Koiruuksia

Kävelen jäätä koiralla ja ilman. Siskon villakoira saapuu. Miten noissa pienissä karvapalloissa voikin olla semmoinen määrä virtaa? Koira pörheltää huoneesta toiseen ja seisoo välillä eteisessä jännittyneenä. Kissat pelottavat sitä älyttömän paljon. Etenkin kun kissoja ei voisi yksi hönttänä villakoiranpoika vähempää kiinnostaa. Ne ovat nähneet ennenkin näitä: harmittomia tapauksia.

Myös Nasu suhtautuu villakoiraan välinpitämättömästi. Se arastelee vähän, kun toinen näyttää kulmahammasta, mutta on muuten kuin toista ei olisikaan. Villakoira taas on Nasusta aivan järkyttynyt. Vaikka sen pitäisi olla okei tyttökoirien kanssa, Nasu taitaa olla sen mielestä aivan liian iso. Asiaa ei auta se, että kohtaamisessa Nasu on oikein riehakkaalla päällä, hyppii tasajalkaa ja härisee ilosta. Emmehän sentään ole sen kanssa nähneet pariin kuukauteen.

Kun Nasu tuli meille kauan sitten, se tuntui jotenkin kummalliselta ja väärältä. Olin tottunut villakoiriin ja niiden tapaan reagoida. Nyt taas Nasun tapa toimia tuntuu tutummalta ja luontevammalta ja sen tapa pöljäillä ja käyttäytyä huonosti, no, sekin tuntuu jotenkin helpommin hyväksyttävältä ja ymmärrettävältä. Entäs sitten, vaikka se on Uruk-hai? Sehän on vain sympaattista... Tottumuksen voima on tosiaan ihmeellinen. Seuratessani reaktioitani koiriin ja niiden väliseen jäkittämiseen en voi olla ajattelematta sitä prosessia, jonka läpi ihmiset käyvät vaihtaessaan seurustelukumppania. Samanlaisia kummallisia hankauksia siinäkin on aistittavissa. Siinä tietysti eroavaisuuksien vieraalta tuntumista tasaa oksitosiini, mutta silti, onkohan jokainen kumppania vaihtanut ihminen ajatellut, että tämä tuntuu kyllä hyvältä ja pidän tästä ihmisestä, mutta että edellinen - se, jonka kanssa asiat on jo luokiteltu toimimattomiksi - oli kyllä aivan omaa maataan. Että onpa tämä tyyppi hassun iso/pieni/karvainen/pehmeä/jäntevä/möreä-ääninen/hiljainen/helposti järkyttyvä/ilmeetön... ja vaikkei siinä ole mitään väärää, se tuntuu kummalliselta ja saa miettimään, sokeutuuko tuolle kummallisuudelle vielä joskus.

Vähitellen päivät koulivat toiseen muotoon, tutuksi toisten asioiden kanssa. Silloin kun seurustelin pitkän ja paikoin aika leveänkin miehen kanssa, mietin toisinaan toisia pariskuntia katsellessani, miltä tuntuisi seurustella jonkun noin pienen kanssa. Osaisiko sellaista. Ja nyt kun joku pitkä ihminen halaa minua, melkein järkytyn, koska en enää muista, miten ulottuvaisia ihmiset tosiaan saattavat olla, ja osittain minua hätkähdyttää sekin, miten jälki pitkän ihmisen kanssa asumisesta on haalistunut siinä määrin, että voin hämmästyä ihmisten raajojen pituutta; pitäisihän minun tietää, olen mittaillut semmoisia raajoja sentään melkein kymmenen vuotta.

Se kaikki saa mietteliääksi siitä, miten erilainen kokemus saattaa olla sellaisella, joka ei ole seurustellut ja asunut kuin yhden ihmisen kanssa. Joka ei osaa epäillä tuttuuden tuntua, joka ei tiedä, miten nopeasti se keikahtaa päälaelleen. Ymmärrän hyvin vanhempien ikäluokan paniikin lasten erotessa. Se on heidän omaa pelkoaan: miten voisi selvitä, jos menettäisi tuon tuttuuden? Sama pelko ravisteli minua ennen vuotta 2005, kun kuulin jonkun olevan eroamassa. Enää en osaa säikähtää ihmisten eroamisista. Vastaan ystävän erosta kertovaan kirjeeseenkin ystävällisesti ja pahoitellen vaikeaa aikaa ja vaikeita tuntemuksia, mutta pohjimmiltani yllättävän tyynenä ja tyytyväisenä ja vakuuttuneena siitä, että hän läpikäy suhteensa tärkeintä vaihetta: eroa.

Koirien kyräily tuo mieleen toisenkin seikan. Nasu suhtautuu luottavaisesti siihen, että vaikka silittäisinkin toista koiraa, lopulta tulen aina olemaan sen ihminen. Siinä se on tietenkin aivan oikeassa. Kenenkään sydämessä ei ole vain yhtä lokeroa, johon mahtuisi vain yksi koira kerrallaan. Roope-koira taas, no, se on juuri tullut, epävarma ja muutenkin paljon miellyttämishaluisempi luonteeltaan. Se kokee uhkaavana, jos silitän Nasua, ja nostelee vähän rähinähuulta, masentuu ja osoittaa mieltään. Se on menettänyt nyt kotinsa ja laumansa kahdesti. Tämä on sen kolmas paikka ja ensimmäinen päivä täällä. Saa nähdä, tuleeko tästä sen kotia. Ei ihme, että Roope-koiraa pelottaa.

Mitenkä äidit selviävät useiden lastensa kanssa? Lasten erilaisuuden kanssa? Tuleeko heille sellaista tunnetta, että he oikeastaan pitävät toisesta lapsesta enemmän ihmisenä, vaikka tavallaan rakastaisivatkin molempia ja koettaisivat antaa molemmille yhtä paljon eväitä hyvään elämään? Lasten kanssa kasvatusvastuun ja ehdottoman rakastamisen vaatimuksen täytyy tuntua vielä painavammalta kuin eläinten kohdalla. Ja jo eläinten kohdalla huomaan oman satunnaisesti ailahtavan epätoivoni: Opinko ikinä rakastamaan tätä eläintä sillä tavalla kuin se ansaitsisi? Opinko koskaan kunnioittamaan juuri sen tapaa olla tässä maailmassa? Ymmärränkö riittävän selvästi, miten ainutkertaisesta elämästä on kyse? Jo kissojen kohdalla on selkeää, että suosikit ovat muotoutuneet. Onneksi Fauni taitaa pitää Pienestä Pannumyssystä enemmän kuin Lohesta, muuten Pannumyssy-paralla ei olisi ketään, joka rakastaa sitä ylitsevuotavasti. (Pannumyssy muuten tietää tämän.) Roope-koira surettaa minua nyt: en osaa rakastaa sitä tuosta noin vain samalla tavalla kuin rakastan Nasua. Tai Lohta. Tai Pannumyssyä... Ehkä kukaan ei ole koskaan osannut rakastaa tuota koiraa sillä tavalla. Se on tähän asti joutunut olemaan aina se, jonka pitää lähteä, koska siitä ei välitetä. Tai mistäs minä siitäkään tiedän. Joskus välittäminenkään ei riitä.

Tuo lähdetetyksi joutuminen tekee siitä epävarman, liehakoivan ja siten entistäkin vaikeamman rakastaa. Osaisinko rakastaa tuota koiraa? Tulisiko siitä osa tätä laumaa? Suuria kysymyksiä. Haluaisin tietysti osata rakastaa kaikkea ja kaikkea, mutta en tiedä, onko minusta sellaiseen. Rakastamaan kaikkea ja kaikkia yhtä säteilevästi ja antaumuksella, pidättelemättä, kyselemättä, epäilemättä. Aiemminkin siihen on mennyt aikaa. Joskus lyhemmin, joskus pidemmin. (Nasun kanssa meni monta kuukautta, joiden aikana en voinut kuin tyrmistyä kyvyttömyydestäni kiintyä tuohon eläimeen. Kiinnyimme toisiimme tasatahtia, viipyillen.) Omaa epävarmuuttaan kestää parhaiten silloin kun tietää, miten tärkeää toiselle on, että edes yrittää. On niin paljon kysymyksiä, jotka suristelevat päässä: Ehkä joku toinen olisi paljon valmiimpi kiintymään tähän eläimeen, esimerkiksi. (Sama kysymys putkahtaa esiin myös rakkauksien kohdalla.) Eihän tämä (toisin kuin vaikkapa Nasu tullessaan) ole mikään ongelmaeläin, tälle varmasti löytyisi sellainenkin koti, jossa sitä odotettaisiin ihan toisenlaisella innolla. Ja eikö olisi oikein että jokainen saisi säteilevää, valmista rakkautta eikä haparoivaa ponnistelua ottaa huomioon, hyväksyä ja antaa kiintymykselle tilaa ja aikaa? Mutta onko kellään muullakaan antaa sellaista rakkautta tuosta noin vain? Millainen koti esimerkiksi tälle koiralle olisi paras?

Pitää ehkä vähän tutkastella koiraa vielä ja miettiä, tarvitsisiko se onnellisena pysyäkseen esimerkiksi jonkin sortin treenaamista. Epäilen, ettei minusta oikein löydy sillä viisiin koiraihmistä, että jaksaisin juosta koiratreeneissä monta kertaa viikossa. Jos alkaa vaikuttaa siltä, että Roope-koira tarvitsisi aktiivisemmin harrastavan kodin, se on kerrottava siskolle. Eikä sitäkään tiedä, haluaako sisko koiran takaisin. Kaikki on vielä niin auki. Olemme nyt varaventtiilinä, jotta siskon laumassa saadaan hetkeksi vedettyä henkeä ja mietittyä, mitä oikein tehdä.

Pahin riekaleisuus alkaa väistyä, kun eilen aamulla huomaan, etten sen pahemmin palasiksi mene, vaikka muut ydinlaumasta lähtevätkin aamulla töihin. Se on vain niin outoa: ensin olla jonkun kanssa ympärivuorokautisesti ja sitten joutua tottumaan uudestaan lähentymisen ja loitontumisen rytmiin.

Aika paljon auttaa sekin, että paimentaa itsensä aurinkokävelyille jäälle ja vesijuoksualtaaseen. Vesijuoksen ensimmäistä kertaa melkein vuoteen ilman että minuun sattuu juostessa tai jälkikäteen. Miten hyvältä se tuntuukaan. Voisin jatkaa vaikka koko illan, mutta pidän järjen päässä ja pysähdyn kolmen vartin kohdalla. Ahnehtimisesta tuskin seuraisi mitään hyvää. Pääsenhän uudestaankin. Sitten joskus, Nasun tuolla puolen.

Tiedustelen töitä kolmesta paikasta. Yhdestä olen kuullut heidän tiedustelleen paluutani Intiasta, toisesta on joskus sanottu, että heillä voisi olla minulle keikkoja, ja kolmas - no, on työpaikka, johon vannoin olevani ikinä palaamatta. Mutta jos pariksi päiväksi vain. Sitten ei tarvitsisi niin stressata rahan kanssa.

Tuntuu hyvältä saada kyselyt lähtemään. Siitä tulee semmoinen olo, että kai se elämä tästä taas alkaa muotoutua tunnistettavaksi. Ja joku kyselee sähköpostilla hieronta-aikaa, joku ennestään tuntematon.

Kuulumisia koulumaasta

No jopas, siitä on jo viikko, kun olen kuulutellut kuulumisiani. Päivät tuntuvat kiitävän valtaisaa vauhtia, kun on tuo koulu, jonne poljen joka aamu hengitys miltei sakaten. Koulussa istun eri luokissa keltainen pahvikansio sylissä ja kirjoitan ja kuuntelen ja kommentoin. Olemme myös päässeet aloittamaan hieronnan ja sormijumpat. Henkilökohtaisessa opintosuunnittelmaneukkarissa yllätin itseni sanomalla, että vaikka psykologian opinnot ja työkokemukseni psykoterapian ammattikirjallisuuden parissa voitaisiinkin hyväksilukea sillä lailla ettei minun tarvitsisi osallistua vuorovaikutus-nimiseen aineeseen, haluaisin silti istua niilläkin tunneilla, koska minusta on jännittävää tarkkailla ryhmädynaamista prosessia ja sitä, miten toiset kurssikaverit hahmottavat vuorovaikutuksen. Ei ole aina helppoa hahmottaa, mitä vuorovaikutusta vuosia tutkimattomat ihmiset ajattelevat aiheesta. Jospa vaikka palaisin vuorovaikutuksen pohdinnoissani vähän lähemmäs planeetta maata tai jotain. Yksi ilta kävi myös niin, että Vompsu oli kutsunut tänne meille kotiin (tänään on etäpäivä, joten kirjoitan kotona) yhteisiä ystäviämme, ja parahdin siitä kuullessani puhelimessa kauhuissani, että ei, en jaksa, olen ihmisyliannostettu. Sitten hämmästelin sitä jälkikäteen, miten jaksankin olla niin prudentiaalinen ja motivoitunut kouluun, että jo iltayhdeksän aikaan ajattelen, että jos nyt istun iltaa kaverien kanssa rupatellen, anatomian tunnilla silmäni eivät ole niin kirkkaat eikä mieleni yhtä vastaanottavainen.

Saan tosissani siis pidellä itseäni tarkkaavaisuudessa sen suhteen, etten liikaa erakoidu ja käpristy opintoihin. On tärkeää, että sosiaalista toimintaa on: ihmissuhteet, yhdessä nauraminen, kaulailu ja hassuttelu auttavat jaksamaan ja pysymään opintojen tavoitteissa realistisella tasolla. Vaikka en muuten ole ihan kauhea perfektionisti, huomaan äkisti esimerkiksi anatomian kanssa, miten tarkkaavaisuuteni terävöityy. Myös ryhmäraportin yhdessä kirjoittamisessa tajuan viiltävästi, miten haluaisin huomauttaa jokaisesta pienestä pilkkuvirheestä, mutta sitten palautan mieleeni kontekstin: Tehtävänanto on saatu kirjallisena ja siinä virkkeet loppuvat kahteen huutomerkkiin. Pilkuista viis, siis!! Melkoista tasapainoilua ja vanhojen luontumusten suitsimista. Uutta tietoa kuitenkin vyörytetään sisään sillä tahdilla, ettei perfektionismiin ole varaa. Ja kun tiedän, miten paljon helpompaa minulle on omaksua teoreettisia periaatteita verrattuna motorisiin asioihin, ja että motoriset asiat ovat nyt uusia ja oikeastaan se tärkein osa koulutusta... niin, en aio antaa perfektionismille liikaa löysää ohjaa.

Hullunkurista sekin, miten äkisti loppukesän huuma ja unettomuus on vaihtunut säännöllisiin elämäntapoihin. Eikä vain minulla: myös muut avokommuunimme jäsenet ovat omaksuneet sellaisen unirytmin, että bileissä alkaa lopuksi haukotuttaa ihan vietävästi ja poistumme ensimmäisenä seurueena. Hauskaa. Tänään tapasimme rapussa puoli kahdeksalta aamulla ja sitten kävelimme uimastadionille vesijuoksemaan laumana. Kävellessä juttelin Faunin kanssa uneen pääsemisestä ja särähdin taas hereille siihen tosiasiaan, miten yksin ihmiset jäävät tällaisessa yhteiskunnassa, joka järjestyy ydinperheittäin. Miten ydinperheet sulkeutuvat eriöihinsä ja miten moni on ilman laumaa. Miten uusi tilanne oikeastaan on kyseessä. Ja miten samaan aikaan tarjolla on houkutteita, jotka sopivat erityisen huonosti tilanteeseen, jossa on ahdistunut ja yksinäinen - niin kuin netti, joka ei koskaan nuku, ja josta on vaikeaa riistäytyä väsyneenäkään irti, jos sängyn pohjalla odottaa vain ontto olo ja se, ettei ole ketään, jonka tahtiin voisi tasoittaa hengitystään ja haukotella. Kuinkahan kauan menee, että tämä yhteiskuntarakenne todetaan huonoksi kokeiluksi? Jaa-a. Itse en siis haluaisi menettää nettiä, täällä ja tässä on niin paljon hyvääkin, mutta kylläkin umpiomaisen talous-, perhe- ja parisuhderakenteen. Eihän yksittäinen addiktio, oli se sitten nettiin, viinaan tai huumeisiin tai vaikka tiettyyn toiseen ihmiseen, ole vain tuo yksi nautinto/tuska/riippuvuussuhde vaan kertoo jotakin laajempaakin ahdistuksen säätelystä ja siitä, tukeeko ympäristö jotenkin kelvollisempia ja kestävämpiä tunnesäätelyn ja elämänhallinnan keinoja. Ja minusta tuntuu, että ihmiset jäävät aika yksin. Ainakin itse jäin silloin kun olisin tarvinnut nuorempana kovasti tukea.

(Äh, en osaa pysyä kuulumisissa. Ehkä sen on hyväkin, mutta haluaisin kyllä myös päiväunille nyt ja lisäksi pitäisi varata hierojan aikakin. Koulutehtävä: Käydä hierojalla ja tarkkailla tämän otteita, vuorovaikutusta ja vastaanottotilaa! Käyn hupaisaa koulua. Juu, ei enää kahta huutomerkkiä, olen niille edelleen allerginen.)

Eilen kävelimme kotiin metrolta. Oli jo pimeää, ja ainakin itse olin hämmentynyt ja liikuttunut ystävän laulamisesta syntymäpäivillään pianon ääressä, tiesin kyllä hänen tekevän biisejä ja laulavan niitä, mutten ollut kuullut niitä ikinä. On kummallista, miten erilailla ihminen laulaa kuin puhuu. Miten erilaiset moodit hänessä saavat äänen musiikissa ja kohtaamisissa. Se sai mietteliääksi enkä oikein osannut sanoa mitään tilanteessa, paitsi että laulaminen oli hienoa. (Äh näitä latteuksia.) Kuuntelin vain äänen tuskaa, uhmaa ja tarvitsevuutta ja tunnistin siinä etäisesti sävyn, johon olin törmännyt saman ihmisen tekstissäkin silloin tällöin, mutta paljon vaivihkaisempana ja ohikiitävämpänä, paljon abstraktimpana. Hieman samanlaista hämmennystä kokee, kun katselee jonkun piirtämiä kuvia tai lukee runoja tai sensellaista, ne ovat niin erilaisia kuin naurava ihminen kahvipöydässä. Miten syviä ja moniulotteisia ihmiset voivatkaan olla. Kai meissä kaikissa on kätketyt puolemme. En kyllä oikein osaa hahmottaa, että itsessäni olisi kauheasti sellaisia, tai ainakin se on jotenkin hyvin erilaista sävyltään. Tyypillisesti ihmiset ovat hämmästelleet, miten helppoa kanssani on tulla toimeen, että he ovat kuvitelleet tekstien perusteella minut jotenkin vaikeammaksi ja voimakastunteisemmaksi (no, toki tunnen voimakkaasti, mutta ei se minusta oikeuta kanssakäymisessä kohtuuttomuuteen; syy jonka vuoksi en pidä itsestäni rakastuneena: silloin käyn helpoimmin kohtuuttomaksi), tai ovat kuvitelleet minut jotenkin paljon periaatteellisemmaksi ja jäykemmäksi tai surullisemmaksi ja syvämietteisemmäksi. Hassunkurista. Ehkä minussa on piilotettuna vuorovaikutteisuus, hilpeys ja leikki? Jaa-a. Haluaisin kyllä niiden olevan tässä tekstissäkin esillä mutta ehkä kirjoittaminen lietsoo tiettyjä moodeja?

(Runot kyllä eivät.)

No joka tapauksessa, jopas nyt taas aloin pohdiskella, pahus vie, olin aikeissa kertoa siitä, miten taitoimme kolmin matkaa hämärän pienen puistikon halki kohti kotitaloa, ja äkisti kun kävelimme siitä puiden alta, valtava hellyys ja kiitollisuus täytti minut ja melkein itketti, kun puiden lehtimassat olivat niin täyteläiset ja mahtavat ja monitasoiset ja monimutkaiset, ja jokainen lehti todellinen ja painovoimaa uhmaavana syvänvihreänä aurinkopaneelina, vielä hetken ennen kylmempiä syystuulia ja talven runkoista alastomuutta, kaikki tämä vihreä, muistan miten vaikeaa se on kuvitella talvisin, vihreys ja ilman lempeys, ja se kaikki tässä kaiken aikaa, ilmaiseksi ja vastalahjaa pyytämättä, pakotin muut pysähtymään alkamalla puhua lehdistä, kuvaamalla niitä ääneen.

Nyt on etäpäivä, perjantai. Teen täksi päiväksi kaavaillut tehtävät huomenna kirjaston hämärässä. Tänään nukun päiväunen. Nyt.

Kynnyksillä

Näen unta, jossa tanssimme piirissä punaisiksi maalattuina ja alasti, kädet yhdessä ja ylös nostettuina, ja yö on sininen ja rytmi nostelee polvia tehokkaammin kuin marionettinarut, jotka koettavat kiskoa kutakin meistä omaan suuntaansa, pois toistemme luota. Unta ei ole erityisen vaikeaa tulkita, kun tietää - unohtumattomasti - että tämä on puolen vuoden lomani viimeinen päivä.

Edessä on paluu koulunpenkille, sellaiselle viisi päivää viikossa ja kahdeksasta neljään -penkille, ensimmäistä kertaa sitten alkuvuoden 1993. Onhan tuosta jo aikaa. Ei ihme, että vähän hirvittää, etenkin kun muistaa, miten lukioni meni: olin enimmäkseen niin ahdistunut, etten pystynyt menemään kouluun. Saatoin lähteä liikkeelle bussilla hyvin aikein, mutta sitten sain paniikit Ruoholahden kohdalla ja jäin pois ja kävelin ympäriinsä Punavuoressa, jossa kukaan tuttu eikä kukaan opettaja asunut, tai sitten en pystynytkään painamaan nappia koulun kohdalla vaan juurruin kuusivitosen penkkiin ja ajoin sillä päättärille ja kävelin metsässä tuntikausia ennen kuin sain itseni siihen tilaan, että pystyin menemään kirjastoon lukemaan asioita, joista olin kiinnostunut. Vaikka tiedän, etten ole enää se sama tyttö monessakaan suhteessa ja että neuroottisuuteni on haihtunut jonnekin - minne? - niin silti ajatus koulukoulusta tuntuu tärskäyttävän pelottavalta.

Onneksi minulla on tunteen ja asenteen erottelumahdollisuus ja onneksi olen päättänyt, etten tahdo pelkojeni kahlitsemaa tai rajoittamaa elämää. Pelot ovat sitä varten, että niitä voi tutkia ja työstää. Ja jos jotakin niistä tiedän, niin ainakin sen, että niiden luonnehtimat skenaariot siitä, miten asiat menisivät, jos tekisin näin ja näin, eivät ole vielä ikinä pitäneet paikkaansa. Ihmiset, tilanteet ja jopa ideologiat ovat aika lailla armollisempia kuin pelkojen maalailuissa.

Aivan kuin koulun alkamisessa ei olisi tarpeeksi uusien asioiden kynnyksellä, elämäni etsii muutenkin uusia, yllättäviä uomia. Olen tässä blogissakin kirjoittanut monesti (tosin harventuvalla tahdilla, koska elämäni on ollut niin intensiivistä, että on ollut vaikeaa löytää aikaa istahtaa takamukselleen ja kirjoittaa, saati sitten lukea valmiiksi talven varalle anatomiaa ja fysiologiaa) siitä, miten olen lähentynyt moneen ihmiseen. Lähentynyt, laumaantunut. Yhden ihmisen kanssa olen hitsautunut jo siinä määrin likeiseksi, että aiemmat käsitykseni parisuhteista ja niiden rakenteesta ovat vakavassa myllerryksessä. Aiemmin olin ajatellut, että jos parisuhteessa alkaa rakentaa hellää, seksuaalisestikin virittynyttä kiintymystä johonkuhun toiseenkin, se on merkki siitä, että varsinaisessa suhteessa asiat ovat todella vakavasti pielessä. Nyt tänä keväänä minulla oli kuitenkin höpsö ihastukseni, joka sai minut huolestumaan, koska ei suhteessa Vompsuun ole erityisen suuria kurttuja. Joitakin ongelmia tietysti on, mutta niin varmasti kaikissa suhteissa on: ongelmia eli haasteita eli kehittämiskohtia. Ja perusfiilis kuitenkin on, että elän varsin tyytyväisenä juuri tämän ihmisen kanssa. Nyt sitten on käynyt niin, että olen kiintynyt ja virittynyt yhteen ystäväänikin siinä määrin, että käytännössä minulla on kai samaan aikaan kaksi suhdetta. Tai jotain, en oikein ole varma, miten hyvin sanat kuvaavat näitä asioita, ja suhde nyt voi tarkoittaa melkein mitä hyvänsä. Ehkä olisi parempi puhua vain hellyydestä ja uteliaisuudesta ja estottomasta koskettamisesta. Koska olen, kuka olen, ja toimintaperiaatteisiini kuuluu avoimuus (enkä taatusti pystyisi pitämään tuollaisia ydinpommitason tajunnanräjähdyksiä sisälläni piilossa enkä halua pitää, oivalluksethan on tehty jaettaviksi), kaikki osapuolet tietävät tarkasti, missä mennään. Yllättäen kaikki ovat tilanteen kanssa myös sinut. Tai ainakin siltä tuntuu nyt. Vaikka kaikilla on omat mielialan hetkelliset dippauksensa, pelkonsa ja huolensa, ainakaan toistaiseksi pelot ja huolet eivät ole saaneet asenteistamme valtaa. Tuntisin itseni epäilemättä suureksi roistoksi, elleivät kummatkin hellyyden kohteeni sanoisi aika jämäkästi, ettei tällaisessa toiminnassa ole mitään erityisen roistomaista. Ja ellen olisi lukenut Etsijän minulle lähettämää kirjaa, jossa kerrotaan, että tällaisissa tilanteissa kahteen eri suhteeseen tukipistejalkansa asettanut nainen on yleensä se, joka repeää pahimmin kappaleiksi, kun pahoja fiiliksiä alkaa nousta. Tosin kirjassa puhutaan tilanteesta, jossa avoimuus ei vallitse. Toivon kovasti, etten myöhemmin repeäisi kappaleiksi. Se jää nähtäväksi. Ainakin kieltäydyn pelkäämästä sellaista siinä määrin, että juoksisin pää paperipussiin piilotettuna pakoon hirvityksestä vinkuen. Toisaalta olen myös sitä mieltä, että on turvallisinta, jos juuri minä meistä kolmesta repeän kappaleiksi. Minulla taitaa olla vankin kokemus säpälöitymisestä ja itsen uudelleen kokoon kursimisesta. Suhtaudun luottavaisesti siihen, että paikkaannun kyllä. Minulla on lupani erehtyä, arvioida tilanteita huonosti ja tehdä fataaleja ratkaisuja. Kunhan opin jotakin.

Kummallista kyllä, tuntuu siltä, että sen sijaan, että tämä uusi läheisyys jonkun toisen kanssa loukkaisi suhdetta Vompsuun tai saisi hänet onnettomaksi, levottomaksi ja alistuvaksi, se jämäköittääkin häntä ja on valanut häneen rutkasti uutta toivoa. Laupias taivas, en ymmärrä näitä mekanismeja, mutta erotan kyllä, miten paljon voimakkaammin Vompsu ottaa nyt vastuuta omista tunnetiloistaan ja miten paljon vähemmän neuroottisesti hän suhtautuu siihen, jos olen hetkellisesti alakuloinen. Ja se on muutos parempaan suuntaan, poispäin lapsenomaisesta takertumisesta toiseen ja tämän elämäntapaan, mielialaan ja mielipiteisiin. Eteneekö muutos, alkaako sen vauhti kasvaa, etäännymmekö? Sitä ei voi tietää, mutta voimme yrittää vaikuttaa näihin asioihin, voimme puhua niistä ja tutkia niitä, käännellä niitä.

Vompsu on särähtänyt hereille ja kokee äkkiä voimakkaasti toisten naisten läheisyyden ja suuntautuu sitä kohti. Se tuntuu hyvältä, koska minulla on omat pelkoni ihmisten rikkomisesta ja loitsimisesta, enkä halua liikaa valtaa kehenkään toiseen. En halua kiinnittää toista itseeni kuin reppua, koska reppua pitää kantaa. Ja valta turmelee. En halua turmeltua. Pohjimmiltani en halua, että joku haluaa vain minua, vaikka hetkellisesti tietysti sen tajuaminen, että toinen haluaa jotakuta toista, saattaa virittää voimakkaan läheisyyden menettämisen pelon. Pelon, jota en aio häätää mutta jonka tanssitettavaksi en aio myöskään suostua. Tarvitsen tuon pelon läsnäoloa, jotta voin käydä siihen käsiksi ja hieman painia sen kanssa. Tiedänhän kuitenkin, että on myös niin, ettei minusta ole vastaamaan kenenkään toisen kaikkiin impulsseihin kuitenkaan. Olen onnellinen, jos saan olla lähellä haluamiani ihmisiä tietyn aikaa, jos saan jakaa heidän kanssaan maailmaa ja elämää, jos voin auttaa heitä jotenkin vapaammiksi ja onnellisemmiksi, ja jos saan heiltä lahjoja, joita en osaisi mitenkään pyytää tai vaatia: läheisyyttä, liikutusta, ihmetystä, hellyyttä, unihengitystä. Ja jos en suutu toisille siitä, että he haluavat myös muita kuin minua, miksi he kieltäisivät minulta (ainakaan emotionaalisen) läheisyyden? En keksi tähän kysymykseen hyvää vastausta. Ja vaikka joku toinen keksisi ja toimisi sen mukaisesti, niin entä sitten: enkö ole selviytynyt siitäkin, että minulta kielletään emotionaalinen läheisyys? Kyllä vain. Olen selviytynyt siitä. Selviydyn siitäkin. En aio ryhtyä pelkäämään menetyksiä, kangastelemaan niitä etukäteen.

Kaikki tämä äkillinen maailmalle ja sen hellyydelle avautuminen koulun lisäksi, siis... ja jostain on järjestettävä yksityistä aikaa myös uudelle läheisyydelle, joka on sellaisessa naamaanpuhalteluvaiheessa, jossa kelluu ja leijuu ja kikatuttaa ja välillä vuodattaa kyyneliä oikein tietämättä, miksi, silkkaa liikutusta ehkä, kaihoa siitä, etteivät asiat pysy paikallaan. (Miten pöhkö kaihoamisen aihe, sillä jos asiani olisivat pysyneet paikoillaan, olisin kai edelleen juuri hedelmöittynyt munasolu tai jotakin sinnepäin ja kaikki tämä ihmeellinen, kimmeltävä kokemus ja elämä olisi jäänyt elämättä. Ei, rakastan muutosta! Mutta tunnen ristiriitaisesti silloin tällöin ja se huvittaa metatasolla ihan tuhottomasti.) Kaikki on tapahtunut niin äkkiä ja yllättäen, enkä ole osannut kuvitella, että niin voisi käydä. Kaikki on tapahtunut samalla lailla kuin ennenkin merkittävissä suhteissani, että on ystävä, johon luottaa täysin ja jonka kanssa on helppoa olla hyvin avoin ja empaattinen, jonka kanssa on helppoa hössöttää kuin pikkulapsi ja jonka kanssa nauramisesta ei tahdo tulla loppua, ja sitten siitä jotenkin luiskahtaa molemminpuoliseen hämmennykseen kuvion muuttuessa. Ja makaa kyljellään hämärässä huoneessa ja hengittää kasvoihin ja sanoo suoraan, mitä ajattelee, että tärkeintä on ystävyys, kävi miten kävi, ystävyyttä ei saa päästää hapertumaan. Että voi tuntua tosi vaikealtakin paikoittain, mutta että on oltava päättäväinen, sinnikäs, päätettävä pitää ystävyydestä kiinni, ponnistettava siinä iloon, uudestaan ja uudestaan. Ja kun kuvio on havaittu, on helppoa katsoa taaksepäin ja tyrmistyä kaikista niistä merkeistä, jotka on selittänyt pois. Toisen ikävöinti niinä päivinä, kun tätä ei näe, esimerkiksi. Tuntuu hullunkuriselta, miten tarmokkaasti tuollaisen merkin on selittänyt pois jonakin paniikkina asioiden muuttumisesta rajusti juuri nyt. Attribuoinut tuollaiset tunnereaktiot koulun alkamiseen. (Ei ole ensimmäinen kerta, kun teen niin. Fysioterapian pääsykokeissa nelisen vuotta sitten tajusin lähes kymmenen vuoden suhteen olevan lopussa, tajusin äkkiä, ettei se kaikki hermostus ja kumma olo liittynytkään ajatukseen uudesta koulutuksesta, uudesta ammatillisesta suunnasta.)

Tuntuu kuin sisälleni olisi pesinyt parvi kyyhkysiä. Ne lehahtelevat ympärillä, värähtelevät rintakehän sisällä, virittävät hellyyttä ihmisiin ylipäänsä ja sitten erityisesti näihin kahteen, joiden kanssa saan hengittää samaa ilmaa. Nauru ja itku ovat niin herkässä, että ajatus uuden koulun aloittamisesta jämäkkänä ja silmälaput paikallaan tuntuu jotenkin absurdilta. Mutta etenen sekunti kerrallaan, ja ehkä olemiseni huomenna aamulla järjestyy uudella tavalla, asettuu tiettyyn kuvioon suhteessa niihin uusiin kouluihmisiin ja kouluasioihin.

Sekin tuntuu kummalliselta ja vaikealta, ettei voi seurata täysillä sitä tuntua, joka syntyy, kun astuu jonkun kanssa intiimiin. Ei voi vain maata samassa huoneessa tuntikausia ja puhallella ja tutkia lähietäisyydeltä toisen silmäripsiä (ne ovat hurmaavat) ja sitä, miten toisen iiris tarkentaessaan liikahtaa ikään kuin olisi vettä, jota jokin läikäyttää liikkeeseen. Ei voi kulkea kaupungilla käsi kädessä ja sydän laulaen. Olen kerran ennen rakentanut tällä tavalla läheisyyttä, paitsi että silloin en saanut kirjoittaa siitä suoraan, koska toinen oli asiasta niin häpeissään, ja silloin olin mennä kappaleiksi, kun seisoimme pulkkamäen yläpäässä lumisina ja huohottaen ja pulkkanaru kaksikertaisen lapasen sisässä ja katselimme toisiamme ja kysymykseeni kaakaosta keittiössäni vastattiin, että ruokatauko on loppu, pakko palata töihin, tämäkin oli liian riskialtista, koska jokuhan olisi voinut nähdä, ja intän vastaan, ettei pulkkamäen laskemisessa ole mitään epäillyttävää, ei vaikka laskisi sylikkäin, se on pakko niin kun on vain yksi pulkka ja kaksi laskijaa, enkä olisi millään irronnut siitä halauksesta, ja itkin kotona monta tuntia mutten tietysti kertonut siitä toiselle, koska hän ei halunnut, että kiinnyn häneen liikaa, ja minusta tuntui, että se oli puhdas pyyntö, ja tiesin itsekin silloin, ettei siitä suhteesta tulisi koskaan ykkössuhdettani, ettemme me voisi asua keskenämme tai mitään sellaista, liian villipetomaisia molemmat hysteerisimmillämme. Jotenkin se tekee toiveikkaaksi, että olen tuon ihmisen ystävä edelleen, ja vaikka emme enää ole maanneet keskenämme aikoihin, vuosikausiin, meidän ystävyytemme ei ole järkähtänyt mihinkään suuntaan ja yhteys välillämme on rätisevän vahva. Me hyväksymme edelleen toisemme juuri tällaisina, kummallisuuksinemme. Jos olen onnistunut siinä kerran, voin onnistua toistekin, eikö vain? Vaikka eihän se vain minusta riipu, tietenkään.

Tuntuu pahalta, ettei voi vain pistää kaikkea muuta syrjään ja heittäytyä rypemään oloissaan tai oikeastaan jaetussa olossa. Se tuntuu pahalta, vaikka varmasti pidemmällä tähtäimellä se on hyväksi vain. Se on vain niin vieras tapa edetä. Opettelen sen. Toistaiseksi on riitettävä, että voi hymyillä hetken tanssin lomassa tai keskustelussa ja sitten aina välillä karata jonnekin kahden kesken. Julkiset hellyydenosoitukset eivät oikein käy, koska vaikka Vompsu onkin niiden kanssa kognitiivisella tasolla ookoo, niiden näkeminen tuntuu hänestä pahalta. Ymmärrän reaktion täysin, minulla on ollut ihan samanlainen fiilis eksien kanssa. Olen toivonut koko sydämestäni, että he pääsevät minusta yli ja makaavat jonkun toisen kanssa ja löytävät kukkurapäin läheisyyttä ja onnellisuutta, mutta sen näkeminen, miten he suutelevat jotakuta toista tähän täysin uppoutuen, tuntuu uskomattoman pahalta. Se on jotenkin niin konkreettista. En tajua, miksi tuollaisen periaatteessa hyväksytyn seikan näkeminen tai kuuleminen tuntuu niin pahalta, mutta se tuntuu. Kunnes siihen tottuu.

Viime päivät ovat olleet maagisia, kimmeltäviä, uskomattomia. Ja uskon, että ne olisivat tuntuneet sellaisilta, vaikken olisikaan tietyssä hormonaalisessa tilassa ja viiltävän tajuinen kaikesta tilanteeseen liittyvästä epävarmuudesta ja siitä, miten kaikki suojavarustukseni ovat tilanteen suhteen alhaalla. (Pidän tästä epävarmuudesta ja suojattomuudesta. Siinä on jotakin hyvin voimakasta myös. Sillä onhan tavallaan sekin melkoinen statement, että on pystyttämättä vallituksia ja linnoituksia. Vaikka sitä vaihetta kestäisikin vain hetken tai pari.) Olemme matkustaneet yhdessä isommalla joukkiolla toiseen kaupunkiin, istuneet vanhalla mukulakivetyllä pihalla ja juoneet anniskelualueen ulkopuolella pohjia roseeviinitetrasta, käyneet festareilla, jotka voidaan lukea what the fuck, kuunnelleet silmät suurina ja eturivissä keinuen J.K. Ihalaista, tanssineet Aurajoen ylittävällä sillalla rummutuksen tahtiin, nähneet Näkymättömän tytön, kyllästyneet Turun taiteiden yön vaisuun tarjontaan ja alkaneet omin päin tehdä kontakti-improa kauppakeskus Hansan yläkerrassa kaikkien niiden näyteikkunoiden keskellä, lilluneet uima-altaassa kuutamouinneilla keskellä yötä kuunnellen jo toista Iida Umpikujan keikkaa saman illan aikana, samoilleet Ruissalon hienoissa metsissä ja nukkuneet isoina laumaläjinä, kutittaneet toisiamme ja kaulailleet ja jakaneet kaiken valveen, palanneet kaupunkiin päiväunille ja Eufemian tupaantulijaisiin, joissa tanssittiin taas villisti ja makoiltiin suurissa kasoissa. (Jotkut myös keskustelivat, mutta tuntuu siltä, että olen saanut siitä lajista tarpeekseni tältä erää. Haluan kuitenkin enemmän tanssia silloin kun olen monen ihmisen kanssa samassa tilassa, keskustelu on parhaimmillaan kahdenkesken tai enintään kolmistaan.) Liika tanssiminen vaikeuttaa pikkuvarpaani parantumista, mutta ehkä se ei ole kovinkaan vakavaa. Nyt hyvin nukutun yön ja yhden levätyn päivän jälkeen varvas ei tunnu kovin kipeältä, ja huomisesta lähtien tosiaan olen varpaan kannalta turvasäilössä koulussa päivät pitkät.

Näiden ihanien päivien ja öiden tunnelma vahvistuu vain entisestään, kun tiedän, että edessä on pitkä ja systemaattinen ponnistelu yli kaikkien niiden teoreettisten tietojen, käytännön otteiden ja ihmissuhteiden, jotka liittyvät uuteen kouluun. Ponnistelu yli talven, joka vuosi vuodelta tuntuu pimeämmältä ja painavammalta ja jonka aikana ihmiset tuntevat itsensä yksinäisemmiksi ja tarvitsevammiksi samalla kun itsellä on yhä vähemmän puhtia jakaa iloa, annostella sitä ja läikkyä ylitse. Kaikenlaiset hassut pelot vaeltelevat mielessäni kuin pilvet taivaalla, yhtä tavoittamattomina ja höttöisinä, ja suhtaudun niihin samalla kulmankurtistuksella tai uteliaisuudella kuin taivaan pilviin: että menetän kaikki ihmissuhteeni vajotessani luihin ja lihaksiin, että väsymys syö kaiken nautinnon elämästä, että en jaksa enää käydä liikkumassa ja sen seurauksena mieliala laskee alamaihin ja makaan kuralätäköissä, että sitä ja tätä ja tuota. Seuraavaan kesään tuntuu olevan ikuisuus. Mutta jotakin olen jo päättänyt, ja siitä on pidettävä kiinni: keväällä, siinä vaiheessa kun linnut lirisevät kilpaa kevätpurojen kanssa, on mentävä uudelleen laumana Ruissalon lehtoihin, koettava niiden vuokkomeret ja kilpalaulut ja huumaannuttava aurinko, on tunnettava lämpövalon käärmeen hidas tunkeutuminen kehoon, aistien herääminen, on tanssittava noita samoja polkuja, joita nyt kuljemme hivenen surumielisinä, koska tuuli kääntyy siellä ollessamme ja äkisti kesäinen päivä vaihtuu hyytäväksi syksyksi, jota vastaan sonnustaudutaan fleeceen kietoutumalla ja kaulaliinaan vyöttäytyen ja lintujen hiljaisuus toteamalla.

Niin, olemme palanneet kaupunkiin.

Hoidan käytännön asioita, soitan käräjäoikeuteen ja kerron, ettei minusta ole heille mitään iloa seuraavan kymmenen kuukauden aikana. Että olen aikuiskoulutuksessa joka on ihan tämmöinen päiväkoulu josta ei voi oikein olla pois. Minut hyllytetään kymmeneksi kuukaudeksi. Pelkään, että elämälleni käy samoin, nieleskelen kyyneliä puhelimessa. Vaikka tiedän jollakin tasolla, ettei niin käy, totta kai, siltä silti tuntuu. Olen kynnyksellä ja kurkistelen hämärään sisätilaan kesän kirkkaudesta ja huumaavuudesta. Olen muuttumassa, astun virtaan tai aaltoihin, ne hakkaavat kehoa tiettyyn suuntaan, vievät. Kun astun rannalle, kuka olen? Jos ei voi kahta kertaa astua samaan virtaan, ei voi kai kahdesti huuhtoutua saman kesänkään rannoille? Voi tätä kesää! Olen niin kiitollinen ja onnellinen, että itkettää. Ja koetan pitää mielessä, käsittää ja tolkuttaa tolkuttamistani, että tämä kymmenen kuukauden koulu ei niin kauheasti eroa siitä, että ottaisin pari kustannustoimitus- ja käännöskeikkaa, joihin niihinkin menisi aikaa, ja lisäksi, niihin ei liittyisi samaa uusien horisonttien avautumista kuin uuden koulutuksen suorittamiseen, ne eivät avaisi uusia mahdollisuuksia samalla intensiteetillä. Olisin niiden kanssa vähän tyytymätön ja nurisisin ja miettisin, miten kauan elämäni pyörii samaa rataa. Nyt sitä tyytymättömyydenaihetta ei tosiaankaan ole!

Seison kynnyksellä. Luulin sitä jyrkänteeksi, mutta se onkin kynnys. Jos voin astua sisään, pääsen uloskin. Jyrkänne olisi hankalampi: jyrkänteen seinämää ei välttämättä noin vain kiivittäisi ylös äkkipudotuksen jälkeen.

Oikea metafora on äärimmäinen kohtalonkysymys.

Valashengittelyä ja tuntosarvisormia

Kuullessani velkaisen ystävän pohtivan päähierontaan menoa älähdän, että meille voi kyllä tulla hierottavaksi ihan ilmaiseksikin, olemmehan me Vompsun kanssa käyneet päähierontakurssin. Junassa kotiin jalkapallosta hihittelen sitä seikkaa, että nyt sitten tiskaan ja siivoan kotia harmonisemmaksi hieroakseni ilmaiseksi jonkun pään. Se on tietysti vain kärjistys, koska onhan sekin tekemisenä ja jäljiltään mukavaa, että aina välillä hieman siivoaa. (Ehkä tätä siivoamishommaa voisi pohtia enemmänkin, jotakin kummallista siinä on, että pitää jostakin tekemisestä ja jopa sen jäljistä, mutta silti välttelee tuota tekemistä sinne saakka, että saa ulkoisen dediksen.)

Ystävä saapuu, kun tiskien huuhteleminen ja pyykkikoneen purkaminen ovat vielä kesken. Huuhdon tiskit, pesen ja rasvaan kädet, istutan vieraan satulatuolille ja päästän sormien tuntosarvet ihmettelemään ja tutkimaan. Ne panevat merkille monia asioita, joita on oikeastaan aika turhaa ja vaikeaa sanallistaa. Ehkä on kuitenkin mahollista luonnehtia, että koskettaessa toista tuolla lailla rauhassa ja keskittyneenä törmää kerrostalonkokoiseen hämmästykseen siitä, miten ainutkertaisia kehot ovat. Täysin omanlaisiaan. Vaikka olkapää: en ole tavannut kahta samanlaista olkapäätä.

Ja silti tuo toisenlaisuus ei muodostu kalvoksi. Vaikka kehomme ovat erilaiset ja tässä eri roolissa, toinen istuvana ja vastaanottavana, toinen seisaallaan, takana, tukevana ja tunnustelevana, ne hengittävät samaa ilmaa, hakevat samaa rytmiä, vastustavat toisiaan kappaleina. Eikö muka ole omituista, että toisen luisella kallolla, nahalla hiusten alla retkeilee toisen luisevia, pehmytkudospäisiä raajaulokkeita vuoroin kuopsuttaen, nyppien, tukistellen, raapien ja näkymätöntä ja tuntematonta shampoota hieroen? Ja että jossain kirjassa kirjoitettiin, että nämä aerobiset eliöt ovat paljon nuorempia kuin anaerobiset ja että ehkä me olemme vain suolistobakteeriemme petrimaljoja, ainakin suolistobakteerien elokulmasta? (En tiedä, onko järkevää puhua näkökulmasta silloin kun puhutaan olennoista, jotka eivät näe.)

Hengityksemme tasaantuu, syvenee, etsii samaa rytmiä. En tiedä, etsiikö toinen sitä, itse annan sen vain tapahtua, se tapahtuu huomaamatta ja ponnistelematta, samalla lailla kuin samaan tahtiin kävelemään virittyminen tai äänen virittyminen juuri tiettyyn sävyyn juuri tietylle ystävälle puhuessa. Mutta kun rytmi on löytynyt, käyn siihen käsiksi, hidastan ja syvennän sitä. Ajattelen hengittäväni tuota toista itseni lisäksi. Kuin valas.

Olen alkanut kuvitella, ei, se on väärä sana, uneksia valaita hengittäessäni syvään. Ne vain tulevat luokseni, nuo valaiden mielikuvat, suuret liukuvat mannerlaattamaiset varjot veden alla, ja sitten äkkiä merestä kohoava luoto, tumma ja kiiltävä, ja valaan huokaus, purskahtava vesipatsas. Ne monet päivän hetket, jolloin hengitän tietoisesti, kutsuvat valaat. Ehkä se on metaforan alku. Valaskin on enimmäkseen uppeluksissa veden alla ja nousee pintaan vain välillä.

Hieronnan jälkeen teemme sellaisia asioita, joita ystävät yleensä tekevät yhdessä. Makaamme puistossa koiran kanssa, keskustelemme, löydämme kadulla konttaavan humalaisen miehen, jonka päässä on pahan näköinen avohaava ja jolle soitamme poliisit, teemme artisokkapizzaa. Vompsukin syö pizzaa töistä päästyään.

Yöllä näen unta valaista. En ole yksikään niistä, mutta hengitän silti niiden keuhkoin, tunnen niiden hengityksen pidättelemisen ja vapaan hengittelyn. Ne liikkuvat niin rannan tuntumassa unessa, että kaikkeen polskuttelun ja hierovan veden iloon yhdistyy aavistus ahdistusta siitä, että voimakkaampi aallokko voisi heittää jonkun valaista rannalle. Rannalla olisi mahdollista hengittää kaiken aikaa, mutta iho kuivuisi, se olisi loppu, ja toiset saattaisivat liittyä seuraan. On niin monta kehoa, joista joku saattaa viettyä alueelle, jossa se ei selviä. Kenen ahdistusta se on, kun unessa ei ole mitään hahmoa tai kehoa tai edes mieltä, joka olisin ja jolle attribuoisin tuntemisen? Onko se meren ahdistusta vai jotakin valaiden välillä? Mitä on ahdistus, jota kukaan ei koe, mutta joka kutoutuu seittimäiseksi verkoksi veden päileeseen ja suurten kylkien tuntumaan?

Tuntuu kummalta herätä ja katsella suuresta ikkunasta taivasta, joka on meristä höyrystynyttä pilvimassaa, kuin toinen meri siinä yläpuolella, ja siinä pääskyset viiltävinä ja heittäytyvinä, pääskyset kuin ei mitkään kalat, niin vastuksettoman oloisina, ja kuitenkin ilman kantava pinta liukusiipien alla, putoamatta.