Kauhusta ja putoamisen tunnusta

Kirjoitan esseetä (tai kai sen nimi on oppimisraportti, mutta se kuulostaa kuulusteluhuoneessa tuotetulta, joten hopotan itselleni essee-essee-essee). Kuljen vihellellen, siteeraan vähäsen tärkeäksi kokemiani kohtia ja raportoin lyhyesti joitain tapahtumia. Esseestä näyttää tulevan hyväntuulinen ja pirullisen problematisoimaton. Haluan mukaan jotain muutakin. Haluan vaikeuden, jonka kautta voin kuvata, miten vaikeassakaan kohdassa eteneminen ei välttämättä tunnu ponnistelulta, jos säilyttää katseen muualla kuin jaloissa.

Että voi hymyillä ja vihellellä ja sanoa tämä on testi, tämä on empiirinen koe, minä olen empiristi ja nyt katsomme, kuinka käykään, voihan olla, että olen väärässä, että tämä näin onkin hyvä juttu ja olen vain kuvitellut möröt ja liukkaat kivet.

Kuvaamani vaikeus liittyy kaavion käyttöön pienessä opetustehtävässä, jonka toteutimme ryhmässä. Olimme kokoontuneet muutaman kerran parin viikon aina ja keskustelleet sisällöstä, jonka välittäminen oli opetustuokiomme tehtävänä. Tuon parin viikon aikana aloimme hahmottaa tekstiä uudella tavalla, kysyä siltä kysymyksiä ja pyytää siltä kahden osapuilleen samaa ilmiötä kuvaavan eri mallin suhteuttamista toisiinsa. Piirtelimme kaavioita keskenämme ja lopulta, saatuamme aikaan meitä tyydyttävän häkkyrän, päätimme käyttää tuota kaaviota myös sisällön tiivistämiseen muulle ryhmälle. Tiivistettävä toki olikin - tiivistä tekstiä oli reilut parikymmentä sivua, asiaa laidasta laitaan ja aikaa esitykselle oli suotu 20 minuuttia.

Sovittuamme kaavion käyttämisestä havahduin yksinäni töihin tarpoessa siihen seikkaan, etten itse saa kaavioista yleensä kuin väärinymmärryksiä. Koska olen monesti käsittänyt asiat aivan turkasen huonosti kaavioita tekstintulkinnassa käyttäessäni, olen aikapäiviä sitten oppinut peittämään kaaviot näkyvistä sinne saakka, että olen ensin prosessoinut itse tekstin kunnolla. Voin katsoa kaavioita vasta tässä vaiheessa, esimerkiksi tenttiin viimeisen kerran kerratessa. Välillä olen niiden kanssa eri mieltä perusratkaisuistakin. Tai ainakin ajattelen jonkin varsin olennaisen asian jääneen kuvaamatta.

En ole kuitenkaan miettinyt kaavioita aiemmin kovinkaan tarkasti.

Siitä aloitan kaaviokriisin selostuksen: että on tällainen kumma vastahakoisuus kaavioon, ja että ajattelin, että oolrait, olen empiristi ja tämä on empiirinen testi ja en vahingoita ketään tässä, tralala, esitämme tämän nyt näin ja sitten voin tutkia ja tarkastella, miten kaavio otetaan vastaan ja hämääkö se vai selventääkö se toisista asioita. Koska on kuitenkin hyvin vaikeaa arvata, hahmottavatko toiset edes osapuilleen sisäistettävän aineksen samalla tavalla kuin itse tekee. Todennäköisesti eivät. Ehkä kaavioyökötykseni on vain joku ihan oma juttu, ajattelen. Siispä sitä tärkeämpi testata sitä! Kirjoitan: "Minua pelotti, että kaavio veisi oppimisesta ilon." Mutta se tuntuu väärältä ajatukselta. No, korjaan sitä myöhemmin, lohduttelen itseäni ja etenen. Selostan, miten itse asiassa kaaviotamme kehuttiin tosi selkeäksi ja hyväksi pelkistykseksi ihan asiasta kysymättäkin. Ja sitten kirjoitan, että siihen on vain niin vaikeaa uskoa.

Pysähdyn miettimään, miksi tai miten. Uskon kyllä siihen, että sanojat oikeasti tarkoittivat kaavion tuntuneen selkeältä. Ja että siinä selkeydessä oli adjektiivina jotain uhkaavaa. Se kuulostaa kummalliselta: uhkaavaa? Joten jatkan selityksen kirjoittamista tietoisena siitä, että tekstinkäsittelyohjelmilla voin hyvinkin poistaa tämän kohdan tai lyhentää sitä, tai muokata sitä, ja siten muuntaa raporttia oppimisestani, jos asia alkaa kuulostaa liian kummalliselta tai ajatus tyrehtyy tyystin. Siispä jatkan: Selkeys kuulostaa uhkaavalta, koska en ymmärrä teorioita enkä ideoita selkeinä ja helposti hallittavina enkä halua olla mukana välittämässä niistä käsitystä sellaisina.

Tässä vaiheessa kirjoitustahti kiihtyy. Ne eivät ole mitään viattomia haukkapaloja, kirjoitan. Niitä ei noin vain hallita. Pysähdyn, sitten jatkan. Itse asiassa ne monesti käyttäytyvät toisin kuin oli aluksi kuvitellut ja saattavat ohjata havaitsemista enemmän kuin itse soisi. Niin, hallita: kuka hallitsee ja ketä. Ajattelen kehoja, jotka kivistävät teorioiden pyörittämisen takia. Huokaan syvään ja annan mennä. Itse asiassa kai mieluiten kiinnittäisin jokaiseen teoriaan tai ideaan varoituskyltin: "Äärimmäisen tarttuva virus! Ainoa vastalääke systemaattinen epäily! (Jos sekään.)" Katselen synkeänä tuottamaani tekstiä ja koen selittelyn tarvetta. Kirjoitan: Ei niin, että pitäisin teorioita vastenmielisinä tai hyödyttöminä, päinvastoin. Niillä on vain hintansa. Ja joskus hinta tuntuu liian kovalta, kun ne vaimentavat keskustelua tai estävät näkemästä jotain käytännön pulmaa.

Tuijotan tekstiä. Huomaan ajattelevani teorioita ja ideoita joinakin aika itsellisinä ja melkein elollisina. Vähän kuten virukset, ne ovat sillä rajalla, ovatko ne oikein eliöitä vai eivät. Ne pesiytyvät ja pistävät elimistön tanssimaan pillinsä mukaan. Niiden kuumeessa voi tuntua ihanalta. Teoriaan rakastuminen ei paljon häviä ihmiseen rakastumiselle. Se on hyvin konkreettinen ja todellinen prosessi, vastavuoroinen liitto. Jossain vaiheessa voi alkaa hahmottaa, ettei liitto ehkä toimi kovinkaan hyvin itsen kannalta. Irtisanoutuminen on kuitenkin vaikeaa. Naamaan jää arpia ja kaiken aikaa saa olla varuillaan, ettei jonnekin luuytimiin piiloutunut jälkipesäke puhkea täyteen kukkaan stressitilanteessa.

Haluaisin parahtaa. Asia on nimittäin niin, etten halua myöskään tilaa, jossa koetan ottaa edelleen äänet kiinni kämmenin. (Milloin viimeksi kokeilin? Kuusiviikkoisena?)

Kirjoittamani kappale, se mainittakoon, on timakassa ristiriidassa sitä edeltäviin ja sen jälkeen tuleviin kappaleisiin, joissa mietin kyselevää oppimista ja oppimaan oppimisen  mukanaan tuomaa iloa ja keveyttä. Iloa! Keveyttä! Mutta sitten ajattelen: entä jos se ilo ja keveys onkin juuri metakognitiivisen tason huomio teorioiden pöhköydestä ja rajallisuudesta, ja etenkin sen pöhköydestä, joka antaa teorian kuilujen nielaista itsensä, ja teorian raskas pyörrytys ja hirmuvalta on vain kognitiivinen taso? Mutta mitenkä havaitsemisen teoriapitoisuus? Ei kai metakognitio pysty sitä hälventämään täysin, vaikka auttaisikin erottamaan, mikä on johtopäätös ja mikä sen tueksi esitettyä kuvausta? Vai onko oppimisen ilo yksinkertaisesti iloa sen vuoksi, että pääsee irti yhdestä hirmuvaltiaasta päätyäkseen turpa edellä seuraavan syliin? (Tietyssä vaiheessa elämää näyttää käyvän uusien ihastusten ja uusien teoreettisten löytöjen suhteen yhtä varovaiseksi - kuten eräs ystävä sanoi, onhan se ihanaa niin kauan kuin sitä kestää.) (Ja tietysti mietin synkeästi ammoista kirjoitustani siitäkin, miten vanhoissa mustavalkoisissa filmeissä nainen tanssii miehen sylistä toisen syliin kepeästi ja hymyillen eikä kiinnity, ei ei ei.)

Niin: muodostan kysymyksiä, tarkennan niitä, tutkin niitä toisten kanssa. Muodostan työhypoteeseja ja kaavioita. Missä vaiheessa kiinnittäisin varoituskyltin?

Olen niin tyrmistynyt ja hämmentynyt teorian vaarallisuudesta piirtämästäni kuvasta, etten osaa vähään aikaan (vieläkään) jäsentää mitään. Lykkään sen huomiselle. Ehkä pyyhin koko kohdan pois raportista. Jäähän se tänne. Kirjavien huivien laariin. Kelvottomien sutermullukoiden kauhukabinettiin.

Mutta valehtelisin, jos kutsuisin teorioissa rypemistä vain helpoksi ja iloiseksi. Ei se minusta erityisen työlästä tai pusertavaa tai päämäärätietoista kyllä ole, tavoitteellista, mitä näitä rakastettuja sanoja nyt onkaan, mutta karmivaa se on. Nielaisevaa, suistavaa, kauhistuttavaa. Ei yleensä, mutta hetkittäin. Kun miettii niiden voimaa ja kaikkialletunkeutuvuutta. Kun miettii, miten jokin teoria alkaa elää. Vaikkapa teoria, että jotakin voi omistaa. Tai että on luonnostaan lahjakkaita ihmisiä. Eivät ne ole mitään passiivisia käsitelaatikoita, joissa osaset suihkivat toisiinsa nuolia.

Käsitteellinen työkalupakki, niin kai sitten. Vasaralla ruuvi menee seinään vain tietyllä tavalla, sahalla vielä huonommin. Mutta miten kauniisti saha soikaan. Joskus tuntuu siltä, että omassa työkalupakissani on vain koko joukko sahoja ja ehkä pari viilaa. Sekä kenties muutama kylmävahaliuska, joilla ei ole minkään maailman funktiota. Olisi mukavaa, jos käsitteellisessä työkalupakissa tai vielä mieluummin valmiiksi kaiken tämän alle viritettynä olisi myös turvaverkko. Vaikka sellainen jota kutsutaan selväjärkisyydeksi ja strategikseksi oppimistyyliksi.

Vartti sen jälkeen, kun olen nieleksinyt kameleonttimaisesti ja tuijottanut kirjoittamaani tekstiä, tokenen. Tuohan on vain yksi kuvauksen tapa, väitän itselleni vastaan. Vain yksi teoria siitä, miksi kaaviot tuntuvat vastenmielisiltä. Voihan niitä muitakin olla. Kuten että etenen mieluummin anekdooteista kohti periaatetta ja siksi minusta tuntuu vastenmieliseltä nähdä ensin periaate, koska minusta tuntuu, että se kummalla tavalla orjuuttaa anekdootit painollaan, estää niiden riittävän kriittisen silmäilyn ilman teoriamyyntimiehen tietynhenkistä niihin virittämistä. (Mutta tässäkin teoria kuulostaa kumman toimivalta, elävältä, vallanhimoiselta...) En tiedä. Tiedän kyllä sen, että minua kiusaa kaavion tekstistä eroava monitulkintaisuus ja toisaalta sen tekstistä eroava aukottomuus. Puhumattakaan siitä, miten minua kiusaa ajatus, että kaavion on piirtänyt joku muu kuin teorian kehittäjä. Vaikka eihän hänellä mikään yksityisoikeus teoriaan ja sen tulkintaan olekaan. Mitä ihmeen horinaa tämä on? Ja pohdin, miksi ihmeessä ajattelen tekstin antamaa informaatiota luotettavampana. Se etenkin tuntuu umpityhmältä ja todella kummalliselta. Hupsu fasaanikalkkuna, sanon itselleni. Lopeta jo!

Koska en päädy näistä hajatuksista mihinkään, annan asian olla ja pitäydyn päätöksessä olla tekemättä mitään korjauksia esseeseen enää tänä iltana. Pirun essee. Sen takia unohdan työväenopiston rakukurssien ilmoittautumisen tyystin. Esseessä pitäisi osoittaa tietyn alueen lukeneisuus, prosessoida tietoa ja arvioida oppimistaan kurssilla. Minusta tuntuu, että kirjoitan vain peloistani ja siitä, kuinka eksyksissä ja jumissa olen heti kun koetan hahmottaa jotain yleisempää kuvaa siitä, mitä on kulttuurin välittäminen.

(Blogia se ei silti näytä estävän kirjoittamasta. Jostain syystä tässä ja tällä tavalla kirjoittaessani koen, etten ole vaarallinen. Tai etteivät nämä ajatukset olisi vaarallisia. Mutta mitä minä siitä tiedän?)

Ajatuksia viimeisistä päivistä ja palaamisesta

Toisena osholan päivänä outo hysteria repeää valloilleen. Johtuuko se lähestyvästä kotiinpaluusta vai Gurdjieff-liikkeistä, en osaa arvioida.

Seitsemän kolmekymmentä, aamu-usvan jäänteiden vielä lipoessa puiden runkoja ashramissa, menen kentälle monien muiden kanssa. Samanaikaisesti kentällä harjoitellaan tai chita, zen-jousiammuntaa ja gurdjieffausta. Päätän kokeillä viimeisintä, koska muita voi kokeilla kotonakin. Aamuhetki kullan kallis, ajattelen ja asetun riviin toisten kaapulaisten kanssa.

Liikesarja itsessään vaikuttaa melko yksinkertaiselta. Kuuteentoista laskulla harjoittelemme ensin pianomusiikkiin jalat, sitten kädet. Koetamme yhdistää. Siitä ei aluksi ole tulla mitään, mutta olen harrastanut tanssia aivan riittävästi tietääkseni, ettei siitä koskaan tule ensi kerralla mitään ja että asiasta on turha huolehtia: kyllä kädet ja jalat ovat ennenkin vain loksahtaneet kohdalleen kun tekee, toistaa ja jaksaa huvittua kummista nyinnöistään. Mutta sitten kaikki sekoaa, kun mukaan otetaan pää. Yleensä pääni on pysynyt nätisti mukana tansseissa, koska päätä on ohjattu lähinnä siten, että katsotaan jonnekin, minne edetään, tai vaihtoehtoisesti, jonnekin, mistä kaikotaan. (Tekisi mieli sanoa, että ne ovat luontevia vaihtoehtoja, mutta ehkä luonteva kuvaa nyt vain sitä, mihin olen sattunut tottumaan. Ja voisihan olla, että olisin tottunut johonkin ihan muuhunkin!) Nyt pitäisikin sitten äkisti katsoa neljä tahtia oikealle, neljä ylös, neljä vasemmalle ja neljä alas. Ja sitten neljä ylös, neljä vasemmalle, neljä alas, neljä oikealle. Siitä neljä vasemmalle, neljä alas, neljä oikealle, neljä ylös. Neljä alas, neljä oikealle, neljä ylös ja neljä vasemmalle. Ja takaisin alusta. Huomaan, että jo pelkkä pään pyörittäminen näin vaatii runsaasti tietoista ponnistelua. Liike kuitenkin on siirtymä, jonka jälkeen tulee pysähdys. Pysähdyksen aikana näyn ehtivän unohtaa suunnan. Eihän nyt ole mitään järkevää koordinaattia.

Koetan ajatella päätä kellotaulumetaforan mukaan, mutta se ei ainakaan auta asiaa. En nimittäin osaa päättää, tulisiko kelloa tarkastella edestä vai takaa. Tarkoitan tällä: onko nenäni kellon viisari ja kasvot kellotaulu, eli katsonko pyörintää ikään kuin sisältä käsin, vai visualisoinko eteeni kellon, jonka numeroita seuraan. Koska en kykene päätökseen tästä seikasta, pääni pyörähtelee jo yksinään minne sattuu. Siinä vaiheessa kun se yhdistetään käsijalkakoreografiaan, se uhkaa vesittää senkin. Koreografiaa vaikeutetaan vielä siten, että jokaisen kuudentoista laskun sarjan jälkeen käännytään neljänneksen verran oikealle. Pyörintää kerrakseen!

Gurdjieff-liikkeistä on kirjoitettu muun muassa, ettei mikään toinen metodi opettaisi sellaista liikkeen tietoisuutta ja sulokkuutta. Ensikosketus sulokkaaseen liikkumiseen tapaa kuitenkin aiheuttaa lähinnä hysterian. Niin nytkin. Kuljen ringissä kuin mekaaninen gorilla ja sen sijaan, että käteni sirosti tekisivät omaa, yksinkertaista ja pelkistettyä koreografiaansa, pääkellotaulun tarkastelukulman arpominen saa ne takomaan rintakehää kuin gorillat vanhoissa Tarzan-filmeissä, sillä erotuksella, että gorillat sentään vuorotakovat, minun käteni vaan rummuttamat yhtäaikaisesti. Ja pää nykii milloin mihinkin suuntaan ja välillä juoksen eri suuntaan kuin muut. (No, he ovat ihan yhtä pihalla kyllä.)

Aina välillä opettaja pyytää meitä pysähtymään, sulkemaan silmät ja miettimään, mikä menee pieleen ja miksi niin käy. Ja kokeilemme liikkua vastakkain ja tunnustella, millaisia muutoksia se saa aikaan. (Minua se helpottaa, koska voin tirskua siinä vaiheessa, kun pääsen oikein gorillavaihteeseen kiinni, ja minulle hymyillään huvittuneesti takaisin.) Enimmäkseen kysymykset tuntuvat loppuunkalutuilta. Ehkä jos ei kyselisi sellaista itseltään aina tanssitunneilla muutenkin, ne voisivat vaatia silmät kiinni hiljentymistä ja avata uusia horisontteja. Mutta tunnen nuo ilmiöt jo liian hyvin, ja ymmärrän siinä silmät kiinni seisoessani, auringon alkaessa hitaasti puskea lämpöään kasvillisuuden kerrostumien läpi, ettei Gurdjieff-liikesarjan antama meditatiivinen tai tietoisuutta tarkentava anti taida taaskaan erota siitä, minkä onnistun järjestämään vaikka steppitunnilla, ei ainakaan tämän opettajan sanallistusten kanssa. Tietysti sitä aina välillä huomaa uusia seikkoja, huomaa erehtyneensä ja niin edelleen, mutta tunnun huomaavan niitä ilman sitäkin, että joku erikseen kyselee.

Gurdjieff-liikkeiden sanotaan myös tyynnyttävän mieltä. Minulle ei käynyt sillä viisiin. Nimittäin tunnin jälkeen olen edelleen hämmentynyt siitä, miten vaikeaa päätä on kontrolloida, ja koetan harjoitella vielä hotellihuoneessa sitä vähäsen. Mutta pääni, mokoma, ei osaa pyörähtää kauniisti oikeaan suuntaan seuraavaa askelmaa. Niinpä koetan fiksoida sen ajatukseen, että okei, ollaan sitten kellotaulu, jota tarkastellaan sisältäkäsin. (Se on minusta luontevampaa, luoja paratkoon, miksi. Enhän ole koskaan ollut kello, sen sijaan olen katsellut niitä nuorempana paljonkin. Onkohan tämä yhteydessä siihen, miten lapsena halusin kirjoittaa peilikirjoitusta? Onko se jonkinlainen erottelu siihen, mikä on toisten kelloa ja kirjoitusta ja mikä omaa? Jonkinlainen taju siitä, että heijastaakseni jotain ulkopuolelleni en voi vain näyttää sitä kuten sen itse koen vaan minun on jotenkin käännettävä asia ymmärrettäväksi? - Ottamatta kantaa siihen, sekoittaako kääntäminen vain asioita entisestään, tällainen tuntu joskus on. - En ole ennen tullutkaan ajatelleeksi, että tässä voisi olla yksi syy siihen, miksi minusta tuntui vain huikaisevan väärältä luopua peilikirjoituksesta - jolla tosiaan aloin kirjoittaa nelivuotiaana - ja kirjoittaa "oikeinpäisesti". Tämä tulee mieleen siitä, miten kummissaan Fauni on siitä, että haluan nähdä kellon sisältäkäsin. Se saattaa muistuttaa, tajuan äkisti, kummastusta, jonka olen aiemmin kohdannut kirjoittamisen kohdalla.) Annan pään suunnille numerot: ylös on kello kaksitoista, oikealle kello yhdeksän, vasemmalle kello kolme, alas kello kuusi. Sitten minun on vain mietittävä, miten viisarit kulkevat numerosta toiseen loogisesti. Kuulostaako helpolta? No, ei se ole! Ei minulle ainakaan, ei ainakaan gurdjieffauksen jälkitilassa. Istun sängyllä ja arvon, tuliko kuutonen ennen kolmosta vai ennen ysiä.

Tässä kohdin tulen ajatelleeksi sitä, mitä johdantotilaisuudessa puhuttiin aidosta, kulttuurin tahrimattomasta itsestä ja repeän räkänauruun. Aito itse on melkoinen kalkkunaitse! Tehokasta tämä ainakin on, jos numerojärjestyksen ehdollistus lähtee purkautumaan näin helposti... mieleen tulee sekin asiakas, joka kysyy Intian-matkasta kertoessani, olenko etsimässä täältä kirkastusta, joka kai tarkoittaa samansuuntaista kuin valaistuminen. Ajatus valaistumisesta, joka sisältäisi muun muassa numeroiden unohtamisen, täyttää täysin anarkistisella räkätyksellä. Niin, sitten kun unohdan numerot ja suunnat ja odotukset ja itseni, universumi ohjaa minua... muistan taas hysteerisen nettideittikeskustelun siitä, miten valaistunut mies osaa olla syömättä kiviä, jos hän on menettänyt kaikki käsitteen, enkä edes koeta rämpiä mihinkään muualle hilpeydestä siitä seikasta, että universumi ehkä esimerkiksi haluaisi ohjata minua kulkemaan rinkiä ja hakkaamaan rintakehääni.

En sitten mene naurumeditaatioon, koska väsytän itseni nauramalla hotellihuoneessa omin päin.

Illalla menemme kundaliinimeditaatioon yhdessä. Se on samalla tavalla kolahtava kuin edellisenäkin päivänä. Ja myöhään virittäydymme valkoisiin kaapuihin ja menemme iltakokoontumiseen. Siinä on jotain suuren spektaakkelin makua: satoja valkokaapuja kulkee hiljaa mustasta kivestä tehtyyn jättimäiseen pyramidiin sisään. Ihmiset järjestyvät lattialle. Livebändi alkaa soittaa rickwakemanmaista musiikkia, ja äkkiä ihmisten alkaessa sukkadiskoilla kaapujen abbamaisuus avautuu. Aina välillä musiikki katkeaa hetkeksi. Silloin kaikki kohottavat kätensä ilmaan ja haukahtavat OSHOO. Sitten sukkadisko jatkuu. Lopuksi huudetaan oshoa vielä kolmesti ja käydään istumaan. Huutaminen herättää pahat vibat. Vaikka pyramidimainen auditorio on hieno ja aiemmin olen kokenut siellä vain iloa ja uteliaisuutta, moinen yhdessä huudahtamisen kultti muistuttaa liikaa natsitervehdyksiä ja muita massahurmoksia, että osaisin kokea sen turvallisena. Ja meno käy vain absurdimmaksi: valot sammutetaan ja edesmennyt guru puhuu videolta. Sitä pitää kuunnella hiljaa. Vahinko vaan, että Oshon englannin aksentti on aika tankea, ja usein ainakin minulta menee ohi, mitä hän oikeastaan sanoo. Sitä paitsi jotenkin se kaikki samanvärikaapuisuus ja oshon huutaminen saa minut miettimään, miten tämä nyt oikein sopii yhteen sen kanssa, mitä Osho on kirjoittanut guruttamisesta. Minusta vaikuttaa vähän lukemani perusteella, että hän oli varsin selvillä fanittamisen ongelmista ja auktoriteetin metodin vaaroista ja koetti sanoa jämäkästi, että jokainen etsii oman polkunsa ja että häneen ja hänen hölötyksiinsä ei pidä alkaa uskoa. Ja tässä on sitten salillinen ihmisiä, jotka fanittavat hiljaa hänen sanojaan ja nauraa hörähtelevät huvittuneina käsittämättömän törpöille seksistisille vitseille, joihin saarna loppuu. Tai mistäs minä sen tiedän: ehkä kaikki muutkin ovat vain tyrmistyksestä hiljaa? Onhan sekin mahdollista.

Joka tapauksessa, vastenmielisyys joukkokulttimaisuutta kohtaan yltyy siihen mittakaavaan, etten osallistu kielilläpuhumisen osioon, kuuntelen vain sen hauskaa rytmiä. Kun meidän käsketään kuolla lattialle, ja makaan siinä kylmässä rentona mutta jotenkin varuillani, tutkin surullisuuttani siitä, miten tämäkin joukko on minulta täysin suljettu. Ei, joukkohurmioissa eikä uskonnoissa ei ole ovea, josta kykenisin astumaan sisään. Minullakin on hurmio ja pyhä, mutta ne eivät tapahdu näin. Tapahtuvatko ne jollakulla näin? Vai onko iltaohjelman tarkoitus vain saattaa kaikki kohtaamaan oma yksinäisyyteensä ja ulkopuolisuutensa? Kyllähän se tavallaan on yksi meditaation opetuksista kuitenkin: kohdata se silmästä silmään säikähtämättä, hyväksyä se asiaintilana.

Ehkä on ihan hyvä, että viimeinen ohjelmanumero jättää tuollaisen vähän surullisen ja vähän hämmentyneen (se mauttomuus!) olon. Ei ainakaan tule heti ikävä palata, vaikka paikka kaunis onkin ja voisin kuvitella joskus tulevani takaisin esimerkiksi äitini kanssa. Äiti olisi tuolla ihan omassa elementissään.

Tämä tapahtui siis toissapäivänä.

Siirrymme Punesta Mumbaihin eilen. Viimeinen junamatka. Fauni äänittää puhelimellaan wadan ja chain myyjien jollotusta vaunussa. Katselen ikkunasta, miten saripukuiset naiset lakaisevat pitkillä risuluudilla ensin roskaa laitureilta raidekuiluun, sitten raidekuilussa kasoihin ja lopuksi tuikkaavat kasat tuleen. Kasoihin kipataan myös laiturin roskisten sisältö, joten siten alkumatkamme kauhistus siitä, mikseivät ihmiset heitä roskiaan roskapönttöihin edes asemilla, joissa pönttöjä on sentään kymmenen metrin välein, vähän hälvenee. Ehkä he tietävät, että roskat joka tapauksessa kipataan raidekuiluun? No, todennäköisesti he eivät vain välitä. Yhteisen tilan suhteen täällä ollaan yhtä sokeita, kuuroja ja hajuaistittomia kuin ex-Neukkulassakin. Sillä ei vain koeta olevan mitään väliä. Tai siltä se ainakin vaikuttaa. Muoviroskat puskevat paksua mustaa savua asemalla seisojien naamaan. Kaikki ovat tottuneet semmoiseen. Raiteiden välisillä betonipölkyillä kulkee kaksi kellanruskeaa paska- ja oksennusraitaa sen mukaan, miten junan vessatorvet ovat tupruttaneet sisältöään laiturille. Asemalla ei tietenkään saisi käydä vessassa, mutta se on vain kielto. Raidat puhuvat omaa kieltään hygienian tasosta ja kierrättävät ongelmaa edelleen. Naiset luutivat raidan kuivuneita kohtia pölynä ilmaan, ja niitä köntsiä, joita he eivät saa liikkeelle, tulee irrottelemaan vesiletkumies. Hänen jäljiltään raidekuiluun jää haisevaa lälliä.

Tämä on ensimmäinen kerta kun en näe hiirtä ilmastoimattomassa vaunussa. Ehkä se johtuu siitä, että vastapuolen käytävää istuu irlantilainen puutarhuri, jonka kanssa riittää juteltavaa esimerkiksi kompostilieroista ja kompostoinnin eroista erilaisissa ilmastoissa.

Saavumme Mumbaihin iltapäivän puolella. Olemme varanneet ja maksaneetkin jo hotellin mukavasta kaupunginosasta. Mutta kun pääsemme sinne, saamme kuulla, että siellä on ongelmia sähköjen kanssa ja meille on hankittu uusi majapaikka lentokentän luota. No, ei siinä muu auta kuin sulloutua autoon ja tulla ajetuksi kauas kahviloista ja kaupoista. Eikä asunto, johon meidät majoitetaan, edes ole valmis. Sähkömiehet vasta puuhaavat siellä asennuksiaan. Olemme kuitenkin liian väsyneitä saamaan asiasta mitään raivokohtausta (ja millään pienemmällä asiat eivät täällä muutu, sen olemme jo oppineet) joten vain kohauttelemme hartioitamme ja koetamme löytää tilanteesta huumorin tynkää korjausmiesten poraillessa, kytkiessä sähköjä ja koputellessa tuon tuosta ovellemme. Illalla katsomme remonttiäänien taustoittamana japanilaista animaatiota Pom Poko, koska yksinkertaisesti voimat ovat lopussa emmekä saa lähdettyä leffateatteriin, jaksa lukea, tai muutakaan, ja ympäristö ei ole erityisen käveltävää aluetta.

Nyt on sitten viimeinen aamu täällä. Mangopuu kukkii ikkunan takana, torvien sulolaulu alkoi jo kuuden maissa. Linnut laulavat. Laulavatko ne jo Suomessa? Illalla lähtee lento kohti kotia. Illalla tai oikeammin yöllä. Haluaisin nukkua pitkään, levätä, mutta kerropa se tälle keholle, joka on innokas lähtemään! Lento lähtee vasta puolenyön jälkeen. Kaipa aika sinne jotenkin kuluu.

Tuntuu kummalliselta olla täällä viimeistä päivää. Olla palaamassa. Palata. Saapua paikkaan, jossa hinnoittelua ei suoriteta pärstäkertoimen mukaan. Jossa ei tuijoteta. Jossa voi juoda kraanavettä. Sinä saat kulttuurishokin, kun palaat, kirjoittaa täällä saamani ystävä, usko pois, niin käy, kun on pitkään poissa. Niin, sillä lailla saattaa tosiaan käydä. Toisaalta minusta tuntuu, että tuskin olen koskaan päässyt elämään ilman kulttuurishokkia viikkoakaan. Ehkä päivääkään. Ei se ole vakavaa.

Vielä tänään ihana lämpö ja kivuttomuus. Kaksi annosta antibiootti-antiamebaatti-antigiardiaa, viimeiset vaatteet, housut ovat jo ryönässä, rintsikat epämääräinen monenpäivänhikinen vyöte, jonka olkaimista joku nerokas pesula silitti elastaanit paskaksi, mutta minkäs teet, paita sentään puhdas. Olen unohtanut joistakin ystävistä, miltä heidän äänensä kuulostavat. Olen herännyt unesta keskellä yötä tietäen tämän ja haluten korjata asian. Tilaamme huonepalvelusta kaksi litraa juomavettä. Eikö kahvia? Teetä? Ei, vettä.

Haluan olla tänään mahdollisimman ohut ja väritön, jotta minuun mahtuisi vielä monta jälkeä, painaumaa, jotankin mitä vastata, jos ja kun ihmiset kysyvät, millaista matkalla oli.

Levottomuutta

Sen oppilaitoksen sivulla, jossa kerrotaan koulutuksesta, jonne olen hakenut - ja jonka pääsykoepäiviä ovat ensi maanantai ja tiistai - lukee, että kaikille hakeneille lähetetään postia valinnoista haastatteluun. Hakuaika päättyi maaliskuun lopulla. Mitään postia ei ole kuitenkaan kuulunut, ja pääsykokeeseen on enää viikko aikaa.

Tänään päätin ottaa puhelimella yhteyttä ja kysyä asiasta. Toisinaanhan posti kadottaa kirjeitä (esimerkiksi Vompsun sairaslomaa koskevat dokumentit eivät koskaan olleet päätyneet Kelalle viime syksynä, vaikka itse näin hänen pudottavan Kelan kuoren postilaatikkoon), ja en tahdo uudelleenkouluttautumissuunnitelmieni menevän mönkään jostakin noin tylsästä syystä. Sitä paitsi aloin olla jo aika levoton. Niinpä soitin asiasta vastaavalle henkilölle, joka ei kuitenkaan tiennyt postituksista mitään ja lupasi ottaa asiasta selvää. Selitin, että kokeeseen on kuitenkin alle viikko, ja että minua oli alkanut huolestuttaa, missä vaiheessa informaatio oli katkennut - oliko oma hakemuskirjeeni tullut perille tai oliko heidän tiedotteensa kadonnut matkalla. Niin, hän lupasi tutkia asian ja laittaa sähköpostia.

Iltapäivällä sähköposti saapuikin. Siinä luki vain "kaikki kirjeet on postitettu kiirastorstaina", ei muuta.

Välissä on neljä postipäivää. Yleensä kirje kyllä kulkee saman kaupungin sisällä neljässä päivässä. Mutta tietysti nyt postitetaan parhaillaan veroilmoituksia, joten ruuhkaakin saattaa olla kovasti. Jotenkin on vaikeaa suhtautua rauhallisesti tuohon vastaukseen, joka on aika epämääräinen. Ja itseensä: tunnen itseni hölmöksi, hössöttäväksi kalkkunaksi. On vaikeaa uskoa, että kaikki menee hyvin ja että kirje tulee varmasti huomenna tai viimeistään ylihuomenna.

Kuin sattuman oikusta ystävä laittaa minulle pari tuntia viestin tulemisen jälkeen (jossa vaiheessa en enää pystynyt lukemaan estetiikkaa ja valmistautumaan esitelmään, koska pääni surisi kuin ampiaispesä - niinpä virkkasin isoäidin neliöitä valtavalla vimmalla, grr) sähköpostia ja liitetiedostona on mainio häpeästä kertova artikkeli (Eero Rechardt & Pentti Ikonen: Häpeä psyykkisen lamaannuksen aiheuttajana. Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim 3/1994.) Luen artikkelin kiinnostuneena ja äkkiä alan hahmottaa tilannettani aivan uudella tavalla. (Harmillista kyllä, artikkelia ei näy olevan verkossa.) Tosiaan, hössöttävän kalkkunan ololle on olemassa nimikin, ja se on häpeä. Tietysti ihmiset purkavat ja potevat häpeäänsä erilaisilla oloilla, mutta kun tarkemmin ajattelen, hössöttäväkalkkunuus on itselleni aika tyypillinen häpeän ilmiasu, koska en suostu yleensä lamaantumaan täysin, vaan haluan raivata itselleni tilaa ja oikeutta olla kiinnostunut asioista ja ihmisistä, vaikka saisinkin kylmää vettä niskaan. Ja samalla en osaa olla varma siitä, onko tuo oikeus olla elämänjanoinen sittenkään oikein... ei, sen on pakko olla, koska alistuminen ja uhrautuminen vasta karseaa onkin! Mutta on vaikeaa olla kokematta itseään hankalaksi, kun sillä lailla hammasta purren ja itkua edellään työntäen pinnistelee ja väittelee itsensä kanssa tuntikausia vain oikeuttaakseen kaikella järjellä ajatellen ihan normaalien omista oikeuksistaan kiinnipitämisen.

Koetan kuvata tuon tilan. Ensinnäkin, odotan kirjettä, jonka kaiken järjen mukaan olisi pitänyt jo saapua. Mutta se ei ole saapunut. Seuraukset ovat tällaiset: Mietin, kuikahan todennäköistä on, että hakemukseni tai haastattelun kutsukirje tai "valitettavasti sinua ei tärpännyt" -viesti olisi hukkunut matkalla. Tunnen syyllisyyttä siitä, että syyllistän postia. Voinko edes olla varma siitä, että pistin hakemuksen postiin? Muistan liimanneeni postimerkit, mutta entä sitten? Entä jos olenkin tullut hulluksi ja piilottanut kirjeen jonnekin kaappin tai jotakin? Osa minusta pitää tätä ihan uskottavana tapahtumainkulkuna. Ja toinen osa suhtautuu tähän osaan ilkeästi ja pilkallisesti ja solvaa sitä varhaisemman hulluksi tulemisen pelon esiin kaivamisesta ja muistuttaa siitä tosiseikasta, että kääntämässäni kirjassa oli lause, jonka mukaan romahdus on jo tapahtunut siinä vaiheessa, kun ihminen alkaa pelätä romahtavansa tai tulevansa hulluksi. En pidä "terveemmän" dialogin puolen ivallisesta sävystä. Haluaisin vähän armollisemman sävyn, mutta olen asiasta sen verran kierroksissa, ettei se tunnu juuri nyt onnistuvan.

Vaikka tunnenkin itseni typeräksi kalkkunaksi, koen silti pontevaa tarvetta selvittää asia. Samalla pidän tarvettani jotenkin naurettavana ja osoituksena omasta kärsimättömyydestäni ja tavoitteisiini kiinnittymisestä tavalla, joka ei ole tervettä. (Osa minusta kyllä on sitä mieltä, että levottomuuteni on ihan tervettä ja olisi paljon huolestuttavampaa, jos suhtautuisin EVVK siihen, että tärkeän päätöksen seurauksena kyhättyyn hakemukseeni ei kuulu vastakaikua.) Tuo itseni naurettavaksi, aggressiivisesti etujani valvovaksi ja sen takia ärsyttäväksi kokeminen saa minut lykkäämään oppilaitokseen soittamista perjantaista maanantaihin, vaikka myönnettäköön kyllä, että perjantaina en paljon saanut puhuttuakaan yskältäni. Mutta se ilo, joka puhelimessa puhuessa laukesi, osoittaa kyllä selvästi, ettei kyse ollut vain yskän takia lykkäämisestä. (Ah, järkeillen sitä melkein hämää itseäänkin.)

Puhelinkeskustelu sujuu hyvin ja henkilö on oikein ystävällinen ja asiallinen. Tässä vaiheessa minusta tuntuu siltä, että kysymykseni ei ole ehkä vain kalkkunaisuutta vaan ihan järkevää, oikeutettua huolta. Ja että se voi kuulostaa vastaanottajasta siltä, että olen tosissani kiinnostunut koulutuksesta, oma-aloitteinen ja reipas, ja sehän taas on vain hyvä asia pääsykokeen kannalta! Toisin sanoen: toiveikkuus viriää.

Mutta sitten tulee uusi romahdus, kun sähköpostitse tullut vastaus on niin epämääräinen. Jotenkin kuvittelin, että puhelimessa sanomastani välittyi se, miten huolissani olen, ja että henkilö nyt olisi ainakin tarkastanut sen, onko hakemukseni tullut perille. Tai että hän olisi kirjannut vaikka, että jos hakemusta ei kuulu ylihuomiseen mennessä, voisin soittaa silloin uudestaan. (Silloin soittaminen tuntuisi paljon tervetulleemmalta ja huoleni oikeutetummalta.)

Ja kun alan hurista uudelleen sitä, onko informaatio kadonnut jossakin kohdassa, ja olenko vain puhelinkeskustelussa liian sekava tai mistä oikein on kyse, häpeä ruoskaisee uudelleen. Se on todella rasittavaa. Äkkiä olen aivan lannistunut ja muistan eilisen puhelinkeskustelun äidin kanssa. Äiti yritti kaikin tavoin vakuuttaa minut siitä, että valitsemani uusi koulutus on aivan paska ja että hän ei voi uskoa, että viihtyisin tai pärjäisin hierojan ammatissa. Hänellä oli myös monta ammattia valmiiksi katsottuna ja hän kertoi niistä ja perusteli, miksi minun oikeastaan pitäisi hakea niihin. Pidin puhelimessa pääni, vaikka välillä minua ärsyttikin ihan tajuttomasti. Mutta hoin itselleni, että tällä kertaa päätän itse. Jos äiti nalkutti ja jäkättikin minut hakemaan yliopistoon "koska kaikki muu olisi tuon älyn tuhlaamista" (ja kuinka he olivat panostaneetkaan siihen raahaamalla jälkikasvuaan teatteriin, taidemuseoihin, vaikka minne, kustantamalla balettitunteja ja pianonsoittoa ja ostamalla kilokaupalla kirjoja ja piirustuspaperia ja hyvälaatuisia vesivärejä ja siveltimiä, ei mitään halpatavaraa, tämä on sijoitus loistavaan tulevaisuuteen, sinä saat niin paljon sitä, mitä me emme koskaan saaneet - ja jo lapsena petin heidät hinkumalla talleille, se kyllä sallittiin, mutta pitkin hampain, ja hampaat pitenivät ainakin kilometrin kun hain taidelukioon ja ilmoitin, että jos pääsen, en pyrikään eläinlääkikseen; eläinlääkärit sentään ansaitsevat aika hyvin, eikö totta; ei ihme, että Innocence on lempielokuviani ja että pidin myös toisesta samasta Wedekindin kirjasta tehdystä elokuvasta, ne kuvaavat loistavasti ja siksi karmaisevasti ehdollista hyväksymistä - ehdollinen hyväksyminen on karmaisevaa), ja jos olinkin yliopistoon ajettuna liian nuori ja tietämätön näistä painostamisen keinoista, nyt kyllä näen sen kaiken läpi ja haluan sellaisen koulutuksen, johon itse haluan mennä, en sellaisen, joka olisi äidistä minulle sopiva. (Siinä puhelimessa tajuan äkisti senkin, miksi olin sanonut ammatinvalintapsykologille aikanaan, kolmisen vuotta sitten, että kaikkein tärkeintä uudessa koulutusurassa on se, että äiti ja silloinen puolisoni hyväksyvät sen. Myöhemmin olen monta kertaa ihmetellyt noita sanoja, jotka jotenkin vain tupsahtivat ulos suustani ja jotka kuullessani tajusin välittömästi, että niihän se tosiaan oli - silloin - mutta nyt kun puhuin äidin kanssa puhelimessa muistin nuo sanat ja ajattelin, että rivien välissä minulla taitaa olla sittenkin aika hyvä kuva siitä, miten äiti reagoi yrityksiini tehdä omia valintoja. Filosofia kelpasi hänelle, koska sehän nyt oli niin teoreettista ja ihailtavaa. Ja monet asiat, joita tiedän hänen vieroksuvan, vain jäävät sanomatta, jos se on mahdollista.)

Kaikkein hulluinta on, että tämä äidin epäluuloisuus uusia suunnitelmiani kohtaan jotenkin tihkuu ja suodattuu kaikkeen asian käsittelyyn, niin kovasti kuin koetankin vain hyväksyä sen, että se on äidin asia, äidin mielipide, hänen tapansa olla minusta ja elämästäni huolissaan. Ymmärrän kyllä kognition tasolla, että äidin tapa reagoida kertoo enemmän äidistä kuin minun suunnitelmieni järkevyydestä. (Hitto, että itkettää, kun koetan kirjoittaa tätä.) Mutta en voi oikein mitään muuta kuin inttää kognitiosta käsin vastaan tunteelle, että jotenkin olen ansainnut sen, ettei kirjettä tule. Että ehkä olen vain kuvitellut kaiken, kuvitellut hakeneeni. Että ehkä olen jotenkin sairaampi kuin tiedän. Ja että se kuuluu läpi jopa puhelimessa, kun tiedustelen pääsykoekutsuista. Että jotenkin kuulostan vain erehtyneeltä, väärään paikkaan soittaneelta. Että olen väärä henkilö, nyt ja kaikkialla. Että huoleni ovat naurettavia, tylsiä ja turhia.

Se on kauhea, lamaannuttava tunne. Se riistää toivon joskikin aikaa.

Ehkäpä se, mitä psykologisessa kirjallisuudessa käsitellään toivottomuutena, voisi niveltyä tiukasti häpeän tunteeseen - kyyristyneeseen asentoon, väkisin esiin pukkaavaan itkuun, punastumiseen, pois kääntymiseen? On pakko sinnitellä uteliaana tässä tuntemuksessa, käännellä ja tutkia sitä. Mitä tarkoittaa se, että vierastin niin kovasti lapsena ja että olen arka uusien ihmisten kanssa vieläkin? Tuo artikkeli, jonka luin, kytkee häpeäntunteen siihen kaikille tuttuun lapsen ujostamiseen ja vierastamiseen. Vierastin etenkin miehiä, itse asiassa pelkäsin heitä kuin ruttoa. Ystävällinen ja hymyilevä kummisetäni ei voinut koskaan saada minua syliin, koska kiljuin täyttä kurkkua ja menin aivan sekaisin pelosta, jos hän vain yritti kaapata minut. (Sanallinen vastusteluni ehdotukseen mennä sedän syliin tulkittiin ilmeisesti kursailuksi, vaikka tarkoitin täsmälleen, mitä sanoin: Ei missään nimessä!) Lakkasin pelkäämästä miehiä oikeastaan vasta toisessa pitkässä seurustelusuhteessani, ensimmäistä avomiestänikin pelkäsin kummalla tavalla, vaikka uskalsinkin asua hänen kanssaan. Vasta edellisessä suhteessani tosiaan rentouduin ja lakkasin kokemasta itseni kauheaksi tyypiksi.

Jotenkin tämä teema ja sen elekieli, mielleyhtymät ja tuntemukset ovat aika toistuva seuralaiseni. Ei kaiken aikaa, mutta kylläkin silloin, kun jotakin menee pieleen. Siinä ei varmasti ole mitään kummallista, ainakin tuossa Duodecimissa ilmestyneessä artikkelissa, jonka ystävä lähetti, esitetään todennäköisesti jokaisella olevan tiettyjä häpeäkokemuksia.

Häpeäminen tuntuu niin typerältä tapahtuessaan, että se lietsoo itsevihaa kerkeästi ja suhraa piiloon toiveikkuuden. Tuntuu vain niin omituiselta ja väärältä tuntea häpeää, kun esimerkiksi on mennyt itse tapaamiseen ja toinen tekee oharit siitä mitään ilmoittamatta. Eihän itse ole se, joka on käyttäytynyt huonosti ja hävettävästi, mutta silti tuntee itsensä jotenkin hävettäväksi - sopimattomaksi, kelvottomaksi, vääräksi. Moni kokee tätä toisen myöhästyessäkin, itse en koe, koska minulla on ollut monia ystäviä, jotka myöhästelevät ja joista tiedän, etteivät he sillä mitenkään koeta ilmaista, etteivät arvosta minua tai etten kelpaa heidän ystäväkseen. (Olen aika monen kanssa käsitellytkin asiaa suoraan, koska en halua myöskään, että he tuntisivat syyllisyyttä siitä, että joudun odottamaan heitä, enkä halua heidän miettivän tuskaisena, loukkaako se minua kovasti; myöhästymisen osaan sentään attribuoida ihmisen kyvyttömyyteen järjestää aikaansa, ohareita en. Hmm, tuosta "loukkaako se minua kovasti" tulee mieleen, että aika usein se, mitä sanomme loukkaantumiseksi, voikin olla häpeää - kokee jotenkin itsensä totaalisen epäonnistuneeksi ja vääräksi, koska vaikka on kuinka koettanut, toinen ei palauta ystävällisiä eleitä.) Mutta artikkelin mukaan juuri tuo on häpeän alkuolemus: omaan ystävälliseen, innokkaaseen eleeseen joko ei vastata tai vastataan nolostuttaen tai pilkallisesti, jotenkin väärällä tavalla kuitenkin.

Olen saanut sitä sorttia elämässäni aika paljon, joten voisin ehkä käydä sille jo vähän immuunimmaksi. Ja ainakin haluaisin olla heijastamatta sitä tilanteisiin, joissa häpeän tunteminen on ihan turhaa, koska totta vie minulla on oikeus pettyäkin. Suuttua. Itkeä.

(Mutta en osaa ajatella, että minulla olisi oikeus jähmettyä ja vetäytyä, sitä en osaa. Se on varmasti pelastanut minut monessakin mielessä, pitänyt sinnikkäänä ja tapahtumissa kiinni silloinkin kun olisin halunnut oikeastaan itkeä tyynyyn kotosalla. Minkä joku on rikkonut, toinen on paikannut.)

Aika paljon auttaa se, että minulla on nyt nimi - häpeä - jota en ole oikein aiemmin osannut käyttää. (Olen selvästi sekoittanut sen syyllisyyteen - tietoisuuteen, että on toiminut tyhmästi. Syyllisyys liittyy artikkelin mukaan tiettyyn tekoon, häpeä koko omaan olemiseen. Niiden sekoittaminen on ilmeisen yleistä.) Minulle on annettu ihan toisia sanoja: naurettava, kärsimätön, hassu. "Älä viitsi olla naurettava" siinä vaiheessa kun on ollut olemukseltaan jo koko häpeäkirjon eleitä säteilevä. "Miten sinä voit olla noin kärsimätön?" siinä vaiheessa kun vuorovaikutus on pettänyt, toivottomuus iskenyt ja on alkanut itkeä. "Oletpa hassu!" siinä vaiheessa kun ollut puolikuollakseen säikähtänyt siitä, että pitäisi äkkiä jäädä jonkun vieraan aikuisen seuraan ja tajunnut, että vanhemmilla ei ole aikaa, heidän elämänsä on vain toisaalla, ja vieras aikuinen on irrottanut takaapäin lukko-otteen isän jalasta ja päivä on käynyt harmaaksi, vatsaansattuvaksi eikä mikään ole oikein osannut nostaa siitä suosta, koska on tiennyt, tiennyt, tiennyt, miten ei-rakastettava on.

Minusta artikkelissa loistavimpia kohtia on, kun tutkijat kirjoittavat, että huumori voi purra häpeään vasta siinä vaiheessa kun ihmisen minäkuva on niin vakiintunut, että hän on tietoinen monista puolistaan. Lapsella ei vielä ole. Totta kai vanhempansa jalkaan tarrautuva lapsi on hassu, mutta hän pelkää myös kuollakseen jäävänsä yksin. Mitä hassua siinä lopulta on? Onko se hassua, että joku pelkää sellaista enemmän kuin joku toinen? (Ne lapset, joiden kaltainen pitäisi olla, "katso nyt kuinka hyvin tuo käyttäytyy, mikset sinäkin". "Minua niin hävetti kun sinä aloit siellä itkeä, ei sinulla ollut mitään syytä pelätä sukulaisia.")

Ei se kaikki enää merkitse tietenkään niin paljon (nyt on huumori jo ja oh boy, minulla on sitä aika synkistäkin asioista ja olisin varmasti ihan ralasina ilman sitä, minusta on hassua jopa se, että välillä pelkään tulevani hulluksi ja häpeän - kas niin, kutsun itseäni silloin kalkkunaksi ja se on hassu kuva, koska tiedän, etten enimmäkseen ole kalkkuna; en usko, että pystyisin kirjoittamaan näistä asioista, jos minulle olisi mahdotonta astua askelta kauemmas ja vähän hymyillä sille hädälle, joka minussa on, jos en tietäisi, ettei se hätä riko minua). Muistojen kaltainen karsea häpeä nousee esiin lähinnä silloin kun keskustelee vanhempien kanssa ja huomaa, miten kovat arvot heillä on, miten tiukka vaatimus kasvojen säilyttämisestä, taloudellisesta menestymisestä ja lähestulkoon tunteettomuudesta. Tai kun jokin tärkeä asia mietityttää. Se jotenkin aktivoi tuon kuvion.

Se tekee asioiden todella haluamisesta vähän pelottavaa. Jotenkin tämänpäiväinen lukeminen auttaa tajuamaan yhden jutun tuohon pelottavuuteen liittyen. Kyse ei ole itse asiassa siitä, että pelkäisin epäonnistuvani jossakin tehtävässä - tiedän kykeneväni työskentelemään ahkerasti, pysymään aika rauhallisena haastavissakin kommunikaatiotilanteissa (joissa ei ole läsnä torjunnan elementtiä) ja aikatauluttavani ja priorisoivani jokseenkin suvereenisti tekemiseni - vaan siitä, että pelkään, että siitä huolimatta en kelpaa. Eihän suorittaminen ole sillä lailla mekaanista, ettei pärstäkerroin vaikuttaisi siihen, kuka kelpuutetaan mihinkin. Eikä minulla ole omasta vetoavuudestani kovinkaan myönteistä kuvaa. Pelkään, että olen väärä ihminen tehtävään vain koska olen minä. Tai että minulle annetut lupaukset voidaan purkaa tuosta noin vain johtuen siitä, että olen minä. Että koko olemukseni ja olemassaoloni, luontumusteni verkko ja kaikki yksittäiset piirteeni ja taipumukseni ovat sellaisia, että niiden perusteella minulle on hyvin helppo kääntää selkä, kiukutella ja kiusata minua. (Koulukiusaamisen jäljet ovat piilossa hyvinä päivinä, mutta annas kun asiat alkavat mennä pieleen. Sieltä se pelko nousee taas: pelko siitä, että toiset kääntävät selän eikä itse edes voi ymmärtää, miksi ne niin tekevät. Etteivät ota mukaan, vaikka rukoilee, että voisi vaikka vain pyörittää hyppynarua ja olla tyysin hyppimättä. Ja se, mitä ensimmäinen avomieheni sanoi: oli ihan oikein, että minua koulukiusattiin, koska olen niin itsepäinen ja omaehtoinen eikä sellaista maailmassa kaivata. En ymmärrä tuota ajatusta. Minusta omaehtoisuuteni ja itsepäisyyteni ei ole sillä lailla toisia vahingoittavaa, että sitä pitäisi alkaa kollektiivisesti kitkeä pois.)

Tällaiset ajatukset tuntuvat kauhean tyhmiltä silloin kun tietää toimineensa itse aivan asiallisesti ja miellyttävästi, huomaavaisesti ja päättäväisestä, järkevästi ja luottavaisesti. Mutta yhtäkaikki ne alkavat piiritanssia, kun toiveikkuus romahtaa ja tuntuu siltä, ettei omaan avunpyyntöön tai ystävälliseen eleeseen tai yhteistyöhakuisuuteen vastata juuri mitenkään. Pahinta on huomata, miten itse tekee pilaa tuosta auliudestaan ja aktiivisuudestaan, että on imaissut itseensä torjujien ja kiusaajien iskostaman äänensävyn, jolla nyt sitten piinaa itseään. Hysteerikko. Et sinä varmaan mitään hakemusta vienytkään. On sinulle ihan oikein, että käy näin. Miksi ihmeessä me haluttaisiin olla sun kanssa.

Kerrassaan hämmentävä tuntemusten verkko!

No, oli miten oli, odotan ylihuomiseen saakka, ja sitten soitan uudelleen, jos kutsua tai hylkäystä ei edelleenkään kuulu. Piru vie, minulla on ihan varmasti oikeus olla kiinnostunut omasta hyvinvoinnistani ja tulevaisuudensuunnitelmistani, enkä minä voi vain kääntyä poispäin maailmasta häpeämään innokkuuttani ja sitä, miten paljon pidän erilaisista asioista, ihmisistä, oppimisista ja elämästä yleensä.