Olisi hyvä vähän irrottaa siitä ajatuksesta, että päivällä pitäisi olla vahva ja tehokas ja suoriutua kaikista tehtävistä ilolla ja voimalla. Koska vaikka voimantunne on tärkeä, jos laskee itsensä pystyvyyden ja vahvuuden varaan, alkaa heikkous hirvittää.
Voi tietysti olla, että tulkitsen tätä nyt aivan omalla tavallani, saa älähtää. En tiedä myöskään, onko tässä kyse siitä, mitä Eufemia tarkoitti todetessaan kerran, että haluaa olla välillä surullinen. En silloin saanut ajatuksesta mitenkään kiinni, koska en itse halua olla surullinen - minun on välillä vaikeaa olla mitään muuta, päästää surusta irti, enkä usko omalta kohdaltani "suruaikoihin" tai muihin sellaisiin, koska sen kerran, kun annoin itselleni suruajan, se kesti viitisen vuotta ja sinä aikana suhtauduin ällöttävän suvaitsemattomasti ja epäuskoisesti ilon ja toiveikkuuden mahdollisuuksiin ja melkein vihasin niitä, joilla ei ollut vaikeaa. Kirjoitan "melkein", koska tuollainen häivähdys synnytti minussa voimakkaan reaktion, jossa viha kääntyi itseäni kohtaan, tuota suvaitsemattomuuttani kohtaan. Olin jumissa tämän vihan eestaas ailahtelussa ja siitä pohjattoman surullinen. Enkä halunnut muuttua. Halusin maata surussani enkä hyväksynyt yhtään viestiä toiveikkuudesta. Lopulta halusin vain kuolla, vaikka ulkoisesti ottaen moni asia olikin kunnossa: opiskelin kiinnostavaa alaa, joku oli viimeinkin hyväksynyt minut tyttöystäväkseen ja olin ensimmäistä kertaa yhteisössä, johon tunsin edes jonkinlaista yhteenkuuluvuutta sen sijaan, että olisin pelännyt jatkuvasti, että pian minut otetaan taas silmätikuksi. Olen myös huomannut, etten ole ainoa, joka on suhtautunut jotenkin vihamielisesti ajatukseen, että toivoa ehkä sittenkin olisi. Aika moni on jälkeenpäin kuvannut tunteneensa jossain vaiheessa näin, vaikkei tietysti tuossa vaiheessa sitä tahdokaan myöntää. (Se taitaa olla mahdotonta.) Ehkä siksi minun oli niin vaikeaa saada kiinni, mitä voisi tarkoittaa haluta olla surullinen, kun ajattelin sitä tuota kautta.
Mutta minun on helppoa ymmärtää surun ja ahdistuksen tervetulleiksi toivottaminen. Kuulen sen jotenkin eri lailla, ja siitä mielestäni Odelmakin puhuu tuossa siteeraamassani otteessa. Osa omaa tavoitettani olla välttelemättä surullisia ja ahdistavia asioita on tapani olla juomatta aamu- tai päiväkahveja ja -teetä (muuten kuin todellisessa työpinteessä, jossa ei ole aikaa setviä perinpohjin, mistä surkea ja osaamaton olo nyt johtuu, ja sitten toisaalta vapaapäivinä, jolloin huomaan olevani jo valmiiksi mainiolla tuulella enkä tarvitsisi vetoapua).
Eräs ystävä kuvasi joululomalla, miten loistava olo tulee aamukahvista. Tunnistan tämän mekanismin. Minullekin tulee loistava fiilis kahvista, teestä ja punkusta. Äkisti maailma on täynnä värikkäitä ja houkuttavia mahdollisuuksia ja toivoja, ja epäilykset ja väsymys ovat tiessään. Olen kuitenkin huomannut, että monesti käy niin, että sitten kemikaalipöhinöissäni toimin suojautujan moodissa (tässä testi, jonka avulla voi testata, onko esim. viimeisen kuukauden aikana ollut siinä tai muissa hyödyllisissä ja haitallisissa moodeissa). Silloin en kuuntele sen enempää muiden kuin omaakaan ahdistustani. Kaiken kielteisen edessä on ikään kuin silmälaput. Olen vahva ja pystypäinen olento, joka kyllä huomaa ahdistuksen ilmeet ja eleet toisissa, mutta metaforisesti pyyhkäisee kädellään ne tiehensä ja ajattelee, että voi hitto, ollaanpa sitä tänään heikoissa kantimissa, harmi juttu, mutta tuskin tuo nyt kovin vakavaa on. Sitten jälkeenpäin iskee ahdistus. Enimmäkseen kyllä itseni kohtelun suhteen, koska yleensä käy niin, että toisen voimakas hätä kyllä romauttaa minut suojautujan moodista voimakkaaseen ahdistukseen, enkä osaa esim. pitää itkua ärsyttävänä, kuten jotkut toiset toisinaan tekevät. (Kotona ja koulussa minulle on opetettu, että tämä romahtaminen on vika, mutta nykyään olen sitä mieltä, että on varsinainen onnenpotku, että saan niin helposti ahdistustartunnan. Koska jos en saisi, olisin varmasti aika kamala ihminen.) Morkkiksesta voin antaa seuraavan esimerkin: saatan esimerkiksi ahdistua siitä, että olen työssäni tehnyt niin rohkeita ratkaisuja teen vallassa, ja sitten teetä viikkoihin juomatta tarkistaessani kohtaa mietin, että tämä on kyllä jo ehkä vähän omavaltaista ja että asiasta pitää ainakin tiedustella pomolta, ei vain pistää ryskäämään. (Toisaalta nyt kun olen kysynyt näistä ratkaisuistani, pomo on ollut sitä mieltä, että totta kai teen tuon rohkeamman ehdotuksen mukaisesti. Minulta puuttuu siis vielä aimo annos itseluottamusta kääntäjänä. No, ei kai se ole mikään ihme kun tämä on ensimmäinen käännökseni. Etsin vielä kultaista keskitietä orjallisen sanasta sanaan kääntämisen ja luovemman asian välittämisen väliltä. Hassua, miten paljon epävarmempi olen tarkastellessani omaa tekstiäni kuin editoidessani kustannustoimittajana jonkun toisen käännöstä!)
Nyt tuntuu turvalliselta kirjoittaa tästä aiheesta, suojautujan moodista ja ahdistuksen tervetulleeksi toivottamisesta, koska tuntuu siltä, että puolisen vuotta suojautujan moodia tarkasti monitoroituani alan olla aika hyvin selvillä siitä, miten se ponkaisee esiin, mitkä sitä liipaisevat (kuten juuri kahvi, tee ja punkku) ja millaiset sen haitat todella ovat. Olen myös voinut tarkkailla lapsuudenperhettäni tuon ajan ja todeta, miten voimakkaasti vanhempani elävät suojaajan moodissa ja miten voimakkaita heidän ahdistuksensa (äidillä) ja vihansa (isällä) sitten äkisti ovat, kun tuon moodin naamio putoaa. Tuntuu hullunkuriselta, että minä, heidän lapsensa, koetan nyt varovasti tuoda heidän ulottuvilleen ajatusta, että ärtymyksen, surun ja ahdistuksen kokeminen ei ole mitään vaarallista ja epänormaalia ja ettei se mitenkään "saastuta" heitä tai tee heistä toimintakyvyttömiä, päinvastoin. Eihän siihen ole pakko jumiutua. Ja tavallaanhan suojautujan moodi osoittaa, että ihminen todella osaa kääntää varsin kiitettävästi huomionsa pois levottomuutta herättävistä viesteistä - ja että hän jopa on siinä hyvin harjaantunut, koska käyttää juuri tätä mekanismia säännönmukaisesti ahdistuksensa "käsittelemiseen". (Laitan tuon "käsittelemisen lainausmerkkeihin, koska minusta tuntuu selvältä, etten ainakaan itse saa koskaan suojautujan moodissa käsiteltyä mitään kiperää, ainoastaan vähäteltyä sen kirpaisevuutta. Se on vähän kuin siivoaisi niin, että tunkee vain kaikki roinat kaappiin ja naulaa sen oven kiinni. Jossain vaiheessa romun paino vääntää naulat ja sama sotku valahtaa lattialle, mutta vähän aikaa kyllä huone näyttää oikein vieraskelpoiselta.) Jos tuota mekanismia osaa käyttää tuolla lailla robustisti, varmasti sitä pienellä harjoittelulla (heh, heh, minulta meni viitisen vuotta, että tajusin, miten stepissä pidetään nilkat rentoina, mikä on kauniiden äänien edellytys - toisaalta ei viisi vuotta ole kovinkaan paljon, jaksoinhan harjoitella jonkin noinkin triviaalin asian, tämä on tärkeämpää) oppii käyttämään myös hienosyisemmin, niin ettei täysin käännä ahdistusta nollalle vaan sääntelee sitä kulloisenkin tilansa mukaisesti ja ponnistelee iloon ahdistuksen tai surun kanssa. (Aivotutkimus on osoittanut esimerkiksi, etteivät suru ja ilo ole vastakkaiset prosessit tai toistensa vastakohdat samalla akselilla vaan kaksi toisistaan riippumatonta erillistä prosessia. Siten ne kyllä vaikuttavat toisiinsa, että ainakin minusta esteettinen ilo sisältää aina melkoisen ripauksen surua ja tutkimustenkin mukaan ilon läsnäolo auttaa surun käsittelemistä.)
(Minun pitäisi erottaa tarkemmin suru ja ahdistus, lähdin selvästi kirjoittamaan tätä vähän hassusta asetelmasta, ehkä kykenen siihen myöhemmin.)
Toivotan ahdistuksen ja surun ja epävarmuuden maailmaani tervetulleeksi muinkin tavoin kuin piristeitä ja estojen liudentajia välttämällä. Toisten kuunteleminen, heidän kanssaan oleminen ja yritys asettua heidän asemaansa tuntuu myös usein ahdistavalta ja lietsoo epävarmuutta. Silti en ole halunnut luopua siitä muulloin kuin sinä jaksona, jolloin olin menettänyt toiveikkuuteni. Samalla lailla tällainen työ, johon sisältyy paljon itsenäisiä päätöksiä, tekee aika nöyräksi. Tunsin aikanaan kovaa kutkutusta ryhtyä opiskelemaan jotakin varmaa, matemaattisesti virittynyttä alaa - jotakin yksiselitteistä, jossa tulos on selkeästi oikea tai väärä. Nyt olen aika iloinen, että vastustin tuota kutkutusta, vaikka varmasti olisin aika paljon itsevarmempi, jos olisin jonkun alan asiantuntija enkä kaiken aikaa altistuisi työssäni psykologisille käsitteille ja mekanismeille, joita vasten sitten ikään kuin sivutoimenani tulen mittailleeksi itseäni. Mutta jälleen kerran: en olisi kovinkaan mukava ihminen, jos kuvittelisin olevani erinomainen. En ole kauhean pehmeä tai mukava nytkään, mutta silloin voisin kotoa saamillani ihmissuhde-eväillä olla melkoinen hirviö ja mörkö. En vain tietäisi siitä mitään ja porskuttaisin itsetyytyväisyydessäni eteenpäin, kunnes aina välillä romahtaisin. Nyt sentään tunnen itseni aina välillä hirviöksi ja möröksi.
Tein tuon yllä linkkaamani testin joitakin päiviä sitten ja sain tulokseksi, että vietin viime kuussa eniten aikaa tyytyväisen lapsen moodissa, sitten melko paljon toimivan ja vastuullisen aikuisen roolissa ja haavoittuvan lapsen moodissa. Muita moodeja ei ollut kuukauden aikana liiemmin ollut, ja siltä minustakin tuntuu. (Vaikka rankaisevan vanhemman rooli iskee päälle voimallisesti, se iskee yhä harvemmin nyt kun olen alkanut hahmottaa, miten tuo rooli tai minäntila on lainattu äänensävyään myöten minua alle kouluikäisenä hoitaneelta sukulaiselta. En ole ainoa hänen hoitamansa, jolla on välillä aika vaikeaa itsensä kanssa. Kunpa kunnallinen päivähoito olisi ollut tarjolla kaikille silloinkin, kun olin lapsi! Mutta vanhempani ansaitsivat liikaa. Kysyin kerran, miksi he halusivat ansaita niin paljon. Jotta saisin oman huoneen, he vastasivat. Mutta olihan muillakin varaa ostaa oma huone, vaikka heillä oli pienempi palkka, purnasin. Niin, mutta me olimme molemmat yrittäjiä, sanoi äiti, siihen aikaan yrittäjille ei annettu lainaa samalla tavalla. Piti ensin tienata hyvin suuri osa itse, paljon suurempi kuin palkkatöissä käyvien. Onneksi nykyään tämä kohtelu on oikeudenmukaisempaa.) Joululomainen surkeuteni oli jonkinlainen sekoitus haavoittuvaa lasta ja sitä lohduttavaa aikuista, joka kiskoi lapsen kävelylenkille piristymään auringosta. Rankaisevuuteen en mennyt, ja se on hyvä, en myöskään suojautujan moodiin.
Nyt kun minulla on selkeät tuntomerkit, joita tarkkailla, on paljon helpompaa vahtia, koetanko pitää silmät kiinni ahdistukselta. Tai surulta. Saan olla ahdistunut ja surullinen. Haluan toivottaa nuo olot tervetulleiksi. Sillä tiedän, että voin halutessani suunnata katseeni niistä toisaallekin. Tiedän, että osaan tehdä niin. En niin hyvin kuin moni muu, mutta minun ei myöskään tarvitse haluta olla hyvä tunteiden sulkeistamisessa. On parempi, että osaan ponnistaa iloon kuin että osaan tilkitä ahdistukset komeroon ja elää kuin ne eivät vaivaisi minua.
Hassua kyllä, nyt kun olen toivottanut ahdistuksen tervetulleeksi, se vierailee paljon harvemmin. No, suru kyllä tulee luokseni aivan kuten ennenkin, mutta se tuntuu laihemmalta ja vähemmän painostavalta, kun ahdistus ei samalla tavalla lisää sen voimaa. En edelleenkään pidä sanonnasta "pieni ihminen", koska minulle tulee siitä mieleen sellainen elämänkenttä, jossa ongelmat kaartuvat ihmisen ylle limaa tippuvina ja hirviömäisinä, lannistavina, ja jossa ihminen istuu kyyryssä ja itkee lohduttomasti, koska mitenkä hän nyt voisi nuo hirviöt peitota. Enkä ole varma, onko kenenkään hyvä identifioitua vain tuollaiseen kuvaan. Mutta ehkä toiset kuulevatkin sen aivan muulla tavalla. Ja toisaalta minusta tuntuu, että näkemykseni hyvistä hetkistä, jolloin ihminen tuntee elämän kannattavan ja itsensä vähintään samassa sarjassa ongelmiensa kanssa painivaksi, on laajentunut. Puhdas ilo ja ilosuru ovat saaneet kumppanikseen myös neuvottomuuden ja ahdistuksen ja etenkin niiden tervetuliaiksi toivottamisen eleen.
(Voi että, nyt toin tähän neuvottomuudenkin.)
Kävimme tänään kiinalaisessa uudessa vuodessa katsomassa akrobaatteja, tanssijoita ja tietysti lyhtyjä. Lyhdyt ovat kyllä minusta hurmaavampia kuin mikään muu. Mikä siinä oikein on, että ne ovat niin kiehtovia? Kai se, etteivät ne ole ihmisiä. Niissä on rauhaa... Naureskelimme matkalla Hurinan kanssa, että taitaa olla aika turhaa odottaa mitään lopullista oivallusta siitä, mitä haluaa tehdä elämässään. Minustakin on hauskaa nyt kääntää, mutta en tiedä, haluaisinko tehdä tätä loppuelämäni. Kaipaan ihmisten seuraa, niin tavallaan hieman ahdistavaa kuin se saattaa ollakin.
Tekstit
