lapsuudenkotia. 


Ei: tarvitsen ihmisiä, jotka uskovat, että voin olla ristiriitainen, haluta ja tuntea ristiriitaisia asioita ja jopa sanoa niitä ääneen ja silti tietää, että jos noudatan halua a halun b sijaan, kiskaisen itseni tiukalle umpisolmulle, josta en omin avoin luikerra tunnistettavaan muotoon. Silti halu a on minussa, tilanteessa, toimissani, jos ei muuna, niin sinä, mitä ei valittu tai paljastettu. (Paitsi että jos se vaivaa minua, se kyllä paljastuu ennemmin tai myöhemmin koska se kärventelee niin kauan että saan puhuttua siitä jollakin tavalla; minun on huomattavan hankalaa vakuuttua yksin siitä, että on okei tuntea jollakin tavalla, jos asia alkaa vaivata. Nykyään en ole kiinnostunut käristymään ja pitkittämään tuskaa, joskus aiemmin olin ja kuvittelin, että asiat simsalabim lakkaavat vaivaamasta ja ratkeavat mutta ei se taida niin mennä. Ainakaan minun kohdallani. Olisi kauhean helppoa lukea vaikka kirja ja vakuuttua mutten osaa vakuuttua niin.)  


Jotkut valitsevat toisen tien: he vaikenevat niistä haluistaan, joiden eivät koe olevan linjassa suurisuuntaisemman tahtomisensa kanssa. Ei siinä mitään väärää ole, en vastusta sitäkään. Mutta joskus heidän kanssaan tuntee itsensä hyvin sekopäiseksi, oppimattomaksi, levottomaksi ja hankalaksi. Eikä ole usein helppoa hahmottaa sitäkään, mitä suuntia he lopulta kuuntelevat tarkimmin. 

Halu ymmärtää ja olla ymmärrettävä

Hetkeksi kadotan halun ymmärtää ja olla ymmärrettävä tai edes yrittää sitä. Hetken tunnen olevani elossa ja ilman hätää. Ajattelen, että asiat vain tapahtuvat, ettei minun tarvitse mitenkään ymmärtää niitä tai ottaa niihin kantaa tai asennetta. Vain seuraan, miten ne tapahtuvat. Tähän hetkeen tiivistyy iloa niin paljon, etten osaa selittää sitä niille, jotka ovat lähdössä.

Mutta se kestää tietenkin vain hetken. Sitten seuraa epätoivo ja halu ymmärtää, mitä tapahtuu, miksi asiat menevät, kuten menevät. (Asiat ihmisten kanssa menevät lähinnä pieleen. Pieleen mistä? Jostain hämärästä sisäistetystä mallista "miten asioiden pitäisi sujua".) Jankutan itselleni, että hei, äsken oli niin hyvä olo, kun vain maltoit hyväksyä irrallisuuden, turvattomuuden, putoamisen tunteen, tapahtumisen tunteen. Miksi sinä nyt äkisti taas alat vaatia selityksiä? Päästä irti.

Et sinä tule koskaan tajuamaan, miten nämä asiat pitäisi hoitaa. Et sinä eikä kukaan muu.

Näin sanon itselleni, enkä totisesti tiedä, mitä tekisin seuraavaksi. 

Pidelkää hatuistanne ja sateenvarjoistanne ja miksei säärystimistännekin

Helmikuu: karmistus! Yliopisto hyökyy päälle maininki mainingilta, essee ja harjoitustehtävä kerrallaan. Tänään oli kevään toinen tentti. Kirjoitin, ja kirjoitin sulkuihinkin muutaman sarkastisen huomautuksen. Sarkasmi auttaa huomaamaan, miten rajoilla kuljen. Tarvitaan irtileikatut kynnenpalasetkin, että saan pidettyä kaiken kasassa. Tai edes universumin rajoissa. Kaikella tarkoitan kaikkea vastuikseni haalimaani. Jättäisin jotain pois ellei tätä jatkuisi enää kaksi viikkoa. Kaksi viikkoa jaksan kyllä.

Maanantaisin urasuunnittelukurssin jälkeen itkeskelen maanantain ja tiistain, koska en ymmärrä, miten hahmottaa itseni uraan. Tiedän, ettei minun tarvitsekaan, mutta siitä huolimatta koen ahdistusta, vaikken ymmärrä tarkalleen, miksi. Keskiviikkona on ihana luento, ja pungerran pääni taas veden päälle. Tuntuu, että ymmärrän jotakin ja että sittenkin on toivoa. Keskiviikkona ja perjantaina hieron, sekin maadoittaa ja rauhoittaa. Sunnuntaina kysymykset alkavat pursuilla hihansuista. Miksi, onko tästä mitään hyötyä, mitenniin, mikä juttu tämä oikein on, kuka minä olen ja kuvittelen olevani, mitä varten tämä elämä on, onko tälle mitään mallia, onko hyvää elämää ja jos, missä ja miten, onko tämä hyvää elämää, tätäkö minä haluan, tätäkö joku haluaa, haluaako kukaan tätä.

Teemme harjoitustyötä opintostressistä, ja luen stressikirjallisuutta. Stressaavien elämäntapahtumien inventaarilla mitaten laskeskelen potevani keskivaikeaa elämänkriisiä. Mittarissa ei puhuta mitään sellaisista asioista kuin polysuhde tai kesätöiden etsiminen tai tietoisuus siitä, että oma työ- ja koulutushistoria näyttää oudolta slapstickilta. Suljen silmät. Hengitän. Joka päivä meditoin, skannaan kehon läpi osana tutkimusta, jossa tutkitaan meditaation vaikutusta. Keho saa olla, se on. Se, mitä on, on.

Loppuviikosta pääsen taas siihen tilaan, että ajattelen niin myös mieleni osalta.

Minun on välillä vaikeaa olla kun luennoilla puhutaan vaan oppimisesta ja kasvatuksesta ja urasta ja tieteellisestä käytännöstä hyvin harvoin mainitaan ympäristökriisi tai taide tai elämykset tai eläimet tai puut. Koetan ajatella, että teen niille tilaa sitten kun teen opinnäytteitä. Sitkuttelen päivän kerrallaan eteenpäin. Voisin kutoa tai virkata luennoilla mutten oikein osaa.

Iltaisin kirjoittelen työhakemuksia. Täytän e-lomakkeita, joihin oman työkokemukseni palikat ovat vääränmuotoisia. Jotkut paikoista kiinnostavat minua tosissaan. Toiset ajattelen askelmiksi jonnekin kiinnostavaan. Hakemusteni lukeminen ennen lähettämistä saa epäilemään, josko mitään löytyy. Entä sitten? Niin, entä sitten. Jotenkin selviän kuitenkin. Hakemusten kirjoittamisaika on pois tehtävien tekemisestä. Tehtäviä on rästissä. Viikonlopuksi päätän kuitenkin keskeyttää työstön. Hengittää ja kävellä vain.

Mietin, miten tulin tähän ja minne olen menossa. Siitä on vaikeaa saada selkeää kuvaa.

Sitten satun törmäämään ihanaan sitaattiin, jonka haluan liittää facebook-profiiliini.

Outside ideas of right doing and wrong doing there is a field. I'll meet you there. Rumi

Kun liitän sen aiempien jatkoksi, melkein alan nauraa. Siinähän sitä on syytä riittämiin, kun katsoo, mitä olen aiemmin valinnut sitaatteihin.

Olen tänään myös vesijuossut ystävän kanssa, sekin helpottaa. Muistelemme altaassa, millaisia me olimme silloin kauan sitten, mitä ajattelimme elämästä ja niin edelleen. Ei meillä mitään suunnitelmia ollut. Luimme runoja ja luemme edelleen. Suunnitelma: haahuilla.

Pidelkää hatuistanne ja sateenvarjoistanne ja miksei säärystimistännekin, voisi lukea joidenkin sitaattien kylkiäisenä. Tässäpä niitä muutama:

I talk to myself, and I remember what I said and perhaps the emotion content that went with it. The "I" of this moment is present in the "me" of the next moment. I cannot turn around quick enough to catch myself. - G. H. Mead

We only think when we are confronted with problems. - John Dewey

Wild mind means elegantly self-disciplined, self-regulating. That's what wilderness is. Nobody has a management plan for it. - Gary Snyder

Get yourself in trouble. If you get yourself in trouble, you don’t have the answers. And if you don’t have the answers, your solution will more likely be personal because no one else’s solutions will seem appropriate. You’ll have to come up with your own. -Chuck Close

Niin: on monia yleisesti hyödyllisinä pidettyjä asioita ja asenteita, joita en osaa oikein edes haluta. Välillä huomaan ajattelevani, että minun pitäisi edes haluta haluta niitä. Mutta en halua enkä halua haluta. Ja sen kanssa on vain tultava toimeen.

Kesäpäivänseisaus

Kadulta kuuluu työääniä. Tuo lienee jokin asfaltin pilkkomiseen ja uudelleenasfaltoimiseen liittyvä ääni, sellaista nimittäin tapahtuu talon edustalla. Tuntuu hullunkuriselta, että vuoden pisimpänä päivänä, selvässä taitekohdassa, ihmiset heräävät aamulla kaksiviikkoispalaveriin, sujahtavat rappuun ja työpäivään, ja sitten viikonloppuna vasta on juhannus. Kaipa sillä koetetaan osoittaa, että pohjimmiltaan juhannus on pakanajuhla, ja vaikka siihen onkin ympätty Johannes Kastajan symboliikkaa, niin ei kyse ole mistään, mikä riippuisi valon pitenemisestä ja lyhenemisestä sellaisenaan, ettei semmoinen ole niin tärkeää. Että planetaariset liikkeet on alistettavissa taloudellisille maksiimeille ja että instituutiouskonnolliset päivät kuten vaikka pääsiäinen on merkittävämpi, koska silloin voi vapailla ja nyt ei.

Tuntuu jotenkin typerryttävältä, että sitten päiviä myöhässä poltetaan kokkoja. Kuinka moni edes tietää, mikä niiden merkitys on ollut kansanperinteessä? Ja lapset tekevät juhannustaikaa seitsemällä kukalla, mutta ihan vääränä päivänä. (No, sanoisin itse tähän, kukapa muukaan, hah, että mitäpä sitä sulhasista unelmoimaan. Harvoinpa rakkaus tarkoittaa happy endiä muuten kuin meidän koulutettujen hierojien vierastamalla tavalla. Vai onko okei unelmoida jostain hyvin, hyvin työläästä? Rakkaussuhteet tapaavat osoittautua hyvin työläiksi.) Knarr knarr knarr.

Oikeastaan olen ihan hyvällä tuulella, joskin vähän ärsyyntynyt maailmanmenosta. Aamu alkoi uutisella pinnanalisen kuulumisista; ei mitään hyvää siltä rintamalta. Toiseksi olen lukenut Margaret Atwoodin kirjaa velasta ja rahataloudesta ja rahatalous ilmiönä saa minut aina vähän vihaiseksi, koska on se nyt kumma, kun kaiken maailman rahassa mitattavia potentiaalisia vaihtoarvoja pidetään kernaasti todellisina ja sitten monia muita käyttäytymistä ohjaavia seikkoja ei pidetä herkästi yhtä todellisina tai ainakaan yhtä oleellisina, ei ainakaan jos raha ja nämä muut eivät ihan saumatta sovittaudu yhteen. Atwoodin kirja on minusta hyvä ainakin näin alkupäässään. Ei se tietysti ketään yllätä. Ihan yhtä hyvin olisin voinut jättää tuon kirjoittamatta.

Oikeastaan ajattelin kirjoittaa jotakin liittyen Sirenin menneeseen päreeseen - kirjoittaa haluamisesta ja miten kummallisen voimakkaasti hiusten leikkaaminen esimerkiksi vaikuttaa seksuaalisuuteen. No, ehkä ei ole siihenkään liian myöhäistä. En ole oikein koskaan onnistunut kokemaan erityisen epätoivoista tai häpeällistä halua. Ei: minusta tulee silloin äärettömän vahva ja energinen ja varma, ja muistutan ehkä enemmän ohjusta kuin ihmistä. Mutta siihen liittyy vahva pelko: pelko toisen satuttamisesta. Itseni satuttamista en osaa pelätä, en keskellä halua. Mutta halu vaatii ympäristötekijät, enkä puhu nyt siitä, jota haluan. (Voin aivan hyvin haluta jotakuta, joka on sammumassa, ripulissa, tyhmästi rehentelevä, selvästi jossain hahaa-hyväksikäytän-tuota-typyä -mielentilassa, - tosin voi olla ettei tästä enää tulisi mitään, se on vaan niin paksupäistä kamaa enkä enää jaksa hihittää sille samalla lailla kuin nuorempana - tai vaikka hyvin vanha tai nuori.) Ympäristötekijöillä ajattelen nyt enemmän jotain sellaista kuin tilanteen kokemista. Ja on osoittautunut, että esimerkiksi hiusten leikkaaminen muuttaa tätä ympäristöä radikaalisti. Katsos, en voi enää käyttää niitä vaatteita, joita aiemmin käytin tuntiessani itseni hyvin seksuaaliseksi. Ne ovat tyyliltään pitkien hiusten vaatteita.

Se, että tuntee itsensä kuusitoistavuotiaaksi tai polkkatukkaiseksi virtahevoksi ei jotenkin onnistu virittämään seksuaalisia tunnelmia. Olen möyrinyt alkukesän kummassa myötähäpeässä näiden hiusten takia. Miksi myötähäpeässä eikä häpeässä? Koska ei se pää, jossa nuo hiukset tököttävät, voi olla minun pääni! Tunnen jonkin kosmisen rangaistuksen langenneen päälleni. Se on hieman kummallista, koska kosminen rangaistus käytteli fiskarsin keittiösaksia ja omia kätösiäni. Tuntui emansipatoriselta leikata hiukset. Vahinko vain, että olisin voinut näemmä ihan yhtä hyvin ympärileikata itseni.

Hiusten virittämien itsen hyväksymisen ongelmien myötä olen alkanut huolestua tulevaisuudesta yhä enemmän. Olen kumman varma, että minut lempataan pian pihalle hiussolmuineni kaikkineni. (Sellaista ei ole vielä sattunut, mutta minusta se olisi ihan oikein ja olisi ollut oikein aiemmissakin suhteissa - rankaisevuuden skeema täydessä vauhdissaan!) Ja sitten: millä sitten elän? Yritystoimet eivät kannattele minua täysillä. No, ehkä sitten... ehkä sitten menen hampurilaisravintolaan töihin tai jotain. Hitto, en osaa sanoa! Mutta en olisi varmaankaan kovin tyytyväinen käryävien lihojen keskellä. (Tykkään tästä asunnosta ja työstä ja Vompsusta ja Faunista mutta inhoan hiuksiani, jotka tekevät minusta niin ruman että itkettää ja sitten suututtaa sen jälkeen: Mikä helvetin velvollisuus minulla muka on olla kaunis? Ei semmoista voida vaatia! Ja totta puhuen, en ole koskaan aiemminkaan onnistunut kokemaan itseäni kauniiksi, en ainakaan naisena. Mutta sentään olen voinut naamioitua hiuksiin ja olen osannut haluta sillä lailla naamioituneena. Nyt kaikki näkevät selkeästi, millainen virnistelevä kakara olen.) Laskeskelen vaivihkaa: no, kuluu ehkä vuosi tai kaksi niin hiukset ovat sen pituiset että tunnistan taas itseni. Tai mikä se sitten lieneekään.

On vaikeaa ymmärtää, että tämä on sama keho, jota sattuu ja kouristaa, jos sitä on suudeltu ja kaikki on jäänyt siihen. (Minusta sellainen on silkkaa kidutusta enkä ymmärrä, miten joku voi kestää pussailutreffejä, eikö heidän alavatsansa kramppaa halusta kipuun saakka?) Nyt tämä keho on hytkyen pompahteleva virtahepo joen pohjassa tumps tumps tumps tai levollinen lammas timoteiden keskellä, tai jotain muuta raskasta ja painavaa ja itsetietoista ja arvokasta muttei tiimankaan verran mitään haluavaa. (Paitsi ruokaa! Voi luoja että mutakakkua voi himoita!) Ja koska en toistaiseksi osaa haluta, en ymmärrä, miten kukaan voisi haluta tätä kehoa. Sehän on kuitenkin vastavuoroista toimintaa.

Mietin P.L. Traversin kuvausta Punaisesta lehmästä. Lapsena en ymmärtänyt lainkaan, mistä tuo satu voisi kertoa, eikä se ollut suosikkikohtiani kirjassa. Mutta mitä vanhemmaksi käyn, sitä vetoavammalta tuo tarina tuntuu. Elämässä tuntuvat tosiaan vaihtelevan tällaiset kaudet. Että vuoroin tanssii hulluna ja haluaa sen loppuvan, koska jalkoja jo pakottaa, ja sitten kun tanssi loppuu, seisoo ja töllistelee hengästyneenä ja ihmettelee, mitähän nyt oikeastaan voisi tehdä, paitsi syödä. Enkä kirjoita nyt vain seksuaalisuudesta, vaan kaikesta muustakin halusta, esimerkiksi tiedonhalusta. Sekin tulee ja menee. Ja tahdosta tehdä jotain tiettyä. Oikeastaan etenkin tahdosta.

On oikeastaan vaikeaa kuvitella, miten tahdon ja seksuaalisen halun voisi erottaa toisistaan muuten kuin nimeämällä toiset tahdon tapahtumat seksuaaliseksi haluksi. Se on aika ulkokohtainen nimeäminen. Polte sisällä on aika samanlainen. Polte. Varmuus. Määrätietoisuus. Koko olemisen tahtoon puhaltuminen.

Voi näitä hiuksia.

Eilen kävelyllä valtava suru tulvahti taas kaiken ylitse ja tunsin itseni hyvin epäonnistuneeksi, koska en onnistu haluamaan ketään vuosikausia tasaisesti, ja se taas tuntuu olevan juuri sitä, mitä minulta toivottaisiin ja odotettaisiin. Jos olisinkin panostanut uraan ja pelännyt, mitä tulee tapahtumaan ja pönkittänyt taloudellista itsenäisyyttäni, ehkä ei tarvitsisi olla näin huolissaan tällaisesta kaudesta. (Ja olisiko kausia lainkaan?) Mutta en ole oikein ikinä onnistunut kokemaan taloudellista itsenäisyyttä yhtä tärkeäksi kuin sitä, että kotosalla on hyvin laitettua ruokaa päivittäin ja että minulla on aikaa olla yhdessä ja jaksan kuunnella toista. (No, ei sekään kyllä aina onnistu, en ymmärrä, miten päivätyöihmisiltä tämä onnistuu!) Ja sen takia olen välillä hylännyt jonkin työtarjouksen, josta olisi voinut kehittyä jotain säännöllistä ja aikaaviepää mutta toisaalta rahaakin tuovaa. En kai voi, hyvänen aika, antaa taloudellisten arvojen jyrätä piru vie yksityiselämässä, kun olen jo nyt niin äkäinen niiden jyräämisestä kaikkialla muualla!

Mutta ymmärrän hyvin senkin, että ihmiset tekevät kustannushyötylaskelmiaan ja että kun en käyttäydy juurikaan seksuaalisesti, mikä lasketaan suureksi hyödyksi, mikäli aiemmista suhteista oppimani mitenkään pätee tässä ja nyt (ei se täysin päde, mutta kyllä se rassaa, sen aistii helposti), aika helposti kustannukseni alkavat painaa hyötyjä enemmän, olin muuten kuinka kiva ja reilu tahansa. (Enkä usein jaksa olla edes sellainenkaan, ihan tavallinen tuittupää vaan.) Yksin elämisessä pidin kyllä siitä, että jos hetkittäin olikin tällainen möllöttävä olo, ei se tarkoittanut raatelevia pelkoja siitä, että tulee tulkituksi siipeilijäksi vain sen takia, ettei osaa aina avata omia solmujaan heti ja haluta haluta haluta. (Tai ei ehkä koskaan osaa avata solmujaan. Ei ei, en nyt halua tätä aina- ja ei koskaan -paskaa.) Ja lapsuudessa - tämä sama asia on tietysti hyvin myös lapsuudessa, vaikka silloin sitä ei tiennyt eikä siten osannut arvostaa.

Tämä on taas näitä päiviä, kun hämmästyn siitä, että asun toisten ihmisten kanssa ja he odottavat minulta jotakin. Miten tässä nyt on näin käynyt? Enkö ole ollut tarpeeksi selkeä korostuksessani, ettei mihinkään sovi luottaa ja ettei mitään kannata luvata?

Parvekkeella tuulee. Pilvet liikkuvat, yrtit läpättävät ilmavirrassa. Vastapäinen peltikatto kirkastaa kuudennen kerroksen tason, kuin kaksi aurinkoa eri suunnista paistamassa, ikkunat peilaavat lisää ja samoin kaksi parvekkeelle nostamaani peiliä. Kuin ei varjoja heittyisi lainkaan tai ne olisivat vain heikkoa kangastusta, vaimeaa valööria. Tulehdus jalassa ei ota parantuakseen vaikka olen repinyt mätäpaiseen auki pinseteillä pariin kertaan ja saanut siten antibioottivoidetta tulehtuneeseen kudokseen ja tilanne on jonkin verran rauhoittunut. Enkä halua syödä uutta kuuria kefalosporiineja; ei se tulehdus tuosta niillä lähde. Jos jalka pahenee, on mentävä spesialistille. Terveyskeskus määrää vain samat kefalosporiinit ja ne painelevat kynttä ja sanovat ettei sitä kannata poistaa. Näin on käynyt useat kerrat. "Haet sitten uuden kuurin jos ei mene tällä ohi." Mutta en halua puputtaa kefalosporiineja. Huimaava yksinäisyys. Keitän hitaasti nousevalle kämppikselle kahvin, jonka hän juo kolme tuntia myöhemmin. En ole jaksanut edelleenkään pukeutua. Onneksi on koira. Sitä on lähdettävä viemään ulos.

Enää pari vuotta ja hiukset ovat taas pitkät, lohdutan itseäni. Ja tahto, se tulee yleensä kun sitä on jo lakannut odottamasta ja voipunut tilanteeseen.

Sulaa

Kirkkaus ja selkeys tuntuu kyllä hyvältä metaforalta tietämiselle. Mutta en ajattele nyt mitään matemaattista oivaltamista vaan oikeastaan enemmän tietoa siinä, että kaikki, mitä on, kaikki, mitä tapahtuu, on tässä ja nyt. Aamulla on vielä viiltävän viileää. Sullon vastapestyt hiukset ruohonvärisen pipon sisään. Koska pipo on virkattu intialaisesta langasta, se ei juuri lämmitä. Viima huitoo sisään korvakäytäviin ja korvanlehtiin. Lätäköt ovat silti jo sulia näin varhainkin.

Ilma katoaa muuttuessaan riittävän kirkkaaksi ja selkeäksi. Taivas värittyy ehdottoman siniseksi. Sitä on lähes mahdotonta vangita kuvaan, sen läpikuultavuutta ja kaukaisuutta. Pajujen oksat kellertävät tätä avaruuden tuntua vasten. Koivut liilovat. Pian pointillisti puhkoo maisemaan neonvihreää pikseliä. Halkaisen kevättä ensin pyörällä, alarinteeseen, ja sittemmin linja-autolla. Huomaan linja-auton kulkevan samaa tietä, jota kuljin ratsastamaan viimeksi kaksitoistavuotiaana. Tunnistan tienristeyksen tai kuvittelen tunnistavani sen, vaikka siitä on kaksikolmanneselämää aikaa. Mistä sen tunnistan? Kauhusta vatsanpohjasta, spontaanista pissahädän tunteesta joka katoaa risteyksen kadotessa taa.

Millaista olisi elää elämää, jossa himoittuihin, haluttuihin ja kaihottuihin asioihin ja ilmiöihin ja toimintoihin ei liittyisi kauhua? Kauhua kaiken mönkään menemisestä, valmista haikeutta elämänvaiheiden ohikiitävyydestä? Kauhua siitä, että tietyt seikat synnyttävät melkein jalkaapolkevan nälän, saavat neuvottelemaan ja vänkäämään, järjestelemään ja priorisoimaan.

Iltapäivällä palaan samalla linja-autolla toiseen suuntaan. Kyytiin nousee koululaisia maalaiskouluista. Linja-auto kulkee nyt eri reittiä, pudottelee lapsia kotiteiden päihin. En enää onnistu paikantamaan risteystä, jossa linja-autosta noustiin ulos ja tarvottiin maalaismaiseman halki viima ohuen polyesterelastaanikankaan läpi tunkien ja raippa kassista törröttäen. Eikö se tunnukin loogiselta? En ole ennen matkannut reittiä tästä suunnasta. Olen aina saapunut Helsingistä päin.

Täyttelen arviointilomaketta autossa ja livun kauas aamun kirkkaudesta. Vuosi sitten pelkäsin, etten pääse läpi koulusta kipujen ja sairaslomien venymisen takia. Nyt vierailen saman koulun oppilaiden luona opettajan sijaisena, arvioin heidän tietojaan ja taitojaan. He kaikki jäsentävät omaa oppimistaan valtavan eri tavoin. Koetan kuunnella jokaisen omaa ääntä, saada kiinni sen nyansseista. Mikä tälle ihmiselle on tärkeää? Mitä hän tarkoittaa puhuessaan tehdastyön antamista valmiuksista kohdata ihmisen ihmisenä?

En tiedä, auttaako se, sanon, mutta voisit ajatella tätä tanssina. Joskus metaforat auttavat. Ajattele tanssijaa: hän käyttää voimaa, joskus täysilläkin, mutta säilyttää silti uljaan ryhdin ja suojelee selkäänsä. Tanssijakuvitelma, tanssijan roolin sovittaminen itsen ylle voisi auttaa pysymään samaan aikaan sekä voimakkaana että pitkänä ja keveänä. Hierottava nostaa päänsä kasvoaukosta ja tuijottaa minua ikään kuin olisin sanonut jotain hämmentävää. Sitten hän laskee kasvonsa takaisin aukkoon. Hierojan ryhti on kohentunut silminnähtävästi.

Kotona kirkkaus palaa, kun nukun lyhyen päiväunen koira sylissä kerällä. En tiedä, onko oikein ottaa koira luokseen säälistä. Mutta se säälittää minua. Eikä minua haittaa, että täällä asuu koira. Muista en aina ole ihan varma, mutta jollain tasolla hekin kiintyvät koiraan. Päiväunet tulevat tarpeeseen, koska yöuni jäi vähiin.

Melkein kaikki tavarat ovat asettuneet paikoilleen. Entinen kämppä alkaa muistuttaa pommintyhjentämää unikaupunkia: pimeää, roskaa, epämääräisyyttä. Uudessa asunnossa esineet kylpevät kevään valossa. Aji cristal avaa pian kukkansa. Oranssi rocotochili ei tunnu loukkaantuneen kissan salaatinkorvikkeeksi joutumisestaan. Parvekkeella seisoo turkoosiksi maalaamani huutonettihylly. Sen tasoilla seisovat rootrainersin kennoissa päivänsinet, salsolat, tuoksuherneet, ruusupavut, chilit, tomaatit, tomatillot ja achochat. Kiinnitän kaksi vihreää haitarisäleikköä parvekkeen päätyihin. Niihin kelpaa köynnösten kiivetä. Haitarisäleikkövarjot leikkaavat seinän valoläikkiä.

Keväälle tyypilliseen tapaan en jaksa stressata ihmeemmin siitäkään, että pesukone varastetaan muutossa. Kriiseilen sitä yhden yön ja sitten jaksan jo hymyillä koko asialle. Pesukone-entässitten. Minnehän se on seikkaillut? Pesukoneella on nimikin. Se kuuluu kokonaisuudessaan: PIENEN OVELAN KALUN NIMI OLI PIMPUTTAJA. Lyhyyttä arvostavassa kulttuurissa kun elämme, kutsumme arjessa konetta vain Pimputtajaksi. Se laulaa herätessään ja ohjelman valmistuttua. Tuntuu kummalliselta, että satuolento on varastettu ja että uusi omistaja ei ehkä arvaakaan sen nimeä.

Rakastan tätä uutta asuntoa, koska täällä on taas sadun hohde läsnä. Miksi se tuntuu toisissa paikoissa ja toisissa ei? Koko talven koetin löytää Arkadiankadun asunnon tarinan, heijastaa merkityksiä kaksikymmentäluvun kapeankorkeisiin ikkunoihin. (Tai no, sen osan talvesta, jonka vietin täällä pohjoisessa.) En onnistunut. Oikeastaan taisin koko talossa pitää vain pyykkituvasta. En tiedä, miksi. Ehkä koska pyykin peseytymisen katsomisessa on jotain hyvin tyydyttävää. (Myös käsin pesemiseen pätee sama, ja ei vain pyykkiin, vaan myös tiskiin.)

En usko enää koskaan päätyväni Töölöön. Tai vanhanvanhaan taloon. Tai ainakaan pohjakerrokseen. Pidän liikaa valosta ja, nyt tämän suhteen lyhyen jälleen elvytyksen jälkeen, parvekkeista. Tuntuu kotoisalta nähdä paljon taivasta ja vähän ylimpiä kerroksia ja kattoja. Harakka vartoo pesänsä luona lehmuksessa paljon, paljon alempana.

Yksi achochan siemen on karannut päivänsinen kennoon. Kiskon taimen varovasti irti ja petaan sille uuden ruukun. Päivä venyy pitkälle iltaan eikä tule kylmä, vaikka parvekkeen ovi losottaa auki.

Neuvottomuudesta

Jos vuosille pitäisi antaa subjektiiviset teemat, tämä nimeytyisi kenties neuvottomuuden vuodeksi. En tarkoita, että olisin nyt sen enemmän eksyksissä kuin aiempinakaan vuosina, luullakseni, mutta nyt jotenkin kestän paremmin tuon harhailun ja haahuamisen havaitsemisen ja siihen huomion kiinnittämisen. Joskus nuorempana saatoin suuttua, jos jouduin tilanteeseen, jossa joku osapuolista sai minut tuntemaan, etten ollenkaan tiedä, mitä voisin sanoa tai tehdä. Suutuin toiselle ja sitten itselleni, koska suutun itselleni näemmä aina jollekulle toiselle suututtuani, tai ainakin, jos päästän suuttumuksen hiomattomana ja pehmentämättömänä ihmisten ilmoille. (Ei ihme, että taannoin akupunktiossa melkein karjuin, kun neula työnnettiin peukkuvarpaan tyveen. "Joudutko joskus nielemään kiukkuasi?" kysyi akupunktiohoitaja. "Tuon tuosta", vastasin.) Nykyään en enää suutu niin helposti, koska hahmotan itseni entistä osaamattomammaksi, eksyneemmäksi ja sattumanvaraisemmaksi. Ei minun tarvitse aina osatakaan sanoa tai tehdä jotain. Saan olla toisinaan myös neuvoton.

Tuntuu, että kun neuvottomuudelle antaa luvan nousta tajuntaan, sitä löytyy miltei kaikkialta. Joskus se tukkii tilanteet sakeudellaan. Esimerkiksi tilanteessa, jossa yksi tuttavani sanoi ilkeästi hyvästä ystävästä, sai minut melkein suuttumaan, mutta sitten tunnistin neuvottomuuden ja hädän siitä, ja annoin niiden vain tulvia ylitseni ja menin ehkä yli siitä, missä aita on matalin, en käynyt haastamaan vaan pysyin jäätävän kohteliaana ja kannastani kiinni pitävänä ja annoin neuvottomuuden upottaa minut jonnekin sisäänsä. Tai tänään, kun kuljimme metsää ja siskokin tuli mukaan, varmaan ensimmäisiä kertoja kun teemme mitään yhdessä, vuosiin, ja sisko ja Fauni ja minä kuljimme pitkällä edellä ja Vompsu jäi jälkeen, enkä oikein tiennyt, mikä hänen oli, koska hän ei vastannut, kun kysyin, eikä vastannut halaamiseen eikä hymyilemiseen eikä mihinkään, ja sisko näytti vähän kummastuneelta, enkä tiennyt oikein, miten olisin asian hänelle sanonut, sanoin vain Vompsun näemmä tänään mököttävän syystä tai toisesta, arvelin hiljaa mielessäni pakko-oireiden taas nostavan päätään, mutta kun en tiennyt, en oikein voinut ääneen vedotakaan niihin. Bussissa matkalla kotiin Vompsu itki, enkä taaskaan oikein osannut tehdä mitään, paitsi pidellä kättä, tai sanoa mitään järkevää. Kai sellaisessa tilanteessa voi vain pysyä itse rauhallisena, mutta ei se tunnu kovinkaan helpolta. Vaikka pintatasolla pystyy pysymään ystävällisenä ja rauhallisena, ei tunnu oikein mahdolliselta käydä jälkeenpäin nukkumaan ja saada unta, vaikka toisaalta on päivän rasituksista aivan uuvuksissa. No, onneksi huomenna ei tarvitse tehdä mitään oleellista.

Olen edennyt tutkimaan neuvottomuuttani niin pitkälle, että hahmotan, miten vähän oikeastaan osaan yhtikäs mitään. En tiedä, miten ja kenen kanssa asun parin kuukauden kuluttua. En osaa arvioida, kuinka paljon hierontoja oma kehoni kestää kremppaamatta. Ja työhuonekin, jonka piti olla varma - nyt on paljastunut, ettei siellä ehkä olekaan oikein syksyllä enää tilaa, mutta sekin on vain ehkä. Toiset ovat laittaneet toivomuskalenteriin jo varaukset, ja varauksia on kaikelle muulle paitsi varhaisaamuille ennen kymmentä ja perjantai-illalle. Toisaalta se voi olla hyväkin juttu, jos en sitten juuttuisi sinne vuosikausiksi, kuten minulla näyttää olevan tapana juuttua suhteisiin ja muihin osa-aikatyöpaikkoihin ikään kuin en oikein ymmärtäisi, että ihmiset on tarkoitettu etenemään jonnekin toisaalle. Huomaan, miten neuvottomaksi käyn, kun kuulen jonkun tekevän pimeää työtä, haluaisin nimittäin tavallaan sanoa suorat sanat siitä, miten paljon me kaikki olemme systeemiltä saaneet ja saamme kaiken aikaa, mutta ei minusta taida olla semmoiseen keskusteluun sitten ollenkaan, ahdistun jo ajatuksesta mahdottomasti. (Uuteen ammattiin valmistuminen on lykännyt minut näemmä tekemisiin sellaisen sosioekonomisen luokan edustajien kanssa, joiden parissa on ihan ookoo tukea harmaata taloutta. Jotenkin huimaa moisen asenteen yleisyys ja siihen suhtautumisen keveys.)

Koetan miettiä sitäkin, mitä oikein haluaisin elämältä, mitkä ovat syviä arvojani, mutta törmään valtavaan tietämättömyyteen ja kyvyttömyyteen haluta suuria asioita, ainakin toistaiseksi. Näyttää siltä, että osaan tahtoa ja haluta lähinnä ruoan kaltaisia asioita. Joskus haluan pitää juhlat, mutta usein jo juhlapäivänä suhtaudun ärtymyksellä päähänpistooni. Ja toisaalta, jos haluan jotakin, mutta sitten vähättelen halua tai muuten sätin sitä typeräksi mielessäni, ei sekään kyllä tee minua mitenkään määräisemmäksi tai lisää itseymmärrystäni juuri kuinkaan, päinvastoin. Prokrastinointi se vasta viheliäistä on! Siispä mieluummin kuitenkin halun seuraaminen ja sitten pettymys. Ehkä jossakin vaiheessa lakkaan haluamasta pönttöjä asioita ihan luonnollista tietä, hitaan oppimisprosessin tuloksena. Sinne saakka on kai vain jaksettava neuvottomuutta oman mielialan säätelyn suhteen siinä vaiheessa kun vieraat saapuvat mekoissaan ja hymyilevinä ja itse on hyväntuulisuudeltaan ampiaisen ja tyylikkyydeltään talviunilta kesken herätetyn karhun tasolla.

Vaikka tietysti välillä oivallankin jotakin. Oivallan esimerkiksi, miksi minua ärsytti yhdessä suhteessani toisen osapuolen sinänsä hyvin rationaalinen suhtautuminen suruuni, ärtymykseeni ja kiukkuuni. Tuossa suhteessa esimerkiksi epätoivoinen parahtaminen ja itku saivat aikaan sen, että toinen otti kaiken huomionsa pois, koska ei halunnut palkita väärää käyttäytymismallia. Tavallaan ajattelen itsekin samalla tavalla, olen kirjoittanutkin monta kertaa huomiolla palkitsemisesta, mutta itkun kohdalla kulkee minussa jokin raja. Kun toinen itkee, en osaa enkä edes halua osata suhtautua häneen koulutettavana, jonka koulutuksen päämäärät ovat minun asetettavissani. Olen oikeastaan vasta nyt alkanut tajuta, miksi minusta tuntui niin pahalta tuollainen minuun kohdistunut koulutus, jonka perustelut sinänsä hyväksyin mukisematta, ja joka sai minut potemaan epämääräistä syyllisyyttä siitä, että näemmä en tahdo oppia käyttäytymään järkevän aikuisesti, vaikka olenkin niin itselleni uskotellut. Mutta ei se ollut oppimista vaan koulutettavaksi alistumista. Ehkä jotkin metodit tosiaan muuttavat käyttäytymistä ällistyttävän nopeasti, mutta entä jos tavoitteet on asetettu tavalla, jota koulittava ei oikeastaan halua? Kuka kouluttaja on riittävän taitava siihen nähden, ettei vain simsalabimteholla kouli toista sopeutumaan omiin oikkuihinsa ja arvoihinsa vaan oikeasti edistää toisen itseymmärrystä ja itsearvostusta? Toivon, etten olisi ollut silloin niin neuvoton, että vain hyväksyin tilanteen ja myöntelin itkua nieleksien, että haluan oppia olemaan itkemättä. Vain sanoakseni jotakin, pää perusteluista pyörällä. En ajattele, että syy olisi ollut toisessa, varmasti se oli ainakin yhtä paljon itsessäni: Itsestään pitäisi osata pitää huolta. Pitäisi olla riittävän jämäkkä ja tunnistaa, kuka suhtautuu itseen empaattisesti ja kuka ei, ja jos jonkun empatia pettää, se pitäisi ottaa puheeksi ja jos se ei auta, reagoida jaloillaan. (Mutta eihän minulle näitä asioita opetettu kotona, kuten ei monelle muullekaan; on liikaa olettaa, että nuoret aikuiset ymmärtäisivät itsestään nämä asiat.)

Joinakin iltoina tuntuu hyvin raskaalta koettaa nukahtaa sellaisen ihmisen viereen, joka on jossakin mielessä niin kaukaiselta planeetalta, että kuuluvuus käy välillä aika heikoksi. (Se tietää sitä, että empaattisena pysyminen käy työstä.) Ihmisen, jonka taipumusta haluta tarkistaa vanaveteensä jäävät ruumisjonot ei ole kovin helppoa ymmärtää. Vompsu on miettinyt nyt useamman viikon, pitäisikö hänen palata Kreikkaan tarkistamaan eräältä rannalta, oliko se hahmo rantavedessä kahvilan luona hukkunut vai kivi. Enimmäkseen hän jo puhuukin hahmosta kivenä, muttei pysty uskomaan päätökseensä määrittää hahmo kiveksi. Tajunta on jo kerennyt kysyä, olisiko se sittenkin ollut hukkuva, ja asia pitäisi päästä tarkistamaan. Asiaa ei muuta sekään, että hukkuva olisi tietenkin hukkunut jo aikaa sitten, eihän hukkumiseen kulu viikkokausia, eikä häntä voisi enää auttaa. Koska voihan hänellä olla esimerkiksi lapsia, joista jonkun pitäisi pitää huolta - esimerkiksi sen, joka olisi voinut pelastaa hukkuvan, jos olisi katsonut kivimäistä hahmoa tarkemmin ja ryhtynyt tilanteen edellyttämiin toimiin. Sekään ei auta, että rantakahvilassa käy varmasti satoja ihmisiä päivässä. En osaa sanoa tähän pakko-oireeseen mitään. En osaa eläytyä koettuun huoleen mitenkään muuten kuin tunkemalla valvemieltä unimetaforaan itsepäisesti - on minullakin niitä unia, jossa olen huolimattomuuttani tappanut jonkun, ja se painaa minua kamalalla tavalla. Mutta niissä unissa hissin vaijeri saattaa olla hammaslankaa ja kavioni voi saada sädemädän, joten metafora kinnaa vastaan. Enkä unissa tosiaankaan halua kenenkään muun tietävän, toisin kuin Vompsu, tai en kai tiedä sitäkään, haluaako hän minun tietävän pakko-oireiden yksityiskohdat, vai vastaako hän vain, kun huolestuneena kysyn, mikä nyt on vialla, että näen kyllä jonkin olevan, ja että voinko jotenkin auttaa, onko mitään, mitä voisin tehdä ja niin edelleen.

Koska hukkuvan kiven tapaus saa minut hyvin neuvottomaksi, se jotenkin painuu piiloon enkä tule ajatelleeksi sitä katsellessani Vompsun ahdistusta. Sen sijaan ajattelen hänen huomenna alkavaa parin vuoden tutkijanpestiään, attribuoin ahdistuksen uuteen alkuun ja kaiken muuttumiseen. Mutta kun puhumme, selviää, että Vompsu pelkää, ettei pysty keskittymään työhön kiven ajattelemiseltaan. En osaa sanoa siihen mitään järkevää, en kertakaikkisen mitään. Sopertelen jotakin mummomaista siitä, että ehkä kannattaa murehtia asioista vasta sitten kun ne ovat kohdalla, mutta onhan huoli tietysti kohdalla jo nyt. Myöhemmin illalla Vompsu sanoo kirjoittavansa kivestä, ja neuvoton pääni tuottaa assosiaation Paleohorin rannalta Miloksesta kerättyihin upean värisiin kiviin, niihin jotka löysimme vahingossa etsiessämme kuumia lähteitä (joita emme löytäneet). Hetkessä pääni läpi laukkaa oranssin kiven tuntu, sen löytyminen suurten kivien välistä vesirajasta, ja olen miltei varma, että Vompsu kirjoittaa upeasta kivestä ajatellakseen jotakin muuta kuin hukkunutta. (Kuuntele nyt, minä olen alkanut sanallistaa sen hukkuneeksi.) Ja kysyn, mistä kivestä, iloisena, ja Vompsu sanoo, että siitä rantakahvilan luona, ja palaan neuvottomuuteen ja koetan hyväksyä sen.

Joskus toivon hetken verran, että joku lähelläni osaisi toivoa sellaisia tämän maailman asioita, sellaisia varmuuksia ja mallinmukaisuuksia, mutta sitten muistan äkisti, etten ole tavannut voida hyvin sellaisessa seurassa.

Kuulostaapa onnettomalta. Mutta ei neuvottomuus ja onnettomuus ole sama asia, ja siksi toisekseen, elämässä on paljon myös huvittavia hetkiä, kuten se, kun tajuan, että saattaisin nyt kolmevitosena olla valmis kommuuniasumiseen, että aiemmin en olisi mitenkään ollut. Se on juhlimisen arvoista, jos mikä! Vaikka tietenkin vähän huvittavaakin, ja hyvä niin. (Huvittuneisuus on muuten aika kaukana neuvottomuudesta.) Ja metsässä, niin, metsässä mikään ei tunnu liian pahalta. Olemme kävelleet metsässä kaiken päivää ja siskon koirat ovat käyttäytyneet miellyttävästi, uteliaasti ja ystävällisesti, niiden pelot alkavat hellittää. Metsässä hahmottaa helposti oman fyysisen haurautensa ja lyhytikäisyytensä. Sen, miten mieli leikkaa kuvitelmissaan hahmot paperinukeiksi kävelemään maisemassa, vaikka hengitys virtaa tosiasiassa kaiken aikaa sisään ja ulos ja jo pian tulee uusi jano.

"Rakasta itseäsi kuin lähimmäistäsi"

Että Feldenkrais kirjoittaa mainiosti. Ei se yllätä. Luen opinnäytetyökirjallisuutta ja välillä olen vähällä loikata lentoon silkasta innostuksesta.

Esimerkiksi tämä, mitä hän kirjoittaa monien uskontojen peruskehotuksesta rakastaa lähimmäistä kuten itseään. Rakastammeko me itseämme nyt niin mainiosti, hän kysyy. Emmekö me muka usein vaadi itseltämme suorituksia hyvin ankarasti, harjoita jäykkää ja ehdotonta kontrollimaniaa? Haluaisimmeko oikeasti suhtautua yhtä kompleksisesti ja neuroottisesti toisiin saadessamme heidän kiinni epäonnistumisesta, ajatteluvirheestä tai päättämättömyydestä? Feldenkrais tekee loistavan tempun - hän kääntää vanhan kehotuksen päälaelleen. Ja kas, se tuntuu heti paljon järkevämmältä.

Itse asiassa tämä, mihin törmään, on jotakin, jolla olen jo pitkään suostutellut itseäni suhtautumaan vähemmän kuohahtelevasti omiin kummallisuuksiini. Olen kysynyt: No niin, ystävä hyvä, jos joku hyvä ystäväsi käyttäytyisi tällä lailla, olisitko hänestä yhtä huolissaan? Tuntisitko tarvetta kutsua häntä ääliömäiseksi tai hävetä hänen kontrolloimatonta innostustaan? Tuntuisiko sinusta tosiaan, että hän ei osaa mitään, ei ole koskaan onnistunut missään, että hän ansaitsisi ainoastaan vihaisuutta ja rankaisemista? Tuntuisiko sinusta siltä, että kun kerran muut eivät tuomitse häntä, hänen pitäisi itsensä olla ilkeä orjapiiskuri itseään kohtaan. Ja tietysti parahdan joka kysymykseen säännönmukaisesti, että ei, eihän se nyt tuolla lailla voi mennä, ei sitten mitenkään.

En ole vain koskaan itse keksinyt, että tuon mainioksi osoittautuneen tekniikan voisi sanallistaa näinkin: "Rakasta itseäsi kuin lähimmäistäsi." Kärsivällisesti, sietäen, huvittuen.

Mikä eron synnyttää? Onko se vastuun tunne? Ei, en ole ihan sitä mieltä. Ehkä se on se, ettei toisiin heijasteta pitäisi -toteamuksia. (Olen monesti ennenkin kirjoittanut, etten usko pitämisiin.) Feldenkrais kirjoittaa tästä hyvin:

Sometimes we are unable to enact certain motives because we wat them only too vaguely; we feel the sensation of "ought to want" instead of "want". In such cases, we do not enact anything because "ought to" already contains the element of "I do not want to"; the sensations "ought to" or "ought not to" are inhibitory in character". (Lähde, s. 4)

Muistan lukeneeni vastaavan ajatusketjun ilmaisusta "haluaisin haluta". Silloin en oikein ostanut ketjua, mutta tämän pitämisketjun kyllä ostan. (Mitähän se kertoo haluamisen ja pitämisen ymmärryksestäni? Ehkä tämänkin vielä joskus selviää!)

Feldenkrais kirjoittaa myös kolmen(aargh!)laisesta tekemisestä:

In certain acts, we are aware of something resembling "taking off the brakes"; in others, we have to start our executive machine. In still others, we find ourselves acting before we know what we are doing. In general, it is more or less immaterial how we do things - but to the person who does them it is of the greatest importance. (emt, 7)

Useimmissa toistuvissa tekemisissäni (jos ne kategorisoidaan tyyliin tanssiminen, blogin kirjoittaminen, ystävään yhteyden ottaminen, lopputyön työstäminen) on läsnä kaikkia näitä moodeja. Vuorotellen, päivästä riippuen. Kun luen Feldenkraisin tekstikappaleen, oivallan äkisti jotakin tärkeää: silloin, kun puhun tahtomisesta, puhun tuon ensimmäisen maininnan tekemisestä: jarrupalat pois tieltä, nyt lähtee! Tai Deweyn maininta siitä, että kun jokin on muhinut pinnan alla pitkään ja puskee esiin taiteellisena ilmaisuna tai vastaavana, "kädet irti ja antaa sen tapahtua" on ainoa järkevä neuvo. Kun tahdon jotakin, toiminta on tapahtumaisillaan, mutta erotan sen tahtomisena, koska sitä jarruttaa jokin vastus. Epäilemättä voitaisiin sanoa, että "tahdon" tehdä myös ne asiat, jotka vain tapahtuvat - kuten esimerkiksi tämän lauseen kirjoittaminen, se juoksee niin itsestään tänne näkyviin - mutta en ole ihan varma, onko semmoinen ilmaus järkevä. Tai varmasti on, mutta itse jotenkin olen tottunut kutsumaan tahdoksi (heh, ihan kuin tottumukseni olisivat erityisen järkeviä... hihitystä) sitä painetta, joka edeltää esteiden tieltä raivaamista toiminnan ulos purskauttamiseksi. Jotenkin en miellä ehtiväni tahtoa, jos haluni sulaa heti tyydytyksensä muotoihin...

Tuo koneen käynnistäminen on kaikista hankalin. Siitä harvemmin seuraa muuta kuin lihaskivistyksiä, ellei sitten koneen käynnistämisen moodi vaihdu jo pian tahtomisen ja tapahtumisen moodeihin. Onneksi niin usein tapahtuukin. Ja jos jonkin toiminnon yhteydessä niin ei tapahdu, tuskin tuohon toimintoon palataan kerta toisensa, vuosi toisensa jälkeen. (Minua hämmentävät ihmiset, jotka käyvät viisi tai kymmenenkin vuotta työssä, jossa eivät opi viihtymään. Toki oppimiselle pitää antaa aikansa, mutta olen itse huomannut, että viimeistään puolessa vuodessa alan saada melko hyvää kuvaa siitä, voinko lähentyä näiden ihmisten kanssa, opinko säätelemään temperamenttiani tämän työn puitteissa, saanko unta kierroksiltani ja niin edelleen. Ja jos näyttää siltä, etten viihdy jossakin ja että tulen vain onnettomammaksi ja aloitekyvyttömämmäksi, en jää sinne töihin. Oikeastaan minun ei varmaan pitäisi hämmentyä tästä, koska olen itse harjoittanut samanlaista päättämättömyytä ja itsesuojelun puutteellisuutta ihmissuhteissa. Toivottavasti ymmärrän jo sen riskin ja osaan monitoroida tilannetta tarkemmin. Huh.)

Nyt ehkä jatkan lukemista eteenpäin.