Teoriain käytäntöön siirtäminen parinkymmenen vuoden viiveellä

Olen viime aikoina keskustellut paljon yhden läheisen kanssa paljon ja alkanut hahmottaa aika hämmentävää kuviota. Alan vähitellen tajuta, että monia on tässä kaupungissa, maassa ja maailmassa kasvatettu ihan toisenlaisin prinsiipein. Jostain syystä heille on toitotettu suurinpiirtein kehdosta saakka, että tärkeintä on kova työ ja puurtaminen, jos meinaa mieliä pitää pään pinnalla, että lepo on turhaa, säännöt armottomia ja joustattelemattomia eikä erehtyä eikä anteeksi saa, että on parempi olla pysähtymättä ja tutkimatta hiljaisuutta sisällään, unia, tanssia, leikkiä, kehon herkkyyttä, ja että on tiedettävä, mikä on ajankohtaista ja tärkeää. Ja sitten jostain kummallisesta syystä itseäni on kasvatettu ihan toisin - istutettu pienestä pitäen kuuntelemaan ja kuulostelemaan hiljaisuutta itsessä ja toisissa, ymmärtämään kaikkien olevan samaa elämää, ennen kaikkea antamaan anteeksi kerran toisensa jälkeen, joustamaan, luovimaan aktivoitumisen ja lepoon laskeutumisen välillä, tuotu luonnon, rituaalien ja katharsiksen luo kerta toisensa jälkeen oppimaan ja vaikuttumaan niiden synnyttämästä sisäisestä liikkeestä. Olen minäkin toki yrittäjävanhempien lapsena saanut omanlaiseni koulun siihen, että työ vallitsee 24/7, mutta eri tavalla: se on kuitenkin suunnattavissa ja järjestettävissä, siinä ei ole riippuvainen toisten päätöksistä (paitsi toki ostajista joiden suuntaan on jaksettava olla rakastavan pitkämielinen ja joustava), ja se työ/tie on itse valittu ja sitä kannatellaan itse, omin taidoin (ja taidottomuuksin) ja läsnäoloin. En muista ikinä kenenkään sanoneen, että panostaisit nyt vähän enemmän, laita tuohon vielä pari tuntia lisää ahdistusta ja junnausta tai että ei näistä sinun tekeleistä ole mihinkään kun et viitsi edes yrittää. Tai että kukaan ei ota sinua töihin jos et sitä, tätä tai tuota. (Muistan kyllä keskustelut "kukaan ei mene kanssasi naimisiin jos" - siivoukseen liittyen; sekin ajatus oli väärä, enemmän parisuhteissa on ollut hyötyä siitä, että sietää sotkua kuin siitä, että siivoaisi tiukan dogmin mukaan - kuitenkin ne keskustelut olivat hyödyllisiä koska eipähän tullut liikaa uhrattua ajatuksia jollekin naimisiin kelpaamisen kaltaiselle epäolennaisuudelle vaan saattoi seurata sitä, mikä kiinnosti).

Kuunnellessani ystävää ja tämän kamppailua ankaraa sisäistettyä sääntö-anteeksiantamattomuus-ääntä vastaan tulen hurjan surulliseksi. Miksi toisia kasvatetaan tulevaisuuteen, joka perustuu enemmän pelolle, rangaistukselle ja armottomuudelle, ja toisia tulevaisuuteen, joka on neuvoteltavissa, armollinen ja avoin uusille aluille? Se on ihan tajuttoman epäreilua. Onko tiukan ja ilottoman kasvatuksen taustalla vanhempien omia kokemuksia maailmasta, joka ei jousta, anna anteeksi tai tue uusia alkuja? Tai ehkä vain pelko, että maailma saattaa olla sellainen, ja halu taata lapselle varma eteneminen sellaisessa maailmassa? (Muistan tässä yhteydessä toisen ystävän äidiltään saaman neuvon, että pitää olla kiero ja välinpitämätön, koska maailmassa pärjää sillä tavalla.) Ehkä kaikki vanhemmat eivät osaa luottaa siihen, että maailma voi muuttua, joten lapset (ja aikuiset) voisi pikemminkin kasvattaa sen mukaan, millaisen maailman haluaa toteutuvan? Ehkä taustalla on jokin ajatus, että ihmiset kilpailevat toisiaan vastaan verissä päin ja että se, joka puolustaa hyvän kaikille riittämistä, oikeudenmukaisuutta, jaloutta ja armoa, saa vain pahemmin turpiin? Tai ettei olisi sen arvoista saada pahemmin turpiin tällaisessa mittelössä? (Turpiin tullee kuitenkin jossain, miksei sitten juuri tässä?) Tai ettei toimimalla hyveellisesti ja edistämällä asioita, joilla on kaikupohjaa toisten syvimmissä arvoissa, saisi äkisti isoja laumoja liittolaisia, ystäviä, jotka siloittavat tietä silloin kun on vaikeaa?

En tiedä, miksi meitä kohdellaan niin eri tavalla. Olen hurjan helpottunut siitä, että sain sen kasvatuksen, jonka sain. Siitäkin huolimatta, että aina kun puhutaan urapoluista ja systemaattisesta uran rakentamisesta, havahdun hetkeksi pelkoon, että entäpä jos nämä toiset ovatkin oikeassa eikä maailmassa voi selvitä pidemmän päälle, ei ainakaan tällaisella mielenmaisemalla, jossa ei juonita nättiä ceeveetä ja kamppailla resursseista suu vaahdossa ja silmät verestäen. Eihän niissä keskusteluissa yleensä kuitenkaan puhuta mitään unien, leikin, pyhän ja palautumisen priorisoinnista tai luottamuksesta siihen, että elämä on edettävissä hengitys kerrallaan. Ehkä oletetaan, että kaikki tietävät nämä asiat joka tapauksessa, kuten pitkään oletin itsekin kaikkien ne tietävän. Ja nyt sitten ystävän kanssa keskusteluita käytyäni tajuan, että niin, on osa ihmisiä, jotka näkevät nämä asiat jos ei nyt ihan syntinä sentään, niin ainakin jonakin sellaisena, jonka ehkä saa palkinnoksi tässä elämässä (tai seuraavassa) jos onnistuu ensin hoitamaan alta pois velvollisuudet, jotka eivät maistu ilolta. Ja se on ehkä kaikkein hurjinta koko jutussa: etteivät ne velvollisuudet kuten työ, toisten hyvin kohteleminen jne. tunnu asioilta, joista voi iloita ja joista saa itsearvostusta, koska on aina vajaa, olisi voinut tehdä enemmän jos olisi viitsinyt yrittää, eikä kukaan koskaan missään voi antaa anteeksi sitä, ettei ole tehnyt vieläkin enemmän sitä, mitä ei oikeastaan jaksaisi lainkaan tehdä.

Varmasti tulkintani ontuu kohdassa jos toisessakin, mutta suunnilleen tällainen kuva näistä keskusteluista on piirtynyt, ja säikähdin sitä aika tavalla. Ja aloin miettiä, miten ihmeessä voin tehdä työtäni niin, että pystyisin aina silloin tällöin ehdottamaan, että anteeksi saa, haahuilla saa, hidastella saa, nukkua saa, leikkiä saa - ettei se kaikki ole jotain turhaa tai luksusta tai ekstraa vaan välttämättömyys, joka tekee mahdolliseksi sen, että työhönsä tarttuu virkeänä ja ilolla, jaksaa hihitellä aika monelle vastoinkäymiselle ja antaa anteeksi itselleen niistä vastoinkäymisistä, jotka taitavasti rakensi ja jotka eivät ole hihittelykaliiberia, ja nähdä mahdollisuuksia, alkuja, kiinnostuspolkuja kutsumassa haahuilijoita melkein kaikkialla minne katsahtaa.

Jotenkin pidän aika hupaisana tätäkin, että enkö vaan lukenut jo ensimmäisessä yliopistotutkinnossa ummet ja lammet autoritaarisesta vs. vapaammasta kasvatuksesta, erilaisista motivaatioista toimia, protestanttisesta työetiikasta jne. - eihän tämän pitäisi olla mitään vierasta. Mutta jotenkin onnistuin lukemaan ne satuina (mitäpä teoriaa en...) tai joinakin aiempia sukupolvia koskevina kurimuksina enkä tajunnut, että ihan oikeasti on olemassa ikäisiäni ihmisiä, joita on lapsesta saakka ehdollistettu uskomaan, että on kaiken aikaa työskenneltävä silmälaput silmillä tiukasti yhteen suuntaan itseään puskien. Olisihan mun tietysti tämä pitänyt hahmottaa jotenkin graduaineistostanikin edellisessä gradussa. Vaan kun ei. Näemmä tarvitsen aina henkilökohtaisen pitkällisen keskustelusession livenä, jotta voin ymmärtää edes jollain tasolla, että tosiaan, jokin kirjoista lukemani asia saattaa ihan oikeasti vaikuttaa maailmassa. Nyt tietysti koen näkeväni tätä kaikkialla. Ja mietin, miksi ylipäänsä opiskelin niin paljon ja pitkään, kun en kyennyt siirtämään niitä teorioita kuitenkaan arjen havainnointiin. Ehkä ajattelin, että joskus vielä hahmotan ne asiat. Luultavasti en. Tuntui vain hämmentävältä ja kiinnostavalta, millaisia kaikkia ajatelmia ihmiset ovat täällä ollessaan punoneet sen yhteisen jaetun hiljaisuutemme päälle.

Mietin myös hämmentyneenä sitä, miten suhtautuisin hitauteeni, jos kuuluisin ankaraan suorittamisen koulukuntaan. Raivostuttaisiko tai hävettäisikö se? Luultavasti sen koulukunnan mukaan kasvatettuna en olisi voinut opiskella tässä määrin, koska tämä hitaus on ollut minussa aina ja luultavasti jokainen minua pidempään opettanut on myös tullut siitä tietoiseksi. Jos en antaisi sitä itselleni anteeksi, antaisivatko muutkaan? 

Kunpa kaikki saisivat ympäristön, jossa on mahdollista oppia antamaan itselleen anteeksi - samoin tein, ylitsevuotavaisesti, koska teot ovat vain tekoja ja ajatukset vain ajatuksia, ohikiitäviä ja samalla todellisuusnäkymää rajusti vääristäviä. 

Irtolainen tässä päivää

Jätin gradun tarkastettavaksi pari viikkoa sitten. Sen jälkeen tajuntani on äilehtinyt tavalla, jota olen hämmästellyt miettien, että ehkä surutyön ja erotyön vaiheiden lisäksi voisi olla hauskaa ja hyödyllistä kartoittaa myös valmistumisen vaiheita.

Äkisti aikataulutettu arki on rysähtänyt rikki alta ja on päiviä, joista puuttuu johtolanka. Koska metsässä on tänä vuonna uhkeasti sientä, olen tehnyt sienistä johtolangan. Kuljen sammalikoissa koiran ja korin kanssa haalin koriin sieniä ajattelematta sen kummemmin, mihin olen menossa tai miksi. Tapaan ihmisiä. Osa kyselee hullunkurisia, kuten että olenko helpottunut. Mistä? Tyhjyydestä? Siitä, miten keho voi olla yhtä aikaa väsynyt ja terve? En oikein saa ajatuksesta kiinni. Rakastin gradun tekemistä vaikka törmäsinkin jatkuvasti virheellisiin ajatuksiin ja tulkintoihin, kaikenlaiseen löperöön huolimattomuuteen ja epämääräisen jaarittelevaan tyyliin. Korjailin niitä vähän kerrassaan ja lopulta päästin irti.

Nyt, kun päästin irti, en oikein enää hahmota, mitä olen oppinut tai miksi olen tehnyt jotakin tällaista. Helpotuksen sijaan taidan kokea hämmennystä harjoittamisen loputtua äkisti.

Olen lähettänyt muutaman työhakemuksen mutta toistaiseksi mikään ei ole tärpännyt. Enkä oikeastaan edes tiedä, haluaisinko niitä töitä. Lähinnä kai haluaisin nukkua. Kävellä. Poimia sieniä. Olen tänä kesänä poiminut myös mustikkaa ja puolukkaa ja yllättänyt itseni sillä: en tienyt olevani riitävän lehmänhermoinen tuollaisiin toimintoihin.

Ihmisten näkeminen on tuntunut hauskalta aina kun he eivät ole kyselleet, mitä nyt. Ikään kuin voisin tietää, mitä syksyn aikana tapahtuu. Keväästä tiedän sen sijaan jo paljon: milloin matkustan, osapuilleen, sekä muutaman pitämäni luennon ajankohdan ja aiheen. Olen odottanut tämän oudon sanattomuuden katoamista - se on ennenkin kadonnut tuosta noin vain jonakin aamuna - jotta voin sitten tarttua tutkimuskirjallisuuteen ja alkaa valmistella kevään luentoja sekä yhtä loppusyksyn luentoani.

Meillä on ollut sohvasurffaajia, jotka ovat hurjan erilaisia. No, mikähän aivopieru tämäkin nyt oli - ihmiset ovat hurjan erilaisia. Mutta on jännittävää kulkea metsässä ja tarkkailla, miten ihmiset lähestyvät toisiaan ja miten vaikeita kulttuurierot saattavat olla. Menee usein pari päivää ennen kuin on valmis myöntämään itselleen olleensa pässinpää aiemmin, jostain hassusta ennakkoasetelmasta kiinni pitäessään. Tuntuu myös jännittävältä havainnoida, minne keskustelu eri ihmisten kanssa ohjautuu. Kenen kanssa puhutaan siitä, onko ovien toisille avaaminen aina välttämättä kohtelias ele, ja kenen kanssa siitä, mitä muistaa lapsuudestaan ja millaisia kuvia noihin muistoihin liittyy. Joskus tuntuu hätkähdyttävältä, miten joku aluksi täysin vieras ihminen muuttuu muutamassa päivässä läheiseksi sillä tavalla, että hän onnistuu kutsumaan itsestä esiin sellaisia puolia, jotka oli unohtanut vuosikausiksi.

Luulen saavani vähitellen kiinni siitäkin, mikä on lopulta se tekijä, joka saa itseni reagoimaan tuolla tavalla: etenemään pelkäämättä alueille, jotka ovat jääneet pimentoon. Luulen, että sillä on jotain tekemistä ainakin kahden asian kanssa. Ensimmäinen niistä on deskriptiivisyys normatiivisuuden vastakohtana: tällainen ihminen voi kyllä tarkastella kriittisesti itseään ja muita, mutta käy kuitenkin selväksi, ettei hänellä lopulta ole mitään varmaa mittapuuta, jota voisi käyttää kenenkään ristiinnaulitsemiseen. Moninaisuus tulee hyväksytyksi. Toinen seikka on, että ihmisellä on oltava ihmeellisyyden tajua ja kykyä ilmaista tuota tajuaan keskustelussa. Kyllästynyt, tylsistynyt tai puhtaan asiallinen ihminen ei samalla tavalla saa etenemään ulos vakiintuneista ajattelumalleista. Mutta kun keskustelussa jaetaan hämmästyksen, ihmetyksen, oivalluksen ja kunnioituksen kokemuksia, ne auttavat haparoivaa muistia tarttumaan raja-alueiden tapahtumiin. Sekin tietysti auttaa, jos toinen ihmettyy samantyyppisistä asioista. Luultavasti en saisi uusia näkökulmia vaikkapa kenkä- tai vaatefriikin kanssa. Taiteentuntijatkin jäävät vähän hankalaan positioon kanssani tässä suhteessa.

Nyt täällä kommuunissa on vain kolme ihmistä ja koira. Muut ovat matkoillaan eikä sohvasurffaajiakaan ole, Seuraava tosin saapuu jo huomenna aamulla.

Ehkä uudet ihmiset tuntuvat nyt hedelmällisiltä keskustelukumppaneilta, kun itselläkin on taas aivan uusi vaihe. 

Sekopäisyyden väliotsikointia

On ihmisiä, jotka asiatekstiä kirjoittaessaan luovat ensin tekstille rakenteen väliotsikoin ja sitten jäsentävät sinne alle kokonaisuuksia ja viittaavat muulle kintaalla. (Olen nähnyt monen prosessikirjoittavan ja siten olen nähnyt näitä kauniin arkkitehtonisia aloitelmia.) Ja sitten on ihmisiä, joiden on ensin tehtävä kaikenkattava tekstikaaos ja hämmenneltävä sitä x aika, jotta he alkavat hahmottaa, millaiset väliotsikot voisivat olla hyväksi juuri tälle materiaalille. Ensimmäisen tyyppiset, arvelen, rajaavat ehkä jo etukäteen mielessään, mikä voi olla relevanttia ja mikä ei sitä missään nimessä voi olla. Ehkä he tuottavat tekstiä hitaasti ja harkiten ja vasta kun kaikki on jo jäsentynyt mielessä? Lienevätkö he niitä, jotka hahmottavat ensin periaatteet ja siten täyttävät ne detaljein? (Voi olla, että piirrän karikatyyria ymmärtämättömästi - taatusti! Kuvaanhan ulkoakäsin jotakin, jota en itse ymmärrä.) Jälkimmäisen tyyppiset - joihin itse kuulun - taas haluavat pitää mielensä avoimena viime hetkeen saakka ja kyseenalaistaa omia relevanssioletuksiaan, mikä tuntuu voivan tapahtua vain tekstiä ja detaljeja auki kehien. (Ja sitä tekstiähän syntyy - tarvitsee vain läntätä pylly penkkiin, niin voi, sitä syntyy!) Selkeä teksti ei seuraa selkeästä mielestä (koska selkeä mieli ei synny ajatellen, ei ainakaan tässä päässä) vaan mieli selkeytyy kaaostekstiä vähän kerrassaan järjestellessä, muunnellessa, lisäillessä ja poistaessa. Vain tekstin pyörittämisen kautta alkaa hahmottua, mitkä detaljeista muodostuvat paradigmaattisiksi esimerkeiksi ja alkavat edustaa paljon laajempaa ilmiöiden kenttää.

Seuraa hihityspuuskia, kun jälkimmäisen tyyppistä kirjoittajaa auttaa ja ohjeistaa ensimmäisen tyyppinen kirjoittaja... miten niin väliotsikoida? Eikö ensin pitäisi tietää, mistä puhuu?

Olen kokeillut tuota ensimmäistä tapaa, mutta huomannut sen johtavan siihen, että kiinnostukseni ongelmiin lopahtaa ja alan pitää niitä liian varhain ratkaistuina. Takerrun ensimmäisiin hypoteeseihini ja vartioin niitä mustasukkaisesti, tylsistyn etenemisen kaavamaisuuteen enkä opi juuri mitään. Ja se ei ole se, miten haluan elää. Se on se tapa, jonka opin koulussa ja josta poisopettelin yliopistossa, siirrettyäni kirjoittamisen lineaarisesta käsin tai koneella kirjoittamisesta tietokoneella kirjoittamiseen, jossa voi siirrellä palasia loputtomiin.

Kunnioitan kovasti ihmisiä, jotka osaavat kirjoittaa selkeä viestinnällinen rakenne edellä jo ensiluonnoksensa. Enkä ymmärrä yhtään, miten he sellaiseen pystyvät. Itselläni ei ensiluonnosta kirjoittaessani ole vielä hajuakaan siitä, mitä sanottavaa mulla voisi olla tai mikä voisi olla asiassa mielestäni keskeistä. Loogisesti etenevä, luettava rakenne (ja sanomisen tyyli erilaisine jollekulle puhumisen rekistereineen) on tekstissäni yleensä se, mikä syntyy viimeiseksi. Ehkä se kertoo lähinnä siitä, miten hitaasti ja vaivalloisesti käsitän asioita. Olkoon niin. Nautin siitä silti. Ja joskus mietin, juuri siksikö pitkitän sitä vaihetta, kun merkitykset vipisevät ja kaikki on vielä auki.

Pieniä iloja ja suruja

Olen ollut reipas ja opiskellut hurjasti. Tanssinut butoa, luovaa tanssia, kävellyt Tukholman katuja ja hämmästellyt sikäläisen etnisen lounastarjonnan lihapitoisuutta. Suunnitelma: opettajan pätevyys kesään mennessä, gradu ensi vuoden jouluun mennessä. Päivä kerrallaan hengittämistä, satunnaisia tarmokkuuksia, vielä useampia ujostumisia ja vetäytymisiä ja epäilyjä, viiltävää yksinäisyyttä seurassa ja rauhallisuutta yksin ollessa tai koiran kanssa kävellessä. Oivalluksia. Välillä tapaamisia, uusia tuttavuuksia, mitäsinäteettyöksesi, määrittelyitä ja niitä kieltäytymisiä. Huokaaminen, kun lukee kolumnista, ettei meillä ole aikaa pysähtyä ja ihmetellä. Onpas, sanon. Onpas, kirjoitan. On vain aikaa.

Pysähdyn pysähtymistäni. Hidastun, hidastan. Ihmettelen sitä minua, joka joskus oli, joka laittoi punaisen takin ja meikkiä ja rätisi sähköä ja onnettomuutta. Ja sitä minua, joka kieltäytyy meikkaamasta, pesee hiukset savella ja tuntuu löytäneen kummallisen rauhan siitä ajatuksesta, ettei osaa mutta että ei se mitään. Sen kun elää ja tekee vain näkymättömänä. Ehkä minusta on tullut taas lapsi. Ehkä tämä on jokin elämänkaarijuttu, tai liittyy siihen, ettei kukaan halua itseä, ei ainakaan mitenkään voimakkaasti, ehdottomasti, ja kun sellaista ei vain tapahdu, sitä lakkaa hahmottamasta itseään millään tavalla seksuaalisena. Koska olen lähinnä opiskellut enkä ole tavannut ystäviä, olen myöskin lakannut hahmottamasta itseäni sosiaalisena. Luen ja kirjoitan ja puhun ehkä luennoilla pienryhmissä. Joskus puhun kotonakin mutta en muista jälkikäteen, mistä. Eilen sain taas vastata seurueessa (harvinaista), miksen juo alkoholia enää. En oikeastaan tiedä. En koe tarvitsevani. Koen sen jotenkin olevan vastakarvaan kaiken sen kanssa, mitä arvostan ja mistä pidän. Kysymykseen vastatessani mietin, mitä ihmettä siinä seurueessakin oikein tein. Oikeastaan olisin halunnut olla muualla.

Syksy etenee ja pimenee. Pimeä tuntuu iltaisin. Aamuisin herään taas kuudelta nyt kun kelloja käännettiin. Kunpa niitä joskus lakattaisiin kääntämästä niin osaisi edes joskus herätä ihmisten aikoihin.

Ikävöin kissoja.

Tuntuu omituiselta, miten paljaaksi käy, kun jättää pois niitä merkkejä, joilla ihmiset tapaavat merkitä itsensä joukkoon kuuluviksi. On kuin ei enää muistaisi, mihin päin kulkee. 

Läpielämisestä

Tiiviskurssi, jonka kävin ja joka tosiaan on nyt loppunut jättäen minut hämmentyneeseen hiljaisuuteen, käsitteli erilaisia identiteetti-/ryhmäulottuvuuksia, joiden nojalla ihmisiä jaotellaan meihin ja muihin, sekä miten nuo leimat voivat vääristää pyrkimyksiä taata kaikille yhtäläinen oikeus koulutukseen. Kurssi tuntui raskaalta: oli paljon luettavaa eikä siitä selvinnyt ulkokohtaisella tarkastelukulmalla, jossa olisi pitäytynyt siihen, mikä niille muille olisi parasta ja miten niiden muiden edut turvattaisiin byrokraattisin keinoin. Zeus Leonardo kirjoitti whiteness studiesia rasismintutkimuksen ja -purkamisen ytimeen sysätessään, ettei riitä, että tutkitaan, ovatko alistetut ryhmät todella sellaisia kuin ovat tai miten heitä voitaisiin auttaa, vaan että olennaista on tutkia, miten ennakkoluulo syntyy niissä, jotka sitten käyttävät sitä oman asemansa pönkittämiseen.

Koska se kolahti voimalla, olen viime aikoina lukenut hieman ärsyyntyneemmin ja huolestuneemmin erilaisia merkityskiistoja, kuten vaikkapa kiistaa siitä, oliko loukkaavaa ehdottaa, että myös viimeisillään raskaana olevat naiset saisivat käyttää invapysäköintipaikkaa. Yksi muunnos tästä on myös se, saako asiakasta kutsua potilaaksi terveydenhuollossa ja missä kohtaa menee se raja, ettei kukaan loukkaannu leimasta "potilas". YK:n vammaisuusmääritelmän mukaanhan vammaisuus määrittyy sosiaalisesti, vaikka sen pohjalla onkin fyysinen tai psyykkinen erilaisuus. Tärkeimpänä näen itse määritelmän toteamuksen, että jokainen meistä kokee vammaisuutta, koska jokainen kokee erilaisia rajoituksia terveytensä takia jossain vaiheessa elämää, eli kyse ei ole vähemmistöstatuksesta. Tätä vasten loukkaantumiset näyttävät kummallisilta. Totta kai se raivostuttaa, jos itseä kohdellaan täysin kyvyttömänä mihinkään kun varsin hyvin kykenee moneen asiaan, mutta ei tunnu olevan kyse siitä. Enemmänkin tuntuu siltä, että "terveet" siinä ottavat nokkiinsa siitä, että heidän on luokiteltu "vammaisiksi". Kellekään ei jääne epäselväksi, kumpi luokista on toivottavampi ja kumman jäsenyys uhkaa leimata.

Koetan keksiä vastaesimerkkiä tälle mutten oikein keksi, missä kohdin "vammainen" suuttuisi "terveeksi" luokittelusta laajemmalla, institutionaalisella tasolla ja esittäisi joutuneensa loukkaavan luokituksen kohteeksi. Sitä varmasti käy, että joku menee lääkäriin kovien kipujen kanssa ja saa kuulla, että ei siinä mitään, se on ihan normaalia, töihin vaan. Muistan lukeneeni tästä valitusta useammankin noidannuolen kohdalla. Siinähän suositus on nimenomaan napata kipulääkkeet ja jatkaa elämää, koska vällyihin vajoaminen vain hankaloittaa parantumista. Valitus on kuitenkin kohdistunut pelkoon, ettei itse pärjää ja kestä kivun kanssa, ei siihen, että olisi jotenkin yleismaailmallisemmin loukkaavaa tulla kutsutusi terveeksi. Tietysti se voi loukata, ettei saa myötätuntoa kivulleen ja että siinä helposti jää miettimään, kuvitteleeko lääkäri, että vika onkin korvien välissä. No, kivun suhteen se aina jossain määrin onkin - aivot sijaitsevat korvien välissä ja käsittelevät ja tulkitsevat hermosignaaleja. Lisäksi monet tuki- ja liikuntaelimistön kiputilat korreloivat enemmän psyykkisen hyvinvoinnin kuin tiettyjen elimellisten rakenteiden tilan kanssa. (Tämä voi kyllä palautua kuvantamislaitteistojemme epätarkkuuteenkin sekä kuvantamistulosten vaikeatulkintaisuuteen - eikö olekin aika riemastuttava ajatus, että käyttäytymistieteellinen itsearviointillomake saattaisi välittää informaatiota paremmin kuin tieteellisemmäksi mielletty röntgen tai magneettikuva? Heh.) Se ei tee kivusta tietenkään yhtään epätodellisempaa, osoittaapa vain hyvin, miten köpö jako mieleen ja ruumiiseen on.

No, eksyinpä harhateille! Tämä ei nimittäin ollut läpielämisen kannalta hankalimpia kysymyksiä, vaikka ilahduinkin ableismiin tutustumisesta ja mietin omia kupruiluitani terveyden kanssa hieman uudesta näkökulmasta. Sen sijaan se, mitä luin suomalaisilla yläasteilla tehdyistä kouluetnografioista (Souto 2011 ja Kurki 2008) suomalaisen valtaväestön maahanmuuttajiin kohdistuvista ennakkoluuloista ja odotuksista, pongautti sisältäni esiin sellaisen määrän asioita, että väliin tuntui, että hukun siihen kaikkeen. En halua kirjoittaa sen olleen tunteita tai emotionaalisesti raskasta. Se on jotenkin hyvin ulkokohtainen, sievistelevä tapa puhua läpielämisestä. Kliininen tapa, voisi sanoa. Miten terapeutti katsoo asiakasta. Miten hän käsitteellistää asiakkaan tilan. Mutta kun työstän itsekseni itseni kanssa, minun ei tarvitse välittää niin paljon siitä, kuinka kohteliaalta tai leimaavalta kuulostan. Tuo kuvaus kuulostaa vain aivan liian siistiltä.

Mihin sitten olin hukkua? Uniin, ainakin. Valveen ja unen sekoittumiseen, liukumiseen toistensa lomitse. (Se voi kyllä liittyä siihenkin, että luin ja kirjoitin sairaana, koska en ollut laskenut mitään sairastumisvaroja aikatauluihini ja sairastuttuani en suostunut siihen, että olisin vain tehnyt huonompaa jälkeä, sikäli kun nyt sairaana pystyy tekemään hyvää jälkeä. Välillä tuntui omituiselta istua satulatuolilla ja kirjoittaa, kun huimasi niin, että pelkäsin voivani kaatua mihin suuntaan hyvänsä.) Muistoihin. Ei semmoisiin muistoihin, joissa muistettaisiin tunteet - joskus epäilen sitäkin, koemmeko niinkään tunteita kuin tunnelmia - vaan ilmapiiri, hyvin konkreettisia haju-, tunto-, näkö- ja kuulokuvia, äkillinen tietyn teeman läsnäolo ajatuksissa, tietoisuus, miten tietyt asiat tehtiin, missä järjestyksessä tietyt asiat tapahtuivat, kauan sitten kuolleiden ihmisten äkillinen läsnäolo omassa kokemuksessa ikään kuin he eivät olisi koskaan poistunutkaan siitä. (Ehkä he eivät ole. Ehkä he ovat vain seisoskelleet sivummalla ja odottaneet.)

Toivon, että tämän voisi selittää jotenkin vähemmän sekopäiseltä kuulostavalla tavalla, mutta tämä taitaa olla parasta, mihin riitän tätänykyä: Olin kurssin alkaessa ehtinyt ajatella sitä, miten haluton olen ollut noihin identiteettiluokkiin solahtamiseen. Olin monesti ennenkin sosiaalisiin luokituksiin törmätessäni naureskellut sitä, että kas, minulla on sen verran iso ego, että se tarvitsee laajemman asumuksen. Edes ihmiskunta ei sille riitä, ehei, se haluaa mukaan vähintään eläinkunnan ja ehkä koko elollisuuden voidakseen ajatella ymmärtävänsä itseään edes mitenkuten. Ja sitten unet ja konkreettiset muistot alkoivat vyöryä ja jouduin korjaamaan aiempaa ajatusta: ei, ehkä kyse ei olekaan mistään tiedostetusta, ei vapaudenkaipuusta eikä erityisestä hankitusta taidosta tapella stereotypioita vastaan, ehkä tämä on aivan tavanomainen kyky vastarintaan, ja se, miksi se vastarinta aktivoituu, ei ehkä liity mitenkään niihin syihin, joita olen selityksissäni ladellut - ehkä siinä on sittenkin kyse jostain esitajuisesta tunnistamisesta, etteivät muistiin talletettu aines (käsitteellistetty ja käsitteellistämätön) ja esitetty kategorisointi kohtaa, vastaa toisiaan. Voin leikkiä luokituksilla ja tiedän tulevani luokitelluksi tietyllä tapaa joka tapauksessa, mutta minun on vaikeaa muodostaa itselleni mitään vaateita siksi, että "kuulun näihin" ja saatan olla hyvinkin ponteva sen suhteen, etten vastaa toisten kuuluvuusperustaisiin pyyntöihin enkä vaatimuksiin. Aloin miettiä, johtuuko se tuosta valtavasta massasta muistiaineistoa, joka näkyy kantautuvan mukanani, minne sitten menenkin.

Kouluetnografioissa käsiteltiin sellaisia termejä kuin maahanmuuttaja ja pakolainen. Tuli esiin, etteivät näin kutsutut pitäneet siitä. Mutta eivät he mieltäneet itseään myöskään suomalaisiksi vaan identifioituivat eniten vanhempiensa lähtömaahan ja -kultuuriin. (Monet olivat syntyneet suomessa ja Suomen kansalaisia - maahanmuuttajaksi kutsutaan koulutuskontekstissa lasta/nuorta, jonka vanhemmat ovat kotoisin toisaalta.) Molemmat tutkijat osoittivat selkeästi, miten huolimatta "käyttäytykää mahdollisimman suomalaisittain" -vaatimuksista vierasperäiset nuoret pistettiin yhä uudestaan vieraan paikalle - ja että itse asiassa vaade suomalaisittain käyttäytymisestä oli yksi tapa osoittaa, että toinen on tosiaan täällä vieras ja hänen olisi seurattava tarkemmin, miten aiemmin tänne tulleet isännät ovat päättäneet täällä käyttäydyttävän. Toinen tutkijoista kertoi hämmentyneensä huomatessaan, etteivät haastatellut nuoret myöskään halunneet tulla suomalaisiksi. (Asiakirjoissa se on tietysti asetettu tavoitteeksi, että heistä tulee juuri Suomen yhteiskunnan jäseniä ja että he kotoutuvat tänne.)

Nauroin ääneen tässä vaiheessa. Haluta tulla suomalaiseksi? Jos suomalaisuus näyttäytyy sellaisena, mihin ei voi kuitenkaan päästä, koska on väärän värinen tai verenperintönsä takia todistetusti omituinen ja haiseva tai puhuu hassusti suomea? Haluta tulla sellaiseksi, joka ei vaivaudu puhumaan itselle tai puhuu ainakin alentuvaan sävyyn tai holhoten? Tai eksotisoiden? Tai joka ystävällisyydestään huolimatta ei onnistu näkemään, millainen etninen hierarkia täällä vallitsee hiljaisessa yhteisymmärryksessä? (Jopa vierasperäiset nuoret osasivat käyttää paikallista etnistä hierarkiaa: no okei, olen omituinen, koska tulen X maasta, mutta ainakaan en tule Y maasta enkä puhu niille, koska ne on Y-tyyppejä! Tuo viittaamani Jaakkolan tutkimuksesta löytyvä etninen hierarkia tuskin ällistyttää ketään suomalaista. Tarvitsee vain kuunnella, millaisia rodullistavia/etnistäviä haukkumasanoja käytetään ja millä tiheydellä ja millaisia inhon ja ei-toivottuuden ilmaisuja niihin liittyy.)

Olen tuskin koskaan halunnut itse tulla suomalaiseksi, mutta kukaan ei ole älynnyt siihen liittyvän mitään huolestuttavaa, koska omasta taustastani vain neljännes on pakolaisperäistä, ja sekin suomenkielistä pakolaisuutta (tosin alueelta, joka ei tarkalleen ottaen ole koskaan kuulunut samaan hallintopiiriin Suomen kanssa vaan on niputettu enemmän Baltian kanssa yhteen). Siten menen nätisti suomalaisesta, nimikin on kotoperäinen enkä näytä joukosta erottuvalta. Mutta ei,  ei se ole mikään itsestäänselvyys, että täällä asuvat kotoperäisiltä vaikuttavat tai jopa kotoperäiset kersat haluaisivat mennä suomalaisesta. Meille se ei vain ole mikään iso juttu, koska kukaan ei keksi ruveta epäilemään mitään: saamme sen luokituksen automaattisesti. (Sitä juuri tarkoittaa etuoikeus;: ei tarvitse haluta, ei tarvitse ottaa kantaa, ei tarvitse huolehtia tai pohtia koko asiaa.)

Rasismintutkimus kehysti etnisen identiteetin aika pitkälti vastareaktiona kohdattuun rasismiin: jos suomalaisuus ei houkutellut, se johtui varmasti tästä kohtelusta. Nuorten omat huomautukset oman etnisen identiteetin tärkeydestä ja heidän ylpeästi ja haukkumisesta huolimatta kantamansa etnisyyden symbolit (tietty tapa tervehtiä, tietynlaiset vaatteet, puhuminen äidinkielellä milloin mahdollista) tulivat tarkastelluksi ehkä turhan paljon tästä näkökulmasta. Tietysti rakennettaessa tutkimusta on tärkeää ryhmitellä havainnot tietyn viitekehyksen mukaan, mutten voinut täysin nielaista tämän kaiken siinä mitassa reaktiivisena näyttämistä. Pohdin itsekseni, että ainakin itsessäni on tiettyä ylpeyttä niistä asioista, joiden vuoksi en istu muottiin, ja niiden esiin tuominen käyttäytymisen tasolla saattaa tuntua hyvinkin tärkeältä. Toki ulkomailla eläminen tekee hyvin tietoiseksi siitä, mistä on kotoisin ja miten asiat siellä mielletään. (Tai jopa kouluun meneminen tekee hyvin tietoiseksi siitä, miten asiat on kodissa järjestetty. Esimerkiksi se, että koulussa syötiin lihaa, oli minulle suuri järkytys. Että piti syödä nopeasti, ettei ruoasta nautiskeltu vaan ihanteena oli hotkia kuin koira, mutta ehdottomasti haarukalla ja veitsellä, koska pelkällä haarukalla syöminen oli jostain syystä luokiteltu sivistymättömäksi.) Tietoisuus on kuitenkin vielä vähän eri tason asia kuin se, että haluaa ilmaista kuuluvuuttaan johonkin tai kotoisuuttaan jossakin - jopa sillä uhalla, että siitä tulee sanomista. On kohtia, joissa eron tuntee hyvinkin vihlovana, mutta teeskentelee uskottavasti, ettei tunne mitään sellaista. Ja on ihmisiä, jotka valitsevat tämän strategian useimmissa tilanteissa. (Minua kiinnostaa, miksi toinen haluaa ilmaista erilaisuuttaan ja toinen piilottaa sen.) Jos sanomista on tullut vuosien varrella aika tavalla, on jossain vaiheessa toki aika vaikeaa sanoa, mikä kaikki on reaktiivista ja provokatiivista ja mikä kaikki ylpeää itsen ja omien luontumusten kantamista. Vuosien varrella itsestä ja omista luontumuksista on kenties muodostunut kuva, jossa yksi aika olennainen seikka on juuri se, ettei halua antaa toisten odotusten lannistaa itsessään niitä asioita, joita haluaa tehdä ja ilmaista.

Pidin kyllä rasismitutkimuksesta muuten kovasti. Minulle siinä suomalaisuuden vastenmielisyydessä ja vierasperäisten syrjinnässä ei ollut kauheasti uutta ellei ehkä lasketa sitä, etteivät tietyt asiat näy paljonkaan muuttuneen vanhempieni kouluajoista. Kuten vaikkapa venäläisiin kohdistuvat epäluulot. Toisaalta siinä oli paljon uutta, kuten argumentteja siitä, miksi maassa maan tavalla saattaa olla huono periaate, olkoonkin, että siihen vedotaan muuallakin. Eihän yleinen idioottimaisuus voi olla mikään peruste sille, ettei itse edes yritä jotain parempaa. Toisten käytäntöjä on paha mennä arvostelemaan, mutta omaa tonttiamme voisimme kyllä myllertää ja huolella.

Totesin livahtaneeni kuin koira veräjästä etnisyyden suhteen. Epäilyksistä vapaana olen saanut mieltää itseni muuten kuin etnisiin luokkiin vedoten. Eläimeksi, helsinkiläiseksi, ihmiseksi, eurooppalaiseksi. Vaikka ehkä se kaikki on vain odottanut tuloaan syrjässä ja nyt vyöryy päälle. Mietin monta kertaa, miksi ihmeessä tartuin koko etnisyyden teemaan. Okei, näin lehtijutun ja provosoiduin. Näen monia muitakin lehtijuttuja enkä provosoidu tarttumaan aiheeseen. Nyt provosoiduin. Miksi? Halusinko muistaa jotakin tiettyä, minkä tajusin jollain tasolla muistavani? Ajattelinko artikkelia lukiessani sitä, miten isoäiti oli halunnut opettajaksi (ja hän olisi epäilemättä ollut hyvä siinä) mutta ei täällä tietenkään kelvannut sellaiseen koulutukseen vaan kouluttautui ompelijaksi, mutta eihän hän täältä töitä saanut, koska oli pakolainen, suomenkielestään huolimatta epäilyttävä ja erilainen, ryssitelty mennen ja tullen? (Oikeastaan vasta viime vuosina olen tajunnut, miten erityinen ihminen isoäidin ainoa kunnon ystävä Kukkosen Eeva on ollut. Hän on ollut siinä yhteisössä ainoa, joka on luonut tasavertaisen ystävyyssuhteen isoäitiin.) Tietysti olen pohtinut näitä asioita joskus ennenkin, mutta keveämmin, miettinyt hiljaa, miltähän se oikein mahtaa tuntua, kun jonkun suku on ollut vuosisadat tietyllä alueella ja niillä on siellä sukutiloja ja kaikkea sellaista. Varmaan se on jotenkin erilaista, mutta en oikein saa kiinni, miten. Isänäidin suku on ollut paikallaan, ja heissä se näkyy jonkinlaisena kärkevänä varmuutena siitä, miten asiat kuuluu tehdä, keiden kanssa sopii liikkua, itsestäänselvyyksien määränä. Heillä on vankkumaton hierarkioiden taju. Heitä on hyvin vaikea ymmärtää. Mutta olen varovainen samastamasta heidän asennettaan paikallaanpysyvyyteen, koska voihan siinä olla paljon muutakin takana.

Oikeastaan sekin on hieman hassua, miten voimakkaasti miellän itseni helsinkiläiseksi, aloin miettiä kurssin kuluessa. Helsinkiläisyyttäkin on niin monenlaista! Ja joka tapauksessa olen ensimmäisen polven helsinkiläinen. Syntynyt täällä, vanhemmat muualta. Täällä on ystäväpiiri, mutta sen koossa pitämisessä pitää olla itse aktiivinen. Ei ole mitään sellaista suurempaa yhteisöä, johon kuuluisi itsestäänselvästi. (Vanhempani eivät näe ketään vapaa-ajallaan paitsi joskus harvoin sukulaisia, mutta viime aikoina on käynyt selväksi, että isän puolet sukulaiset ovat monesti kokoontuneet heitä kutsumatta, mikä hämmentää heitä, koska heidän sukulaisuuskäsityksensä ei ole antanut heidän olettaa niin käyvän. Minun on helppoa arvailla selityksiä tälle - luokka ja koulutustaso, esimerkiksi, niiden mukanaan tuomat erot tavassa olla tekemisissä toisten ihmisten kanssa. Sekin, ettei ole mökkiä, jonne voisi kutsua vastavuoroisesti kylään. Tämän kuvion tajuttuani olen tietysti yrittänyt käydä entistä enemmän vanhempien luona.) Ehkä se helsinkiläisyys on kohdallani vain sitä, ettei ole muutakaan. Ei ole mitään mökkiä, sukutilaa tai mummilaa. Ei ole mitään paikkaa, minne mennä tai minne mennessä ihmiset voisivat äkätä, kuka ja kenen sukua olen. (Sain itseni tästä kiinni kirjastossa yhden tytön hakiessa noutokirjaansa - spekuloimasta, onkohan hän tietylle professorille sukua, ja miten se mahdollisesti näkyy. Tulin vähän surulliseksi tajutessani, että suurimman osan kirjannoutajista kohdalla en katso yhtä kiinnostuneesti, mitä aineistoa he ovat varanneet.) Kaikki, mihin voi mennä, on Helsingissä, ja julkista tilaa.

Niin se on taatusti myös useilla niistä vierasperäisistä koululaisista, joita täällä on. Itse hätkähdin hieman heidän määräänsä - 17,5 prosenttia peruskoululaisista.

Sekin on hurjaa, miten arvaamatta tuo etninen identiteetti voi muovautua. Kuka olettaisi, että jos jossakussa on neljännes jotain etnistä identiteettiä, syntyykin edes hatara identifikaatio siihen neljännekseen sen kolmen neljänneksen sijaan? Kai se on pitkälti kiinni siitä, kenen sukulaisen kanssa synkkaa parhaiten tiettyinä vuosina. Kuka jaksaa antaa olla se, joksi itsensä silloin kokee. Antaa kokea asiat niin kuin kokee, ensin, ennen kuin kysyy, voisiko sen kokea toisinkin. (Tai sanoo, että pitäisi kokea jotenkin aivan toisella tavalla, koska maailma arvostaa sitä toisenlaista kokemisen tapaa enemmän.) Isoäidin hautajaisissa oli Inkerinmaan lippu. Juttelin isoäidin veljen kanssa pitkään, ja isoäidin ainoan ystävättären. Kirjoitin hautajaisten pohjalta novellin, mutta siinä en tainnut käsitellä mitenkään etnisyyttä. En ollut vielä lähtenyt etsimään sitä mistään, se oli vain puuttuva pala. Aukko. Aukko se varmasti edelleenkin eniten on. Ei siihen ainakaan suomalaisuus sovi palana. Ei minusta ole vaatimaan ketään käyttäytymään maassa maan tavalla, koska en ole koskaan havainnut täällä olevan sellaisia maan tapoja, joita neuvoteltaisiin ensin yhdessä vetoamatta sellaisiin sanoihin kuin "perinne". Ei siihen oikein inkeriläisyyskään sovi, koska olen tuntenut lähinnä isoäitini ja vaikka ne häneen liittyvät asiat ovatkin painottuneet kokemuksessani painavammin kuin moneen muuhun liittyvät asiat, meidän vuorovaikutuksemme loppui silloin kun hän kuoli. Ehkä, jos etnistä identiteettiäni joskus kysyttäisiin, vastaisin totuudenmukaisesti: sutermullukka. Eivät ne sellaiset kansallisuussanat vain oikein sovi minuun tai minä niihin.

Niin että olin aika hämmentynyt aiheeni kanssa. Miten nyt semmoiseen tartuin? Jouduin sitten lukemaan näitäkin artikkeleita, joissa käsiteltiin etnisen identiteetin kehittymistä ja siihen sitoutumisen tärkeyttä. Miettimään, voiko sitä kompensoida jollakin. (Ei, en ajatellut kirjoittamista, vaan voimakkaampaa kiinnittymistä muihin identiteettiluokituksiin.) Toisaalta kaihosin jotain yhtenäistä, toisaalta tajusin, että se on täysi mielikuvitusprojektio, ja sitten pidin tietysti kovasti antirasismikasvatuksen ajatuksesta, että kaikki voisivat yhdessä tutkia, mitä se suomalaisuus tai jonkinmaalaisuus nyt itse asiassa oikein onkaan. Täällä tietysti suomalaisuus, etupäässä. Ehkä sitäkin voi pitää jollain tavalla kiinnostavana asiana, ettei onnistu pitämään itseään suomalaisena, vaikka on sitä enimmäkseen perimältään.

Ja kaiken aikaa oli läpielettävä niitä muistikuvia ja unia, jotka tulvivat kysymättä. Isoäiti seisoi unen kynnyksellä odottamassa, ojensi pisamaista kättään. Tule. Tuoksui sateelle tai ukkosta edeltävälle, hapankaalille emaliastiassa, nokkosille käännetyn vakan alla. Näin unessa nuoren isoäidin palaamassa kotoa saksalaiseen kartanoon, laittamassa vahingossa sammakon paitansa sisään. Kirkasvetisiä puroja, lehtoja. Kasveja joiden osia voi syödä nälänhädän uhatessa. Älä vunukka lue sitä kirjaa, opetellaan lisää kasveja. Ei sitä koskaan tiedä, milloin sinun pitää lähteä. Unessa minun pitää lähteä, on opeteltava nielemään sahanterää. Unessa kysyvät, olenko kettu vai koira. Ketut aiotaan teurastaa. En tiedä, kumman vastaisin, molemmat ovat totta ja valetta. Tuoksuu sateelta, maa anturoiden alla on täynnä vanhaa tiiltä, se on uponnut polkuun niin että voisi kuvitella lentäneensä pyörremyrskyn kuljettamana toiseen maailmaan, mutta ei, vastausta odotetaan. Herään hikisenä ja kauhusta jäykkänä. Valveessa, esseen ääressä, kuulen äkisti airon loiskahduksen, Kalliossa, kerrostalon viidennessä kerroksessa. Haistan kielosaippuan. Annan sen kaiken tulla, istun hetken hiljaa silmät kiinni ja avaan sitten silmät ja katson uudestaan artikkelia. Aivan niin, tässä kohden. Sommittelen tämän löydöksen tuon viereen. Sillä tavalla käy selväksi, ettei vallitse ihmeempiä yhteisymmärryksiä.

Esseestä tulee samaan aikaan määrätietoisesti aiheessaan pitäytyvä ja avoimet kysymykset salliva. Osoitan arkailematta, mikä kaikki mättää, mutta myös kysyn kysymistäni asioita. (Rakenne jää löyhemmäksi kuin haluaisin, koska aika loppuu kesken.) Useimpia kysymyksiä en kirjoita esseeseen, koska ne ovat omia kysymyksiäni. Ne eivät liity esseeseen yhtään mitenkään paitsi sitä kautta, että ylipäänsä päätin poimia tämän teeman muiden joukosta. Ja ehkä sitä kautta, etten voi uskoa täysin rasismintutkimuksen enkä etnisen identiteetin tutkimuksen näkökulmaan, vaan haluaisin jotain niiden väliltä, jotain paljon sotkuisempaa ja siksi todenmukaisempaa, ainakin jos aletaan miettiä, mitä tutkimuksen pohjalta olisi järkevää tehdä aivan käytännön tasolla. Kirjoitan tyytymättömyyden auki, mutten perustele sitä tietenkään millään muulla kuin yleisemmästä näkökulmasta esitetyin epäilyin minkään yksittäisen lähestymistavan riittävyydestä näinkin monimutkaisessa asiassa.

Viimeisellä kurssin kokoontumiskerralla olen jo aivan uuvuksissa siitä kaikesta. Unista, airojen äänistä, sateen hajusta. Esitämme toisillemme tekeleemme. Kaikki saavat hyvät aplodit. Koetan päästä tematiikasta irti, mutta se hiipii siihen, miten puhun ystävien kanssa, mitä ja miten kuulen ja näen. Se suuntaa huomiotani, sanoisi Mead. En pidä siitä, että huomitani suunnataan. Se kaikki on vain läpielettävä. Lakkaako se ikinä palaamasta takaisin? Ehkä ei. Tapahtuuko jossain vaiheessa niin, että astun tiettyjen kysymysten ääreen ilman painajaisia? Ehkä, ehkä ei. Ei kai sellaista voi ennustaa. Jossain vaiheessa lakkaan kuitenkin näkemästä näitä unia, niin on ennenkin käynyt. Mitä ne koettavat sanoa? Etten ole yhtä enkä toista? Hyvä niin, mutta ei ole kukaan muukaan, jos tarpeeksi pitkälle tongitaan. Että on väärin, että sellaiset erottelut perustana ihmisiä kohdellaan eri tavoin? Toki. Sitä on vaikeaa osoittaa käytännössä, sitä kohtelua, se näkyy ehkä tilastoissa, ehkä tarkoissa tilanteiden analyyseissa, mutta tuskin on intentiona kellään tolkun ihmisellä. Osa siitä kohtelusta on näkymätöntä sen kohteillekin ja jopa heidän itsensä pönkittämää, kuten vaikkapa mustien brittiopiskelijoiden omaksumissa opiskelustrategioissa, jotka saivat heidän olemaan pyytämättä luennoitsijalta apua, mikä taas johti siihen, etteivät he ratkaisseet vaikeimpia kurssien tuottamia ongelmia ja saivat sen seurauksena huonommat arvosanat. Kukaan heistä ei valittanut syrjinnästä, silti he käyttäytyivät tässä suhteessa aivan eri tavalla kuin valtaväestö. Jotkut tutkijat liittävät tämän aiemmin koulussa opittuihin oppimisstrategioihin ja oikeutettuuden tuntuun. Jos on tullut kohdelluksi tyhmänä, pitää itseään tyhmänä ja epäilee oikeutustaan opiskella, ei ole vaatimassa tukitoimia ensimmäisenä. Miten tällaisiin asioihin voi ylipäänsä puuttua?

Koettamalla antaa toisille tuntua oikeutuksesta? Tukemalla heitä? Jakamalla naamastossa Paolo Coelhon sitaatteja siitä, miten jokainen voi tulla juuri siksi, miksi haluaa. (Joo, osaan kyllä joskus ironiankin, kun tarpeeksi ärsytetään. Anteeksi.) Koettamalla muistaa verrata itselleen antamiaan ohjenuoria niihin, jotka suo niin innolla ja epäröimättä toisille? Koettamalla tutkia, milloin ei toimi aivan tasavertaisesti? Milloin käyttää kyynärpäitään? Milloin ei halua antaa itselleen sitä, minkä soisi kaikille muille, "koska se tuntuu väärältä"? Väärältä, kenen mielestä? Mistä tulee se tunne, että esimerkiksi minun olisi väärin hakea apurahaa, koska pystyn tekemään työtäkin (no, tällä hetkellä pystyn tekemään sitäkin rajoitetusti tuon käden takia), kun suurin osa tuttavapiiriäni ei näe siinä mitään arvelluttavaa, että he hakevat apurahoja? Ovatko ajatukseni tai tekeleeni oikeasti niin paljon huonompia kuin heidän? Ei, sitäkään mieltä en ole. Vai onko apurahasysteemi yleensä järkevä, tarvittaisiinko mieluummin perustulo, jotta jossain vaiheessa omaksuttu oikeutuksen tuntu ei erottelisi jyviä akanoista? (Akanat tässä ihmisinä, joiden on syystä tai toisesta vaikeaa kehittää oikeutuksen tuntua.) Kaikkea tällaista myllää ajatuksissa. On hieman hankalaa, ettei ole mitään terveen järjen mittatikkua, jota vasten ajatukset voisi venyttää. Ei ole ketään puolueetonta. Voisi olla keskustelu, mutta se kuulostaa ainakin vielä hieman pelottavalta, koska tietää aiheesta niin vähän. (Toisaalta epäilen, tokkopa ymmärrän siitä koskaan tarpeeksi tuntiakseni itseni keskusteluun tarpeeksi asiantuntevaksi. Huono juttu; koetan keskustella siitä huolimatta, mutta se tuntuu äärettömän uhkaavalta jopa läheisten kanssa.)

Ei auta kuin kestää tätä kaikkea, kunnes se vaimenee, kun parannun hieman. Oletan, että kunhan pääsen taas liikkumaan ja ulkoilemaan, mielialani kohenee huomattavasti eivätkä kysymykset nosta esiin sellaista kasaa kuonaa, kipua ja epäilyksiä. Opettaja kirjoitti oppimispäiväkirjaani, että omakohtaisia kokemuksia näistä asioista voi käyttää hyödykseen - niiden avulla voi haistaa palaneen käryä, koska tietty perusherkistyminen sosiaalisille epäoikeudenmukaisuuksille ja sille, miltä ne saattaisivat näyttää, on olemassa. Ehkä näin. Mutta toisinaan on hetkiä, jolloin toivottaisi mokomalle laahukselle näkemiin ja ajattelisi vain toisten ongelmia toisten ongelmina. Ei omina ongelminaan. Siitäkin huolimatta, että se juuri on se, mitä ei saisi toivoa: irtisanoutumista siitä, mikä on yhteistä ja mikä kernaasti heijastetaan vain alemmin arvostetun ryhmän, tai vielä nurjemmin, siihen ryhmään leimattujen yksilöiden pulmaksi. Muuta mieltäsi, niin maailma muuttuu - ihan totta, mutta joskus kyllä tarvitaan vetoapua toisaalta. Mielen muuttaminen ei käy ihan käden käänteessä ja harvemmin yksin. Jos on rakentanut tuttavapiirinsä siten, että muut sen jäsenet ajattelevat perustavanlaatuisista asioista kovin samalla tavoin, muuttuminen voi olla melkoisen rasittavaa ja vaatia myös ystävien vaihtamista. Ei - minusta ei saa kovin helposti tee se itse -ideologian puolestapuhujaa. Itse olen ollut onnekas, koska suurella osalla tuttavapiiristäni on niin erilaiset intuitiot eri tilanteiden selittämisestä. Jos muutun, tuskin kovin moni haraa vastaan. Ja silti muuttuminen on hidasta ja ontuu.

Avaamalla itseni kaikille muistoille ja unille opin syvemmin ja merkityksellisemmin. Ja hitaammin. Se vie aikansa, tekee joksikin aikaa alakuloiseksi. Kysyn itseltäni, kummasta haluan tehdä gradun - se pitäisi aloittaa syksyllä - , sellaisesta aiheesta, jossa voin briljeerata kivulloisen ulkopuolella ja ärsyyntyä argumenteista puhtaasti niiden rakenteellisen heikkouden vuoksi, vai sellaisesta aiheesta, jonka kanssa läpielän vaiettuja kohtia välillä aika kivuliaastikin mutta koen samalla puuttuvani johonkin, joka voi olla aika oleellista monen ihmisen kokemuksen ja elämänpolun kannalta. Vastaus ei ole mitenkään itsestään selvä. Enkä oikeastaan edes toivo, että olisi. En ehkä tunnistaisi itseäni, jos se olisi. 

Hyvän kirjan merkki

Luen opusta toiseen kertaan ja on kuin edellistä kertaa ei enää olisi. Vaikka tietysti se häämöttää jossain, minne en näe - valmiudessa tarttua lauseisiin, esimerkiksi. Innostun taas, mutta myös kysyn kysymistäni.

Mitä enemmän olen opiskellut, lukenut, keskustellut, sen enemmän alan kallistua siihen, että hyvän kirjan merkki on tietty levottomuus ja uteliaisuus ja innostus. Ei se, että se tuntuu luotettavalta rakennelmalta, jonka kuistilla voi istua silmäillen vilinää toisaalla. Ei, ei. Pikemminkin hämmennys, rakennuksen katoavuus, kun sen sisään astuu: se olikin pelkkä optinen illuusio, tai kielellinen illuusio, ja jokainen yritys kairata seinähirsistä näytepalaa päättyy tyrmistykseen siitä, ettei hirsiä pysty koskettamaan eikä käsittelemään.

Ja silti illuusioon voi astua, ja sen lävitse voi kävellä. Sen läpi voi myös katsella, mutta ei se kannattele.

Leijun ilmassa ja mietin, miten vastata kysymyksiin, sitten kun tentti tulee. Lauseet merkitsevät niin eri asiaa itselle, lopulta, niitä lukee aiempien oivallusten lävitse. (Ja entä sitten vaikka kirjassa sanotaan juuri niin - en voi eritellä tentissä, miten teemaa käsitellään toisen katumukseen pakottamisen yrittämisen kautta Coetzeen Häpeäpaalussa. Tai ehkä voin. Riippuu kysymyksestä. Olen ennenkin heittäytynyt häpeämättä ruotimaan asiaa juuri siltä kantilta kun katson sitä voitavan valottaa parhaiten.)

Ei sen ole oikeastaan väliä. Toivon, että käsi olisi muutaman viikon päästä siinä kunnossa, että kykenen käyttämään hyväkseni opintosihteerin ystävällistä tarjousta tehdä tentti koneella - käsin kun en sitä pystyisi tekemään.

Hauskaa saada lukea uudestaan hyviä kirjoja.

Nyt niitä taustoittaa se hiljaisuus ja rauha, jossa olen kulkenut kesän ajan. En tiedä, olenko ansainnut tai tarvinnut sitä, mutta vaikuttaahan se.

Lyhyitä hajatuksia

Kirjoittaminen on toisaalla, koska ei ole konetta eikä nettiä. Tai oikeastaan hain kämpille koneen, mutta tulen sinne aina vasta myöhään illalla ja sitten ulkoilutan koiran, teen ruokaa, syömme, nukumme. Aamulla lähden taas. Ei ole mitään paikkaa, paitsi yliopiston tietokoneluokat, joissa voisi avata alustan ja kirjoittaa. Kuten nyt.

Yleensä tietokoneluokassa ei tule kirjoittava olo, koska koneita on niin vähän. Joku seisoo melkein aina jonossa. Ei siinä tee mieli kirjoittaa blogia, kun jonkun essee seisoo ja odottaa.

Kevät tuntuu jo aamuissa. Kävelen koiran kanssa hevoskastanjakukkulan ympäri, aurinko leikkaa viiruja taloihin. Katonharjoilta pyörteilee lunta. Kaarevalla kujalla lentokoneen valkoinen hahmo työntyy sitkeästi ilman läpi. Näyttää siltä kuin se etenisi luonnottoman hitaasti.

Minun piti olla sotkeentumatta filosofisiin peruskiistoihin, mutta näyttää siltä, että viilaan seminaarityötäni entistä enemmän niiden suuntaan. Tai oikeastaan, sen väärinkäsityksen suuntaan, että niihin pitäisi aina joka työssä ottaa kantaa ja osallistua. Tuntuu hupsulta ja taitamattomalta, että näin sanoessani minun on itse mentävä sinne kaivon pohjalle, otettava sieltä huudellen kantaa, tehtävä juuri se, mikä yleensä on mielestäni ääliömäistä. Mutta sanon: Jospa se olisi sitten käyty kaivo. Josko sinne ei enää sen jälkeen tarvitsisi edes vilkuilla.

Palaan toisin sanoen siihen kysymykseen, jota sivusin luonnontieteiden kohdalla filosofian kandintyössä ja johon minua yritettiin työntää (epäonnistuneesti) gradussani. Nyt palaan siihen halulla.

Mutta epäröin olevani jonkin sortin seinähullu. Miksen voi kirjoittaa siistiä pikku raporttia jostakin tai vain tuhahtaa "ääliömäistä" ääliömäisyyden nähdessäni? Taistelukala, sanon itselleni. Lempeästi.

Kaikki on niin auki, jos opintoja (tai siis esseiden kirjoittamisen käytännön tasoa) ei lasketa mukaan. Miksi rasitusvamma temppuaa edelleen? Mistä tietää, ovatko tiettyyn suhteeseen osallistuvien ihmisten toiveet niin etäällä toisistaan, että suhde nielee voimia niiden vahvistamisen sijaan? Onko enemmänkin ihmisiä, jotka eivät osaa nimetä tietystä suhteesta niitä kuvia, jotka auttavat ponnistelemaan kriisikohdissa? (Minusta se kuulostaa uskomattomalta, mutta ihmisten kanssa keskustellessa alkaa aika nopeasti uskoa siihenkin, mikä tuntuu uskomattomalta.) Millä lopulta on väliä?

Kuuntelen ihmisiä salaa samalla kun syön tai mietin. He puhuvat kummallisia, kuten että viime aikoina kaikki on suututtanut. En muista, että minusta tuntuisi siltä kuin ehkä vartin kerrallaan ja niitä varttejakin tulee aika harvakseltaan (ja aina samasta syystä: kriiseilen sen suhteen, vahingoittavatko ihmissuhteeni niiden molempia osapuolia). Ehkä suututus on suojamekanismi? Luin Tunnit, niitä naisia ei suututtanut. Ne vain olivat ihottomia. Kaikki porautui suoraan lihaan. Joskus on sellainen olo.

Luin myös Jeanette Wintersonin kirjan Why be happy when you could be normal. Siinä oli niin paljon tuttua, että välillä paruin lohdutomasti. Vai ehkä juuri lohdullisesti? Paha sanoa. Mutta oli vaikeaa lopettaa itkemistä. Kirjassa käsiteltiin pakkomiellettä rakkauteen. Aika monella tuntemallani ihmisellä on sellainen. Minullakin. Kauhistuttava epävarmuus siitä, onko se, mitä tuntee, jotenkin vahingoittavaa tai väärin tai vammaista. Osaako rakastaa. Saako rakastaa. Ja sitten siinä kirjassa asia kääntyy lopussa päälaelleen: ehkä ongelma ei olekaan se, osaako rakastaa, vaan se, osaako olla rakastettavana, ottaa vastaan rakkautta. Se pisti miettimään tapaa, jolla olen lähtenyt suhteista. Olen hämmästynyt sitä, jos toinen itkee ja kipuilee, kaiken sen suhteessa olemisen välinpitämättömyyden jälkeen. (Ja jos toinen ei itke eikä kipuile, se hakkaa koko torsoon jääkiiloja, on vaikeaa hengittää kiinteytynein keuhkoin, tajuaa sen kauhistuttavan tosiseikan, että on hullumpi kuin kuvittelikaan, että kuvitteli vain, että toinen - että toinen mitä, kysyn, eikä se ole aivan selvää - että toinen välitti, tämä on ensimmäinen sana, mutta ei se ilmaise hyvin, kyllä toiset välittävät, tiedän sen, ehkä on parempi sanoa, että toinen tarvitsi itseä. Kummallinen halu: ei vain olla kaivattu ja rakastettu ja välitetty vaan myös tarvittu. Jostain syystä se sattuu, ettei itseä tarvita. Ettei joku toinen tarvitse itseä. Kummallista.)

Eilen näin, miten katonharjan yli tipahti suuri, raskas lumilapio terä edellä katuun. En jäänyt sen alle, selvähän se. (Kirjoitan tätä tietokoneluokassa yhtenä kappaleena.) Mies ja mopsi, joita lähemmäs lapio tipahti, kavahtivat taaksepäin kuin näkymättömän aallon heittäminä.

Nyt on mentävä. Seminaari. Minulla pitäisi olla tuloste mukana ja sitä tulin tulostamaan, mutta tulostin on epäkunnossa.

Menen papereitta. Mietteliäänä.

Hiljaisuusmyrsky

Saatuani palautettua viimeisen esseen nukun kerrankin pitkään. Kivut katoavat. Sitä kestää muutaman päivän.

Asunnon ostaminen on siirtynyt keskelle lomaa ja saa käänteitä, joiden edessä kaikki lomamaisuus karisee päivistä ja öistä. Äiti saa minut itkemään syntymäpäiväpuhelussaan; ei liikutuksesta vaan siitä syystä, etteivät he näemmä koskaan onnistu hyväksymään muita toimintatapoja kuin omiaan. Olen niin väsynyt, että isken luurin korvaan tai oikeammin pöydälle - Vompsu poimii sen siitä ja jatkaa keskustelua loppuun saakka, siihen saakka, että sanon kaikkeen, etten välitä, ei sen ole väliä, rahaahan se vain on, joo anna mennä vaan. Vanhemmat pitäkööt päänsä ja toimintatapansa, en enää jaksa sanoa mitään heille. He lakkaavat soittamasta minulle ja soittavat vain Vompsulle, mikä on tietysti ihan oikein - en vastaisi kuitenkaan puhelimeen, hoitakoon Vompsu heidät.

Sisko kysyy, mikä päivä tulen jouluna käymään vanhemmilla. Vastaan, etten tiedä, tulenko. Tuleeko siitä vain pahaa mieltä kaikille? Katsotaan nyt, kirjoitan. (Siskon kanssa kommunikoimme lähinnä naamastossa.)

Pelottaa mennä pankkiin. Pelkään monia asioita. Että alan itkeä lohduttomasti enkä pysty lopettamaan (enkös ole tehnytkin niin jo monena päivänä, kyllä vain, vasta parikymmentä minuuttia vesijuoksemista onnistuu keskeyttämään itkemisen ja jos juoksee tunnin, vähitellen sen on lähdettävä tästä), että alan kirkua, että minun pitää puhua enkä suostu, että yksinkertaisesti jotenkin halkean tai räjähdän enkä vain kestä. Kuule, ne on nähneet pankeissa kaiken, sanoo ystävä. Niin varmaan, sanon. Yhtäkaikkisesti minusta tuntuu, että ottaisin mieluummin tulimyrskyn kuin tämän kaiken. Etten vain kestä. Ettei se ole mitenkään mahdollista. Joten että tulimyrsky ehkä olisi jännittävämpi ja takaisi, ettei tarvitse kestää kestämistään tai kohdata sitä, ettei kestä.

(Mitä muuten tarkoittaa, ettei kestä? Olen kestänyt kaikki ne asiat, joita en ole kestänyt, ihan mainiosti. Olen saattanut itkeä ja olla itkuinen viikkokausia mutta aina se on mennyt ohi.)

Kävelemme pankkiin, onnistun pysymään miltei hyväntuulisena virkailijan kanssa, hänessä on jotain ronskia ja melkein röyhkeää ja hän vaikuttaa tolkun ihmiseltä myyntitykin sijaan. Kun isän kerrotaan saapuneen, nieleksin vähän onnettomana; me emme ole vielä valmiita joten toimistotyttö lähetetään tarjoamaan isälle kahvia. Ikään kuin isä sitä tai teetä joisi, niin kuin minäkään en tee. Siitähän sitä vasta soppa syntyisi, välähtää huvittunut ajatus kaiken muun lävitse. Isä väittää kahvin ja teen närästävän, minusta vatsakipua (joka on varsin todellinen kyllä) paljon pahempi pulma on vireystilan nousu entisestään. Pelottaa vähän kohdata niin kiivas ihminen, etenkin nyt kun emme ole puhuneet toisillemme. Mutta sitten kun näen isän istuvan pienenä ja harmaana ja vähän kumarana hienolla jugendsohvalla, vähän likainen muovikansio käsissään, miten voisin olla vihainen? Ei hänkään ole ottanut kahvia tai teetä. Eikä halua skumppaa kauppojen synnyttyä, kuten en minäkään.

Ylipäänsä, on vaikeaa olla vihainen millekään tuntoiselle olennolle. Me olemme kaikki niin hauraita ja osaamattomia, hupsuja ja naurettavan lannistumattomia. On helppoa olla vihainen normaalille, valmiiksiannetulle, pureksittomalle mallille, johon toiset olettavat itsen kernaasti ahtautuvan, mutta ihmisille ei ole helppoa olla vihainen, eikä eläimille. En vain osaa! Miten se tehdään? Olisiko siitä jotain hyötyä? Jotkut väittävät, että siitä voi olla hyötyä puolensa pitämisessä, se varmaan pitää paikkansa, joskus olisi viisaampaa sanoa seis kuin ymmärtää ymmärtämistään, mutta miten opitaan sanomaan seis, opitaan halveksumaan vähän likaista kansiota ja painunutta ryhtiä sen sijaan että ne tulkitaan merkeiksi siitä, ettei toinen hyvänen aika tarvitse vihaista lähestymistapaa vaan aikaa ja armoa? Me naurettavat pikku apinat kahleitamme helistelemässä...

Joudun lähtemään neuvottelusta kipinkapin töihin. Ei minun tietysti sinä päivänä pitänyt mennä töihin, mutta kun. On vaikeaa sanoa seis toisten tarpeille. Tunti sinne tänne. Entä sitten - kuka minun kehoani ja aikaani muka tarvitsee sen puolitoistatuntisen niin kipeästi? Minä itse vai? Tuskinpa. Neuvottelusta lähtiessä isä huikkaa, mikä päivä tulen heille syömään ja jouluilemaan. Lupaan soittaa  ja pyyhällän eteenpäin. En ole vielä saanut soitettua, koska pankkitilanteen pelot ovat läsnä edelleen käsinkosketeltavina. Ja ne vuotavat kaikkialla muuhunkin.

Koetan tolkuttaa itselleni, ettei minun tarvitse eikä etenkään kannata päättää asioista nyt. Ei ainakaan isoista asioista. Että olen vain liian poissa tolaltani, liian väsynyt, ehdin päättää myöhemminkin. Että on muistettava, että kaikki näyttää toistaiseksi liian vihamieliseltä ja vaikeasti kestettävältä johtuen siitä tilasta, johon olen kummallisesti jalkautunut. (Miten ihmeessä olen onnistunut kävelyttämään itseni tällaisiin tiloihin?) Asiaa ei helpota lainkaan, että Vompsu on myös pahoissa viboissa (lähinnä kai työasioista mutta varmasti asuntoasia on siinä melkoinen taakka päällä) ja puhuu
hirttäytymisestä. Hän puhuu siitä jopa esimiehelleen, joka - käsittämätöntä kyllä - toteaa hänelle, ettei tämä saa hirttäytyä esimieheltä lupaa kysymättä, sen sijaan että lähettäisi Vompsun työterveyslääkäriin. (Minä puhun Vompsulle työterveyslääkäristä ja opintopsykologista, koska minusta tuo kuulostaa mahdolliselta loppuunpalamiselta ja Vompsullahan on työsuhde, josta voi saada palkallista saikkua, pienen hengähdystauon; lääkärihän se tuon osaisi arvioida.) (Kärsin itsekin jotain ihme kriisiä tai loppuunpalamista tällä hetkellä, mutta mistä ihmeestä minä saikun ottaisin? Opinnot ja hierominenhan tuovat elämääni nimenomaan sisältöä ja turvaa.)

Onnea, sanovat ystävät illalla glögeillä ostetusta asunnosta kuullessaan. Tarvitsemmeko me lisää onnea vai onko tämä onnellinen käänne, huomaan kysyväni hiljaa. Mitä se onni edes tarkoittaa?  Helpottuuko jokin? Muuttuuko jokin vaikeammaksi? Tapahtuisiko niin, asumismuodon vaihtelua tai ei? Niin, onnenkantamoisia varmasti on hyvä olla. Kiitos, sanon. Nostan mukia, jossa on puoli desiä skumppaa. Tuntuu vaikealta niellä skumppaa.

Kirjoitin jokin aika sitten Intiaan palaamisesta ja kummasta kaipuusta avuttomuuden tuntua kohtaan. Näyttää siltä, ettei ehkä tarvitse mennä Intiaan saakka. Avaan nimittäin töissä yliopiston tietotekniikkaympäristön tenttimateriaalit ajatellen käyttäväni hyödyllisesti sen pienen ajan, joka hiljaisessa joulunalustyövuorossa jää tapettavaksi. En oikein ymmärrä tukimateriaalia, pitäisi äkkiä omaksua valtava kasa vieraita käsitteitä ja teksti tuntuu jotenkin tankealta. Rohkaisen itseäni kuitenkin monen ystävän toteamuksella, että kyseessä ovat olleet heidän opintojensa helpoimmat opintopisteet. Ei tämä voi olla vaikeaa, siis... Luettuani siirryn tekemään lähtötasotestejä, joista voi täysin pistein suoritettuina saada bonuspisteitä itse tenttiin. Monet kysymyksistäkin ovat vaikeita ymmärtää. Piirrän parista apukuvion paperille jäsentääkseni edes, mitä kysytään. Vain ihan muutamaan osaan vastauksen. Muuten googlaan, tongin tukimateriaalia ja yritän pinnistää. Siitä huolimatta virheitä piisaa. Jynssään uudestaan ja uudestaan, tuntikausia. Virheiden määrä ei vähene. Hämmennyn: Mielestäni olen selvinnyt ihan hyvin näiden koneiden kanssa tänne saakka. Käytännössä kaikki on sujunut ja olen jopa onnistunut neuvomaan asioita, jopa puhelimitse, sekä välillä kurssikavereillekin. Silti testit tökkäävät pahasti. Olenko vain liian väsynyt viikon jäljiltä? Siitäkö on kyse? Ainakin reaktio testituloksiin on aika lohduton. Vaikeaa pitäytyä itkemättömyydessä.

Siinä vaiheessa, kun itku pukkaa päälle väkisin, heitän oppimateriaalit hiiteen ja siirryn muuhun. Ei ole mitään hyötyä pyöriä epätoivossa. Palaan uudelleen, paremmissa voimissa. Joskus. Sitten kun niitä voimia riittää.

Totean ilahtuneesti jollain metatasolla saapuneeni siihen täydellisen avuttomuuden tilaan, jota kaipailin. Ihan ilmaiseksi, ilman Intiaa! Tai no, onhan tuossa tuo kymmenientuhansien eurojen laina... ei kai tämä siis aivan ilmaista ole, se on taatusti väärä sana. Mutta kuitenkin. Tuntuu, ettei ole kellekään mitään sanottavaa, etten ymmärrä kenenkään läheisteni motiiveista mitään, tai kaukaisempienkaan (onko se ihme, kun on vaikeuksia uskoa koko motiiveihin?), että maailma vain etenee jyskyttäen, tapahtuu tapahtumistaan. Että se on niin suuri koneisto, etten osaa sanoa siihen mitään tai tehdä sille juuri mitään. Että putoan. Että suurin osa maailmasta ei putoa ja sitten putoamisen ja staattisen välille virittyy hetki hetkeltä kasvava epäsuhta. Mutta se on vain mielikuva. Istun takamuksellani tuolilla kellokortin takana. Minuuttiviisari raksahtaa pykälän eteenpäin.

Mistä kaikki nämä pelot tulevat? Mistä tulee pelko avata sähköposti tai naamasto, pelko siellä odottavasta huutamisesta, johon ei osaa vastata mitään? (Ei siellä edes ole sellaista, mutta sitä yhtäkaikkisesti pelkään tällaisessa tilassa. Lainaa toisaalta.) Pelkään mennä kotiin töistä. Pelkään, mitä sitten tapahtuu. Etten osaa sanoa mitään tai sanon vääriä asioita. Hengitän sen kaiken keskellä täysin avuttomana ja puolustuskyvyttömänä. Pakottaudun hengittämään syvään alakeuhkoihin. Että tältä tuntuu, että on ihmisiä, joista tuntuu tältä, muitakin, annan sen huuhtoa ylitseni ja hengitän ulospäin jaksamista niille muille, vaikken nyt itselleni sitä jaksakaan hengittää.

Kaikkialla on hyvin hiljaista. Joulukuusen sähkövalot on viritetty tasaisesti eri puolille tuuheaa kuusta. Ilmastointi surisee. Minuuttiviisari raksahtaa taas. Sen on täytynyt raksua tällä välilläkin, mutten ole huomannut. Tarkkaavaisuuteni viiraa. Ajattelen vettä: vettä, joka oli ensin aina juomavettä tai hukkumavettä, mutta josta on tullut delfiinien leikkivettä, valaiden syvännelauluvettä, ystävällisesti tuudittava ja kannattava kuilu kuivien kaakelilattioiden kovuuden keskellä.

Olen oppinut tanssimaan arkkitehtuuria ja kiipeämään kuuhun reittäni pitkin ja tekemään kuolemisesta leikin ja naurun asian, joten, ystävä hyvä, puhuttelen itseäni, voisinko lakata kalkkunoimasta muutaman käytännön asian suhteen. Sitä paitsi, huomauttaa sisäinen sensuuri, femme fatalet ovat kauniimpia ja laihempia ja kunnianhimoisempia: minun pitää olla mukava ja kiltti ja kotoisa, koska ei minusta oikein ole seikkailuksi. Tuijotan sisäisesti sensuuria kunnes se lakkaa mussuttamasta. Hiljaa, sanon sille. Vittu tässä kohtaloihin muutenkaan uskotaan. Ryhdistäydy. Ja se hiljenee.

Hiljaisuusmyrsky raivoaa ympärillä ja sisällä. Näennäisesti täällä ei tapahdu mitään. Tulee mieleen poliisi, joka sanoo kulmat kurtussa, että tilanne on ohi, poistukaa, täällä ei ole mitään nähtävää. Kunhan normaali, tralalalalaa, normaali iltapäivä, työiltapäivä, olemme muistaneet antaa kuusellekin vettä. Hyllytettävää on kertynyt yli kärryllinen.

Vuodentaite on ohitse, pimeä alkaa hellittää otettaan. Tuntuu joulun kannalta hankalalta, että kaikki ruoka vaikuttaa jotenkin sellaiselta, ettei sitä haluaisi laittaa suuhunsa. Ja alkoholi, se myös. Se on niin ristiriidassa paikoillaan pyörteilevän, tempovan hiljaisuuden kanssa.

Kahden kerroksen väkeä vai miten se nyt menikään

Luen erääseen kurssiin liittyvää pakollista kirjaa. Kirjassa käsitellään oppimista. Luen erään virkkeen ja sen asiayhteyden muutamia kertoja, pysähdyn miettimään ja haluan kysyä.

Kohdassa kerrotaan Bereiterin ja Scardamalian asiantuntijuusteoriasta, ja lähilukemani virke (joka pysäytti minut liikennevalomaisella tehokkuudella) käsittelee asiantuntijoiden ja kokeneiden  ei-asiantuntijoiden työskentely-ympäristön eroa. Perusideana on siis se, että sekä aidot asiantuntijat että kokeneet ei-asiantuntijat selviävät näppärästi työnsä ongelmista, mutta asiantuntijoille on ominaista muotoilla ongelmat siten, että niiden ratkaisu kasvattaa heidän asiantuntemustaan ja sen myötä heidän ymmärryksensäkin syvenee. Kokemus luo kyllä rutiineita, muttei takaa vielä ongelmanratkaisun taitojen kehittymistä: kun jokin meneekin pyllylleen, ei rutiineista ole ihmeemmin hyötyä. Mikä sitten erottaa näitä ryhmiä? Kohdassa esitetään, että erottava tekijä on nimenomaan ympäristössä: rutiineihin turvautuvat ovat rakentaneet osaamistaan melko vakaassa ympäristössä, ja adaptiivinen asiantuntijuus taas kehittyy vain ympäristössä, joka muuttuu ja pitää siinä toimijaa koko ajan tietojensa ja taitojensa ylärajoilla.

Mutta mikä se ympäristö oikein on? Mihin se viittaa? Tuskinpa jaettuun fysikaalisten kappaleiden tilaan (johon en oikeastaan edes usko muutoin kuin kappaleista kommunikoidessani: "Voitko heittää sen kirjan tännemmäs?"; uskon ihan liikaa prosesseihin jotta mieltäisin kappaleet järkeviksi abstraktioiksi muun kuin kommunikaation tasolla; ja kuten huomaan tätä kirjoittaessani, haluan näemmä välillä kommunikaationkin tasolla tuoda esiin, että kappaleina ja olioina jäsentäminen on vain yksi mahdollinen näkökulma ja etten miellä sitä hirveän hedelmälliseksi välittömän käytännön ylittävien asioiden suhteen - mistä lisävaikeuksiin: eikö tämä miettiminenkin ole välitöntä käytäntöä. Itsereflektiossa lilliminen seis!) - ei sitä ymmärretä kai työtä tutkittaessa aivan niin tärkeäksi - ja tuskinpa myöskään mihinkään objektiivisesti tietynlaiseen vuorovaikutusympäristöön. Mutta entä jos kyse onkin siitä työtehtävien joukosta, joka koetaan välittömästi, ymmärretään (erotettuna shustermanlaisittain tietoisesta, monia vaihtoehtoisia tapoja tunnistavasta ja niistä valitsevasta tulkinnasta) tietynlaisena, tietynlaista päättelyä tai pelkkiä rutiineita vaativana? Miten muuten selitetään se, että samassa ammatissa ja työpaikassa joku pysyy joustavana, kiinnostuneena ja oppii vuosi toisensa jälkeen ja toinen alkaa jo pian kuittailla työn yksitoikkoisuudesta? (Tämä tiedostetaan monissa ammateissa... itse törmäsin ajatukseen ensimmäistä kertaa sanallistettuna jossain editoimassani psykoterapian kirjassa: ei pidä olettaa, että pitkään alalla ollut terapeutti on kokenein tai etevin - voihan olla, että hän on oppinut ensimmäiset puoli vuotta tai vuoden ja sen jälkeen vain toistanut rutiineita mitään ihmeempää oppimatta.)

Eikö silloin voitaisi sanoa, että ympäristö on jotakin melko suurissa osin kokijastaan riippuvaista? Ja jos se tosiaan on paljolti kokijastaan riippuvaista, mitä silloin tarkoittaa, että asiantuntijuus kehittyy vain tietyntyyppisessä ympäristössä? Tarkoittaako se, että sitä kehittyy vain tietyntyyppisille ihmisille, vai kenties tietyntyyppisten ihmisten ja tietyntyyppisten työtehtävien yhdistelmissä? Onko joitain sellaisia töitä, joiden luonne takaa jo ennalta, ettei todellista asiantuntijuutta voi syntyä, ei kellekään? Ja toisinpäin: onko sellaisia töitä, joiden luonne toisaalta takaa, että lähes kuka tahansa tulee savustetuksi ulos rutiiniin kernaasti turvaamisen poterostaan (ja sitten joko oppii sen olevan osa tätä työtä tai toteaa, että työ on karmiva ja lopettaa)?

En tunne kovinkaan hyvin Bereiterin ja Scardamalian teoriaa ja oletettavasti se on hyvinkin järkevä ja selittää asiat syvemmin ja sympaattisemmin kuin lyhyt viittaus siihen. Tulee vain mieleen tekstiä lukiessa, miten kaikilla mahdollisilla tavoilla tämän heidän teorioihinsa viittaavan tekstin voisi lukea, ja yksi tapa lukea tuollaista tekstiä on lukea puhe ympäristöstä puheena erilaisista työnkuvista (ehkä yhdistettynä tiettyihin henkkoht valmiuksiin). Tämä on tuttua: puhe asiantuntijuutta vaativista työtehtävistä ja rutiinitöistä. Tai kunnon duuneista ja paskaduuneista. En nyt siis halua väittää, että B & S ostaisivat tällaisen erottelun. En tiedä. Kunhan vain luen lauseen kirjasta ja tulen ajatelleeksi. (Ja tulen ajatelleeksi sitäkin, että tässähän piisaisi taas selvitettävää. On se kummallista, miten koko ajan tulee lisää selvitettävää! Ehkä pitäisi lukea vähemmän?)

Minusta nimittäin tuntuu siltä, etteivät erilaisten töiden erot teemassa rutiiniomaisuus versus ongelmanratkaisua vaativuus yllä lainkaan sellaisiin mittakaavoihin kuin joskus tunnutaan oletettavan. Tietysti tämä on poliittisesti aika ilkeä väite, koska, no, meillähän on tämä koulutusjärjestelmämme ja me nyt vaan jaamme työt asiantuntijatehtäviin ja niihin muihin. Ja se näkyy monilla aloilla palkkauksessa. Asiantuntijatehtävät mielletään usein korkeakoulutettujen hommiksi. Toisaalta olen asunut sellaisen ihmisen kanssa, joka ei ole osannut edistää korkeakouluopintojaan mutta tuntuu ratkaisevan ongelmia yhtä joustavasti ja selkeästi kuin moni tohtoristasolle edennyt. Ja toisaalta teen itse työtä, joka mielletään kauaksi, kauaksi asiantuntijahommista, ja seikkailen tuon tuosta lääketieteellisissä tietokannoissa työni takia, ja mietin kehon fysikaalisten rakenteiden erilaisia metafyysisiä kuvaustapoja ja kiistoja näiden tapojen välillä ja niiden merkitystä käytännön asiakastyön kannalta (vaikkapa jonkun kysyessä, mitä ne akupisteet ovat). (Sitä tapaa työstää toki opin yliopistossa, en hierojakoulussa. Mutta yhtäkaikkisesti: se sopii mielestäni mainiosti hierojantyöhön enkä osaa kuvitella voivani viihtyä tuossa työssä, jos mieltäisin kaikki selät vain "samanlaisiksi rutiineiksi" tai jaottelisin työstämistapaa päättäessäni, kuten yhden kollegan kuulin tekevän, asiakkaat niihin, joilla viiraa kehossa ja niihin, joilla viiraa päässä.)

Ja entä sitten, jos jonkun oppimista kiehtova ja stimuloiva ympäristö muodostuukin jostain muusta kuin työn "substanssiasioista", jos hän rakentaakin haasteensa toisaalle, vaikka toisten ihmisten inhimilliseen kohtaamiseen työn puitteissa (tätä muistan toisinaan peräänkuulutetun esim. terveydenhuollolta ja sosiaalityöltä eikä minusta se olisi huono asia monessa muussakaan duunissa)?
Voidaanko sellaisissa asioissa saavuttaa asiantuntemusta? Tunnistetaanko se, palkitaanko siitä?

Paljon kysymyksiä.

Mitähän minun pitikään kirjoittaa? Ehkä se, etten edelleenkään oikein tarkalleen ymmärrä, miksi toiset saavat työstään enemmän palkkaa (ja muita työsuhde-etuja) kuin toiset. Minun on vaikeaa käsittää sitä mitenkään oikeudenmukaiseksi asiaksi.

Ylipäänsä, koko kasvatussosiologian kurssin ajan raivosin itsekseni sen asian kanssa, miten voi olla niin, että semiprofessiot haluavat professioiksi, jos kerran professioita luonnehtii tympeä haluttomuus kommunikoida muiden alojen kanssa, oletus oman tietämyksen kaikkivoipuudesta ja kiihkeä pyrkimys huolehtia saavutetuista eduista ja pitää ammattikunta sen verran pienenä, että ryhmäkuri näissä asioissa säilyy. Minusta kun kuulosti ihan siltä, että professioituminen tyhmentää. (Tietysti myös se tyhmentää, jos semiprofessio keskittyy pönkittämään statustaan ja esiintymään professiona sen sijaan että se hakisi laajalti keskustelukumppaneita ja loisi yhteistyöverkostoja eri alojen välille.) Jos alan kuulostaa professioituneelta, potkaiskaa minua. Lempeästi, etten mene poteroon, mutta silti lujasti, jotta havahdun.

Nyt kun olen saanut napista, jatkan kirjan lukemista. Olisi hyödyllistä lukea pysähtelemättä tuon tuosta kyselemään ja kihisemään. Saisi luettua vaikka koko kirjan päivässä. Tai edes yhden luvun. (Kirjoittamisesta en valita, vaikka olen huono erittelemään sen hyötyjä.)

Toisaalta, oliko minulle johonkin kiire, johonkin oleellisempaan? Tuskin.

Parahtava naurahdus / naurahtava parahdus

Koetan saada Bourdieusta selkoa oppimispäiväkirjaa varten. (Oppimispäiväkirjaa on hankalaa kirjoittaa jos ei tunne oppineensa mitään.) Olen lueskellut kurssilukemistona saamaamme esseetä ja paria lähdeteosta ja mielestäni alkanut ymmärtää vähän, mitä setä väittää. (Sitä en kyllä ymmärrä, miksi hän niin haluaa väittää, mutta eipä ole ensimmäinen heppuli, jonka kohdalla nostan vähän toista kulmakarvaa ja kysyn, miksi ihmeessä tämmöinen jäsennys. Miksi esimerkiksi ihmiset esitetään ensisijaisesti keskenään kamppailevina? Vai onko niin, että olen lakannut kamppailemasta ja luisunut johonkin syrjäytyneiden iloiseen kasaan, jossa resursseista ei erityisemmin tarvitse tapella koska niitä ei kuitenkaan miellä itselleen mahdollisiksi - eikä usein edes toivottaviksi?) Esimerkiksi kulttuurinen pääoma: se esiintyy kolmessa muodossa, ruumiillistuneena, objektifioituneena ja institutionaalistuneena. Esimerkit näihin muotoihin ovat useammassakin lähteessä olleet käytöstavat (ruumiillistuminen), kirjat ja maalaukset (objektifioituminen) ja tutkinnot (institutionaalistuminen).

No: mitenkä sitten olen tämän mielestäni oikein ymmärtänyt? Kas, olen ajatellut kyllä ruumiillistumisesta ihan järkevästi, näemmä, ja samoin tutkinnoista. Mutta kirjat ja maalaukset - niiden kohdalla olen tuntenut surua siitä, että niin moni jää kulttuurisen pääoman ulkopuolelle. Olen näet ajatellut, että niiden pitää objektifioitua omasta toiminnasta: ne pitää itse kirjoittaa ja maalata.

Kun keskustelemme kurssitoverin kanssa kahvilassa aamulla Bourdieusta, ihmettelen hänen ilmaustaan "koko hyllyllinen kirjoja". Ajattelen, että ei semmoisia kirjailijoita niin monia liene, jotka koko hyllyn tuosta noin vain täyttäisivät.

Vasta myöhemmin asia valkenee minulle. Että joku voisi oikeasti kelpuuttaa kulttuuriseksi pääomaksi sellaiset asiat, joita voi ostaa. Ensin olen melkein tuohtunut. Eihän jonkun kirjan tai maalauksen ostaminen vielä kerro mitään! Paitsi että oli rahat siihen; sikäli kyllä sopii teoriaan, jossa korostetaan pääomalajien kääntymistä toisiksi pääoman lajeiksi. Olin ajatellut, että kääntäminen tässä yhteydessä sujuisi niin, että jos rahavarallisuutta on kyllin, on helpompaa ottaa aikaa luoville prosesseilleen murehtimatta samaan hengenvetoon siitä, mitä syödä ja miten suoriutua vuokrasta.

En osaa kuvata valkenemisen myötä itsestäni purkautuvaa ääntä muuksi kuin parahtavaksi naurahdukseksi tai naurahtavaksi parahdukseksi. (En osaa päättää, kumpi kuulostaisi enemmän ääneltä.) En osaa kuvata myöskään kantaani muuten kuin joksikin oudoksi ite-elitismiksi. Vaikka vierastan institutionaalistuneiden statusten merkityksellistämistä ja korostamista, näyn pitävän tärkeänä itse aktiivisesti tekemistä ja asiaan osallistumista, ei pelkkää kulttuurin kuluttamista. (Siihen suhtaudun huomattavan epäilevästi, vaikken osaa sanoa, mikä siinä tarkalleen minua epäillyttää. Sekö, miten koen itse saavani irti lähinnä taiteenlajeista ja taidonnäytteistä, joihin minulla on ollut jonkinlainen kosketus oman tekemisen kautta? Toisaalta teemankin tuttuus auttaa, kuten edellisessä päreessä mietin. Olen harvoin itselleni niin vihainen kuin silloin kun olen jossain taideriennossa, joka ei erityisemmin puhuttele tai innosta, ja tajuan menneeni sinne alunperinkin siksi, että niin kuuluu tehdä ettei ihan tipahda kärreiltä. Tuossa kohdin syytän itseäni small talk -aiheiden kalastelusta ja jonkinlaisen sivistyneen minäkuvan kyhäelemisestä. On aika masentavaa tarkastella itseään sellaisessa valossa. En oleta, että taidetapahtumissa käyvät jäsentäisivät asian valtaosin näin, varmasti he kokevat saavansa siitä jotenkin helpommin ja useammin irti jotain, eivät he muuten yksinkertaisesti voisi jaksaa käydä säännöllisesti. Olisi jännittävää tietää, miten tarkalleen he sen jäsentävät. Tai edes jotkut heistä. Tiedän vaikkapa Vompsusta ja Faunista, miten hurjan eri tavalla he kokevat monet tilanteet. Ei sitä voi arvata. Mutta lähtökohtaisesti suhtaudun epäillen kulttuuririentämiseen - varmastikin koska en tajua siitä höläsen pöläystä.)

Ajattelen synkeästi, periytyyköhän tämäkin outo lukutapa helvetillisestä yrittäjämentaliteetista, jollaiseen minua on kasvatettu ja jossa kaikki tai ainakin mahdollisimman paljon on tehty itse. Mistäpä vanhemmat olisivat voineet arvata, että heidän lapsensa mittaa kaikkea paikallisen valuutan sijaan sanoissa ja kuvissa, ja suuntaa aktiviteettinsa ja mielenkiintonsakin sitten tuolla tavalla hullunkurisesti sellaisiin asioihin, joissa mahdollisimman paljon itse tekeminen saa koomisia piirteitä! Hehän ajattelivat, että ottaisin osaa jommankumman yritykseen. Mutta ehei: sen sijaan raahin pyykeitä ja lakanoita pyykkiin, hieron raajoja ja torsoja ja kallonpohjia - siinä on vielä jotain järkeä toimia itsellisesti - ja sitten kulttuurihörhöilen ja hajotan jalkojani tanssimalla. Ja luen Bourdieuta väärin jotenkin kuvaavan tyypillisellä tavalla.

Voih. Mitähän tästäkin oppimispäiväkirjasta oikein tulee? Saankohan sen kanssa pelätä samalla tavalla kuin melkein kaikkien kirjallisten töideni kohdalla, tuleeko hylky vai ei? (Jokin pirullinen minussa haluaa repiä itsestäänselvyyksiä kappaleiksi, terrieriravistella, ja on vaikeaa arvata, onko tarttunut sallittuun objektiin vai johonkin pyhään. Hemmetti, kesäkurssin esseestä ei vieläkään arvosanaa eikä palautetta. Mielessäni olen hylännyt itseni jo moneen kertaan. Miksi hemmetissä minun pitää kyseenalaistaa traditioiden pyhiä kirjoituksia niin kärkkäästi? Koska en ymmärrä, mitä myötäilyllä voisi saavuttaa? Ei hemmetti, en kestä omia toimintatapojani kovinkaan hyvin. Ja miksi ihmeessä pidän kiinni kirjoittamisen puheenomaisuudesta ja kieltäydyn osoittamasta, että osaisin kyllä tietyn tyylin, jos haluaisin? Miksen halua?)

Vaikka ei oppimispäiväkirja ole todellinen huolenaihe, ei nyt; todellinen huolenaihe on laadullisten menetelmien kurssin tentti. Väitän vastaan suurelle osalle tenttikirjojen lauseista. Siitäkin huolimatta, että mieluusti luen laadullista tutkimusta ja jossain määrin jopa ajattelen tehneeni sellaista tiettyjen omien koettujen merkitysrakenteideni suhteeni. Minun on vain vaikeaa nielaista tiettyjä uskomuksia ja kehotuksia. Tai edes nielaista sitä, miten moni on halukas nielaisemaan nuo uskomukset ja kehotukset. On vaikeaa ymmärtää, miksi tietyn pienen tutkielman tekeminen vaatisi samantien selostusta omista epistemologisista ja ontologisista vakaumuksista koko todellisuutta koskien. (Ikään kuin todellisuus olisi yhtenäinen klöntti.) Miksei riitä, että toteaa tutkineensa aihetta tästä näkökulmasta, josta voidaan tavoittaa asioiden tämä aspekti ja että tämä on toki vain yksi aspekteista? (Kyllä, olen hyvin pragmaattinen, mitä tulee tutkimuksen filosofisiin sitoumuksiin: minusta on vallan ymmärrettävää ajatella, että yksittäinen tutkimus voidaan ymmärtää järkevästi hyvinkin monesta filosofisesta kannasta lähtien, moninlaisin tausta-ajatuksin tai, pirhana soikoon, jopa tausta-ajatuksetta. Siksi ajattelen, ettei myöskään niiden omien tausta-ajatusten erittely olisi välttämätöntä. Jos olen ollut läsnä ja havainnoinut tiettyä käyttäytymistä ja mallintanut ja tyypitellyt sitä näiden ja näiden periaatteiden mukaan ja esittänyt tutkimusprosessini läpinäkyvästi, mitä lisäinformaatiota lukija saa siitä seikasta, uskonko todellisuuden olevan olemassa itsekseen vai enkö tai sitoudunko vaikkapa johonkin aivan hassuun kantaan, vaikkapa solipsismiin. Eihän se sitä tutkimusprosessia ole välttämättä mihinkään suuntaan vinkuroittanut. Tietysti jos on, sitten on aihetta mainita asiasta. Mutta jos ei, miksi moinen poriseminen - aika usein tutkimuksia lehteillessä minulle tulee olo, että tämä olisi toiminut yhtä hyvin ellei paremminkin ilman tätä ympäripyöreää ja kaikkeasyleilevää ismeihin sitoutumista.) (Tietysti joku voisi sanoa tätä sitoutumiskammoksi: kyllä, minulla on sitoutumiskammo ismeihin.) (Siksen halua olla myöskään blogisti, bloggaaja sopii paremmin. Minä vaan teen tätä. Muut voivat nimitellä, mutta itseäni en ala ismittää.)

(Paitsi että vähän aikaa sitten taisin kutsua itseäni elitistiksi. Pahus.)

No, yritän nyt kuvitella, miten joku mieltäisi ostetut esineet kulttuuriseksi pääomaksi. Tai että niin tosiaan tehdään. Siitä tulee vähän vaisu ja kuulosteleva olo, koska äkisti tuntuu, etten ymmärrä normaalia äidinkielistäni tekstiä. Kuinkahan paljon ymmärrän ihmisiä ympärilläni? Ei auta kuin lukea eteenpäin, ties minkä väärinlukien.

Kodista

Täällä minusta on tuntunut pitkään siltä, että on koti. On paikka, johon on sallittua tulla, johon voi laskeutua. Pidän asunnosta kovasti, mutta on siinä muutakin. Mitä, en osaa eritellä. Joihinkin paikkoihin ja asuntoihin vain kotiutuu, toisiin ei, eikä se ole sopeutumisasia: koti voi olla kolmen tunnin mittainen ja on paikkoja, joihin ei asetu kuukausienkaan mittaan.

Tuntui hyvältä palata matkalta kotiin. Ei niin, etten olisi pitänyt Budapestistä - pidin, kovastikin. Mutta jo lähtiessä olin väsynyt, ja palatessa olin vielä väsyneempi ja jalkaan oli puhjennut märkää kukkiva tulehdus. Siihen jalkateräänkö, kysyy ystävä lounaalla. Siihen just, vastaan. Hän vain hymyilee ja työntää haarukan salaattiainesten sekaan pidemmälle, pidemmälle.

Kun tulen salaattipäivänä (paitsi että minä päivänä en söisi lounassalaattia yliopistolla; en pidä eineksistä) kotiin, katselen, miten iloisesti valo lankeaa sängylle ja eläimille. Ajattelen, että täällä on ihan hyvä, vaikken ymmärräkään höläsen pöläystä laadullisen tutkimuksen ihanteista, jotka vaikuttavat etukäteiseltä syyntakeettomuslitaniapositioinnilta, emme oleta kausaalisuhteita, paitsi että minusta tuntuu, että oletetaan ne silti, koska yhteyksiä ja sääntöjä ja diskursseja etsitään sillä tavalla kuin tavoiteltaisiin jotain kausaalista, etsitään seuraamuksia ja polkuja, eikä niihin kirjata taivaalla hujahtanutta tähdenlentoa eikä jalan bakteeritulehdusta, jotka ajallisesti ja paikallisesti punoutuvat samoihin päiviin kuin tapahtumat, vaan jotain relevanttia, relevanttia minkä kannalta, no asiaan kuulumisen kannalta, miten se kuuluu siihen ellei kausaalisuhteiden kautta, anteeksi, kielletty sana, kausaalisuhteet. Seuraamus on seuraamus joka ei ole kausaalinen, kuuluu yksi määritelmä hieman pelkistettynä. (Kyllä, kyllä, siinä tosiaan kirjoitetaan, määritelmässä, että seuraamus on sellainen ja sellainen ja sellainen seuraamus. Ei ihan gertrudesteinlaisittain, ellei pelkistä vähän, mutta sitten kyllä.) Suljen sen lukiessani silmät ja käsken itseäni pysymään kärsivällisenä tällä hullujenhuoneella. (En pysy, kirjoitan esseen josta pelkään saavani hylätyn, koska suutun ja pistän sanoja sileäksi ja se ei ole alan tapaista. Joskus tuntuu että tukehdun kaikkeen siihen varovaisuuteen ja ainaiseen myönteis-poliittiskorreuktius-pidättyväisyyteen. Eikö kukaan muu todella halua kirkua ja heitellä pulpetteja? Toisaalta saatan itsekin vaikuttaa pinnalta tyyneltä jos ei joudu lukemaan esseetäni.) Eikö saa edes sanoa toivovansa kausaalisuhteiden vähittäistä varmistumista? Mitä helvettiä varten tätä edes tehdään, kysyn itseltäni tuon tuosta, enkä osaa vastata. Olen lakannut toivomasta saavani tällä työtä mutta käyhän tämäkin työstä. Mutta koti, se sentään on, hyvä koti.

Niin ajattelen, ja sitten avaan tietokoneen. Siellä on viesti siitä, että tästä kodista on lähdettävä maaliskuun loppuun mennessä.

Istun ja itken voimat itsestäni ulos, melkein yhtä lohduttomasti kuin Riian lentoaseman vessassa pari päivää aiemmin mineraalivesipullon räjähdettyä ja säikähdettyäni sitä niin kuin olisi sopivampaa säikähtää päällekarkausta tai jotain sellaista, jotain henkilökohtaisempaa, mutta se on ollut jo päivän toinen lasiesine, minusta tuntuu että kaikki, mihin koskee, räjähtää, eikä minulla ole edelleenkään kynää ja paperia kirjata ylös ne ajatukset, jotka jostain syystä jäävät päähäni luuppaamaan. Ikään kuin niissä olisi jotain uutta tai omaa, jotain luovaa. Sanojahan ne vain. Mutta sanat tapaavat piinata minua itsepäisesti. Kun lakkaan itkemästä, käyn ostamassa lehtiön ja kynän ja kirjoitan ylös sen minkä haluankin.

Sitten pystyn taas hymyilemään ja toimimaan.

Miksi jotkut sanat toimivat sillä tavalla? Miksi jotkut tilat tulevat kodeiksi ja toiset eivät?

Tänään toimin jo paremmin, olen paremmalla tuulella, enemmän sieraimet vedenpinnan yläpuolella. Ehkä koska ei ole ollut luentoa, joka saa minut hukkumaan kysymyksiini. Tai koska olen hieronut ja syönyt. Tai jostain muusta syystä, kukaties mistä, ehkä koska alavireestä on tapana nousta ylöspäin sen sijaan että kiertyisi vain syvemmälle. (Niinkin voi käydä, mutta sitä kutsutaan teini-iäksi.)

Kun katselen jälkikäteen, mitä olen kirjoittanut vihkoon, minun on vaikeaa tajuta, miksi juuri ne sanat on täytynyt kirjoittaa. Ajattelen hieman samalla tavalla esseestä. Enkö voisi hitto vie pelata varman päälle sen sijaan että rähisen siihen malliin, että kohta minut tunkaistaan johonkin karanteeniin?

Näin kirjoitan hieman kauempana kodista:

Ylhäältä kaikki näyttää idylliseltä, pieneltä ja hiljaiselta: suuri sininen heijastava meri, rannan ohut valkea piiro, suomaata, männikköä, ääneti maan puoleensa vetämät mainingit, kannaksen takana uusi uurre täynnä vettä, kiemurtava, epämuotoinen.

Ja keskellä merta, ei keskellä, lähellä maata mutta riittävän etäällä jotta sen täytyy tuntua ulapalta, purjelaiva, täysin valkoinen, valkoiset purjeet ja kaikki, viaton ja pieni kuin paperista taiteltu alus, kuin osa maisemaa, keikahdellen. Lentokoneen varjo viistää merenpintaa, hämärtää hetkeksi veneen kohdan, haluaisin olla osa ratkaisua, en ongelmaa, mutta panen merkille kuinka tyyneltä meri näyttää. Tuskin vene sekään kuuntelee vain tuulta ja aurinkoa. Ja miten aurinko edes puhuisi tai laulaisi? Ehkä veneessäkin hakkaa ympyrää potkuri, ehkä senkään määränpää ei ole sen kummempi kuin harhailla muutama hetki ennen kuvitelmien loppua. 

Sanoit pitäväsi luonnosta, kaipaavasi sinne ja sitä. Ajattelet metsän ääniä, erilaisten metsien tapaa hyväksyä ilman liike, vuodenajat, ajattelet marjoja ja kettuja, ulappaa ja pientä järveä jolla ei ole selkää, vatsa vain, ja joka kimaltelee mustien puiden välissä tummana silmänä. Ajattelet eläinten ja kasvien sanattomuutta. Pahastut kun harmaa sade hakkaa ruusuista terälehdet ja vie kurpitsojen kasvuhalut, kauhistut kun luonto kaipaa luoksesi hirmumyrskynä tai hämähäkkinä joka on päättänyt sommitella ansansa hiustesi ja ikkunan väliin. Tai kun muurahaiset vaeltavat kellariin rauhanomaisesti, kierrättääkseen lattialle ropisseita elämän jälkiä. 

Tämä ei käy, sanot. Tämän on tapahduttava ehdoillasi. 

Ja niin lentokoneen varjon äiti leikkaa taivasta ja osa pilvistä on valkeita, osa kissanpennunharmaita, osa mustikanvärisiä, pukumiehillä keltaiset huomioliivit, kuulutuksia liian kovalla äänellä, kolmella kielellä, täällä ei ole hiljaista, tämä vain näyttäisi hiljaiselta tarpeeksi kaukaa, hautajaiskulkueelta, joka vaeltaa ympäriinsä kotia hakien.
Enkä tiedä näyttäisikö tämä läheltä vähemmän pelottavalta hiljaisena, suiden ja kielten liikkeet, katseiden ja vartaloiden rytmi, näyttäisikö se pelottavammalta kuin ruumiiton naisen ääni joka ilmoittaa asioita kaikille täällä istuville. Äänestä ei tiedä. Täällä astiat räjähtävät koskettaessaan lattiaa, kädet eivät osaa kannatella eivätkä laskea, on tehtävä jotain, käsillä. 

Teen jotain kummallista. Kaadan kuvan paperille. Se jatkaa siinä ajassa, ääneti, kehotta.
Mitä tarkoittaa hyväksyminen, mitä tarkoittaa yrittää pysyä kartalla ja seurata aikaa, voiko kartan ulkopuolelle enää edetä tällä planeetalla, ei, se on liian kirjaimellinen tulkinta, kartalla pysyminen tarkoittaa  juuri halutussa pisteessä pysymistä, hautajaiskulkueen keskivaiheilla, siinä missä turvallisesti vaikuttaa yhdeltä monista, tavalliselta, joltakulta jonka olemassaolo ei ole liikaa. (Vaikka hetkittäin tuntuu jokaisen olevan liikaa, kaipaa pelkkää kaukonäkymää, äänetöntä maininkikohtaloa, muuttumattomuutta.) 

Ja mitä on seurata aikaa? Karkaako se, onko sitä jäljestettävä valokynin ja huivein, kelloin ja erilaisin tavoin jäsennellä värejä, muotoja, materiaaleja? Katoaako se paikasta paikkaan, sitäkö hautajaisseurue yrittää tavoittaa? Eikö aika ja paikka ole tässä ja nyt, näissä kipinöivissä metatarsofalangeaalinivelissä, rypyissä, paniikissa, leikatuissa ja yhteen tasoksi sovitetuissa metsän ja kallioiden palasissa? 

Huoltomiehet työntävät kärryn kiinni pieneen ajoneuvoon, matkalaukut matkustavat verhon taakse, pyhimpään, kulkevat kumista catwalkia jonka reunalle ei saa istua, toisen lennon lähtöön on ainakin tunti aikaa.

En ymmärrä, mitä erityistä noissa kuvissa on ollut.

Tiedän vain veneen jotenkin liikuttaneen minua sillä tavalla, kaukaa ja korkealta, katsottuna. Ja varjon, rannan piirron ohuuden, sen kaiken hiljaisuuden.

En tiedä, miksi, mutta ikävöin hiljaisuutta. Muut aistikanavat eivät samalla tavalla satuta, mutta äänet satuttavat. Räjähdyksessäkin on pahinta ääni, sen äkillisyys ja sen ja sitä seuraavan hiljaisuuden ero. Liikaa.

Samalla tavalla minusta tuntuu, että muun hiljaisuuteni ja esseen raivokkuuden välillä on liian suuri ero. Tämä on niitä viikkoja, kun minusta tuntuu ihmeelliseltä, että ihmiset olettavat voivansa kontrolloida käyttäytymistään, asettaa tavoitteita, toimia systemaattisesti niitä kohden.

Selviää, että on ihmisiä, jotka uusivat yliopistossa tenttejä, jos haluavat korkeamman arvosanan. Se kuulostaa niin kummalliselta elämänmuodolta, että äimistyn vähintään vuorokaudeksi.

Just tolstoy it!

Saunassa Vompsu mainitsee seikkailuistaan dynamiikka-termin juurille ja päätymisestään Aristoteleeseen. Alan muistella kaukaista esseetäni Arska-sedän Metafysiikasta. Ja kas, siinä asiasta vaahdotessamme tajuan äkisti jotain oleellista nykyisen esseeni tiimoilta: siitä, miten yritys ylittää kahtiajako mielen tosiasioiden ja fysikaalisen maailman tosiasioiden välillä tapahtuu itse asiassa aika vanhoin keinoin sekä pragmatismissa että sosiokulttuurisessa teoriassa. Missähän esseeni lienee... Aristoteleen ei tietenkään tarvinnut vaivata päällään kartesiolaisella dualismilla. Ainakaan sillä tavalla nimettynä. Tietysti on vaikeaa sanoa, näemmekö me vain sen kaikkialla, ja kaiken vastausyrityksinä siihen. Ketkä me? No, minä ja jotkut muut. Tai no minä ainakin. Hiton me-muoto! Mutta kai minullakin saa joku, edes kuviteltu, sisäryhmä olla?

Haluan tietysti laittaa asiasta alaviitteen. Se tuntuu ongelmalliselta, koska essee tai oppimisraportti, tai mikä sen nimi nyt sitten onkaan, on tätänykyä seitsemäntoistasivuinen, kun sen pitäisi pitäytyä kymmenessä sivussa. No, huomenna on aikaa vielä editoida ja olen jo editoinut sieltä onnistuneesti pois pohdinnot muun muassa yksityisen kielen argumentista ja solipsismista sekä pitkän kuvauksen kielen intentionaalisuudesta. Ja tunkenut pienempipränttisiin alaviitteisiin pointsit, joita en halua poistaa, koska minusta ne ovat relevantteja, vaikka eivät suoraan vastaakaan opettajan (välillä mielestäni irrelevanttia kohti johdatteleviin) kysymyksiin.

Kohtalotoveri, joka myös harrastaa tolstoijaamista, on saanut esseensä supistettua yhteentoista sivuun.

Tämä on vähän ongelmallista. Esseessä kuin esseessä pääni mammutit käynnistyvät tanssimaan saksanpolkkaa, ja usein vielä pidän monia askelsarjoja jotenkin tärkeinä asian käsittämisen kannalta. Se johtuu kai siitä, että monesti käsittelemämme teoriat ovat sellaisten ihmisten tekemiä, jotka ovat perehtyneet myös (tai jopa ennenkaikkea) filosofiseen aikalaiskeskusteluun. Ja lukeneet klassikkonsa.

Tunnen itseni takkuiseksi mammutiksi pian itsekin, mutta jotain hauskaa tässä kyllä on. En tiedä, miten tulen tämän tolstoijaamisen probleemin ratkaisemaan. Toistaiseksi olen ihan öissä sen kanssa.

Ercolen luolagraffiteja

Lumi ja jää sulavat. Katu tuoksuu pitkästä aikaa. Aurinko maalaa lattialle valuvia raitoja, jotka matavat matolta parketille. Essee ja tenttiinluku tukevat toisiaan luentotaukoviikolla, mutta kalenteri on täynnä. Joudun sopimaan liikuntoja ja lounastapaamisia yli viikon varoitusajalla. Eihän siinä mitään järkeä olekaan. Pidän puhelinta mukana äänettömällä, vaikken voi siihen vastatakaan siellä, missä olen, turkoosinsinisissä googlekalenterin laatikoissa lyhenteineen. Lyhenteet koostuvat kahdesta tai neljästä kirjaimesta. Mitään intiimiä ei vuotaisi yleiseen todellisuuteen, vaikka kalenteriani katseltaisiin.

Kaksi uusi kurssia alkaa. Molemmat ovat kiinnostavia ja tuntuvat keveiltä, mutta tiedän jo sen illuusioksi. Keveys vaihtuu jossain vaiheessa kysymyksiksi, ja kysymykset puolestaan vastauksia vaatimattominakin suuntaavat ajattelua, viekoittelevat sitä lisäkysymyksiin. Lopulta sitä makaa luolassaan ja tuskin muistaa aurinkoa.

Haluaisin nyt siteerata tähän Wallace Stevensiä, Otteita kaunoajattelun akatemiasta, sillä tunnen itseni Ercoleksi, joka makaa luolassa ja ajattelee ajattelemistaan, ja jolle runon minä toteaa, että tuo on kuoleman tien etsimistä. Ampiaispesäpääni ei muista säkeitä oikein ja asuntoon on laskeutunut jumalaton sotku. Jaksan päivästä toiseen hihitellen kohtalotoveri Ercolelle. Riipustan esseeseen asioita ja deletoin niitä kappale kerrallaan.

Jos en pidä varaani, olen pian deletoinut kaikki ajatukseni, koska en osaa perustella niitä muuten kuin hartioita kohauttaen ja ehkä vähän niiskauttaen.

Luennolla pääsen samaan ryhmään sen tytön kanssa, joka heti ensimmäisillä luennoilla vaikutti sympaattiselta, mutta istuu aina takana, ja minun taas on istuttava edessä, koska en osaa muuten keskittyä opetukseen kaularankojen tarkkailulta. Toiset opiskelijat saattavat hermostuttaa minua, siksi menen eturiviin. Se, mitä ei näe, ei hermostuta. Yksinkertaisin silmälaputus on muistaa, ettei takaraivolle ole suotu näköelintä. Ryhmässä puhumme - meinaan kirjoittaa "asioista", mikä ihastuttavan ympäripyöreä abstraktio - oppimisesta ja kansalaistaidosta, jota nuoremmilla ei ilmeisesti ole ollut opetussuunnitelmassa aineena lainkaan. Muut paheksuvat ja hämmästelevät ihmisiä, joista on pelottavaa esimerkiksi soittaa puhelimella. Sanon suoraan, että kyllä se minustakin on pelottavaa. Heitä se hämmentää vähäsen. He yrittävät selittää sitä jotenkin, ja joudun toteamaan, että jotkut meistä ehkä vain ovat ujoja ja eivät koe vieraille ihmisille puhumista turvalliseksi (etenkään jos toisen eleitä ja ilmeitä ei näe - ne on niin helppoa kuvitella pilkallisiksi tai tuomitseviksi). Niin joo, on ujoja ihmisiä, muistuttaa yksi ryhmäläinen itseään ääneen.

Ehkä se kasvatustieteissä tuntuukin kummalliselta. Niin moni vaikuttaa ei-ujolta. Luultavasti minäkin kyllä vaikutan ei-ujolta, joten ehkä toisten ujouden arvioiminen on sittenkin liian vaikeaa. Ehkä siellä kulttuuri vain toteutuu ujouden piilottavasti tai jotain. Usein kuitenkin iltaisin huomaan, miten väsynyt olen siitä kaikesta uusien ihmisten jännittämisestä, keskustelujen jännittämisestä. Ei niin, että pelkäisin sanovani jotain tyhmää - siihen olen taatusti varautunut eikä se tunnu enää niin kammottavalta kuin joskus enkä jossain mielessä muuta oletakaan, koska enimmäkseen sanotut asiat nyt ovat vähän banaaleja ja höpsöjä ja epäselviä ja kauhean rajallisia - mutta haluaisin luoda ilmapiiriä, joka jotenkin vapauttaa ja tuntuu pehmeältä, ja se tuntuu hirvittävän vaikealta, ja saatan helposti tuomita itseni epäonnistumisesta ja sitten ahdistella itseäni typerästi näiden asioiden tiimoilta sen sijaan että jotenkin ottaisin vain rennosti ja ajattelisin, että so what, jos olenkin hankala, olen ainakin hyvä vastus ja kasvun paikka muille. Hitto, että osaakin olla vaikeaa edes kuvitteellisesti ajatella niin!

Oikeastaan en kyllä ollut ajatellut pitkään aikaan ujousasiaa ennen kuin siitä tänään tuli puhe ryhmässä, ja sitten tulin vain ohimennen ajatelleeksi, selittäisikö se osan jännittämistä, joka harvemmin nousee tietoiseksi, mutta tuntuu kyllä lihaksissa ja sidekudoksissa.

Tai ehkä kyse on vain siitä, etten saa helposti tehtyä googlekalenteriin turkooseja venyttelylaatikkoja. Hiivatistako sitä voi tietää, mikä on mieltä ja mikä pehmytkudosta.

Makaan käyttäytymistieteellistutkimuksellisia meditaatiovarttejani ja hyväksyn kaikkea tätä ja sitten palaan takaisin tehtäviin. Usein lopetan tehtävät vasta yöpuulle käydessä. Ja herään niin, että haluan kirjoittaa jonkin asian ylös. Mutta en ole ehtinyt kirjoittaa tänne. Ehkä tällekin pitäisi tehdä kalenterilaatikoita. Tai en tiedä. Ylihuomenna on iso tentti. Olen lukenut siihen kyllästymiseen saakka. Olen huomannut kannattavani realismia monessa suhteessa, vaikka suhtaudunkin edelleen empivästi tieteelliseen realismiin. Monet filosofiaa opiskellessa kiteytymättä jääneet asiat alkavat nyt kiteytyä. Tarvitsen valtavasti aikaa.

Tänään juttelin ohimennen yhden tytön kanssa, kun kiirehdimme luennolle. Pysähdyin hetkeksi venyttelemään portaikkoon. Hän kysyi, venytänkö. Vastasin myöntävästi ja sanoin, että minun on tehtävä niin, koska luennot ovat ilman kunnon taukoja yhdeksästä neljään ja muuten mikään ei liiku päässäkään. Hän vastasi oman päivänsä venyvän iltaseitsemään saakka. Kymmenen tuntia keskeytyksetöntä teoriaa (ei se olisi paha rupeama kääntäessä, mutta kun ajattelee, että parin tunnin välein aina aihe vaihtuu täysin, tuo tuntuu kohtuuttomalta). Järkytyin niin, etten osannut sanoa mitään. Minulla on nyt näitä seitsemän tunnin hirviöpäiviä neljä kappaletta, ja olen ollut niistä paskana jo ainakin kuukauden etukäteen. Toiset tekevät kymmenen tunnin hirviöpäiviä. Minusta on liikaa jo sekin, että joka päivälle on yksi luento. Haluaisin selvittää ajatukseni paremmin, mennä luentosaliin valmistautuneena ja virkkuna, saada irti muutakin kuin epäselvää turtumusta. Haluaisin, etten mieltäisi itseäni Ercoleksi. Mutta no - tämä on nyt tämä kevät. Kun nyt toimin näin, jaksan vielä puolitoista kuukautta tätä marssitahtia, ensi vuosi sujuu loogisemmin ja järkevämmässä aikataulussa ja voin sitten siirtyä maisteriopintoihin.

Ja sitten -

Oikeastaan voisin kirjoittaa ehkä joskus siitäkin, miten vaikeaa on ymmärtää, miksi tekee, mitä tekee, miksi ajautuu tai ajautuu haluamaan tiettyihin paikkoihin. Vaikeaa, toisaalta helppoa. Opiskeluun liittyy myös valtavasti iloa ja oivaltamista. Uudet kysymykset avautuvat.

Joinakin päivinä ajattelen jopa, ettei tämä mitään opiskelemista ole. Silloin keskustelemme. Saatan hetken ajatella, että oikeastaan tämä on juuri sitä, mihin minut onkin koulutettu tai mihin olen kouluttanut itseäni. Koulutun vain valtavan hitaasti. Toisaalta, miksi kiirehtiä? Tässähän minä jo istun keskustelemassa toisten kanssa ja huomaan molempien oivaltavan uusia kulmia.

En tiedä enää, haluaisinko kesäksi työtä. Jotenkin ajatus metsiin samoamisesta kiinnostaa, vaikka se tietäisikin myöhempää rahaitkua.