Suojelemisesta ja hoidettavuudesta sekä fyysisestä dominanssista

Jalkojen tilanne paranee, mutta hitaasti. Meinaan kirjoittaa "turhauttavan hitaasti", mutta en oikeastaan ole turhautunut. Jostain tulee vain tuollaisia fraaseja, joilla kai yritetään ilmaista ryhmäänkuuluvuutta. Saatan häilyä epätoivon ja toiveikkuuden kautta huristelevassa vuoristoradassa, mutta ei, turhautunut en tunnista olevani. Jalat tuntuivat jo tulehtuessaan niin kummalliselta, etten uskonut niiden ihan tuosta noin vain heittämällä leppyvän. Mutta sitten tietysti väänsin itseni solmuun kertomalla itselleni, että maalaan piruja seinille, menetän toiveikkuuteni turhaan ja niin edelleen. 

Joka tapauksessa, sairastavalle perjantai on päivistä hankalin. Sairauslomaa on kirjoitettu viikon loppuun, mutta epäilen vahvasti, tokkopa olen liikunnanohjauskunnossa vielä maanantaina, kun pystyn perjantaina juuri ja juuri raahustamaan keittiöön ja takaisin fysioterapeutin antamat suppeat harjoitteet tehtyäni. (Lattiatasossa toki jaksan vaikka mitä, ei muussa ole vikaa kuin jalkaterissä ja nilkoissa.) Ja koska maanantain ensimmäinen tunti olisi aamusta eikä sijaisia saa puolen tunnin varoitusajalla, minun pitää ilmoittaa tällaisessa mahdollisesti pitkittyvässä vaivassa jo perjantain puolella, jos sijaista tarvitaan. Myös tiistain ja keskiviikon tunneista toiselle työnantajalle on pyydetty, että ilmoittelen perjantaina, jos yhtään siltä tuntuu, etten ehkä pysty ohjaamaan. Soittelen työnantajat läpi, seuraavaksi jonotan lääkärikeskuksen puhelinpalvelussa, jonne selitän vaivani ties monetta kertaa, minkä jälkeen selviää, ettei kauniisti maalailtu hoitopolkuni työterveyslääkärillä etenekään, koska ei hänelle ole vapaita aikoja, ja saan ajan jollekulle ihan toiselle, jolle saan taas selvittää arvatenkin kaiken alusta saakka uudelleen. Kohta osaan ulkoa "jaloillani on historia" -puheen.

No, ei se mitään. Tärkeintä on nyt suojata työkykyään. Mutta toki se mietityttää, että entäs jos fysioterapeutin antama harjoite alkaakin purra odotettua nopeammin ja olenkin maanantaina työkunnossa? Mitä ihmettä sitten teen? Menen lääkäriin, kai, ja soittelen työnantajille arvanneeni sittenkin väärin? (On tämäkin elämä, huolestua etukäteen äkkiväärän ihmeparantumisen mahdollisuudesta.) (Niin tai näin, loose-loose-situation. Mutta olisi kyllä pidemmän päälle mukavampi erehtyä siihen suuntaan, että jalat äkisti kohentuisivatkin entiselleen ja joutuisin soittamaan noloja puheluita, että sori, olinkin väärässä.)

Puheluita soittaessani huomaan jotain kummallista. Nimittäin sen, että koetan suojella noita toisia osapuolia siltä kaikelta mustalta pörtyltä, joka myllertää mielessä silloin kun on levännyt ja antanut aikaa mutta käänne hyvään tuntuu ottavan paljon oletettua kauemmin. (Jostain syystä kuvittelen tämmöisen oletuksen, vaikka kai kuka vain aikuinen tietää, että parantumiset ottavat aikansa.) Kannattelen emootioitani, käyttäydyin ikään kuin en täällä välillä purskahtelisikaan itkuun silkasta epätoivosta. Ikään kuin minua ei pelottaisi ihan kaikki ja en epäilisi oman mielenikin toimintaa. (Herraties kuinka solmussa olisin ilman sairauden mallia, jossa esitetään, että kaikki fyysinen heijastuu omalla tavallaan myös psyykkiseeen ja sosiaaliseen; on oletettavaa, että mielenikin toimii omituisesti.)

Kun luen fysioterapeutin kirjauksia tiistailta - läheskään kaikkia havaintojaan hän ei sanonut ääneen, mutta on tehnyt ilahduttavan hyvät kirjaukset ja puhun riittävästi anatomian latinaa ja tiedän riittävästi jalkaterän toiminnasta ymmärtääkseni, mitä hän kirjaa - jään miettimään, missä määrin se, miten vaikeaa minun on ollut saada hoitoa ja diagnooseja, on kiinni tuosta suojelemisesta ja itsen kannattelusta hyväntuulisuudessa ja toiveikkuudessa, siis ihmisten ilmoilla liikkuessa. Joskus ammoin kutsuin tätä tanssityttösyndroomaksi: tanssityttö hymyilee aina, vaikka tuntuu, että repeäisi liikkeessä kappaleiksi, vaikka on unohtanut seuraavan askeleen, hymyilee vaan ja kieppuu ja jatkaa kuin ei mitään pulmaa olisikaan. On helppoa jäljittää tämän syndrooman juuret lapsuuteen ja vanhempien täyteen paniikkiin ja kauhuun sairastuessani. Kaikki oli romahtaa siihen. Joten minun piti olla se, joka kannatteli tilannetta ja suojeli muita kivuiltani, kuumeiltani ja ties miltä. Koulukiusaamiselta. Yksinäisyyden tunteilta. Ja takana lienee myös mallioppimista, äitini on edelleen töissä, vaikka vähän miettiikin, olisiko 80 sittenkin jo aiheellinen kohta jäädä eläkkeelle. Äitihän pitää sairauslomaa jonakin lääkärien kierona juonena, jonka tarkoituksena on estää rehellistä ihmistä ansaitsemasta elantoaan. Olen saanut kotoa sen mallin, ettei sairaus ole mikään syy olla tekemättä työtään. Silloin kun käteni tulehtui niin pahasti, että jouduin jättämään silloisen ammattini, äiti paljasti jälkikäteen ajatelleensa, että minua laiskotti; hän yllättyi, kun kuukausien työkyvyttömyyden jälkeen kättäni palpoidessaan huomasi, että käteni oli oikeasti turvoksissa. Siinä perheessä ei vain saanut sairastua, tai jos sairastui, se piti piilottaa ja olla kuin ei olisikaan sairas. Oletan, ettei äidin hoksottimissa ole mitään vikaa. Sairastuminen on hänelle vain tajuttoman pelottavaa, joten on helpompi kieltää se puoli todellisuudesta. Jälkikäteen hän on todennut siitäkin kerrasta, kun jalan ligamenttini tulehtuivat kaksikymmentä vuotta sitten - miten aika kuluukaan - , että pelkäsi sen olevan luusyöpää. Ikään kuin mitään muita tekijöitä tappavien sairauksien ja laiskotuksen välillä ei olisi lainkaan. Ei infektiotauteja, ei rasitusvammoja, ei nivelrikkojen inflammaatioita ties mistä syystä. 

Fysioterapeutti on kirjannut, että uskon palaavani seuraavalla viikolla töihin. Uskoinko niin siellä? Ehkä, ehkä juuri sinä aamuna. Ja ehkä uskoin niin juuri sen takia, että jännitin fysioterapeuttia niin kovasti, viritin itseni siihen tapaamiseen. Ja sen tapaamisen jälkeen - tapaaminen oli mukava - romahdin aivan täysin, aloin itkeä heti kotitalon nähdessäni, ja luiskahdin takaisin sairastamiseen sieltä vastaanotolla-toiveikkuudesta. Samana iltana jalkoihin sattui niin, että tyrskin räkää ja vollotin kauhuissani, pystynkö ikinä enää ulkoilemaan metsässä koiran kanssa. (Ja olin tilassa, jossa hälytyskello ei kalkattanut vaikka kuinka anteliaasti käytin fraasia "ei ikinä".) Fysioterapeutti pisti minut nousemaan päkiöille, minkä tein horjuen, kivuliaasti ja omalaatuisella tekniikalla sen sijaan että olisin sanonut, että ei käy, sattuu liikaa. Olisiko hän pyytänyt tätä, jos en olisi rypenyt toiveikkuudessa nopean työhönpaluun suhteen? Joka tapauksessa, sen pahimman kivun päälle meneminen kyllä ilmoitteli itsestään jälkikäteen hyvin anteliaasti. Kyllä se toki tehdessäkin tuntui, mutta etenkin jälkikäteen. (Sen sijaan saadut kotiharjoitteet ovat aivan loistavat.)

Vastaanotolla-toiveikkuuden lisäksi näyn potevan myös esihenkilön-kanssa-puhelussa-toiveikkuutta. Jään pohtimaan, onko kyse jostain patologiasta ja tanssityttösyndroomasta, vai onko tämä yleisemminkin se, miten ihminen toimii? Tarkoitan tätä: Tiedetään, että kipu on pienempää, kun joku pitää kädestä. Ja että ihminen arvioi pystyvänsä kiipeämään vuorelle korkeammalle, jos arviointiskenaarion osana on, että mukana on toinen ihminen (vs. yksin kiipeäminen). Ihmiset käyvät ryhmäliikunnassa juuri sen takia, että jaksavat siellä enemmän kuin itsekseen tehden, ja samasta syystä nettitunnit eivät sovi monille: ei tule tehtyä, kun ei ole siinä toisia vieressä tukemassa. Osalle kyllä riittää etätukikin. Tai sopii jopa paremmin. (Siinä pedagogiikka on ihan toisenlainen: on selitettävä asiat tosi perusteellisesti, koska ei näe, mitä ihmiset tekevät, eikä voi siten mennä sanomaan ja näyttämään, että ei kun tarkoitin NÄIN, sinä teit nyt NÄIN, huomaatko eron, ja siksi heidän on pystyttävä ohjaamaan ja arvioimaan omaa liikettään, mikä tarkoittaa, että heidän on tiedettävä, mitä liikkeellä tavoitellaan, missä olisi hyvä tuntua miltäkin. Kaikki on pilkottava paljon pienempiin osasiin ja vasta sitten yhdisteltävä osaset.) (Itselleni sopii kehollisuuden nettiopiskelu paljon paremmin, koska kärsin tanssityttösyndroomasta, ja itsekseni tehden, ilman kenenkään valvovaa haukankatsetta, yksinkertaisesti tunnistan kipuni ja paljon pienemmätkin informaatiopurkaukset. Kun joku tuijottaa, kehontuntemukseni helposti katoavat, katoan suorittamiseen, ja kivun aistin harmittavan usein vasta jälkikäteen ja kaikki tuntui sillä hetkellä vain ookolta, vähän kuten niistä vangeista, joista kirjoitin kai viimeksi.)

(Toivoisin, ettei tämä olisi tilanne myös ohjatessani, mutta totta kai se on. Olen siinä katseen kohteena enkä pysty sitä mitenkään sulkeistamaan. Onneksi kun mietin etukäteen, mitä ja miten ohjaan, siinä vaiheessa, suunnitteluvaiheessa, sentään tunnistan kivut ja aristukset, ja pystyn suunnittelemaan ohjauksen niin, että tavallaan ohjaan muita siinä sivussa kuin itseänikin: ei liian pitkälle tuonne, riittävän rauhassa, ei suorittaen vaan pysyen läsnä. Olkoonkin että itse ohjauksessa se läsnä pysyminen on näyteltyä, siis normaalihkossa tilassa. Kun kissa oli juuri kuollut, silloin en pystynyt mihinkään kerroksellisuuteen tai näyttelemiseen ja läsnäolo tulvi kaiken aikaa yli ja välillä tuntui siltä kuin olisi ohjannut keskeltä jotain luonnonkatastrofia, tulva oli viedä mukanaan, keuhkot hengittelivät mitenkuten ja sydän pompotti ylitöitä, mutta niin vain jalkapohjat halasivat maata ja jatkoi puhetta ja näyttämistä.)

(Joskus mietin, että uravalintani ovat aivan pähkähulluja. Miksi tunkea heikkousalueelleen vaikka väkisin? Vaikka toisaalta - on vaikeaa sanoa, onko minulla mitään vahvuusalueita.)

Joitain vuosia sitten, kun sairastin jotain hengitystieinfektiota, tanssityttösyndrooman vaikutukset näkyivät selvästi. Lääkärissä olin kohtelias ja toiveikas, joskin sanoin ääneen, etten ole mielestäni työkunnossa. Lääkäri oli toista mieltä ja sanoi, että töihin vaan. Pitämäni tunnin jälkeen meinasin menettää tajuntani ja selvisin hädin tuskin kotiin pyörrytykseltä, kuumeelta ja liman tursuamiselta. Kun sitten soitin seuraavana aamuna uudestaan lääkäriin itkien, etten pysty selvästikään pitämään tunteja, olin jo niin hädissäni ja itkuinen, että äkisti asia otettiin ihan toisella viisiin tosissaan. Oletan, että hyötyisin todella paljon sellaisesta terveydenhuollon mallista, jossa avuntarjoaja ei kaiken aikaa vaihtuisi, vaan oppisi vähitellen lukemaan tilaani tietynlaisen tulkinnan viitekehyksen avulla. (Numero yksi: Menen lääkäriin vasta kun on aivan pakko enkä mitenkään muuten selviä, joten jos vaikutan lääkärissä kovin hyväntuuliselta ja toiveikkaalta, ei se taatusti ole koko totuus tilastani.) Ja nyt, kun tätä pohdin, mietin myös, olisiko ehkä hyvä idea myös sanoa itse hoitavalle taholle, että koetan olla kohtaamisissa ihan kamalan reipas sinne saakka että niiden jälkeen romahdan täysin, mikä on vähän outoa, koska en juuri arvosta reippautta vaan inhoan sitä ja etenkin sen vaatimusta, ja että en oikein ymmärrä, miksi tanssityttösyndrooman lalala-moodi menee päälle silloinkin, kun tunnistan sen. (Tosin, täytyy sanoa, fysioterapeutille menessäni en tunnistanut sitä ollenkaan, en ennen kuin romahdin. Se oli aika pelottavaa. Ihan aidosti uskoin jalkani todella mahtavasti lähteneen parantumaan ja huolestuneeni ihan turhia, mikä ei tosiaankaan ollut hyvä analyysi tilanteesta; kivut syöksyivät repivinä kimppuuni samalla hetkellä kun käännyin kadulla kohti kotitaloa, turvallista aluetta.)

Tajuan tätä kirjoittaessani, että ihannehoidettavalla ei taatusti olisi tanssityttösyndroomaa. Se huonontaa hoidettavuutta aivan radikaalisti, ettei vastaanotolla mikään tunnu juuri miltään. Sattuuko? No eipä oikeastaan. No entäs tämä, onko arkuutta? Ehkä ihan pikkaisen. (Ja sitten myöhemmin, selvä kosketusarkuus.) 

Jokin päivä sitten luin yhden kehopsykoterapeutin mietteitä vastaavasta ilmiöstä terveydenhuollon käynneillä. Hän kutsui sitä siinä kontekstissa medikaaliseksi traumaksi. Kun ihmistä on riittävän monta kertaa satutettu ja ilmaistua kipua väheksytty, ihminen oppii, että ainoa keino paeta kipua tilanteessa on luisua ikään kuin ulos tuntemuksistaan ja kehostaan. (Tai jättää kokonaan menemättä paikalle. Mutta esimerkiksi hammassäryn kanssa se strategia ei toimi pidemmän päälle, ei vaikka kuinka haluaisi jättää menemättä paikalle.) 

Ja tietysti se etäisyys on vain kuviteltu etäisyys, oikeammin lykkääminen. Se kaikki tulee takaisin jojona heti kun on turvallista tuntea. Eikä vain semmoisenaan, vaan korkojen kanssa. (Eikä se tietenkään ensinkään toimi tarpeeksi ison kivun kanssa. Itselläni kävi niin, että kun kierukkahommissa sattui tarpeeksi, katosi monelta muultakin "se vain nipistää" -asialta kyky tulla etäännetyksi vain tietyn kohdan, ei koko kehon, kipuna. Ei minua edelleenkään satu vaikkapa rokotus tai verikoe, mutta vaikkapa joka ikinen gynekologinen tutkimus on muuttunut melkoiseksi hirvitykseksi. Ja nivelrikossahan pelkään ylipäänsä mennä lääkäriin, koska kaikki muut paitsi fysiatrit haluavat aina hiertää nivelen, vaikka kuinka kieltäisi. Sitä kipua ei voi vain etäännyttää, siihen lävistyy, huutaa, itkee.)

Mistä tullaan toiseen mielenkiintoiseen seikkaan. Tämä kaikki ei ole kovinkaan kaukana siitä ilmiöstä, jota tapahtuu joidenkin mukaan kulttien ja joogasalien liepeillä, nimittäin somaattisesta dominanssista. Jota vastaan saa ihan tosissaan linnoittautua. Se, että tunnistan, miten se omaan kehooni vaikuttaa, saa minut hinkuamaan opetuspaikkoja, joissa muistutetaan, että vessassakäynnin jälkeen on hyvä vetää vessa. Tarkoitan tätä: ei liian tyylikästä, ei liian erityislaatuista, ei luksusta. Semmoinen ympäristö, jossa on ihan luontevaa istua lysyssä ennen tunnin alkamista tai nauraa pöhköille jutuille sen sijaan että tönötettäisiin tärkeän näköisenä. Ja omalta opettajuudeltanihan koetan jatkuvasti riisua kaikkitietävyyden viittaa puhumalla käsityksistä, jotka ovat nyt muuttuneet uuden informaation myötä, sanomalla etten tiedä vastausta johonkin kysymykseen (mutta että voin koettaa vähän tönkiä), ja että se, mitä oppilaat tuntevat kehossaan liikkuessaan on paljon tärkeämpää kuin miltä liike minun silmiini näyttää tai mitä joku kirjoittava keho siitä ränttää jossain arvostetussa teoksessa. 

Osaltaan fysioterapeuttikäynti tuntui tunnelmaltaan mukavalta, koska fysioterapeutti oli tässä samassa räjähtäneessä elämänvaiheessa, perimenopausaalihormonimyrskyissä, hänenkin jalkoihinsa sattui, hänenkin oli vaikeaa löytää toimivia kenkiä ja niin edelleen. Siinä ei juuri ollut somaattista dominanssia. Fysioterapeutin hampaanvälissäkin oli maissinpala. 

On kiinnostavaa, miten monesti terveydenhuollon ammattilaisten koulutusmateriaaleissa hahmotetaan jotenkin aika yksiulotteisesti, mitä kommunikaatiossa tapahtuu. Ammattilainen ei kerro mitään elämästään, potilas kertoo potentiaalisesti kaiken. Ammattilainen ei valita, potilas valittaa. Ammattilainen ei näytä tunteitaan avoimesti, potilas ehkä tai sitten ei - ei, jos potilas oirehtii tanssityttösyndroomaa. Tavallaan ymmärrän tämän, että potilaan elämä tai oikeammin vaiva, objektivoitu tietty vaiva, on käynnin keskiössä, mutta tavallaan en lainkaan. Potilaana en pidä siitä asetelmasta laisinkaan, että itse joutuu paljastamaan kaikki synkeytensä yksityiskohdat toisen pysytellessä etäisenä ja virheettömän oloisena jalustallaan, joten ilahduin fysioterapeutin sanoessa ääneen, ihan vain muutaman lauseen verran, että hän ymmärtää kyllä hyvien kenkien löytämisen tuskasta jotain, koska. Tai että perimenopaussi, niinpä niin, tässä piisaa luovimista. En kokenut sitä vuodattamisena tai terapeutin hetkellisenä asettumisena keskiöön, päinvastoin. Koin sen edes alkeellisena vastavuoroisuutena ja nämä eleet helpottivat luottamukseen astumista. (Sattuneesta syystä pidän myös hierojista, jotka kertovat vuolaasti omasta elämästään. Tiedän paljon ihmisiä, jotka eivät pidä siitä ja joista se on epäammattimaista, mutta minusta on kammottavaa tulla jonkun sellaisen käsittelemäksi, josta en tiedä mitään. Naama plinttiä vasten ei tarvitse edes kommentoida kuulemaansa, voi vain kuunnella. Toki jos juttu olisi rasistista tai seksististä tai muuten karmivaa, tilanne voisi olla pelottavakin. Mutta yleensä siitä ei ole kyse. Ihmisillä on eri preferenssejä ja niin saa olla. Tärkeintä on osata kertoa, mitä haluaa ja mitä voi sietää. Se on asiakkuuden vaikeimpia kohtia, myös. Tai ainakin itselleni on. Mutta yritän, koska tiedän, ettei toisten ajatuksia ole helppoa lukea.) - Myöskään sen käynnin keskiöön asetetun objektivoidun tietyn vaivan rajaaminen ei ole mikään itsestäänselvä operaatio. Joskus ollaan helpommilla vesillä, on liukastuttu ja siitä on seurannut välittömästi sitä ja tätä. Joskus ollaan paljon syvemmissä mutahaudoissa. Useimmiten kai jälkimmäinen, tai ainakin omassa elämässäni näin. 

Kaikella on historiansa, usein aika pitkäkin historia. Kaikkeen liittyy ylimääräinen kerros kaikkea tulkinnallisuutta hämärtävää. Eikä asiaa aina auta sekään, että yhä useammin auttajan ja potilaan äidinkieli on eri. Viikon takaisella lääkärikäynnillä aikaa hukkui paljon siihen, että lääkäri kyseli ammatinvaihdoksestani. Hän käsitti puhuvansa tapahtumista nyt, eikä tajunnut pitkiin aikoihin, että puhuin ajasta yli kymmenen vuotta sitten, käden kipeytymisen ajasta, enkä taas itse ymmärtänyt ensin, miksi hän tuosta niin tarkasti kyselee ja miksi kysymyksissä on niin outo sävy, kuten että koenko tarvitsevani psykologia tuon ammatinvaihdon takia, asiasta, jota nyt olen kuitenkin kerennyt käsitellä ja elää kuitenkin yli kymmenen vuotta. Viimein onneksi tajusin, mistä kiikasti, ja onnistuin selittämään, että ammatinvaihdosasiasta on jo kauan aikaa, vuonna sitäjasitä, ei nyt. Lääkäri näytti helpottuneelta tajutessaan. Osaan tuskin edes kuvitella, millaista olisi yrittää tehdä tuota muutenkin vaativaa työtä kielellä, jota ei puhu äidinkielen tasoisesti. 

Varmasti ihan yhtä helppoa kuin opettaa liikettä keholla, joka on kiskaissut hätäjärrusta!

Joka tapauksessa, kummallista aikaa tämä. Eilen kun oikea jalka oli aivan tulisena halkona, ja kuukautisetkin juuri alkaneet, onnistuin tölväisemään nenäsuihkepullolla nenän limakalvon rikki, ja äkkiä verta suihkusi myös päästä kaikkialle: yöpaidalle, lakanoille, kirjalle. (No, koska tälläerää vietän myös päiväni yöpaidassa, ehkä sitä olisi asiallisempaa kutsua nimellä 24/7-paita.) Jestas, että nenä vuotaa kauan saatuaan vekin. Ja runsaasti! Nyt sitten kaiken muun outouden lisäksi sängyssä on veriset lakanat ja tyynyliinat. Vompsu tarjoutui vaihtamaan ne, mutta halusin vain nukkumaan tupolla nokkaa painaen. Kun valo oli sammutettu, koira lutkutti peitoista verta korvatulppien läpi kuuluvalla melutasolla nukahtamiseeni saakka. 

Ihmeellinen Hampi ja mutkia matkassa

Kursiudun kokoon Bangaloren viimeisenä päivänä. Äkisti oireet katoavat. Se on hauska päivä; Bangalore on tosiaan kaupunki makuuni. Kahviloita, hyviä ravintoloita, divareita ja riksakuskitkin käyttävät pyydettäessä mittaria. Istumme Oberoi-hotellin thairavintolassa ja seuraamme koristeellisten karppien pulausta altaassa. Pensaasta hiipii harmaa-ruskeaviiruinen intianriisihaikara, asettuu kivelle ja vaanii karppeja hievahtamatta. Lopulta poistumme paikalta, vaikkei mitenkään malttaisi.

Vatsani on lakannut sulattamasta intialaista ruokaa. Onneksi Bangaloresta on helppoa löytää myös vähärasvaisempaa kiinalaista ja thairuokaa.

Matkaamme Hampiin toiveikkaina. Ensimmäinen päivä siellä sujuukin hienosti. Paikka on juuri niin satumainen kuin toiset ovat sitä kuvanneet, mutta en ole oikein uskaltanut uskoa kuvauksia todeksi ennen kuin näen. Valtavat kivimuodostelmat, tuhatviisisataaluvun temppelien (ja "tanssityttöjen" kadun - toinen lähteistä puhuu tanssitytöistä ja toinen kurtisaaneista, mitä tietysti tanssitytöksi identifioituvana vastustan vaikka varmaan perinteisessä mielessä länsimaiset itsenäiset naiset olisivat kaikki kurtisaaneja...) rauniot, pienen kylän hiljaisuus, kalliomuodostelmien välissä kiemurteleva joki, pääskyset (täällä ei ole kotkia vaan pääskysiä!), leppoisasti kylänraitilla asustavat siat ja kanat ja tietysti koirat ja lehmät, kaikki se punoutuu maagiseksi yhtälöksi. Ruokakin on hyvää, löydämme tiibetiläisen ravintolan. Jostain syystä tiibetiläisten paikoissa on hyvää ruokaa, kommunikaatio sujuu helposti ja jotenkin kotoisan tuntuisesti - he eivät tuppaannu eivätkä toisaalta toimi hällävälisti. Kohtaamiset ovat suoria, ystävällisen uteliaita ja hiljaisesti tarkkailevia.

Jo toisena päivänä kuitenkin vatsa heittäytyy hankalaksi. Aamiaisella se vielä käyttäytyy sopuisasti, mutta alkaa jo pian raunioilla vihoitella. Kaukana kaikista vessoista on vain kyyristyttävä housut kintuissa kivipaasien ja muinaisen linnoitusmuurin taa ja annettava tulla. Lopun päivää vatsaparka kouristelee, minkä ehtii. Koska olemme buukanneet riksakuskin koko päiväksi, puren hammasta ja sinnittelen helteessä rauniolta toiselle. Lounaalla meinaa kyllä tulla sota, koska riksakuski tilaa mitään kyselemättä ruokaa ja vahvaa olutta meidän laskuumme siitä etukäteen tiedustelematta. Kun Fauni tivaa ravintolahenkilökunnalta, pitääkö muka paikkansa kuskin väite, että turisti tarjoaa aina kuskin lounaat, henkilökunta vain keikuttelee päitään asiaan kantaa ottamatta - luultavasti, koska ei halua kärhämää riksakuskin kanssa, joka kuitenkin kyörää turisteja heidän ravintolaansa. Jos asia olisi kuten riksakuski väittää, kaipa he voisivat sanoa, että näin se täällä menee. Lopulta kiista pannaan puoliksi. Illaksi vatsa tokenee yllättäen ja olo on mitä loistavin.

Kolmantena Hampin-päivänä tuntuu kuin mitään vatsaongelmia ei olisi ollutkaan. Vaeltelemme iloisesti ympäriinsä ja meinaamme miltei unohtaa malarialääkkeiden ottamisen hyväntuulisuuttamme. Näemme temppelinorsunkin kylpevän joessa. Lakshmi-norsu, joka on nimetty täällä lähinnä rahanpalvontaan liittyvän jumalan mukaan (nimi on tosi suosittu ihmisilläkin täällä, mikä kuvaa hyvin arvoja; wikin mukaan Lakshmi liittyy paljon muuhunkin kuin vaurauteen, mutta näkemäni, kuulemani ja lukemani perusteella Lakshmi esitellään sinä, joka tuo rahaa ja koruja), luovii yllättävän ketterästi alas pesupaikan betoniportaita ja kerää enemmän huomiota kuin mikään muu kaupungissa sillä hetkellä. Se epäröi hieman virtaan astumista, mutta länttää sitten pöllimäisen jalkansa veteen ja astelee syvemmälle ohjaajan polkiessa paljain jalkaterin sen korvantaustoja. Lakshmi seisoskelee hetken, ruiskuttelee vettä kärsällään ja odottaa ohjaajan kivelle pelastautumista ennen kuin ryhtyy sukeltelemaan tosissaan. Norsu osaa kylpeä nautinnollisesti. Syväkylpyjen jälkeen Lakshmi ottaa taas ohjaajan selkäänsä ja kahlaa varsinaiselle pesupaikalle, jossa sen eiliset meikit hangataan pois uusien alta. Se kellahtaa hitaasti kyljelleen ja jää makaamaan tyynesti naama veden alla, periskooppimaisen kärsänsä kautta hengitellen. Tosiaan, kärsä on selvästi kätevä muuhunkin kuin hedelmien puista poimimiseen!

Kutsumme tätä kolmatta päivää keskenämme nautintojen päiväksi, koska varsinaista kunnianhimoista rauniosompausta ei enää riitä koko päiväksi. Sen sijaan istumme paljon kahviloissa ja livumme joen pintaa pyöreässä veneessä, jota soutaa playboy-paitainen teinipoika. Poika lupailee intialaiseen tapaan pysähdyksiä missä vaan, mutta käytännössä pysähdyksiin saakka ei koskaan päästä. Samaan veneeseen tulee myös italialainen pariskunta, johon on hieman vaikeaa suhtautua. Nimittäin aina kun huomio kääntyy muualle kuin italialaiseen mieheen, hänen kasvoilleen nousee murjottava ilme, jonka hän sitten ovelasti lakaisee tiehensä tekemällä taikatemppuja ja siten rosvoamalla huomion taas omaan säteilyynsä. Kaikkialla, minne hän kulkee, hän esittäytyy ensin Magic Babaksi. Tavallaan pidän Magic Baban tavasta olla huomionkipeä, koska onhan taikatemppujen tekeminen rauhanomaista ja hauskaa sekä ilahduttaa selvästi monia kyläläisiä. Toisaalta vähän kummastuttaa se, miten lyhyen aikaa Magic Baba kestää tilannetta, jossa ei ole huomion keskipisteenä. Ehkä hän on syntynyt sellaiseksi, vähän samalla tavalla kuin itse on kai jo synnynnäisesti huono kestämään tilanteita, joissa joutuu huomion keskipisteeksi. Ei ole helppoa kellään...

Yksi Intiassa matkustamisen haasteista onkin, ettei täällä ihmisen anneta lipua näkymättömänä. Vasta nyt ymmärrän, että sitäkin voi ajatella luksuksena perustarpeen sijaan.

Olemme sopineet meitä aiemmin kyydinneen riksakuskin kanssa, että hän heittää meidät myös Hospetin kaupunkiin, joka on Hampin lähin junien pysähdyspaikka. Saavumme kadulle sovittuun aikaan vatsat täynnä maukasta tiibetiläisruokaa. Odottelemme ukkoa hyvän tovin ja torjumme muutaman kyytitiedustelun. Yksi tiedustelijoista on kuitenkin sitkeä, selkeää örkkiainesta, ja sanoo, että tuosta pilkkahinnasta Hospetiin hänkin tekisi asiakkaalle oharit tuosta noin vain. (Eikä mihinkään, mitä riksakuskit sanovat, voi oikein luottaa.) Keinuttelemme päitämme kantaa ottamatta (se tarttuu), mutta koska on pimeä ja junakin lähtee kohta ja yksi laukuista on vielä aseman säilössä, lähdemme tyypin kanssa kulkemaan kohti keskusaukiota torjuen hänen paljon kalliimmat kyytihintansa. Lopulta tyyppi luovuttaa ja huoahtaa, että okei sitten, sataviisikymppiä käy hänellekin. Selvä pyy - loikkaamme riksaan. Mutta paikalle syöksyy ulvoen toinen riksakuski, joka kysyy vihaiseen sävyyn, miksemme mene hänen riksaansa, joka on ensiksi lähtevällä paikalla. Selitämme ärtyneenä, etteivät moiset systeemit avaudu satunnaiselle matkaajalle juuri mitenkään. Mutta meidänkin kuskimme taipuu ja alkaa hoputtaa meitä ulos riksastaan toiseen riksaan. Raijaamme laukut ja istahdamme riksaan vain kuullaksemme, ettei hän sittenkään voi kyyditä meitä - mutta hänen veljensä voi. Veli tulee paikalle. Nousemme veljen riksaan. Ja tässä vaiheessa äkisti velikin vetää jarrut pohjaan ja alkaa suositelle meille järjestyksessä jo neljättä riksaa. Mikä ihme tässä nyt mättää, alan tylyttää, miksi ihmeessä tämä riksa ei nyt muka voi sittenkään liikkua, kun äsken kaikilla oli niin kova kiire huolita meidät sen sisuksiin. Tuollaisessa tilanteessa alkaa miettiä, koetetaanko tässä nyt jotain kusetusta, joista Hampi on aika tunnettu.

Itse asiassa majatalon seinällä on ollut paikallisen poliisin tiedote, jossa kehotetaan matkailijoita palaamaan huoneisiinsa lukkojen taa aina ennen auringonlaskua. Koska on ollut paljon ryöstöjä, raiskauksia ja muita puliveivauksia. Kummasti sellainen muistuu mieleen, kun äkisti emme kyytiläisinä kelpaakaan kellekään kuskille, jotka yleensä tappelevat asiakkaista ääntä säästämättä.

Nyt kun parahdan tuskastuneena kohtaamastamme kohtelusta, uusin tarjokas tarjoaa ihan järkevän selityksen: hän on Hospetista, muut Hampista. Tinkaamamme hinta ei ole hampilaisille kovin houkuttava, koska heidän on palattava tyhjällä riksalla takaisin Hampiin. Kun taas hänelle kyse on kotimatkasta. No, se on tietysti järkevä selitys ja kapuamme riksaan.

Viime hetkellä etupenkille loikkaa kuitenkin vielä toinen mies ja riksa kaasuttaa maaseudun pimeään. Kukas tämä toinen sitten on? Matkailijoille suunnatuissa turvallisuusohjeissa korostetaan erityisen tarkasti, että jos matkustajien joukossa on naisia, ei tule nousta ikinä taksiin tai riksaan, jossa on kuskin lisäksi joku muu mies. No, siinä me nyt kuitenkin kiidämme halki pimeän, asuttamattoman seudun, pojat pistävät diskonjytkeen päälle ja nainen voihkii biitin lomaan want you so bad, lalalalala, wanna feel you inside of me, want you tonight. Tyypsät pureksivat paania ja kaasuttavat pimeitä teitä kuin hullut. Sellaisessa tilanteessa tajuaa äkisti, kuinka hauras ja vieras tämän kaiken keskellä matkatessa itse on. Entäs sitten jos he haluavat jotain hankaluuksia?

Onneksi päädymme kuitenkin sinne, minne olemme riksan tilanneetkin, eli Hospetin rautatieasemalle. Kuski pyytelee vielä anteeksi säätöä matkan alussa, ja pystymme vastaamaan aidon iloisina, että ei se mitään, järkeväähän tämä oli näin hoitaa.

Juna saapuu ajoissa, löydämme makuupaikkamme pimeästä vaunusta. Toiset nukkujat ovat matkanneet jo pidempään. Kiipeämme lavereille. Odotan unta. Palelee. Hampaat kalkattavat. Ja sitten äkisti, valtavan kuuma ja vatsa myllertää. Tajuan, ettei sekuntiakaan voi hukata, tempaannun tikkaita alas ja juoksen vessaan ja heti housut alas saatuani räjähdän ripulia kaikkiin suuntiin. Tietysti vessa on intialaistyylinen lattiareikä, länkkärivessa olisi ollut vaunun toisessa päässä, mutta ei sitä siinä kerkiä etsimään. Vessan takaseinä on täynnä ripulia. Oma takamus ja reiän kaakeliympärys olisi tarkoitus huuhtoa ketjuun kiinnitetyllä pikku kupposella. Lasken vettä kupposeen, mutta ketju on auttamatta liian lyhyt, jotta seinään saisi ruiskittua vettä. Lopulta vetäydyn vessasta vähin äänin jätökset seinille jättäen, koska ei ole mitään keinoa siivota niitä. Säälittää se, joka tuohon vessaan eksyy yön hämärässä! Tosin haju on jo aika varoittava. En saa unta ja torkahtelen vain lyhyesti herätäkseni samaan kuumuuten, joka vielä painaa poskipäitä liian alkoholin nauttimisesta tutulla tavalla. Ällötys. Pingon nyt toiseen päähän vaunua, syöksyn länkkärivessaan, kiskon housut alas ja istun edes tarkistamatta pytyn siisteyttä. Eikä hetkeäkään liian aikaisin. Oksennusta ja ripulia tuntuu syöksyvän korvista ja silmistäkin. Nyt ripuli sentään jää pönttöön, josta se on helppo huuhtoa. (Miksi muuten ripuli syöksyy suoraan taaksepäin eikä alas, kuten voisi kuvitella? Vai onko tämä jokin oma taka-anomaliani?) Mutta oksennusta lentelee seinille, lattialle, lavuaarin kylkeen... pesen taas vessaa hyvän tovin pikkuisella ketjuun kiinnitetyllä kupilla vatsan rauhoituttua, nyt paremmin tuloksin. Onneksi lattiassa on pieni viemäriritilä nesteen poistumiseksi. Saan siitä sullottua sandaaleilla läpi vatsahappojen pehmentämät purupalojen kokoiset papaijat, ananakset ja banaanit .

Oikeastaan vessan pieteetillä siivoaminen osoittautuu turhaksi, koska käyn uudestaan oksentamassa lattialle eikä kukaan muu vaunussa ole hereillä tai ainakaan liiku oksennuskeikkojeni välillä. Mutta eikö tuo oikeastaan luonnehdikin kaikkea siivoamista - taloudenpidosta (ja ajattelusta) ei koskaan tule sillä viisiin valmista, että voisi pistää pillit pussiin ja sanoa tehneensä sen.

Aamulla olen aika kurjana, koska ripuloinnista ja oksentamisesta ja yöunten menemisestä tulee kurja olo. Saavumme Hyderabadiin, jonka ruokia on odotettu koko matka. Huooh. Kannattaa odottaa! (No, on se odotus monesti pitänyt minua hyvällä tuulella silloin kuin vain mealseja on ollut tarjolla. Parempi kai odottaa turhaan kuin velloa toivottomuudessa ja ei-siitä-kuitenkaan-mitään-tulisi -rimssuissa.) Tavarat hotelliin ja kohti sairaalaa - haluan tietää, mikä vatsassa mättää. Kysymme hyvää sairaalaa hotellin respasta, ja he neuvovat tuohon ihan viereen. Tarvomme sinne ja kerron oireistani sairaanhoitajalle, joka tekee merkinnät vihkoon ja ohjaa minut sänkyyn makaamaan. (Alan vähitellen epäillä, että tämä makuuttaminen liittyy potilaan passiivisuusodotuksiin enemmän kuin mihinkään lääketieteellisiin perusteisiin.) Lääkäri tulee pian. Hän on ehkä ikäiseni, lihava ja nyrpeän näköinen mies, joka kysyttyään, miksi olen tullut, ilmoittaa suoralta kädeltä, että hänen mielestään minut pitää ottaa sisään sairaalaan ainakin kolmeksi vuorokaudeksi. Häh, kysyn hölmistyneenä. Sinut pitää laittaa tiputukseen dehydrataation takia, hän sanoo. En ole niin dehydratoitunut, koetan selittää, olen koko ajan tankannut nestettä ja elektrolyyttiliuostakin, mutta mies on ehdoton ja selvästi ärsyyntynyt vastustelustani. Ei ei, täällä Intiassa on vaarallisia tauteja. Oletkos ikinä kuullut lavantaudista, hän sanoo painokkaasti. Se hoidetaan sairaaloissa. Ja siihen voi kuolla! Joo, olen kuullut ja tiedän tuon, mutta, sanon sinnikkäästi vastaan ja miehen kauhuksi nousen istumaankin, vaikka hän koettaa tunkea minua olkapäästä takaisin makuulle, mutta ei minulla edes ole kuumetta!

Mies tarkistaa asian sairaanhoitajalta, joka vahvistaa sanani: lämpö ja verenpaine normaalit. Sitten hän kääntyy takaisin puoleeni ja toistaa, että tarvitsen intensiivistä tarkkailua ja tiputuksen. Enkä tarvitse, intän vastaan. Mutta mieluusti soisin tutkittavan, mikä vatsaani tällä lailla rassaa ees sun taas. Se voi olla lavantauti, hän toistaa. Niin, sanon, mutta kun minulla ei ole edes ollut kuumetta! Lavantauti vaatii ehdottomasti sairaalahoidon, hän jankkaa. En usko, että minulla on lavantautia, sanon takaisin, ja missään nimessä ei käy, että jäisin tänne kolmeksi päiväksi. Todennäköisemmin kyseessä on jonkinlainen turistiripuli tai ameeba tai giardia. (Olen lukenut Therapia Fennicaa.) Ja joka tapauksessa lavantautiinkin annetaan antibioottia hoidoksi; ehkä olisi mahdollista, että hän voisi määrätä minulle empiirisen antibioottihoidon ja jos se ei tehoa, lupaan mennä Punessa uudelleen sairaalaan. Minunhan terveydestäni tässä on kyse. Lääkäri ärtyy yhä enemmän ja sanoo, että no olkoon sitten, tietysti voidaan määrätä antibiootteja, mutta jos et suostu sairaalaan kolmeksi päiväksi, emme voi myöskään tehdä mitään testejä ja olet täysin omalla vastuullasi kadulla jos lääkkeet ovatkin väärät. Se käy kyllä, sanon, minulla on ystävä, joka voi pitää minusta huolta ja joka tapauksessa olisin täysin omalla vastuullani myös täällä sairaalassa.

Tottahan sekin nimittäin on. Minun päätöksestäni siinä on kyse, eikä tunnu hyvältä keskustella lääkärin kanssa, joka ei tunnu kuuntelevan lainkaan oireitani vaan päättää ainoastaan, että minulla on varaa maksaa ja että siksi on hyvä ottaa minut sisään. Olen nimittäin tullut lääkäriin aika hatarin oirein: epämääräistä vatsasekoilua viikko ja sitten kovasti ruokamyrkytyksen oloinen vatsaräjähdys. Ei kuumetta, ei verta ulosteessa.

No olkoon sitten, nyrpistää lääkäri. Ole hyvä ja mene respaan maksamaan potilasmaksu. Minkä teen. Siitä lääkäri tulee hakemaan minut takaisin sisään. Sairaanhoitaja johdattaa minut jälleen sänkyyn ja koettaa komentaa makuulle, mutta koska hän jää häilymään tiputustelineen luo, eikä minulla ole muutenkaan turvallinen olo siellä sängyssä ja tuntuu tyhmältä puhua makuulta ikään kuin olisin kuoleman kielissä ja alistuisin mihin vain minuun suunnattaviin toimiin, kieltäydyn makaamasta ja sanon pontevasti, että olen ihan riittävän hyvinvointinen istuakseni, kiitos vaan. Nyt paikalle jolkottaa toinenkin lääkäri, eleistä päätellen ensimmäisen pomo. Ensimmäinen loruaa tuomitsevasti taustalla "against hospitalization, against hospitalization!", selittää asiaa heidän yhteisellä kielellään, pyörittelee silmiään ja huitoo käsillä ilmaa kiihtyneenä. Uusi ukko kysyy samoja kysymyksiä, joihin vastaan hetki hetkeltä myrkyllisemmäksi käyden. Ei, kyllä minun pitäisi hänestäkin jäädä sairaalaan sisään päiväkausiksi. Muuten ei tule kokeita. Ei sitten, sanon vihaisesti, kirjoita nyt minulle sitten jotain sopivaa antibioottia tähän ilman mitään kokeita. (Joka tapauksessa sairaalan sisälläkin lääkitys aloitettaisiin näin ennen varmoja viljelytuloksia, jos tilaani kerran pidetään kriittisenä. En ole turhaan lukenut mikrobiologiaa hierojakoulutuksessa.) Mies vähän hätkähtää käyttäessäni lääketieteellisiä termejä ja mainitessani pari antibioottia, jota Suomessa tällaisiin oireisiin suositeltaisiin. Sitäkin äijä kerkiää kysymään, voisiko olla mahdollista, että olisin raskaana. Ripulioirein! Ei, vastaan, sellainen on hyvin epätodennäköistä... minulla on kuparikierukka ja kuukautiseni ovat ilmestyneet ihan normaalisti. Vai niin, lääkäri vastaa torailevaan sävyyn, sinun piti päästä sitten mainostamaan käyttäväsi ehkäisyä. Tuijotan häntä uskomatta korviani ja selvillä ainakin siitä, että näiden ukkojen hoidettavaksi en jää. Eiväthän he kuuntele yhtään, mitä koetan sanoa, ja kun aivan asiallisesti korjaan heidän virheellisiä olettamuksiaan, he vain kieltäytyvät kuulemasta, että olisivat voineet tehdä virheen. Ja sitten vielä koettavat haastaa riitaa. Lääkäri-potilassuhteessa ei ole tilaa auktoriteettikiistoille, ja tästä on kehkeytymässä varsinainen auktoriteettisota, jossa pelotellaan äkkikuolemallakin.

Mitenkähän lie, onkohan Intiassa samanlaista lakia ja asetusta potilaan itsemääräämisoikeudesta kuin Suomessa? Vähän vaikuttaa siltä, ettei taida olla. Tai että ainakin sen on jäänyt täysin kirjaimeksi, jos semmoinen jonnekin kirjattu onkin. Lääkärit näyttävät siltä kuin eivät uskoisi korviaan, sairaanhoitajat tuijottavat näytelmää suu auki ja henkeä haukkoen. Tai ehkä klinikka on suunnattu alemman koulutus- ja toimeentulotason potilaille ja vain täällä moinen purnaus on ennenkuulumatonta. Itsepäisyyteni ja röyhkeyteni tuottaa tulosta: saan lääkkeitä melkoiset hevoskuurit. Parasetamolia kuumeeseen, maitohappobakteereja (joita molempia tietysti minulla olisi jo ollutkin), ja sitten keskushermostoa hillitsevää lääkettä, joka hidastaa suolen liikkeitä ja oksetusta, ja lopuksi karmean kuuloista taatusti norsunkin kaatavaa antibiootin ja alkueläinlääkityksen yhdistelmää, joka antibiootin osalta vastaa suomalaistakin suositusta pitkittyneeseen turistiripuliin. Suolen liikkeiden hidastaminen ja oksennuksen estäminen ei kuulosta hyvältä, jos kyseessä on ruokamyrkytys, joten päätän turvautua siihen lääkkeeseen vain äärimmäisessä hädässä. Kuumetta taas ei ole, ja vaikka pientä lämpöä kolmeenkymmeneenseitsemään ja kolmeen kohoileekin, en halua ottaa parasetamolia; jos kyseessä on tosiaan lavantauti, kuten molemmat lääkärit koettivat pelotella, pääoireena on tosiaan kovan kuumeen nousu, enkä haluaisi missata sitä parasetamolin takia - koska totta vie haluan sairaalahoitoa, jos alan kuumeilla rajusti! Eihän minulla ole sinänsä mitään sairaalahoitoa vastaan, mutta kylläkin sellaista sairaalahoitoa vastaan, joka tuntuu tapahtuvan aika hatarin perustein, sairaalassa jota en itse valitsisi hankalan lääkäri-potilassuhteen takia.

Huooh, nyt sitten olen vetäytynyt hotellihuoneeseen, nestetankkaan ja kiskon norsuantibioottia, jonka pitäisi tepsiä lavantautiin ja moniin muihin suoliston alueen infektioihin, ameeboihin ja giardiaan. Ja olen edelleen hämmentynyt lääkärikohtaamisen tiimoilta. Ihme kiristystä, ettei saa kokeita sitoutumatta kolmen päivän täysihoitopakettiin. Haiskahtaa pahasti rahastukselta. Tällä klinikalla lääkärinpalkkiokin oli yli tuplat edellisiin klinikoihin verrattuna. Ehkä se johtuu sijainnista, mutta en taida olla vielä ikinä onnistunut ajautumaan näin nopeasti napit vastakkain lääkärin kanssa - lääkärin, jonka luo olen mennyt saamaan hoitoa kummallisiin vaivoihini ja odottanut tulevani kuulluksi.

Jos huomenna aamulla olo on parantumiseen sijaan huonontunut, ei kai auta kuin ajaa taksilla jompaankumpaan matkavakuutusyhtiön sopimussairaaloista tässä kaupungissa. Molemmat vaikuttavat moderneilta ja kommunikatiivisilta. Mutta mistäs sitä tietää.

Hieman hutera olo siitä kyllä jää, että olo tuntuu aika kipeältä ja hakee apua, mutta tuleekin pelotelluksi kadulle kuolemisella, eikä kokeita suostuta ottamaan, koska uskaltaa olla jostain hoitopäätöksestä lääkärin kanssa eri mieltä. Hoitopäätöksestä, joka tehdään mitenkään tutkimatta... ja pelotellen taudilla, jonka taudinkuvaan oireet sopivat huonosti. Ikään kuin suhtautuisin täysin piittaamattomasti siihen, voinko hyvin vai huonosti, tai peräti, kuolenko kadulle. Aika harva meistä kykenee suhtautumaan tuollaisiin kysymyksiin hällä välisti.

Tietysti isä soittaa juuri nyt, kun kuulumiset ovat tätä tämmöistä. Mutta pelkään turhaan hänen hermostuvan kuultuaan lavantautiepäilystä. Hän nauraakin skypessä. Vai lavantauti, ilman kuumetta, hän hekottelee. Kyllä lavantaudin huomaa, jos se saa! Hyvä vaan, ettet mennyt sinne sairaalaan. On niitä muitakin sairaaloita... ja tuollainen hänenkin vatsansa on matkoilla, ruttuava.

Isän kanssa rupattelusta tulee hyvä mieli. Sen seurauksena haluan illalliseksi munakkaan. Ei minulla ole mitään aietta kuihtua kokoon. (Eikä niin käykään, itse asiassa olen nestetankannut sen verran tarmolla, että pissahätä taitaa tällä erää vaivata enemmän kuin mikään muu.) Ja munakkaat, vaikka maistuvatkin karmealta, ovat se, mitä vatsani suvaitsee rututessaan.

Hoiva ja rauha

Tajuan sen lukiessani erästä kämpänhakuilmoitusta: haluaa asua yhteisöllisesti, mutta tarvitsee rauhan. Niin, sitä minäkin kyllä haluan. Täytyy olla aika, jolloin hiljaisuus on taattu. Omat haasteeni kaikessa yhteisasumisessa liittyvät paljon siihen, että itse alan laskeutua jo iltakahdeksan maissa vähitellen löysempään, unta edeltävään tilaan, johon ei voi kuulua väittelyä, tunteenkuohahduksia, ei mitään sellaista, mikä valvottaisi puolet yöstä. Aamulla herätys on kuitenkin heti kuuden jälkeen, jotta ehdin syödä rauhassa, halkaista kantakaupungin ja odottaa käteni pesseenä ja hoitopöydän valmistelleena kello kahdeksalta, päivän parhaaseen aikaan, kun ajatukset eivät takkua. Jos toiset heräävät vasta kolme, neljä tuntia myöhemmin, kahnausta meinaa syntyä.

Onneksi saan kohta huoneen, jossa on ovi. Hiljaisuus ei kuitenkaan laskeudu kymmeneltä, vaikka niin on puhuttu, ja minun on vaikea pidätellä tuskastumista, kun valot eivät sammu ja puhutaan kovalla äänellä. Ja kun tuskastun, en saa nukahdettua pitkiin aikoihin. Käsittämätöntä, miten nopeasti pulssi nousee, koko keho kihisee, raivostuttaa, haluttaa paeta. Saa tehdä kovasti töitä, että pysyy makuulla ja yrittää luottaa siihen, että pian jo hiljenee.

Jotta voin hoivata, minun on pysyttävä rauhallisena, ei, sekin on väärin sanallistettu - minulla on oltava rauha. Se tarkoittaa riittävästi hiljaisuutta ja venyttelyä ja kävelemistä. Ja sitä, että saan nukahtaa, kun kehoni niin alkaa vihjailla. Nyt kun teen tätä uuden tyyppistä työtä, ymmärrän selkeämmin joitakin äidin vaatimuksia hiljaisuudesta ja rauhasta ja omasta tilasta. Hoivatyö on hyvin erityyppistä kuin älyllinen työ, jossa kierrosluvuista on usein enemmän hyötyä kuin haittaa ja jossa pieni stressi jäsentyy yleensä myönteisesti työpuhdiksi ja innostukseksi eikä taitu samalla tavalla suruun. Pidän tästä seikasta, tästä tavallaan melkein pakosta tarkkailla omaa jaksamista. Ehkäpä se hieman pidättelee aiempaa kiihdyttämisen, täysillä painamisen, tahdin omasta tahdosta riippumatta jatkumisen ja sitten itkuisen romahtamisen ja kuolemanväsyneisyyden ja itsensä vähitellen uuteen kiihdytykseen kokoamisen kaavan uusiutumista. Ei niin etteikö se kaava tavallaan sopisi minulle. Sopii se minulle paremmin kuin useimmille tuttavilleni, mikäli olen yhtään oikein tulkinnut keskusteluja. Mutta pitäisin kyllä siitä, etten kiihtyisi ihan entisiin lukemiin.

En kyllä usko, että kiihdynkään. Kuuntelen nyt päivittäin sitä, miten ihmiset rentoutuvat luonani. Enkä osaa reagoida siihen muuten kuin rentoutumalla heidän kanssaan. En edes osannut haaveilla tällaisesta. Vai osasinko? Ehkä jollakin sanallistamattomalla tasolla. Onneksi uskalsin seurata epämääräistä kuvaa siitä, että voisin hieroa ihmisiä yhtenä työnäni. Rentoutumisessa on jotakin hyvin lohdullista ja armollista. Nimetöntä, persoonatonta myönteisessä mielessä. Jaettavaa.

Läpi

Haa, nyt kaikki näytöt on suoritettu. Istun yrittäjyysnäytön arviointikeskustelun maanantaina ja tänään sitten käytännön hieronnan näytön, viimeisen näistä. Jokin tässä kaikessa tuntuu kummalliselta. Se, etten jännitä, ehkä. Vaikeudet kipujen kanssa ovat saaneet aikaan sen, etten jaksa oikein piitata siitä, mitä minusta ajatellaan. Piittaan vain siitä, että jaksan raahautua välttämättöminä päivinä kouluun, sinnitellä näyttöä läpi ja että sen on riitettävä.

Ja riittäähän se. Arvioijat eivät oikein keksi mitään kritisoitavaa, koska itsearvioinnissa listaan jo ziljoona kehittämiskohtaa alkaen anatomian paremmin hahmottamisesta (minusta on aivan riittämätöntä, että me olemme opiskelleet vain luut ja lihakset, mekaniikan ymmärtämikseksi tarvitaan ehdottomasti jo alkajaisiksi myös ligamentit ja fasciat, vaikka sitten toteankin, että osalle hierojista lihakset ja luutkin tuntuvat olevan liikaa, vaikken kyllä ponnisteluistani huolimatta mitenkään ymmärrä, miten he voivat kokea työn mielekkäänä, jos vain vaivaavat nimeämättömiä lihaksia tietämättä, mikä niiden funktio on ja millä tavoin tuo funktio voi sojottaa pieleen) ja päättyen parafangosaven roiskuttamatta laskemiseen. Heistä on jotenkin kauhean hauskaa, että janoan tietoa ja pidän suorastaan epäeettisenä apua hakevien ihmisten hoitamista ilman uteliaisuutta juuri tähän kehoon ja mieleen ja niiden suhteeseen kussakin ainutkertaisessa tilanteessa.

Äkkiä tosiaan eteeni nostetaan paperi, johon kuittaan suorittaneeni hyväksytysti kaikki neljä näyttöä. Vielä kaksi viikkoa sitten en tiennyt, voisiko tämä kaikki tapahtua näin ja nyt. En oikeastaan tunne edes helpotusta, jonkinlaista kummaa turtuutta vain. En osaa suhtautua oikein mitenkään siihen, miten myönteistä palautetta saan hierontaotteistani ja vuorovaikutustaidoistani. (Ehkä se johtuu siitä, etten oikein osaa kuvitella itseäni ammattimaiseksi, ammattilaiseksi. Ehkä se on hyväkin, ehkä juuri se pitää hyvällä mielen ja nälkäisenä?) Huomaan ujostelevani, kun opettaja, jota muut pitävät hirveän ankarana, sanoo uskovansa, että minulla riittää kyllä ihan juuri niin paljon asiakkaita kuin itse vain haluan ottaa vastaan, näillä näpeillä ja tällä päällä. Ehkä he ovat erehtyneet siitä, kuka tässä istuu? Mutta samalla tietysti tiedän, että onhan siinä jotakin perää. Olen vasta hurjan alussa, mutta sentään hahmotan sen seikan, etten tiedä ollenkaan riittävästi. Ja olenhan miettinyt tätä kauan ja ollut tästä varma ja jopa hammasta purren raahautunut kesken kipuja kouluun, koska olen halunnut sitä niin kovasti, halunnut oppia ja opiskella, koettanut imeä tätä kaikkea sisääni, jotta - jotta mitä? En oikeastaan tiedä. Mutta tiedän kyllä, että en osaa tehdä tätäkään työtä mekaanisesti tai ulkokohtaisesti tai rahankiilto silmissä. Tulen sellaisesta sairaaksi. Minun on tehtävä asiat niin, että imeydyn niihin ja rakastan niitä.

Joskus minua on hämmentänyt hetken verran se, miten joku opiskelutovereistani puhuu hieromisesta siten kuin ei rakastaisi sitä tai kuin ei jaksaisi olla siitä kiinnostunut. Mutta olen ajatellut ymmärtäneeni ja kuulleeni jotenkin väärin. Mutta ehkä niinkin voi olla. En tiedä. Opettajat väittävät joka tapauksessa, että moni hierojan tutkinnon tehnyt suhtautuu hieromiseen mekaanisesti, jotenkin velvollisuudenomaisesti, ja että heistä ei tule lopulta koskaan hierojia, koska asiakkaat kyllä aistivat aika pian, jos heitä veivataan mekaanisesti sen sijaan, että heidän kehoaan tosiaan kuunneltaisiin keskittyneesti ja sen omaa kieltä puhuttaisiin. Itse asiassa toinen näyttöä vastaan ottavista opettajista sanoo jopa niin, että jotkut opiskelijat ovat kouluun tullessaan valmiita tähän työhön ja toiset eivät, eivätkä ehkä koskaan tulekaan valmiiksi. Että oikeastaan hierontaa voi opettaa hyvin vähän. Voi ehkä näyttää muutaman tekniikan, siinä kaikki.

Jotenkin se kuulostaa tutulta. Ajattelen heti naisia keramiikkatunnilla, jossa kävin vuosikaudet. Jotkut osasivat veistää savea oikeastaan jo ennen opetusta ja toiset eivät oppineet vuosien työstä huolimatta.

Koulua on vielä kaksi viikkoa. Erikoishierontoja, opinnäytetöiden esittelyä, hemmotteluhierontoja. Puukoniskumainen kipu on toistaiseksi pysytellyt poissa, vaikka lantion alueen lihakset ovatkin vielä pitkän, pitkän kipujakson jäljiltä jäykät ja kivistävät.

Minusta tuntuu, ettei pääni oikein pysy näissä tapahtumissa mukana.

Neljäs paastopäivä

Makaan sängyssä ja luen Hanna Svennevigin kirjaa Kehon mieli. (Onpa muuten kaunis sukunimi tuo Svennevig! Jotenkin pontevan oloinen.) Kirja tuo mieleen sen kirjeen, jonka sosionomiystäväni kirjoitti kuultuaan, että aion opiskella hierojaksi. Hän kirjoitti hoitotyöhön valmistautumisesta, omien kuilujen tuntemisesta ja transferenssista hoitosuhteessa. Sekä siitä, miten moni lihaskolotus onkin vain piilotettua psyykkistä ristiriitaa. Se sama nousee Svenneviginkin kirjan sivuilta esiin. Svennevig kuvaa jopa, miten osa vaihtoehtohoitoihin hakeutuvista etsii itselleen suunnilleen messiaanista pelastajaa, joka ottaa kolotukset ja pahat olot pois.

Se tuntuu pelottavalta lukea, sillä jos jotakin itsestäni tiedän, niin ainakin sen, että sellaiseen minusta ei taida olla. Olen ihan vain tavallinen ihminen, jolla on omat vaikeat kohtansa ja joka ärtyy, inhottuu, pelästyy ja suuttuu siinä missä muutkin. Ei, messiaaksi minusta ei taatusti ole.

Mutta sitten tulen ajatelleeksi jotakin. Tavallaan minäkin olen etsinyt koko elämäni tuollaista ihmistä, joka pitelisi minut täysin ehjäksi. Enkä silti ole ihmeemmin loukkaantunut, vaikkei kukaan tietysti ole niin tehnytkään. Kaikilta kohtaamiltani ihmisiltä olen kuitenkin oppinut paljon asioita ja monesti jo heidän hymyilynsä tai nyökkäyksensä on auttanut minua eteenpäin silloin kun eläminen on tuntunut musertavan vaikealta. Ja vaikeilta ihmisiltä olen oppinut kaikista eniten, sitä ei käy kieltäminen, vaikka välillä olenkin itkeskellyt ja miettinyt lopullista erakoitumistakin ihmissuhdekuormituksen takia. Ilman heitä en olisi ollenkaan niin selvillä siitä, missä omat kipukohtani sijaitsevat. Ja mitä en ainakaan tahdo. Ja olen siitä kiitollinen - mikseivät siis muutkin voisi olla?

Olo on paaston kanssa käynyt nyt jotenkin normaalimmaksi. Sellainen huterahko ja helposti hikoileva heiluvapitkäkaulaisuus on ohitse. Yllättävää kyllä, näytän myös peilikuvana jotenkin vähemmän eteeriseltä ja kalvakalta. Tai ehkä se on vain tulkintaa. Silmäpussit ovat palanneet. Huhuu, mistä ne nyt muka voivat tulla suolattomalla juomavaliolla...? Kummallinen keho.

Svennevigin kirjaa lukiessani huomaan, miten itsekin luotan paljolti kehon viisauteen. Paitsi yhdessä kysymyksessä, lisääntymiskysymyksessä. Se puristaa olemisestani esiin selkeästi rajansa asettavan ja kehon yläpuolelle itsepäisesti änkeävän mielen.

Hullua kyllä, jos teen hypoteettisen jaon mieleen ja kehoon, niin minusta tuntuu, että tämä paasto on kehon toivoma. Mitä ihmettä se voi tarkoittaa? Tai ainakin tämä on saumattomammin sopusoinnussa kehoni kanssa kuin edelliset paastot, niistä on hyvänen aika jo pitkä aika, viimeisestä kymmenen vuotta, silloin kiinnitin enemmän huomiota siihen, miten paksulta näytän kaksikymppiseksi. Nyt minulla oli enemmän tukkoisa, paisunut olo. Ja alan vähitellen tunnistaa kehoni tuon karmean olon alta, olen raivannut olon pois aika vaivattomasti pidättäytymällä kiinteästä ravinnosta. En pidä siitä tukkoisasta olosta, joka ilmaisee itseään monin oirein: se valvottaa myöhään, herättää aikaisin vatsa nälästä kiljuvana, ylipäänsä vakuuttelee monin äänin, että ulos ei voi lähteä syömättä alle todella tukevasti, koska muutenhan saatan tuupertua verensokerit alhaalla jonnekin jalkakäytävälle... Se on jonkinlaista väsymystä ja ylikierrosta yhteennivottuna, se saa useimmat ruoka-aineet, josta olen perinteisesti pitänyt, näyttämään jotenkin liian laihoilta ja turvaa tarjoamattomilta. Ja sitten olen lorottanut leivän päälle turvaa oliiviöljystä, jonka olen tahmannut paikalleen za'atarilla, ja syönyt leipääkin valtavat lohkareet.

Nyt keho on taas osoittanut mielelle, että se keuhkoaa ihan turhaan sen kanssa, kestääkö keho. Ei keho tarvitse turvaa siinä missä mieliparka. Mieli on kehoa nälkäisempi, levottomampi, huolestuneempi. Kysymykseksi jää vain, miksi mieleni on aina huolestuneimmillaan silloin, kun elän suhteessa, ja levollinen, kun en elä. Vai onko kyseessä sittenkin jokin hormonaalinen hirviömäisyys, kehon valmistuminen raskauteen, jota sille ei tulla suomaan? Vai onko kyse vain siitä, että kun asuinkumppanini ovat pitäneet yleensä paljon raskaammasta ruoasta kuin minä, kehoni vähitellen lakkaa protestoimasta tahtovansa aivan toisenlaista ruokaa? (Olen kuitenkin sen verran laiska etten jaksa kokata päivittäin kahta erillistä ruokaa kahdelle eri keholle, joilla on selvästi erilaiset tarpeet...) Onpa kummallinen ja kiinnostava kysymys. Olen kuitenkin pintatasolla levollisempi, kun elän suhteessa, onnellisempi. Tai sitten vain tunnistettavammalla tasolla onnellinen, eri lailla onnellinen.

Huooh, kysymykset! Nyt on jo lähdettävä joogatunnille, jotta ei tarvitse kiirehtiä matkalla.