No shown iltana

Tänään oli pitkästä aikaa no show tunnillani: ei oppilaita. Kun aloin selvitellä asiaa, ilmeni, että peruttuani migreenin takia eilisillan tunnit, joku oli toimistossa asiasta sopimatta päättänyt perua myös tämänpäiväiset tuntini. Minulle tästä ei oltu ilmoitettu, joten poljin opetuspaikkaan vähän tuhneloisena ja hidaskäyntisenä mutta yhtäkaikkisen työkykyisenä.

Eipä se mitään, pyöräilin kotiin, ja koska moka ei ollut omani, saan palkan ensimmäisestä tunnista.

Käyn vielä hitaalla, mutta jaksan sentään jo lukea eivätkä kirjaimet rynnäköi toistensa kimppuun kuten eilen, kun katseen kohdistaminen oli yksinkertaisesti mahdotonta. Luen Gabor Maten Normaali on myyttiä, ja ilahdun hänen kirjoittaessaan riittämättömyydestä. Olen pohtinut sitä paljon. Se liitetään monesti ahdistuneisuushäiriöön ja ahdistukseen, mutta Mate nivookin sen häpeään ja pitää sitä häpeän yhtenä yleisimmistä nykyisistä ilmenemismuodoista.

Niin paljon kuin minulla on haavoja ja outoja lukkotiloja, riittämättömyys ei laukaise niitä. Nyt ymmärrän, tai siis, kuvittelen ymmärtäväni, ehkä, tätä paremmin - kun kirjoitin toista graduani affektien säätelystä, tajusin viiltävän selvästi, että vaikka minullakin on ollut ongelmani, ne eivät tunnu palautuvan häpeän emootioon vaan jonnekin ihan toisaalle, suruun ja pelkoon kai enimmäkseen. Häpeäkeskeinen tunnemaailma tuntui hurjan vieraalta ja sen suhteen olen ollut todella onnekas, onhan häpeä vaikeimmin säädeltäviä tunteita. Olen seurannut somessa ihan ammatillisenkin kiinnostuksen takia riittämättömyys- ja riittävyyspuhetta, ja sitä, miten monessa "sinä riität" nostaa valtavaa vastareaktiota, kuohuntaa ja suuttumusta. (En siksi nykyään juuri käytä tuota ilmausta opettaessani, pyrin olemaan täsmällisempi ja jos haluan sanoa jotain kokonaisvaltaisempaa, sanallistan muodossa, joka ei aiheuta niin välitöntä raivoa.) Se kaikki tuli itselleni ihan puun takaa, koska muistan ensimmäisen kerran, kun minulle sanottiin, että riitän: mikä lämpö, mikä ilo, totuuden tunnistamisen tulvahdus - näin on, totta kai riitän, mutta ihanaa, että muistutit. (Ja sitten, koska riitän tällaisenaan, aina toisinaan ristiriidat instituutioiden kanssa: mikset tavoittele enempää, mikset tee enempää työtä, miksi sitä, mikset tätä. Tässä yhteiskunnassa suhtaudutaan aika nuivasti siihen, jos ei koko ajan ole änkeämässä itseään saavutuksiin jonkun toisen asettamissa aikatauluissa!)

Matea on mukavaa lukea, koska hän kykenee johonkin, mitä esimerkiksi kukaan jännevaivani hoitavista tahoista ei kyennyt: hän ottaa huomioon, että sairaudet puhkeavat tietynlaisissa tilanteissa. Minusta on edelleen jotenkin käsittämätöntä, että vaikka kerroin jokaiselle hoitavalle taholle, että jalan hajotessa oli runsaasti taustahälyä - koronan myötä taloksi asettuneet univaikeudet ja hermoston ylikuormitus, sitä kaikkea pahentanut äkillinen ja väkivaltainen kissamme kuolema siihen samaan sänkyyn, jossa yritän nukkua öisin, kuukauden zombijakso surusta tunnemykkänä - oikeasti, kuukausi ilman yhtään ilonpilkauksia pienistä asioista, ilman tavanomaista nauruherkkyyttäni ja hyväntuulisuuttani, en ole ennen semmoista kokenut - ja unesta jatkuvasti painajaisiin heräilevänä jalan hajoamiseen saakka - joka ikinen heistä sivuutti sen, mitä kerroin. Työterveyslääkäri tarjosi, että voi kirjoittaa lähetteen työpsykologille, jos haluan puhua jollekulle kissan kuoleman aiheuttamista tuntemuksista, mutta sanoin hänelle, etten ajattele surua minään, minkä voi puhua pois, että on siviilissäkin ihmisiä, joiden kanssa voin puhua, että olen kirjoittanut tämmöisistä asioista gradunkin, ja tiedän, että suru on hitaimmin säädeltävä emootio, sille vaan pitää antaa aikansa, joten ei kiitos. Että ajattelin vaan, että taustatietona tuosta jalan hajoamisesta. Mihin hän sanoi, ettei jalka suruun hajoa. Eikä ilmeisesti myöskään unettomuuteen tai hermoston ylikierroksilla käymiseen - kaikkea sitä. Ikään kuin uni ja tuki- ja liikuntaelimistön palautuminen eivät olisi missään yhteydessä toisiinsa. Jokainen enemmän liikkuva saattaa tässä vaiheessa vähän naurahtaa. Kaikki meistä ovat varmasti huonosti nukutun yön jälkeisen treenin jälkeen kiroilleet sitä, miksi ei älynnyt ottaa keveämmin. 

Pohjimmiltaan luen Matea kuten kai kaikkea muutakin: koetan ymmärtää niitä ihmisiä ympärilläni, joita en osaa niin helposti ymmärtää. Koetan ymmärtää, miten joku voi sanoa, ettei jossain asanassa "tunnu miltään" vaikka heillä varmasti on sykkivä sydän ja hengittävät keuhkot, koska he pysyvät elossa koko tunnin ajan, koetan ymmärtää vanhaa ystävää, joka loukkaannuttuaan kääntyi pois ja vaikeni sen sijaan että olisi samoin tein vaatinut saada selvittää asiaa tai tehnyt niin kävelylenkillä käytyään ja ensin itse rauhoituttuaan. Tai koetan ymmärtää sitä ystävää, joka tulistuessaan soitteli kaikki kaverit läpi ja kyseli, oliko heistä hänen kohtaamansa käyttäytyminen eettistä vai ei. Ja tiedän, että omat luontumukseni vaikuttavat toisista ihan yhtä hankalilta käsittää. (Emme elä yhtenäiskulttuurissa.) Joskus itsenikin on vaikeaa ymmärtää omia luontumuksiani, vaikka tietysti olen niiden kanssa pahanpäiväntutut jo pidemmältä ajalta. Vaikka en triggeröidy riittämisestäni, on monia muita asioita, joista osaan kilahtaa. Kuten me kaikki. Tai ainakin kaikki ei-valaistuneet, eli käytännössä kaikki. 

Nyt takaisin lukemaan. Olen saanut lahjaksi kokonaisen illan, ja kirjaston kirja tuoksuukin vielä uudelta. 

Aluevaltauksia unikaupungissa

Näen unta jostain aivan uudesta: prostituoidulla käymisestä. Mutta kuten arvata saattaa, ei se ole seksiuni. Se on uni jostain aivan muusta. 

Unessa olen kauhuissani siitä, mihin olen päätynyt. Istun jonkinlaisessa odotustilassa unikaupungissa, jaloissani on laukku, jossa pommi tikittää. Muidenkin odottajien jaloissa on laukkuja ja päätellen siitä, miten usein ulkona räjähtelee, on varsin perusteltua uskoa heidänkin kuljettavan pommeja. Kukaan ei halua katsoa toisiaan silmiin ja hymyillä, hieman kuten lääkärin vastaanottohuoneessa. Tänne ei ole tultu sosialisoimaan. 

Polkkatukkainen ikäiseni nainen käy ovella huutamassa nimeni, nousen ja otan painavan pommilaukun mukaan. Kurkkua kuristaa. Miksi olen täällä? Miksi olen halunnut tänne? Voiko vielä perääntyä? Mutta nousen kiltisti sen sijaan että koettaisin olla kuin tuo ei nimeni olisikaan. 

Oven takana avautuu suuri teollisuushalli. Tehtaat ovat taas lopettaneet, tajuan, monet tehtaat. Teininä heittelimme talvella koiralle palloa tyhjillään seisovassa Merikaapelihallissa, vaikka sitä onkin vaikeaa uskoa vuosia myöhemmin, kun tilassa kilistetään pikkujouluviinejä. Tämä on niitä halleja: tyhjä, hylätty, liian suuri puite. Hallissa seisoo väljin välimatkoin pieniä ihmisryhmiä. Niiden paikkeilla on pyörillä siirreltäviä sairaalasänkyjä. Nainen vie minut yhden sängyn luokse ja varmistaa tilaukseni. Maksan etukäteen käteisellä. Kiitän jumalia likinäköisyydestäni: en näe kunnolla, mitä sängyissä tapahtuu. Haluan katsoa poispäin. 

Odota, sanoo nainen. Se tulee kohta. 

Näin on. Sieltä tulee jonkinlainen suittu nuori mies, sutkin oloinen kaveri, täynnä itseään. Hän viittilöi ja kehottaa jättämään laukun ja asettumaan sängylle. Mutta puristan laukkua ja istun sängylle riisumatta edes talvitakkiani. Mies pitää sitä jonkinlaisena leikkiinkutsuna ja yrittää koskettaa, edes olkavarteen. Älä, sanon. Hän näyttää hämmentyneeltä mutta tarttuu sitten sängynpäätyyn ja alkaa pyörittää sänkyä vinhasti ja nauraen. Huudan kauhusta ja tarraan sängyn laitaan kiinni, puristan pommilaukkua vartalollani sänkyä vasten, ettei se lentäisi vauhdissa otteestani ja räjähtäisi. Olisi sääli, jos kaikki täällä kuolisivat ansaitsemattaan. Kuten aina pyöritettäessä, alkaa oksettaa. Lopeta, huudan. Mies nauraa ja ymmärtää lakata vasta kun yrjöän lounaani ylös. Siinä vaiheessa hän näyttää olevan pahoillaan ja mutisee jotain, ettei nyt oikein ymmärrä. Nainen viittilöi hänet luokseen ja he katoavat naisen sadeviitan sisään. Istun sängyn laidalla maailma edelleen pyörien ja oksennustani tuijottaen. Alahuulessa riippuu vielä pisara. Sadeviitta kohoilee ja ymmärrän, että siellä tehdään valmisteluita. 

Mies palaa sadeviitan alta alasti ja kysyy, haluanko koskettaa häntä. Pelkään loukkaavani mutta vastaan silti totuudenmukaisen ein. No mitä sinä sitten täältä oikein haluat, hän kysyy epävarmana. Kohautan harteitani. Mitä haluat täältä, mitä haluat tehdä aikuisena, kysymyksiä piisaa, eikä yhteenkään ole patenttivastauksia. Ainakin tilanne on jo parempi kuin ennen, koska oksennettavaa ei enää ole enkä voi oikein paetakaan paikalta: tämä hoidetaan nyt pois alta. 

No, tule nyt edes tanssimaan. Alastoman miehen kanssa? Olkoon niin. Jätän pommilaukun naiselle, ensimmäinen kerta unikaupungissa, kun jätän sen kellekään, ja astun tanssimaan. Mies yrittää viedä ja haluaa välttämättä sijoittaa sadeviitan alta tuliaisena tuodun erektionsa vaatetettuun haaroväliini, jalkojen väliin. Se vaikeuttaa sulavasti tanssimista, tuntuu kuin olisi vaippa. Vaikka mies ponnistelee viedäkseen, on aika helppoa harata vastaan. No, eikö tämä ole aika mukavaa, hän kysyy. Maksavana asiakkaana ajattelen, ettei tuohon tarvinne vastata. Katselen olkapään yli ja tajuan, että eivät muut täällä kyllä tanssi. Sutenöörinainen istuu pommilaukku sylissään sängyllä kyllästyneen näköisenä. Vetäydyn taaksepäin sen verran että näen ihmisorjani kasvot. Hän hymyilee paitsi silmillään. Miten on, eiköhän siirrytä sängylle, hän ehdottaa. Vastaan ystävällisesti ein ja kerron, että kaupungin sukupuolitautiluvut näyttävät pahalta, ja että hänellä on varmasti ihan kaikki mahdollinen, enkä ole itse sairastumisesta kiinnostunut. Tällä ei ole mitään tekemistä sinun tai minun kanssa, tämä nyt vaan on tilanne. Miehen ilme nyrjähtää mutta sitten hän vain mutisee, että ehkä se on ihan viisasta, joo. Jatkamme tanssimista hiljaa, se käy helpommaksi ja sulavammaksi nyt kun mies ei ole kiihottunut. Tai ei kai hän ole koskaan ollutkaan, kunhan vain ulkoiset merkit siitä, sadeviitan alta peräisin. Miksi ne semmoista juonivat? Katselen kasvoja mietteliäänä. Mitä sinä haluat, hän kysyy. Haluan tietää, miksi olet täällä, oletko onnellinen, voitko hyvin, sanon. Se pitää paikkansa, tietysti. Mitenkään kiintymättä voi olla kiinnostunut siitä, miksi toinen on jossain ja voiko hän hyvin.

Aivan yhtä hyvin olisin voinut lyödä tai räjäyttää pommin tai oksentaa kasvoille. Mies perääntyy, nyt selvästi peloissaan. Olen astunut jonkin rajan yli. Sutenööri nousee, tunkee miehen kouraan seteleitä ja sanoo lujasti, että tämä peli loppuu nyt. Saan pommilaukun takaisin ja saatamme miehen rapun ovelle. Kyllä, se on merikaapelihalli yhdeksänkymmentäluvulla, siitä ei ole epäilystäkään. Muualla ei ole sellaisia ovia ja rappukäytävää. 

Mies pukeutuu ennen kuin sukeltaa portaikkoon. Hän haroo geelilimaista tukkaansa ja sanoo jotain sen suuntaista, että toivottavasti minulla nyt kuitenkin oli mukavaa ja ehkä vielä nähdään. Nyökkään ja hymyilemme ensimmäistä kertaa toisillemme kunnolla. Sitten hän alkaa laskeutua. Portaista hän vielä vilkaisee ylöspäin, ja tajuan hänen katsettaan mallintaessani, että tosiaan, hän ei ole nähnyt minua ilman talvitakkianikaan. Hän ei varmaan vaan osaa positioida minua ja siinä olemme saman pulman ääressä. Vilkutan ja hän vilkuttaa takaisin. Rappukäytävä muuttuu pulkkamäeksi, mies viilettää pulkassaan alas alas kohti merta ja sen suuria laivoja, jotka ovat irroittautuneet kaduista kyllästyttyään palvelemaan asujaimina. Ne menevät aina vain poispäin, kuten pulkkakin menee aina vain rinnettä alas alas alas kohti pimeää ja laivaväylien sulia kiiltäviä viilteitä.

Sutenöörinaisella on mukanaan kaakaota termospullossa, hän tarjoaa mukillisen. Katselemme kaakaota ryystäen laivoja ja niiden jättämiin koloihin nousevia uusia rakennuksia, jotka nekin varmasti jokin yö karkaavat teilleen ja merilleen. Sutenööri osoittelee sormella kauas, selittää jostain teollisuussuvusta ja siitä, miten ne olivat halunneet palatsinsa lähelle nimeään kantavan pysäkin. Vaikka maa lumen alla on tietysti aivan myrkkyjä täysi, kymmenien vuosien piittaamattomuuden jälkeen. Nyökyttelen ja tunnen helpotusta siitä, ettei sutenööri vaikuta vihaiselta eikä kyllästyneeltä vaan puhuu kuin ihmiselle ikään. Käynti on hoidettu, ihooni ei ole koskettu, jaksan edelleen kannatella pommilaukkuani, voin siirtyä eteenpäin.uni

Sitten havahdun.  

Aamuista

Rakastan aamuja. Keho on palautunut unen jälkeen, sarastaa. Kissa hyrisee toisella puolella, toisella koira tuhisee. Koira on sen verran iäkäs, että kaiho häilähtää joka aamu - jossain vaiheessa sanomme hyvästit, vaikka sydänvika onkin vielä kivuton lääkityksellä. 

Maailma ei ole vielä alkanut mekastustaan. Eikä mieli. Aamuisin se herää hiljaisempana. Yöllä on siivottu. (Ei tosin ulkoisissa huoneissa.)

Niinä päivinä, kun on mahdollista nukkua päiväunet - ja niitäkin välillä on joskaan ei koskaan lukukausien aikana tiistaisin, keskiviikkoisin eikä torstaisin - aamu voi sarastaa myös iltapäivisin tai iltaisin. Ne aamut vasta omituisen pehmeitä ovatkin. 

Tänään pitää tehdä monta asiaa, joista osa on kurjia ja osa hyvin innostavia. Kurjaa on esimerkiksi rahojensa karhuaminen puhelimitse entiseltä vuokraisännältä, joka ei ole edelleenkään palauttanut takuusummaa. Tämä on nyt neljäs puhelu asiaan liittyen. Muutimme pois viime marraskuun alussa. Hurjan innostavia ovat esimerkiksi työ iltasella, tykkään opettaa netissä, ja aurinkopaneelien asennuksen valvominen. Tänään ne asennetaan katolle mekaanisesti, sähkömies tulee vasta keskiviikkona, ja sitten paljon poutaa, kiitos. (Vaikka sydän sanookin sadetta sadetta sadetta.)

Tänään on perjantai, tämän viikon viimeinen työpäivä. Sitten muutama päivä aikatauluitta, joskin tehtävineen. On revittävä terassi, koska kohta salaojafirma saapuu ja kaivaa kaiken mudaksi. 

Näin mieli virittää kehon päivään. Tiikeri kyyristyy, valmistautuu. Kissa vaan keträä. Miten monta vuotta menikään ilman kissaa. Jospa sitä loppuelämänsä järjestäisi toisin. Ja täällä ehkä pakkokin järjestää, koska ilman biologista tai loukkutorjuntaa hiiret juhlivat lattioilla, eikä minusta ehkä olisi loukuttajaksi. Mieluummin kissa, etenkin kun niitä on niin paljon tässä maailmassa kotia vailla. 

Rakastan aamuja vaikka ne ovatkin täynnä hallusinaatioita. Hymyilen edelleen Will Storrin tavalle kutsua menneen, tulevan ja toisaallan asioita tietoisuudessa hallusinaatioiksi. No, sitähän ne ovat. Huuruissa ylös, keräämään märästä puutarhasta päärynöitä ja omenoita puuroon. 

Vielä yksi teksti animismista

Luen Pollanin kirjan loppuun ja istun pitkään sängyssä siemaillen tulsiteetä ja kuunnellen sateen rummutusta ikkunaan ja kattoon. On vapaapäivä mutta koira ei halua ulkoilla sateessa - joko turkki kastuu tai joutuu pukeutumaan inhaan sadetakkiin. Molemmat vievät sen hyvän tuulen.

Tuntuu oudolta lukea, kuinka se maailma, johon on itse päässyt tuon tuosta, ei jatkuvasti, tietenkään, mutta suhteellisin pienin ponnistuksin, ilman kemikaaleja, näyttää olen toiselle ihmiselle isojen muutosten takana. Kirjan lopuksi Pollan kuvailee jollakin tavalla animistista maailmankuvaa. Hän kirjoittaa uskoneensa jo pitkään kasvien tietoisuuteen ja älykkyyteen, mutta vasta psykedeeleissä lopullisesti sisäistäneensä sen välittömän kokemuksen tasolla.

Ehkä useampi kuratoi valvetodellisuuttaan jotenkin tiukemmin? Ehkä kaikilla ei ole isoäitiä ja äitiä, jotka uskovat, että unet ovat aivan yhtä todellisia ja kuunneltavia kuin valvekin? Ehkä kaikki eivät tosiaan kävele vertaistensa joukossa metsässä ja niityillä? Ehkä moni ajattelee kaiken vähänkin suunnitelmista poikkeavan jotenkin rationaalista uhkaavaksi, mielenhäiriöksi, muistisairauden ensioireeksi tai jotain? Minusta tämä on tietysti aivan älyttömän hämmentävää, koska itselleni se aikuisen ihmisen pulmitta sanallistettavissa oleva normaalimaailma, jossa on selvärajainen itse, jonka elämää hallitaan, on tosiaankin jäävuoren huippu, hyvin pieni osa kokemusta. Olen tästä kiitollinen ympäristölleni - jotenkin on ollut mahdollista säilyttää tällainen kokemusmaailma. Osaan puhua korkeakoulukieltä, jossa en viittaa tällaisiin kokemuksiin, mutta luultavasti kaikki, jotka ajautuvat enemmän tekemisiin kanssani, tajuavat ennen pitkää, miten paljon kasvit, eläimet, kalliot ja  niin edelleen merkitsevät minulle. Unet, transsi, meditaatio. Kehoon tallentuneet olot, joista en tiedä, mitä tai mistä ne kertovat. En onnistu uskomaan epiteelikudosta minkään oleellisen rajaksi.

On kiinnostavaa, miten Pollan kertoo päässeensä meditaation kyytiin oikeastaan vasta kokemustensa jälkeen. Ja miten vaikeaa se silloinkin on, koska hän haluaa menestyä, onnistua, pystyä. (Ja siinä silmänräpäyksessä koko meditaation ajatus katoaa, tietenkin. Kyse ei ole kontrolloinnista.) Minulle on ollut meditaatiossa käänteentekeviä asioita kaksi: ensiksi, ne spontaanit kokemukset mielen hiljentymisestä, joita on ollut lapsesta saakka, ja joista voin ottaa vauhtia muistelemisen kautta, ja toiseksi, kohtaamani opettaja, joka sanoi, että tietoinen läsnäolo on hallinnan vastakohta. Ei eri asia, vaan vastakohta. Mielen kääntäminen tuolla tavalla - mielenkääntötemppu - jostain syystä avasi polun, jota osaan kulkea aika luotettavasti. (En silloin, kun kaikki säpälöityy ja muuttuu hurjan pelottavaksi, mitä tapahtuu harvoin. Mutta enimmäkseen.)

Kun luen Pollania, kiitän mielessäni ympäristöestetiikkaa. Tietysti samoin tein kun tartuin siihen, tajusin, että minun on kuljettava tätä tietä. Vaikka gradu tieteenfilosofiasta olisi ollut jo melkein puoliksi tehty hyvän kandintyön takia, vaikka tämä oli ihan uusi alue ja niin edelleen. Mutta se ajatus: Maailma on aktiivinen. Ei vain ihminen. Kaikki se valoa kohti punoutuva vihreä, sienten aavesormet, muuttolintujen säähän vastaaminen. Se, miten muut eläimet väistävät, koska lajini on satuttanut niitä niin julmasti. Ympäristöestetiikassa oli ainakin siemen siitä, mihin kasvoin lapsena, nuorena ja aikuisena. Vaikka se oli väärää ympäristöjärjestölle, jossa toimin -  ei mediaseksikästä ja taatusti liian hörhöä. Vaikka se oli väärää monelle kumppanille, jotka kiemurtelivat tuskissaan puhuessani pyhästä. Vaikka se oli väärää opinnäytetyöni tarkastajalle, jonka mukaan en käsitellyt filosofian kannalta keskeisiä kysymyksiä. Olkoon vain väärää muille, se oli jotain, mitä tarvitsin. Minulle se oli niin oikeaa kuin olla saattoi: päivä päivältä ympäristöestetiikkaan syvemmälle sukeltaessani huomasin käyväni luontevammaksi, aistivani terävämmin, vapautuvani: ei tarvinnut teeskennellä jotain ihan toisella tavalla kokevaa ja tuntevaa, toisia asioita tärkeinä pitävää. (Niille, jotka eivät tunne ympäristöestetiikkaa: kyse ei tosiaan ole mistään pelkästä luonnonniityn visuaalisessa kauneudessa paistattelusta vaan jostain paljon juurevammasta, ehkä - tämä on oma yritelmäni - läsnäolosta tilassa, jossa huomiota venytetään kattamaan itsen ja ympäristön välinen jatkuvuus/yhteys, koettaen pitää huomiota riittävän hajautuneena, jotta yksi teema, kuten arvio, emootio, kehollinen tuntemus tai jokin ympäristön piirre ei varasta huomiota vaan on mahdollista pysyä herkkänä sille kaikelle, mitä tapahtuu. Usein ympäristöestetiikassa huomion kohteeksi nousee kauneuden sijaan jotain ihan muuta - esimerkiksi se, miten monet ihmisille periaatteessa suunnitellut ympäristöt eivät juurikaan onnistu vastaamaan esimerkiksi johonkin kuulumisen, kuulluksi ja nähdyksi tulemisen, rauhoittumisen jne. tarpeisiin.)

Koko sen ajan, kun vietin yliopistolla, ihmettelin yhtä seikkaa. Samaa ihmettelen edelleen, mutta nyt yksityisemmin, ei kurssikirjojen ja keskusteluiden jatkuvasti liipaisemana: Miten on mahdollista, että niin moni ihmistä kuvaava tutkija kuvaa meitä ensisijaisesti ihmisjoukkoihin identifioituvana ja niissä itseksemme kehittyvinä? Jopa jotenkin arkitodellisuus-todellisten ryhmien jäsenyyden kautta? Missä ovat voimistavat kokemukset, jotka versovat ihan toisenlaisesta identifikaatiosta paljon laajempaan yhteisöön - elonkehään? Missä on tietoisuus siitä, että vaikka nämä ihmiset tässä eivät minua hyväksyisikään tällaisenaan, kelpaan juuri näin koiralle, ponille, voikukalle ja männyille? (Samalla kun olen osa tappokoneistoa.) Että olen enemmän osa tätä kuviota kuin teen jotain tiettyä suhteessa johonkin Homo sapiensien liittoumaan? 

Mittarimato

Unen ja valveen välitila, transsi, jaksaa kutsua tarkkaavaisuuttani vuosi toisensa jälkeen. Tuntuu, että moni seikka, jonka bluffaa valveessa näkymättömiin, pääsee pelmahtamaan todellisuuteen tässä kohdin. Transsi on luultavasti juuri se seikka, jonka takia olen kääntynyt joogassakin kohti muotoja, joissa minuus katoaa, valveeseen sekoittuu aimo annos unta ja rentoutumisvaste tulvii yli.

Yksi oudoimmista transsitotuuksista on, että sisimmässäni asuu mittarimato. (Ei etana, vaikka identifioidun niihin valveilla paljon enemmän, niiden hitaaseen liiskaisuuteen ja varovan uteliaaseen etenemistapaan.) Kun menen nukkumaan, paikoitan tyynyni likelle sängyn puoliväliä pituussuunnassa. Kun herään, pääni roikkuu patjan laidan ylitse tai jos sängyssä on pääty tai patjan pääty on seinää vasten, niska on ihan vinkuralla jalkojen työnnettyä torsoa kohti pääpäätä päädyistä ja seinistä piittaamatta (sinne saakka, että vinkura ahdistaa heräämään). Vuosi vuodelta aloitan uneni yhä enemmän sängyn alapäästä ja aina päädyn sinne päätyyn ja sen yli tai miltei läpi.

Itse asiassa, olisi joskus mielenkiintoista pingottaa silkkipaperia patjan taakse - heräisinkö kenties pää sen toisella puolen, läpäisseenä?

Samoin olisi mielenkiintoista nukkua pehmustetulla kokolattialla. Kuinka pitkälle etenisin, kun epämukavaa tunnetta pään roikkumisesta tai murskaantumisesta ei tulisi missään vaiheessa tai ainakin vasta monen metrin mittaroinnin jälkeen?

Vaikka itse punkeava liike tapahtuu varmasti isoksi osaksi unessa, joskus aamulla tai illalla rajamailla havaitsee, että nyt on koukussa ja supussa, ja kas, nyt aukeaa, työntyy tilaan sitkeästi ja suuntautuen, ja sitten taas vetäytyy turvaan.

En ymmärrä, miten on mahdollista, että osa ihmisistä pystyy nukahtamaan selinmakuulla, kaula ja ranteet paljaina, vatsa paljaana. Itse koetan liki keriä ne kehon sisään, jotta pystyn nukahtamaan. Eilisellä joogatunnilla eräs nainen nukahti jopa taaksetaivutukseen, kädet sivuille levitettyinä, ranteiden lisäksi paljaana ja haavoittuvana myös kainalot, sydän nostettuna esiin, kurkku oikein venytettynä tarjolle. Itse koen vastaavan asennon hurjan kuohauttavana - täytyn rohkeudesta tajutessani, että uskallan pysytellä siinä pitkään, ja se rohkeus tuntuu hyvin vakuuttavalta ja rauhoittavalta, valaa uskoa siihen, että pystyn muutenkin pysyttelemään tiloissa ja tehtävissä, joihin en vaistonvaraisesti etenisi tai joissa en ainakaan uskaltaisi seisahtua hetkeksikään miettimään, mitä teen.

Olen alkanut vähitellen ymmärtää eläväni todellisuutta, jossa repeytymisen, loukkaantumisen, murskaantumisen ja hyökätyksi tulemisen kuvastolla on suurempi osuus kuin monen muun todellisuudessa. Mutta että tämä vaurioitumiskuvasto ei ilmene tavanomaisella tavalla - en pelkää pimeitä kujia, minua seuraavia askelia tai sen semmoista. Sen sijaan pelkään noita asioita tai ainakin näen, koen, maistan ja haistan noita kudosvaurioita silloin kun itse liikun, liikutan kehoani. Vuoristorata tuntuu turvalliselta, jalalta toiselle painon siirtäminen vähemmän turvalliselta. Vieraan miehen kotiin kutsumisessa en näe mitään erityisen epäilyttävää, mutta annas jos puhutaan kiveltä toiselle hypähtämisestä -

En ole antanut itseni jähmettyä pelkooni, paitsi koululiikunnassa. Siellä saatoin kesken kiepin mennä veltoksi, päästää irti ja jysähtää pää edellä patjaan. Uimisessa niin ikään jouduin ponnistelemaan pitkään sen kanssa, että pystyin toimimaan jatkuvan veltostumisen, vajoamisen ja sitten veden henkeen menemisen ja siitä heräävän kauhuräpiköinnin sijaan. (Nykyään äärimmäisiä stressireaktioita opiskelleena tiedän, etten ollut taistele tai pakene -tilassa vaan nimenomaan jähmettymisen tilassa: limbinen systeemi oli ottanut vallan. Nykyään pystyn toki uimaan: siedätin itseni vesijuoksulla. Ja ilmajoogassa kiepun pää alaspäin. Kieppiä en ole vieläkään tehnyt ikinä. Taitaisin tarvita yksityisopettajan ja ehkä aimo annoksen rauhoittavia, että siitä tulisi jotain.) Tiesin, miten vanhempani arvostivat notkeutta ja sulokkuutta, ja koetin toimittaa sitä heille: hyvä tytär, jolla ei ollut muutakaan keinoa osoittaa rakkauttaan.

(Se on muuttunut kauan sitten. Nykyään, uskon, vanhempani tietävät, että välitän heistä paljon. Olkoonkin että se on edelleen niin pakahduttava tunne, etten pysty sanomaan sellaisia asioita ääneen alkamatta itkeä.)

Ja sitten kaiken tämän valveen liikeoutouden, tilassaetenemisoutouden, hitaan varovaisen tutkimisen vastapainona etenen transsissa ja unessa mittarimatona kohti pääpäätä yö toisensa jälkeen.

Ja valveella, niin, opetan liikettä ja pysähdystä, liikkeellelähdön aktivaatiota ja siitä irti päästämistä, ja sitä, miten tämän kaiken nostattamien emootioiden kanssa voi toimia, pysyä toimintakykyisenä. Ja kun opetan, kun katselen monen oppilaan tapaa tehdä, mietin, onko heillä lainkaan vastaavia pulmia ja tuntemuksia. Näen kyllä kehojen kinnaavan tietyistä kohdin jähmeinä, typistettyjä liikeratoja ja niiden varovaisia tilaan versomisia, sormia ja varpaita, jotka tutkivat ilmaa ja lattiaa kuin oudot tuntosarvet. Mutta mitä heidän sisällään tapahtuu? Liikkuvatko suuret muinaiset? Repeilevätkö mannerlaatat? Käpertyykö ja vierähtääkö liikkeelle hengityksen kiikkerä kehrä?

Ja - heräävätkö hekin pää patjan ulkopuolella tai sängynpäädyn sivuun nuljauttamana aamu toisensa jälkeen? Tunkeutuvatko hekin läpi vuosien, identiteettivaihdosten, harjoittamisen näennäisen järjellisinä ja tietoisina mutta yhtä hukassa itsestään ja syvimmistä toimintataipumuksistaan?

Ja - minne olen matkalla?

Outra vez

Katsoin uudestaan Olemisen sietämättömän keveyden elokuvana. Tilasin lähikirjastoon myös Kunderan kirjan, koska matkustan ehkä ensi viikolla Tsekkeihin ensimmäistä kertaa elämässäni. No, voi kyllä olla myös, etten matkusta. Toissapäivänä nousi kuume ja tällä hetkellä pälyilen levottomasti ympärilleni ja koetan anturoida sisäisiä tuntojani saadakseni selville, onko tämä jotain lääkäriä vaativaa. Todennäköisesti ei, luultavasti kysessä on vain flunssa, jonka olen napannut ohimennen vastustuskyky antibiootin jäljiltä sotkuisena, emotionaalisesti sekavana ja puolentoista viikon töissäolorasituksen jäljiltä. Toimistotyö on ihan hemmetin raskasta, jos parantumisaikataulu on kesken eikä ole pystynyt käymään liikkumassa. Niskaan ja selkään sattuu, päätä särkee. Yskinyt en ole enää yli viikkoon, kuume hävisi jo kesäkuun ensimmäisinä päivinä ja hengityslaajuus on kasvanut tasaisesti, joten keuhkokuume tuntuu kyllä väistyneen. Ehdin jopa kaksi päivää tuntea itseni niin terveeksi, että uskaltauduin aerialjoogaan ja pilatekseen. Sitten kuume nousi. Tämä tässä nyt tuntuu ihan tavalliselta flunssalta. Kuume ei ole kiipeillyt sellaisiin lukemiin, joka vihjaisi mistään vakavasta, vaan keikkuu ärsyttävästi juuri ja juuri kuumerajan yläpuolella tempoilematta mihinkään suuntaan, eikä olo ole lainkaan niin sairas kuin kuukausi sitten pappia kyydissä. (Tai ensimmäisinä päivinä töissä, jolloin kuitenkin takana oli miltei puolitoista kuumeetonta viikkoa - keuhkokuume on aika iso pieti.)

Kuumeesta ja matkatietämättömyydestä huolimatta katsoin kuitenkin tuon elokuvan ihan vain katsellakseni Prahaa. Elokuva on muutenkin kiinnostava, koska olen nähnyt sen niin monta kertaa ja monessa elämänvaiheessa. Ja: se on herättänyt niin voimakkaita emotionaalisia reaktioita, että pääsen sitä kautta käsiksi johonkin, mitä on tapahtunut viime vuosina. Johonkin hyvin vaikeasti sanallistettavaan ja ritualistiseen ajatteluun, johon olen törmännyt sekä muissa että itsessäni, sellaisissa kohdin, joissa en siihen odottanut törmääväni.

Nuorempana inhosin yli kaiken elokuvan typerää, itkuporsasmaista Terezaa. Inhoni ei jotenkin silloin lainkaan epäilyttänyt tai kiinnittänyt huomiotani. Mitä inhottavaa nimittäin on siinä, että joku jännittää vieraitten ihmisten intiimiä kosketusta ja haluaa olla vain sellaisen lähellä, jonka kanssa hänellä on hyvä olla? Mitä väärää siinä on, että seuraa tuntemuksiaan sellaisessa asiassa? Ei, nuorempana ajattelin, että se oli väärää ja kamalaa. Terezan olisi pitänyt koulia itseään, osoittaa edes hieman sisukkuutta ja neuvokkuutta. Nyt kun katson elokuvaa, näen hänen tekevän monta hyvin, hyvin rohkeaa tekoa - hän esimerkiksi tunnustaa, ettei kestä tiettyä olosuhdetta ja lähtee sen takia menemään: muttei salaa, yön pimeydessä (kuten aiemmin elokuvassa täysin kritiikittömästi ihannoimani Sabina, jonka nuorempana ajattelin todella elävän - ja joka nyt näyttää minusta toimivan aika kovalla tavalla toisia kohtaan, aika itsekkäästi) vaan yrittäen minimoida toisen loukkaamisen, olkoonkin, että hänen on silloin oltava itsensä aivan paljaana. Ehkä juuri tuo tarvitsevuuden ja kaipuun mitta oli aivan liikaa itselleni nuorempana ja halusin siksi lukea sen heikkoudeksi sen sijaan että olisin tunnustanut, miten paljon rohkeutta sellaisen ääneen sanominen vaatii. Ehkä se muistutti liikaa siitä, miten vaikeaa oli muuttaa kotoa pois. (Sitä en olisi ikinä suostunut tunnustamaan siinä iässä! Itse asiassa olen purkanut tätä tosissani vasta viime talven aikana.) Miten monena iltana uudessa vain itseni kodissa olin niin yksin, etten osannut kuin itkeä ja painautua seinää vasten unta saadakseni. Miten pian opin, että jos ei syö moneen tuntiin ja sitten syö isosti ennen nukkumaanmenoa, pökertyy puoliuneen silkasta vatsan täyteydestä. Se, mitä ei osaa saadellä ajatuksin, on usein säädeltävissä kehon kautta. (Muutama tuttavani masturboi vastaavassa ahdistuksessa itsensä rennoksi ja pääsee siitä uneen, mutta itsestäni se on aina tuntunut aivan riipaisevan yksinäiseltä puuhalta - ja tuntuu edelleen. Ehkä mielikuvituksessani on jotain vikaa? En osaa kuvitella tarpeeksi hyvin sitä lämpöä ja läsnäoloa, jonka voi kokea toisen vierellä?)

On jotenkin tyydyttävää oppia vanhetessaan lukemaan tarkemmin vivahteita. Nyt, kun katselin elokuvaa, en osannut inhota tai halveksua enää yhtään elokuvan hahmoista. (En ainakaan spontaanisti. Ehkä, jos yrittäisi - mutta miksi yrittää sellaista?) Osasin lukea paremmin heihin kaikkiin rohkeutta ja pelkuruutta, vahvuuksia ja heikkouksia. Osasin lukea paremmin heidän välisen kommunikaationsa jännitteitä - ihmissuhteet ovat vaikeita!

Elokuvan jälkeen olin aivan uupunut kaikesta näkemästäni, vaikka palastelimmekin elokuvan kolmeen osaan. Vompsu on täällä kanssani, hänen piti mennä äitinä luo juhannukseksi, mutta sitten sairastuin ja kun tuosta keuhkokuumeesta on kuitenkin aika vähän aikaa, pitää pysyä vähän tavanomaista valppaampana tämän kuumeilun kanssa. On ihanaa, että Vompsu on täällä, koska kuumeessa mieliala heittelee ja säätelytaidot ovat menneet viemäristä alas. Tosin tietysti mietin taas kerran, onko sairaudessa ylipäänsä kyse jostain kytkystä emotionaaliseen levottomuuteen, joka ympäröi matkaa kuin ukkospilvi. Ja opintojen lopun häämöttämistä. (Olen sairastunut jokaisen opiskeluni loppusuoralla vakavammin. Sekin pistää miettimään. Ymmärrän, että on ihmisiä, jotka osaavat valmistua sairastumatta, mutta minulta se ei näytä onnistuvan.)

Matka on kuitenkin ehkä isompi ja myrskyisempi pilvi. Olen lähiviikkoina kysynyt itseltäni vakavasti monet kerrat, mitä oikein mietin, kun sovin lähteväni matkalle ihmisen kanssa, jota kyllä rakastan, mutta joka ei pysty vastaamaan siihen. Mitä tämä höpötys oikein on, että matkustamme kavereina vaan? En käyttäydy näin neurottisesti jonkun kaverin kanssa matkalle lähtiessäni. Miksi kuvittelen, että vaikka muilla on vaikeaa eksiensä kanssa ja he ottavat näihin etäisyyttä, minua ei koskisi vastaava vaikeus, jos vain päätän opetella olemaan siitä välittämättä? Miksi haluan kuvitella, että vaikka muut reagoivat voimakkaasti siihen, ettei heidän rakkauteensa vastata tavalla, joka kohentaa heidän hyvinvointiaan, minä jotenkin säilyisin ehjänä siinä? Mutta kun en halua menettää hyvää ystävää! Taatusti kestän! Mikä minä, kysyy huvittunut ääni sivusta. Jos et usko minään, minkä puolesta pelkäät? Ehkä - ehkä jos pystynkin rakastamaan edelleen - mikä tarkoittaa suunnilleen samaa kuin että on osaa sitä pysäyttääkään - niin en pysty pitämään tätä elämääni kehoa koossa siinä emotionaalisessa stressissä, vaikka mieli tietysti lirkuttaakin kaikkea keventävää ja esittää, että on vain tahdottava, ryhdistäydyttävä, päästettävä irti ja niin edelleen. Ehkä jatkuva emotionaalinen stressi on sama kuin avaisi oven ja kutsuisi joka ikisen kehoon halukkaasti kiinnittyvän ökkömönkiäisen kylään? En tiedä, tämä on vain arvailua. Joka tapauksessa, matka ei huolestuttaisi samalla tavalla, jos olisin terve. Mutta on ihan selvää, etten ole. Nyt on kuumetta, ja vaikka se laskisi ja pääsisin matkalle, olisin samassa yliväsyneessä, helposti hengästyvässä tilassa kuin ennen kuumeen nousemistakin. Keuhkokuumeesta toivutaan pitkään. Tätä en tietenkään tiennyt silloin, varasimme matkan. En ottanut huomioon, että saatan olla tilassa, jossa emootioiden säätely vaikeutuu huomattavasti. Ja sairaus on tunnetusti sellainen tila. Hurisen turboteholla. Se ei ole hyvä asia koska Faunin on helpointa olla kanssani silloin kun olen tarkasti ja ajantasaisesti säädelty.

Jos minua pelottaa matkalle lähtö, kyllä lähtemättömyyskin pelottaa. (Loistavaa, kaikki pelottaa.) Olen nähnyt niin monta kertaa, miten siinäkään ei ole oikeastaan sellaista vaihtoehtoa, johon osaisin suhtautua rennosti. (Entäs sitten? Niin, entäs sitten? Opettelemassahan täällä ollaan!) Jos Fauni korvaa minut jollakulla toisella, en lainkaan hämmästyisi. Se tuntuisi pahalta mutta siihen pahaan tuntuun olen jo tottunut. Olen jo oppinut sen, että hänelle matkustaminen on tärkeämpää kuin läheisyys jollain tietyllä hetkellä, jopa sellaisissa ihmissuhteen vaiheissa, joissa läheisyys voi olla aika tiivistä (nyt korvaaminen on tietysti helppo ymmärtää, tavallaan, vaikka tuntuu ihan yhtä vaikealta muuten kuin epistunteen osalta). Hän toimii ulkoisesti tarkastellen tässä täsmälleen samalla tavalla kuin itse toimin lapsena ja nuorempana. (Voi vanhempiani. Heillä on ollut kova koulu kanssani.) Todennäköisesti täysin eri tausta-ajatuksista, tietysti, mutta silti. Faunilta olen oppinut, että olen korvattavissa helposti ja että jos hänellä on hauskempaa tekemistä, saan etsiä sosiaalisen tuen toisaalta. Se on tärkeä oppi, joskin siinä on ollut aika tavalla nieleksimistä. Mutta yhtäkaikkisesti se on tärkeää tiedostaa, ettei polta itseään loppuun. Tietysti olen kaiken aikaa tiennyt, että kaikki ovat korvattavissa ja ettei kukaan pysty tukemaan toista kaikessa tämän kokemassa. Mutta on eri asia ajatella korvattavuutta teoreettisella tasolla ja joutua korvaamisen kohteeksi. Konkretia kirpaisee napakammin. Se on usein saanut aikaan myös sen, että muualta tuen hakemisen sijaan olenkin kääntynyt sisäänpäin enkä ole osannut enää mennä mihinkään kenenkään kanssa. En oikein tiedä, miksi niin on käynyt. Varmasti tämä on vain jokin kausi, joka menee ohitse.

Mutta ei sekään tuntuisi hyvältä, jos Fauni ei lähde mihinkään. Tuntuu pahalta tuottaa toiselle pettymys. Vaikka Fauni väittääkin, ettei hän ehkä yksin jaksaisi mennä ja ettei se ole niin tärkeää. Siitä tulee sellainen epäilys, että onko matkan tarkoitus sitten ollut jokin hyväntekeväisyys höyrähtänyttä eksää kohtaan: koska minulle semmoinen voi olla tärkeää ja Fauni tietää, kuinka reunalla olen, ja on arvellut, että ehkä siten jaksan paremmin, ja niinpä hän on päättänyt suostua mukaan, vaikka itse matka ei kiinnosta häntä paljon lainkaan. En tiedä. En ymmärrä Faunin logiikkaa tippaakaan.

Tätä juuri tarkoitan kirjoittaessani, etten käyttäydy kuten ystävän kanssa matkalle lähtiessäni. Ystävien kesken on turvallisempaa, kohtuullisempaa. Tapahtumainkulku on helpompi hyväksyä tuosta noin vain. Szymborska on kirjoitanut tästä hienon runon. (Kannattaa etsiä tuo käsiinsä suomeksi, se kuulostaa huomattavasti paremmalta suomeksi.) Rakkaussuhteissa saa totisesti ponnistella, jotta ystävälliset kvaliteetit säilyisivät, puolin ja toisin. Vai voiko ystävyyssuhdetta koskaan painaa sellainen seikka kuin että ei ole tullut kutsutuksi ystävän vanhempien luokse? Että ystävä kiemurtaa kätensä irti, jos siihen tarttuu? Että ystävä vain jättää tulematta sovittuun paikkaan eikä edes ilmoita siitä etukäteen? Siinä on jotain erilaista. Kammottava seksuaalivoima, sanoisi Kalifornian-nainen. Typerä kundaliinikäärme, joka luikertelee päättelyyn ja tekee siitä huttua, ellei pistä kaikkia voimiaan seinän tuijottamiseen, hengittämiseen ja myötätunnon etsimiseen. Kundaliinikäärme, joka myrkyttää kehon, jos sitä ei ole alusta saakka ravittu puhtaalla ravinnolla, päihtettömyydellä ja pyyteettömällä rakkaudella. Ja kenen kehoa on?

Ei minun kehoani ainakaan.

Joten istun vällyjen alla ja mittaan kuumetta ja teen töitä sen kanssa, että päästän irti kaikesta muusta kuin tästä tässä. Tästä miten kylkiluut liikkuvat, kun hengitän. Sisään, ulos. Tästä, miten lähellä on kaksi armollista kiharakarvaista olentoa, jotka ovat tässä. Jotka odottavat. Kerran toisensa jälkeen palautan itseni tähän tässä. Vielä kerran -

silloin kun on sairaana ja mieliala heittelee ja huolet kasautuvat uhkaaviksi pilvitorneiksi, on tärkeää, että joku muukin on tässä. Se auttaa säätelemään yksinäisyyden tuntua, tuntua siitä, että räpiköi kylmässä, riistävässä virrassa, pelkoina häilähtelevää valikoivaa muistia, sanojen kolkkoutta. On lämmin käsivarsi, jolle voi laskea sormet varovasti, tai takkuinen turkki, voi tuntea sen, konkreettisesti, hengittää ja tuntea puristuksen kurkusta häviävän hitaasti. Se tulee uudelleen, tietysti, kuume on sellaista, mutta kerta toisensa jälkeen voi kurkistaa ajatuksiin, panna ne merkille, kohottaa niille kulmakarvaansa tai itkeä vähän ja sitten palata. Polvet koukussa, tyyny korvan alla.

Luin joitain viikkoja sitten Joyce Carol Oatesin Blondin ja itkin silmäni pihalle yhtään välittämättä siitä, mitä se parantumiselle tekisi. Että joku osaakin kirjoittaa niin selvästi esiin sen, miten epävarmaksi ihminen voi käydä, miten hauraaksi. Miten päihdyttävää toisen läsnäolo on ja miten pahalta tuntuu, kun välitön yhteys möykkyyntyy. Miten pelottavia kohtaamiset saattavat olla, ja miten helppoa on ripustautua toiseen ihmiseen ja miten hänestä irtirepeytymisensä jäljiltä jäävät arvet polttelevat pitkään: siinä jää kieli- ja mielipuoleksi pitkään vaikka keho taipuukin nopeasti selibaattiin ja menettää kiinnostuksensa kaikkea seksuaaliväritteistä kohtaan välittömien tuttujen ärsykkeiden puutteessa. Miten joskus on suojautunut pukeutumalla rooliasuun. (Liian monta kertaa.) (Ja sitten kun yrittää selvitä ilman roolia, saa vahvistuksen, että ehkä se roolin vetäminen sittenkin olisi toivotumpaa, koska ehkä kukaan ei kestä tätä epävarmuutta raakana - paitsi itse, koska sille ei ole vaihtoehtoa, tai tietysti on, mutta sen vaihtoehdon on päättänyt jättää käyttämättä.) Koska tietää, että jos käyttäytyy näin, näin ja näin, saa rakkautta. Ja että on asioita, joita ei saisi sanoa eikä kirjoittaa eikä toisten mielestä ehkä ajatellakaan, ja silti ne ajatukset saattavat lipua läpi kun kävelee töihin ja hymähtelee isoiksi käyneitä vaativia poikasiaan pakoileville mustarastasemoille puistoissa tai kun sulkee avokonttorissa silmät hetkeksi jottei niihin kaiken aikaa sattuisi valtavien kattovalaisimien räikeys. Tai kun on kuume ja mieli laukkaa tavallistakin kääntyilevämmin.

En tiedä, miksi minun on toisinaan saatava tuntea itseni heikoksi ja epävarmaksi ja haavoittuvaksi. Tuo on huonosti ilmaistu. Ei, kyse ei ole minästä, ellei sitten minästä maailman rajana. Koko maailma tuntuu epävarmalta ja lepattavalta. Ja tuntuu tärkeältä, että sen saa kokea sellaisena. Ehkä siksi, ettei minulla ollut lapsena sellaiselle kokemukselle tilaa, ei ainakaan niin usein kuin todella itseni ja koko maailman sellaiseksi tunsin. Sitä piti piilottaa vuosikausia. (Huonosti, useimmiten jotenkin noloin tavoin epäonnistuen.) Ehkä olen vain kyllästynyt piilottamaan kaiken sen itkuisen hädän ja maailman romuluisen tempoilevuuden? Ehkä nyt on se kohta, jossa voin itkeä sen ulos?

Jaa-a. Voi kyllä olla, että tarvitsisin vähän hauskempia virikkeitä parantuakseni asap.

Ei auta kuin yrittää vielä kerran, nyt uuden kirjan kanssa. Kirjat ovat turvallisempia kuin unet, joita näen.

Läpielämisestä

Tiiviskurssi, jonka kävin ja joka tosiaan on nyt loppunut jättäen minut hämmentyneeseen hiljaisuuteen, käsitteli erilaisia identiteetti-/ryhmäulottuvuuksia, joiden nojalla ihmisiä jaotellaan meihin ja muihin, sekä miten nuo leimat voivat vääristää pyrkimyksiä taata kaikille yhtäläinen oikeus koulutukseen. Kurssi tuntui raskaalta: oli paljon luettavaa eikä siitä selvinnyt ulkokohtaisella tarkastelukulmalla, jossa olisi pitäytynyt siihen, mikä niille muille olisi parasta ja miten niiden muiden edut turvattaisiin byrokraattisin keinoin. Zeus Leonardo kirjoitti whiteness studiesia rasismintutkimuksen ja -purkamisen ytimeen sysätessään, ettei riitä, että tutkitaan, ovatko alistetut ryhmät todella sellaisia kuin ovat tai miten heitä voitaisiin auttaa, vaan että olennaista on tutkia, miten ennakkoluulo syntyy niissä, jotka sitten käyttävät sitä oman asemansa pönkittämiseen.

Koska se kolahti voimalla, olen viime aikoina lukenut hieman ärsyyntyneemmin ja huolestuneemmin erilaisia merkityskiistoja, kuten vaikkapa kiistaa siitä, oliko loukkaavaa ehdottaa, että myös viimeisillään raskaana olevat naiset saisivat käyttää invapysäköintipaikkaa. Yksi muunnos tästä on myös se, saako asiakasta kutsua potilaaksi terveydenhuollossa ja missä kohtaa menee se raja, ettei kukaan loukkaannu leimasta "potilas". YK:n vammaisuusmääritelmän mukaanhan vammaisuus määrittyy sosiaalisesti, vaikka sen pohjalla onkin fyysinen tai psyykkinen erilaisuus. Tärkeimpänä näen itse määritelmän toteamuksen, että jokainen meistä kokee vammaisuutta, koska jokainen kokee erilaisia rajoituksia terveytensä takia jossain vaiheessa elämää, eli kyse ei ole vähemmistöstatuksesta. Tätä vasten loukkaantumiset näyttävät kummallisilta. Totta kai se raivostuttaa, jos itseä kohdellaan täysin kyvyttömänä mihinkään kun varsin hyvin kykenee moneen asiaan, mutta ei tunnu olevan kyse siitä. Enemmänkin tuntuu siltä, että "terveet" siinä ottavat nokkiinsa siitä, että heidän on luokiteltu "vammaisiksi". Kellekään ei jääne epäselväksi, kumpi luokista on toivottavampi ja kumman jäsenyys uhkaa leimata.

Koetan keksiä vastaesimerkkiä tälle mutten oikein keksi, missä kohdin "vammainen" suuttuisi "terveeksi" luokittelusta laajemmalla, institutionaalisella tasolla ja esittäisi joutuneensa loukkaavan luokituksen kohteeksi. Sitä varmasti käy, että joku menee lääkäriin kovien kipujen kanssa ja saa kuulla, että ei siinä mitään, se on ihan normaalia, töihin vaan. Muistan lukeneeni tästä valitusta useammankin noidannuolen kohdalla. Siinähän suositus on nimenomaan napata kipulääkkeet ja jatkaa elämää, koska vällyihin vajoaminen vain hankaloittaa parantumista. Valitus on kuitenkin kohdistunut pelkoon, ettei itse pärjää ja kestä kivun kanssa, ei siihen, että olisi jotenkin yleismaailmallisemmin loukkaavaa tulla kutsutusi terveeksi. Tietysti se voi loukata, ettei saa myötätuntoa kivulleen ja että siinä helposti jää miettimään, kuvitteleeko lääkäri, että vika onkin korvien välissä. No, kivun suhteen se aina jossain määrin onkin - aivot sijaitsevat korvien välissä ja käsittelevät ja tulkitsevat hermosignaaleja. Lisäksi monet tuki- ja liikuntaelimistön kiputilat korreloivat enemmän psyykkisen hyvinvoinnin kuin tiettyjen elimellisten rakenteiden tilan kanssa. (Tämä voi kyllä palautua kuvantamislaitteistojemme epätarkkuuteenkin sekä kuvantamistulosten vaikeatulkintaisuuteen - eikö olekin aika riemastuttava ajatus, että käyttäytymistieteellinen itsearviointillomake saattaisi välittää informaatiota paremmin kuin tieteellisemmäksi mielletty röntgen tai magneettikuva? Heh.) Se ei tee kivusta tietenkään yhtään epätodellisempaa, osoittaapa vain hyvin, miten köpö jako mieleen ja ruumiiseen on.

No, eksyinpä harhateille! Tämä ei nimittäin ollut läpielämisen kannalta hankalimpia kysymyksiä, vaikka ilahduinkin ableismiin tutustumisesta ja mietin omia kupruiluitani terveyden kanssa hieman uudesta näkökulmasta. Sen sijaan se, mitä luin suomalaisilla yläasteilla tehdyistä kouluetnografioista (Souto 2011 ja Kurki 2008) suomalaisen valtaväestön maahanmuuttajiin kohdistuvista ennakkoluuloista ja odotuksista, pongautti sisältäni esiin sellaisen määrän asioita, että väliin tuntui, että hukun siihen kaikkeen. En halua kirjoittaa sen olleen tunteita tai emotionaalisesti raskasta. Se on jotenkin hyvin ulkokohtainen, sievistelevä tapa puhua läpielämisestä. Kliininen tapa, voisi sanoa. Miten terapeutti katsoo asiakasta. Miten hän käsitteellistää asiakkaan tilan. Mutta kun työstän itsekseni itseni kanssa, minun ei tarvitse välittää niin paljon siitä, kuinka kohteliaalta tai leimaavalta kuulostan. Tuo kuvaus kuulostaa vain aivan liian siistiltä.

Mihin sitten olin hukkua? Uniin, ainakin. Valveen ja unen sekoittumiseen, liukumiseen toistensa lomitse. (Se voi kyllä liittyä siihenkin, että luin ja kirjoitin sairaana, koska en ollut laskenut mitään sairastumisvaroja aikatauluihini ja sairastuttuani en suostunut siihen, että olisin vain tehnyt huonompaa jälkeä, sikäli kun nyt sairaana pystyy tekemään hyvää jälkeä. Välillä tuntui omituiselta istua satulatuolilla ja kirjoittaa, kun huimasi niin, että pelkäsin voivani kaatua mihin suuntaan hyvänsä.) Muistoihin. Ei semmoisiin muistoihin, joissa muistettaisiin tunteet - joskus epäilen sitäkin, koemmeko niinkään tunteita kuin tunnelmia - vaan ilmapiiri, hyvin konkreettisia haju-, tunto-, näkö- ja kuulokuvia, äkillinen tietyn teeman läsnäolo ajatuksissa, tietoisuus, miten tietyt asiat tehtiin, missä järjestyksessä tietyt asiat tapahtuivat, kauan sitten kuolleiden ihmisten äkillinen läsnäolo omassa kokemuksessa ikään kuin he eivät olisi koskaan poistunutkaan siitä. (Ehkä he eivät ole. Ehkä he ovat vain seisoskelleet sivummalla ja odottaneet.)

Toivon, että tämän voisi selittää jotenkin vähemmän sekopäiseltä kuulostavalla tavalla, mutta tämä taitaa olla parasta, mihin riitän tätänykyä: Olin kurssin alkaessa ehtinyt ajatella sitä, miten haluton olen ollut noihin identiteettiluokkiin solahtamiseen. Olin monesti ennenkin sosiaalisiin luokituksiin törmätessäni naureskellut sitä, että kas, minulla on sen verran iso ego, että se tarvitsee laajemman asumuksen. Edes ihmiskunta ei sille riitä, ehei, se haluaa mukaan vähintään eläinkunnan ja ehkä koko elollisuuden voidakseen ajatella ymmärtävänsä itseään edes mitenkuten. Ja sitten unet ja konkreettiset muistot alkoivat vyöryä ja jouduin korjaamaan aiempaa ajatusta: ei, ehkä kyse ei olekaan mistään tiedostetusta, ei vapaudenkaipuusta eikä erityisestä hankitusta taidosta tapella stereotypioita vastaan, ehkä tämä on aivan tavanomainen kyky vastarintaan, ja se, miksi se vastarinta aktivoituu, ei ehkä liity mitenkään niihin syihin, joita olen selityksissäni ladellut - ehkä siinä on sittenkin kyse jostain esitajuisesta tunnistamisesta, etteivät muistiin talletettu aines (käsitteellistetty ja käsitteellistämätön) ja esitetty kategorisointi kohtaa, vastaa toisiaan. Voin leikkiä luokituksilla ja tiedän tulevani luokitelluksi tietyllä tapaa joka tapauksessa, mutta minun on vaikeaa muodostaa itselleni mitään vaateita siksi, että "kuulun näihin" ja saatan olla hyvinkin ponteva sen suhteen, etten vastaa toisten kuuluvuusperustaisiin pyyntöihin enkä vaatimuksiin. Aloin miettiä, johtuuko se tuosta valtavasta massasta muistiaineistoa, joka näkyy kantautuvan mukanani, minne sitten menenkin.

Kouluetnografioissa käsiteltiin sellaisia termejä kuin maahanmuuttaja ja pakolainen. Tuli esiin, etteivät näin kutsutut pitäneet siitä. Mutta eivät he mieltäneet itseään myöskään suomalaisiksi vaan identifioituivat eniten vanhempiensa lähtömaahan ja -kultuuriin. (Monet olivat syntyneet suomessa ja Suomen kansalaisia - maahanmuuttajaksi kutsutaan koulutuskontekstissa lasta/nuorta, jonka vanhemmat ovat kotoisin toisaalta.) Molemmat tutkijat osoittivat selkeästi, miten huolimatta "käyttäytykää mahdollisimman suomalaisittain" -vaatimuksista vierasperäiset nuoret pistettiin yhä uudestaan vieraan paikalle - ja että itse asiassa vaade suomalaisittain käyttäytymisestä oli yksi tapa osoittaa, että toinen on tosiaan täällä vieras ja hänen olisi seurattava tarkemmin, miten aiemmin tänne tulleet isännät ovat päättäneet täällä käyttäydyttävän. Toinen tutkijoista kertoi hämmentyneensä huomatessaan, etteivät haastatellut nuoret myöskään halunneet tulla suomalaisiksi. (Asiakirjoissa se on tietysti asetettu tavoitteeksi, että heistä tulee juuri Suomen yhteiskunnan jäseniä ja että he kotoutuvat tänne.)

Nauroin ääneen tässä vaiheessa. Haluta tulla suomalaiseksi? Jos suomalaisuus näyttäytyy sellaisena, mihin ei voi kuitenkaan päästä, koska on väärän värinen tai verenperintönsä takia todistetusti omituinen ja haiseva tai puhuu hassusti suomea? Haluta tulla sellaiseksi, joka ei vaivaudu puhumaan itselle tai puhuu ainakin alentuvaan sävyyn tai holhoten? Tai eksotisoiden? Tai joka ystävällisyydestään huolimatta ei onnistu näkemään, millainen etninen hierarkia täällä vallitsee hiljaisessa yhteisymmärryksessä? (Jopa vierasperäiset nuoret osasivat käyttää paikallista etnistä hierarkiaa: no okei, olen omituinen, koska tulen X maasta, mutta ainakaan en tule Y maasta enkä puhu niille, koska ne on Y-tyyppejä! Tuo viittaamani Jaakkolan tutkimuksesta löytyvä etninen hierarkia tuskin ällistyttää ketään suomalaista. Tarvitsee vain kuunnella, millaisia rodullistavia/etnistäviä haukkumasanoja käytetään ja millä tiheydellä ja millaisia inhon ja ei-toivottuuden ilmaisuja niihin liittyy.)

Olen tuskin koskaan halunnut itse tulla suomalaiseksi, mutta kukaan ei ole älynnyt siihen liittyvän mitään huolestuttavaa, koska omasta taustastani vain neljännes on pakolaisperäistä, ja sekin suomenkielistä pakolaisuutta (tosin alueelta, joka ei tarkalleen ottaen ole koskaan kuulunut samaan hallintopiiriin Suomen kanssa vaan on niputettu enemmän Baltian kanssa yhteen). Siten menen nätisti suomalaisesta, nimikin on kotoperäinen enkä näytä joukosta erottuvalta. Mutta ei,  ei se ole mikään itsestäänselvyys, että täällä asuvat kotoperäisiltä vaikuttavat tai jopa kotoperäiset kersat haluaisivat mennä suomalaisesta. Meille se ei vain ole mikään iso juttu, koska kukaan ei keksi ruveta epäilemään mitään: saamme sen luokituksen automaattisesti. (Sitä juuri tarkoittaa etuoikeus;: ei tarvitse haluta, ei tarvitse ottaa kantaa, ei tarvitse huolehtia tai pohtia koko asiaa.)

Rasismintutkimus kehysti etnisen identiteetin aika pitkälti vastareaktiona kohdattuun rasismiin: jos suomalaisuus ei houkutellut, se johtui varmasti tästä kohtelusta. Nuorten omat huomautukset oman etnisen identiteetin tärkeydestä ja heidän ylpeästi ja haukkumisesta huolimatta kantamansa etnisyyden symbolit (tietty tapa tervehtiä, tietynlaiset vaatteet, puhuminen äidinkielellä milloin mahdollista) tulivat tarkastelluksi ehkä turhan paljon tästä näkökulmasta. Tietysti rakennettaessa tutkimusta on tärkeää ryhmitellä havainnot tietyn viitekehyksen mukaan, mutten voinut täysin nielaista tämän kaiken siinä mitassa reaktiivisena näyttämistä. Pohdin itsekseni, että ainakin itsessäni on tiettyä ylpeyttä niistä asioista, joiden vuoksi en istu muottiin, ja niiden esiin tuominen käyttäytymisen tasolla saattaa tuntua hyvinkin tärkeältä. Toki ulkomailla eläminen tekee hyvin tietoiseksi siitä, mistä on kotoisin ja miten asiat siellä mielletään. (Tai jopa kouluun meneminen tekee hyvin tietoiseksi siitä, miten asiat on kodissa järjestetty. Esimerkiksi se, että koulussa syötiin lihaa, oli minulle suuri järkytys. Että piti syödä nopeasti, ettei ruoasta nautiskeltu vaan ihanteena oli hotkia kuin koira, mutta ehdottomasti haarukalla ja veitsellä, koska pelkällä haarukalla syöminen oli jostain syystä luokiteltu sivistymättömäksi.) Tietoisuus on kuitenkin vielä vähän eri tason asia kuin se, että haluaa ilmaista kuuluvuuttaan johonkin tai kotoisuuttaan jossakin - jopa sillä uhalla, että siitä tulee sanomista. On kohtia, joissa eron tuntee hyvinkin vihlovana, mutta teeskentelee uskottavasti, ettei tunne mitään sellaista. Ja on ihmisiä, jotka valitsevat tämän strategian useimmissa tilanteissa. (Minua kiinnostaa, miksi toinen haluaa ilmaista erilaisuuttaan ja toinen piilottaa sen.) Jos sanomista on tullut vuosien varrella aika tavalla, on jossain vaiheessa toki aika vaikeaa sanoa, mikä kaikki on reaktiivista ja provokatiivista ja mikä kaikki ylpeää itsen ja omien luontumusten kantamista. Vuosien varrella itsestä ja omista luontumuksista on kenties muodostunut kuva, jossa yksi aika olennainen seikka on juuri se, ettei halua antaa toisten odotusten lannistaa itsessään niitä asioita, joita haluaa tehdä ja ilmaista.

Pidin kyllä rasismitutkimuksesta muuten kovasti. Minulle siinä suomalaisuuden vastenmielisyydessä ja vierasperäisten syrjinnässä ei ollut kauheasti uutta ellei ehkä lasketa sitä, etteivät tietyt asiat näy paljonkaan muuttuneen vanhempieni kouluajoista. Kuten vaikkapa venäläisiin kohdistuvat epäluulot. Toisaalta siinä oli paljon uutta, kuten argumentteja siitä, miksi maassa maan tavalla saattaa olla huono periaate, olkoonkin, että siihen vedotaan muuallakin. Eihän yleinen idioottimaisuus voi olla mikään peruste sille, ettei itse edes yritä jotain parempaa. Toisten käytäntöjä on paha mennä arvostelemaan, mutta omaa tonttiamme voisimme kyllä myllertää ja huolella.

Totesin livahtaneeni kuin koira veräjästä etnisyyden suhteen. Epäilyksistä vapaana olen saanut mieltää itseni muuten kuin etnisiin luokkiin vedoten. Eläimeksi, helsinkiläiseksi, ihmiseksi, eurooppalaiseksi. Vaikka ehkä se kaikki on vain odottanut tuloaan syrjässä ja nyt vyöryy päälle. Mietin monta kertaa, miksi ihmeessä tartuin koko etnisyyden teemaan. Okei, näin lehtijutun ja provosoiduin. Näen monia muitakin lehtijuttuja enkä provosoidu tarttumaan aiheeseen. Nyt provosoiduin. Miksi? Halusinko muistaa jotakin tiettyä, minkä tajusin jollain tasolla muistavani? Ajattelinko artikkelia lukiessani sitä, miten isoäiti oli halunnut opettajaksi (ja hän olisi epäilemättä ollut hyvä siinä) mutta ei täällä tietenkään kelvannut sellaiseen koulutukseen vaan kouluttautui ompelijaksi, mutta eihän hän täältä töitä saanut, koska oli pakolainen, suomenkielestään huolimatta epäilyttävä ja erilainen, ryssitelty mennen ja tullen? (Oikeastaan vasta viime vuosina olen tajunnut, miten erityinen ihminen isoäidin ainoa kunnon ystävä Kukkosen Eeva on ollut. Hän on ollut siinä yhteisössä ainoa, joka on luonut tasavertaisen ystävyyssuhteen isoäitiin.) Tietysti olen pohtinut näitä asioita joskus ennenkin, mutta keveämmin, miettinyt hiljaa, miltähän se oikein mahtaa tuntua, kun jonkun suku on ollut vuosisadat tietyllä alueella ja niillä on siellä sukutiloja ja kaikkea sellaista. Varmaan se on jotenkin erilaista, mutta en oikein saa kiinni, miten. Isänäidin suku on ollut paikallaan, ja heissä se näkyy jonkinlaisena kärkevänä varmuutena siitä, miten asiat kuuluu tehdä, keiden kanssa sopii liikkua, itsestäänselvyyksien määränä. Heillä on vankkumaton hierarkioiden taju. Heitä on hyvin vaikea ymmärtää. Mutta olen varovainen samastamasta heidän asennettaan paikallaanpysyvyyteen, koska voihan siinä olla paljon muutakin takana.

Oikeastaan sekin on hieman hassua, miten voimakkaasti miellän itseni helsinkiläiseksi, aloin miettiä kurssin kuluessa. Helsinkiläisyyttäkin on niin monenlaista! Ja joka tapauksessa olen ensimmäisen polven helsinkiläinen. Syntynyt täällä, vanhemmat muualta. Täällä on ystäväpiiri, mutta sen koossa pitämisessä pitää olla itse aktiivinen. Ei ole mitään sellaista suurempaa yhteisöä, johon kuuluisi itsestäänselvästi. (Vanhempani eivät näe ketään vapaa-ajallaan paitsi joskus harvoin sukulaisia, mutta viime aikoina on käynyt selväksi, että isän puolet sukulaiset ovat monesti kokoontuneet heitä kutsumatta, mikä hämmentää heitä, koska heidän sukulaisuuskäsityksensä ei ole antanut heidän olettaa niin käyvän. Minun on helppoa arvailla selityksiä tälle - luokka ja koulutustaso, esimerkiksi, niiden mukanaan tuomat erot tavassa olla tekemisissä toisten ihmisten kanssa. Sekin, ettei ole mökkiä, jonne voisi kutsua vastavuoroisesti kylään. Tämän kuvion tajuttuani olen tietysti yrittänyt käydä entistä enemmän vanhempien luona.) Ehkä se helsinkiläisyys on kohdallani vain sitä, ettei ole muutakaan. Ei ole mitään mökkiä, sukutilaa tai mummilaa. Ei ole mitään paikkaa, minne mennä tai minne mennessä ihmiset voisivat äkätä, kuka ja kenen sukua olen. (Sain itseni tästä kiinni kirjastossa yhden tytön hakiessa noutokirjaansa - spekuloimasta, onkohan hän tietylle professorille sukua, ja miten se mahdollisesti näkyy. Tulin vähän surulliseksi tajutessani, että suurimman osan kirjannoutajista kohdalla en katso yhtä kiinnostuneesti, mitä aineistoa he ovat varanneet.) Kaikki, mihin voi mennä, on Helsingissä, ja julkista tilaa.

Niin se on taatusti myös useilla niistä vierasperäisistä koululaisista, joita täällä on. Itse hätkähdin hieman heidän määräänsä - 17,5 prosenttia peruskoululaisista.

Sekin on hurjaa, miten arvaamatta tuo etninen identiteetti voi muovautua. Kuka olettaisi, että jos jossakussa on neljännes jotain etnistä identiteettiä, syntyykin edes hatara identifikaatio siihen neljännekseen sen kolmen neljänneksen sijaan? Kai se on pitkälti kiinni siitä, kenen sukulaisen kanssa synkkaa parhaiten tiettyinä vuosina. Kuka jaksaa antaa olla se, joksi itsensä silloin kokee. Antaa kokea asiat niin kuin kokee, ensin, ennen kuin kysyy, voisiko sen kokea toisinkin. (Tai sanoo, että pitäisi kokea jotenkin aivan toisella tavalla, koska maailma arvostaa sitä toisenlaista kokemisen tapaa enemmän.) Isoäidin hautajaisissa oli Inkerinmaan lippu. Juttelin isoäidin veljen kanssa pitkään, ja isoäidin ainoan ystävättären. Kirjoitin hautajaisten pohjalta novellin, mutta siinä en tainnut käsitellä mitenkään etnisyyttä. En ollut vielä lähtenyt etsimään sitä mistään, se oli vain puuttuva pala. Aukko. Aukko se varmasti edelleenkin eniten on. Ei siihen ainakaan suomalaisuus sovi palana. Ei minusta ole vaatimaan ketään käyttäytymään maassa maan tavalla, koska en ole koskaan havainnut täällä olevan sellaisia maan tapoja, joita neuvoteltaisiin ensin yhdessä vetoamatta sellaisiin sanoihin kuin "perinne". Ei siihen oikein inkeriläisyyskään sovi, koska olen tuntenut lähinnä isoäitini ja vaikka ne häneen liittyvät asiat ovatkin painottuneet kokemuksessani painavammin kuin moneen muuhun liittyvät asiat, meidän vuorovaikutuksemme loppui silloin kun hän kuoli. Ehkä, jos etnistä identiteettiäni joskus kysyttäisiin, vastaisin totuudenmukaisesti: sutermullukka. Eivät ne sellaiset kansallisuussanat vain oikein sovi minuun tai minä niihin.

Niin että olin aika hämmentynyt aiheeni kanssa. Miten nyt semmoiseen tartuin? Jouduin sitten lukemaan näitäkin artikkeleita, joissa käsiteltiin etnisen identiteetin kehittymistä ja siihen sitoutumisen tärkeyttä. Miettimään, voiko sitä kompensoida jollakin. (Ei, en ajatellut kirjoittamista, vaan voimakkaampaa kiinnittymistä muihin identiteettiluokituksiin.) Toisaalta kaihosin jotain yhtenäistä, toisaalta tajusin, että se on täysi mielikuvitusprojektio, ja sitten pidin tietysti kovasti antirasismikasvatuksen ajatuksesta, että kaikki voisivat yhdessä tutkia, mitä se suomalaisuus tai jonkinmaalaisuus nyt itse asiassa oikein onkaan. Täällä tietysti suomalaisuus, etupäässä. Ehkä sitäkin voi pitää jollain tavalla kiinnostavana asiana, ettei onnistu pitämään itseään suomalaisena, vaikka on sitä enimmäkseen perimältään.

Ja kaiken aikaa oli läpielettävä niitä muistikuvia ja unia, jotka tulvivat kysymättä. Isoäiti seisoi unen kynnyksellä odottamassa, ojensi pisamaista kättään. Tule. Tuoksui sateelle tai ukkosta edeltävälle, hapankaalille emaliastiassa, nokkosille käännetyn vakan alla. Näin unessa nuoren isoäidin palaamassa kotoa saksalaiseen kartanoon, laittamassa vahingossa sammakon paitansa sisään. Kirkasvetisiä puroja, lehtoja. Kasveja joiden osia voi syödä nälänhädän uhatessa. Älä vunukka lue sitä kirjaa, opetellaan lisää kasveja. Ei sitä koskaan tiedä, milloin sinun pitää lähteä. Unessa minun pitää lähteä, on opeteltava nielemään sahanterää. Unessa kysyvät, olenko kettu vai koira. Ketut aiotaan teurastaa. En tiedä, kumman vastaisin, molemmat ovat totta ja valetta. Tuoksuu sateelta, maa anturoiden alla on täynnä vanhaa tiiltä, se on uponnut polkuun niin että voisi kuvitella lentäneensä pyörremyrskyn kuljettamana toiseen maailmaan, mutta ei, vastausta odotetaan. Herään hikisenä ja kauhusta jäykkänä. Valveessa, esseen ääressä, kuulen äkisti airon loiskahduksen, Kalliossa, kerrostalon viidennessä kerroksessa. Haistan kielosaippuan. Annan sen kaiken tulla, istun hetken hiljaa silmät kiinni ja avaan sitten silmät ja katson uudestaan artikkelia. Aivan niin, tässä kohden. Sommittelen tämän löydöksen tuon viereen. Sillä tavalla käy selväksi, ettei vallitse ihmeempiä yhteisymmärryksiä.

Esseestä tulee samaan aikaan määrätietoisesti aiheessaan pitäytyvä ja avoimet kysymykset salliva. Osoitan arkailematta, mikä kaikki mättää, mutta myös kysyn kysymistäni asioita. (Rakenne jää löyhemmäksi kuin haluaisin, koska aika loppuu kesken.) Useimpia kysymyksiä en kirjoita esseeseen, koska ne ovat omia kysymyksiäni. Ne eivät liity esseeseen yhtään mitenkään paitsi sitä kautta, että ylipäänsä päätin poimia tämän teeman muiden joukosta. Ja ehkä sitä kautta, etten voi uskoa täysin rasismintutkimuksen enkä etnisen identiteetin tutkimuksen näkökulmaan, vaan haluaisin jotain niiden väliltä, jotain paljon sotkuisempaa ja siksi todenmukaisempaa, ainakin jos aletaan miettiä, mitä tutkimuksen pohjalta olisi järkevää tehdä aivan käytännön tasolla. Kirjoitan tyytymättömyyden auki, mutten perustele sitä tietenkään millään muulla kuin yleisemmästä näkökulmasta esitetyin epäilyin minkään yksittäisen lähestymistavan riittävyydestä näinkin monimutkaisessa asiassa.

Viimeisellä kurssin kokoontumiskerralla olen jo aivan uuvuksissa siitä kaikesta. Unista, airojen äänistä, sateen hajusta. Esitämme toisillemme tekeleemme. Kaikki saavat hyvät aplodit. Koetan päästä tematiikasta irti, mutta se hiipii siihen, miten puhun ystävien kanssa, mitä ja miten kuulen ja näen. Se suuntaa huomiotani, sanoisi Mead. En pidä siitä, että huomitani suunnataan. Se kaikki on vain läpielettävä. Lakkaako se ikinä palaamasta takaisin? Ehkä ei. Tapahtuuko jossain vaiheessa niin, että astun tiettyjen kysymysten ääreen ilman painajaisia? Ehkä, ehkä ei. Ei kai sellaista voi ennustaa. Jossain vaiheessa lakkaan kuitenkin näkemästä näitä unia, niin on ennenkin käynyt. Mitä ne koettavat sanoa? Etten ole yhtä enkä toista? Hyvä niin, mutta ei ole kukaan muukaan, jos tarpeeksi pitkälle tongitaan. Että on väärin, että sellaiset erottelut perustana ihmisiä kohdellaan eri tavoin? Toki. Sitä on vaikeaa osoittaa käytännössä, sitä kohtelua, se näkyy ehkä tilastoissa, ehkä tarkoissa tilanteiden analyyseissa, mutta tuskin on intentiona kellään tolkun ihmisellä. Osa siitä kohtelusta on näkymätöntä sen kohteillekin ja jopa heidän itsensä pönkittämää, kuten vaikkapa mustien brittiopiskelijoiden omaksumissa opiskelustrategioissa, jotka saivat heidän olemaan pyytämättä luennoitsijalta apua, mikä taas johti siihen, etteivät he ratkaisseet vaikeimpia kurssien tuottamia ongelmia ja saivat sen seurauksena huonommat arvosanat. Kukaan heistä ei valittanut syrjinnästä, silti he käyttäytyivät tässä suhteessa aivan eri tavalla kuin valtaväestö. Jotkut tutkijat liittävät tämän aiemmin koulussa opittuihin oppimisstrategioihin ja oikeutettuuden tuntuun. Jos on tullut kohdelluksi tyhmänä, pitää itseään tyhmänä ja epäilee oikeutustaan opiskella, ei ole vaatimassa tukitoimia ensimmäisenä. Miten tällaisiin asioihin voi ylipäänsä puuttua?

Koettamalla antaa toisille tuntua oikeutuksesta? Tukemalla heitä? Jakamalla naamastossa Paolo Coelhon sitaatteja siitä, miten jokainen voi tulla juuri siksi, miksi haluaa. (Joo, osaan kyllä joskus ironiankin, kun tarpeeksi ärsytetään. Anteeksi.) Koettamalla muistaa verrata itselleen antamiaan ohjenuoria niihin, jotka suo niin innolla ja epäröimättä toisille? Koettamalla tutkia, milloin ei toimi aivan tasavertaisesti? Milloin käyttää kyynärpäitään? Milloin ei halua antaa itselleen sitä, minkä soisi kaikille muille, "koska se tuntuu väärältä"? Väärältä, kenen mielestä? Mistä tulee se tunne, että esimerkiksi minun olisi väärin hakea apurahaa, koska pystyn tekemään työtäkin (no, tällä hetkellä pystyn tekemään sitäkin rajoitetusti tuon käden takia), kun suurin osa tuttavapiiriäni ei näe siinä mitään arvelluttavaa, että he hakevat apurahoja? Ovatko ajatukseni tai tekeleeni oikeasti niin paljon huonompia kuin heidän? Ei, sitäkään mieltä en ole. Vai onko apurahasysteemi yleensä järkevä, tarvittaisiinko mieluummin perustulo, jotta jossain vaiheessa omaksuttu oikeutuksen tuntu ei erottelisi jyviä akanoista? (Akanat tässä ihmisinä, joiden on syystä tai toisesta vaikeaa kehittää oikeutuksen tuntua.) Kaikkea tällaista myllää ajatuksissa. On hieman hankalaa, ettei ole mitään terveen järjen mittatikkua, jota vasten ajatukset voisi venyttää. Ei ole ketään puolueetonta. Voisi olla keskustelu, mutta se kuulostaa ainakin vielä hieman pelottavalta, koska tietää aiheesta niin vähän. (Toisaalta epäilen, tokkopa ymmärrän siitä koskaan tarpeeksi tuntiakseni itseni keskusteluun tarpeeksi asiantuntevaksi. Huono juttu; koetan keskustella siitä huolimatta, mutta se tuntuu äärettömän uhkaavalta jopa läheisten kanssa.)

Ei auta kuin kestää tätä kaikkea, kunnes se vaimenee, kun parannun hieman. Oletan, että kunhan pääsen taas liikkumaan ja ulkoilemaan, mielialani kohenee huomattavasti eivätkä kysymykset nosta esiin sellaista kasaa kuonaa, kipua ja epäilyksiä. Opettaja kirjoitti oppimispäiväkirjaani, että omakohtaisia kokemuksia näistä asioista voi käyttää hyödykseen - niiden avulla voi haistaa palaneen käryä, koska tietty perusherkistyminen sosiaalisille epäoikeudenmukaisuuksille ja sille, miltä ne saattaisivat näyttää, on olemassa. Ehkä näin. Mutta toisinaan on hetkiä, jolloin toivottaisi mokomalle laahukselle näkemiin ja ajattelisi vain toisten ongelmia toisten ongelmina. Ei omina ongelminaan. Siitäkin huolimatta, että se juuri on se, mitä ei saisi toivoa: irtisanoutumista siitä, mikä on yhteistä ja mikä kernaasti heijastetaan vain alemmin arvostetun ryhmän, tai vielä nurjemmin, siihen ryhmään leimattujen yksilöiden pulmaksi. Muuta mieltäsi, niin maailma muuttuu - ihan totta, mutta joskus kyllä tarvitaan vetoapua toisaalta. Mielen muuttaminen ei käy ihan käden käänteessä ja harvemmin yksin. Jos on rakentanut tuttavapiirinsä siten, että muut sen jäsenet ajattelevat perustavanlaatuisista asioista kovin samalla tavoin, muuttuminen voi olla melkoisen rasittavaa ja vaatia myös ystävien vaihtamista. Ei - minusta ei saa kovin helposti tee se itse -ideologian puolestapuhujaa. Itse olen ollut onnekas, koska suurella osalla tuttavapiiristäni on niin erilaiset intuitiot eri tilanteiden selittämisestä. Jos muutun, tuskin kovin moni haraa vastaan. Ja silti muuttuminen on hidasta ja ontuu.

Avaamalla itseni kaikille muistoille ja unille opin syvemmin ja merkityksellisemmin. Ja hitaammin. Se vie aikansa, tekee joksikin aikaa alakuloiseksi. Kysyn itseltäni, kummasta haluan tehdä gradun - se pitäisi aloittaa syksyllä - , sellaisesta aiheesta, jossa voin briljeerata kivulloisen ulkopuolella ja ärsyyntyä argumenteista puhtaasti niiden rakenteellisen heikkouden vuoksi, vai sellaisesta aiheesta, jonka kanssa läpielän vaiettuja kohtia välillä aika kivuliaastikin mutta koen samalla puuttuvani johonkin, joka voi olla aika oleellista monen ihmisen kokemuksen ja elämänpolun kannalta. Vastaus ei ole mitenkään itsestään selvä. Enkä oikeastaan edes toivo, että olisi. En ehkä tunnistaisi itseäni, jos se olisi. 

Eksymisuni

Ehkä joululoma (joka alkoi noin kymmenen minuuttia sitten) tulee tarpeeseen. Olen nähnyt monena yönä peräkkäin nyt samaa unta (toki hieman varioiden ja usein edellisen yön unen uudessa unessa muistaen - vai tuleeko muisti vasta transsissa kohti herettä rimpuillessa?) ja säpsähtänyt siitä hereille hiessä ja levottomana.

Unessa kuljen unikaupungin laitaa. On sota, kuten unikaupungissa tapaa olla, mutta kirjasto on siitä huolimatta saatava avattua. Olen jäänyt raitiovaunusta pommilaukkuineni tyhjän jättömään laitaan. Jättömaan toisella puolen on autioitunut, osin räjähtänyt moottoritieliittymä ja harmaalla loskalla kuorrutettua lähiömetsikköä, teollisuushalleja ja kaasukelloja. Kuljen jättömaan halki pommilaukkua raahaten. Kirjastoon on ehdittävä tasaksi. Minulla ei ole kelloa eikä unikaupungissa ole siirrytty kännykkäaikaan niin että kännykästä voisi tarkistaa. Sen sijaan pommilaukussa on veivattava lankapuhelin johtoineen. Laukku painaa.

Kuljen tottumuksen voimalla reitin valiten, ylitän joen. Samoan sellaiseen kaupunginlaidan maastoon, jota en ole aiemmissa unissani kulkenut, mutta tunnen reitin, olenhan kulkenut sitä töihin jo vuosikaudet (vaikken ole sitä nähnytkään). Jossain vaiheessa havahdun siihen, ettei enää mikään ympärillä näytä tutulta. Hikoilen takissani, pommilaukku painaa liikaa. Lasken laukun maahan ja istun sille. Koetan hahmottaa, missä oikeastaan olen. Suurten rakennusten seinissä ei lue mitään. On pimeää, tuuli viheltää katukuiluissa ja paiskoo lunta. Huokaan, kuljen eteenpäin. Jossain vaiheessa epäröin, käännyn takaisin jälkiäni, hukkaan ne, harhaudun lisää.

Lopulta suostun myöntämään itselleni, etten ole koskaan käynyt näissä osissa todellisuutta. Että tämä on jotain aivan uutta ja että on jokseenkin käsittämätöntä, miten olen voinut kulkea sinne tottumuksen voimalla. Miten voi olla tottumusta ilman tuttuutta? (Myöhemmissä unissa tosin muistan ennenkin käyneen näin, ja pyshtyneeni hieman eri paikoissa.) Olen eksyksissä. Pommi olisi saatava kirjastoon. Siellä se olisi turvassa. (Miksi?) Epäilen unessa sairastuneeni jollain karmivalla tavalla, joka syövyttää mielen operaatiot. Istun pommilaukulla taas, painan kasvot käsiä vasten, koetan tunnistaa, onko käsien tuntu kasvoilla todellinen vai kuviteltu, kuinka sairas ja väänteinen mieleni itse asiassa onkaan. Sitten nousen taas ja kuljen vaikken  yhtään jaksaisi.

Lopulta löydän erään rakennuksen seinästä puhelinpistokkeen, johon työnnän veivattavan lankapuhelimen hännän. Pyöritän numeron tottumuksesta, tiedän olevani jo myöhässä, kirjasto on auki ja se voidaan polttaa nyt kun en ole siellä vahtimassa, hälytysääni, Fauni vastaa puhelimeen.

Koetan kertoa eksyneeni, ja pyytää lähettämään jotakuta auttamaan painavan laukun ja suunnan löytämisen kanssa, mutta en muista yhtään sanaa. Kauhistun siitä, miten nopeasti muistini syöpyy, korisen luuriin ja kuunteleen haloo haloota, jonka sävystä kuulen, ettei minua ole tunnistettu. Suljen puhelimen. Irrotan sen seinästä, työnnän takaisin pommilaukkuun. Kuljettuani muutaman korttelinvälin puhelin alkaa soida. Pudotan laukun ja tuijotan sitä kauhusta mykkänä. Eihän seinään kiinnittämätön puhelin voi soida!

Tässä vaiheessa herään.

Istun sängyssä vähän kylmänä ja halaan polvia ja koetan tuudittautua siihen, että olen päässyt valveeseen. Että tuossa on ikkuna, imuri, nukkuva koira, nukkuva kissa. Valokatkaisin. Eteisen ovi. Nimeän asiat yksi kerrallaan rauhoittuakseni.

Uni ei pysy reviirillään, sen tuntu vuotaa valveeseen. Sen jälkeen makaan pitkään sängyssä pohjattoman surullisena siitä, miten eksyksissä ja avuton olen. Vasta vähitellen lämpö palaa sormiin ja varpaisiin ja uskallan nukahtaa uudelleen.

Aamulla ajattelen tämän kaiken olevan vain taas osa jotain suurempaa muutosprosessia, jonka voi hahmottaa vasta jälkikäteen. Luota, sanon itselleni, luota. Ehkä käykin niin, että tällä kertaa kaikesta tuleekin yhä monimutkaisemman sijaan yksinkertaisempaa? Tai vain erilaista?

Kun kirjoitan esseen viimeistä muotoilua oppimiskeskuksessa seisaaltaan (seisaaltaan, jotta osaisin laittaa pisteen työstölle - istuen jatkaisin varmasti maailman tappiin saakka) ja vilkaisen äkisti ympärilleni, on ensimmäinen ajatus, että olen joutunut sisään johonkin niistä nimettömistä rakennuksista. Mutta tiedän, missä olen, joten se tuntuu hupsulta. Oppimiskeskuksella on nimi ja osaan täältä ulos.

Kirjoitan viimeiset lauseet, tallennan, lähetän.

Mummun maailma

Käymme isänpäivänä tapaamassa mummua osastolla, jota isä kutsuu säiliöksi. Mummulla alkaa muisti pettää, ajatukset ovat synkeitä ja itsetuhoisia, sitä samaa laatua, jonka onnistuin lapsena saamaan esiin päivä toisensa jälkeen asettuessani vastustamaan, hyväksyessäni oman tottelemattomuuteni ja kysymällä takaisin mummun kauhisteluun siitä, miten hänen sukupolvensa lapset kyllä aina tottelivat ja olivat kilttejä ja kohteliaita: "Entä sitten?" Niin että mummun alavireen paljastuminen ei ole minulle sokki, eikä kyllä enää isällekään, joka ei ennen muistisairautta päässyt näkemään äidistään tätä puolta. Isä hoitaisi mummua kotona, he asuvat samassa taloyhtiössä, mutta mummu on kaatunut kaksi kertaa pahasti yöllä ja löytynyt aamulla ulosteistaan makaamassa ja lääkärit ovat sitä mieltä, että hän tarvitsee jo täystuetun asumisen. Koska vanhainkodeissa ei ole vapaita paikkoja, mummu on suljettu dementiaosastolle.

On muuten täysin käsittämätöntä, miten omaishoitajuudesta kuukaudeksi pääseminen on muuttanut isää. Hän on paljon hyväntuulisempi ja hövelimpi. Sen kuulee joka lausessa. Eikä hän näytä niin väsyneeltä.

Mummu ei katso minua, kun koetan tervehtiä. Hän väistää aktiivisesti katsetta muualle ja sähähtää sitten: "Mitä sinäkin siinä oikein haluat?" Isä kysyy: "Muistatkos sinä, kuka tämä on?" Mutta mummu ei muista. Ei hän isääkään nyt muista. Hänellä on kiire saada meidät pois siitä, ettemme sotke osaston aikataulua. Koska kohta on ruoka. Siihen on vielä puoli tuntia, sanon. Kyllä me keretään tässä hetki jutella. "En minä osaa... osaa jutella", sanoo mummu ja pelkää. "Älä nyt viitsi, osaathan sinä", yrittää isä. "En osaa en osaa en osaa", sanoo mummu ja näyttää entistä pelokkaammalta. "Niin, semmoista se välillä on. En minäkään aina osaa. Ei tarvitse osata. Ei sille aina voi mitään", sanon. Nyt mummu katsoo minua äkisti silmiin.

"Menkää pois", hän pyytää vaisusti. Mutta tiedän hänen tunnistaneen. Mistä sen tietää? Äänensävystä, asennosta. "Kohta mennään. Mutta haluttiin nähdä sinut ensin." Hymyilen, ja äkkiä mummu vastaa hymyyn. "Aijaijaija, sinoot kun pikkulikka. Sin se vaan nuorenet", hän sanoo. "No mutta niinhän sinäkin", sanon takaisin. Mummu hymyilee hilpeästi. "Minen aina muista", hän huokaa sitten. "Niin semmoista se on. Ei voi aina muistaa." Mummu tiirailee minua uteliaana. Mutta eihän minun tarvitse valehdella. En minäkään muista usein asioita, jotka haluaisin muistaa. Ei kukaan muista. Mittakaava on eri, mutta ei siihen tarvitse nyt mennä.

"Millaista täällä on?" kysyn kumartuen mummun puoleen. "Kauheaa", hän vastaa. "Ne kyttää koko aika. Koko aika on... vaarallista. Ne kyttää, haluaa pahaa. Kaikki, ihmiset." Pelko on palannut. "Sitten kai vaan pitää pysyä sinnikkäänä", ehdotan. "Olla ovelampi. Hymyillä vaikka pelottaa kuinka." Mummu virnistää innokkaasti takaisin. "Juujuu", hän sanoo. Isä katselee vieressä sen näköisenä, ettei ymmärrä, mistä puhumme.

"Menkää jo", mummu sanoo sitten. "Menkää jo... tulee hankaluuksia..." Nyökkään. Mitäpä sitä kiistämään ja aiheuttamaan hankaluuksia. Hyvästelemme, vilkutamme, hän melkein nostaa kättä vilkuttaakseen takaisin, mutta silmät seuraavat meitä ulos saakka.

Hän asuu osastolla, tai säiliössä, tai unikaupungissa.

Valtameri

Niin kaunis ja koskettava kuin onkin Helvi Hämäläisen runo lähteestä, en osaa kuvitella, millaista olisi elää lähdeihmisen elämää, syvää, hitaasti kirkkaasti pulppuavaa. Tai järvielämää, kuulasta ja vastarannalle saakka näkevää. Jokielämästä nyt puhumattakaan. Se vesi, jota tulen ajatelleeksi, kun tulen ajatelleeksi, on ehdottomasti valtameri. Asuin lapsena meren rannassa, mutten oikein tahtonut omaksua sitä merta, sen pienuutta ja kesyyttä, vuorovedettömyyttä. Vasta valtameren rannassa tuntuu siltä, että pystyn katselemaan konkreettista metaforaa, peilaamaan minussa vaikuttavat voimat johonkin mittasuhteiltaan oikeankokoiseen. Että olen itse jotakin varsin ohutta ja haurasta ja tuulenpieksämää ja mainingit valtavia ja rantaa kulkea vaikka mihin suuntiin saakka ja jos mereen tahtoo käydä, siellä on syvänteitä ja valaita ja riuttoja ja paperiveneitä ja pohjavirtoja ja valoulokkeisia eläimiä, jotka ovat räjähtää vähäpaineisuudesta jos ne nostetaan pinnan luo.

Niin kauan kuin työstää kohti jotain päämäärää, tiettyä kuolemanlinjaa ja hallintaa, valtameri pysyy sulkeistettuna. Kun voi kävellä ulos ovesta sanansa hyvästelleenä, huomaa kävelleensä kadun sijasta rantaan. Luuli, että sijaitsi tässä korttelissa, mutta ei, tämä on valtameren ranta.

Ikävöisin isoäitiä, ellei Lohi olisi täällä. Nyt riittää, että katson sen nukkuvaa hahmoa. Mutta totta kai jollakin tavalla ikävöin, eikö muistaminen olekin juuri sitä? Nyt kun olen lukenut yhteiskuntaluokasta ja miettinyt sitä ja käännellyt mielessäni tiettyyn yhteiskunnalliseen identiteettiin kasvamista, olen jotenkin ennen tenttiä onnistunut pitäytymään siinä kontekstissa, jota kirja käyttää: ydinperheessä, koulussa. Mutta sitten, unen myötä, tajuan sen, minkä olen tajunnut monet kerrat ennenkin mutta minkä näytän unohtavan (miksi?) tuon tuosta ellen kysy tiettyjä kysymyksiä, kuten että miksi tulen keskimäärin helpoiten toimeen yli kuusikymppisten naisten kanssa, miksi he usein tuntuvat puhuvan kuin samaa kieltä. Olen sulkeistanut isovanhemmat ja sen, miten isoäiti ja mummu ovat kasvattaneet minua vanhempia enemmän. Ja siksi monet asiat ovat tuntuneet käsittämättömiltä ja olen miettinyt, että mistä olen muka sosiaalistunut tällaiseen ja tällaiseen asiaan kun kerran vanhempani kuuluvat enemmän tähän ja tähän mielikuvien kerrostumaan. Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, millainen shokki oli aloittaa koulu, kun muut olivat eläneet yhteistä tarhakulttuuria jo vuodet ja itse tuli aivan toisenlaisesta maailmasta, hämäristä huoneista vanhojen naisten kanssa. Miten kummallista oli tottua lasten seuraan. (En ole tottunut siihen edelleenkään.) Miten erilainen eetos heillä oli. Miten vasta seitsemännellä luokalla aloin tottua siihen, että ihmiset rajataan yhteen tiukasti samanikäisten kanssa, ja miten helposti poisopin siitä yliopistolla.

Jos ajatellaan luokkatietoisuutta tai luokkaa jonakin, joka Beverley Skeggsin (linkki on hyvin pitkään mutta antoisaan haastatteluun) käsitteellistyksen mukana on välittömissä reagointitavoissa, ihon alla - pragmatisti voisi sanoa luontumuksissa - niin aika moni luokkareaktioistani palautuu itse asiassa noihin pitkiin päiviin kahden vanhan naisen seurassa, joista toinen oli jätetty kahden pienen lapsen kanssa ja ilman ammattia, pelkällä kansakoulupohjalla ja ilman pennin hyrrää, ja jota sukulaiset, sisaret ja äiti, pitivät tuon jätetyksi tulemisen takia moraalisesti epäilyttävänä ja sen häpeällistämisen avulla ilmaistyövoimana hyväksikäytettävänä, ja joista toinen oli repäisty kotoaan ja kulttuuristaan pakolaiseksi ja joka ei sen takia koskaan saanut toteuttaa haavettaan opettajattareksi ryhtymisestä vaan joutui menemään naimisiin suunnilleen ensimmäisen vastaantulijan kanssa, jotta häntä ei olisi palautettu Neuvostoliittoon vankileireille sodan loputtua. Ja joka erosi tuosta vastaantulijasta vasta kun ei päässyt tyttärensä häihin, kun mies oli piessyt hänet niin pahasti, että hän joutui sairaalaan kallonmurtuman takia. Jotenkin, kun ajattelen tämän kaiken lävitse, ajattelen sitä sosiokulttuurista mielenmaisemaa, yhteiskunnallista asemaa ja naiseutta, johon minua on sosiaalistettu näiden naisten kautta, ymmärrän paremmin sitä valtamerta, jonka luona seison.

Ymmärrän paremmin unien katkonaisina ajelehtivat raajat, hädän ja pomminuhan unikaupungissa jossa kuljetan laukussani salaisuuksia. Ymmärrän paremmin vanhempieni tunteiden rajut ailahtelut. Ymmärrän miksi järkytyin niin kovasti hiukseni leikattuani. Enhän minä kuollutta ainetta leikannut vaan kokonaisen kulttuurisen kehrän. Ymmärrän paremmin, miksi kuulen jatkuvasti väärin sanan mummola merkityksen kun muut hahmottavat sen jonakin lintukotona. Ymmärrän sen, miksi yliopistolla kerroksesta toiseen kulkiessani minua itkettää, jos portaita luuttuava nainen ei uskalla tai halua vastata tunnustelevaan hymyyni, tai ehkä hän ei vain jaksa, sekin itkettää, ja miksi tuntuu, että minun olisi helpompaa ymmärtää häntä kuin niitä naisia, jotka liikahtelevat hyllyväleissä sen näköisinä kuin heidät olisi leikattu kiiltäväpaperisen lehden tamponimainoksesta. Tai miksi minun on vaikeaa uskoa mihinkään hääpuheisiin. Tai miksi en osaa pitää tärkeänä kodilla oikeanlaisen vaikutelman antamista. Koska se minun oikeanlaiseni on jotain toisenlaista, paljon häilyvämpää ja neuvoteltavampaa, enkä usko, että on jokin huonompi, josta minun pitäisi erottautua torkkupeitoin ja nojatuolein, tai jokin parempi, jonne ne minut teleporttaisivat. Jollekin ne onnistuvat luonnehtimaan kotia ja kotoisuutta, mutta itse näen ne vain yrityksinä etääntyä jostakin, mikä minun pitää oppia ymmärtämään. Meillä kaikilla on omat akaasiansiemenin asetellut järjestyksemme, omat materiaaliset tapamme suojella identiteetin haurautta. Ulkoakäsin niihin voidaan aina omaksua monenlaisia suhtautumistapoja: kuinka naurettavaa ja keinotekoista, kuinka neuroottista, kuinka ymmärrettävää, no mutta juuri noinhan kuuluu jokaisen itseään kunnioittavan ihmisen tehdä ja niin edelleen. (Itsekin voi suhtautua ulkopuolisen tavoin, kun järjestämisen periaatteen huomaa tajuamatta, mihin se liittyy.) Se, mitä koetan opetella itsen ja toisten suhteen on hyväksyminen. Kummasteleminen, mutta hyväksyen kummasteleminen.

Muistan tässä yhteydessä jännittävän anekdootin: seurasin lapsena näiden kahden naisen, mummun ja isoäidin, kohtaamista. Hämmästyin sitä, miten hyvin he osasivat puhua keskenään. Tenttasin heitä tarkasti, tuntevatko he toisensa ja jos kyllä, mistä he tuntevat toisensa. Molempia vanhempia naisia huvitti ponnekas otteeni ja uteliaisuuteni. Jotenkin siinä tilanteessa mummu ei tullut todenneeksi, miten vaikeneminen on kultaa tai että lapset saavat näkyä muttei kuulua. Isoäidin voima säteili häneenkin, ajattelen nyt. Nyt voisin muotoilla sen, minulla on siihen käsitteitä: Vaikka he varmasti kuuluivat samantapaiseen ryhmään, joka leimasi naista aiemmin vakavasti, nimittäin eronneet naiset, oli heidän tilanteissaan paljon eroakin. Isoäiti ei esimerkiksi suostunut häpeällistymään, mummu taas suostui. (Isäni suku on asenteiltaan karmiva.) Ja vielä tärkeämmin: isoäiti taatusti teki eleillään ja puheillaan selväksi, ettei aikonut häpäistä mummua vaan kunnioittaa tätä ja kohdella vertaisenaan. (Mummu kyllä muisti aina mainita takanapäin isoäidin epäilyttävän inkeriläisen syntyperän, se ei oikein ollut ihan oikeaa suomalaisuutta, vaikka olikin myönnettävä, että Maria oli siitä huolimatta kunnon ihminen. Isoäiti ei harrastanut tuontyyppisiä puhekuvioita kenestäkään. Hänelle ihmiset olivat yksinkertaisesti ihmisiä, siinä kaikki.) Lapsena pitkästyin siitä, miten he puhuivat raha-asioista huolestuneeseen sävyyn. (Totta kai sellaisessa yhteiskunnallisessa asemassa elävillä ihmisillä on rahahuolia.) Istuin kuitenkin keittiönpöydän ääressä ja katselin heitä tarkkaavaisesti, heidän eleitään, vaikka annoin puheiden juosta äänensävyä lukuunottamatta toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Kun luen tenttiin, ärryn ajatuksesta, että ihmisellä olisi primaarinen ryhmä. Tentissä puran ärtymystäni toivon mukaan edes hivenen analyyttisilta kuulostavin lausein konseptipaperille. Ja nyt, seuraavana aamuna, jonkin muututtua ja vapauduttua, hahmotan, miten olen itse saanut vaihtaa tuota identifikaatiota lapsesta lähtien kaiken aikaa. Ja että ehkä tunne ulkopuolisuudesta on osittain juuri sitä, tuo tunne, joka valtaa minut helposti aivan kaikkialla paitsi silloin kun saan maata hämärässä huoneessa eikä minun tarvitse ilmaista itseäni sanoin. Ehkä ulkopuolisuuden tunne on osin juuri sitä tietoa, ettei tämä ole ainoaa, eikä ainoaa oikeaa, että on kieliä ja kieliä ja kieliä, on monenlaista hienoanaiseutta ja moraalia, on monenlaisia tapoja asettaa itsensä tilaan ja suhteisiin toisten kanssa eikä yksikään niistä ole välttämätön eikä luonteva. Tarkoitan tätä: Jos metsän halki kulkee yksi polku, sitä on helppo kävelle eteenpäin sen kummemmin epäröimättä. Mutta kun polku haarautuu kolmeksi, on pysähdyttävä hetkeksi miettimään, miten nuo haarat eroavat toisistaan, minne ne vievät, miten kuljettavia ne ovat näillä varusteilla ja niin edelleen. Ei, tämä on huono metafora. Ehkä parempi metafora voisi olla polunhaaran sijaan polun vastakohdaksi vieras kaupunki, johon on kyllä kartta. Ja on iltapäivä aikaa tutustua kaupunkiin aivan oman mielen mukaan. Ja kaikkialta kaupungistahan kyllä pääsee toiselle puolen kaupunkia; mahdollisia reittejä on lukematon määrä. Mutta ei ole mitään erityistä kohdetta, jonka tahtoisi nähdä, ja on monta tuntia aikaa, ja kartta, ja lopulta sitä lähtee johonkin suuntaan ja katselee uteliaasti ympärilleen ja kuulostelee arjen ääniä, mutta tietää kaiken aikaa käytettävissä olevan ajan rajallisuuden ja sen, että toisissa kaupunginosissa täytyy olla aivan erilaisia tunnelmia ja kortteleita ja nekin olisi mukava nähdä, eikä kaikkea ehdi kuitenkaan nähdä, ja on jatkuvasti vähän ulkona siitä paikasta, jossa kulkee, ellei sitten hetkellisesti kokemus tihenny niin merkittäväksi, että kaikki muu unohtuu ja nauliutuu siihen paikkaan. (Ajattelen nyt kahta hyvin erityyppistä tihentymää, hetkien estetiikkaa ja tahdon emergenssiä.)

Sitä, mitä en ymmärrä kovinkaan hyvin, on se päättäväisyys, jolla aiemmin tapahtuneita vaikeita asioita koetettiin pimittää minulta. Useimmista niistä olen kuullut vasta pitkälti aikuisiällä. Ymmärrän, että kyse oli yrityksestä suojella. Mutta ongelma on se, että vaikka lasta voi suojella yksittäisiltä faktoilta, häntä ei voi suojella tiettyyn kulttuuriin kasvamiselta. Ja tuollaisista isoista asioista - kuten perheväkivalta, avioliitossa epäonnistuminen aikana jolloin siinä ei olisi sopinut epäonnistua, pakolaisuus - jää jälkensä. Ne kaikuvat tavassa käsittää maailmaa, astua tilaan ja ottaa tietyntyyppinen rooli. Jos lapsi elää näiden tapojen kanssa ja jos häntä vieläpä ohjataan niistä käsin, elämänmittaisen kokemuksen viisauksista käsin, ne siirtyvät jonakin samaan aikaan hyvin abstraktina ja samaan aikaan hyvin konkreettisena häneen. Ne puhkeavat esiin unessa, ihon kananlihalle nousemisessa, tavassa ottaa katsekontakti ja miten luokiteltuun ihmiseen ottaa katsekontaktin ensin pelottavassa tilanteessa, toiveikkuuden taittumisessa äkisti katastrofiin, siinä mistä voidaan puhua luontevina itsehallinnan tyyleinä ja strategioina.

Kaikki se, mitä maailma ja elämä on lakaissut heidän sisäänsä valtavissa muutoksen puhureissaan, on ojennettu hiljaisin käsin tyhjyyden yli ja sujautettu sisääni salaa. Vasta myöhemmin olen löytänyt sille sanoja ja ymmärtänyt, ettei se hätä, kauhu ja suru ole yksin omaani. Ei se ole minua sen enempää kuin parveke, jolla luin tenttiin yksi päivä toppatakkiin ja aurinkolaseihin vyöttäytyneenä. Ei se ole minua sen enempää kuin nämä sanat, tai toiset, ne joita ajattelin mustan suhruisen raivon vallassa kun tietokone ei suostunut aamulla käynnistymään enkä jaksanut mitenkään käsittää tai hyväksyä sitä. Tai hassut värikkäät vaatteet, joihin pukeudun luennoille ettei elämän tarvitsisi olla niin vakavastiotettavaa. Että olisi muutakin kuin asiallista mustaa, harmaata, beigeä ja pastelleja. Ei se ole enempää minua kuin se nimi, jossa molemmat osat on valittu. Tai tämä keho, tämä hengitys. Ei ole minua. Tapahtuu. Maailmaa tapahtuu.

Inhoan laulua, jossa rampatetaan, että myrskyn jälkeen on poutasää. Myrskyn jälkeen taivas epäröi, hiekassa on syvemmän liejun jälkiä, kaikki pieni kaunis kuten ravunkuoret ja merisiilien jäänteet ja tuulen irti raastamat terälehdet on mutakuorrutettu, kaikkea sävyttää keltaisen myrskytaivaan väri, ja tuntuu siltä kuin valtameri olisi perääntynyt ulapalle päin kun kerran hiekka on niin pitkälle kosteaa. Maininki laahaa vesirajassa eestaas silpoutunutta taittotuolia, muovikasseja, lehtiä. Unohdan varaamani jumppatunnin ja tajuan sen liian myöhään. Itsehallinta on puhaltanut muualle.

Aikuisuudesta

Hah, pelkään vääriä asioita, kerta toisensa jälkeen. Koska se, mitä osaan ennakoida, on jo etukäteen pureksittava paloiksi, joihin voi tutustua rauhassa ja valmistautua. Ja itse tilanteessa voi sitten heilutella tuntosarviaan ja ilahtua ailahdellen, että joo, no niin, nyt iskee ujous, ääh, punastun, eikä siinä tunnu olevan mitään ihmeellistä. Plus että osaa vyöttäytyä oikeanlaisiin korvakoruihin eikä unohda niitä tyystin. (Siitä voi tulla alastomuuden tuntoja stressaavassa tilanteessa vaikken yleensä käytäkään korvakoruja.)

Jännitin eilen valtavasti. Niskaani ilmestyi kovia lihassäikeitä, tietyt lihakset vetäisivät itsensä täysin emotionaaliseen juntturaan. Niskarusetin vasen syrjä, oikean puolen splenius capitis. Ei se sen vaarallisempaa. Käytän kai vain kallon ja kaularangan liikuttamiseen lihaksia jotenkin eri tavalla stressissä. Myös pienet rintalihakset väsyivät. Mitähän nekin olivat tekevinään? Seurasin jännitysten kasvamista kävellessäni kohti kokoontumispaikkaa.

Kokoontumispaikalla notkui paljon sakkia. Tuutoreilla, paitsi omallani - hänet tunnistin heti, koska merkkasin hänet facebookissa kaveriksi - oli haalarit. Tuutorryhmä paljastui täysin meistä hieman vanhemmista naisista kootuksi. Kaikki muut taisivat sanoa: "Oi että ihanaa/helpottavaa että täällä on muitakin aikuisia." Jotkut sanoivat sen useampaankin kertaan ilahtuneen näköisinä. En kysynyt, mitä he tarkoittivat aikuisuudella. Minusta muidenkin ryhmien fuksit näyttivät aikuisilta.

Hyvänen aika, teen työtä sen ikäisten ihmisten kanssa. Olen ollut sen ikäinen. Silloin ainakin ajattelin itseäni aikuiseksi. (Ja olisin pitänyt itseäni, nyt-itseäni, aika vanhana.)

Teki mieli sanoa: "Älä nyt ainakaan sen varaan laske, että minä olen aikuinen." Mutta hymyilin vain ystävällisesti ja koetin vaikuttaa mutkattomalta ja sydämelliseltä. Mitä en missään nimessä enimmäkseen ole, en etenkään ensimmäistä, ja jälkimmäistäkin vain silloin kun on varaa luksukseen tai oikein kovasti pidän jostakusta.

Tuntosarvet vain viuhtoivat! Ne rekisteröivät puheet "meidän elämäntilanteesta, joka on toisenlainen kuin noilla nuorilla" ja "tehokkaasti eteenpäin vain, ei mitään elämänopiskelua enää" ja tässä vaiheessa huomasin vilkuilevani vähän kaihoisastikin niitä toisia ryhmiä, olkoonkin niissä vaikka kuinka haalarihinkua. Koska äkisti ymmärsin, että pahkinen, nämä asuvat isoissa asunnoissa, joissa on sohvat ja kauniisti rapatut seinät. Monilla on lapsia ja iso aikuisopintotuki. Hassu pieni sananvaihto: "Sinäkin sitten varmaan nostat aikuisopintotukea?" "Ei, en minä. Ei mulla ole koskaan ollut semmoista työpaikkaa. Mä saan ihan lasten opintotukea."

Mutta en panikoinut. Hyvä! Luoja paratkoon, en kyllä oikein kokenut aikuisuuttakaan, mutta salasin sen aika hienosti.

Niin: ja pelkäsin vääriä asioita. Sitä minun olisi ehkä pitänyt osata pelätä, mitä sitten tapahtuu, kun on aika käydä nukkumaan. Koska enhän minä pystynytkään nukahtamaan kaikilta näiltä kierroksilta. Vompsu nukahti heti enkä onnistunut seuraamaan häntä uneen ja Fauni oli seikkailemassa Helsingin yössä. Neljän-viiden aikaan lähetin hänelle tekstiviestin, jossa vinguin pateettisesti, onko hän tulossa joskus kotiin, koska en osaa nukahtaa juuri mitenkään. Ja sitten kun hän tuli, en osannut edelleenkään nukkua vaan halusin käydä vakavaa keskustelua siitä, kykenenkö näillä stressitasoilla asumaan kenenkään tai keidenkään kanssa. Koska - ja tämä saa ajattelemaan, etten ole kovin sydämellinen - kun asetetaan vastakkain alkavat opinnot ja ihmissuhteet, huomaankin äkisti pitäväni opintoja tärkeämpinä. Koska niistä voi saada niin paljon voimaa ja viime aikoina minusta on tuntunut siltä, että läheissuhteeni ovat muuttuneet kumman häilyviksi sen suhteen, saako niistä voimaa vai tuntuvatko ne tukahduttavilta. (Tietysti tukehtumisen tunne on minun tuntemukseni ja oletan sen johtuvan lähinnä omista kommervenkeistäni, en muiden teoista - he toimivat kuten ennenkin, en vain tunnu enää jaksavan kaikkia niitä asioita.) Olen kyllä vähän hämmästynyt tästä piirteestä, että priorisoin työ/opiskelua ihmissuhteiden edelle. Ei kai pitäisi - sillä enkö kuuntelekin päivät pääksytysten sitä, miten ystävät sanallistavat tarvettaan omaan huoneeseen, omaan vuoteeseen, omaan tilaan, omaan rauhaan, jopa omaan erilliseen asuntoon, jotta he jaksavat tehdä itselleen tärkeää työtä, oli se sitten tutkimista ja oppimista tai jotakin muuta. En ole aiemmin hahmottanut tuollaista oman tilan päättäväistä tarvetta itsessäni, mutta nyt olen jo kolmena viikonloppuna peräkkäin kriiseillyt asiaa, joten ehkä tässä on jotakin perää.

Yritin yöllä selittää asiaa Faunille, mutta se ehkä kuulosti vähän huuruiselta. (Olin kyllä täysin selvin päin, tietysti, tänäänhän on lauantai ja istun töissä, mutta väsynyt ja ylikierroksilla.) Paras sanallistus, jonka sain aikaan, kuului näin: Totta kai perusturvallisuus on ennen kaikkea itsessä. On vain niin, että tietyissä olosuhteissa siihen ei tunnu pääsevän käsiksi.

Minusta tuntuu, että voidakseni kunnolla opiskella ja myös sisäistää opittua minun pitää uudestaan tavoittaa tuo perusturvallisuus, joka joskus on helposti kosketettavissa ja etsittävissä, ja toisinaan, kuten nyt, täysin hukassa. Yritän pitää itseäni kurissa sen suhteen, ettei perusturvanlöytämiskysymykseen tarvitse vastata tänään, unettoman yön jäljiltä. Totta kai haluaisin asian ratkeavan mahdollisimman pian, mutta toistaiseksi olen keksinyt vain huonoja toimintastrategioita ja surheillut sitä, miten en ole aiemmin osannut ennustaa, että opintojen aloittaminen voisi tuoda mukanaan tällaisia vaikeuksia.

Ehkä kyse on pohjimmiltaan samasta ilmiöstä, johon olen kosahtanut aiemminkin stressaavissa elämänvaiheiden murroksissa. Että äkisti ne samat rakenteet, jotka ovat tuntuneet jotenkin tukevan entistä arkea, kaatuilevat päälle kaoottisesti. Ja luultavasti ne kaatuilevat - tai tulkitsen niiden kaatuilevan - siksi etten jaksa kannatella itseäni niin tarmokkaasti kuin tutussa ympäristössä ja toimintakentässä. Puhun samalla tavalla itselleni ja kehotan itseäni kohtuullisuuteen ja järkevyyteen, mutten jaksa ponnistella niihin saakka. Samat asiat, jotka eivät tunnu uhkaavilta vielä kuukautta, kahta aiemmin, muuttuvat hirvittäviksi vuoristoiksi, joita tähyilen synkeänä ja epäluuloisena. Uni riekaloituu ja imee puoleensa painajaisia, joissa maa repeilee ja hissit värisevät kuilujen yläpuolella.

Muistan lukeneeni jossain kohdin sosiaalipsykologian opintoja läheisten tuesta, joka auttaa juuri tällaisten paikkojen yli ja ohi. Muistan, miten lukiessa kävin aivan kylmäksi ja horteisen hitaaksi ja luin kappaleen uudestaan ja uudestaan ja sanoin pään sisässä ei, ei se noin ole minulla mennyt, ei varmasti. Pienemmissä asioissa toki kyllä, mutta silloin kun talot lähtevät liikkeelle ja yöt muuttuvat pimeämmiksi ja kuin tyhjästä ilmestyy uusi kehikko, johon voi venyttäytyä, sovittautua - ei, en onnistu näkemään noita toisia auttajina, koen vain oman tarvitsevuuteni kohtuuttomuuden ja ongelmallisuuden, vihaan sitä, se on niin epäreilu noita toisia kohtaan, koska paniikissa alan pelätä kaikkea mahdollista (tai ainakin selkeästi vääriä asioita, viisastelee jokin ilkikurinen valveen ääni) enkä enää osaa käyttäytyä kovinkaan aikuisesti ja järkevästi. Sellaisessa tilanteessa tarvitsisin äidin, en läheissuhdetta. Läheissuhteenhan pitäisi olla kahden - voih - aikuisen välinen avoin tutkimuskenttä eikä lapsen ja äidin suhde, jossa toisen tarpeet sanelevat toisen velvollisuudet. Ja kun huomaan, miten sopimattoman tarvitseva olen, haluan paeta näkymättömiin ja kuulumattomiin sinne saakka, että rauhoittuisin. Että pystyisin lähestymään itselleni tärkeitä ihmisiä avoimemmin, kuuntelevammin, rauhallisempana ja iloisempana. Etten pilaa ja romuta ihan kaikkea sekopäisessä tarvitsevuudessani.

Kuten kirjoitin, en ole vielä keksinyt kuin huonoja etenemissuunnitelmia tilanteen rauhoittamiseksi ainakin siksi ajaksi, että kykenen mielestäni taas sellaiseen kommunikaatioon, että osaan hyväksyä sen kohtuulliseksi edes jollakin tapaa. Toistaiseksi paras keksintö on perustaa uusi pienhuone olohuoneen nurkkaan. Se voisi olla esimerkiksi vieraspatja, voisin nukkua siinä yksin, se voisi olla turvapesä, jonne voi möyriä. Patja ei kuulosta kovin dramaattiseltakaan ratkaisulta: se ei maksa mitään ja toisaalta olisin tavoitettavissa entiseen tapaan muutoin kun nukkumaanmeno- ja nukkuma-aikoina. Mutta ehkä unirauha löytyisi taas.

Huvittavaa, miten samaan aikaan voi hakeutua taas korkeakouluopintojen piiriin ja olla näin hukassa ihan perusasioiden kuten unen ja ihmissuhteiden kanssa. Mitenkä muut suhtautuvat tuollaisiin asioihin itsessään? Kun huomaavat, että tarvitsisivat äidin, joka rauhoittaa ja nukuttaa? Kun huomaavat kärsivänsä eroahdistusta? Säikähtävätkö hekin niin noiden tilojen voimakkuutta, että tahtovat vetäytyä ja etsiä uudestaan rauhan itsestään, itsessään? Pelkäävätkö hekin, että nämä paniikit nakertavat salakavalasti suhteen kuin suhteen perustan, ellei niitä oteta vakavasti ja käsittelyyn?

Työvuoroa on jäljellä vielä vähän yli tunti. Se on onnistuttava pysymään hereillä. Siinä tämän hetken tavoite, kovin vastakkainen sille, mikä vallitsi viime yönä ja astuu taas voimaan työn loputtua.