Yksinkertaistumista

Arki yksinkertaistuu, kun ystävä tarjoutuu viemään meidät palstalle, minut ja taimet. Maassa taimet varmasti ovatkin jo paremmassa turvassa kuin kapeissa ruukuissaan tai turvebriketeissään tuuletusparvekkeen viimoissa ja sekoiluissa. Nyt niille ei tarvitse kantaa ihan yhtä usein vettäkään, taivas näyttää vähäksi aikaa ottavan huolenaiheen itselleen. Tai mitäpä taivas murehtisi. Se on laskeutunut kattojen yläpuolelle hopeiseksi kuvuksi. Pääskyset eivät lennä ikkunanäkymässä.

Kesällä piknikevääksi riittää hyvä leipä ja kevytvuohenjuusto, mitäpä sitä konstailemaan. Ulkotöissä tulee nälkä. Tosin syömme eväät ennen istuttamista jo. Se onkin minun aamiaiseni aurinkolasipettymysten jälkeen; olen hajottanut kaikki toimivat ja istuvat aurinkolasini ja minulla on enää yhdet ruuvipuristinmaiset ja poskipäitä painavat karmistukset jäljellä, ja aamun tiedustelun perusteella näyttää siltä, että tämän vuoden aurinkolasien muotokieli on vieläkin kamalampi kuin niissä ainoissa ehjissä, joten taidan pistää tutun vanteen päähäni joka aurinkoinen päivä sinne saakka että törmään jossakin valikoimaan aurinkolaseja siltä ajalta, jolloin kasari ei vielä ollut pop. Jos jollakulla olisi halua vaihtaa suuret ruskeat kapeapäisille ja hymyilemättömille tarkoitetut trendilasit semmoisiin ysärin näköisiin asiallisiin aurinkolaseihin, laittakaahan viestiä kommenttilaatikkoon. Inhoan sitä tunnetta, kun aurinkolasit painavat poskipäitä. Tulee vähän ihottumaakin.

Istutusten jälkeen kotona nukahdan päiväunille pitkästä aikaa. Riittävän poudatonta, ehkä. Sitten nousen, revin miehenkin ylös ja menemme vesijuoksemaan. Mies on edelleen rikki jalkapallopelistä, johon hän kyllä tempautuikin voimakkaasti. (En tiedä, uskallanko itse tempautua, koska ainakin tiedän, miten kovaa potkin, jos tempaudun, ja että potkulla voi tosiaan hajoittaa oman varpaansa luun kahtia tuosta noin vain. Jaa-a, ehkä pitäisi mennä sporttidivariin katselemaan käytettyjä jalkapallokenkiä. Kasvavilla murrosikäpojilla voisi olla minun kokoiseni jalka. Se minun kokoiseni jalka on muuten hassu sanonta. 168 cm pitkä jalkaterä kuulostaa aika tukevasti pystyssä pitävältä!)

Ja illalla istumme sinisen huvilan kahvilassa pää märkänä ystävän kanssa juomassa kaarnikkamehua, olen kietoutunut lainavilttiin, koska sää kylmenee ja paljat läpöjalat alkavat kolottaa. Kanit ponkovat rinnettä alas, aurinko heikentyy, ja kun lähdemme, hiukset ovat kokonaan kuivuneet. Kotona meinaan ottaa kastelukannun (joka on oikeastaan emalinen mitta) ja lähteä parvekkeelle hoivaamaan taimia, mutta sitten muistan, että ne menivät jo, ei tarvitse. Kummallista.

On hyvä, että sää sateistuu hetkeksi. Se tarkoittaa, että ehtii tiskata, siivota ja tehdä toukokuun kirjanpidon.

Syntymäaamu

Haa, onnistuin stressaamaan niin kovasti siitä, olenko liian flunssainen skypejoululauluun, että tänään aamulla herätessäni on täysin selvää, että olen parantunut. No mutta, miten miellyttävää! Koska oloni on pitkästä aikaa mainio, en taida soittaa lääkäripuhelimeenkaan, vaikka vielä eilen pidin sitä hyvänä ratkaisuna ulkoistaa päätös tartuntavaarallisuudestani. Tunnustelin imusolmukkeet, eivätkä ne ole lainkaan koholla, eikä minulla ole yhtään flunssaoiretta enää maanantaisesta lämpöilystä huolimatta. Kai sitten onnistuin lepäämään (JA HURISEMAAN) kaiken pois? Hämmentävää. Eilenkin ajoimme sporalla glögeille, vaikka normaalisti kävelisin sen matkan.

Aamu alkaa hauskasti. Mies on koostanut koneen soittolistalle erilaisia suomalaisia kesäisiä äänimaisemia, joissa hyttyset pörisevät ja linnut visertävät ja kirkuvat. Levitämme lattialle kukallisen viltin ja nostamme sille istuintyynyt. Katamme hedelmiä, suklaalla maustettua soijajugurttia (sitä ei saa kaupasta vaan se on sekoitettava itse), mehua ja hedelmäteetä. Kirkasvalolamppu paahtaa ja hyasintti tuoksuu pyörryttävästi. Kissat loikoilevat viltin sivustoilla ja seuraavat syömistoimitusta. Koska kaikki lautaset ovat likaisia, samoin isot lusikat, syömme suklaasoijajugurttia emalikulhosta pienillä lusikoilla ja onnistun sotkemaan jugurttiin kaikki vaatteet. On kivaa olla kolmekymmentäneljä, koska se ei tarkoita, että pitäisi olla jonkinlainen.

Otan myös ensimmäisen kuvan yhteisellä synttäri- ja joululahjallamme, Lomon kalansilmäkameralla. Olen halunnut kalansilmän ehkä kolmetoista-, neljätoistavuotiaasta. Ja tässä se nyt on, vieläpä hassussa Lomo-kamerassa. Koska tämä on filmikamera, ei voi heti nähdä tuloksiaan. Sekin tuntuu pitkän tauon jälkeen jännittävältä.

Syntymäpäivä alkaa kertakaikkisen mainiosti. Nyt lopetan kirjoittamisen ja alan tehdä jotakin paljon kivempaa: tiskata. Ihanaa, kaikki se lämmin, vaahtoisa vesi ja puhdistuvat astiavuoret!