Painajaisia

Lapsena näin painajaisia tuon tuosta. Nuorempana aikuisena, niin ikään. Nykyään näen todella harvoin muita kuin koronaviruspainajaisia, niitä joissa on jossain ja tajuaa olevansa ilman maskia ja lakanneensa piittaamasta toisten elämistä ja kuolemista, ja niitä, joissa raahaan ruumispusseja koettaen samalla taltioida tapahtunutta kännykällä. Jälkimmäisiin uniin kuuluu usein, outoa kyllä, kertojanääni, joka lausuu taustalla, että olen sen verran vahva, että tämä on tehtäväni, että olen jo kauan harjoitellut asioiden raaahaamista ympäriinsä. Mikä tietysti pitää paikkansa, mitäpä en olisi raahannut suurissa säkeissä joukkoliikenteessä tai pyörällä tai pulkalla. No, ruumiita, tietysti. (Pommejakaan en ole raahannut valveessa, unessa tuon tuosta.) Unissa teen sitäkin. Nämä koronaunet eivät kuitenkaan enää samalla tavalla kihota hikeä pintaan, koska totta puhuen taidan olla niihin siedättynyt. Lakkaavatkohan ne joskus? 

Viime öinä olen kuitenkin nähnyt muutaman erilaisen painajaisen ja herännyt niistä kauhusta kankeana. Myöhemmin olen ajatellut, että taisi olla epäviisasta toivoa, että näkisin välillä muitakin kuin noita samoja koronaunia. 

Kamalimmassa unessa olen ehkä yhdentoista vanha, siinä iässä, kun tajusin olevani maailmassa lopulta täysin yksin, että minun odotetaan etenevän pois kotoa ja oppivan kaikkea sellaista, josta vanhempani sanoivat suoraan, etteivät he osaa ja mitä tuommoisilla edes tekee. Pyysin näet heiltä apua yhden läksyn suhteen ja he vähättelivät koulun opetussuunnitelmaa sanoen, että miten teitä kiusataan tuollaisella, et tule ikinä tekemään elämässäsi tuolla mitään. Opin oppimaan itse pakon edessä mutta samalla näin vanhemmistani puolen, josta en ollut niin ilahtunut. Tajusin heidän olevan niitä, josta se, tämä tai tuo voi olla paskaa vain koska se tuntuu olevan itsen ulottumattomissa juuri tietyllä hetkellä. Pitkään koetin valita vastakkaisen asenteen - että mikä vaan olisi mahdollista, jos tarpeeksi hakkaa päätään seinään. Nykyään kai kuljen noiden asenteiden välillä. Yksitoista: pirullinen ikä aikuistua, ei ihme, että olen unissani aina välillä sen ikäinen. Viimeisiä eheitä ikiä, joihin seksuaalisuus ei vielä ollut tunkenut nuljakkaita lonkeroitaan edes kenenkään kaverin kokemushorisontin kautta. 

Paitsi tässä unessa. Olen yhdentoista ja istun silloisessa huoneessani maailmankarttakirjoituspöytäni ääressä katsellen tuttuun tapaan jännittäviä paikkoja. Eteisestä, joka on pitkä käytävä, kantautuu toisten ääniä. Jaava. Borneo. Sulawesi. Takanani kahahtaa. Käännyn, mummu. Mummu nostaa sormen suun eteen hys-eleeseen, hiljaa, salaisuus, ja hymyilee ovelasti. Unessa suhtaudun mummuun aivan kuten valveessakin sen ikäisenä - vaivautuneesti, ärtyneesti, koettaen pysyä kohteliaana mutta se on aika vaikeaa sillä tavalla käyttäytyvän ihmisen kanssa. Hän vippaa kädellään: nouse tuolilta. Nousen luimistellen. Mummu lurahtaa tuolille istumaan ja taputtaa sitten reisiään: istu tähän. Kyllästyneenä moisesta temppuilusta oikein istua läjähdän siihen. Ja samassa tunnen, miten sisääni tunkeudutaan. Olen unessa yksitoista, minua vain sattuu ja pakottaa, haluaisin huutaa, mutta tajuan, että jos huudan, muut näkevät, mitä tapahtuu ja minua rankaistaan, ehkä jopa lakataan rakastamasta. Joten nieleksin kyyneliä enkä uskalla liikahtaakaan. Huone kutistuu, kuroutuu ympärille, hämärtyy, aika ei tunnu etenevän, sattuu. Ohjaan ajatukseni tuohon tylppään kipuun, koska se on helpompi kestää kuin ajatus, että kukaan saisi ikinä tietää tästä survonnasta. 

Uni kestää pienen ikuisuuden. Ja sitten äkisti olenkin sängyssäni ja kohta viisikymmentä, ja kun tajuan, että se oli vain uni, itken niin etten meinaa osata lopettaa. Itken kaikkia joille käy jotain tuollaista ei-unessa, se tarkoittaa liki kaikkia läheisiä, ja sitä, miten ulkopuolelle olen tullut jääneeksi, koska olen se onnekas, jolle tuollaisia asioita ei tapahdu. Paitsi nyt, painajaisessa. Kokemukseni seksuaalisesta ahdistelusta ovat ohuet. Yläasteella yksi ilkeä poika tunki sormeaan farkkujeni takasaumasta sisään pyllyvakoon ruokajonossa - ruokajonossa! - kumarrettuani jotain lattialle tippunutta talteen, mutta siinä se sitten onkin. Muuten olen saanut elää ja kulkea rauhassa, mitä seksuaalisuuteen tulee, fyysisesti kajoamatta, ja ne muutamat kerrat, kun on koetettu kajota, olen puolustautunut sen verran pontevasti ja fyysisesti, että tilanne on vaihtunut luonteeltaan raivokkaaksi käsirysyksi minkään seksuaalisen sijaan. Osin käsirysyyn on johtanut muutama varmasti viatonkin tilanne, jossa minua taidettiin koettaa lähestyä romanttisesti, mutta hätäännyin ja löin niin kovaa kuin pystyin - ja hevosten kanssa pulanneena en ole koskaan ollut mikään hentoinen keijukainen. Kiitos käsirysymoodini, palasin myös ylioppilasiltana kotiin molemmat silmät mustina ja umpeen muurautuneina. Ei ihme, etten osaa mieltää itseäni helläksi, lempeäksi, rationaaliseksi, mistään kunnon kansalaisuudesta puhumattakaan. Tiedän liian monta kohtaa, jossa olen ollut taistelumoodissa tai pakenemismoodissa. Itse asiassa, niin kauan kuin käytin yhtään alkoholia, pidin huomattavana onnistumisena, jos en jossain vaiheessa iltaa törmännyt kumpaankaan. Nyt kun olen lakannut elämäni sabotoinnin alkoholilla, oloni on paljon turvallisempi. 

Uni, jonka näin, oli kummallinen: siinä reagoin seksuaaliseen tunkeiluun sillä tavalla, lamaantumalla ja häpeään uppoamalla, joka on ollut minulle paljon tyypillisempi reagointitapa ihan muissa asioissa, kuten puheviasta kiustauksi tullessa ja muun ei-seksuaalisen väkivallan kohteeksi joutuessa. Ja miten tyypillistä, että unessa oli mummu. Kun vähän saan tolkkua painajaisen jälkeiseen helpotusitkuun, mietin unen olleen tavallaan aika osuva. Se esitti fyysis-seksuaalisesa kehyksessä sitä, mitä tapahtui emotionaalisessa ja puheen piirissä sekä makeisten kohdalla mummun kanssa. Kaikenlaisia uskoutumisia, pahan puhumisia selän takana, joista ei saanut kertoa äidille. Äiti, mummun inhon kohde. Kuinka voikaan toista ihmistä vihata katkerasti, kostaa ja koettaa myrkyttää. Olin lapsena aika ymmälläni tämän kanssa. Ja sitten: koska minulla oli paljon tulehdussairauksia ja joku lääkäreistä, jolla ravasimme, oli ehdottanut, ettei minulle annettaisi nopeita hiilihydraatteja lainkaan, koska ne selvästi ruokkivat ihottumien ja hengitysteiden roihahduksia, en saanut kotona karkkeja, sokeroituja juomia tai hilloja, mitään, mikä voisi pahentaa tilannetta. Vanhemmat olivat tässä tosi jämäköitä ja selittivät minulle asian juurta jaksaen. Ja sitten oli mummu, joka osti pussin sitä tai tätä karkkia ja antoi sieltä vaatien, etten kerro ikinä kellekään, ja säälitteli ääneen, miten kauhea äitini on, kun ei salli lapselle edes pientä iloa elämässään. Ne tilanteet olivat hyvin ristiriitaisia: Tavallaan uskoin vanhempia ja lääkäriä ja tiesin itsekin, että karkista tulee todella huono olo. Ja sitten karkit olivat hurjan koukuttavia. Ja vaikka inhosin mummua, hän oli se, joka niitä minulle kiikutti. Inhosin itseäni, kun en pystynyt vastustamaan liiloja ja punaisia hyytelömäisiä vadelmanmuotoisia karkkeja. Kutisin. En ole ihan varma, maistuivatko karkit ilolta. Sanoisin, että enemmän tahdonheikkoudelta, addiktiolta ja häpeältä. Yhtäkaikkisesti olin niin pieni tämän kaiken alkaessa, ettei minulla ollut vielä riittävää tahdonvoimaa sanoa ei, ja kasvoin systeemiin kiinni. Vasta teininä, kun sain omia taskurahoja ja uskalsin käydä kaupassa, saatoin alkaa halveksia avoimesti mummun tuomisia, sokerisalaliittoa hänen kanssaan. 

Vanhempani olivat jotenkin yllättyneitä kun en yhtään tullut alakuloiseksi mummun kuollessa. Aika moni oli. He eivät ehkä oikein tajunneet, miten helpottavaa oli sen ihmisen vain lakatessa olemasta. Enkä nyt halua sanoa, että mummuni oli vain paha. Ei suinkaan. En vain pitänyt hänestä enkä hänen tyylistään. Mutta hän oli ihminen niin kuin me muutkin. Turhamainen, itsekeskeinen, juonitteleva kädellinen. Kukapa meistä ei olisi. Enkä ole tuntenut edelleenkään ketään, joka olisi sosiaalisesti yhtä estynyt, yhtä ahdistunut kuin mummuni oli. Ja miten surullinen hänen elämäntarinansa oli. Ei kukaan varmasti ollut vaivautunut opettamaan häntä luottamaan toisiin. Päinvastoin, hänet petettiin kerran toisensa jälkeen. Ei ihme, että hän luotti vain lapsiin. Siskollani on mummusta ihan toisenlaiset muistot ja siitä olen onnellinen. Siskoni on kymmenisen vuotta nuorempi, kaipa hänen lapsuudessaan sitten mummu oli paremmissa kantimissa. Tai sitten siskoni ei koe emotionaalisia jännitteitä yhtä häiritsevästi. Tai molempia. Veikkaan molempia. 

Lapsena koin suunnattomasti syyllisyyttä siitä, etten osannut pysäyttää mummua. Etten saanut häntä lopettamaan yritystä vahingoittaa äitiä minun kauttani. Koetin kovasti ettei hän onnistuisi siinä, mutta tietysti hän onnistui, jos ei muuten niin sitä kautta, että minuun tungettiin tulehduksia lietsovaa sokeria jatkuvalla syötöllä ja sairastuin sairastumisen perään, jokaisessa hampaassa oli reikä ja äiti tunsi epäonnistuneensa äitinä ja kasvattajana. Emotionaalisella puolella mummu onnistui vain pelaamaan itsensä ulos. Sen sijaan, että olisin alkanut vihailla äitiä hänen kanssaan, en oppinut pitämään hänestä itsestään. Niin yksinkertaisesti se käy. Lastaan on vaikeaa kääntää äitiään vastaan.

Niin että yhdistelmä lamaantuminen seksuaaliseen hyväksikäyttöön plus mummu on kyllä niin karmaiseva, ettei sellaista pystyisi rakentamaan mikään muu kuin tämä tajunta. Ei kukaan ulkopuolinen osaisi arvata, että juuri näiden palasten yhdistelmä täyttää kokemuksen sillä määrällä itseinhoa ja hätää, että sitä on melkein mahdotonta ottaa vastaan siinäkään vaiheessa kun tajuaa, että untahan se vain. Kuljin seuraavan päivän ylähuuli inhosta jäykkänä ja vaikka kuinka koetin rentouttaa itseäni, kasvot, kaula ja niska muuttuivat aivan panssariksi, johon oli lopulta pakko läiskiä kipugeeliä.

Mummupainajaisen sijaan seuraava, se johon tänä aamuna heräsin, oli huomattavasti maltillisempi. Tässä painajaisessa yksi eksäni oli kuollut. Mutta aika oli vääristetty, siinä painajaisessa olin paljon nuorempi kuin nyt, eromme jälkeen ei ollut kulunut niin monia vuosia ja asia tuntui jotenkin kipeämmältä. Silti oli tapahtunut kaikki ne muut asiat, joita on tapahtunut sen eron jälkeen, hänelle ja minulle. Unessa istun täällä tämän talon portaalla yrttiteekuppi kädessä ja pohdin, voiko kuoleman taakse kirjoittaa - siis voiko kuolleelle enää lähettää kirjettä. Unessa se taisi olla mahdollista. Tuntui oudolta, että ihminen, jonka kanssa oli jakanut niin paljon - ja unessa elänyt suuren osan aikuiselämäänsä - oli yhtäkkiä poissa, kadonnut. Ikään kuin häntä ei olisi koskaan ollutkaan! Ja siinä portaalla mietin, olinko vain kuvitellut suhteemme, olinko menettämässä järkeni, koska - näin ajatus kulki - eihän jokin, mitä on ollut, voi kadota. Eli kun tätä ihmistä ei enää ollut, häntä ei ollut oikeastaan koskaan voinut ollakaan, ja siten koko kokemus suhteesta oli epäilemättä kuvitelma. Mutta muistin, tunnuin muistavan, kaiken sisältäkäsin, ja se hämmensi mimua. Vilutti, pelkäsin, mitä nyt tapahtuu, kun olen selvästi menettänyt järkeni, ja ajattelin kirjoittaa kuolleelle ja kysyä, muistanko väärin. 

Heräsin tästäkin unesta itkien. On suruja, jotka eivät lakkaa vuosien päästäkään, kuten suru suhteen loppumisesta. Sellainen suru on niin erilainen, puhtaampi ja onnettomampi, kuin ne surut, joita vaikkapa mummuun liittyy. Sen pohjavire on huokaavan toteava: kun kerran huomasimme suhteen loputtua, ettemme oikeastaan kauhean hyvin ymmärräkään toisiamme tai osaa olla ystäviä keskenämme, niin - aivan kuten unessa - ehkäpä sitä ystävyyttä ei koskaan ollut ollutkaan. Oli kyllä rakkaussuhde, seksisuhde, riippuvuussuhde (en edes yritä narrata), asumissuhde, käytännön järjestelyt. Mutta ystävyyttä emme ehkä onnistuneet rakentamaan, jälkikäteen ajatellen. Oli liian paljon asioita, joista ei olisi saanut puhua, ja ne asiat kai kerrostuivat meissä molemmissa kunnes emme enää tunteneet lainkaan toisiamme. Näin saattaa käydä helposti, jos sulkee mielensä ovet muulta kuin yhdeltä parisuhdemallilta (ehkä etenkin aikana, jolloin seksuaalisuus on voimakkaampaa kuin esimerkiksi tässä iässä). Eikä halua kuormittaa toista. Ja yllättyy, kun toinen suuttuu jostain piirteestä tai ajatuksesta, jota ei ole edes ajatellut erityistä piilottamista vaativaksi mutta ei ole ihan sattumalta tullut sanoneeksi sitä toiselle, jolla on omat kiireensä ja juttunsa. Ne kohdat, joissa on sanonut jotain itselleen hyvin olennaista ja oivaltavaa, ja toinen kiirehtii kertomaan, ettei halua tuntea tuota ihmistä joka noin sanoo. Eikä osaa lyödä leikiksi, halata ja lohduttaa ja sanoa, että hupsu, se minä olen ollut kaiken aikaa, et ole vain huomannut sitä ennen, ja olet sinä minut halunnut tuntea, koska - no, särähtää irti kaikesta mahdollisuudesta lyödä leikiksi, koska epäilee, että onko toinen sittenkään halunnut tuntea itseä. Että ehkä ei sittenkään. Että on ollut jokin illuusio jostakin ihan toisenlaisesta olennosta. Ihan niin kuin itselläkin on ollut toisesta. Ja illuusioiden menettäminen sattuu.

Ei ole helppoa olla ihminen, kasvaa ja vähitellen viisastua. Ehkä. En osaa sanoa, viisastunko. Kai sellaisen suhteen on itse muutenkin jäävi, vaikka kuinka erilaisissa oppilaitoksissa harrastettaisiin itsearviointeja osana kurssisuorituksia. Ja työhaastatteluissakin, luoja paratkoon, kysytään, mitä puolta haluaisi kaikista eniten kehittää itsessään työelämässä. Aloin nauraa tällä kysymykselle, se tuntui vain niin älyttömältä. En nimittäin keksi mitään kohtaa, jolle ei periaattessa voisi tehdä jotakin. Ja samalla, olen oppinut elämään ja luovimaan tässä tilanteessa kuten opitaan asumaan epätäydellistä taloa: entä sitten vaikka ikkunat ovat vähän pienet ja ilmalämpöpumpun aliset laudat pehmenneet kosteudessa, vaikka parketti pitäisi varmaan kohta hioa ja laminaatti on noussut vuoristoiksi tiettyjen saumojen kohdalta, vaikka eteisen ovi on valoaukoton ja sen takia meinaa aina kompastua kenkiin kun on niin pimeä, vaikka portaista on lähtenyt irti turvakaidetta eikä kukaan ole laittanut korvausilmaventtiileitä niihin huoneisiin joissa hiilidioksidipitoisuus tuppaa nousemaan nopeasti korkeaksi - ja vaikka ikkunat ovat mallia, jota ei voi avata. Entäs sitten, asuttava on. On niin paljon asioita ettei oikein tiedä, mistä aloittaisi. No, talon kohdalla toki tiesimme. Salaoja on saatava kuntoon. Sitten voi miettiä muuta. (Ojamiehet tulevat noin viikon kuluttua.) Ja jälkikäteen ajattelin, että ehkä työhaastattelussakin olisi pitänyt sanoa, että yritän pelastaa itseni tulvalta ja kosteusvaurioilta, että en ole vielä päässyt mihinkään työelämäkehittämiseen saakka, koska tässä on hommia piisannut ihan päivästä toiseen selviytymisessäkin. Tarkemmin ajatellen ehkä ihan hyvä etten tajunnut tätä sanoa ääneen. Minut olisi voitu täyttää ja laittaa näytille johonkin lasivitriiniin rupriikilla "sekopäät jotka eivät ymmärrä, mitä työhaastatteluissa kuuluu ja mitä ei kuulu sanoa". 

(Työhaastatteluista tulee samalla tavalla nihkeä olo kuin mummusta: edellytetään valehtelemista.)

No, jotain hyötyä tästäkin uudesta painajaisesta oli. Nimittäin muistan aamulla tilanneeni edellisiltana nattobakteereita ja tempehrihmastoa, koska ikävöin tuoretta nattoa ja tempehiä. (Selvästi nyt kun olen oppinut tekemään hyviä idlejä, kaipaan uutta haastetta. Kombuchan ja vesikefiirin kanssa minua ärsytti kaiken aikaa se, että enhän minä oikein osaa juoda niitä tuotoksia: olen tottunut juomaan vettä ja kaikki muu tuntuu huonommalta.) Ja meillä on täällä aika viileää. Olisipa taas jugurttikone, se on se ajatus, joka liittyy eksäsuhteeseeni. Silloin meillä oli jugurttikone. En ottanut sitä mukaan erossa, mikä oli iso erehdys. Tarvitsisin sitä taas naton ja tempehin kanssa. No, menen huuto.nettiin ja löydän sieltä jugurttikoneen vitosella plus postit. Ostan sen: haudutusalusta natolle ja tempehille, ja voipa siinä helpommin sitä jugurttiakin itse tehdä, jos rahat hirttävät pian tosi tiukalle. 

Tuskin muistaisin jugurttikonetta ilman unta. 

Sunnuntai: aion istuttaa loput kevätsipulikukat. Niitä on enää satakunta sipulia pistämättä maahan. Huomenna alkaa taas tyypillinen kuusipäiväinen työviikko. Ja salaojaremontti, ja kohta alkaa marraskuukin. 

Epäsymmetria

Sovimme tavaranheittotapaamisen tuntia ennen toista tapaamistani - ystävä on läpikulkumatkalla, ja voin syödä keskustassa aamiaisen tapaamisten välillä yksikseni. (Minua totisesti riipaisi jokin merkityskartta, jossa kysyttiin, kenen kanssa ja kuinka pieteetillä syö. Tänään söin aamiaisen yksin kahvilassa ja lounaan yksin junassa istuen! Illallisenkin syön junassa rasiasta. Yleensä olen ihan kiitollinen siitä, että minulla on ruokaa. Ei sekään ole itsestäänselvyys. Mutta kieltämättä merkityskartta sai huokaisemaan ja muistelemaan aikoja, jolloin tein ruokaa kahdelle. Joskus olen jopa elänyt sellaisen puolison kanssa, joka on auttanut pilkkomaan vihanneksia!)

Ystävä tulvii anteeksipyyntöjä kun saavun paikalle nälkäisenä ja vähän väsyneenä. (Olen tehnyt liikaa dynaamista harjoitusta eikä kehoni meinaa enää muistaa, miten nukutaan aamulla pidempään.) Hän on unohtanut tavaran, jonka takia tulin tänne. Ja koska hän on ystäväni - no, puhelimesta on loppunut akku eikä hän ole voinut soittaa. Häntä huolestuttaa. Nauran ja halaan. Tavallaan minusta on enemmän helpottavaa kuin ärsyttävää, että muutkin unohtavat asioita. (Itselleen olisi aika hankalaa sallia unohtelut, jos muutkin eivät niitä tekisi.) Viime talvena oli samantyyppinen tilanne. Menin varta vasten hakemaan erästä esinettä ja tuoja tuli paikalle ilman sitä. Nauroimme yhdessä ja juttelimme siitä, miten välillä unohtaa ihan kaiken.

Toisille on helppoa antaa anteeksi. Tai siis, minun on. Tiedän ihmisiä, jotka pitävät loukkaavana, jos toinen useimmiten myöhästyy, unohtelee asioita tai muuta sellaista. Itse en jotenkin löydä sitä loukkaamista tuollaisesta. Tuntuisi aivan absurdilta heittää joku ihminen menemään elämästään tuollaisen takia tai suuttua siitä.

Mutta annas kun itse unohtaa jonkin asian tai myöhästyy roimasti! Olen tullut tässä paremmaksi. Ennen menin niin lukkoon ja vihasin itseäni niin kovasti, ettei siinä ollut mitään tolkkua. Jotenkin en enää jaksa. Kun meinaa tuomita itsensä, auttaa, että kysyy, miten itse reagoisi, jos ystävälle olisi käynyt niin. No, selvähän se: ei siitä tekisi mitään ihmeempiä tulkintoja. Miksi siis itsensä kohdalla? Ja niin kääntyy ympäri vanha käsky, että rakasta lähimmäistäsi kuten itseäsi - ei niin, vaan juuri toisinpäin: rakasta itseäsi kuten lähimmäistäsi. Outo epäsymmetria. Se tarvitsee tällaisen korjausliikkeen. Ja sitten jos joku toinen räyhää siitä, että itse on myöhästynyt, on lähinnä hämmentynyt, että mitä nyt. Vaikka aika harvoin sellaista tapahtuu. Mikä saa miettimään, mistä on peräisin suomalaisten maine jotenkin täsmällisinä. Mummojen sukupolvi kyllä, meidän sukupolvemme - on ihan tavallista myöhästyä puolikin tuntia sovitusta ajasta.

Muistan vielä, miten pelottavaa oli ennen myöhästyä pari minuuttiakin. Joskus jätin vain menemättä tapaamiseen, jos tajusin matkalla myöhästyväni. Sillä tavalla menetin elämästäni muutaman ihmisen. En vain tullut paikalle emmekä enää nähneet. (Aikana ennen puhelinta ja nettiä se tosiaan oli siinä. Jonkin aikaa ahdisti liikkua keskustassa ja yliopistolla, kun mietti, että jos törmäisikin, mitä sitten. Mutta emme tulleet törmänneeksi.) Silloin ajattelin, että se heidän menettämisensä oli minulle ihan oikein, mitäs myöhästelin. En tiedä, miksi halusin sellaisen maailman. Mutta on selvä, etten halua enää sellaista maailmaa. On aivan riittävän monia ihmissuhteita, jotka loppuvat toisen osapuolen vetäytyessä. En halua olla itse se, joka vetäytyy, jättää vain tulematta ja ottamatta yhteyttä.

(Tunnen vähän syyllisyyttä siitä, etten ole jaksanut kutsua ihmisiä kylään entiseen malliin. Ehkä se näyttäytyy vetäytymisenä? Mutta vielä joku päivä tösmistyn! Nyt koetan olla ensisijaisesti lempeä itseäni kohtaan: ensin on saatava migreeniväijy ohi, saatava levättyä - tosin pelkään, ettei se ole näköpiirissä ennen kesää. On niin monta koulutusta! Ja paljon työtä! Molemmista olen kiitollinen: tämä on uutta, tämä työn paljous. Ja rakastan työtäni eikä mene päivää etten olisi kiitollinen siitä, että voin tehdä jotain näin absurdia.)

Muistan monia tapauksia, joissa joku on kadonnut kuvioista oudolla tavalla. Kummallisin taisi olla tapaus, jossa järjestölehden päätoimittaja tunki kaiken materiaalin jonkun toisen postiluukusta sisään, muistaakseni varustettuna lapulla, ettei jaksa koko juttua. Tyypistä ei koskaan kuultu sen jälkeen. Tai se ystävä, joka saatuaan työn ja rikastuttuaan siivosi tuttavapiiristään sekä minut, työttömyyden aikaisen köyhäilykaverinsa, joka olin yrittänyt kysyä, eivätkö hänen työssäkäyvät ex-ystävänsä tosiaan pystyisi käsittelemään sitä seikkaa, ettei hänellä ollut yhtä paljon rahaa kuin näillä, että oman äitinsä, joka myös pukeutui uffin vaatteisiin ja muuta yhtä epäillyttävää. Toivon, ettei noihin kohtiin ole sisältynyt näillä ihmisillä yhtä vaikeita oloja kuin omiin vetäytymisiini nuorena sisältyi. Vaikka eihän vaikeissa oloissa sinänsä ole mitään pahaa: niitäkin tarvitaan, niistä oppii. Ehkä pyörrän toiveeni ja toivon, että nämä ihmiset ovat onnistuneet tekemään pahoista oloistaan jotain itselleen tärkeää: oivalluksen, oppimiskokemuksen. Ja voihan olla, että heidän katoamisissaan on ollut aivan toinen logiikka kuin omissani, joissa keskeinen ajatus taisi olla, etten ansainnut ystävyyttä.

Tuntuu mukavalta aloittaa aamu halaten ystävää ja kertoen, että ei haittaa, vaikka hän unohti tavaran, jota tulin hakemaan. Toisiamme vartenhan me täällä maailmassa olemme. Aamiaisellakaan ei tule yhtään yksinäinen olo. Jaksan hymyillä vielä junassa matkalla turvallisuuskoulutuksesta kotiin. Osa ihmisistä tuijottaa ärtyneen näköisinä ikkunan läpi harmaaseen eikä halua vastata katsekontaktiin. Se tuntuu aina yhtä kummalliselta ja hivenen surulliselta. Mutta moni hymyilee takaisin, ja hymyt kuplivat rintalastassa, nostavat sitä ja korvantauksia kattoa kohti. 

Missä haluankin olla

Mitähän oikein ajattelin ryhtyessäni opiskelemaan joogaohjaajaksi? Takana oli ainakin melkein koko elämä ryhmäliikuntatunteja, joilla toisaalta koin pyhyyttä, toisaalta aina välillä voimakasta huolta ja syyllisyyttä ja välillä häpeääkin kehostani, joka kieltäytyy olemasta taipuisa, pehmeä ja norja. Ehkä ajattelin kaiken sen jotenkin yksinkertaistuvan, kunhan saisin lisää taitoa, informaatiota ja niin edelleen. Ehkä olisin voinut ennakoida - muistella ja tutkia sitä, sainko esimerkiksi filosofian tutkinnosta jonkin varmuuden ajattelutaidoistani: juuri päinvastoin!

Niinpä olen nyt tässä. Seison tuulisella pihalla paikassa, jonka läpi kulkee satoja ihmisiä viikossa. Kuvatauluilla (inhoan sanaa screen suomenkielisessä tekstissä niin pistävästi, että puhun mieluummin kuvatauluista) komeilee kuva, jossa kolme meitä ohjaajaa seisoo peräkkäin tietyssä asanassa. Olen etualalla, joten vaikutan jättiläismäiseltä. Kuvassa näen äkkiä sen, mitä en oikeastaan enää kauheasti ajattele - minulla ei ole asunnossani kokovartalopeiliä ja opettaessani keskityn opetettaviin, en siihen, miltä näytän. Näen tikkujalat ja pullean vatsan - samanlaiset kuin isoäidillä ja äidillä. Hengitän muutaman kerran terävämmin, ensimmäinen mielle on, että minun ei olisi ikinä pitänyt alkaa tällaiseen. Eikö minulle tehty selväksi koulun ekaluokalta asti, että olen läski ja sillä siisti, ja läski pitäisi piilottaa kaappiin ja olla häiritsemättä sillä muiden mielenrauhaa ja maailman kauneutta? Sen lisäksi, etten tietenkään istu mihinkään yoga body -muottiin - no, enpä ole mitään erityisemmin tehnyt istuaksenikaan (jooga ei nimittäin tee minusta ihan toisenmuotoista eikä näemmä myöskään paljonkaan liikkuvampaa - minun kohdallani vaikutus tuntuu kai lähinnä siinä, etten koe päivittäin pehmyskudosperäisiä kipuja), ja se on asia, josta en näemmä koskaan osaa päättää, kokisinko syyllisyyttä vai ei; välillä koen, välillä en -, havaitsen toisenkin seikan, josta tulee samanlainen olo kuin olisi juossut päin seinää: siinä missä kaksi muuta taipuu asentoon rauhallisen ja vaivattoman näköisesti ja asennon tunnistaa ilman muuta tietyksi joogan ikonisista asennoista, oma asentoni on vain kokoelma suuntia, kurotuksia, hengitystä ja tunneilmaisua. Jos ei tietäisi, että olen liki ääriasennossa, voisi kuvitella, etten ole ehtinyt kuvauksessa mukaan tai että olen jo tulossa pois. Tai että olen puuhaamassa jotain ihan muuta kuin kaksi kollegaa. Mutta tuo on se, mihin pääsen suhteessa ikoniseen asentoon, mihin tämä keho antaa myöten. Ja siinä missä kollegat näyttävät kuvassa levollisilta asennoissaan, koko olemukseni kuvassa on jännittynyt ja kamppaileva. Koska juuri tuo asento on jännitystä ja kamppailua.

Tämä on niin kaikkea sitä vastaan, mitä joogasta halutaan tulevan mieleen, eikö vain? Että pelkää repeävänsä kappaleiksi, että sattuu? Että keho ei anna milliäkään periksi vaan kiristää teräsvaijereitaan lisää niin että voi miltei ennakoida niiden napsahtavan jollain sisäänhengityksellä?

Tuijotan kuvaa herkeämättä kunnes se katoaa. Kuvataulu vaihtaa välillä toisiin kuviin ja teksteihin, joten on odotettava kuvan palaavan.

Sanon itselleni: Tämä on se, mitä haluan. Haluan, että tälle kokemukselle, tällaisille kehoille on tilaa, enkä ole yksin tässä. Haluan, että on tunteja, joille uskaltaa mennä, vaikka keho jäisi rautakangeksi vuosia harjoittaenkin. Haluan, että joku uskaltaa näyttää tämän kokemuksen, tekee siitä paitsi mahdollisen ja sallitun, myös jollakin tavalla vähemmän huolestuttavan. Niin ettei kenenkään tarvitsisi tuntea vuosikausia syyllisyyttä ja huolta siitä, jos keho ei pehmenekään oletetusti - että voi päästää siinä tapauksessa mieluummin irti oletuksesta, ei kehonsa kelpoisuudesta, riittävyydestä, jopa rakastettavuudesta.

Mutta jokin pieni ääni purnaa takaraivon tienovilla, että hittoako minun pitää näyttää tuolta kuvassa, eikö joku muu voisi hoitaa nämä hommat? Sanon itselleni: Kukaan muu ei näe tätä noin. Kukaan muu - paitsi joku, jonka on jostain omista solmuistaan johtuen vaikeaa suhtautua minuun mutta niistä ihmisistä ei kannata ottaa ihmeemmin pulttia - ei ajattele, että mitä tuo tyyppi kuvassa tekee, eihän se osaa eikä edes miellytä silmää. Hengitän sisään ja ulos ja jään odottamaan kuvan paluuta kuvataululle. Sanon itselleni myös: Kuva ei muuta mitään tässä maailmassa. Tuntilaiset näkevät minut, kuvaa tai ei. Joko kestän sen tai ei. Haluanko kestää sen? Totta hemmetissä haluan.

Joskus se on hetkittäin hankalaa. Se kaikki on muistunut taas mieleen kauden alkaessa. Menen pukuhuoneeseen, kuorin talvivaatteita. Osa ei tunne minua tai - uusissa ryhmissä - olen kaikille vieras. Kun ihmiset puhuvat, mitähän tänään on luvassa ja kannattaako jättää villasukkaa tai pidempää paitaa, käännyn ja vastaan ystävällisesti, että kannattaa. Jotkut suhtautuvat asiallisesti, mutta aina, joka vuosi, on niitäkin, jotka tuijottavat päästä varpaisiin ja kysyvät että sinäkö tätä opetat. En tiedä, mitä he tarkalleen ovat odottaneet, mutta saan hämmennyksestä sen informaation, että kyllä he jotain erilaista odottivat. Aikuiset vain ovat kohteliaampia kuin lapset, mutta kaikkea heidänkään maneerinsa eivät peitä. (Tarkalleen ottaen minun olisi hyvä kirjoittaa tässä kohdin naisista, ei aikuisista. Tämä on kohta, jossa vain naiset nokkivat silmät toistensa päästä.)

Joten kun kuvataulu pyöräyttää vielä kerran kuvan esiin, päätän tottua siihen. Jos tämä kohta on se, missä haluankin olla, aion pitää hyvänä sitä, että näytän kuvassa juuri tältä: tältä näyttää todellisuus. Raahustan pukuhuoneeseen, kuoriudun ulkovaatteista ja huokaisen. Tänä viikonloppuna alkaa pilateskoulutus. Jännitän, selviänkö siitä. Mutta sinnekin haluan mennä, joten menen.

Se on niin pelottavaa, että koko vasen puoleni on aivan lukossa: nelikulmainen lannelihas, pakaran lihakset, lonkankoukistaja iskevät kipinää ja kurovat kehoa toispuoleiseksi. Tänään minusta ei olisi edes siihen asentoon, jossa killun kuvassa. Hyvä kun pystyn kävelemään. 

Neuroottisuuksia ja iloja

Tunnistan huolehtimisen kuvion muodoltaan. Tiedän, miten huoli syntyy ja miten mieli voi takertua siihen. Mutta en tunnista useimpien tuttavien huolia enkä populaarikulttuurissa esitettyjä huolia. Toivoisin tunnistavani ne itsestäni paremmin. Joskus epäröin ja ajattelen, että olisin ehkä hivenen inhimillisempi, jos huoleni muistuttaisivat enemmän toisten huolia.

Esimerkiksi tänään huolehdin. Huolillani on usein anatomiset nimet. Ne puhuvat luista, lihaksista ja faskioista, liike- ja asentoaistimuksista, tuntoaistimuksista. Harvemmin ne puhuvat kivusta tai särystä, kärsimyksestä, havaituksi ja arvostelluksi tulemisesta, sen sellaisista. Jos kivun nuoli särähtää, huolehdin: Miten aerial joogan workshop? Olkalihaksen etuosan kiinnikekö?

Olen päättänyt opetella roikkumaan pää alaspäin. Olen pompotellut asiaa nyt tarpeeksi pitkään. Kokeilen ainakin. Koulussa putosin riittävän monta kertaa pää edellä telineiltä ja lapsuudenmuistoista osa liittyy siihen, miten isä ripusti minut uimarannan voimistelutankoon linnunpesäasentoon ja käski pitää kiinni. Isä halusi, että minusta tulisi notkea ja rohkea, ja suuttui, kun en osannut tai jaksanut. Käsiin sattui ja ne haisivat pahalta, metalliselta. Isän kanssa oli vähän pelottavaa tehdä asioita, koska hän uskoi niin vilpittömästi, että kaikki esteet ovat ihmisen mielessä, ja oli ottanut tehtäväkseen poistaa mielestäni niitä esteitä. Tuon tuostakin roikuin oudoissa asennoissa oudoista paikoista tai jouduin ajamaan ajoneuvoa, jonka hallinnasta en ollut vakuuttunut. Ei saa pelätä, sanoi isä. Pelkäsin niin että suussa maistui veri ja mieleen tulvi kuvia siitä, miten huonosti kaikki vielä päättyisi. Ihmekö se, etten oppinut niitä asioita, kun pelkäsin turvallisuuteni puolesta koko tajunnan voimalla.

Aikuisena ei onneksi tarvitse harrastaa niin veren maku suussa. Sitä paitsi minusta ei tullut notkea baletissa tai taitoluistelussa (jossa en oppinut ikinä sirklaamaan takaperin). Kaipa jäykät vanhempani olivat päättäneet, että riittävän aikaisin koulimalla kehostani tulisi toisenlainen. Ehkä sen takia tiedostan edelleen kehoani paljon ja saatan huolehtia etukäteen siitä ja sen selviämisestä. Saatan pelätä naurettavia asioita: että keho halkeaa tai raaja lähtee irti tai että pyörryn kivusta. Että hukun, taitan niskani ja niin edelleen. Epäilemättä osa asioista on ihan mahdollisiakin. Mutta toistaiseksi huolehtiminen ei ole merkinnyt kuin yhtä asiaa: jännitän helposti kurkunpäätä ja suuta ja poskia, ja sitten kaulaan sattuu. Sitä paitsi kävin ratsastamassa yli kymmenen vuotta, vaikka pelkäsin sielläkin kaikkea mahdollista. Olen kuljettanut samaa pelkoa tanssitunneille (ihan varmasti steppiraudoilla voi liukastua ja reväyttää kunnolla nivuset), joogatunneille (kaikkihan ovat kuulleet siitä, miten joogassa voi niksauttaa selkänsä niin, että halvaantuu), kävelyille (lonkkamurtuma!) ja pyörälenkeille (yhden kaverin pyörä hajosi alta ja muutama luu katkesi - mistä sen tietää, milloin rungon liitokset aikovat pettää?). Mennyt ja pelännyt. Ilmajoogaan en ole vielä aiemmin uskaltanut, koska ylösalaisin olemisen pelko on melkein yhtä suuri kuin hukkumisen pelko. Tai kuin se oli.

Enäähän en pelkää hukkuvani. Se katosi, kun aloin vesijuosta ja ystävystyin veden kanssa. Seuraavaksi huomasin, että jos hengitän rauhallisesti uidessa, pysyn paremmin pinnalla ja voin ohjata helpommin kehoni suuntautumista.

Luulen olevani nyt siinä pisteessä, jossa voisin ilmajoogan kurssillakin hymyillä ja sanoa, että anteeksi, mutta katson vain, tuon tekeminen on vielä liikaa.Vähän kerrassaan eteneminen tuntuu oikealta tavalta, ja nyt tunnen olevani valmis laskeutumaan pää alaspäin silkin kannateltavaksi.

Ei se voi olla pahempaa kuin syyllisyyden tnnne.

Se se onkin yksi neuroottisuuden syy: tuntea tehneensä liian vähän tai jotenkin typerästi ja haluta korjata tekemisensä, lähentyä, nuhjata, halata, itkeä, pyytää anteeksi ja niin edelleen. Tunnistan mallin äidistäni ja tunnistan sen itsestäni. Kun tajuan toimineeni väärin, en yleensä halua vetäytyä ja piiloutua vaan lähentyä kärsineitä ja korjata vaurioita. Tavallaan pidän tätä ihan hyvänäkin asiana. Se on vain pulmallinen piirre, jos koettaa elää läheissuhteessa sellaisen ihmisen kanssa, joka reagoi havaitsemiinsa virheisiin aivan toisin: koettaen piilottaa virheet, vetäytyen, lamaantuen. On hyvin vaikeaa ymmärtää, mitä on tapahtunut, jos toinen vain vetäytyy. Ensiksi tulee mieleen, että olenkohan loukannut jotenkin. Sitten yritän ottaa asiasta selvää, mistä pahimmillaan toinen tulee vain onnettomammaksi, koska hänen piilottamisyrityksensä menee pieleen. (Ensimmäisessä suhteessani kumppanini jaksoi kerrata, että asioiden selvittäminen on myrkkyä suhteelle. Hänen mielestään, niin! Minusta ei.) Jos en saa asiasta selvää, yritän edes pyytää anteeksi tuota sanallistamatonta möykkyä tutuin keinoin: lähentyen, nuhjaten, itkeskellen ja niin edelleen. Se on kauhistuttavaa sellaiselle, joka on lamaannustilassa ja haluaa vetäytyä, olen oppinut.

On hurjaa, miten erilaisia ihmiset tässä suhteessa ovat. Itselleni ihmissuhdehuoli on kehollisella tasolla polttava, kiireinen tuntu: asia on saatava järjestykseen ASAP! Kaikki muu lakaistaan pois oikaisuyritysten tieltä. (Olen kyllä opetellut enenevissä määrin vain tarkkailemaan tätä huolta lakaisematta pois muita asioita tai koettamatta selvittää asioita samantien.) Joillekin toisille se tarkoittaa ilmeisesti vuosien horrostusta innottomuuden, epävarmuuden ja märehtimisen myrkkyseiteissä, emotionaalista vetäytymistä pois tilanteista niistä kuitenkaan formaalilla tasolla irtisanoutumatta. (Tätä on vaikeaa ymmärtää, mutta tällaisena se on itselleni kuvattu ja koetan kovasti kuvitella, millaista se voisi olla.) En tiedä, onko kyse syyllisyyden ja häpeän erosta, ainakin aktivointikuvio sopisi niistä emootioiden tutkimuksessa rakennettuihin aktivaatiomalleihin. Tietenkin myös suru deaktivoi, siinä on vain eri kausaaliattribuutio: epäonnistuminen ei ole kenenkään syy, niin vain kävi, mitä epäonnea. Ehkä minulla on sitten vahva toimijuus, kun surun keskeltäkin usein kykenen tuntemaan syyllisyyttä, etten ole ponnistellut tarpeeksi hankkiakseni taitoja, joilla olisin osannut kääntää tilanteita paremmin päin. (Kuulostaa hienolta, tuo taitojuttu, mutta oikeasti se sanallistuu usein näin: Senkin pässinpäinen olento! Katso nyt, mitä sait aikaan hölmöilyilläsi! Korjaa heti, mitä korjattavissa on!)

Voih, syyllisyys.

Se suojelee häpeältä, mutta tekee ihmisestä hölmön fasaanin!

Vaan on tässä iloakin, välillä. Tänään kävelin kurssikaverin kanssa poispäin laitokselta. Rupattelimme tihkusateessa ja tuntui siltä, että kevät tulee vielä joskus. Että ehkä joku päivä lakkaan tuntemasta syyllisyyttä siitä, miten olen hankaloittanut läheisteni elämää niin monin ikävin tavoin. (Käyttäytynyt kuin hullu, nauranut epäsopivissa tilanteissa, itkenyt ravintoloissa, keksinyt ja toteuttanut kaikkia outoja päähänpistoja, reagoinut voimakkaasti, kirjoittanut asioista nettiin luottaen siihen, että lukijat osaavat asettaa kirjoittamani sulkeisiin, joissa lukee "kouhon tunnustukset", kokenut pöhköjä syyllisyyksiä ja niin edelleen.) Niin! Ehkä jokin päivä lakkaa itkettämästä. Tänään tuntui siltä (vaikka itkinkin kyllä pikkuisen).

Juttelin myös gradua ohjaavan professorin kanssa ja tunsin siinä itseni aivan täysipäiseksi olennoksi, vaikka huolehdinkin oudoista asioista ja jätän huolehtimatta niistä, mistä moni muu on ottanut asiakseen huolehtia. Osasta en kyllä enää edes haluakaan huolehtia, kuten vaikka siitä, miltä rinnat näyttävät tietynlaisissa vaatteissa. Ne näyttävät aina oudoilta! Ihan turha huolehtia! Myös sormet, varpaat, kämmenet, jalkaterät, hiukset, kasvot ja niiden osat näyttävät aina oudoilta. Ja kaikilla. Siitä on siis aivan turhaa neurota. Ylipäänsä, asioiden joltakin näyttäminen on outoa.

Melkein kaikkialla voi nyt kävellä ilman että olisi yhtään liukasta. Se tarkoittaa ilon rytmiä askelissa ja keskivartalossa. Eräs tyttö hymyili minulle sporassa hymyiltyäni hänelle ensin ujosti. Se tarkoittaa, että vaikka toisinaan tunnen itseni aika saamattomaksi ja kaiken tärkeän (kuten myös seksuaalisen rakkauden) ulkopuolella ajelehtivaksi, minulla on kuitenkin jonkinlaista kausaalista voimaa. Ja ajatella: joskus halusin olla näkymätön, vaan en enää. Omituista!

Olen iloinen siitä, että ilmoittauduin niin innokkaasti kurssille, jossa roikutaan silkkiliinassa pää alaspäin. En tippaakaan reippaasti tai pelottomasti, ehei, mutta innokkaasti. Jos muita iloja onkin välillä vaikeaa keksiä - paitsi koira, rakastan sitä ja nauran sen pörhellykselle päivittäin - niin ainakin osaan ilahduttaa itseäni tällaisilla asioilla. Etenen kauemmaksi niistä olosuhteista, joissa kutistuin niin pieneksi ja epävarmaksi, etten uskaltanut myöntää itsellenikään asioita, jotka tuntuivat liian kipeiltä kestää. Ajatus mielen hauraudesta ja kehon hauraudesta tuntuvat sitä paitsi kytkeytyvän yhteen, mikä tietysti sopii kuvaan - eihän niitä oikein erottaakaan voi. Kun keho tekee jotain ennenkuulumatonta, mielikin riehakoi, ja päinvastoin.

Mieluiten toki jakaisin nämä uudet ennenkuulumattomuudet jonkun kanssa. Mutta koska elämä on mennyt tätä rataa kuin on mennyt eikä ketään sellaista ole, ei auta kuin tehdä itsekseen. 

Kiteytymistä

Kummallinen tyhjyys helpottaa. Päivistä erottuu taas muotoja: keltaiset bikinit, gazpachon soseuttaminen, hengittäminen lattialla banaaniasennossa, Niaa pitkästä aikaa. Äkkiä läsnä on iloja ja suruja, mutta niiden on näemmä tultava hengästymisen ja kehon irrottelun kautta, ja itkun kautta. Itken puistossa vähän sen jälkeen kun olen juuri miettinyt julkisesti itkemistä ja kulttuuria, jossa sellaista ei hyväksytä. Itken semmoisia tavallisia asioita - riittämättömyyttä, väärinymmärrystä, omaa ulkopuolisuuden ja epänormaaliuden tunnetta, mutta oikeastaan se tekee aika hyvää, koska asiat loksahtavat kohdalleen, ne on loksautettava, kun en meinaa onnistua lakata itkemästä. (Itken käytännössä Kansallisteatterin kulmillta kotiin saakka hidasta kävelytahtia.)

Ei se mitään, etten riitä kenellekään, koska ei kukaan muukaan riitä kellekään toiselle, ei tässä mielessä. Ei ole ihmistä, joka voisi tyydyttää kaikki toisen toiveet ja haaveet ja vaateet ja intressit. Eikä sekään mitään, että intressiristiriidat saattavat jähmettää kehot, jotka voisivat kävellä mukavasti rinnakkain, pitää kädestä ja sen sellaista. Jotenkin tuntuu vain karmealta kokea itsensä niin epänormaaliksi ja vanhaksi ja itsepäiseksi, ja kaikki lähinnä sen takia, että oma seksuaalinen rytmi ja kokemus on niin erilainen kuin toisen, niin vaikeastiymmärrettävä.

Mutta itkeminen tekee hyvää, kuten sanoin, koska äkkiä siinä kävellessä tajuan jotakin hyvin olennaista - sen, miten erilaista ihmisten seksuaalisuus oikeastaan on jo ihan kudostyypin tasolta lähtien. Olen nyt hieronut kehojen salonkikelpoisia osia puolisen vuotta, enkä ole kohdannut kahta likimainkaan samanlaista lihaksistoa, luustoa, hermotusta, käyttötottumuksien kuviota tai reagointitapaa. Tietysti muistuttavuutta on sen verran, että voin puhua esimerkiksi lavasta ja sinä ymmärrät, mistä puhun, ainakin siinä mielessä, että osaat palpoida toisen lapaluun reunat, jos pyydän (ja jos sinua huvittaa täyttää pyyntö). Mikä ihme saa ajattelemaan, että ne kehon osat, joiden toimintaa olen todistanut ja todistan paljon harvemman kohdalla, noudattaisivat sen enempää jotakin normia?

Jostain syystä on helppoa muistaa, että toisen ihmisen psyyke on tuntematon manner. Sen kasvustot, eläimistö ja sääilmiöt yllättävät kerta toisensa jälkeen. On edettävä pimeässä ja haparoiden. On hieman vaikeampaa muistaa, että oma psyyke niin ikään yllättää kerta toisensa jälkeen ja että omista voimavaroista on oikeastaan aika hatara käsitys, vaikka kuinka tuijottelisi sisäänpäin hisseissä ja venyttelytunneilla. (Kukapa meistä tulevan näkisi, ja jos tuleva muokkaa mennyttä tai sen muistoa, mikä on oikeastaan se, mikä menneestä on jäljellä, tämän kehon käytäntöjen kanssa... ) Samalla tavalla on helppoa muistaa, että kumppanien kehot ovat tuntemattomia, ja ettei niihin tunnu pätevän mikään, minkä on jonkun toisen kanssa oppinut. Toisella nautinnollinen tuntuukin toisesta tuskalta, tai ei yksinkertaisesti miltään. Tapa koskettaa ja kuunnella on opittava jokaisen kohdalla uudelleen. Käsi niin tai näin päin, puristus tai mahdollisimman keveä ote, kohdat jotka on parasta jättää säikäyttämättä kosketuksella ja niin edelleen. Mutta miten vaikeaa on muistaa, että oma keho, niin, sillekään ei ole normia. Ei ole mitään vaatimusten listaa, joka pitäisi täyttää tuosta noin vain. Jokin asia sattuu; sattukoon. Jokin kutittaa; olkoon niin. Asiat voivat muuttuakin. Mutta eivät väkisin.

Oikeastaan vasta siinä jotenkin kiteytän kunnolla hämmennykseni kaikesta siitä, mitä olen kummastellut lukemassani ja kuulemassani seksuaalisessa naispuheessa tai miksi sitä nyt sitten pitäisi sanoakaan. Kuten että naiset haluaisivat miehiä, joilla on suuret penikset. Se on saanut minut miettimään lähinnä, onko minussa ehkä jokin elimellinen vika, tai olenko ymmärtänyt joitakin asioita väärin, enkö ehkä ole teknisesti tarpeeksi hioutunut tai jotakin. Minua on usein sattunut, mutta toisaalta gynekologin mielestä olen hyvässä kunnossa. Eikä sattuminen ole liittynyt nautinnon puuttumiseen eikä psyykkisiin ristiriitoihin, ei, enemmän se on liittynyt elimellisiin mittoihin. Asia on rasittanut kahta pitkää suhdettani sekä muutamaa lyhyempää juttua kohtuuttoman paljon, luultavasti paljonkin sen takia, että olen tuntenut syyllisyyttä kokemastani kivusta ja tyrmistynyt toisen loukkaannuttua siitä ja samastettua sen siihen, etten haluaisi. (Seksuaalisuus on loputtomien loukkaantumismahdollisuuksien aluetta. Ei ihme, että aina jonkin suhteen loputtua olen vannottanut itseäni olemaan sotkeutumatta enää moiseen loanheittoon... siinä kuitenkaan onnistumatta.) Lopulta, aivan viime aikoina, olen viimein älynnyt erilaisten kudostyyppien käsittelemisen myötä, että jos lihakseni ovat kaikkialta muualtakin venytysarat, vahvasti sidekudoksiset ja tiukat, miksei sama pätisi myös intiimilihaksiin? Eihän minussa ole muuallakaan erityisen löysiä, elastisia ja helposti peräänantavia lihaksia. Ei, vaikka venyttelen päivittäin nuo salonkikelpoisemmat lihakset, joiden kiristyksen näkee osaava silmä jo kävelytyylistä tai suoliluu-säärisiteen varjosta reiden ulkosyrjällä niinä päivänä, kun keksii pukeutua lyhyisiin shortseihin.

Kuinka huvittavaa ja traagista samaan aikaan. Eikö kolmekymmentäviisivuotiaana pitäisi olla toisensuuntaisia murheita... mutta samalla tavalla saan näemmä murehtia hautaan saakka siitä, ettei minulle nyt kertakaikkisesti voi tulla leveää, terveellistä pyllyä. Sellaista ei tunnu vain kasvavan, sillä jos lihon, lihon käsivarsiin, kaulaan ja rintakehään. Ei kellään sukulaisellanikaan kyllä ole leveää pyllyä. Samanlaisia tasapaksuja pötköjä kaikki tyynni. Minkäs teet. Mutta aikanaan meni monta vuotta ennen kuin tajusin, että takapuoleni outo ulkonäkö ei johdukaan takaliston liiallisesta leveydestä vaan suhteellista solakkuudesta (joka ei valitettavasti luonnehdi vyötäröäni lainkaan). Eihän mistään puhuta liian kapeista lantioista! (Tai nyt nettiaikana varmaan puhutaankin, ainakin tässä, vaikka minusta kyllä lantioni on ihan sopiva nyt kun olen tajunnut asian ja sen, miksi siinä farkut eivät näytä samalta kuin useissa toisissa lantioissa.) Näyttää siltä, että olen pöljehtinyt vagina-asian kanssa aivan samaan malliin, paljon kauemmin vain (ehkä koska aihe on häveliäämpi eikä yksikään kumppaneista ole koskaan avannut tietämättömyyden verhoani vaan minun on ihan itse pitänyt repiä se ralasiksi - takapuoliasia selvisi, kun ensimmäinen vakava poikaystävä ja avokki ilmaisi pelkäävänsä, että alkaa pian himoita pikkupoikien perseitä ehdollistuttuaan takamukseeni). Yksi lähteistä, joka sai minut vähän hajulle asiasta, oli jokin kuukuppisivu (en valitettavasti enää muista, mikä, joten en voi linkata), jossa esitettiin, että kuukupin koon valintaa ei kannata tehdä mekaanisesti synnytys ja ikä -tietojen mukaisesti vaan tutkimalla, kuinka alhaalla oma kohdunsuu sijaitsee. (Ja minä olin vain ihmetellyt, että miten kuukuppien antennit nyt muka voivat mahtua kenenkään sisään... ilmeisesti ne voivat. Meitä on niin monenlaisia! Myös naisia on monenlaisia, ei vain miehiä...)

(Tuntuu vähän pöljältä kirjoittaa tällaisesta asiasta, ja omasta käsittämättömästä itsepäisyydestä, tietämättömyydestä jne. sen tiimoilla. Mutta - jos en muista, miten itsepäinen, tietämätön, hädissäni ja siksi surullinen välillä olen jonkin asian kohdalla, miten voisin säilyttää toivon sen suhteen, että ratkaisen muitakin ongelmia vielä?)

Siinä itkien kotiin laputtaessa sanouduin kertakaikkisesti irti syyllisyydentunteesta, joka liittyy omaan kipukokemukseen. Sitten lakkasin itkemästä.

Ja tulin ajatelleeksi, miten paljon järkevämpää olisikaan sellainen seksuaalivalistus, jossa toisteltaisiin tautien nimien sijaan myös sitä, ettei se aina niin helppoa ole. Tai ei edes useimmiten, ei suhteiden venyessä vuosien mittaisiksi. Tai että ei ole mitään standardia, joka pitäisi pystyä täyttämään.

Tai että kukaan ei syvässä mielessä riitä täyttämään kenenkään toisen tarpeita. Ja että kun hyväksyy, ettei riitä, on helpompi hengittää, kulkea yhdessä, järjestää käytännön asioita. Puhua siitä, mikä pelottaa. (Eihän useinkaan toisen toiveissa ole hulluja asioita pelkäävä kumppani, mutta kai me kaikki pelkäämme ihan hulluja juttuja ja koetamme sitten piilottaa noita pelkoja, mihin kuluu valtavasti voimavaroja...) Siitä, mitä oikeastaan haluaisi ja kaipaisi.

Aika usein se on jotakin ihan muuta kuin riittäminen.

Rankaiseva uni ja muuta höyrypäisyyttä

Illalla kirjoitin muutaman ystävän kannustuksen rohkaisemana kohteliaan kirjeen oppilaitokseen, ja sekä kysyin valintaperusteista että esitin perusteltua kritiikkiä hakumenettelyn mahdollisista aukkokohdista. Mielestäni se, mitä tein, oli aivan oikein ja perusteltua, ja minulla oli siihen oikeastaan enemmän velvollisuus kuin oikeus. Tahtoisin näet, että haku- ja valintamenettelyihin liittyisi kaikissa oppilaitoksissa avoimuus ja selkeys, kuten esimerkiksi yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen hakuihin liittyykin. (Siellähän hakusivuilta löytää helposti tilastot edellisten hakujen hakijamäärästä suhteessa sisään päässeisiin ja pisteytysperusteet.) Ainakin minun on paljon helpompaa hyväksyä päätös kumpaan suuntaan tahansa, kun tiedän perusteista. Sitä paitsi, on aika kiinnostavaa tietää, mitä on arvostettu tai mihin pyrkiminen on tyssännyt.

Vähän kyllä mietin, että tarkoittaako tämä nyt sitten sitä, että saan siellä oppilaitoksessa hankalan ämmän maineen ja minua ei ainakaan ikinä hyväksytä sinne sisään, mutta sitten suutuin ajatuksesta ja tulin siihen tulokseen, että siitä viis. Jos jossain ollaan niin epäselviä, ettei valintaperusteita olla halukkaita perustelemaan ja loukkaannutaan niiden asiallisesta tiedustelemisestakin, sama pätee todennäköisesti opintojaksojen arvosteluun ja minun on aika vaikeaa kuvitella, että haluaisin sellaiseen mielivaltaan pyristelemään edes vuodeksi. Eiväthän tuollaiset salaperäiset systeemit ikinä tule läpinäkyviksi, jos kaikki vain tahtovat olla mahdollisimman myötäkarvaan ja harmittomia eikä kukaan ponteennu tiedustelemaan, miksi asia hoidetaan näin, kun hyviä esimerkkejäkin löytyisi kotimaastakin runsaasti. Ja jos taas kysymyksiini vastataan ja kritiikkiin suhtaudutaan asiallisesti, osaan seuraavan kerran ehkä muotoilla hakemuksen vieläkin kohdistetummin ja saatan päästä haastatteluun saakka...

On jännittävää havainnoida, millaisia oloja tuollaisen aivan asiallisen kysymyksen esittäminen ja palautteen antaminen synnyttää. Jos en suhtautuisi uteliaasti oloihini, voisi olla, että kysyminen olisi jäänyt tekemättä, sen verran karmeaksi ämmäksi tunsin itseni. Olen jotenkin tottunut sellaiseen asemaan koulutuksen suhteen, että ahdan itseni tulitikkurasiaa pienempään lokeroon ja yritän perustella sen ratkaisun niin, että on hyvä yrittää ymmärtää (naurettavuuksiin asti) epäreilujakin käytäntöjä, koska kukaan ei ole täydellinen ja armollisuus on tärkeää. Ongelma vain on, ettei sellainen käytäntö ole kovin armollinen itseä kohtaan. Eikä myöskään niitä, jotka kärsivät aivan samoista ongelmista ja saattaisivat hekin tösmistyä vaatimaan oikeuksiaan, jos saisivat sellaisesta esimerkin. (Uskon esimerkkeihin monestakin syystä. Muistan miten raikastavasti ja voimauttavasti minuun vaikutti Hurinan tyrmistys ja selitysten penääminen silloin kun meidät työkavereina sanottiin laittomasti irti. Itse olin jotenkin alistunut ja pahoillani siitä, että niin kävi, mutta Hurinan esimerkki osoitti, että voi sitä reagoida toisinkin - voi penätä oikeudenmukaista kohtelua. Intoonnuin siihen mukaan, ja se kannatti: minulla ja kolmella muulla meistä viidestä, jotka aiottiin irtisanoa, on edelleenkin töitä tuossa paikassa. Tosin työsopimukseni ja yhden toisen työsopimus on edelleen laittomasti ketjutettua määräaikaista ja töitä on vain parina päivänä kuussa. Mutta parempi sekin kuin ei mitään. Myös kasvissyöjäksi siirtymisessä tärkeää oli se, että lähelläni eli ihminen, joka oli kasvissyöjä, ja jota tarkkaillessani tajusin, että kyllä se minultakin varmasti onnistuisi.)

Kirjeen lähettämiseen liittyi kumma tunne siitä, että vaikka toimii mielestään oikein sekä itseään että toisia kohtaan, on silti hankala, ärsyttävä ämmä. Etenkin tuntui pahalta, että piti kirjeen sävyn hyvin kohteliaana. Se on ihan hullunkurista, koska en ole mikään räksyttäjä noin muutenkaan, ennemminkin tilanteista pakoon luikahtaja. Mutta rauhallisena ja kohteliaana pysyminen voidaan tulkita ylästatuksen ottamiseksi, ja se vain tuntuu minusta jotenkin väärältä silloin kun en ole itse ammattitehtävissä vaan aivan oma itseni. Hmm, ehkä jos kokisin tekeväni koulutustani vastaavaa yhteiskunnallista valistustyötä penätessäni avoimempia käytäntöjä, en kokisi omaa rauhallisuuskohteliaisuuttani toisia uhkaavana... Hassua, miten tämä menee. Kiinnostavaa. Jotenkin tuohon kohteliaisuuteen, hyvään jäsentelyyn, perustelemiseen ja rauhallisuuteen liittyvä tunnetason vääryys on kai sitä, että minusta tuntuu siltä, että oikeastaan minun pitäisi vain itkeä ja olla surullinen. Mutta kun en ole. Huooh!

Yöllä sitten näin unen, jossa tuo kirjeen saanut henkilö oli tappanut itsensä kritiikkini takia. Heräsin hiestä likomärkänä, itkuisena. Join vähän kamomillateetä ja mietin asiaa. Tosiaan, jokin taso minussa selvästi uskoo, että jos pidän puoliani (ja oikeastaan samalla edistän hyviä käytäntöjä kaikkien kannalta) ihan asiallisesti, se rikkoo kaikki ihmiset ympärilläni. Heh, juuri kun olen parina viime päivänä kirjoittanut siitä, etten koe syyllisyyttä! Nytpä ainakin sain itseni kiinni siitä, miten välttelisin mieluusti syyllisyyden tunnetta: muuttumalla näkymättömäksi. Ja samalla sain tuntumaa siihen, miten jollakin tasolla pidän itseäni äärimmäisen vaarallisena ja vahingoittavana. Koetan sanallistaa ja kokea sen pontevuutena ja oikeudenmukaisesta kohtelusta kiinni pitämisenä, mutta en voi mitään sille, että tietoni siitä, että sanomani aiheuttaa jossakussa levottomuutta, resonoi varsin ikäviä viboja. Jossakin minussa on kerrostuma, joka aktivoituu ristiriitatilanteissa, ja se kerrostuma arvioi helposti paremmaksi sen, että luovun omasta kannastani ja jopa omista oikeuksistani kuin että hyväksyn sen, etteivät kaikki ristiriidat tosiaankaan maailmassa ratkea ja että voi olla ihan okei jos joku muukin kokee ne nahoissaan sen sijaan että vain piilottaisin ne sisääni.

On vähän hupsua ja kivikenkämäistä, kun äkisti tajuaa, miten sama ratkaisu hämmentävään tilanteeseen on järjellä ajatellen sekä ainoa oikea lähestymistapa että tuntuu kontrollin menetykseltä. Miten vahingollinen luontumus, että tuntee menettävänsä kontrollin silloin kun tekee mitä tahansa muuta kuin kääntää ristiriidat sisäänpäin. Tahdon opetella siitä irti, ja yritän suhtautua tähän puolensapitämisen harjoituksena. Kyllähän minä tiedän jotakin ehdollistamisesta ja luontumusten muodostumisesta. Sen sijaan että alkaisin perustelujen tasolla kiistää vanhan luontumuksen totuutta (se on jo kiistetty eikä sillä tiellä vielä käännetä tunnetasoa) tai rankaista itseäni siitä (mikä on hyödytöntä oppimisen kannalta ja vahingoittavaa itsetunnon kannalta), on paljon järkevämpää harjoitella puolensa pitämistä erilaisissa tilanteissa ja ehkä oppia rentoutumaankin siinä puuhassa! Kunpa vielä unenikin uskoisivat tämän... että se, että minulla voi olla mielipide jonkin käytännön oikaisun tarpeesta, ei välttämättä tarkoita, että ihmiset ympärilläni kuoleskelevat silkasta järkytyksestä.

Se kuulostaa hirvittävän hassulta aukikirjoitettuna, ja niin on tietysti tarkoituskin. Nähdä ja näyttää itselleen hupsuus, jotta ei jää tuon hupsuuden kaltereiden taakse pelokkaana ja hupsuutta havaitsemattomana vaan voi nauraa asianmukaisesti ja sitten uskaltautua vahvistamaan sitä puolta itsessä, johon mieluummin identifioituisi, sitä puolta, jonka on mahdollista sanoa, että tämä ei käy tai että ainakin se aiheuttaa hämmennystä ja pahaa mieltä. Mitä useammin pidän puoliani, sen helpompaa tuohon puolensapitämiseen kai on vähitellen identifioitua. Ja jos totta puhutaan, eivät minun kritiikkini ole saaneet "nyt tapan itseni kun toimintasi selvästi osoittaa, että olen niin epäonnistunut" -reaktioita esiin kuin kahdesta ihmisestä. Harmi vaan, että nuo kaksi ihmistä ovat kaksi neljästä tärkeästä lapsuuteni aikuisen mallista (eikä heistä kuin toinen käyttänyt tuota fraasia rankaisutarkoituksessa; toinen vain oikeasti romahti, mikä tuntui vieläkin pahemmalta, koska häntä ei voinut oikein edes vihata, sellaista haurasta olentoa - suoranaista rankaisevuutta ja auktoriteettijohtamista sen sijaan opin vihaamaan sydämeni pohjasta ja edelleen se saa minut äkäiseksi aika takuuvarmasti). Sikäli ei tunnu ihmeelliseltä, että odotan, milloin joku ilmoittaa tappavansa itsensä sen takia, että olen uskaltanut olla jostakin asiasta eriävää mieltä. Niin absurdia kuin se onkin.

On hyvä, että tiedän tämän kummallisuuden, koska se auttaa minua jäsentämään puolensa pitämiseen liittyvää hankaluuden tuntemusta. Kyse ei ole kommunikaatiosta nyt ja tässä, vaan jostain paljon kaukaisemmasta, jostain jonka totisesti tahtoisin unohtaa ja muuttaa tässä heti paikalla hokkuspokkus, mutta joka on sisäänkirjoitettu välittömiin tunnereaktioihini niin vahvasti, että saan tosissani ponnistella pitääkseni uteliaisuuden ja kiinnostuksen etualalla tunteeseen heittäytymisen, siinä rypemisen ja siitä lamaantumisen asemesta. Heikkouksiensa tunteminen on hirveän tärkeää. Joskus minua hämmentää se, miten selvisin ennen kuin osasin aavistaakaan, että toisinkin voisi reagoida ja että tahtoisin reagoida toisin, tai että tahtoisin ainakin identifioitua tuohon tahtoon reagoida toisin. No, en tietysti selvinnytkään kauhean kiitettävästi, selvähän se. Olin aika pelästynyt, alistunut ja onneton. Toivoton.

Kritiikkiini on tullut jo yön kuluessa vastauskin. Siinä ilmoitetaan, että kritiikki välitetään eteenpäin niille, joita se koskee. Hyvä niin. Ehkä käytännöt tuosta hioutuvat, ja jos minun viestilläni on siihen vaikutusta, on tämä ailahtelu sen arvoista. Ja ainakin painajaisunen epätodellisuus ja pelkoni toisten rikkoontumisesta, jos tuotan heille epämukavan olon, nousi selkeämmin esiin, ja sekin on arvokas asia, koska se muistuttaa, miten paljon minulla olisi tekemistä ihan normaalin puolensa pitämisen kanssa.

Kenties nyt kun viesti on välitetty eteenpäin, saan vastauksen myös kysymykseen valintaperusteista. Ne kiinnostavat minua kovasti. En mitenkään suostu hyväksymään ajatusta, että olisin ylikoulutettu. Olen yliopisto-opintojeni ajan koko ajan ajatellut käytännönkin ammatin hankkimista ja korostanut koko ajan, että opiskelin filosofiaa kiinnostuksen, en ammatin takia. Enkä missään vaiheessa edes ajatellut, että valmistuisin sieltä. Mutta halusin kouluttautua ammattiin vasta, kun keksisin, mikä se voisi olla. No, sitä oivallusta ei valitettavasti tullut siinä vaiheessa kun opinnot olivat kesken. Enkä tiedä, onko tullut vieläkään, ja voiko sellaista ylipäänsä tullakaan. Ehkä ei. Mutta olisin nyt halukas tarttumaan johonkin ja tekemään jotakin uutta, vaikka tietysti ei mitä tahansa vaan jotakin johon voisin motivoitua ja joka liittyisi kiinnostuksenkohteisiini ja arvoihini niin että oikeasti voisin jaksaa ja viihtyä siinä ammatissa. On aika raivostuttavaa, jos se, etten ole ennemmin osannut päättää, mihin ammattikoulutukseen hakisin, olisi nyt joku rankaisuperuste, kun kiinnostun jostakin polun alusta. Ei voi olla kovinkaan koherenttia, että siitä, että on suorittanut yhden tutkinnon loppuun, rankaistaan. Etenkään kun omalla tutkinnollani voisi heittää vesilintua töitä etsiskellessä. Kunpa joku olisi osannut kertoa yliopistolla opiskellessani, että jos haluaa muitakin ammattihommia (vs. matalapalkkatyötä johon ei tarvitse mitään koulutusta) kuin akateemisia töitä, ei missään nimessä kannata tehdä tutkintoa valmiiksi. Ja että kannattaisi ensin kouluttautua käytännöllisesti ja vasta sitten akateemisesti. Huooh. Oikeasti, välillä pännii lujasti. Sekin kun menin työkkäriin valmistuttuani ja kyselin, olisiko heille humanistiselta pohjalta joitain täydennyskoulutuksia, ja sitten minulle tarjottiin "humanisti, gradu valmiiksi ja tutkinto ulos" -kurssia ja jouduin sanomaan, että tuota, kun minun gradu on jo valmis. Totta hemmetissä olen ollut tyhmä ja naiivi, kun olen odottanut, että keksisin, mihin minusta voisi olla, mutta hei, ihmiset ovat sellaisia ja pidätän taatusti itselläni oikeuden epäonnistua elämäni viisivuotissuunnitelmien laadinnassa. Eihän systeemi nyt voi ihan niinkään toimia, että uudelleenkouluttautumishaluuni aletaan suhtautua vakavasti vasta sitten, jos mielenterveyteni romahtaa tässä karusellissa ja joudun pitkälle sairauslomalle, josta tarvitsen kuntoutusta... ei, se ei voi mennä niin. Hitto, että tunnen itseni pöljäksi kuunneltuani luottavaisesti juhlapuheita elinikäisestä oppimisesta. On se kumma, että sitä saa harjoittaa perusasteelta aina korkeammalle päin, mutta annas jos yrität toisin päin, ovet ja ikkunat tuntuvat olevan tukossa.

Ja kuitenkin tiedän, etten ole ainoa, joka meni yliopistoon opiskelemaan yleissivistävää alaa siinä toivossa, että sen puitteissa keksisi, mihin pitäisi suuntautua... itse asiassa, tapaan tänään päivällisillä kollegan, jolla on aivan samanlainen tarina tämän suhteen!

Ehkä lakimiesystäväni on oikeassa siinä, että minun pitäisi jättää tutkintoni täysin mainitsematta hakupapereissa. Mutta en oikein tiedä, jokin siinä on miellyttämättä minua. En tahdo elää yhteiskunnassa, jossa pitää monessa käänteessä häpeillä sitä, että on jaksanut kouluttautua ja olla kiinnostunut jostakin teoreettisestakin asiasta. Enkä halua edistää sellaista käytäntöä, että akateemiset suoritukset kannattaa vaieta kuoliaksi, koska eikö se vain ruokkisi lisää näitä epäluuloja siitä, ettei joku ylemmän korkeakoulututkinnon suorittanut voisi mitenkään olla kiinnostunut keskiasteen ammattitutkinnosta? Huooh, onpa hankalaa. Huomaan olevani vähän jäärä tässä asiassa. En yksinkertaisesti suostu häpeällistymään siitä, että olen ollut kiinnostunut jostakin filosofiasta ja kirjallisuudentutkimuksesta ja sosiaalipsykologiasta. Enkä siitä, että voin sen jälkeen olla kiinnostunut jostakin äärikäytännöllisestä.

No, tämä kuohunta alkaa lasehtia jo. Onhan vielä tuo toinenkin hierojakoulu, johon olen hakenut, ja jos se ei tärppää, ne maksulliset hierojakoulutukset. Varmasti sen summan ansaitsisi takaisin vuodessa, parissa. Vompsun terapeutti ainakin oli sitä mieltä, että jos nämä valtion koulutukset pitävät minua jotenkin liian koulutettuna (sic) tai hyväosaisena (sic vaan siihenkin - viime vuoden tuloni olivat alle tonnin kuussa; se kyllä riittää minulle oikein mainiosti, mutta tuskin on erityistä taloudellista hyväosaisuutta) siihen hommaan, niin kannattaa vaikka ottaa lainaa ja mennä maksulliseen kouluun. Opintolainaahan en ole vielä koskaan joutunutkaan ottamaan, eli ehdotus on sikäli aivan realistinen.

Ja sitten on aina sekin mahdollisuus, että menisi vapaaehtoistöihin jonnekin etelämmäs, lämpöisempään... kaikki on vielä niin auki! Vapaaehtoistöistä ei tietenkään saa palkkaa, mutta kylläkin ylöspidon. Ja se on pitkäaikainen haave molemmilla, Vompsulla ja minulla.

Olen jotenkin tyytyväinen nyt kun olen huomannut, ettei kritiikkini ole tappanut ketään niille sijoilleen ja että oikeastaan kun vähän tongin, olen aika äkäinen monestakin asiasta koulutuksiin ja työllistymiseen liittyen. Äkäisyys on hyvä juttu, vaikka sitä voi ollakin vähän rasittavaa lukea ;). Mutta toisaalta, elän elääkseni, en kirjoittaakseni blogia...

Toinen paastopäivä

Aamu alkaa hyvin: joustokeppiharjoittelu saa mielen ja kehon virittymään auvoisaan tilaan. Jumpan jälkeen istun pitkän aikaa paistattamassa päivää Talvipuutarhan edessä olevalla penkillä ja kierrän kasvihuoneen joka kolkan, huomioin kahvin pavut, juuri auenneet kameliankukat, orkideojen hassut hyönteismukaelmat. Palautan mieleen ajan, jolloin ajoimme tänne isän kanssa joka lauantai ennen kuin äiti pääsi töistä.

Silloin täällä oli lintuja. On hyvä, ettei niitä enää ole. Linnuille on parempi olla vapaita. Kuvaan vegetatiivista elämää niin pitkälle, että kameran akku lopahtaa. Kuvaamisen toiveen myötä katse jäsentyy tietyllä tavalla. Mutta haluan kokea myös toisella tavalla, sellaisella, joka ei ole niin visuaalista eikä etenkään yksisilmäistä.

Palattuani sisään jatkan Epsteinin lukemista, kuinkas muutenkaan. Halun mietiskeleminen on oikein sopivaa puuhaa siinä vaiheessa kun paasto onnistuu jallittamaan uniani: Lakkaan näkemästä sitä ystävien raskausuutisista saakka toistunutta unta, jossa kaksi pientä tyttöä seuraa kannoillani ällöttävinä lähmäkäsineen ja koettaa takertua helmoihini ja kutsua minua äidiksi. He eivät kuuntele perusteluita (minulla on kaviot, teillä ei, en siis voi olla teidän äiti), joten minun on eksytettävä heidät jollakin tavalla. Useimmissa unissa päädyn lopulta tappamaan heidät, koska autiot metsät ja jyrkänteet ja sen sellaiset eivät karista heitä kannoiltani. (En ole varmaan ennen koskaan nähnyt näin väkivaltaisia unia, paitsi nukkuessani samassa huoneessa enkelinpasuunan kanssa. Kannoin sen parvekkeelle jatkamaan kukintaansa, ja kas, unet siistiytyivät. Se voi kyllä olla plaseboakin.) Nyt onneksi lastentappamisunet ovat väistyneet. Niiden sijaan näin koko yön unta, jossa kävelimme Vompsun kanssa kaupungilla ja ohimennen kaappasin käsiini milloin mitäkin ruokaa ja aloin syödä sitä ja vasta kun olin syönyt jo suurimman osan, muistin äkkiä, että apua, minunhan piti olla mehupaastolla... ja oloni oli unessa kauhean raskas ja täysi ja kuvottava, ja hikoilin tuskissani, että nyt paasto ei päässyt oikein alkamaankaan... Se tuntui unessa todella vakavalta. Sitten heräsin ja oli yö tai aamu, ja huomasin olevani tyhjin, nälkää kurnivin vatsoin. Fantasmani ovat nyt kohdistuneet ruokaan, ja hyvä niin: on mukavampaa tuntea syyllisyyttä ja kauhua mehevän sämpylän syömisestä kuin lasten tappamisesta!

Törmään Epsteinissa hyvään tunteiden kuvaukseen:

Luin New York Times Magazinesta kerran haastattelun, jossa tunnettu jungilainen psykoterapeutti ... James Hillman ... pyrki tavoittamaan sen subjektiivisen alueen, jonka halu pitää sisällään.

"Useimmissa teoreettisissa malleissa ajatellaan, että kiukut, pelot ja intohimot ovat henkilökohtaisella vastuullamme", Hillmanin todettiin sanoneen. "Ne ovat jotenkin ja jossain sisällämme... Minun näkemykseni on kuitenkin se, että vaikka ne tunnetaan syvästi ja vaikka me koemme tunteita seka ruumiillisesti että sisäisesti, tämä ei tee niistä 'meidän' tunteitamme. Uskon pikemminkin, että tunteet yrittävät tehdä miestä omansa. Ne haluavat omistaa meidät, hallita meitä, voittaa meidät täysin puolelleen."

Hillman nojasi tässä näkemyksessä muinaiseen mytologiaan, ja joku saattaa kutsua sitä lapselliseksi tai lapsekkaaksi. Yhdestä analyyttisestä perspektiivistä voidaan sanoa, että tunteiden mieltäminen ikään kuin entisaikojen jumaliksi viittaa projektiodefenssiin, jossa jotkin minuudelle olennaiset piirteet mielletään ulkoisiksi voimiksi ja koetaan sitten hallitsemattomiksi. Mutta Hillman vihjasi, että tässä ikivanhassa näkemyksessä on enemmän viisautta kuin projektiota. Tunteet ovat kuin vanhan maailman jumalia, jotka yhdistävät meidät sieluumme. Kun tukahdutamme ne, olemme täysin irrallisia ja jäämme kiinni köyhdytettyyn minuuteen. Mutta kun samastumme niihin täysin, kun kuvittelemme että ne ovat me, annamme jumalien huiputtaa meitä. Ja menetämme sekä tukahduttamisen että antautumisen myötä kyvyn ihmettelyyn, jonka tunne-elämä tekee mahdolliseksi. Halu on yksi keino pysyä yhteydessä tämän ihmettelyn kanssa.

Jos miellämme, että halulla on omat tarkoitusperänsä, vapaudumme tarkastelemaan sitä tasapuolisemmin. Kuten Sapfo kauan sitten totesi, se tulee jostain muualta, havahduttaa meidät, panee meidät kysymään, kuka tarkkaan ottaen on tilanteen valtias, ja sisältää sekä rikastavan mahdollisuuden että pakkomielteen uhan. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna halun nouseminen muuttuu tilaisuudeksi kysyä, mitä halu meiltä tahtoo - ei sitä, mitä me haluamme, mitä teemme halullamme tai edes, kuinka ymmärrämme haluamme. Mitä halu opettaa? Meidän täytyy olla aivan hiljaa voidaksemme kuunnella halua tällä tavalla.

Olen tyytyväinen löydettyäni tämän kiteytyksen. Mitä tietty tunne opettaa? Tai halu? - Eihän esimerkiksi rakkauden tarkasteleminen tunteena ole kovinkaan järkevää, asenne se kyllä on, tai suunta, tai ehkä jopa osittain halu. - Tosiaan, opittavaa on paljon! No, vähän kerrassaan. Materiaali ei ainakaan lopu kesken...

Itselleni vierain tunne on varmastikin viha ja kiukku. Se on kummallista, koska vanhempani ovat kertoneet, että olin lapsena tuon tuosta hyvin vihainen, suorastaan raivopäinen. Mihin se katosi?

Kolmas halun kanssa työskentelemisen periaate on, ettei pidä säikähtää kiukkua vaan nähdä se väistämättömänä. ... Kysymys on siitä, että tunnistaa tuhovimmaisen 'hyökkäyksen' juuri siksi, mitä se on: spontaaniksi osaksi elämää. Elämän tuhoavaan voimaan liittyy spontaani tunnistamisen hetki. ... Analyyttisestä perspektiivistä tarkasteltuna empatian ja myötätunnon kasvu riippuu siitä, miten varhaiset kiukun, vihan ja raivon kokemukset on otettu vastaan.

Ehkä se katosi juuri tuohon: kiukkua säikähdettiin tai sitten sillä pilailtiin. Enimmäkseen pilailtiin, mutta sitten kun se ei tepsinyt, kun olin todella vihainen jostakin enkä lannistunut siitä, että vanhemmat matkivat kiukkuani jalkaa polkien ja lässyttäen akuankkaäänellä, vanhemmat jotenkin säikähtivät. Sitten tuli se sinun pitäisi ja ei saa. Ja miksi sinä laitat äidin itkemään tuolla tavalla? Miksi haluat, että äiti, joka rakastaa sinua niin kovasti, on surullinen? Mutta enhän minä sitä halunnut. Minä olin vain tyytymätön ja kiukkuinen jostakin ihan muusta seikasta, eikä asiaa ollenkaan helpottanut se, etten olisi saanut tuntea niin. Muistan tarkasti myös sen kerran, kun äiti ensimmäisen kerran raotti sitä seikkaa, että hän tuntee välillä kiukkua. Hän sanoi sen häpeillen, olin ehkä kahdenkymmenenyhden. Sinne saakka olin tuntenut itseni hirviöksi aina kun jokin ärsytti minua. Ei pitäisi ärsyyntyä, äitikään ei ärsyynny ikinä mistään. Ja vasta viime kesänä kävi ilmi, että äiti tietää ihan tarkalleen, kuinka voimakkaita tunteet sisälläni ovat. "Sinä vain olet kohtuullinen niitä ilmaistessasi, ja olen siitä ylpeä ja tyytyväinen", hän sanoi. En muista enää, mitä vastasin, ehkä en mitään, koska olin niin pöllämystynyt. Myöhemmin kyllä kysyin äidiltä, että jos hän kerran tietää, miten helposti kiihdyn asioista, miksi sitten hän on aina kuvannut minua sanoin "rauhalliseksi ja temperamentiltaan helpoksi"? Se oli askarruttanut minua kovasti, koska se oli niin ristiriidassa sen kaiken riitelyn ja sen myötä huudetun kanssa. Äiti vastasi, että hän halusi vahvistaa minua myönteisesti. Kyseenalaistin varovasti, onkohan se järkevää vahvistaa jotakin, joka ei tarkalleen ottaen pidä kovinkaan hyvin paikkaansa, ja kerroin, että sen seurauksena minulle oli vain jäänyt sellainen tunne, etteivät he oikeastaan tunteneet minua ollenkaan tai ainakaan halunneet tuntea, ellen kyennyt nujertamaan sisäistä tunnehirviötäni. Mutta tavallaan ymmärrän kyllä äidin ratkaisun: se on sitä samaa epämääräistä myönteistä vahvistamista, jota hän tekee itselleen. Meillä on näkemysero sen suhteen, onko hyvä tuntea oikea oma temperamenttinsa ja huomata, että läheisetkin kyllä havaitsevat sen, ja että kaikki selviävät siitä yleensä ehjin nahoin. En sillä lailla selvästikään itse pidä temperamenttiani niin raskauttavana tekijänä kuin äiti tekee... ja temperamenttini on hyvin samanlainen kuin hänellä, kaiken huipuksi. Olen tuon jälkeen pyrkinyt vahvistamaan äidissä näkyvää levottomuutta ja ärtyisyyttä ja antamaan hänelle tilan sanoa sanottavansa. Jos kukaan muu ei ole ottanut hänen kiukkuaan neutraalisti vastaan, ja en usko, että on, ehkä se on tosiaan tällä hetkellä minun tehtäväni. Äiti on rauhoittunut paljon tämän tietoisen tehtävänottoni myötä. Vompsulle olen neuvonut samaa asennetta suhteeni, ja sekin toimii hienosti. Vielä tärkeämpi tehtävä on tietysti vahvistaa Vompsun kiukut ja pettymykset oikeutetuiksi ja ymmärrettäviksi. Hän ei ole saanut lapsena ilmaista kiukkuaan senkään vertaa kuin minä, ja oikeastaan hän on löytänyt ne syvälle itseensä piilotettuna vasta meidän suhteessamme. Se on kauhean jännittävää ja tunnen itseni onnelliseksi siitä, että voimme puhua näistä asioista rakentavaan sävyyn, tosiaan, rakentavaan, rakentaa välillemme niitä laitureita, jotka kurkottuvat toisiaan kohti. Ei kumpikaan meistä pääse ikinä astumaan toisen ajatuksiin ja tunteisiin täysin, ja hyvä niin. Mutta me kuulemme koko ajan kuiskauksiakin paremmin, ja se tuntuu ensiarvoisen tärkeältä.

Tuo lapsen kiukku ja viha vanhempaa kohtaan on jännä juttu. Psykoterapiakirjallisuudessa siitä ollaan hyvinkin montaa mieltä. Objektisuhdekoulukunta se kai, muistaakseni, pitää sitä jotenkin välttämättömänä alusta saakka, kun taas jotkut toiset psykoterapeutit ajattelevat lapsen kiukun ja kaunan olevan äidiltä tai muulta lähihenkilöltä malliopittua lainaa, äidin tai tuon toisen projisoimaa. (Nämä terapeutit erottavat selkeästi tarvitsemisen ja vaatimisen kaunasta ja kiukusta: vauva vaatii, ja sillä on oikeuskin vaatia, se on vauvan ja pikkulapsen ainoa mahdollisuus selvitä hengissä ja äidin on hyvä tajuta tämä. Kauna ja kiukku syntyvät aivan muusta, kuten äidin välinpitämättömyydestä, ronskeista otteista tai suoranaisesta kiusaamisesta, jotka voivat olla vastaus siihen, ettei äiti tahdo hyväksyä vauvan vaativuutta vaan mieluummin jäsentää sen kiukuksi ja kaunaksi. Ei ole mitenkään epätavallista, että vanhemmat kiusoittelevat itkun partaalla huojuvaa lastaan, ja se on kauheaa katseltavaa: Eivätkö vanhemmat muista olevansa totalitaristisen systeemin valtiaita? Miltä minusta tuntuisi totalitaristisen systeemin armoilla, jos armeija tai poliisi alkaisi kiusoitella minua tekemisistäni ihan vain huvikseen? Luultavasti osaan kuvitella sen seikan ihan riittävän hyvin juuri siksi, että kuten kaikki muutkin, olen ollut lapsuudessani mielivallan kanssa tekemisissä.) Itse en osaa sanoa juuta enkä jaata tähän, onko kiukku ja kauna vasta myöhempää. Mutta veikkaisin, että ajatus siitä, että lapsi vain tarvitsee ja sillä on oikeuskin tarvita, synnyttäisi empaattisemman kohtelutavan. (Tai sitten omankaltaiseni tilanteen: en halua, että kukaan tarvitsee minulta jotakin niin kiihkeästi ja että tuosta vaatimuksesta kieltäytymiseni aiheuttaisi hänelle traumoja. Minusta on vähemmän vahingollista, että pidättäydyn lasten hankkimisesta kuin että hankin lapsen ja sitten suutun hänen tarvitsevuuteensa joka käänteessä tai tallon omia rajojani siinä määrin, että alan voida pahoin.)

Tietysti lapsi pettyy jossain vaiheessa vanhempiinsa, se on ihan selvä, ihmiset pettyvät toisiinsa eli omiin heitä koskeviin odotuksiinsa, ja pettymys nyt yleensä lietsoo joko kiukkua tai lannistumista, ja itse pitäisin näistä kahdesta kiukkua huomattavasti rakentavampana. Kuinkahan paljon pettymykset lapsen suhteessa vanhempaan ovat pettymystä toisen periaatteellisesta tavoittamattomuudesta, jota lapsi ei voi tietenkään valmiiksi tajuta? Kuinka paljon lapsi voi ylipäänsä ymmärtää sen, kun moni aikuinenkaan ei näytä tajuavan, mitä se tarkoittaa, tai ei ainakaan muista sitä käytännön elämässä? Ja kuinka moni alkaa solmia aikuisiässä suhteita toisiin ymmärtäen sen, ettei se toinen, jonka kanssa on tässä, ole koskaan se toinen, joksi hänet kuvittelen? Eli se toinen, jota haluan? (Tai olen haluamatta: se ilahtuminen, kun joku pöljäksi kuvittelemani, josta en niin välitä, paljastuukin varsinaiseksi helmeksi! Siinä tuppaa unohtumaan, että tämäkin paljastuminen on vain pintatasoa...) Ja kuka edes on se minä, joka kuvittelee ja haluaa? (Ja jonka kuvittelen ja haluan, se on ainakin yhtä tärkeä myös.) Eivätkö muka kuvitelmani ja uneni yllätä minut? Voin kertoa itsestäni vain taaksepäin. Olin melkein kirjoittaa "harmillista kyllä", mutta tarkalleen ajatellen, eihän se mikään harmi ainakaan ole. Olisi aika tylsää, jos olisi arvattava itselleen, ja jos jo nukkumaan mennessä tietäisi, mistä näkee unia.

Se, että onnistuin arvaamaan, mitä unta alkaisin paaston aikana nähdä, on piristävä poikkeus siinä säännössä, että unet tulevat aina puun takaa. Enkö yleensä huomaa senkin, että olen ihastumassa johonkuhun, unissa? Kyllä vain! Ilman unia olisin aikamoinen pölvästi. Siksi olen huolissani niinä jaksoina, joina uneni katoavat. Onneksi aina tulee ambivalensseja ja voimakkaita haluja ja pelkoja, ja unet tulevat takaisin.

En haluaisi ajatella, että unien kadottua kutsun niitä virittelemällä haluja ja pelkoja ja ambivalensseja, mutta onhan sekin mahdollista, että antaudun niille helpommin sellaisessa tilassa.

Pelkään vaisusti tätä iltaa, koska eilisilta kääntyi jotenkin zombimaiseksi. Olen normaalistikin iltaisin jo äreä ja vedoton vastakohtana aamun innolle ja tarmolle. Haluaisin ilmeisesti paljon lyhyemmän vuorokauden tai sitten en ole vain oppinut olemaan polttamatta itseäni loppuun iltaseitsemään mennessä. Ehkä se tarkoittaa jopa samaa asiaa! Koetimme katsoa illalla Vompsun kanssa Wong Kar Wain elokuvaa As tears go by, mutta se oli aivan liian väkivaltainen ja jätimme kesken. Siirryimme Chapliniin, Kaupungin valoihin. Kumpikaan meistä ei oikein pidä nykyaikaisista virkeästi sanoittelevista komedioista, mutta Chaplinin ja Jacques Tatin kehollinen komiikka puree aina. Vaikka elokuva oli hyvä, huomasin väsymyksen jotenkin kivistävän itseäni kaikilta puolilta ja nälkäkin oli melkoinen. Huomasin laskevani kalenterista neljä jäljelläolevaa paastopäivää ja tuntevan epätoivoa siitä, että piinaa jatkuisi vielä niin kauan. Iltaisin on vaikeaa muistaa, miten erilaisia - ihania, jumalaisia - aamut ovat!

Tänään pelättyä nälkää ei ole tuntunut. Vielä. Söin varmuuden vuoksi lounaan vasta nyt neljältä, jotta saan syötyä päivällisen sitten kahdeksan, yhdeksän aikaan. Ehkä oli virhe aloittaa eilen sellaisella normi-ihmisen ruokarytmillä, jota en muutenkaan noudata. Yleensä syön aamupalan vähän ennen aamukahdeksaa, yhden lämpimän ruoan joskus kahden ja kuuden välillä ja sitten runsaasti iltapalaa kymmenen maissa. Mikähän ihme sai minut ajattelemaan, että rytmini olisi jotenkin toisenlainen paaston aikana? Ehkä se, että ohjelmasuositukseen oli kirjoitettu: aamiainen, välipala, lounas, välipala, päivällinen, illallinen. (Ne ovat kaikki nesteitä, tietysti. Välipalat ja illallinen ovat pelkkää yrttiteetä.) Jotenkin ajattelin, että koska aamiainen on niin pieni ja kaikki ateriat niin keveitä, lounas pitää ottaa kahdeltatoista, etten pökrää. Ja sitten minulla olikin illalla huutava nälkä ja huono olo. No, katsotaan nyt, miten tässä nyt käy, kun olen muokannut paaston ruoka-ajat normaaleja ruoka-aikojani vastaaviksi!

Kello on kohta jo viisi ja olen edelleen hyvällä tuulella. Nyt tiedän varautua notkahdukseen ja minulla on jo siihen vastalääkettäkin: luultavasti huomenna aamulla olo on silti hyvä, vaikka ilta olisi yhtä helvettiä.

Synkka

Illalla kävellessä raitiovaunulle meinaan ensin oksentaa, koska maailma heiluu. Sitten tajuan: heiluu on väärä sana. Maailma korkeintaan helluu. Käy kuin elokuvassa, jossa ääniraita ja kuva eivät synkkaa: tasapainosynkka on pielessä. Ja samalla tavalla kuin elokuvassa, jossa lähikuvan henkilön kasvolihakset liikahtelevat väärään aikaan kuultuun ääneen nähden, on äärimmäisen helppoa havaita synkan menneen poskelleen, mutta vaatii runsaasti keskittymistä sen määrittämiseen, laahaako jäljessä ääni vai kuva. Tai nyt: tasapainoaisti vai näkymä.

Kun keksin synkan metaforan, raitiovaunulta perille käveleminen ei enää tunnu niin pelottavalta ja kuvotus lievittyy. Ajattelen aivojani, jotka kärsivällisesti yhdistävät tasapainohermoston ja näköhermojen välittämää informaatiota. Reppanat! Ja kumma kyllä, huomaan, että minussa tapahtuu se sama, josta olen lukenut gradua tehdessäni ja etsiessäni todistusaineistoa synnynnäisestä tai ainakin varhain hankitusta, usein tiedostamattomasta uskomuksesta tuntoaistin erehtymättömyydestä (tai ainakin vaikeammin huijattavuudesta) psykologisista kokeista, joiden mukaan visuaalisen osoittauduttua petolliseksi ihmiset turvautuvat sangen nopeasti tuntoaistiinsa. Lakkaan ajattelemasta näkymää jonakin ensisijaisen informatiivisena. Vaikka lääkärin kokeissa hypoteesi oli, että tasapainoaistini on vinksahtanut joksikin aikaa, enkö vain epäilekin näkemääni! Äkkiä kuulen äänet hyvin tarkasti olen varsin selvillä siitä, mitkä kohdat jalkapohjasta koskettavat maata ja miten ilma puhaltaa poskia.

Olisi kiinnostavaa tietää, ohjaako tajuntani tasapainoaistin perusteella silmiä viipeellä vai koettaako se vain sovittaa informaatiota viipeellä. En voi oikein tarkastella asiaa, koska mukanani ei ole peiliä, ja sitä paitsi tällainen tarkka keskittyminen voisi saada tajunnan ujostumaan.

(Se olisikin jotain, jos huimaus loppuisi kuin seinään.)

Kokoontumisen jälkeen kävelen kotiin koko matkan. Se tuntuu paljon vähemmän kuvottavalta ja helluttavalta kuin menomatka. Ehkä vähitellen tajuntani tottuu siihen, että maailma on tällainen. "Kuule", sanon Vompsulle, "ehkä ne ovatkin väärässä tästä koko jutusta. Ehkä korvien kaarikäytävien sakka ei laskeudukaan kallistelun myötä millekään uusille paikoille, vaan aivot vain oppivat." Synkan puute on edelleen selkeä, kun keskityn tarkastelemaan sitä, mutta tuntuu siltä, että odotin sitä enkä siksi huomaa sitä niin läpitunkevasti kuin menomatkalla. Siitä on tullut sellainen so what -tekijä. "Kallisteluharjoituksetkin sopisivat kuvaan", lisään. "Voihan olla, että sillä tavalla vain aktivoidaan tajuntaa sopeutumaan siihen seikkaan, että nykyään maailma tuntuu tältä ja siihen on sopeuduttava." Vompsu miettii hetken hiljaa ja sanoo sitten: "Mitenkä se koe menikään niistä silmälaseista, jotka kääntävät maiseman väärinpäin? Eikö niidenkin kanssa mennyt joku kymmenisen viikkoa, että aivot oppivat kääntämään kuvan?" En muista lukeneeni asiasta, joten kohautan olkapäitäni.

Aivot oppivat, niin. Kallisteluharjoituksissa niille annettaisiin tarkoituksella juuri sitä informaatiota, jota ne oppimisekseen tarvitsevat. Informaatiota annosteltaisiin vieläpä juuri niin kuin tiedetään oppimisen kannalta hyvin tehokkaaksi: harjoite, toisto, toisto, tauko, ja koko homman toisto pari kertaa päivässä. Totisesti, kyllähän nyt aivot oppivat kiertämään yhden jos toisenkin esteen. En ole turhaan lukenut Sachsia ja muutakin tajunnan tutkimusta, on helppoa olla toiveikkain mielin. Ja jotenkin minusta on miellyttävämmän ja luotettavamman tuntuista ajatella, että aivoni oppivat pian synkkaamaan tämän uuden tasapainoaistin antaman informaation muiden aistien infon kanssa. Se kuulostaa niin paljon aktiivisemmalta, toiveikkaammalta ja järkeenkäyvemmältä kuin kaarikäytävien sakka, jota ravistellaan ja jonka toivotaan sedimentoituvan kohtaan, jossa siitä ei olisi harmia. Aivan kuin pää olisi sellainen vesikupla, jossa on valkoista hilettä, joka sataa lumena kaupunkien päälle, kun kuplaa ravistaa.

Tunnen itseni varsin kerettiläiseksi näin ajatellessani. Kiltti lääkäri koettaa kertoa, miten asiat ovat, ja minä sen kuin saan tällaisia pönttöjä ajatuksia. Mutta niin monet asiat potilasohjeessa kuulostavat epävarmoilta. Tarkkaa syytä ei tunneta, ehkäisyä ei tunneta, varsinaista hoitoa ei tunneta, on vain käytännössä huomattu tällaisen kallistelun saattavan nopeuttaa parantumista. Eikähän minun tarvitse uskoa mihinkään teoriaan huimauksen takana tai mallintaa sitä millään tavalla. Riittää, että koen huimauksen ja hellumisen (ja toistaiseksi tästä ei ole mitään epäilystä) ja teen kallisteluharjoitteet, jos ne kerran edes saattavat nopeuttaa parantumista. Jos olisin aihetta tutkiva lääkäri, sitten kenties minulla olisi hyvä olla teoriantynkää rahoittajien tyytyväisenä pitämiseksi, mutta olen vain potilas. Minulle riittää, että synkka palaa.

On aika vaikeaa ajatella näin, kun on ensin kouluttautunut yliopistossa ja liikkunut pitkään piireissä, joissa selittämiseen liitetään paljon tunnetta ja arvoa, ja joissa toisaalta kaikenlaisiin uskomushoitoihin suhtaudutaan avoimen pilkallisesti. (Vaikka minun täytyykin sanoa, etten itse tee niin. En yksinkertaisesti osaa halveksia esimerkiksi plasebovaikutusta, ja jossain vaiheessa koin siitä syvää kauhua, koska tietyissä piireissä se vain on suuri puute. Minusta tuntuu aivan luontevalta, että toiveikkuudella on vaikutusta toipumiseen, ja että joskus saattaa riittää toiveikkuuden kohentaminen C-vitamiinitabletilla, jonka väitetään olevan uusinta ihmelääkettä. Samalla tavalla en osaa halveksia ihmisiä, jotka ovat uskovaisia. Olenhan toki lukenut siitäkin, että ilmoittavat suurempaa koettua tyytyväisyyttä elämäänsä, ja miettinyt, että se voi johtua ihan siitä, etteivät he vaivu epätoivoon. Mikä mieliharmi, ettei voi tuosta noin vain päättää alkaa uskoa siihen, tähän ja tuohon ihmehoitoon tai jumaluuteen. Etenkin, jos ne ovat ihan kohtuuhintaisia.) Syyllisyydentunteet omista ajatuksista täyttävät pian lörpötellen mielen. Mutta sitten hiljennän ne: ei minun tarvitse enää koettaa miellyttää ketään, joka keksii, että ajatukseni ovat vääriä. Kukaan ei pidä ajatuksiani tieteellisesti relevantteina eikä siten koe hinkua tukahduttaa niitä, jos ne eivät sovi hänen näkemyksiinsä. Herramunjee, minähän olen keski-ikäistyvä lehmuksenvihreäpipotäti, joka kärsii hyvänlaatuisesta asentohuimauksesta ja kääntää terapiakirjallisuutta... Jotenkin se on hyvin helpottavaa, koska en ole koskaan oikein oppinut sensuroimaan itse ajatuksiani, ehkä siksi, etten ota niitä niin vakavasti ja etten kuitenkaan elä niiden määräämällä tavalla. (Esimerkiksi en ikinä olisi seurustellut kenenkään kanssa, jos olisin antanut ajatusteni päättää rationaalisesti asioista; hyvä etten ole antanut. Minusta tuntuu, että elämästä oppii paljon enemmän, kun vain antaa mennä ja tekee ihan hullujakin juttuja, jotka vain tuntuvat jotenkin vetoavilta. Tietysti sillä edellyttyksellä, ettei loukkaa samalla toisia.)

Loppumatkan tunnen voimakasta metakognition tason iloa siitä, että ajatukseni pompahtelevat kurittomasti ja ettei minun tarvitse sitoutua niihin millään tavalla, tunnistaa ne vain ja ehkä vähän hihitellä niille. Tuntuu hauskalta myös havaita itsensä aktiiviseksi potilaaksi. Heti, kun saan tehtyä oman kertomukseni tapahtuvasta, asetun siihen sopuisammin. Diagnoosin jälkeinen kohtalonomainen tuntu on kadonnut eikä asia enää itketä. Tasapainosynkka pielessä, ei sen kummempaa.