Aloitin taas julkisilla paikoilla itkemisen

Aloitin taas julkisilla paikoilla itkemisen.

Näemmä se liittyy elämässäni paitsi ero- myös työttömyyskausiin jotenkin saumatta. (Jostain syystä nämä kaudet myös tuntuvat liittyvän yhteen mutta se voi olla sattumanvaraistakin.)

Ollaan menossa metsään näkemään rusakot ja oravat ja siilit ja koivut ja läheinen kysyy, että miten mieluiten asuisit, jos ei olisi taloudellisia reunaehtoja, ja alkaa bussissa selkä menosuuntaan paikalla itkeä, koska ei sitä maailmaa ilman taloudellisia reunaehtoja vain ole. Että voisi noin vain valita jotain. Että saisi vuokralle (tai voisi ostaa) ihan millaisen paikan keksii tahtoa. Hemmetti, jos ei näytä nousevan koko aikuisikänään edes kuukaudeksi tai pariksi köyhyysrajan tuolle puolen, mitä tekee unelmilla toisenlaisesta todellisuudesta? Enimmäkseen olen valintoihini tyytyväinen ja pidän monella tavalla arjestani, mutta piru vie, en kyllä rupea yhtään kuuntelemaan tuollaista unelmointia maailmasta ilman taloudellisia reunaehtoja - se on vaan niin kaukana tästä tilanteesta, jossa kaupassa jätän ostamatta useimmat haluamani hedelmät, koska taloudelliset reunaehdot. Onneksi nyt on jo villivihannesta kaikkialla ja pakkasessakin vielä monta pussia mustikkaa! Läppärikin - työosuuskunnan sekin, ei minun - on halvinta mallia, teipattu haljenneista kohdista pakkausteipillä ja m-kirjaimesta on puuttunut näppäin ainakin kaksi vuotta. Taloudelliset reunaehdot tulevat jopa uniin jatkuvasti, sen verran kaikkivoipina ne maailmaani aitaavat.

Ja ihanat vieraat ihmiset aurinkoisena päivänä koettavat katsella ikkunoista ulos ja antaa itkulle yksityisen tilan, jos nyt sellaista voi HSL:n bussissa luoda.

Kun saan lopetettua viimein hiljaisen vollottamisen ja silmien hihoilla pyyhkimisen, sanon, että haluan sellaisen asujaimen, johon ei mene liikaa rahaa. Kun kerran tulopuolta ei pysty yrityksistä huolimatta näemmä manipuloimaan, vaikka kuinka kouluttautuisi ja koettaisi markkinoida osaamistaan, niin ei auta kuin hallinnoida menopuolta tiukoin ottein. (Tiukat otteet = priorisointi; matkustan mieluummin kuin asun porhosti.) Se maailmasta ilman taloudellisia reunaehtoja. On toki sanomattakin selvää, että monen mielestä elän kuin maailmassani ei olisi noita taloudellisia reunaehtoja. Kolmen kuukauden matka tropiikkiin, esimerkiksi.

Mutta on tällä maailmalla varsin täsmälliset taloudelliset reunaehdot. Niiltä on vain välillä ummistettava silmänsä hetkeksi, kuten loman tarpeen tiedostavana matkaa varatessaan tai päättäessään kouluttautua vielä johonkin. On nimittäin niin, että jos olisin jäänyt odottamaan sitä varmaa tilannetta tai merkkiä joltakulta toiselta, odottaisin edelleen (ja ehkä loppuelämäni). Eikä minulla ole mitään akuuttia hätää. Tällaisella tiellä taloudelliset reunaehdot vain todella muuttuvat niin konkreettisiksi, että koko ajatus minkä hyvänsä tilanteen kuvittelemisesta ilman niiden samantien punnitsemista kuulostaa yhtä absurdilta kuin ajatus tilanteen kuvittelemisesta vaikkapa ilman käsitteitä.

Mutta kyse ei ehkä, näin jälkikäteen itkua ajatellen, ole vain absurdiudesta vaan jostain syvemmästä. Kysymyksessä on myös jotain loukkavaa: Harjoitus ikään kuin vihjaa, että ihmisellä voisi olla toisista elämänvalinnoista irrallisia unelmia, että elämää voisi koostaa kuin palapeliä, jonka palat voi valita toisistaan riippumatta. En tiedä, voiko jonkun elämässä tehdä niin, mutta omassa elämässäni oikeastaan kaikki muu tuntuu versovan niistä keskeisistä periaatteista, joiden kohdalla en suostu joustamaan ja jotka siten arvotan tärkeämmiksi kuin periferiaa koskevat unelmat. Niistä kiinni pitäminen myös tuo elämään tietynlaisen materiaalisen muodon. (Huomaan haluavani kirjoittaa tähän väliin, että tyhmästä päästä kärsii koko ruumis, mutta se kuulostaa sen verran sarkastiselta, että laitan sen vain sulkuihin. Miksei samantien olla kiltti itseään kohtaan? Harjoittele, harjoittele...) Välillä olen luopua periaatteista ja lipsahtaa luovimaan materian järjestämisen suosittujen meemien perusteella, mutta onneksi ympärilläni on kaiken aikaa ollut ihmisiä, jotka ovat tässä vaiheessa kysyneet, että mikä juttu tämä on. Että tuotako sinä haluat. Ja silloin olen joutunut miettimään, mitä haluan. Hyvin harvoin haluan tietyn materian muodon - parisuhdemuodon, asumismuodon, työmuodon. Sen sijaan haluan yleensä asiaa hetken pohdittuani sittenkin jotain periaatteellisemmalla tasolla. Silloin joudun usein sanomaan tiukan ein materiamuodon haihatukselle.

Ehkä juuri tämän takia vaikka jotkut unelmakartatkin - joita iso osa tuttavistani tuntuu harrastavan (en kyllä kuollaksenikaan aio kirjoittaa tähän, mikä osa, mutta luoja paratkoon, miten moni kokee ne hyödyllisinä, vaikka kuvat leikataankin näemmä miltei aina naistenlehdistä, joiden en itse tosiaan halua antaa kuvittaa unelmiani) - tuntuvat itsestäni kovin kummallisilta työkaluilta. Sillä eikö oleellinen elämään mieltä tuova aines ole jossain paljon, paljon syvemmällä, jossain pyhässä ja raivokkaassa, jossain, mikä ei koskaan voi olla kenenkään omaa ja mitä ei suostuisi myymään unelma-asunnosta, unelma-auringonlaskuista, unelmasohvista, unelmajoogapöksyistä, ei edes unelmarakastajasta tai unelmaportugalinpodengosta? Ja eikö tuo oleellinen, niin outoa kuin se onkin, sijoitu aina taloudellisten reunaehtojen ulkopuolelle, jollain tapaa ivaa niitä (niin konkreettisia kuin ne ovatkin) ja sanele niiden paikantumisen tiettyyn elämään - toki yhdessä sattuman ja tiettyjen ajallis-paikallisten polkuriippuvuuksien kanssa - : rakkaus, vapaus, terveyden priorisoiminen, oksien läpi siivilöityvä polkuvalo, vahingoittamasta kieltäytyminen, reiluudesta kiinni pitäminen silloinkin kun se hieman kopsauttaa omaa taloudellista tilannetta tai egoa, oppiminen, biodiversiteetin loukkaamattomuus?

(Karmistus, miten platonistiselta tämä alkaa kuulostaa. Ehkä on oikeus ja kohtuus, etten työllisty. Mitähän soopaa olen onnistunut tursottamaan saatekirjeisiinkin? Naurattaa.)

En saa oikeastaan muovattua noita periaatteita kovinkaan selvästi mutta kyllä ne muistuttavat silti enemmän periaatteita kuin unelmia. Mistä tulee mieleen, että ehkä teen ensi viikolla periaatekartan. Kunhan ensin saisin täysinäisen aanelosen to do -listan selvitettyä.

En tiedä, mitä julkisella paikalla itkemisestä kannattaisi päätellä. Ehkä ei mitään paitsi että itketti ja etten erityisemmin enää jaksa hävetä sitä, että välillä on aika vaikeaa olla. Etenkin nyt kun meillä on tällainen hallitus ja sattuu itse olemaan työtön työnhakija. Kuluuko yhtään päivää, etten mieti sitä, voidaanko esimerkiksi se, että joskus sain bloggaamisesta rahaa, valjastaa todisteeksi siitä, että tämän blogin kirjoittaminen (toki keltään siihen rahaa saamatta) on yritystoimintaa ja työttömyysraha on siten lakkautettava. Kaikki järki toki sanoo, että kuka tahansa tämän lukeva ymmärtää, ettei tällaisesta makseta rahaa. Mutta viimeaikaisia Kelan ja TE-keskuksen linjauksia seuranneena en ole aivan varma siitä, kuinka järjellisiä päätökset siellä aina ovat.

Aika pelottava maailma. Ei ihme, että vähän välillä itkettää. 

Pakollinen pysähdys

Flunssa pakottaa pysähtymään. Gradun tahdissa tärissyt keho seisahtuu, vavahtaa kylmästä ja katsoo kiinnostuksensa sijaan itseään.

Tuntuu, että tapahtuu liikaa ja kovin nopeasti. Kaikki kasaantuu. Syksyllä, kun olin vain upottavan surullinen, muutin uudenlaiseen asumismuotoon. Talvella kaikki tuntui tahmealta ja pysähtyneeltä enkä ymmärtänyt mitään aineistoni haastatteluista. Olin kuitenkin ilmoittautunut joogaopettajan koulutukseen, koska ajattelin, että tarvitsen jotakin eteenpäin vievää, jotain, joka antaa toivoa.

Nyt gradun tekstimassa alkaa olla koossa. Sain harjoittelupaikan, jota hain. Työ alkaa maanantaina. Yhdestä tutkimusryhmästä on kyselty minua sinne tekemään jatkotutkimusta. Sanoin varovaisen ja ehdollisen kyllän. Voi olla, ettei rahoitusta järjesty tai sitten he tulevat järkiinsä. Laitoin heille nimittäin sähköpostin, jossa erittelin, mikä kaikki itseäni asiassa huolestuttaa. (Lähes kaikki maan ja taivaan väliltä. Kuten se, etten pidä tohtorintutkintoa millään tavalla tärkeänä, koen suurta vierautta akateemisen maailman kunnianhimoisten ihmisten parissa ja niin edelleen.) Ylihuomenna alkaa joogaopettajakoulutus, olen maannut koko päivän sairaana. Ylihuomenna on vain oltava tolpillaan. Mitähän tästä oikein tulee?

Mieli säikähtelee kaikkea. Herään kuumeesta hikiseen pyjamaan, vaihdan vaatteet, juon kuumaa. Mietin joogaopettajuutta. Nyt hetki ennen koulutuksen alkua, kun kaikki jaksot on jo etukäteen maksettu, paniikki iskee. On ihmisiä, jotka ovat taipuisia, innostavia, kurinalaisia, kauniita. Näen kaiken aikaa juuri heidän menestyvän siinä bisneksessä. (Sillä bisneshän siitä on tullut.) Tunnen itseni vuosisatoja vanhaksi, jäykäksi kilpikonnaksi, jolla ei ole antaa mitään muuta kuin armollisuutta itseä kohtaan - jota sitäkään en näy osaavan silloin, kun sairastun. Ei, ei minusta ehkä ole mihinkään jumalatarammattiin, enkä ole ikinä semmoista kuvitellutkaan. Biojätteeksi voisi olla. Mitä muuta ihminen on kuin biojätettä? Tai ainakin siltä tuntuu, kun on sairas ja mielen ilkeimmät puolet hyökkäävät päälle eikä pöhnäinen pää jaksa vastustaa. Mieli kysyy: Miltä tuntuisi olla sellainen tyttö, jonka kanssa satunnaisesti hengaamisen takia heitetään monen vuoden suhde menemään - ja sitten vastaa samantien: no, sinulta sitä ei ainakaan kannata kysyä, koska sehän on sinulle saavuttamaton todellisuus. Ehkä sekin tuntuisi kauhealta. Luultavasti, sanon takaisin mielelle. Luultavasti olisin vähintään yhtä paskana. Ja mitä tällainen vertaaminen edes auttaa? Eivätkö kaikki muka elä omissa helveteissään, joita on vaikeaa ymmärtää ennen kuin sinne helvettiin joutuu? Mutta näyttää siltä, etteivät kaikki tunne itseään aivan yhtä biojätteeksi. Tarkemmin ottaen, itsekään en ole monesti tuntenut itseäni biojätteeksi. En tällä intensiteetillä. Olen kyllä tuntenut itseni huonoksi liikkumaan, kommunikoimaan, ymmärtämään ja niin edelleen. Olen ajatellut, että siitä voi koettaa olla halvaantumatta liikaa, että on opiskeltava sinnikkäästi ja tehtävä itsen kanssa töitä ja päästettävä irti toiveista edistyä.

Sairaana huomaan, että haluaisin tuntea itseni muuksikin kuin biojätteeksi. Sama tuntu, jonka terveenä kestää ja jolle voi nauraa, on kipeänä liikaa. Huomaan pelkääväni ylihuomista ryhmään menemistä. Että kaikki muut ovat laihoja ja liikunnallisia, kunnianhimoisia ja venyviä, kauniita ja tottuneita ajatukseen, että heitä on kohdeltava superhyvin tai mistään ei tule mitään. Että on varaa valita. Se on kumma juttu - minullakin on varaa valita, mutta ei ihmissuhteissa. Sellaista en ole ikinä kokenut. Paitsi tietysti sen verran, että olen osannut sanoa ei, jos joku on ollut täysin kiinnostamaton tai meinannut täysin murtaa sen vähän itsearvostuksen, mitä olen kaapinut kokoon vuosien varrella. Huolestuttaa, että olen kouluttautumassa ammattiin, jota pitäisi osata tehdä töitä omalla persoonalla. Ja vielä jotenkin säteillä toisiin hyvää oloa. Ja se pitäisi osata jotenkin ammentaa itsestä. Vain itsestä. Tällä hetkellä tuntuu, että osaan ammentaa hyvää oloa vain suklaasta.

On todella pitkä aika siitä, että olen ollut suhteessa, jossa asiat olisivat toimineet liki kaikilla tasoilla. Muistan kyllä, miltä sellainen tuntui. Kuvittelin hetken ihan oikeasti, että osaan asioita ja että minua voitaisiin pitää jos ei ehkä viehättävänä, niin jotenkin edes kiinnostavana jollain oudolla tavalla. Ehken enää usko sellaista mahdolliseksikaan.

Koetan harhauttaa mieltä huolista ja keskittyä siihen, mikä on hyvää ja mitä on. Nekin ovat isoja ja ihmeellisiä asioita. Haluta sitä, mitä on ei, ei koettaa haalia sitä, mitä haluaisi, kirjoittavat muutamat tutkijat onnellisuudesta. Siinä on järkeä. Saan tehdä mielenkiintoista toista akateemista tutkintoa, monessa maassa pitäisi olla liki miljonääri tehdäkseen niin. Ja saan alkaa opiskella kiinnostavaa ammattia alalla, johon minulla ei ole mitään edellytyksiä. Eikö sekin ole aika erikoista? Sietää olla kiitollinen tällaisesta mahdollisuudesta! Ja sitten: On tämä biojätteisyys, lausun itselleni juhlavasti. On tämä elämä, jossa kuljetaan aina sitä aidan korkeinta kohtaa kohti ja pungerretaan siitä yli tai läpi tai jotain. (Onko aidassa matalia kohtia? Kysynpä vaan...) Haluta olla sairaana, sujahtaa pimennysverhottuun pylvässänkyyn kuin junahytin yläsänkyyn, matkata unien mukana toisen todellisuuden asemalle, joka heräämiskerralla erilaiseen kaupunkiin. Vaikeaa, vaikeaa haluta tätä irrallisuutta ja yksinjäämisen tuntua. Missä meri, missä pöytävuoret, missä lakanavuoret. Kas, et rakasta minua edelleenkään. Eipä se mitään. Olen vähän rikki, mutta ei se mitään. Etkä kerro edes, miksi olet vihainen. Antaa olla. Pidän itseäni kädestä ja opettelen herraparatkoon haluamaan sitä! Miksen edisty nopeammin? Haluta tätä tuntua keuhkoputkeen ja niskaan. Sieraimiin, silmiin, nilkan pikkuniveliin. Haluta tätä surullista poltetta, luopumisen tuskaa. Haluta katsoa suoraan näitä kysymyksiä, joilla mieli hakkaa itseään kanveesiin. Tietää, että kun tästä nousee, kun kuume laskee (ja, ehkä, kuluu vuosia), katsoo takaisin ja sanoo: mieliala. Tietynlainen mieliala muodostaa tietynlaisia tilannearvioita, jotka liipaisevat tietynlaisia emootioita. Jos minulta riistetään kognitiivinen tarmo kuumeella, huumaavalla aineella tai väsymyksellä, tai osoittamalla, että rakkauteni on vaivaannuttavaa paskaa, olen takaisin tässä pisteessä, jossa olen biojätettä. Haluta tätä tilannetta, koska tämä on informaatiota siitä, miltä monesta muustakin tuntuu. Tällä voi tehdä jotakin. Tämän kanssa voi katsella ihmisiä eri tavalla kuin ilman tätä. Puhua heille eri tavalla.

Jospa aloittaisit puhumasta eri tavalla itsellesi, toteaa mieli. Se on tänään mieltynyt sarkasmiin. Siitä tietää, että myötätunto itseen pettää. On vaikeaa pitää itsestään silloin kun on pieni ja itkuinen ja kaipaisi tukea. Ei saisi olla ollut rakastunut, ei saisi pettyä, ei saisi pelätä. Ei saisi noudattaa sitä ihmisten universaalilta vaikuttavaa kaavaa, että jos toinen luottaa itseen ja haluaa olla itsen kanssa, vuoret tuntuvat matalammilta ja vaellusreitit lyhyemmiltä, päivät kiitävät ja sudenkorennot ovat kastautuneet turkoosiin maalitönikkään ekstrakerran.

Ei auta kuin maata ja hengittää. Sattuu.

Tuntuu hurjalta, että niin monia uusia asioita on alkamassa ja oikeastaan osa itsestä on niin pelokas ja väsynyt, ettei se pistäisi ollenkaan pahakseen, jos saisi levätä maailmanloppuun saakka. Tämä luonnehtii flunssaa paljon enemmän kuin vuotava nenä tai kaktus kurkussa.