Raks raks

En oikeastaan ajattele etukäteen, mitä teen. En harkitse, puntaroi, vatvo, vello. Olen ajanut kotiin raitiovaunulla kevätpastan ainekset kassissa, tuntenut syvää tyytyväisyyttä siitä, että viimein voin tehdä työtä, joka saattaa suoraan hyödyttää toisia ihmisiä, tehdä näiden olosta siedettävämpää, olen hyräillyt vähän mielessäni ja pannut merkille, miten neljän aikaan on nykyisin jo aivan päivä, ei ilta eikä yö. En jaksa huolehtia loskasta, lätäköistä, liikenteestä. Basilika on tuoksunut kassissa.

Olen sulkenut oven takanani ja astunut huoneisiin tarvitsematta sytyttää valoa. Olen riisunut takin ja kengät. Hyräillyt, nyt ääneen. Heilutellut käsiä selkärankaa kiertäen, oikeastaan se ei ole käsien heiluttamista, ne heiluvat itsekseen, selkärangan liikkeen jatkona, lätsähtävät lantion tienoville. Ja sitten olen katsonut peiliin ja ajatellut, että voi luoja, näitä hiuksia, on se nyt kumma, että minun pitää pitää kiinni jostakin kummallisesta linjasta, etten leikkaa hiuksia. Että olen vähän kuin tuomittu siihen ihan vaan siksi, että lakkasin leikkaamasta hiuksia silloin kun täytin, mitä, seitsemäntoista, niin sen täytyy olla, yli puoli elämää sitten.

Ja kas, siinähän nuo sakset ovat, tuolilla. Päästän hiukset pidikkeestään, suin niitä taakse, laitan ne ponnarille pidikkeeseen ja etsin pidikkeen alta kohdan, josta saan hyvin kiinni. Raks. Avaan pidikkeen. Hiukset näyttävät edelleen valtavan pitkiltä. Muutosta ei oikein huomaa. Haluan enemmän. Toistan operaation. Raks. Avaan hiukset. Voi, miten kevyiltä ne näyttävät nyt. Vaikka ne ovat ohut hassu häntä, jonka painon muutos ei mitenkään voi tuntua nikamatasolla, kasvot näyttävät yllättäen iloisemmilta. Johtuuko se kevätpastasta vai hiuksista vai palautepaperiin asiakkaan piirtämästä sydämestä, en osaa attribuoida, mutta ainakaan kotikampaajatempaus ei päädy katastrofiin.

Tiedä vaikka tästä voimautuisin roksuttelemaan lisääkin. Toistaiseksi tämäkin tukka tuntuu eksoottiselta, onhan siitä lähtenyt hetken päähänpistosta (ja vuosien sitkeästä tyytymättömyydestä hiusten roikkuvuuteen ja nirunarumelankolisuuteen) parikymmentä senttiä.

Lisää sormiharjoituksia

Hassu juttu, miten suunnan käännähtäessä sanat saavat uusia merkityksiä. Olen ennen tarkoittanut sormiharjoituksilla kirjoittamista, joskus sitä ennen luonnosten piirtämistä. Mistä sana tulee, pianotunneiltako? No, nyt sillä on uusi sisältö. Haluan näppivoimaa, tarvitsen sitä ensi syksynä.

Tarjoudun kuuraamaan eräästä seitsemän vuotta poikamiesboksina toimineesta yksiöstä saastaa ennen kuin seuraava poikamies muuttaa sisään. Kirjoitan "saastaa", koska en oikein keksi kauniimpaakaan nimeä: vaikka en ole mitenkään siisti, kämpän kunto jotenkin vavahduttaa jopa minua, joka yleensä puhun siitä, miten ankeaa on siivota kotona, kun ei ole kunnon likaa kuten talleilla.

Ehkä riittää, että kerron jynssänneeni pahaista liettä ja sen ruskeaksi rappautunutta emalia kolme tuntia ennen kuin liesi alkoi vaikuttaa puhtaalta. Leikin hammashoitajaa, joka poistaa hammaskiveä. Sellaista saattaa tapahtua, kun on väsynyt ja ajatus lieden kuuraamisesta, varovaisesta rapsuttamisesta ja otsa hiessä hinkkaamisesta alkaa maistua puulta. Kun saan lieden puhtaaksi, jynssään valkoisen kaakelilattian vessassa. En tiennyt, että kaakeleihin voi tarttua likaa sillä lailla. Lika vaikuttaa sellaiselta, jota voisi matkia sekoittamalla tervaa ja sulaa purukumimassaa ja ehkä vähän margariinia ja levittämällä tätä seosta ohueksi kerrokseksi.

Poikamiehillä voi olla kummia tapoja.

Jynssääminen on sormiharjoitusta siinä missä aurinkohatun virkkaaminenkin.

Huhkiessa päässäni soi hieromista käsittelevän lainakirjan lause, jossa todetaan, että hierominen on työtä, jota saa tehdä vauhdikkaasti ja hiki hatussa.

Ihmeellistä, miten erilaisia töitä onkaan olemassa. Päivänä minä hyvänsä saan kirjakäännökseni oikovedokset tarkastettavaksi, ja sitten minun on istuttava sängyllä tai satulatuolilla pöydän ääressä, ehkä mieluummin kuitenkin sängyllä, niin voi venyttää samalla alaselkää, ja tiedän jo, millaiseksi se työ muokkaa ilmeeni: tarkaksi, kriittiseksi, erottautuvaksi. Niin, se on hyvin erilaista kuin jynssääminen. Pidän molemmista.

Jynssäämisestä jää silti parempi jälki kehoon, siihen miten elän tässä ja nyt. Nyt makaan sängyssä ihanan väsyneenä, en sillä lailla kun joskus tekstin jäljiltä, vaan toisella tavalla, mieli virkeänä ja iloisena, raajat raskaina. Olen varma, että uni ymmärtää tulla tänä yönä. Vaikka onkin heleä. Vaikka onkin kesänheleä, vaikka pilvet hohtelevat vasta aavistuksen verran lämmintä iltavaloa, vaikka kuu on oikeanpuoleisen ikkunan vasemmassa yläreunassa pilviä kylmemmän värinen kynsäisy, vaikka näyttää aamulta tai päivältä.

Kas, nyt pitää vain muistaa kohtuus sormiharjoituksissa, ettei tule jännetupen tulehdusta.

Muutama ajatus ruoasta

Joskus kaupassa käydessä minua alkaa askarruttaa ihan todella. Elämässäni on ollut muutamia kiireisiä jaksoja, joiden kuluessa olen toisinaan joutunut ostamaan valmisaterian pakkasesta. Mutta noin muutoin ei. Nyt kun aikaa taas vapautuu omaan käyttööni, huomaan entistä pistävämmällä katseella kaiken maailman kummajaiset. Kuten esimerkiksi annospusseihin pakatut puuroainekset, joihin tarvitsee lorauttaa vain vedenkeittimestä vettä. Eikö ihmisiä ollenkaan häiritse se, että jokainen annos on pakattu erilliseen, sitkeään pussiin? Vaelluksella sellainen on taatusti kätevää (paitsi että annokset vaikuttavat aika pieniltä aktiiviliikkujan tarpeisiin), mutta myynnin volyymistä päätellen pussipuuroa tekevät myös kotonaan tai työpaikallaan monet. Se tuntuu aika hassulta, koska pussipuuropaketin sijaan voi ostaa kokonaisen tavallisen paketin pikakaurahiutaleita, tai kuten Eufemialta opin (ja naksahdin tähän ihan tajuttoman innoissani), tattarihiutaleita, jonka päälle lorautetaan sitä samaa vedenkeitinvettä, ja sitten kyytipojaksi loraus pullosta marjamehutiivistettä liemen maustajaksi... Se tulee halvemmaksikin. Säästyvät pennoset voi käyttää vaikka siihen, että ostaa saman tien ainekset luomuna.

Tykkään jostakin syystä viritellä elämääni näin: miettiä jonkin kivan kuuloisen mutta jollakin lailla ärsyttävästi toteutetun idean fiksumpaa toteutusta.

Viimeisin läpimurto on myslipatukoiden korvike. Olen aika hulluna myslipatukoihin, jollaisen makuun pääsin jollakin matkalla, kun en löytänyt muutakaan vegaanista välipalaa (iänikuista sämpylää kuiviltaan lukuun ottamatta). Mutta en ole tietenkään voinut liiemmin ostostella patukoita, jotka on kääritty muovisiin yksittäispakkauksiin. No, nyt olen löytänyt ratkaisun: ostin puoli kiloa luomuhasselpähkinöitä ja puoli kiloa kuivattuja kirsikoita, molemmat luomuna ja irtomyynnistä paperipussiin itse annosteltuna ekokaupasta. Kun minuun iskee myslipatukanhimo (tai makeanhimo tai leivänhimo tai ylipäänsä vain nallepuhmainen hmm, taitaa olla teeaika -olo), rouhaisen toisesta pussista pari hasselpähkinää ja toisesta pari kirsikkaa ja pureksin niistä tahnan suussa. Yksinkertaista ja herkullista, eikä tarvitse kaiken aikaa olla ahtamassa itseensä viljoja. Tässä metodissa on sekin hyvä puoli, että siinä missä myslipatukka loppuu kesken jo pian, pusseissa riittää naposteltavaa... ;)

Viime aikoina olen miettinyt kovasti myös leipiä ja niiden ostamista. Olen huomannut, että miltei kaikki kauppojen paperipussileivät (Samsaran leipiä lukuunottamatta) näytetään heitettävän aina samana iltana roskiin - eihän pusseihin ole edes painettu mitään parasta ennen -päiväystä ja hyvin harvassa kaupassa niitä laitetaan seuraavana aamuna alennukseen. Olenkin lakannut ostamasta näitä leipiä, koska en tahdo tukea sellaista kauppakulttuuria, jossa leipä on hyllyssä vain päivän ja joutaa sitten roskikseen. Toisaalta en erityisemmin ole innostunut muovipussileivistäkään; muovipussi ei yksinkertaisesti ole umpiona kovin hyvä ympäristö leivälle. Olenkin siirtänyt leipäostokset lähestulkoon täysin läheiseen leipomoon. Sieltä tietynlaiset leivät loppuvat aina ennen sulkemisaikaa - mikä on hyvä merkki! Minusta se on parempi kuin että leipää lentäisi suuria määriä roskikseen. Ostan mieluummin haluamani ruisreiän sijaan ihan okein rouhelimpun kuin että ostaisin toisaalta juuri sinä päivänä haluamani leivän, jos se tarkoittaa, että notkuvat hyllyt tyhjennetään sulkemisajan jälkeen roskikseen. Ja jos leipomo on jo ehtinyt kiinni, ostan tavallisesta kaupasta mahdollisimman vanhalla päiväyksellä muovipussiruisleivän, jonka pussin aukaisen heti kotiin päästyäni. (Pidän muutenkin siitä, että ruisleipä on ehtinyt sitkiintyä.)

On hauskaa huomata, miten vähitellen olen saanut kasvatettua viidellä kynnellä aloittamani talvivalkosipulin viljelyni siihen mittakaavaan, että nyt meillä on vielä kahdeksan jättimäistä valkosipulia sipulipussissa seinällä roikkumassa - ja kynnet tietysti ensi kesää ajatellen jo maassa lumipeitteen alla. Tänne saakka on päästy omilla valkosipuleilla (ja niitä on annettu ystävillekin) ja kyllä noista riittää vielä ainakin kuukaudeksi! Muutenkin vähitellen palstaviljelyssä on tuntunut löytyvän hyvä linja. Useimpina kesinä tulee hyvin kurpitsaa, jotka huoneenlämmössä säilytettyinä (jolloin niiden kuori tulee kivikovaksi) pysyvät hyvinä pitkälti joulun yli. Ja mangoldia, parsakaalia ja mitsunaa, sileälehtistä persiljaa ja korianteria on edelleen pakkasessa... kotimaisista vihanneksista ostamme säännöllisesti vain sipulia, keräkaalia ja porkkanaa, ulkomaisista lähinnä palkokasveja, tofua ja tempehiä. Jos minulla olisi isompi huone, johon mahtuisi pakastinarkku, olisi kova kiusaus jonottaa toinenkin aarin palsta ja ryhtyä vihannesten suhteen omavaraiseksi. (Juuresten viljelijänä olen kyllä aika toivoton. Jostakin syystä epäonnistun niissä kesä toisensa jälkeen. Onneksi lanttujen ja nauriiden sijaan voi viljellä ja syödä kyssä- ja parsakaaliakin. En ole ikinä edes ihmeemmin piitannut lantuista ja nauriista maun kannalta, mutta olisi kivaa viljellä perinnelajikkeita.)

No, toistaiseksi on vain tultava toimeen tällä lailla. Asia kerrallaan...

Kevään tulo herättää silti aina saman ruokaan ja kasveihin kiinnittyvän harrastuneisuuden. Voisiko elää jotenkin mielekkäämmin, omaa ruokaansa tarmokkaammin tuottaen ja syömästään tietoisempana? Mikä olisi paras tapa järjestää elämä? Miten meidän käy, kun Vompsu valmistuu? Saako hän töitä jostakin muualta ja kuuluuko muuttokuormaan suuria säkillisiä juuria, mukuloita ja sipuleita? Menemmekö joskus WWOOFin vapaaehtoisina poimimaan teetä eteläiseen Aasiaan? Ja niin edelleen. Jos olisikin oikea tapa elää. Mutta kun kaikki on niin suhteellista ja asioiden selvittäminen monimutkaista...

tekemistä riittää tulevillekin päiville.