Läski ja liikunnassa huono vai kuis se menikään...

Tänään, päivänä ennen niitä kahta päivää, joiksi on kalenteriin kirjattu tentit, tulee miellyttävä ylläri. Liikuntatunnilla teemme kuntotestin, laskemme painoindeksin ja mittaamme rasvaprosentin. Suhtaudun etukäteen kuntotestiin (muusta ei ole edes varoitettu ennaltakäsin) pienellä kauhulla, koska liikuntanumeroni on ollut koulussa kutosta ja seiskaa ja minulla on vankka käsitys siitä, etten ole erityisen liikunnallinen tai hyväkuntoinen.

Yllättävää kyllä, jalka- ja selkälihasteni kunto on kuitenkin erinomainen, käsilihastenkin kunto on hyvä ja ja vatsalihasten keskinkertainen. (Huooh, vatsalihakset, yök.) Ilahdun jotenkin ihan tajuttomasti. Tunnen pientä ylpeyttä siitä, että olen koululiikunnan lannistavuudesta huolimatta jaksanut pitää kiinni siitä, että minusta on hauskaa tanssia ja juoksennella ja hyppelehtiä ja kävellä ja pyöräillä, hurmaantua kieppumisesta ja vauhdista. Jotenkin olen pysynyt kunnossa, vaikken käy lenkillä enkä salilla vaan harrastan pelkkiä pehmeitä, rauhallisia, kilpailemattomia ja puolimeditatiivisia lajeja ja ymmärrän nekin lähinnä kehollisuuden tutkimisena, en minään "kunnonkohennuksena". (Olen ehkä vähän kokenut sellaisen olevan omien mahdollisuuksieni ulottumattomissa; inhoan jos hikeä menee silmiin, paitsi tietysti tanssiessa, mutta se onkin taiteen tekemistä, heh.)

Toinen seikka, joka saa kolauksen, on se potentiaalinen läskiys, johon neuvolassa ja ala-asteella takerruttiin. Juuri ja juuri normaalipainon rajoissa pysyminen, pieni karkailu lievän ylipainon puolelle ja kehotus syömisen tarkkailemiseen (ja äidille kielto, ettei minulle saa antaa niin paljon ruokaa) on nyt näemmä vaihtunut normaalipainon alarajoilla kiikkumiseksi, vaikka syön kuin hevonen. Paljon. Kuinka kummallista. No, ajattelen tuloksen laskettuani, rasvaprosentti ainakin vetää suupielet alaspäin. Mutta ihme kyllä, se jatkaa samaa kannustavaa linjaa. Kun tartun kahvoihin, arvuuttelen, pysyykö prosentti 25 ja 30 välillä vai kipuaako se yli kolmenkymmenen. (Naisten ihanne on 22.) Mutta mittari näyttää seitsemäätoista ja puolta! Oloni on kertakaikkisen pöllämystynyt. Miesten ihanne on 15, eli minulla on rasvaprosentiltaan melkein miehen ihannevartalo. Laupias taivas. Sitä ei kyllä uskoisi, jos katsoo alleja tai vyötäröä. En yksinkertaisesti ymmärrä, minähän olen kauttaaltani pehmeä ja tärisevä iholtani, olen aina mieltänyt sen merkiksi paljosta rasvasta, mutta ehkä se onkin vain nahkan löysyyttä. (Joka taas kertoo aineenvaihdunnan toimivan hyvin.) Koska rasvaa on mittarin arvion mukaan koko kehossa noin kymmenen ja puoli kiloa, se on varmasti lähes kaikki näkysällä jollakin tavalla (aivot epäsuoremmin) ja helposti paikannettavissa. Ei siis sitä ikävää kudoksiin piiloutuvaa tavaraa, joka on terveydelle paljon haitallisempaa.

Kummallista. Tunnen kotiin sateen läpi pyöräillessäni kummaa helpotusta, koska olen ehkä ihan turhaan miettinyt ohimennen ja häivähtävästi, onko minulla ehkä metabolisen oireyhtymän piirteitä ja ovatko sisäelimeni kenties yltiöpäisen rasvoittuneet epäterveiden elintapojen, stressin ja unettomuuden takia. Ehkä elän sittenkin terveellisesti ja voin vähitellen päästä yli siitä, että olen mieltänyt itseni läskiksi ja liikunnassa huonoksi. Omituista. En oikein ehkä kuitenkaan osaa sijoittua muunlaiseen identiteettiin, vaikka nuo arviot ovatkin ala-asteen ajoilta. Ehkä sen ei ole niin väliäkään, voin jatkaa entiseen malliin, eivät ne asiat ole ihmeemmin ahdistaneet, olen jotenkin sopeutunut niihin ja hyväksynyt ne itseni osiksi. (Ja ne ovat hienosti mahdollistaneet sen, että saan esimerkiksi syödä paljon ja halukkaasti, koska minulla ei ole mitään sellaista vartaloa, jota pitäisi erityisesti vahtia, ettei se paisu.)

Hullunkurisissa (onhan se vähän hassua, että elää ala-asteelta periytyvissä, päivittämättömissä käsityksissä omasta kehostaan - eikä vain kehostaan, vaan koko olemuksestaan, oikeastaan) ja hilpeissä tunnelmissa tartun mikrobiologian kirjaan ja alan lukea, jotta osaisin huomenna vastata kysymyksiin eikä ala-asteelta periytyvä käsitys tiedollisten kokonaisuuksien hallinnasta (lihaksia ei lasketa tiedollisiksi kokonaisuuksiksi, ne ovat yhtä mahdottomia kuin Euroopan joet ja kirjasin jo ala-asteella Volgan keskelle Saksanmaata) osoittautuisi yhtä virheelliseksi kuin kehonkuva.