Onnistuksia ja kauhistuksia

Viime päivät ovat tuntuneet kummallisilta. Olen aloittanut paluun jotain sellaista hahmoa kohti, jonka tunnistan edes jotenkin etäisesti. On ollut kaikenlaisia onnistuksia ja kauhistuksia.

Onnistuksia: Saimme hyvän vinkin edullisemmasta eläinlääkäristä, joka sijaitsee täältä kolmisenkymmenen kilometrin päässä. Aikamoinen matka autottomalle, mutta toisaalta eläinten hammaskiven putsaus käy helposti kalliiksi, joten ei kun maaseututaajamaan hammaslääkäriin molempien kanssa. Hintalappu kahden elikon hammaskiven putsille ja samalla Laguunan kaljuuntuiden kohtien kortisonihoidolle oli yhteensä alle 250 euroa. Vastaavista operaatioista olen maksanut täällä lähempänä (toki eri käyntikerroille jaettuina) ihan piirun vaille 1500 euroa enemmän. Aikamoinen ero! Tuolla hinnalla ottaisi taksin poikineen, nyt lainasimme naapurin autoa kahvipaketin ja konvehtirasian hinnalla. (Ja toki olen siellä aina välillä ollut kasvivahtina naapurin matkustellessa.) Ja: Jalka on kestänyt kevennetyn työn. Kyllähän se tuntuu, tietysti, kun sitä nyt kuormitetaan ja vielä töillä, joissa ei aina ehdi olla samalla viisiin huolellinen kuin ihan vain jalkaan keskittyessä. Mutta ainakin toistaiseksi parantuminen edistyy toivotusti. Tämän aamun fyssariharjoitusten patteri ei tuottanut yhtään kipuähkäisyä suorituksen aikana, eli jänne alkaa tottua sille tarjoiltuun pikku kuormaan! Tämän päivän opetukset sujuvatkin keveästi, koska on iltatunnit netissä kotoa. Niinpä Vompsu on luvannut olla mallina, eli saan vaan papattaa ja viittoa, ja Vompsun alaraajat ottavat kaiken rasituksen vastaan. Täydellistä!

Ja sitten kauhistus, eli ystävämme Kela. Se on laittanut sairauspäivärahahakemukseen deadlinen, johon mennessä en mitenkään näytä voivan saada kaikkia toivottuja dokumentteja kasaan. Osa työnantajistani on ihania ja sain pyytäen tarvitun dokumentin kahdessa päivässä. Ja osassa yhteyshenkilö kertoo laittaneensa palvelupyynnön eteenpäin mutta että hänellä ei ole edes puhelinnumeroa, mihin voisi soittaa ja hoputtaa. (Sieluni silmin näen semmoisen valtavan virastolinnoituksen hahmon, ja siellä suunnilleen putkipostin putket, joista yhdessä on tukos ja siinä lepää palvelupyyntökin, eikä kukaan tiedä, mikä on putken määränpää, joten oveenkaan ei voi kolkuttaa; on vain luotettava prosessin etenemiseen.) Kelan dedis on kolmas joulukuuta, ja toisesta hitaammasta paikasta saan palkkakuitin, jossa sairausajan marraskuun osuus näkyy, joulukuun seitsemäs, ja toisesta vasta joulukuun lopussa. Muutenkin tiedän kokemuksesta, että välillä viranomaisten on vaikeaa ymmärtää tätä, että jonkun tulorekisterin marraskuu on oikeasti lokakuun työt. Kirjoitin Kelalle asiasta pienen selvitys-peedeeäffän, jotta osaavat tulkita tulorekisteriä kohdallani samoin tein oikein. Jospa tämä päätös vaikka hoituisi nappiin etukäteen vähän avittamalla sen sijaan että tulkitaan päin prinkkalaa ja päätöksestä joutuu valittamaan. Ja pyysin lisäaikaa palkkatietojen toimittamiseen. Enhän minä nyt palkkakuitiksi tai palkanlaskusta saaduksi informaatioksi dedikseen mennessä muutu, vaikka päälläni seisoisin.

Varmaan jos olisi aiemminkin ollut Kelan sairauspäivärahalla tai olisi jotenkin tyypillisemmässä työsuhteessa ja vain yhdelle työnantajalle, tuo souvi ei olisi ihan niin tahmea. Mutta tässä muodossa kuin itse työtäni teen, ja tällä Kela-noviisiudella, en kyllä antaisi viittä tähteä sairausjaksolle. Olin tikahtua nauruun yhden oppilaistani kirjoittaessa, että toivottavasti olen tehnyt sairaana vain kivoja ja rentouttavia asioita. Kivoja ja rentouttavia asioita my ass, selvittänyt, soittanut, kirjoittanut, omaksunut kasoittain uutta tietoa ja terminologiaa. Se on paljon raskaampaa kuin työni, totta vieköön. Mutta aina sitä ei vain ole työkunnossa.

Hyvä puoli toki on, että ymmärrän taas alaraajan anatomiaa entistäkin tarkemmin. Siitä on hyötyä työssäni ihan valtavasti. Nämä liikkumis- ja kuntoutusduunit ovat siitä hupaisia, että siinä missä kuka tahansa muu kiroilee jonkin kohdan kipeytyessä, itsellä naksahtaa kiroilun lisäksi päälle oppimismoodi: anatomian kirjat esiin ja töihin vaan. On taas tullut kerrattua hermotuksen kulku alaraajaan, alaraajaan vaikuttavat pidemmät toiminnalliset myofaskiaketjut, luinen anatomiakin. (Onko mitään niin ihanaa kuin luut? Niin liikuttavia.) Jalkaterässä ja nilkassa piisaa yksityiskohtia! Ja fyssarin antamien paikallisten harjoitusten lisäksi olen omaksunut ihan omalla harkinnallani harjoituspatteriini koko pidempää ketjua vapauttavia harjoituksia.

Asiaan liittyvien hermojen liu'utuksia sekä lymfataputuksia olen tietysti tehnyt koko ajan, samoin lattialta tehtäviä alaraajaa kuormittamattomia ja koetusti lymfaa liikkeelle hätistäviä liikkeitä, ja käyttänyt kovemman tason tukisukkia, ja yhdessä nämä toimenpiteet ovat onnistuneet hämäämään koko hoitohenkilökuntaa, jotka sanoivat juin yhteen ääneen joka käänteessä, että tämän pitäisi kyllä olla turvonneempi, jos kyse olisi jänteestä. (Vertailukohtana ilmeisesti ihminen, joka ei tee turvotukselle mitään.) Magneetissahan se vasta se jänteen turvotus näkyi, ei se päässyt huomassani sellaiseen tilaan, että olisi näkynyt pinnalle asti.

Jaa-a, saas nähdä, miten parantuminen tästä etenee. Toivon, että hyvin, mutta olen varautunut takapakkeihin. Niitä yleensä tulee. 

Surureunukset, iloreunukset, mitä vaan kunhan ei siistiä ranskalaismanikyyriä

Kun kaivalee sipuleita käsin maahan, saa kynnenaluset niin täyteen pakkautunutta maata, että se ei lähde ihan pienellä liottamisella mihinkään. Tämä on elämäni tarina: olen menossa jonnekin ihmisten ilmoille ja huomaan matkalla, että ei hitto, olen taas kaivellut. Tarvitsisin kaviokoukun tyylistä kynsikoukkua. 

Näitä reunuksia sanottiin kotona surureunuksiksi, mikä on typerimpiä ikinä kuulemiani nimiä. Iloreunukset ne pikemminkin ovat, liittyvät kaikkiin kivoihin puuhiin. (No, aika moni osaa niissä  käyttää hanskoja. Minäkin yritän sitkeästi mutta riisun hanskat kuitenkin jo pian.)

Salaojaremonttifirma laittaa viestiä, että tulevat ensi viikon loppupuoliskolla ja tiedottavat tarkemmin ensi viikon alusta. Se tarkoittaa, etten välttämättä saa taaskaan istutettua sipuleita maahan ajallaan. Niinpä istutan termoruukkuihin sen, minkä ajattelin istuttaa lounaisseinustalle salaoja-alueen ulkopuolella. Menkööt ruukuissa tämän talven yli. Kaikki ei tietenkään mahdu ruukkuihin. Ehkä teen jonkun tulppaanipenkin, josta sitten siirtelen toisaalle, talon toisella puolelle, ensi kesänä kaikkien jo kukittua?

Angelique, Orange parrot, Couleur Cardinal, Carnaval de Nice, Akebono, Copper image... karhunlaukkaa, krookuksia, pikarililjoja, fritillaria michalovkyita... runoilijannarsisseja.

Puolen vuoden päästä ollaan keväässä! Ja puutarhurin mieli on siellä joka tapauksessa jo, ainakin niinä päivinä, kun aurinko paistaa. 

En edelleenkään ole ihan varma, mikä tarkalleen sai minut polveilemaan niin eri urille kuin ystävien, jotka aloittivat yliopiston samaan aikaan. He ovat arvostetuissa asemissa hallinnossa, eivät he töngi multaa tällä tavalla, heillä on ranskalaiset manikyyrit, luultavasti, ehkä geelilakalla tehtynä. En vain osaa sitä. Ehken ole halunnutkaan osata... Tänään taas kiskoin mustuneita tomaatinrankoja irti ruukuista, raahasin painavia ruukkuja, hämmensin kakkakompostia. Ja keitin idleille sambarit liki täysin oman puutarhan antimista (linssit ja salotti sekä mausteet ostettuja, muu puutarhasta - tomaattia, valkosipulia, talvikurpitsaa, chiliä, paprikaa, selleriä) ja mietin taas kerran, että no, tämä se tuntuu vaan vuosi toisensa jälkeen semmoiselta, mitä ymmärrän ja arvostan, meni muu maailma vaikka minkälaisia polkujaan pitkin. 

Elämän kamalimmat vuodet toistaiseksi ovat olleet ne, joilloin minulla ei ole ollut puutarhaa tai palstaa. Nyt on, ja nyt on kaksi kissaakin taas. (Myös kissattomat vuodet ovat olleet haastavia.) 

Vielä parisataa kukkasipulia istuttamatta... onneksi nyt syyslomalla on aikaa ja voimia. 

Vanhainkodin hajussa

Saimme kotiin vanhainkodin hajun. Ei, vanha koira ei nyt pissannut sänkyyn eikä eteiseen eikä käynyt se tavanomainen, eli kun se tekee sen nettituntieni aikana, Vompsu hinkkaa pissaa lattialla eestaas villasukallaan vaikka kuinka olen esitellyt, miten lattian voi luututa puhtaaksi. Tällä kertaa kissa oli kakannut melko löysää kakkaa tekstiilien päälle joogahuoneessa. Siellä ei ollut vanhainkodin haju - haju oli voimakas ja voin pahoin sekä torstain että perjantain nettitunneilla mutta meni aikaa että löysin hajun lähteen. Kun likaiset tekstiilit sitten viimein nostettiin pyykkikoneeseen, sinne meni myös kissanpaskaa.

Kun pesee pyykin kuumassa, jotenkin odottaa kaiken tuoksuvan puhtaalta luukkua avatessaan. Tai siis, tuoksuvan ei miltään, siltähän juuri puhdas tuoksuu. (Useimpien ihmisten pesukoneet taitavat haista kemikaalihyllylle puhtaan sijaan.) Kuumassa on tietysti pestävä, koska uloste. No, nyt kaikki haisikin sitten sille. Myös kaikki semmoinen, missä ei kissanpaskaa alun perin ollut lainkaan. Nostelin kakanhajuisia vaatteita pyykkinarulle yökötystä pidätellen ja toivoen, että ehkä ne kuivuessaan menettäisivät hajunsa. (Joskus kun pyykki jää koneeseen kosteana vuorokaudeksi ja alkaa haista ummehtuneelle, haju yleensä haihtuu siedettäväksi sen kuivaessa.) Viimeiseksi siivosin luukun läpän, jonne aina kertyy kaikki nöyhtä. Nyt siellä oli vettynyt pökäle, joka haisi aivan karmivalle. Hain vessapaperia, heitin pökäleen pönttöön ja vetäisin sen pois haisemasta. Sitten ladoin samat vaatteet uudestaan koneeseen, lorautin pesuainetta ja käynnistin hygieniaohjelman toista kertaa.

Kun vaatteet tulivat ulos koneesta, niissä oli enää aavistus kakanhajua. Täsmälleen sama haju, joka leijuu vanhainkodeissa laitosruoan ja kahvin hajun taustalla. Paistoin sattuneesta syystä eilen foccaccian, tänään teen ehkä pannukakkua. Jotain muutakin kuin kakanhajua. Mutta vanhainkoti tulee yhä enemmän mieleen. 

Syyslomaviikon alku. To do -lista on lyhyt mutta väsymyskin syvä, koska tässä työnkuvassa ei voi noudattaa kohtuutta liikunnan määrän suhteen. Keho kiehuu ja kihisee viikot, nyt se saa rauhoittua. Onneksi syysloma tuli ennen kuin tarvitsi sairastua mihinkään. Yritän jaksaa ottaa pihan vesiletkun irti, tyhjätä ja kääriä puutarhavajaan, taitella pöydät ja tuolit pihalta talveksi pois, työntää loputkin tomaatinrangat kompostiin, pakata kesävaatteet matkalaukkuun ja laskostaa talvivaatteet niiden tilalle kaappiin, leikata koiran karvat. 

Väsymykseni on onneksi fyysistä, ei mielettömyyden tuntua.

Maailmassa on paljon hyvyyttä, joka ei vain löydä uomaansa. Männäviikolla eräs seniorituntilainen sanoi pukkarissa että onpa hienoa että jaksan käyttää maskia vaikkei sitä suositellakaan. Että ihan kuin välittäisin siitä, sairastuvatko he. Sanoin aika painokkaasti että totta kai välitän siitä sairastuvatko he ja että jos työnäni olen tuomassa terveyttä ja hyvinvointia niin katsoisin kyllä epäonnistuneeni pahasti jos joku siksi sairastuisi. Hän sanoi että niin joo, totta kai, varmasti niin, mutta kun ei hän jaksa eikä hänen lapsetkaan, ja he kuitenkin välittävät toisistaan. Olin ihan hiljaa enkä sanonut mitään. 

Sitten hän sanoi, että tuntuu kyllä vähän oudolta, ettei sillä ole enää mitään väliä että sairastuuko joku pahasti. Niin tuntuukin, sanoin. Ja että minusta sillä kyllä on edelleen väliä näillä kuolleisuusluvuilla. Niin, sanoi tämä vanha mutta virkku rouva, ja lisäsi: vanhat ja hauraat kuolevat, riskiryhmäläiset, mutta johonkin he kuitenkin kuolisivat. Niin, sanoin. Sitten lisäsin, että samalla logiikalla toki kannattaisi muutkin lääketieteelliset toimenpiteet jättää tekemättä ja lakata käymästä joogassa, koska me kaikki kuolemme kuitenkin johonkin eikä se siitä mihinkään muutu, teit niin tai näin, ja että minusta etiikka ei sillä tavalla saa siihen asiaan pysähtyä, koska niin käy joka tapauksessa. Rouva istui ihan hiljaa ja totesi sitten että hän ei sentään ole riskiryhmäläinen. Mihin sanoin, että kyllähän te kaikki tällä tunnilla olette. Niin, iän puolesta, hän myönsi. Ja lisäsin, että on se merkittävin riskitekijä monen analyysin mukaan, ja hymyilin maskini takaa. Hän hymyili takaisin ja laski sitten katseensa. 

Hän oli pitkään hiljaa ja katseli laukkunsa sisältöä, ehkä etsi maskia, jota siellä ei ollut aikoihin, tai mistä minä siitä mitään tiedän. Mutta huomasin miettiväni, millaista olisi elää noin ristiriitaisessa tietoisuudessa, kieltää sitä sun tätä, luulisi sen vievän voimia. (Vaikka eihän sellaista tietenkään hahmota ennen kuin lakkaa kieltämästä jotain, sitten sitä hämmästyy elämänvoiman hyökyä ja kyselee itseltään, että miten minä en huomannut aiemmin jotain puuttuvan. Kerran toisensa jälkeen.) Sitten hän äkisti sanoi olevansa pahoillaan siitä, etten työikäisenä saa neljättä rokotetta, ihan tuosta noin vaan, että kun he seniorit sentään saavat sen influenssarokotuksen kanssa samalla. Mihin vastasin, että ei tarvitse pahoitella, olen minä neljänteni jo saanut, että hain sen Virosta, koska ennakoin, ettei sitä täällä tule kuitenkaan saamaan ennen kuin jälkijunassa, jos silloinkaan. 

Voi että hän valpastui ja kyseli tarkkaan, että mistä ja miten sen saa, ja tietysti kerroin. Hän sanoi, että on menossa syyslomalle lastensa kanssa Tallinnaan ja ehkä he voisivatkin sitten hakea ne rokotukset heille. Sitten hän vaikeni ja pysähtyi ja sanoi, että mutta miksi minulla on siis maski jos on kerran neljäskin rokotus. Sanoin, ettei mikään vielä näytä estävän pitkäaikaisoireita ja tartuttavuutta, paitsi maski. Että rokotus on vain lisävarmistus maskiin, ei toisinpäin, näillä tautiluvuilla ja näillä ensimmäisen sukupolven rokotteilla (olkoonkin että viimeisin tehosteeni oli kenties paremmin omikroniin tepsivää proteiinirokotetta, ei mRna-rokotetta). Hän näytti aika hämmästyneeltä. Ehkä hän kohtasi tällaisen jäsennyksen ensimmäistä kertaa? Koko vuorovaikutus tapahtui kahden kesken pukkarissa, tunnelma oli jotenkin pehmeän ystävällinen vaikkakin tietysti samalla surullinen ja järkyttynyt, kuten aina sairauksien ja kuoleman olleessa puheen. 

Muistan hämmentäviä tapauksia itsekin, lapsuudesta ja nuoruudesta, tämä vuorovaikutus nosti ne näkyviin. Olen monesti täällä kirjoittanut vänkyräisestä suhteestani sairastamiseen ja miettinyt, missä määrin se on kodin peruja. Toisaalta vanhempani huolestuivat siinä mittakaavassa, että tunsin valtavaa syyllisyyttä sairastumisesta, etenkin kun asia puettiin usein voivotteluun, miksen ollut suostunut pukemaan tiettyä pipoa tai olin vetkuttanut nukkumaanmenoa. Tajusin heidän elämänsä suistuvan kaaokseen, haistoin heidän pelkonsa - asuntolaina oli aina liian suuri, kauhea pelko siitä, että jos lapsi sairastuukin pahemmin ja pitää olla useampi päivä poissa töistä, mitäs sitten tehdään, rahaa ei tule yrittäjällä sisään jos ei voi ottaa asiakkaita vastaan - enkä halunnut olla vaivoiksi. Ja sitten toisaalta, kun olin jo niin sairas, etten enää voinut teeskennellä, ettei minua mikään vaivaisi (mutta kehityin siinä teeskentelyssä todella hyväksi!), sitten he itkivät ja pitivät kädestä ja kertoivat, miten tärkeä olin heille. Muuten he eivät semmoista tehneet eikä heillä ollut kauheasti aikaa olla kanssani, joten tavallaan pidin jotenkin onnellisena tuota vaihetta, jos sinne asti mentiin. Olisin ehkä kaivannut aikaa myös terveenä, muutenkin kuin loman Italian-matkoilla. (Italian tuoksu on minulle aina sen tuoksu, että saan halauksia ja vanhemmat jaksavat nauraa vapautuneesti, suukotella toisiaan ja olla läsnä myös ajatuksissaan.) Mutta monesti kävi niin, ettei sairaus edennyt rakastamisvaiheeseen vaan koulussa minut lähetettiin terveydenhoitajalle kun pyörryin, nenästä alkoi tulvia verta tai yskäni yltyi sellaiseksi, että opettajakin epäili jossain olevan vikaa. 

(Minun ei varmastikaan tarvitsisi kirjoittaa tätä erikseen, mutta kirjoitanpa kuitenkin: kun pandemia alkoi ja vanhemmat alkoivat hajoilla lastensa kanssa kotona olemiseen, ja seurasin päiväkodeissa ja kouluissa työskentelevien puheenvuoroja siitä, miten monet vanhemmat lähettävät lapsensa sairaanakin kouluun, en törmännyt mihinkään uuteen ilmiöön, kuten jotkut, jotka järkyttyivät siitä, että vanhemmat saattavat mieluummin altistaa lapsensa uudelle kulkutaudille kuin jaksaa heidän läsnäoloaan etätöiden taustalla. Minä olen ollut juuri sellainen lapsi joka on kävellyt kouluun kolmenkymmenenkahdeksan asteen kuumeessa. Kouluun ja sen jälkeen ratsastustunnille. Ei niin, että vanhemmat olisivat tietoisesti pakottaneet tähän - on vain ollut käsitys, että lapset nyt yskivät kaiken aikaa joka tapauksessa, ja niin voimakkaita toivottomuuden ja kauhun puuskia sairastuessani, että näyttelin siinä näytelmässä erinomaisesti oman roolini, johon kuului sen vakuutteleminen, että eihän minulla toki ole mitenkään sairas olo, yskittää vähän vaan. Enkä jaksa kirjoittaa mitään sen lääkärin etiikasta, joka määräsi minulle useammaksi talveksi lasten antibiootteja, joiden säännöllisen litkimisen avulla selvisin talvien yli tarvitsematta sairastua vakavammin. Ehkä silloin ei vielä hahmotettu, miten haitallisia ne ovat suolistolle? Nykyään varmaan korvani olisi putkitettu jo vauvana. Äidillä on taas putket korvissa, mutta eiköhän elimistö ne taas työnnä ulos jo pian. Pallolaajennus korvakäytäviinkään ei ole häntä auttanut; epäilen että sama korvaruljanssi on itselläni edessä kun vanhenen lisää. Siskon lapsella on puheen kehityksen viivästymää ja syyksi paljastuivat ei tällä sukuhistorialla niinkään yllättäen kroonisesta tulehduksesta umpeen muurautuneet korvat.)

Ne kohdat, joissa olin lapsena kahdestaan jonkun hoitoalan ammattilaisen kansssa ja hän sanoi kuumeen mitattuaan että no jopas, eikö sinulla ollut aamulla vielä yhtään huono olo, ja aloin vain itkeä, koska olin kuumeessa ja väsynyt ja ajattelin valehtelijoiden joutuvan helvettiin kuoltuaan. Ei ole yksi tai kaksi kertaa, että terveydenhoitaja on halannut minua. Sitten on soitettu vanhemmille, olen saanut maata terveydenhoitajan sängyssä ja hän on pitänyt kädestä kiinni, odottanut kanssani, että isä tulee autolla hakemaan. Ristiriitainen, hämmentynyt ja lämmin olo: minusta pidetään huolta, tämä ihminen välittää, mutta samalla näihertävä kysymys, eikö äiti ja isäkin välitä, rakasta, varmasti rakastavat vielä enemmän, mutta miksi he eivät voi vain pitää kädestä, miksi he hermostuvat ja huutavat ja pelkäävät niin kovasti, että heille ei voi sanoa että huimaa ja on huono olo. Olen ollut tavallaan helpottunut isän tullessa autoineen, päästyäni ihan vieraan vaikkakin myötätuntoisen ihmisen luota kotiin, mutta samalla tuntenut joutuvani kulmikkaampaan prosessiin, jossa kaikilla on hurja hoppu paimentaa minut takaisin koivilleni ja pois niskoilta. On tullut se kuva, että on parempi olla sairastumatta ja ainakaan toipumiseen ei myönnetä päiväkausia.

Nyt vasta pandemian aikana kun olen puhunut äidin kanssa enemmän puhelimessa - juttelemme viikottainkin - olen ymmärtänyt, miten hirvittävän hådissään heidän on täytynyt olla. Kaikki se pelko, menetämmekö kodin, jos tulee liikaa poissaoloja töistä, ja sitten lapsi, joka imee sisäänsä joka ikisen kulkutaudin. Ja äidin syyllisyys siitä, ettei hänellä ollut mahdollisuutta vain jäädä kotiin kanssani. Kyllä hän sen tajusi, että juuri sitä olisin kaivannut enemmän kuin mitään muuta, hän on sen itse sanonut ilman että minun on tarvinnut sanoa siitä mitään, kuinka paljon heitä lapsena kaipasin ja kuinka paljon se asia edelleen minua toisinaan itkettää. Ja se olisi hänestä ollut oikein, se kotiin lapsen kanssa jääminen, vaikken käyttäytynytkään yhtä hyvin kuin hänen sivistyneet vanhan rahan asiakkaansa töissä (jotka olivat päässeet uhmaiästään jo vuosikymmeniä aiemmin), mutta rahaa ei ollut niin paljon, että hän olisi kokenut voivansa tehdä oikeaksi mieltämänsä ratkaisun. Tiedän toki itsekin sen, miltä sellainen tuntuu. Koetan välttää niitä tilanteita, mutta olen sellaisessa nytkin. Oikea ratkaisuni olisi tehdä vähemmän työtä, siitä hyötyisivät kaikki: koira, Vompsu, kasvit ja ennen kaikkea oma terveyteni. Mutta nämä lainan korot ja sähkön hinnat, ei auta kuin rassata kehoaan toivoen, että se kestää tätä tämän talven yli. Jos niin, ja jos taloudellinen tilanne hieman helpottaa, voisin jättää tietyt tunnit jollekulle toiselle. Tuntuu hassulta puhua ihmisille joogatunneilla siitä, että kuulostelee kehoaan ja vireystilaansa ja antaa keholle, mitä se tarvitsisi, kun oma keho huutaa joka viikko torstain aamutunnin jälkeen lepoa sellaisin sireenein ja hätävilkkuvaloin, ettei sitä voi olla mitenkään huomaamatta. Ja on vielä illan tunnit ja perjantain tunnit, kaikkialle sattuu. Tässä kohdin hyödyn lapsuudesta: osaan hymyillä ja olla kuin en olisikaan niin kipeä kaikkialta pehmytkudoksesta. Usein uskon siihen miltei itsekin sinne saakka, että sammutan zoomin ja vajoan sumuun yöhön saakka. Sympaattinen hermosto on uskomaton: kun stressi nousee tarpeeksi, väsymystä ja kipua ei havaitse. Voi briljeerata, nauraa, tehdä, olla kuin se tajunnan nuoli, tai keho, tai lintu, josta puhutaan Tao te chingin meditaatiota käsittelevässä kappaleessa. En kuitenkaan halua lakkauttaa niitäkään kuukausimaksuja, joita annan tietyille elämää suojeleville järjestöille. Torstaisin ja perjantaisin ajattelen Aasian karhuja ja kodittomia eläimiä. Niiden elämä on paljon raskaampaa kuin minun vähän yli menevät joogatyöni. Niiden elämässä on sellaista kärsimystä, josta minulla ei ole mitään käsitystä.

Ihanaa, että nyt voi toipua viikon ajan! Eilen lähinnä lojuin, pesin kakkapyykkiä ja paistoin foccaccian ja yhden talvikurpitsoista. Ja soitin äidille syntymäpäiväpuhelun. Meistä on tullut niin läheisiä, etten osannut aiemmin haaveillakaan sellaisesta. 

Elämää idyllissä jne.

Sadonkorjuuaika on edennyt siihen pisteeseen, jossa kerään koriin - ihan oikeaan pajukoppaan kaiken maailman muovirasioiden sijaan - päärynöitä ja niille on tehtävä jotain, etteivät ne mätäne. Olemme lahjoittaneet päärynöitä ja omenoita jo neljään eri suuntaan mutta silti niitä vaan tulee ja tulee. (Lisäksi homehdutin hapatuskokeilun päärynöistä.) (Päärynäsiiderietikka sen sijaan vaikuttaa edistyvän suunnitelmien mukaisesti.) 

Salaojaremontti alkaa parin viikon päästä. Olemme repineet terassin irti kahden ystävän avustuksella. Maksoimme talkootyöstä tomaattilaatikoilla. Kaikkialla on nyt rapaa. 

Terassin alusesta paljastui lehtikomposti, joka on syntynyt sinne alle spontaanisti lehtien leijailtua sisään terassilankkujen välisistä raoista. Siellä lankkujen alla ne tietysti saivat niskaansa kaikki sateet mutta eivät kuivahtaneet syvässä varjossa poudallakaan. Kerrassaan erinomaista laatua. Lehtikomposti oli aivan täynnä matoja, ja raavimme sen kurkku- ja kurpitsapenkkiin, josta tullee tomaattipenkki ensi kesänä. 

Eilen illalla tapahtui jotain hassua. Opetin pilatesta livestreamilla joogahuoneesta, ja tietäen tätä tarpeeksi lähinä opetettuani, mikä on vaikeaa käsittää, ellei sitä erikseen tähdennetä ja näytetä, siirsin kameran mikkeineen lattialle ja kävin sen eteen pyrstö kameraa päin. Kuvassa olivat ennen kaikkea jalkaterät, ei sentään takamukseni. Mutta yhtäkaikkisesti, äkisti kaasua purkautui aivan todella äänekkäänä pieruna. Tätä ei ole vielä koskaan livestreamissa tapahtunutkaan, joskus kyllä livenä. Ja juuri kun mikki oli aivan siinä vieressä! Alkoi naurattaa ihan mahdottomasti. Oli vaikeaa pysyä asiallisena ja vakavana ja vain jatkaa, koska iso osa minusta olisi vain halunnut kieriä lattialla hihittäen. Kai se on tavallaan siunaus, että reagoi näin eikä esimerkiksi nolostumalla. Olisi aika raskasta jos ei meinaisi kehdata ohjata enää tuntia ensi viikolla. 

Huvitus, kuten aina, hävisi aika nopeasti. Sitten oli taas helppoa olla tarkka ja virtaava. Tilanteet tulevat ja menevät. Ajatukset, tunteet, tuntemukset. Mutta en kyllä suhtautunut pieruun neutraalisti. Huvitus ei ole neutraali tunne. 

Tänään ovikello soi vähän seitsemän jälkeen. Tiesimme kyllä, että työmiehet tulisivat jossain vaiheessa kytkemään aurinkopaneelit verkkoon, mutta ajasta ei oltu ilmoitettu mitään. Kompuroin ovelle pyjamassa, hamuten hädissäni edes villatakkia risaisen paidan peitoksi. (Yöpaitana käyttämässäni paidassa on nolosti reikä juuri sellaisessa kohdassa, että nänni ryömii sieltä esiin itsekseen.) Aamu sujui oudossa puurossa, kun työmiehet ramppasivat eestaas, koira karjui niille ja kissat yrittivät hyötyä tilanteesta ja lurahtaa ulos. Jossain vaiheessa havahduin pahaan hajuun, jotenkin todella ällöttävään. Kun tutkin tilannetta tarkemmin, löysin paskaa joka puolelta eteistä, keittiötä ja olohuonetta. Ilmeisesti miehistä kiihtynyt koira oli kakannut reviirikakan eteisen lattialle ja miehet sitten työkenkineen levittäneet kakan joka puolelle. Huomasin asian tietysti juuri siinä kohdin, kun olin silpunnut kymmenen litran kattilan täyteen päärynää. Hygienian riemuvoitto! Korjasin kakkoja ja murisin mielessäni. Sitten takaisin soseenkeittoon. Outo koirankakan ja chaimausteella ja rommilla terästetyn päärynäsoseen tuoksusekoitus leijui kaikkialla. Ja sosekin jäi jotenkin löysäksi, kiisselimäiseksi. Kaksitoista isoa purkkia siitä tuli. Mitä ihmettä me teemme kaikella tuolla löysällä soseella? Ehkä siihen voi leipoa pannukakkuja tai jotain. 

Melkein kaikki puutarhan tomaatit ovat enää ruskeita, käpristyneitä rankoja. Ainoastaan kaksi lajiketta jatkaa kuin mitään kylmiä öitä ei olisi koettukaan: Tartufo ja Poil Blanc. Ikävä juttu sinänsä, että molempien lajikkeiden hedelmät ovat meistä molemmista aika pahoja. Siis suhteellisesti. Tomaatteja on niin herkullisia, että en ehkä uudelleen tartu näihin sankareihin, vaikka ne kuinka ovatkin kylmänkestävämpiä kuin mikään muu koetettu lajike. Onhan täällä Etelä-Suomessa ihan nätisti kasvukautta. Mutta jos joku pohjoisempana haluaa ihan minkä vaan tomaatin, niin yli viidestäkymmenestä tänä vuonna kokeillusta lajikkeesta - joista iso osa oli nimenomaan kylmänkestäväksi mainostettuja - nämä kaksi voisivat viihtyä. 

Tuntuu oudolta, että aurinkopaneelit katolla nyt ihan oikeasti syöttävät sähköä meille. Eivät vielä verkkoon, ne pitää ensin jotenkin rekisteröidä pientuotantorekisteriin tai johonkin vastaavaan. Siihen menee kuulemma ainakin viikko, että paperit ovat edenneet siihen pisteeseen, että voimme sopia siirrosta ja myydä ylijäämäsähkön. Tämmöisenäkin pilvisenä päivänäkin sähköä tulee nyt enemmän kuin parhaillaan käytämme. Tietysti lämmityksetkään eivät ole vielä päällä, eli talvella on toisin ja syömme taatusti omat sähkömme. Mutta jos edes vaikka puolet vuodesta olisi sähköomavarainen, olisihan se jo jotakin! 

Purkitettuja tomaattisoseita, kuivattuja tomaattiluiskareita, omenasoseita, päärynäsoseita, mustaherukkahilloja ja glögiin säilöttyjä kokonaisia päärynöitä on nyt viisi isoa säilytyslaatikollista. Kai me sitten syömme ne vuodenkierrossa. Viisikymmentäkaksi viikkoa, laatikollinen per kymmenen viikkoa. Ensi talvena rahat ovat niin tiukassa että ehkä on ihan hyvä, että lohtuhilloa riittää. Voi tehdä pannukakkua, se on edullista, ei tarvita kuin kikhernejauhoa ja kaurajauhoa ja vettä ja rasvaa ja vähän suolaa, ja sitten hillopurkki. 

Löysin metsästä juuri ison haavanpunikkitatin. Sieniä on ollut hyvin niukasti heinäkuun mahtavia haperoviikkoja lukuunottamatta. Ehkä niitä taas nyt siunaantuu, kun aina välillä sataa. Syksy on hyvin tyydyttävää aikaa, useimmat ruokamme lähinnä puutarhan ja välillä metsänkin antimista valmistettuja. Ei kai meillä olisi varaakaan syödä luomutomaatteja tämmöisiä määriä, jos emme olisi niitä itse kasvattaneet tuossa pihalla. Vetelen tomaatteja joka välissä ja usein aamullakin puuron kypsymistä odottaessani. Suurin osa chileistä on poimittu ja riippuu pitkissä ristroissa joogahuoneen seinillä. Silmämääräisesti arvellen niitä on enemmän kuin kerkiämme syödä talven aikana. Mutta - sittenhän niitä voi antaa lahjaksi. Ristrat ovat joka tapauksessa kauniimpia kuin mitkään taulut. Osasta chilejä keitin miedosti suolattua sosetta omenaan tai päärynään. Tavalliset chilikastikkeet maistuvat usein etikalle tai sokerille, nämä eivät. 

Päivä päivän perään, viikko viikon perään. Kurjet lentävät yli aurana, lasken summittaisesti seitsemisenkymmentä lintua. Zenon Kitionilainen on oppinut kerjäämään rapsutuksia. Vielä ei ole ahdistavan pimeää eikä kylmää. 

Aamuista

Rakastan aamuja. Keho on palautunut unen jälkeen, sarastaa. Kissa hyrisee toisella puolella, toisella koira tuhisee. Koira on sen verran iäkäs, että kaiho häilähtää joka aamu - jossain vaiheessa sanomme hyvästit, vaikka sydänvika onkin vielä kivuton lääkityksellä. 

Maailma ei ole vielä alkanut mekastustaan. Eikä mieli. Aamuisin se herää hiljaisempana. Yöllä on siivottu. (Ei tosin ulkoisissa huoneissa.)

Niinä päivinä, kun on mahdollista nukkua päiväunet - ja niitäkin välillä on joskaan ei koskaan lukukausien aikana tiistaisin, keskiviikkoisin eikä torstaisin - aamu voi sarastaa myös iltapäivisin tai iltaisin. Ne aamut vasta omituisen pehmeitä ovatkin. 

Tänään pitää tehdä monta asiaa, joista osa on kurjia ja osa hyvin innostavia. Kurjaa on esimerkiksi rahojensa karhuaminen puhelimitse entiseltä vuokraisännältä, joka ei ole edelleenkään palauttanut takuusummaa. Tämä on nyt neljäs puhelu asiaan liittyen. Muutimme pois viime marraskuun alussa. Hurjan innostavia ovat esimerkiksi työ iltasella, tykkään opettaa netissä, ja aurinkopaneelien asennuksen valvominen. Tänään ne asennetaan katolle mekaanisesti, sähkömies tulee vasta keskiviikkona, ja sitten paljon poutaa, kiitos. (Vaikka sydän sanookin sadetta sadetta sadetta.)

Tänään on perjantai, tämän viikon viimeinen työpäivä. Sitten muutama päivä aikatauluitta, joskin tehtävineen. On revittävä terassi, koska kohta salaojafirma saapuu ja kaivaa kaiken mudaksi. 

Näin mieli virittää kehon päivään. Tiikeri kyyristyy, valmistautuu. Kissa vaan keträä. Miten monta vuotta menikään ilman kissaa. Jospa sitä loppuelämänsä järjestäisi toisin. Ja täällä ehkä pakkokin järjestää, koska ilman biologista tai loukkutorjuntaa hiiret juhlivat lattioilla, eikä minusta ehkä olisi loukuttajaksi. Mieluummin kissa, etenkin kun niitä on niin paljon tässä maailmassa kotia vailla. 

Rakastan aamuja vaikka ne ovatkin täynnä hallusinaatioita. Hymyilen edelleen Will Storrin tavalle kutsua menneen, tulevan ja toisaallan asioita tietoisuudessa hallusinaatioiksi. No, sitähän ne ovat. Huuruissa ylös, keräämään märästä puutarhasta päärynöitä ja omenoita puuroon. 

Hoivabuddha ja nuori kalalokki

Vähitellen tänne villeinä tulleet kissat kesyyntyvät. Laguuna kesyyntyi lopulta aika nopeasti, vaikka aluksi ei ollut edes selvää, jääkö se henkiin ihmispeloiltaan. Ensimmäisestä kosketuksesta selälleen kehräämään heittäytymiseen ei mennyt kauaakaan. Zenon on toisenlainen. Se tuli toukokuussa ja vasta nyt aivan viimeisinä päivinä on alkanut antaa koskea itseensä. Siinä missä Laguuna on alusta saakka lähestynyt vartalo aika rentona ja katsekontaktin ottaen, ääntelemättä, Zenon työntää selkänsä kaarelle ja vilkuilee sivuilleen, marssii pienin askelin ja pirisee pienellä äänellä. Se ei oikein tiedä, miten päin olisi. Ristiriita paha ihminen ei saa koskea vs. tuntuupa mukavalta, kun korvanjuuresta vähän hierotaan vuotaa kaikki näkyvään käyttäytymiseen. Kosketus saa kestää hyvin rajallisen ajan mutta se haetaan kerta kerran jälkeen. Ja miten erilaiselta tuntuu silittää näitä kahta! Laguuna on kauttaaltaan pehmeä ja pörheä, on kuin silittäisi jotain oikein hienoa turkista. Zenon taas - tuntuu enemmän kuin silittäisi lyhytkarvaista koiraa, se on niin täynnä luuta ja tiukkaa lihasta. 

Eläinten kanssa paljon tekemisissä ollut ystävä kutsuu Laguunaa Hoivabuddhaksi, koska Laguuna rakastaa kaikkea ja kaikkia niin paljon, että vähän pelottavatkin asiat, kuten vieraat ihmiset, kääntyvät hyvin äkisti hoivattaviksi. Myös koiraa hoivataan silloin kun koira nukkuu. Kun koira on hereillä, Laguuna tietää, ettei sitä pidä mennä lähestymään, äkäistä vanhaa miestä. Mutta kun koira nukkuu, sitä voi käydä suukottelemassa ja nuuskimassa. Zenonia kukaan ei kutsuisi Hoivabuddhaksi unissaankaan. Enemmän se muistuttaa nuoria kalalokkeja, niitä, joita pienemmät lokit väistävät kauhuissaan. Siinä on samaa kulmikkuutta ja sen kasvot ovat ilkeät, vähän vinot ja villieläinmäiset. Nuori, koska se on nuori. Kehittää kyllä körmyniskaa, mutta on rakenteeltaan selvästi vielä nuorukainen. Vielä hetken. Kuten nuoret kalalokit, sekin on vähän pihalla siitä, miten tietyissä tilanteissa käyttäydytään. 

Näiden kahden leikkejä on hauska seurata. Laguuna hoivaa Zenonia ja saattaa äkisti rajunkin leikin aikana pysähtyä nuolemaan kissaveljen kasvoja ja korvia. Se ikään kuin muistaa ja innostuu, että tämä on juuri se ihana kissaveli, jonka hännälläkin saa leikkiä, jota saa lähestyä silloinkin kun se on valveilla! Toisaalta, Laguunan otteet ovat paikoin kovemmat ja se saattaa leikissä kiihtyä niin että puree tai kynsii sen verran lujaa, että Zenonin armoa anova, nasaalinen MEEP MEEP kuuluu jostain. Joskus leikin kestettyä jo jonkin aikaa kiihtymys on sellainen, että Zenon saa anoa armoa aikansa ennen kuin Laguuna ryhtyy hoivaamaan sitä tai Zenon saa vapautettua itsensä leijonanotteista. Laguuna ei koskaan ano armoa äänellä, mutta saattaa sähistä, jos haluaa jo olla rauhassa. Mutta näyttää siltä, että Zenon ei hurjista kasvoistaan ja raameistaan huolimatta koskaan mene niin koviin otteisiin kuin Laguuna. Se lyö pehmeällä tassulla ja Laguunan maahan nujertaessaan se leikkipuree vain aivan pehmeästi. Huvittavinta on, kun Zenon välillä Laguunan alistettuaan on selvästi aivan hämmentynyt sen suhteen, mitä ihmettä nyt pitäisi tehdä. Se on hajareisin Laguunan päällä, ja Laguuna alkaa kehrätä sille. Mutta ei Zenon osaa hoivata. Se luimuilee ja hakee puremaotteita muttei halua purra. Ja kissaveli kehrää tyytyväisenä saamastaan huomiosta.

Totesin yksi päivä Vompsulle, että olisin tuskin Zenonia poiminut mukaan kissasuojasta, sen verran hurjan näköinen se on. Vompsu totesi, että tuskinpa moni muukaan olisi poiminut. Se saa ajattelemaan ulkoasua ja sen merkitystä elämässä. Ei sellainen saisi vaikuttaa mutta vaikuttaa. 

Zenonista tulee mieleen Kissa silloin kun aikojen alussa aloimme seurustella: sama kalalokkienergia, samalla tavalla hurjat ja hymyttömät kasvot. Näin jälkikäteen mietin, miten niin pääsi käymään. Kai sitä sitten jo nuorena tajusi, ettei kaikki ole sitä, miltä näyttää. Ja että usein rajun ulkokuoren alla on hämmentynyt olento, joka ei oikein tiedä, miten pyytää hellyyttä ja turvaa. Kai se on kaikkien nuorten ihmisten ristinä: ensin on suloinen olento, jota halutaan pitää sylissä niin paljon, että saa nähdä vaivaa asettaakseen tarpeeksi tiukasti rajansa, ja sitten äkkiä onkin teini, jota vähän kyräillään ja pelätään, koska muutos on ollut liian nopeaa ja repivää. Mikä tekee jotenkin vihaiseksi, koska on liian pelottavaa olla aivan niin hämmentynyt. Kai me aikanaan Kissan kanssa ystävystyimme tällä sekunnilla: Kissan tehtyä jotain ajattelematonta ja riehakasta, jonka mahdolliset seuraukset hahmotin liian hyvin ja säikähdin niitä, aloin itkeä ja kauhistuin omaa reaktiotani, eikä itkusta meinannut tulla loppua sitten millään, kai koska molemmat tunsivat siinä itsensä tyhmiksi, pahastua tai pahastuttaa nyt sillä tavalla. Kai me siinä molemmat tajusimme, että ei tuo toinen ole sitä, mitä esittää. Molemmat olivat perinjuurin hämmentyneitä. Hämmennys on rakentava emootio, tulevaisuuteen suuntautuva, avoin.

Tämä kokemus auttaa minua suunnistamaan Zenonin kanssa. Sen on saatava nähdä, että myös minä olen hämmentynyt sen pirinästä ja pyörinästä. Ei niin, että käyttäytyisin kuin tietäisin, miten kissoja kuuluu lähestyä tai miten kissa-ihmissuhde kuuluu rakentaa. Saan säikähdellä, tuntea kaikki tunteet. Sillä tavalla voimme lähestyä tasavertaisesti. Zenon tuskin kieltää emootioitaan, miksi siis minäkään. Emme kuitenkaan suhtaudu vihamielisesti, ainoastaan varautuneesti. 

Varautuneisuutta ei yhtään helpottanut se, että kissoilla oli koko kesän on/off ripulia. Lopulta kiikutin kissankakkaa ja Laguunan lääkäriin. (Kissaa, joka ei anna koskea itseään, ei oikein voi laittaa koppaan ja viedä lääkäriin, joten Zenon jäi kotimieheksi ja sen kakka sai edustaa sen tilannetta.) Kakka matkusti Saksaan analysoitavaksi ja siitä löytyi alkueläimiä parikin erilaista, joista todennäköisempää oireiden aiheuttajaa alettiin hoitaa. Alkoi lääkekuuri ja kaikki kotona piti desinfioida kloriitilla tai kuumalla kissojen ulottuvilla olleista pinnoista. Saunotimme huonekaluja ja mattoja, höyrypuhdistin sohvan, kasvien mullat katettiin pestyillä kivillä, lattiat ja seinät ja kovat huonekalut pestiin kloriitilla. Vaatteet, vuodevaatteet, tekstiilit pestiin kuumassa. Neljän päivän ajan olin desinfiointikone. Pahinta oli, että pestäviin pintoihin kuuluivat koiran lisäksi kissojen peräpäät. Laguunan pesimme lääkesampoolla kerran ohjeiden mukaan, Zenonia vaan ammuttiin peräaukon ympärille klooriheksidiiniä sisältävällä suihkeella. Sekin oli jo liikaa Zenonille. Pesu piti tehdä kuurin aluksi ja lopuksi, ja loppukohdassa en enää jaksanut pestä koiraa enkä Laguunaa, jotka molemmat olivat aivan surkeina alkupesusta. En ehkä ihan pian unohda, miltä näyttää pesty kissa, joka kuivaamisen jälkeen makasi seinän vieressä suu auki ja läähätti aivan shokissa mihinkään reagoimatta. Niinpä Laguuna ja koira selvisivät loppupesusta sillä samalla peräturkin suihkeella, joka Zenonilla markkeerasi pesua. Siinä missä Laguuna ja koira antoivat nopeasti anteeksi takamukseen kajoamisen, Zenonin oli vaikeaa päästä tästä kokemuksesta yli. Koska se saalistettiin desinfioitavaksi lempipaikastaan uuninpankolta, uuninpankko tuhoutui eikä Zenon enää tunnu uskaltautuvan sinne. Desinfiointi oli aika kamalaa hommaa, kloorinkäry kävi hengitysteihin ja kaikkeen painoi leimansa se, että eläinlääkäri piti tilannetta aika toivottomana, kun oli jo alusta saakka selvää, ettei Zenonia saada pestyä, eli oli todennäköistä, että alkueläin siirtyisi takaisin suolistoihin sen turkista. Mutta ihme ja kumma, vaikuttaa siltä, että alkueläimestä päästiin. Ainakin ripulista päästiin ja kissoilla on paljon enemmän riehaenergiaa kuin ennen kuuria.

Vähitellen Hoivabuddha ja nuori kalalokki muodostavat päivärytmiään. Iltaisin pestessäni hampaita Laguuna sujahtaa makuuhuoneeseen ja varaa itselleen paikan sängystä. Nuori kalalokki nukkuu jossain muualla - suljen oven, koska muuten kukaan ei nuku sen saalistaessa peiton alla unessa liikahtelevia jalkoja. Aamulla, kun koira haluaa pissalle, ja itsekin rahnustan pihan perukan huussiin, Laguuna on poistunut, ilmeisesti pissalle sekin. Kun möngimme vielä takaisin vällyihin - onhan jo kylmä - se sujahtaa mukaan. Zenon koettaa tulla herättelemään Laguunaa leikkiin, loikkaa sen päälle sängyssä, Laguuna vain keträä. 

Somelakko

En ole aiemmin kokenut somea ahdistavana, mutta viime päivien kiukkuinen tulikivenheittely sai aikaan sen, että jonkin aikaa asiaa aamukahdelta vatvottuani päätin pistää somen säppiin toistaiseksi. Blogia en miellä someksi ja pidän tätä tärkeämpänä asioiden jäsentämisen kannalta. Sikäli on todella omituista, että some nieli niinkin moneksi vuodeksi tältä voimavaroja. 

Luen Tonu Onnepalun kirjaa. Ymmärrän sitä paremmin kuin somea. Vähän kuin laajennettu ja nykyaikaistettu Saarnaajan kirja, tuo vanha lemmikki. 

Jostain luin joskus, että Saarnaajasta saisi pitää vasta vanhetessaan, mutta itse pidin siitä jo kaksikymppisenä, samoin kuin Tyhmyyden ylistyksestä. Silti en ole katsonut tarpeelliseksi pohtia, olenko masentunut, kuten Onnepalu tekee. Ehkä se on ironiaa? Varmaa ainakin omalla kohdallani on, että tämän tilan sisältä mikään ei näyttäydy yhtä kammottavana kuin menemiselämä ja romanttinen rakkaus, jota Kalifornian-nainen kutsuu hullun taivaaksi. 

Huomaan jääneeni levottomaksi eilisen työhaastattelun jäljiltä. Oppisinko valehtelemaan riittävän hyvin? Haluaisinko oppia? Haluaisinko sanoa "koronanjälkeinen aika" tietäessäni, että ollaan kaikessa muussa, en taatusti. Eilen oli toisen työpaikan kokous Teamsissa (tätä nykyä teen töitä neljälle taholle edellisvuosien kolmen asemesta). Siellä puhuttiin huolestuneesti heistä, jotka eivät suostu ymmärtämään, ettei koronasta enää tarvitse välittää. 

Olisin tietysti voinut kysyä, kenen mielestä ei, ja miksi ei, mutta muserruin sen yksimielisyyden alle. Vaihdoin kallonsisäisen suotimen siihen, jossa näin luurangot keskustelemassa tästä asiasta Teamsissa. Helpotti hieman. Mutta huomaan herääväni synkeänä ja yksinäisenä ja jotenkin lannistuneena. 

Ajattelen haastattelua, jonka luin männäpäivänä, ja josta olen keskustellut muutaman luottoihmiseni kanssa. Se on kysymyksissään täysin järkeenkäypä mutta tässä asenneilmastossa siitä ei oikein kai ole viisasta puhua. Meidän yhteiskuntaamme on äkisti versonut monia asioita, joista ei ole oikein viisasta puhua. Jotenkin liki kaikki muut näyttävät nollavan kognitiivisen dissonanssin, ehkä auktoriteetin menetelmällä. Itse en pääse yli siitäkään, että jotain vauva.fi-saittia sensuroidaan aivan mielivaltaisesti juuri kun siellä on jotain ei-pelleilymielessä tuotettua asiaakin. 

Seison puutarhassa, korjaan omenia ja talouspäärynöitä suoraan puusta kestokasseihin ystävälle vietäväksi. Saamme kassit toiselle puolelle Suomea kolmannen ystävän avulla. Molemmat ystävät ovat tulleet tutuiksi blogin kautta silloin joskus. (Onpa siitä kauan.) Naapurin mies huutelee kasvimaaltaan ja yskii välillä pahan kuuloisesti. Huutelen takaisin. Ei ihmeemmin liikenteen ääniä, ei kivitaloja, ei asfalttia. Helpotus tästä kaikesta. Lintu lentää koivusta toiseen. Illalla näimme Vompsun kanssa kurkia. Tosin kurjethan kuullaan ensin, ikiaikaiset töräykset, ja vasta sitten älytään tutkia taivaankantta tarvittavalla paneutumisella. Nytkö ne jo lähtevät? No, onhan iltaisin toki jo aika pimeä. Galapagoksentomaatti, joka ei siis ole tomaatti lainkaan vaan villi lähisukulainen Galapagos-saarilta, on kellastanut kaikki lehtensä, samoin Joseph Lofthousen tomaatit, joihin on risteytetty luonnonlajisukulaisia, S. habrochaitesia ja S. pennelliitä. Ne puhuvat vielä luontoa ja säätä, toisin kuin tomaattitomaatit, jotka vaan jatkavat hommiaan sinne saakka että lyhistyvät pakkasiin tai sienitauteihin. 

Tuntuu oudolta kun on äkisti niin kylmä. Pakko pistää kasmirtakki päälle, ja pipo. 

On siellä kuitenkin parikymmentä astetta vaikkei siltä tunnu.

Valmistaudumme talventuloon. Viime talvena kalleimpien kuukausien sähkölasku oli yli 600 euroa kuulta. Meillä on siis pörssisähkö. Kovaa menoa on tulossa tällekin talvelle. Vompsu soitti sähköyhtiöllemme ja kyseli, millainen sopimussakko tulisi, jos irtisanoisimme määräaikaisen sopparimme. Ei heillä ole sopimussakkokäytäntöä, se tarkoittaisi retkeä oikeusistuimiin. Antaa olla, totesimme. Se on vain rahaa. 

Tämä liki kaataa taloutemme mutta aiomme selvitä irvistellen. Olemmehan me aina ennenkin selvinneet. (Tuntuu ihan hullulta, millaisilla palkkioilla elin vuosikaudet. Ihan oikeasti. Nykyään olen mielestäni melkoinen kroisos mutta tietysti melkein kenen muun mielestä tahansa aivan auttamattoman köyhä.) 

Ensi kuussa katolle tulee melko laaja paneelisto mutta se helpottanee laskua enemmän kesällä kuin talvisin, jolloin aurinko ei säteile samaan malliin. Tänään sähkömies kävi asentamassa vesivaraajan sulakkeen sisääntuloon aikakytkimen. Nyt sen sijaan, että varaaja alkaa lämmitellä aina kun jokin laite vähänkin imaisee lämmintä vettä, se saakin lämmittää vain öisin ja silloinkin vain kolmen halvimman tunnin aikana. Sähkömies sanoi, että ei hän kyllä lämmitä vesisäiliötä itse kuin pari kertaa viikossa ja vielä kerrankin viikossa lämmittäen sen pitäisi olla legionellaturvallinen, kunhan lämmittää kerralla vähän korkeammalle. (Ja luultavasti pahin legionellavaarani on ihan muualla.) Varaaja on kuitenkin hyvin eristetty ja veden lämpötilaa pystyy tarkkailemaan aistinvaraisesti - kun se alkaa tuntua viileältä, kytkin päälle. Luulisi sopivan lämmitysrytmin löytyvän aika nopeasti. Lämmintä vettä olemmekin säästäneet aina, myös kerrostaloasukkeina aikanaan. Sellaista kaikkea jää hihansuihin ympäristöjärjestöaktiivivuosista. Vedenkulutuksemme kokonaisuudessaan on ollut suunnilleen puolet sitä mitä edellisillä asukkailla (joita oli myös kaksi, plus kaksi koiraa). Ja roskis tyhjennetään vain neljänneksellä niistä ajoista joina heidän roskiksensa tyhjennettiin. Tiedän tämän niistä esitiedoista, joiden kanssa jätehuolto ja vesihuolto lähestyivät meitä tänne muuttaessamme - olettaen aluksi, että asiat sujuisivat suunnilleen samalla tavalla, kun on yhtä monta ihmistäkin, mutta ei se ihan niin mene. Ihmisillä on hyvin erilaisia kulutustottumuksia. 

Ihmeellinen elokuu. Hedelmiä ja kasviksia ei tarvitse nyt ostaa. Syömme sitä, mikä pihassa kasvaa. Ensi vuonna enemmän penkkejä, enemmän valinnanvaraa.

Tuntuu jotenkin mukavalta työntää kauemmas etenkin naamasto, josta on viime aikoina tullut lähinnä semmoinen kysyvä olo, että haluanko oikeasti olla yhteyksissä kaikkien näiden ihmisten kanssa, ainakaan tällä tavalla. 

Koronapäiväkirjat, osa än plus yksi

Ei tarvitse olla kummoisempi ennustajaeukko sanoessaan, että talvesta tullee vaikea ellei sitten jostain taivaista ala yllättäen ja liki järjenvastaisesti sataa steriloivia nenäsumuterokotteita.

Covidia ei juuri kauheasti testata, ainoaa luotettavaa epidemian mittaria jätevesiseurantaa vähennetään vaikka todetaan tasojen olevan korkealla, hengityssuojaimia käyttää tuskin kukaan, omikronit eivät näytä suojaavan seuraavalta omikronilta, sairastuneen eristysohje päättyy päivään viisi, jolloin tutkimusten mukaan edelleen 94 prosenttia sairastuneista on tartuttavia, liki kaikki tapaamiset tahdotaan nyt pitää lähinä ja kun kysyy etämahdollisuutta ollaan lähinnä kiusaantuneita, jokaisen sairastumisen tiedetään lisäävän pidentyneiden oireiden jättipotin mahdollisuutta, ilmahygieniatoimiin ei näytetä ryhtyneen paitsi eduskunnassa (jonka suojaamista varten ilmeisesti Valtioneuvoston tiederaporttikin sitten teetettiin vaikka aikuisten päättäjien kuvittelisi osaavan suojata itseään paremmin kuin vaikkapa päiväkotilasten), ja jo valmiiksi koko meidän sairaanhoito huojuu ylikuormituksessa.

Päälle vielä apinarokko.

En ole enää pystynyt katsomaan suomalaista mediaa liittyen koronan torjuntaan ensi talvena, se on vaan liian hapokasta huttua, se tiedevihamielinen pestään käsiä, muuta ei voida (vastoin WHO:n ohjeistusta) mutta muiden kommenteista olen ymmärtänyt, että ilmahygieniatoimien sijaan ollaan tiukan paikan edessä taas valmiita pistämään paikkoja (paitsi väestöleviämisen kannalta olennaisia kouluja) kiinni/etään sitten kun tarpeeksi moni sairaala on kaatumisen uhan alla, kun käsien ja pintojen mahdollisesti uudelleen käyttöön otettava dessaus ei maagisesti autakaan, vaikka rituaali suoritettaisiin kuinka taiteen sääntöjen mukaisesti. Terveydenhoitokaan ei saa neljänsiä rokotteitaan, vaikka tiedetään niiden ehkäisevän myös tartuntoja vaikkei toki täysin. (Ellei terveydenhoito hae itse rokotteitaan Tallinnasta - sieltä buusterin saa kyllä ilmaiseksi pop upista jonottamatta 10 min satamasta.) Työikäiset eivät saa buustereitaan myöskään (elleivät hae Tallinnasta; me haimme). Hengityssuojainten tehosta ei uskalleta sanoa kansalle mitään. Saati suositella. Paras kiemurtelija oli vissiin Etelä-Savon joku viranhaltija, joka loihe sanomaan, että nyt kun tilanne siellä on tosi kiperä sairaalakapan kannalta, ei se hengityssuojaimen käyttö ylireagointiakaan ole.

Musta myöskään kalliin hiilidioksidipitoisuusmittarin ostaminen omaan piikkiin ei ollut ylireagointia, koska sen avulla pystyn syksyllä tietopohjaisemmin päättämään, missä laittaa päähän FFP2 ja missä FFP3. (FFP3 on raskaampi, en mieluiten liikuntaa ohjatessani käyttäisi sitä, mutta näillä tautiluvuilla ja tällä toimintapolitiikalla sen lisärasituksen lusiminen saattaa olla lopulta viisainta, kun haluaa pelata suht varman päälle pitkän koronan uhkankanssa.) Ja jos alkaa liikaa ahdistaa kesken kaiken monien suojattomuus, ehkä alan raahata hepasuodattamia rinkalla joogatiloihin, jos mittalaitteen PPM vihjaa, että niille ois tarve. Nehän tutkitusti tehoavat kaikkeen ilmavälitteisesti tarttuvaan. Ja kun olen ennenkin raahannut vilttejä, silmätyynyjä, blokkeja jne. julkisilla ja polkupyörällä tehdäkseni oppilaideni harjoituksesta turvallisempaa, miksen siis raahaisi nyt hepoja, joita niin ikään ei yksikään instituutio tarjoa, koska tutkimustieto ei siirry toimintapolitiikkaan vaan tuntuu, että tärkeintä on olla erottumatta joukosta ja toteuttaa samaa meemiä kuin ne naapurit, jotka on jostain syystä valittu relevanteiksi vertaisiksi. (Voi olla, että hahmotan väärin. Olen tätä asennetta inhonnut niin pitkään ja hartaasti, että pahoin pelkään, että näen sitä sielläkin, missä ei edes ole siihen aihetta.)

Pari päivää sitten kuulin ensimmäisen kerran tämän laulun ja siitä tuli heti korvamato. Pompo katsoi sen elokuvan, jossa tämä on. Minä vain kuulin laulun ja osasin toistaa melodian yhden kuuleman perusteella. Tältä kuulostaa pyhä. 

Ihmiset kuulee tän laulun niin eri tavalla. Mä kuulen tän niin, että kun kerran pystyn perehtymään, osaan lukea tieteellisiä julkaisuja ja seuraamaan suojautumiskeskustelua, niin toimin sitten niin hyvin kuin osaan, annan itseni ja elämäni prosessille, koetan suojata ihan jokaista sairastumiselta, vammautumiselta ja ennenaikaiselta kuolemalta. Että se on ilo, velvollisuus on ilomme, ja epätäydellisyys johon ei saa jähmettyä vaan tehdä niin hyvin kuin voimavaroineen voi ja näillä mennään, koska elämä on pyhää ja ihanaa silloinkin kun instituutioiden sitkas polkuriippuvuus ottaa pattiin. Joku muu kuulee tällaisen rallin niin, että tulkoon tauti jos on tullakseen, tulkoon krooniset vaivat, tulkoon kuolema niille joita emme katsoneet tarpeelliseksi suojata nimetessämme suojauskeinot rajoituksiksi ja juhliessamme sitä, että meidän perheessä oli lievä ja kyllä meidän asiantuntijat on miettineet tän meidän puolesta joten meidän ei tarvi ottaa kantaa, seurataan vaan suosituksia tai jos niitä ei hetkenä x ole, eletään kuin ellun kanat.

Fatalismeja on monenlaisia, jokainen sidottu omaan näkökulmaansa kai aika pitkälti arvojen kautta.

(Pitää varmaan katsoa taas syksyllä Passage to India, kai se jostain löytyy, siinä tämä kiteytyy kaikista parhaiten - ei kirjassa, vaan vain elokuvassa, kirja oli sen jälkeen pettymys, koska etsin siitä sitä mitä löysin elokuvasta, ja kirjan Godbole on eri hahmo ja eri funktiossa kuin leffan Godbole: leffan Godbole toteaa jotain valinnanvapaudesta enkä enää muista tarkalleen, millä sanoin täsmälleen, mutta sen muistan, että tajutessani, mitä siinä sanotaan, tuntui viimeksi, että putosin jonnekin aivan uuteen, tähän, mitä koetin äsken tuohon kirjoittaa - että näkökulma määrää niin pitkälti, ja että ehkä jokainen meistä on monadimaisesti tietyssä heijastuspisteessä, ja että se näkymä koetaan arvoina, ja - ehkä - että jos niitä arvoja vastaan joutuu rikkomaan, se voi tuntua vaarallisemmalta kuin kuolema tai toisten täysin hylkäämäksi joutuminen, se voi suistaa erilaisiin lamaannuksen tiloihin, joissa emootiot lakkaavat ohjaamasta, jossa äkisti ilo katoaa. Mutta tämä on vain hypoteesi, olen ollut elämässäni vain kerran tuollaisessa naamaa halaavassa kuralätäkössä, ja tiedän vain sen, että olen valmis aikamoisiin tekoihin, etten joudu sinne uudestaan.)

Mitä mietin tänä syksynä

Like the soil, mind is fertilized while it lies fallow, until a new burst of bloom ensues.
John Dewey, Art as Experience

En ehdi kirjoittaa. Tai varmasti ehtisin, jos priorisoisin. En ole priorisoinut. En ole tuntenut enää yksinäisyyttä tai epäsopivuutta sillä tavalla kuin se oli osa elämääni aina jonnekin - minne? - saakka. (Ehkä sinne saakka kun keskustelimme Faunin kanssa yli vuosi sitten keskustelun, jossa minusta tuntui, että sain sanottua kaiken, joka on tarpeen sanoa jollekulle toiselle: irtipäästämiskeskustelu. Ehkä sisäinen muutos tapahtui jo sitä ennen mutta se oli vielä sanottava ääneen, ehkä se sisäinen muutos oli tapahtunut jo vuosia sitten mutta ei ollut ketään, jonka olisin ennen tuota keskustelua tiennyt olevan valmis kuulemaan sen, ja muutos todellistuu vasta tullessaan jaetuksi muutenkin kuin kuvitellen. Tuossa keskustelussa kai tajusin lopullisesti, että huolimatta kaikista epäilyksistäni jaksan ja osaan rakastaa toisia ja että siihen, että rakastan, ei tarvita mitään ulkoisia merkkejä - suhdetta, ystävyyden vakuutteluita tms.)

Kai olen sitten löytänyt paikan tästä elämästä ja maailmasta. En ole tainnut ajatella syksyn aikana kertaakaan, etten jaksa elää, en edes häilähdyksen verran. Olen kyllä ajatellut monesti, että jos nyt kuolisin, en jäisi katumaan enkä murehtimaan mitään, ja että olen saanut niin paljon, että lisän penääminen olisi röyhkeää. Aivan kuin olisi pukeutunut jonkun toisen vaatteisiin. Sisilian joogaretriitillä hyvin onnettomana kolmisen vuotta sitten, vai onko siitä jo neljä vuotta, miten vuosista voisi pitää kirjaa, tapasin poliisissa toimivan jooginaisen, joka ajoi hurjaa vauhtia pimeillä teillä ja sanoi kasvot kalpeina hidastamista vaativalle miehelleen, että hän on valmis lähtemään sitten kun aika on, että sen kanssa on vain oltava siinä työssä sujut. Siinä oli jotain tuttua ja ehkä vähitellen olen kokeillut tuota ilmiasua, sovitellut sitä, harjoitellut. Olen toki ollut ennenkin valmis jollain tavalla, mutta se on ollut enemmän väsymystä, personalistoitua osaamattomuutta, elämisen pelkoa.

Kun tuntee kuuluvansa tänne, ei samalla tavalla tule hinkua kirjoittaa. Ei ole mitään niin akuuttia, mikä pitäisi käsitellä vaivaamasta kehoa.

Mutta toki olen ajatellut ja joskus ohikiitävästi harmistunut siitä, etten ole kirjannut muistiin ajatuksia. Kuten ajatuksia harjoittamisesta. Sitä, miten jostain tarpeellisesta mutta hyvin epämukavasta kasvaa osa itseä ja päivittäisrutiinia, miten epämukavasta tulee tässä kohdin mukava ja miten lempeäksi vähitellen kehittyy omaa osaamattomuutta kohtaan.

Jos pitäisi nimetä yksi ihminen, joka on kaikista eniten vaikuttanut omaan hyvinvointiini, se olisi melko varmasti Pema Chodron. Tämä tuli mieleen pari kuukautta sitten, kun luin ystävän päivitystä Peman kirjan lukemisesta. On hyvin radikaalia ja vaikeaa hyväksyä se, mikä tapahtuu. Ja vielä kiinnostua siitä! Monesti olisi (ja on) hyvin houkuttelevaa kääntää katseensa poispäin siitä, miten noloa, raivostuttavaa, epätoivoista ja taitamatonta oma käyttäytyminen on, miten sitä ei osaa välillä oikein edes nukkua eikä hengittää, koska on niin jännittynyt tästä kaikesta. Ja miten mielellään fuskaa ja katsoo poispäin vaikeuksista (jotka totisesti ovat vaikeuksia eivätkä haasteita), kieltää jo esitietoisella tasolla, että tässä olisi mitään merkillepantavaa, kiinnostavaa, vaikutettavaa tai etenkään hyväksyttävää.

Aika usein koetan ohjata joogaa paljonkin Pemaan tukeutuen: Kas, eikö olekin toivotonta, kun se polvi ei vaan aktivoidu eikä selkää saa pystysuoraan? Ja mitenkä ne alemmat kylkiluut taas karkasivatkaan kontrollista ja miten lonkankoukistajan pidennystä väistettiin ovelasti pyrstöä ankanpyrstölle työntäen! Ja sitten joogit katsovat sen näköisenä että mitä nyt. Että eikö sun pitänyt tsempata meitä? Ja täällä me vaan kökötetään ja hengitellään ja se tuntuu ihan tyhmältä ja riskialttiilta (koska tyhmä ohjaaja kaiken aikaa muistuttelee, että tässä voi sattua jos et sitä ja tätä ja tuota ja sitten toteaa että no eipä taaskaan onnistunut) ja kaiken lisäksi mitään tavoitettakaan ei ole koska sehän veisi huomion pois tästä katastrofista. Tai siis, on tavoite olla läsnä, mutta se tuottaa lähinnä noloutta.

Tämä on kaukana yoga blissista. Huomaan jatkuvasti, että tunneillani yoga bliss syntyy niinä kertoina, kun olen jostain syystä hyvin väsynyt enkä yksinkertaisesti jaksa korjata ziljoonatta kertaa, muistuttaa muistuttamistani niistä pienistä asennon korjauksista, jotka tekevät asanasta turvallisen ja työlään, ja annan ihmisten roikkua nivelsiteidensä varassa hetken ja hengitellä pinnallisesti tämän kerran. Tai teetän kokeellisesti jotain mistä heti totean (sisäisesti ja hiljaa), että ei hemmetti, ei ryhmän koordinaatio ja kehotietoisuus riitä vielä tähän, tarvitaan vielä rutosti valmistavaa työtä (josta paljon kukaan ei piittaisi koska ne eivät ole "oikeita asanoita" eikä niissä ehkä edes tule hiki tai kipeitä lihaksia, joilla aika moni tuntuu mittaavan kehotietoisuuden ja kehonhallinnan kehittymistä). Juuri silloin useimmat tulevat sanomaan, että olipas mahtava tunti. Kuulen sen näin: sain tehdä asioita tiedostamatta, että töitä piisaisi ja ettei minulla ole aavistustakaan siitä, miten niihin töihin edes tartutaan. Mutta ei elämä ole enimmäkseen mahtavaa. Jooga vielä vähemmän. Enimmäkseen on noloutta, pulmia, tietämättömyyttä, hetkellisiä haluttomuudenpuuskia yhtään mihinkään, tajua kaiken ohikiitävyydestä ja siitä, että kun yhden pulman ratkaisee, ponkaisee seuraava (ja mahdollisesti edellistä hankalampi) näkökenttään.

Siitä huolimatta matolle menee kerran toisensa jälkeen. Miksi?

Ehkä koska on kuullut lauseen, että läsnäolo on hallinnan vastakohta. Kuulostaa suomeksi töröltä pikakäännöksenä, elegantimmalta kuten yksi opettajani sen sanoo englanniksi: "Mindfulness is the opposite of mastery."

Filosofian amanuenssi oli oikeassa kauan sitten seistessään Athenan portailla poltellen tupakkaansa, pysähdyttyäni juttusille ja kerrottuani, että aikani on hajonnut kaikkeen sinne sun tänne. Hän sanoi: "Se mikään ei mene hukkaan." Siinä hän oli oikeassa. Mikään ei ole mennyt hukkaan. Tarvitaan vain kärsivällisyyttä ja suunta, muutama uudelleenlinjaava toteamus ja asiat alkavat loksahdella paikoilleen. Tarvitaan yhteisö, joka toivottaa tervetulleeksi ja antaa tilaisuuden tarttua työhön, käyttää oppimaansa toisten hyväksi. Tai ainakin yrittää sitä.

Koetan sanoa kerran toisensa jälkeen oppilailleni, että tulkaa rohkeasti keskelle ja eteen, jotta kerkiän korjata teitä ja ylipäänsä ehdin huomata, jos on jotain akuuttia. Ja kerran toisensa jälkeen ne, jotka eniten tarvitsisivat kosketuksen jonnekin kohtaa selkää ja pyynnön "huomaa tämä kohta, tätä kohti päätä/etuseinää/takaseinää", kaikkoavat takariviin, koska jos kukaan ei huomaa omaa epätäydellisyyttä ja puutu siihen, on melkein kuin sitä ei olisikaan. Mutta ei saa myöskään työkaluja korjata sitä. Joskus vaihdan paikkaa salissa ihan sen vuoksi, että saan kontaktin niihin, jotka pakoilevat itseäni eniten.

Yhdessä syksyssä ryhmät edistyvät valtavan paljon. Lopulta liikkeessäkin kiikastaa monesti siitä, että mielikuva siitä, mitä oltiin tekemässä, ei sisällä sulavuuden ja turvallisuuden kannalta olennaisia metaforia, tai ei tiedosta, mitä suuri osa kehosta tekee - eli toista kuin mitä sen kuvittelee tekevän, ennen kuin joku korjaa, tai näkee kuvan tai videon itsestään ja haluaa parahtaa, että miksi mä olen noin kyyryssä, apua. Koska tiedän, miten raskasta on tehdä toisen tuijottaessa, käytän ohjauksessa apuna paljon korkkitiiliä ja melkein kaikialta löytyviä jumppakeppejä. Tiili tai keppi ristiselällä on objektiivinen mittari, joka antaa iholle vaapunnallaan välittömän palautteen siitä, horjuuko asento tai kippaako lantio johonkin suuntaan silloin kun sen haluttaisiin pysyvän suorana. Tiili tai keppi ei myöskään ajattele mitattavastaan mitään, ja joskus huomaan, että oppilaille on raskasta ajatella, mitä heistä mahdan ajatella, joten ehkä tiilen tai kepin palaute on helpompaa ottaa vastaan. Koetan kyllä sanoa, että oma harjoitukseni on sekin melkoista räveltämistä ja kepit vaan kolisevat mutta ei se mitään, siinäpähän sitä oppii. Näin koetan tarjota mallin: Voi olla välittämättä siitä, että aluksi kaikki on niin hemmetin vaikeaa. Ja että se lopuksikin on niin hemmetin vaikeaa. Voi olla, että tämä tekee minusta monille vielä vaikeamman lähestyä. Mutta en oikein tiedä, mitä muutakaan tarjoaisin, joten luotan siihen, että ne, joihin tämä kolahtaa, saavat hyödyn, ja toiset sitten löytävät toisaalta sen, mitä sillä hetkellä tarvitsevat.

Viime viikot ovat olleet melkoisia. Tänään piti olla ensimmäinen vapaapäivä noin kuukauteen, mutta eikö tähänkin pukannut yksi sijaistus - otan kernaasti sijaistuksen tällaiseenkin päivään, jos se on ilmajoogaa. Siinä on tekemisenä jotain niin vapauttavaa ja onnelliseksi tekevää, etten jotenkin miellä sitä työksi lainkaan samalla tavalla kuin muita joogatunteja. Olen kouluttautunut edelleen ja ähkinyt oikein- ja nurinperin sitä, miten vaikeaa onkaan suoristaa yläselkää ja yläniskaa tai aktivoida jalkoja, ja kouluttautuminen jatkuu keväällä tiiviiseen tahtiin. Haluan ymmärtää enemmän dynaamisemmasta mattojoogasta, jota sitäkin opetan ja johon ilmajoogakin pohjautuu. Syksyn opetuksen pohjalta on muodostunut valtava määrä kysymyksenaihioita, joihin toivon saavani hienostusta ja tolkkua. Samalla keho tuntuu hajoavan alle: kaikkialle sattuu joinain iltoina. Etenkin polven vanha nivelrikko on huutanut pari viikkoa onnettomana, mutta on nyt työkuorman keventyessä onneksi lientymään päin, ja sitä patsi: olen tajunnut, miten paljon polvikipu on yhteydessä vasemman puolen piriformis-lihaksen juntturaan ja siihen, ettei vasen lonkka aukea yhtä paljon kuin oikea, todennäköisesti jo ihan luustoperäisesti, koska aukeaminen pysähtyy kovaan seinään, joka saattaa olla reisiluun varsi labrumia vasten, aivan toisessa kohdin kuin oikealla puolen. Kevään lukujärjestys on keveämpi: olen viisastunut syksyn kuluessa ja tajuan paremmin, mitä tehdä ja mitä ainakaan ei.

Tuntuu oudolta, että olen myös myynyt päiväni, iltani ja viikonloppuni kesäkuun loppuun saakka. Niissä kohdin, joissa ei ole työtä, on pakollinen lepo ja palautuminen. Viime kesänä olin sopinut vain yhden joogan viikkotunnin ja tunsin levottomuutta jättäessäni virkamiestyön, jossa oli ihana tiimi, mutta muuten ankea meininki, ja mietin, miten oikein selviän rahallisesti. Toisaalta olin niin raivoisan kyllästynyt lähipiirin valitukseen taloudellisesta epävarmuudestaan, etten olisi kuuna kullanvalkeana kehdannut tunnustaa kellekään ääneen, että talousasia huolestuttaa - en yksinkertaisesti haluaisi lisätä sitä diskurssia tähän maailmaan himpun vertaa, koska näen lähipiirissä ihan liikaa huolta tästä seikasta, ylipaisunutta kauhua siitä, ettei fiksu, kouluttautunut ja sivistynyt ihminen muka selviäisi jonkin aikaa ilman vakipestiä - useimmat vielä tarrautuvat pesteihin, joista eivät oikeastaan edes pidä, mutta pitävät niitä kuitenkin parempina kuin epävarmuutta, vaikka arvelevat itsekin osittain mielettömästi järjestetyn työn tekevän kyyniseksi. Nyt teen mielekästä työtä, jonka jatkuvuus on turvatumpaa kuin virkamiehen pätkät (mikäli oma terveys kestää mutta virastothan eivät katoa mihinkään ja minulla on todella hyvät suositukset tuolta virkamiespätkältä) ja palkkakin sama, etenkin jos laskee mukaan sen, että saan treenata ilmaiseksi paikoissa, joissa opetan. Aiemmin tuntui ahdistavalta myydä itsensä kuukausiksi, nyt se ei tunnu lainkaan pahalta vaan odotan jo innolla kevään uusia kursseja ja kesän retriittejä. Vähitellen ymmärrän, mitä tarkoittaa työssä viihtyminen. Ehkä tätä: ei tunnu pahalta ajatella, että on myynyt itsensä kesään saakka. Ei ikävöi toisaalle. Voi hengittää tässä ja nyt ja tuntea olevansa oikeassa paikassa, olkoonkin että osaa vain hippusen verran ja välillä sattuu ja tuntuu siltä, että tarjoaa ihan muuta kuin mitä asiakkaat haluavat (mutta sitähän opettaminen on, siksi tunneille tullaan ja opettajalle maksetaan: opettaja näkee, mitä oppilas tarvitsee - vs. haluaa - ja koettaa antaa työkaluja tuon tarvitun hitaaseen lähestymiseen).

Yksi seikka, jota olen myös ihmtellyt tänä syksynä, on viestinnän sävy. Tarkoitan tätä: akateemisissa töissä ja virkamiestöissä viestintä on hyvin kuivakkaa, pidättynyttä ja joskus yllättävän passiivis-aggressiivistakin. (Virkamiesaikanani nauroimme tiimin kesken koko yksikön aamupalaveria, jonka ristimme passiivis-aggressiiviseksi aamunavaukseksi. Usein hihitin p-a-a:n alusta loppuun huvitus mahanpohjassa kuplien. Melkoinen vau-kokemus koko tuo meikäläisen virkamiesura!) Jotkut pomoni ovat osanneet akateemisella /virkamispuolella ilmaista myös iloa ja hurmiota, hyviä ihmisiähän on kaikkialla, mutta perussävy on ollut tosiaan jotenkin pidättyväisempi ja hyvin hierarkkinen. En ole tajunnut sitä ennen kuin nyt, kun sovin asioita liikunta-alalla. Täällä sydämet vilahtelevat viesteissä, samoin mahtavat ja loistavat. Aluksi nauroin tyylille, toki samalla tyylillä vastata yrittäen, mutta vähitellen olen tullut siihen tulokseen, että ei hiivatti, on tässä jotain opittavaa. Koska kyllähän me vaikutumme tapaamistamme ihmisistä, saamme upeita oivalluksia, ja kun olen sairaana ja joku pystyy auttamaan ja tekemään tuntini, helpotus ja kiitollisuus tulvii aitona ja valtavana. Sellaiset emootiot välittyvät hyvin kasvokkain kommunikoidessa vaikka sanat pysyisivätkin vakavina ja ammattimaisina, mutta kun omakin työelämäni on ollut yhdeksänkymmentäluvulta saakka enimmäkseen yhteyttä sähköpostilla, nyttemmin usein facbookilla ja whatsappilla, sillä on merkitystä, että tuntee olonsa tervetulleeksi ja arvostetuksi. Saako freelancerin tuntemaan itsensä osaksi taloa näin halvoin pikku konstein? Ehkä jopa näin. Olen usein tehnyt vuosia töitä taloille, joista olen tavannut kerran yhden ihmisen livenä työhönottohaastattelussa (ja kaikki varmasti tietävät, miten rentoja ne tilaisuudet ovat). Kaikki muu on ollut sähköistä viestintää tekstillä. Siinä voi muutama sydänmerkki saada paljon painoa!

Nyt aamu etenee, haluan jaloitella lisää, jätän tekstin.

Varmistui, että tänäänkin opetan tunnin. Tuntuu silti vapaapäivältä, kun ehdin kirjoittaakin. 

Loman väsyttävyys

Häämatkasta toipuminen alkaa hidastellen. Ei voi vain palata ja asettua. Tai ehkä joku toinen voisi?

Työt alkavat heti, huomaan vaikeuksia keskittyä. Tiimi olettaa, että lomalta palanneena ihminen on virkeimmillään ja palaa halusta tehdä jotakin mielekästä. Tahtoisin ryömiä pöydän alle nukkumaan, koska en ole osannut häämatkailla siten, kuten he olettavat minun itsestäänselvästi osaavan: että olisin vain maannut sulaen auringossa tiriseväksi keltaiseksi kuplapuuroksi ja että olisin nostellut lämpimässä porealtaassa sampanjalaseja tummansamettisen yön melkein himmentäessä kuunköynnösten torvet.

"Millaista oli?" kysytään.

Mietin tarkasti, millaisia yksityiskohtia he haluaisivat ehkä kuulla. Ehkä heitä miellyttäisi kertomus siitä, kuinka mies herättää hämmennystä työntämällä kameran jokaiseen suihkulähteeseen. Kamera on vedenkestävä, mutta sitähän ohikulkijat eivät voi tietää. Seison sivummalla ja katselen heidän ilmeitään. Tai ehkä he haluaisivat kuulla siitä, kuinka eksyimme takaisintullessa lentokentällä jotenkin koneesta kotimaan lähtöselvitykseen, kun kuvittelimme seuraavamme viitoitusta matkalaukkuhihnoille. Tai ei, se on jo täällä. Sitten mieleeni pälkähtää, että ehkä he haluaisivat kuulla siitä, miten aika katosi Real Alcazarin puutarhassa, kun keksin viimein kamerasta kaksoisvalotusmahdollisuuden ja laskin sekuntinosia kulmat kurtussa. (Ja järkeilin oikein, että 1/200 on neljä kertaa 1/800; murtoluvut eivät tunnu hankalilta, kunhan ensin muistaa, että kameran näyttämä lukema 200 tarkoittaa 1/200 sekuntia ja niin edelleen.) Mutta ehkä he eivät valokuvaa?

"Lämmintä ja valoisaa", vastaan. Sitten muistan lisätä, että kävimme ystävän häissä, ja että siellä sotkimme kansallisuuskategorioita perin pohjin. Ensinnäkin hämmensimme ja miltei loukkasimme joitakuita vieraista pidättäytymällä juomasta kuin sienet, vaikka olimmekin suomalaisia. Toiseksi, koska morsian oli venäläinen Uralin seudulta, dj soitti venäläisiä ikihittejä kuten Kalinkaa ja Ochi Chornieta, ja kun venäläiset eivät lähteneet tanssimaan niitä, me sitten Vompsun kanssa vetäisimme venäläiset kansantanssit ja mustalaisromanssit ihan lonkalta ja pahimpien stereotypioidemme mukaisesti. (Tästä meitä kyllä kiiteltiin, huvittavaa kyllä. Minusta me olisimme ansainneet lähinnä korvapuustin kaikella sillä melodramatiikan määrällä.) Kolmanneksi, sen jälkeen kun joku opetti Vompsulle espanjalaisen tavan huutaa eläköön hääparille (johon koko sali vastaa kuorona: VIVA!), hän ällistytti sulhasen isän ystävät huutamalla toivotusta innokkaasti ja pysäyttäen aina koko ruokasalin toiminnan vastahuutoon, ja näiden ystävien todetessa sulhasen isälle, että tämän pojallapa on paljon innokkaita paikallisia ystäviä, isä joutui selvittämään, että huutaja ei kyllä ole espanjasta eikä kai edes puhu muuta espanjaa kuin viva los novios! (Siinä hän toki erehtyi.) Flamencoakin olisimme epäilemättä tanssineet innokkaimmin, jos sitä olisi soitettu.

"No mutta te asuitte sitten jossain luksushotellissa?" kysyy ystävällinen täti. "Ei, mutta me kyllä gänättiin Sheratonissa", vastaan. (Todentotta, otimme Sheratonista mukaan kaksi kahvilautasen reunalle asetettua sokeripussukkaa vain voidaksemme todistaa, että olemme käyneet Sheratonissa. Minusta se tuntuu käsittämättömältä, enkä kuvitellut sellaiseen joutuvani elinpäivinäni.) En kerro mitään siitä, kuinka vesijuoksin tunnollisesti hotellinpihan lämmittämättömässä altaassa ja kuinka näin betoniparvekkeille ilmestyvän uteliaita päitä, jotka pian palasivat takaisin vain todistaakseen, että kyllä, se hullu on altaassa edelleen. Tai siitä, kuinka harhailimme lomakeskuslähiössä uupuneina matkalaukkuja vetäen (ja toisen laukun vetomekanismi sökönä jo) ilman hotellin katuosoitetta, koska ne eivät koskaan vastanneet kyselyymme tarkasta osoitteestaan, ja emmehän me tietenkään tule taksilla vaan paikallisjunalla, eivätkä paikalliset tunnistaneet hotellin nimeä.

Tai siitä, että normaalipäivänä lähdimme liikkeelle viimeistään puoli kymmeneltä ja palasimme takaisin kuuden ja kahdeksan välillä. Ja että vieraassa paikassa väsyy, koska mikään ei ole itsestäänselvyys vaan huomio kiinnittyy tarkasti yksityiskohtiin ja yleisnäkymän outouksiin. Ja että illalla en tahtonut saada unta, koska en nyt vaan saa unta vieraissa paikoissa.

En osaa arvioida, onko loma onnistunut. Mistä sellaisen voi tietää? Ainakin siihen sisältyy paljon muistoja, joskin on selvää, ettei Espanja tunnu minusta kiinnostavalta paikalta siinä missä esimerkiksi Italia tai Kreikka, puhumattakaan nyt jostain kaukomaista. Ehkä se on tyhmää ja pikkumaista, mutta järkytyin matkalla kovasti paikallisten hymyttömyydestä. Eivät suomalaisetkaan aina näytä iloista naamaa, mutta usein sentään vastaavat hymyyn. Häissä ihmiset kyllä hymyilivät, mutta sitä ei voi laskea millään arkikäytökseksi. Näin paikallisten hymyilevän vain tuttavilleen, ja se sai miettimään paljon sitä, miten moniulotteista on arvioida ihmisten käytöksen ystävällisyyttä - ja jotenkin itsestäni tuntuu tärkeimmältä arvioida, miten täysin tuntemattomaan ja ulkopuoliseen ihmiseen suhtaudutaan. (Hänhän se joka tapauksessa on heikoimmillaan ja tuen tarpeessa.) Toisaalta kyllä siellä juttusille ajaudutaan helpommin eli ehkä tuttavuuksia pidempään liikkuessa syntyisikin ja hymyjä irtoaisi sitten? Mutta tuntuu aika raskaalta hymyillä vastakaiutta. (Enkä toisaalta masentunut enkä järkyttynyt niin pahasti, että olisin lakannut hymyilemästä. Ihmiset ovat kuitenkin kovankin ulkokuorensa alla ujoja ja epävarmoja lapsukaisia eikä heitä kai koskaan voi sympata liikaa.)

Ainakin matkasta sikisi paljon ajatuksia, jotka hakevat vielä muotoaan. Unet muuttuivat elävämmiksi, nyt hitaasti sillä kaikella - myös valveella - on aikaa asettua osaksi tätä muuta elämää, suhteutua. Vaatii aikaa yhdistää mielessään vieraisiin ihmisiin, ympäristöön ja eläimiin kohdistuva välinpitämättömyys ja välillä suoranainen ylenkatse Alhambran ja Real Alcazarin loistoon ja kertomuksiin convivenciasta, lähes syyttävän sävyiseen kysymykseen miksi ihmeessä joku tahtoisi syödä jotakin ilman maito- ja lihatuotteita, moottoriteitä reunustavaan betonirumuuteen ja vanhojen kaupunginosien hotelloitumiseen, lämpöön ja valoon, tarkentua tunnistettavaan mutta hankalasti määriteltävään mentaliteetin eroon Sevillan ja Granadan välillä, tai Madridin ja muiden käymiemme kaupunkien välillä (Barcelonassa en ole edelleenkään käynyt enkä usko, että jaksan käydäkään, sille käy mielessäni samoin kuin Prahalle).

Mutta virkistynyt - sitä en ole ainakaan vielä. Ehkä olo tästä asettuessa kohentuu. Näin tapaa käydä matkan jälkeen: On liian täynnä vaikutteita, kuin henkisesti ylensyönyt. On kokenut paljon ja sulattanut aivan liian vähän kokemastaan.

Toivon huomisen työn sujuvan omalla painollaan ja virkeyteni hiljalleen palaavan.