Lukuihmisenä

Olen aina lukenut paljon eikä sitä kai voi ihmisestä kitkeäkään, kun siihen hommaan kerran hurahtaa. Ei niin salaa olen ollut lukuihminen näinäkin vuosina, kun olen opettanut liikettä, hengitystä, elävänä kehona selviytymistä, ja lähiopetuksissa kirjastonkirjat ovat vyöryneet ulos repusta, kun olen kaivellut lisäsukkia tai juomapulloa (koska pyöräilijänä tietysti ketjutan menot, ja melkein aina läheillessä kirjastosta on lainattavaa tai palautettavaa, jotain odottamassa varaushyllyssä), etäopetuksissa puolestaan olen käyttänyt kirjapinoa korvaamaan joogablokkia, ja välillä suositellutkin jotain kirjaa siinä sivussa, jos siinä on mielestäni kuvattu hienosti jotain ihmiskehossa elämiseen liittyvää ilmiötä. Koulutukseni takia minun on vaikeaa sanoa, että asiat ovat näin ja näin; filosofiaa opiskellessani kuvittelin vielä naiivisti, että tulkinnallisuus ja näkökulmaisuus olisi ollut jotenkin erityisesti ihmiskokemusta ja ihmistieteitä leimaava piirre, mutta viimeistään anatomian pieni opiskelukin osoitti, että ei, niistäkin konkreettisista rakenteista, prosesseista ja funktioista on kasapäin tulkintoja, kaikkea ei suinkaan ole vielä selvitetty, koko ajan löytyy uutta, joka kumoaa vanhat dogmit. Tunsin itseni typeräksi tajutessani tämän, vaikka totta puhuen olisin ollut vielä typerämpi, jos en sitä olisi lopulta tajunnut. Mutta sitähän oppiminen on: oman typeryyden sietämistä. Onneksi opittavat asiat ovat kiinnostavia ja vetoisia, ei tarvitse keskittyä itsearviointeihin, paitsi silloin kun ne hetkellisesti ja spontaanisti kohoavat tajuntaan ähkäisyinä, että mitenkä en nyt tätä.

Nyt kun jalkani ovat sen verran äkäiset, että liikkumishommat ja puutarhahommat ovat hetken jäissä, olen tietysti lukenut aiempaakin intensiivisemmin. (Luen aina alusta loppuun jopa sen typerän paikallisaviisin, joka välillä jaetaan ilmaiseksi postilaatikkoon ja jota en ikinä maksusta tilaisi.) Ja miettinyt. Huvittunutkin.

Esimerkiksi tänä aamuna huvitti ihan hirvittävästi tuoreessa, alumneille jaetussa Yliopisto-lehdessä olleen kirja-arvostelun loppukaneetti. Kirja, jota arvosteltiin, käsittelee tekoälyä, konemieltä ja ajattelua. Arvostelun lopuksi arvostelija toteaa kirjoittajan nostavan "tuntemisen ihmismielen ydintoiminnoksi". Niin, no, ei siinä sinänsä mitään huvittavaa tietysti ole, ja minunkin on ollut vaikeaa ymmärtää, miten joku voisi oikeasti kuvitellakaan erottavansa kognitiot affektiivisista elementeistä, tunteista ja mielialasta, tai motivaatiosta, toiminnan suuntaamisesta - jotka ovat niin vahvasti elollis-kehollista ainesta ja kaukana mistään logoksesta, puhtaan tiedollisesta prosessoinnista ja niin edelleen, että tietenkin, tuo muistaen, on ihan pöhköä mallintaa ajattelua jonakin elämästä ja kehosta irrallisena, tai siis, eihän se pöhköä ole mallintaa, mutta tuntuisi pöhköltä kohdella tuota mallia jotenkin kattavana tai tarkkana kuvauksena asiasta. (Vähän kuin lähtisi tuntemattomaan erämaahan suunnistamaan semmoisen kartan kanssa, johon on merkattu ruksein pelkät malmiesiintymät, mutta ei maastonmuotoja, vesistöjä, teitä ja niin edelleen: pelkät ruksit valkoisella paperilla, kas tässä, hyvää eksymäviikkoa!)

Mutta se huvitus. Minua huvitti ihan valtavasti. Kuinka paljon olenkaan lukenut kirjoitusta, jossa viitataan kaikenlaisiin erontekoihin - välillä kriittisesti, välillä näinhän tämä menee -tyyppisinä itsestäänselvyyksinä - nimenomaan tunteen ja tuntemisen keskeisyyden perusteella. Milloin on moraalisen huolen ja tasaveroisen kohtelun ulkopuolelle tönitty naiset, lapset, alkuperäiskansat, muut eläimet, ja vedottu siihen että näillä tunne on liian keskeinen, jotta näitä voisi ajatella oikein ihmisinä tai ajattelevina, rationaalisina, vertaisina. Tunne ja tunteminen ovat olleet monenlaisen toiseuttamisen keskiössä niin pitkään ja vankasti, että se on heijastunut vaikkapa episteemisten tunteidenkin tutkimiseen - niitä oli pitkään mahdotonta tutkia, koska rahoitusta ei tutkijoiden mukaan herunut, koska nämä tunteet (uteliaisuus ja kiinnostus esimerkiksi) olivat vallitsevien opinkappaleiden mukaan jotenkin outoja, eivät tunnetauhkasta puhdistettua kognitiota mutteivät rääkyvää, reaktiivista kehoakaan. Niillä ei ollut kotia, koska tunne oli erotettu vallitsevissa ajattelujärjestelmissä järjestä niin tarkasti, että puhe episteemisistä eli tietämiseen liittyvistä tunteista kuulosti vain superomituiselta. (Ja on omituista, miten vähän aikaa tuosta jaksosta on. Se on minusta superomituista, koska kun tarkastelen omaa valvetilaani, episteemiset tunteet ovat varsin vankasti läsnä. Ne houkuttavat toimimaan monin monituisin tavoin. Minun olisi mahdotonta, siltä tuntuu, selittää toimintaani ja ajatteluani ilman niitä. No, toki isossa osassa käyttäytymistieteen kirjallisuutta puhutaan motivaatiosta, ja syystä tai toisesta sillä on erilainen maine kuin kiinnostuksella. Mutta ainakin jos tarkastellaan oppimista, sisäinen motivaatio ja kiinnostus vaikuttavat samalta ilmiöltä eri sanoin kuvattuna. Varmasti motivaatiotutkimus on hyvin perustelua, tuo erottelu sisäiseen ja ulkoiseen motivaatioon on pintapuolisella ajattelulla varsin ymmärrettävä, en siis ole mollaamassa ketään, vain nuuskimassa uteliaasti, ja olen lukenut todella vähän motivaatiotutkimusta. Se kun ei ole onnistunut kiinnostamaan itseäni. Eikä ulkoista motivaatiotakaan ole ilmestynyt mistään. No mutta, ehkä vielä joskus onnistun kiinnostumaan tästä.) 

No, nyt sitten ollaan tilanteessa, jossa ollaan tekemässä eroa ajattelun ja konemielen välille, ja kuka kutsutaankaan apuun? Kukapa, ellei tunteminen. Se jaksaa huvittaa. Nauroin ääneen lehteä selatessani ja olen lukenut kohdan monta kertaa ja nyökytellyt iloisena. Kuulkaa, antiikin miehet, tätä! Kun alkaa huolestuttaa, ettei ihmismieli ehkä olekaan aivan yhtä itsestäänselvästi (sic) luomakunnan kruunun loistavin jalokivi, apuun raahataan tunne, jonka avulla on aiemmin kätevästi kerrottu, miksi kruunun loistavin jalokivi ei voi olla joku muu kuin valkoinen oppinut vapaa mies. Saas nähdä, saako tällainen vallituslinja enemmänkin kannatusta tulevaisuudessa! (Ja mitä seuraamuksia sillä voisi olla ja on suhtautumisessa elävään.)

Ahdistuneisuushäiriöiden kirjoon kuuluvan tilan kanssa (tai ehkä pikemminkin sen sisällä) elävä ja ajatteleva puolisoni on fantasioinut osan elämästään, miten kätevää olisi, jos voisi vain suorittaa asioita koneena. Hänen tilaansa tästä viereltä seuratessa ymmärrän ihan kohtuullisesti tuota fantasiaa. Olisi huikean kätevää tuntea hieman vähemmän kärkevästi kuin hän tuntee. Minullakin oli koululaisena sama konefantasia, arvatenkin koska koulussa sen alkuvuosina arvostettiin virheettömiä päätesuorituksia ilman mitään mielenliikutuksia. Vapaa-ajalla fantasia ei vaivannut mieltäni, nautin, kiinnostuin, hengästyin, itkin ja nauroin. Mutta annas kun istuin niissä sisäilmavaurion hajuisissa luokissa, joissa muiden ihmisten hajut tekivät vaikeaksi keskittymisen, eikä ollut edes sallittua tuijottaa ikkunasta ulos puiden latvusten liikettä opettajan puhuessa (piti "keskittyä opetukseen"; ei silloin vielä taidettu tajuta, että on monen näköistä keskittymistä, ja että yritys pitää silmät opettajan paikallaan lysöttävässä hahmossa vääntelehtimättä ja vipisemättä teki itse asiassa opittavaan asiaan keskittymisestä huomattavasti haastavampaa). Kyllä siinä nousi aivan spontaanisti mieleen, että entäpä jos olisi kone. Kone joka kuuntelee istuen ryhdikkäästi ja joka ei emmi viitata. (Meillä oli opettajan kanssa taistelu viittaamisesta. En viitannut, vaikka tiesin, ja jouduin siksi toistuvasti opettajan ivan kohteeksi ja rangaistuksi. En murtunut koko niiden neljän vuoden aikana, en, enkä ole unohtanut, miltä valta voi tuntua sen kohteiksi joutuneista. Ala-asteen luokat 3-6 olivat elämäni synkin jakso, siihen on vaikeaa minkään muun koettelemuksen yltää. Se, millainen paine vaikka tänä syksynä on ollut, on vain pientä tuohon jaksoon verrattuna; olen aikuinen, tiedän muustakin, tiedän asioiden muuttuvan, tiedän saavani tarvittaessa apua. Lapselle neljä vuotta on ikuisuus eikä hän pysty samalla tavalla, samalla hienosyisyydellä säätelemään vireystilaansa. Hänen avunpyyntönsä on helppo vaientaa. Edelleenkään en ymmärrä, miten opettaja ei tajunnut, että jos jotakuta kiusataan aina hänen avattuaan suunsa, ja kiusaamiseen ei haluta puuttua vaan siitä kertomisesta rankaistaan jälki-istunnolla, puhumatta jättäminen on tilanteeseen nähden oikein hyvä strategia. Viittaamattomuuden takia käytösnumeroani laskettiin ja vaikka yritin olla välittämättä siitä, kyllä se tuntui pahalta, kuten varmasti oli tarkoituskin tuntua. Sattuneesta syystä en ikinä voisi opettaessani pakottaa ihmisiä osallistumaan, avaamaan suunsa, jakamaan kokemuksia. Vaikenemisella on yleensä syynsä, ja ihminen, joka kokee olonsa turvalliseksi, jakaa kyllä oivalluksiaan toisten kanssa.) Kone, joka kirjoittaa tasaisesti kirjaimet mallikirjainten mukaan, joka vain kirjoittaa. Tai ompelee säännönmukaisia pieniä sieviä pistoja ja siinä koko sen universumi. Kone, jota ei yskitä, kiemurruta, pissata ja niin edelleen. Kone, joka ei häiriinny hälinästä, hajuista, mielivallan kohteeksi joutumisesta.

(Ja edelleen valkokankaan ainoat seksuaalisella karismallaan vetoavat hahmot ovat - robotteja. Joo, en osaa positioida tätä reaktiotani muuten kuin että olen nähnyt itseni ja toisten läheissuhteissa elämässäni sen verran mielivaltaa ja sen verran synkkiä reaktioita, että ajatus loogisesti operoimaan kykenevästä kumppanista tuntuu vaistomaisesti vetoavalta. Ja toki, suhdehistoriaani miettiessäni, on ihan selvää, että kun robotteja ei ole ollut tarjolla, olen valikoitunut seuraan, joka kuitenkin arvostaa itsessään juuri loogis-rationaalisuutta, mihin on hyvä vedota silloin, jos intressit ajautuvat ristiriitaan ja toinen on käyttäytymässä oikeasti vahingoittavalla tavalla. - En usko, että on mahdollista käyttäytyä vain toista vahingoittavasti, kaikki vahingoittuvat aina vahingoittavissa tilanteissa. - Se, että molemmat sitoutuvat neuvottelemiseen ja perustelemiseen, on kai läheissuhteen minimivaatimuskin. Ei se kaikille sitä tietenkään ole, mutta itse en uskaltautuisi suhteeseen, jossa epäilisin, että toiselle esitetty vetoomus ajatella vielä kerran asia kunnolla läpi ennen toimintaan hyökkäämistä kuitattaisiin hälläväliäasenteella. Mikä ei tarkoita, etten olisi ollut suhteissa, joissa on toimittu kuuman kognition vallassa tai etten olisi itse reagoinut äkkiväärästi ehtimättä miettiä, mitä olen tekemässä. Mutta ne asiat on voitu purkaa, niistä on voitu keskustella ja miettiä yhdessä, miten sellaiseen tilanteeseen ei tarvitsisi joutua uudestaan. Ei se helppoa ole, tietenkään. Ja siinä taatusti tuntee itsensä typeräksi ja osaamattomaksi. Mutta onko vaihtoehtoa?)

Samassa lehdessä on raflaava juttu vankien kielellisistä vaikeuksista. Ymmärsin varsin sukkelaan nuorempana ihmisenä käräjäoikeuden lautamiehenä istuessani, että moni syytetty eli aivan toisella tavalla hahmotetussa maailmassa, mutta sitä en osannut kuvitellakaan, miten suuria ne vaikeudet ovat saattaneet olla. Silti koko lautamiesaika oli jotenkin hirvittävä, koska en toiveikkaammallakaan analyysillä syytettyjen käsityskyvystä koskaan onnistunut perustelemaan itselleni ylipäänsä koko rangaistuskäytäntöä ja onnistuin lähinnä kiskomaan itseni umpisolmuun olemalla mukana toiminnassa, jonka perusteita en osannut hyväksyä, jossa en voinut auttaa ketään ja joka jätti sikäli taatusti jälkensä myös toimijuuden tuntuuni. (Sinänsä aika hupaisaa sekin, että siinä kohdin, mitä moni pitäisi toimijuutta uhkaavana, abortin kohdalla, nimenomaan löysin toimijuuteni ja sen, että haluan pitää kiinni itsestäni, huolehtia itsestäni hyvin ja kunnioittavasti, vaikka läheiset olisivat olleet asiasta toistakin mieltä, ja sitten taas tuommoisessa luottamustoimessa, jota moni varmasti pitäisi hyvästä toimijuudesta kielivänä, koin toimijuuteni horjuvan pahemman kerran, lannistuvani, alistuvani. Toisaalta, ehkä käsitykseni toimijuudesta on turhan yksiulotteinen, toimintakeskeinen? En osaa sanoa, siitä on niin kauan kun olen lukenut tuota käsitettä käytteleviä tekstejä. Muistikuvat ovat kovin hataria ja itselleni tuo ei ole ikinä ollut mitenkään kovin keskeinen käsite, vaikka siihen törmätessäni tajusinkin, että se, mitä koin abortin yhteydessä, olisi kuvattavissa tuon käsitteen kautta: ettei ole vain kohtalon vietävissä, että voi myös sanoa vastaan, suunnata, ei rajattomasti, mutta edes jonkin verran. Olinhan toki onnistunut ennenkin muodostamaan vastareaktioita, luojan kiitos, mutta tuossa kohden, nuorena aikuisena, tajusin ensimmäistä kertaa, että ihan oikeasti pystyin luovimaan ja suuntaamaan elämääni ja halusin tehdä niin, olin aivan selvillä suunnasta, ja oli vain onnistuttava vakuuttamaan muut siitä, että suunta oli se, jonne halusin edetä. Tätä kirjoittaessani en voi olla tulematta ajatelleeksi Meadin kirjoituksia vastuksesta, vastaamisesta, vastustuksesta, siitä, miten kaikki tapahtuu vuorovaikutuksessa: jos maa ei vastustaisi jalkaa kävellessä, jalka vain vajoaisi maan läpi eikä pääsisi askeltakaan eteenpäin, omat eleet muodostuvat vastauksena toisen eleisiin ja oman eleen tajuaa usein vasta toisen siihenvastauseleen havaitessaan, ja viimeiseksi naailmassa tajuaa itsensä, mielensä, ajattelunsa, mutta sekin spontaanisti luoviva itse on jo karannut toisaalle. Jotta saatoin huomata toimijuuteni, tarvitsin vastustusta; ei niin suurta, että olisin lannistunut ja alistunut, mutta ei niin pientäkään, etten olisi voinut huomata, miten lähellä olin suuttua siihen, etteivät lupaa myöntäneet lääkärit meinanneet uskoa, kun kerroin, etten ole niitä ihmisiä, jotka haluavat lapsia. Joidenkin ihmisten on vain hirvittävän vaikeaa ymmärtää, että meidänkaltaisiamme on, ja miten selvää se voi olla aika nuoresta iästä saakka. Tuossa prosessissa opin ymmärtämään enemmän siitä, kuka olin ja mitä arvostin. Opin myös sen, että tärkeissä asioissa en pidä kovinkaan tärkeänä miellyttää muita tai välttämättä edes kysyä heidän mielipiteitään, jos asia koskee kuitenkin lähinnä itseäni. Ja jos joku nyt sanoisi, että koskeehan se abortin suorittavaa lääkäriä, vanhempiani ja silloista puolisoani, kehottaisin katsomaan, miten maailma makaa ja kuka on viime kädessä vastuussa pikkulapsista perheissä. Ei, siihen rooliin en ole kaihonnut ja mistä vetoa se olisi kuitenkin koskenut lähinnä itseäni.)

Millaista olisi elää maailmassa, jossa ei juuri ole tunnekäsitteitä? (Paitsi vankien ok ja vituttaa.) (Yksi pulmistani sosiaalisessa sfäärissä on ollut se, etten ole ymmärtänyt, mitä se vituttaminen tarkoittaa. Nyt vankiartikkelia luettuani mietin, johtuuko se siitä, että kyseessä on samanlainen hankala yleiskäsite kuin "hedelmä", kun joskus vitutus voi tarkoittaa turhautumista, tai joskus raivostumista, tai ehkä jopa surua tai kaihoa, kateutta, häpeää, syyllisyyttä - nämä tilat ovat hirvittävän erilaisia keskenään! Vähän kuten chili ja aprikoosi. Kyllä chileistäkin voi hillon keitellä, mutten lähtisi korvaamaan sillä sacherkakun aprikoosihilloa, enkä kuivatulla aprikoosilla maustaisi jotain, mihin haluan tulisen potkun.) Siitä on hyvin vaikeaa saada kiinni. 

Mutta vangit ja chilit, huomaan miten hassusti mieleni silloittaa. Luen nimittäin Rachel Kushnerin Mars Roomia. Siinä on vankeja ja siinä on chilejä, tosin pippurisuihkeen muodossa. Ja kirjassa se on suomennettu paprikasumutteeksi, ja joku saa kasvoilleen paprikaa. Se kuulostaa hassulta, koska mieleen tulee jokin ihon kosteuttamiseen kehitetty paprikamehu ja se, että jonkun naamalle heitetään leikkuulaudalla sieväksi palotut paprikan seinämien palaset, ja siemenet on siivottu tietysti veitsenlappeella kompostiämpäriin. Kun googlaan - tietysti googlaan - huomaan, että tosiaan, pippurisumutteena ennen puhutusta asiasta puhutaan nyt myös paprikasumutteena. Pippurisumutekin oli vähän hassu nimi, ja jään miettimään, miksei yksinkertaisesti chilisumute tai kapsaisiinisumute, mutta ei maailma selvästikään toimi aivan niin loogisesti. (Muistan lukeneeni sellaisenkin käännöskirjan, jossa puhuttiin kellopippureista.) (Käännöskukkasista tulee mieleen sekin, miten Kissa kauan sitten matkasi jossain aktivismijutussa Koreaan, ja olin etsinyt hänelle silloin uudesta ja ihmeellisestä internetsistä tietoa erilaisista korealaisista chileistä ja kopioinut koreankieliset merkit paperille tuliaistoiveiksi. Erityisesti mieltäni kutkutti jokin musta ja harvinaisen mausteisen makuinen chili. No, kun Kissa meni merkkipaperieni kanssa kauppaan ja näytti merkit kauppialle, hänelle koetettiin myydä mustapippuria, jonka hän hyvin tunnisti, ja ajatteli, että turistia koetetaan pissiä silmään. Vasta ties monennen yrityksen jälkeen hän soitti ja kysyi, olisiko mahdollista, että pyytämäni merkkijono voisi tarkoittaa mustapippuria. Black pepper, niinpä tietysti. Black pepper, jonka makuprofiili on erilainen kuin muilla hot peppereillä. Nauratti vimmatusti, että Koreasta saakka mentiin ostamaan mustapippuria.) 

Ulkona on kaunista, aurinko paistaa sisäänkin. Ehkä tänään Vompsu saa istutettua valkosipulit, jos raahaamme pihaan tuolin, josta käsin voin neuvoa toimitusta. (Olen varma, että hän osaisi sen kyllä ilman neuvojakin mutta hän ei ole.) 

Kissa voi paksusti mutta lankaa en ole löytänyt, vaikka olen palonut kakat läpi lapiolla huolellisesti. On muutama vaihtoehto: 1) se kietaisikin langan jonnekin poskeen tai kielenaluseen ja sylki sen pois, eli se ei koskaan joutunut sen vatsaan ja suolistoon saakka, ja tässä tiedän kissojen taidot, koska aikanaan kun yhdelle vanhemman kohortin kissoista piti syöttää lääkettä, kävi useammin kuin kerran niin, että olin tyytyväisenä todennut kissan nielaisseen & suuontelon tyhjäksi, mutta jotenkin vain se limainen tabletti löytyi myöhemmin mattoon liimautuneena tai kissanvessaan sylkäistynä, tai 2) kissa on kakannut langan ulos yöllä, jolloin olemme nukkuneet, ja hyvällä hajuaistilla ja todennetulla kissanpaskamieltymyksellä varustettu koira on ehtinyt syödä pökäleen ennen kuin olen ratsannut vessat herättyäni, tai 3) lanka on edelleen kissassa. Kolmonen vaikuttaa päivä päivältä epätodennäköisemmältä selitykseltä ja ainakaan kissa ei ole tukossa vaan tosiaan, kakkaa tulee sen läpi ihan tavanomaisen oloisena virtana. 

Tiistaina pääsen fysioterapeutille. Oletan saavani siitä tapaamisesta paljon enemmän irti kuin lääkärin tapaamisesta tai röntgenkuvista, jossa näkyvät viisikymmenvuotiaan naisen nilkan ja jalkaterän luut pienine alkavine varpaan tyvinivelten nivelrikkoineen, niinä samoine, jotka näkyvät vuoden kaksituhattaviisi röntgenkuvassakin. Eivätpä ne ole ainakaan edenneet, ne nivelrikot, sen tiedän nyt. Ne ovat syntyneet vaiheessa, jossa ihmiset eivät normaasti saa nivelrikkoja, eivätkä ole uurtuneet pahemmiksi tässä vaiheessa, jossa ihmisten nivelrikot tyypillisesti pahenevat. Sanotaan nyt vaikka niin, etten hämmästyisi vaikka jotain kautta saisin tietää noiden nivelrikkojen syntyneen niinä helvetillisinä alakoulun vuosina, jolloin myös ihoni oli kaiken aikaa haavaumilla ja märki, ja jolloin keräsin kulkutaudit yksi toisensa perään ja söin antiobiootteja ison osan vuodesta ja ripuloin kaiken aikaa, mikä selvisi vasta paljon myöhemmin, kun eliminaatiodieetin kautta minulle selvisi, että uloste voi olla koostumukseltaan toisenkinlaista. (Ja olinkin ihmetellyt, miksi ihmiset puhuivat pökäleistä ihmisen ulosteeseen viitatessaan, velliähän se oli; minulta kysyttiin lääkärissä vain häveliäästi, ovatko ulosteet normaalit, ja vastasin, että ovat, koska sellaisia ulosteeni olivat aina olleet niin pitkälti kuin muistin, ja kuvittelin ne aivan normaaleiksi. Mista seurauksena myöhemmin, tapauksesta viisastuneena, kun kysyttiin, ovatko kuukautiset normaalit, parahdin kauhuissani, ettei minulla ole hajuakaan siitä, mikä on normaalia, mitä verimäärään tulee: tunnen vain omani. Yhden normaali voi olla toisen WTF ja usein onkin. Näin jälkikäteen ymmärrän antaneeni lääkäreille kokemusasiantuntijan koulutusta viestinnästä näine parahduksineni.)

Elämä hymyilee, kun on kirjoja, tekstejä. Ikävöin blogeja, sellaisina kuin ne silloin joskus olivat, muun kuin tuotesijoittelun ja somebrändäyslaskelmoinnin aikoina. Nykyinen some ei vastaa siihen kaipuuseen juuri mitenkään. Zenonin kuoltua huomasin, että etenkin ajatuskin naamastosta tuntui jotenkin hirvittävän rasittavalta, ja luotin tuohon tuntemukseen: nyt ei tarvita lisää rasittavia asioita. 

Sairauslomaa on kirjoitettu ensi viikoksi, ja jos lisää tarvitaan, etenen työterveyslääkäriltä ortopedin konsultoitavaksi. Mutta ensin katsotaan, riittääkö konservatiivinen lepo ja vahva tulehduskipulääke yhdistettynä fysioterapeutin kanssa tehtyyn kuntoutusneuvontaan selättämään oireet. Olisin saanut ajan työterveyspsykologillekin halutessani, mutta koin, että ei tällä kesän ja syksyn rankkuudella ole oikeastaan mitään tekemistä työni kanssa. Työ on ollut suojaava, kohottava, merkitystä luova tekijä, mielialan katkaisija, ei rasite. Ja kissasurusta voin puhua ystävien kanssa tarpeen mukaan, ja esihenkilönikin on tarjoutunut kuuntelevaksi korvaksi, mutta sekin tuntuisi vähän hassulta, se hänelle siitä puhuminen, kun asia ei liity työhön yhtään mitenkään. 

Vompsu on hakenut kirjastosta muutaman varaamani kirjan, ja äkkiä huomaan haluavani myös kirjoittaa, pitkästä aikaa. Mutta ennen kaikkea lukea. 

Anekdootti

 "Älä selitä vaan näytä." Mutta enkö selittämällä näytä? Eikö juuri se kohdista valokeilan siihen älyttömään sisäiseen vellontaan (aah, saan pitää ohjaksia tiukalla, etten kirjoita dialogiin, huh) joka vääristelee niin innokkaasti kaikkea, mikä tapahtuu? Eikö tuo vellonta ole osa sitä, mikä tapahtuu? Se, mistä voi ajatella, että se on väärin ja epäluotettavaa ja epätodellista. Tai että se on vain hyväksyttävä, että siihen kiinnittää vähemmän itseään juuri siten, että sen sallii näkyä itselleen. Ja jopa muille, ehkä kannus onkin suunnattu näiden kylkiluiden väliin, myös muille.

Eivät sinun ajatuksesi tästä kiinnosta ketään, ehkä siinä koetetaankin sanoa niin. Eivätkö? Höpsis. Jos ne kiinnostavat edes yhtä, ja sattuu itse olemaan se yksi, se riittää. Ei sisäisestä vellonnasta kukaan maksa, tietenkään. Ihmiset maksavat yhtä sun toista ja tekevät monenlaisia harjoitteita päästäkseen siitä edes hieman kauemmas. Ja yhtäkaikkisesti se jatkuu.

Minusta tietysti selitykset ovat kiinnostavia. Juuri selitykset, enemmän kuin se muu. Sen muunhan voin mainiosti havainnoida itsekin, etenkin hyvällä tuulella. Huonolla tuulella on hankalaa havainnoida muuta kuin sitä selityspuuroa, ainakin ennen kävelylle lähtemistä. Tai kirjoittamista. Hullua kyllä, juuri kirjoittaminen, jossa selityksille annetaan valta, usein riistää niiltä yksinoikeuden määritellä seuraavaksi tapahtuvaa. On aamu, ja mietin ohimenevästi, että tietty osa vellonnastani muistuttaa vuosi vuodelta enemmän sitä terapeuttista eetosta, että on ihan sama, puhuuko toinen totta vai ei. Valeessakin on kiinnostava sen rakenne, siinä esitettyjen kohtaamisten logiikka, tapahtumisen tunnelma ja rytmi. Vale, tarina, hypoteesi, teoria.

Bioroskiksestä lähtenyt hedelmäkärpänen lentää kohtuullisen määrätietoisesti huoneen luoteisnurkasta koillisnurkkaan. Pesin eilen kaikki ikkunat, ilmankos nyt ajattelen näinkin selkeästi.

Parhaana aiheena "ei mitään erityistä"

Käymme teatterissa Vompsun kanssa katsomassa Lispectorin Tähden hetken dramatisoinnin. Lakkaan istumasta katsomossa samalla hetkellä kuin näytelmä alkaa. Huudan hiljaa niin kovaa kuin pystyn. Hiljaa: ettei häiritse toisia.

Kummallista, miten teatteri parhaimmillaan toimii. Tämä on kolmas kerta, kun niin käy. Että rajat täysin lakkaavat olemasta. Että on jokainen henkilö näyttämöllä, tuntee heidän sisäiset pienet ja suuret banaalit myrskynsä, heittelehtii niiden mukana ja on vähällä tempautua seisaalle ja harhailemaan näyttämölle. Ja koska kieltää sen itseltään, ehkä vain itkee hieman ja huomaamattomasti. Ja samalla kokee jotain niin väkevää iloa, että sitä on vaikeaa kannatella.

Jälkikäteen olen tyhjä enkä osaa sanoa mitään. Ehkä sen, että tämä on top kolmosta teatterinäkemisistäni Tampereen työväen teatterin Sokrateen puolustuspuheen ja Generaattorin Mustan lesken kanssa. Vielä vähän myöhemmin säpsähdän hereille siihen seikkaan, että näitä näytelmiähän yhdistää muutamakin asia. Ensinnäkin kaikkien taustalla on itselleni tuttuja ja ennestään tärkeitä tekstejä (Apologia, Szymborskan runot, Tähden hetki), jotka ovat liikauttaneet teksteinäkin, tuntuneet koskettavan jotakin olennaista. Toiseksi, kaikki nämä tekstit sisältävät jonkinlaista ydintekstiä elämisen ja kuolemisen jännitteestä. Mikä tekee elämästä elämisen arvoista? Mikä on epävarman, värisevän elämän voima kuolemisen ainoaa varmuutta vasten?

Vompsu masentuu näytelmästä ja puhuu sen jälkeen sävyyn, jota kutsuu itse kyyniseksi. Hän kysyy, johtuvatko pakko-oireet vain siitä, että on arvottanut elämää niin paljon enemmän kuin sitä seuraavaa kuolemaa. Hän tuntuu tuomitsevan aiemman käsityksensä. En osaa sanoa siihen mitään, hämmästelen vain hiljaa itsekseni, miten päinvastaisella tavalla teksti ja esitys painavat jälkensä itseeni. Miten juuri kuolemisen varmuus ja iholle tuleminen saavat nostamaan niskaa ylpeästi ja mahdollistavat kehon painon kannattelemisen. Ei se ole kuollutta painoa. Kaikkea tuota varmuutta, ainoaa (mutta hyvin tuntematonta) varmuuttamme, vasten hahmottuu sykkeen ja hengityksen päättäväisyys.

Ja kuuntelemalla toisen sanoja löytää itsensä. Hahmottaa: kas niin, tämä minua kiinnostaa. Se miten ihminen elää ennen kuolemistaan. Ei mikään suuri juonikuvio, ei. Ennemminkin asenne, jonkinlainen keveä itsensäunohtaminen, jota tapahtuu päivittäin tuntikausia, ja jonka vallitessa elämä jatkuu särähdellen, nuljuen, enemmän nimeämätön havainto ja tuntemus kerrallaan kuin tavoitteisesti tai suunnattuna. Samaan syssyyn mietin sitäkin, mitä olen potenut teinistä saakka, ainakin siitä saakka kuin äidinkielen opettaja pyysi minua harkitsemaan vakavasti kirjoittamista työnä. Kauhua siitä, ettei minulla ole mitään aihetta. Ei ole mitään historiallista vaihetta, josta haluaisin kertoa totuuden (koska en hahmota sellaisia asioita, en ainakaan usko hahmottavani). Ei ole oikein mitään asennettakaan, tai ideologiaa, jonka haluaisin laittaa tekstin tulikokeeseen. Eivät minua niin kiinnosta ihmissuhteet tai itsensä kehittäminen, koulutuspolitiikasta puhumattakaan. Tasa-arvonkin suhteen epäröin: minusta tuntuu, että ihmisten kokemuksia on tajuttoman vaikeaa verrata, ja että jo senkin saaminen selville, mikä heille on todellinen, koettu mahdollisuus, käy varsin vaativaksi ellei suorastaan mahdottomaksi.

Ehkä siksi Lispector ja monet runot tuntuvat tärkeiltä. Eihän niissä sillä lailla puhuta mistään erityisestä. Kun puhutaan jostain erityisestä, se voi tuntua tutulta tai vieraalta, ihailtavalta tai epäillyttävältä. Mutta kun ei puhuta mistään erityisestä, on mahdollista tai helppoa tai luontevaa (tai mitä se nyt sitten onkaan) solahtaa siihen ei-mihinkään-erityiseen, hengittää sitä, kadottaa ero itsen ja tekstin välillä, kokea kerrankin tiedostaen ja sanallistettuna tilaa, jonka yleensä ohittaa huomaamatta, taustatunnetta, jota ei voi nimetä vielä minkään eriytetyn tunteen nimellä.

Ja kun tarkemmin vaivaan päätäni, juuri tähänhän ympäristöestetiikkakin kehottaa suuntaamaan havaintoa: taustaan, ympäristöön, tuntemuksiin joita tuskin hahmottaa.

Sitä en kyllä tiedä, miksi juuri ne tuntuvat kiinnostavilta. 

Autkääst, autsaide

Saamme valita koko syksyn jatkuvalla kurssilla itse pienryhmät. Tarkoitus on valita ryhmä kuohuttavien lööppiotsikoiden avulla: ohje kuuluu valita se otsikko, joka kutkututtaa. Nyt en taktikoi vaan valitsen sen, joka tuntuu hauskimmalta.

Kas kummaa, onnistun jalkautumaan ryhmään, jossa ei ole yhtään toista kasvatustieteiden pääaineopiskelijaa. (Kaksi vanhaa tuttua siellä kyllä on, toinen ekologi ja toinen esteetikko.)

Mutta kun minua sattuu kiinnostamaan korkeakoulupolitiikka. Aika jännittävää kyllä, jos muita pääaineilijoita ei. Tietysti monet muutkin lööpit tuntuvat kiinnostavilta, mutta tämä suorastaan lävistää sydämen. Ainakin minun sydämeni.

On jännittävää nähdä, millaiseksi ryhmä muotoutuu. Tunnen itseni ulkopuoliseksi mutta olisin hämmästyneempi jossen tuntisi. Ei ole toista minua. Ja sympaattisilta kaikki joka tapauksessa vaikuttavat.

Ryhmätapaamisen jälkeen näen ystävän kahvilassa. Ajattelen tapaavani vanhan tutun. Hän huomauttaa, että mehän taidamme tavata livenä vasta toista kertaa. Niin. Se pitää paikkansa. Mutta me emme olekaan ryhmä.

Matkalla

Olisi paljon vaikeampaa elää, jos ei hyväksyisi epävarmuutta. Hierontakurssi etenee vauhdilla ja olen oppinut monta hyödyllistä otetta. Mutta yskä palaa. Eilen se yltyy kurssilla makuuasennossa jo niin pahaksi, että opettaja tarjoaa minulle ayurvedisia yskänpastilleja. Saat tietysti sylkeä pois, jos se tuntuu liian vahvan makuiselta, hän lohduttaa. Mutta pastilli maistuu hyvältä. Kunpa kotoisetkin yskänpastillit maistuisivat mullan, mintun, laventelin, inkiväärin, neilikan ja jonkin väkevän, vieraan katkeran mausteenmaun sekoitukselta. Ei hiventäkään makeutta eikä keinotekoisia aromeja. Lääkkeen tarkoitus on saada ärsyttävä, kurkkua kutkuttava lima irtoamaan. Ja se totisesti onnistuu. Kotimatkan kävelemisestä ei meinaa tulla mitään, koska äkkiä limaa ryöppyää keuhkoputkista ulos sitä tahtia, että korvissa soi ja aina kun yskäisen, minua myös huimaa, joten seison aikani maantien laidassa yskien ja palmusta tukea ottaen puhvelien tuijottaessa minua ja metelöintiäni hämmentyneenä. Yksi puhveleista märähtää aina takaisin yskän hetkeksi hiljentyessä.

Tahti vain tihenee lounaalla, ja nokkakin alkaa vuotaa: jep, ensimmäinen antibioottikuuri oli lyhyt. Sain selville, että kyseistä lääkettä käytetään Intian lisäksi ainakin Kroatiassakin kolmen päivän kuureina, mutta se nyt ei selvästi ole riittänyt minun yskääni. Niinpä kaivan esiin keuhkoputkentulehdukseen kirjoitetun lääkekuurin (kas, olen valmistautunut Suomesta lähtiessä vähän kaikkeen) ja äidiltä pummatut Duactit ja aloitan omatoimisesti hieman pidemmän kuurin - nyt kahdeksan päivän kuurin. Sen luulisi riittävän. Antibiootti on pahinta mahdollista lajia, hyvin laajakirjoinen ja saattaa aiheuttaa aurinkoihottumaa. Mutta ehkä se pysäyttää keuhkoputkentulehduksen; lääkäri oli joka tapauksessa viimeksikin sitä mieltä, että kyseessä on todennäköisimmin bakteeritulehdus, ei virus, ja sitä puoltaa sekin, että antibiootti oikeasti auttoi niin kauan kuin sitä riitti. Eli ei kun lääkitsemään. Ei siitäkään tule mitään, että vain yskin ja yskän rassaamilla putkilla hengittäminen sattuu.

Haluaisin käydä kurssin loppuun, ja laskeskelen näin: Suomessa tällaiseen yskään saa yleensä kaksi sairaslomapäivää lääkärissäkäyntipäivän päälle. Se olkoon siis ohjenuorana nytkin. Tänään - jouluaattona - olo on vielä sen verran hutera, että soitan opettajalle ja kerron lepääväni. Huomenna kävelen koululle, jos olo on parempi, ja katselen vain ja teen mielikuvaharjoitusta, etten täysin tipahtaisi kelkasta. Sitä seuraavana päivänä voi hieroa, jos olo parantuu odotettua tahtia. (Jos ei, sitten ei.) Mutta on odotettava monta päivää, kenties kurssin loppuun saakka, ennen kuin antaa kenenkään hieroa itseään. (Suositus on, ettei hierontaa ottaisi kahteen viikkoon flunssasta.)

Matkalla sairastamisessa on jotakin kummallista. En ole tottunut sellaiseen. Faunilla on ripuli ja kuumetta. Yskin kuin korsteeni. Istun terassilla varjossa ja luen Alain de Bottonia; huoneen ovi retkottaa auki ja kattotuuletin vatkaa kosteaa yöilmaa toivon mukaan uloskin. Huone tulee valtavan kosteaksi öisin. Ikkunoita ei voi silti pitää auki, koska moskiittoja riittää. Verkoista ja huolellisemmasta torjunta-ainepolitiikasta huolimatta pistoksia on tullut jonkin verran. Silti sanoisin, että sairastaminen täällä voittaa kotona sairastamisen aivan helposti. Esimerkiksi limakalvot eivät tule ollenkaan niin kipeiksi, kun huoneilmaa ei vaivaa keskuslämmityksen aiheuttama kuivuus. Eikä ulkona hengittäminen satu pelkän kylmyyden takia. Tuntuu ihmeelliseltä, että voi sairastaa ulkona lukien. Etenkin nyt kun duact alkaa purra, eikä enää huimaa yhtä vimmatusti kuin aiemmin ja pystyy taas hengittämään nenän kautta.

Alain de Botton on hyvin viihdyttävä. En ole lukenut häntä aiemmin, mutta taidan kyllä hankkia käsiini muutkin hänen teoksensa. Ostin The Art of Travelin matkalukemiseksi sika säkissä -metodilla, mutten olisi voinut valita paremmin. (No okei, katselin sisällysluettelon ja luin palasen tekstiä ja totesin, että hei, tämä tyyppihän tekee matkailun estetiikkaa.) Erityisesti Gustave Flaubertista ja eksotismista sekä Alexander von Humboldtista ja uteliaisuudesta kertovat luvut ovat tuntuneet herkullisilta.

Flaubertin rakkaudessa Egyptin kaoottisuuteen on jotain hyvin tuttua. Lainaan:

Why did the chaos, the richness, so touch Flaubert? Because of his belief that life was fundamentally chaotic and that aside from art, all attempts to create order implied a censorious and prudish denial of our condition. (Alain de Botton, The Art of Travel, s. 84)

En kyllä tiedä, tuomitsisinko ehkä itse aivan kaikki järjestely-yritykset sensuuriksi, en sentään (hiiteen provokaatio), monissa kohdin arvostan kyllä järjstelmällisyyttä, mutta aika monissa paikoissa järjestyksen jäykkyys ja ylimitoitus alkaa arvelluttaa itseäni. Tämä vihlaisu tuntuu niin lpg-imuroidessa hoikkaa naista, joka näkee muutaman selluliittikohtansa jotenkin kokonaisvaikutelman kannalta tuhoisina, kuin myöskin keskustellessa sellaisen ihmisen kanssa, joka on hyvin varuillaan siitä, mitä muut saattaisivat hänestä ajatella, eikä uskalla esimerkiksi koskaan paljastaa, että hänelläkin on ollut vaikeita hetkiä elämässään. Tervehdin ilolla omia kaoottisia ja epärjärjestelmällisiä aloitteitani, kuten esimerkiksi päätöstä maistella täällä myös hieman paikallisia rapuruokia. Eikö olekin aika huvittavaa - pyrkiä toisaalta koherenssiin, mutta toisaalta armollisuuteen ja kaaoksen hyväksymiseen...

Flaubertissa tuntuu sympaattiselta myös hänen haluttomuutensa hyväksyä kansallisuuttaan, sukupuoltaan ja lajiinkuuluvuuttaan. (Olen aiheuttanut hierontakoulussa hämmennystä sukupuolien välisen sodan riehuessa hurjimmillaan ja huomauttaessani, että kyllä naisetkin osaavat olla aggressiivisia. "Maybe in Finland", minulle vastattiin. Voi luoja, en jaksaisi kuunnella enää yhtään sitä sanailua, millaisia miehet ovat ja millaisia naiset. Viimeksi en enää viitsinyt osallistua keskusteluun mitenkään; poterot on joidenkin ihmisten kohdalla kaivettu jo niin kauan sitten, että on parasta olla välittämättä niistä yhtään mitenkään ja liidellä sen kaiken yli. Mutta hämmentää se silti, miksi kukaan haluaisi voimakkaat sukupuolimallit ja -roolit ja niiden evolutionaarista alkuperää koskevan dogmatismin.) Sen sijaan Flaubertin pitkästystä matkalla ja muuallakin on vaikeampi ymmärtää. Millaista olisi elää siten, ettei tuon tuosta kokisi ihmeellistä liikutuksen kuohahdusta ja hämmästystä ja ihailua mitä oudompien elämänmuotojen ja eliöiden äärellä?

Alain de Botton kertoo omasta Madridin-matkastaan ja kaihertavasta vääryyden tunnusta, joka liittyy siihen, että vain jää hotellihuoneeseensa vieraassa kaupungissa, jota matkaopas hehkuttaa arkkitehtuurin, kulinarismin jne. runsaudensarveksi. Kummallinen tuntu. Itse olen harvemmin jäänyt makaamaan, paitsi silloin kun olen jo edellisinä päivinä väsyttänyt itseni perinpohjin - mikä käy matkaillessa kuin itsestään. Ja silloin, kun vain makaan hotellihuoneessa, no, kai olen ansainnut sen? Minusta se tuntuu aina saavutukselta, ei elämysahmiminen. Tai nyt, kun istun terassilla, sekin tuntuu ansaitulta. Tarkoitan, eihän minulla ole kiire mihinkään. Ei tässä sen enempää kuin kotonakaan. Hotellihenkilökunta sen sijaan on meistä huolissaan. Fauni on nyt kamppaillut ripulinsa kanssa pari päivää, ja sen aikaa, kun olen ollut hieromassa, hän on istuskellut huoneessa tai terassilla, ja näinä kahtena päivänä olen myös ollut niin väsynyt, että olemme vain syöneet lounaan lähistöllä ja sitten palanneet huoneeseen nukkumaan. Toissapäivänä kuume oli Faunilla, eilen olin yskän tuuperruttama. Hotellihenkilökunta käy tuon tuosta kysymässä - tätä on todella tapahtunut useamman kerran - että olemmeko me ollenkaan käyneet rannalla päivän aikana. He näyttävät hyvin neuvottomilta, kun olemme vastanneet, että toki olemme. Kai he ovat tottuneet toisenlaisiin vieraisiin, jotka makaavat rannalla ja bilestävät yöt. Tai vuokraavat auton ja viilettävät kaiken aikaa jossain toisaalla.

Ehkä heille on tuntematon Thoreaun ajatus siitä, että universumi alkaa omalta takapihalta. Tai jopa omasta sängystä. Tai jopa omasta kehosta, sen hengityksen mainingista.

Minua hämmentävät enemmän rantakärviöt. Täällä on todella huumevetoista porukkaa. (Sekä kovia että pehmeämpiä huumeita.) Ranta ja bileet tuntuu olevan aika yleinen yhdistelmä. Laihoja, laitettuja ihmisiä. Vanhoja hippejä. Minusta terassilla olisi muuten mukavampi istua kuin rannalla, mutta kattoterassi terassimme yläpuolen jyskää goatrancea aamukymmenestä puoleenyöhön. Kaipa normaali määrittyy aina ympäristön mukaan... en aio ottaa siitä sen enempää paineita kuin kotosallakaan. Normaalin tavoittelu taitaa olla yhtä morbidia kuin täydellisyyden tavoittelu. Ymmärrän molemmat toivottaviksi monenkin mielestä, mutta en itse yhdy tuohon toiveeseen.

Alain de Botton kirjoittaa kyllä hyvin matkaoppaiden vieraannuttavasta otteesta:

The risk is compounded by geography, in the way that cities contain buildings or monuments that may be only a feet apart in space but are leagues apart in terms of what is required to appreciate them. Having made a journey to a place we may never revisit, we feel obliged to admire a sequence of things which have no connection to one other besides a geographic one and a proper understanding of which would require a range of qualities unlikely to be found in any one person. ... The visitor to Madrid, for example, is expected to be interested both in the Palacio Real, an eighteenth-century royal residence famed for its chambers decorated with lavish rococo chinoiserie by the Neapolitan designer Gasparini, and - a few moments later - in the Centro de Arte Reina Sofia, a whitewashed gallery devoted to twentieth-century art, whose highlight is Picasso's Guernica. Yet the natural progression for someone deepening his or her appreciation of eighteenth-century royal architecture would be to ignore the gallery altogether and head for the palaces of Prague and St Petersburg instead.

Travel twists our curiosity according to superficial geographical logic, as superficial as if a university course were to prescribe books according to their size rather than subject matter. (Emt, 122)

Mainiosti sanottu! Mutta ei vain matkaoppaita voi syytellä. On nimittäin täysin mahdollista lukea niitä valikoiden tai jättää ne tyystin omaan arvoonsa. (Nuorempana suosin jälkimmäistä ja nykyään ensimmäistä tapaa; aika harvat niiden listaamista kohteista silti kiinnostavat minua mutta aina välillä löytyy jotakin, joka vaikuttaa näkemisen arvoiselta ja yleensä onkin sitä.) Jos matkustamista lakkaa ajattelemasta suorittamisena ja nähtävyyspisteiden tunnollisena keräilynä ja johdattuu oman mielenkiintonsa mukaan, on vaikeaa kuvitella, kuinka matkalla voisi pitkästyä. Esimerkiksi, voi aina tarkkailla omaa hengitystään. (Edellyttäen tietysti, että siitä osaa olla kiinnostunut.) Ehkä en vain ole tarpeeksi sivistynyt tunteakseni syyllisyyttä siitä, että aika monet kulttuurin mestariluomukset eivät niin minua hätkähdytä. En ole siitä liiemmin huolissani, koska niin moni muu asia kyllä hätkähdyttää.

Kuten se, että kaikki leipomot ovat täällä german bakeryita. Onneksi sama juttu on yleensä - juttu kuin juttu - tavannut hätkäyttää toisiakin, ja tietohan löytyy, kun sitä lähtee hakemaan. Samassa sivussa yleensä oppii koko tukun uusia asioita, jotka liittyvät väljästi alkuperäiseen kiinnostuksenkohteeseen. Ja se tuntuu hauskalta!

Paitsi hotellihenkilökunnasta, jota tuntuu huolestuttavan hiljaiselomme. (Tai no, en yski kovinkaan hiljaisesti...)

Olen melko harvoin pitkästynyt kotosalla, joten matkalla pitkästyminen kuulostaa minusta vielä omaalatuisemmalta. De Bottonin lukeminen synnyttää kenties huonon ja hätiköidyn hypoteesin, että tuo pitkästyminen voisi olla jossakin yhteydessä odotuksiin ja niissä pettymisiin. En ymmärrä, miksi minun pitäisi pitkästyttää itseni käymällä katsomassa kymmentä kirkkoa peräkkäin, jos minua ei huvita (mutta opaskirja antaa ymmärtää, että kuuluisi huvittaa; herramunjee, ei se mikään raamattu ole, ja raamattukin on täynnä mitä omalaatuisimpia neuvoja, joita ei pilkahtaisi mielenkään noudattaa, eli se kirjaviisaudesta). Eri asia tietysti olisi, jos kirkot pitäisi käydä tutkimassa vaikka jotain esseetä varten - mutta silloin tuskin homma tuntuisikaan pitkästyttävältä, vaikkakin ehkä painostavalta ja suorittavalta toiminnalta. Silloin harvoin kun pitkästyn, tapaan pitkästyä lähinnä itseeni, tai pikemminkin: joihinkin piirteisiini, jotka näyttäytyvät siinä tilanteessa haitallisina. Onneksi minulla ei ole sellaista taipumusta, että nielaisisin lukemani suositukset velvollisuuksina ja sitten ahdistuisin haluttomuudestani hoitaa ne pois alta. (Tarkalleen ottaen saatan aina välillä velvoittua, mutten jaksa kauheasti ahdistua tuosta velvoittuneisuudesta, joka on aika päälleliimattua ja kauhtuu pian pois törmätessään normintavoittelulaiskuuteen ja toisaalta aitoon toisaalle kohdistuvaan uteliaisuuteen.)

No, tällainen jouluaatto siis täällä, terassi ja yläkerrasta kiinteitä rakenteita pitkin kantautuva bassopumpe, lounas läheisessä vegekahvilassa sievä sileäkarvainen koira pöydän alla, nyt terassilla pyhäbasilika-inkivääriteetä muovisessa lastenmukissa, jossa animekissat snoukkaavat. Plus kaksikymmentäkuusi astetta varjossa, yöllä kaksikymmentä. Palmujen sihinää ja rapinaa. Lepoon hitaasti asettuva yskä. Viereiseltä tieltä kantautuva skootterien ja autojen letka, torvien törinä.

Musta perhonen, joka lepattaa ellipsiä banaanipuun luona.