Meemistelyä

Sain haasteen So mote it be -blogista: kiitos! Koska jalkaa särkee ja koetan kestää, on tämä hyvä tapa puolistrukturoida pää pyörimään muunkin kuin kivun ympärille.

 

1. Kauanko olet pitänyt blogia/blogeja?

 Syksyllä tulee kahdeksan vuotta täyteen. Aluksi kirjoitin vähintään kerran päivässä, nykyään harvemmin.

 

2. Onko blogillasi joki tietty teema, johon pyrit kirjoituksesi liittämään?

Aluksi koetin kirjoittaa ekologisesta elämäntavasta ja tarkastella kulutuskulttuuria ja kaupunkilaisarkea ympäristöesteettisesti mutta se vähän levisi käsiin. Tervehdin ilolla tuota leviämistä. Vaikka tykkäänkin suunnitella asioita hyvinkin yksityiskohtaisesti, vielä parempaa on tuntea luissaan ja ytimissään, miten suunnitelmista poikkeaminen alkaa vaikuttaa yhtä paremmalta vaihtoehdolta! Silloin on ilo astua tieltä polulle ja siitä jorpakkoon.

 

3. Mitä mielestäsi on arjen turvallisuus?

Sitä, että saa luvan olla se, mikä on, tuntea, kuten tuntee. (En ajattele silti, että minulla olisi oikeutta käyttäytyä huonosti, vaikka niinkin aina välillä käy.) Tällaista ympäristöä ei ole ollut aina helppoa löytää, etenkään kun en alle kolmikymppisenä osannut ajatella, että semmoista voisi ollakaan. Moni ystävyyssuhde on saanut minut vetäytymään, kun lisää tutustuttaessa toiset ovat alkaneet arvostella, että pitäisikin tuntea toisella tavalla. Haluaisin itse pystyä muistamaan toisten kanssa viestiessäni, miten kurjalta sellainen tuntuu, ja tajuamaan, että en oikeasti tiedä, kuinka vaikeita tietyt asiat toiselle ovat. Turha minun on heille suuna päänä suositella etenemisohjeita, kun en kuitenkaan täsmälleen tiedä, miten he tilanteet kokevat. (Mutta enkös vaan aina välillä löydä itseni tällä lailla säkättämästä.) Itse olen aika ujo ihminen ja suuret joukot ovat minulle kauhistus. Siten käytännön arjen turvallisuus koostuu minulla pitkälti läheisten ihmisten näkemisestä kahden kesken. Siitä voi tehdä uskaliaita retkiä juhliin ja isompiin seurueisiin, mutta peruskaavan on oltava vähän ja tuttuja ihmisiä. Yksi arjen turvallisuuden lähteitäni on myös ei-inhimillinen maailma: eläimet, kasvit, kivet, kalliot. Silloin kun jokin rassaa läheissuhteissa, löydän niistä usein sen hengähdystauon, jonka avulla kykenen palaamaan kiperään tilanteeseen selvittelemään ja sovittelemaan. Jotenkin omia mielipiteitä ja toiveita voi olla vaikeaa kuulla, jos koko ajan on viestittävä niistä samalla. Silloin rannalla istuminen tai metsäilman hengittely auttaa. Tai kitkeminen tai kissan sylissä kehräyttäminen.

 

4. Millainen on suhteesi luontoon?

Taidan olla sen verran spinozalainen, että ajattelen luonnoksi about kaiken. Ainakaan en tee erottelua luonto ja artefaktit, koska en ajattele, että meidän mainostaulumme ja liikenneympyrämme niin eroaisivat kehrääjälinnun pesästä. (Majava se vasta onkin aktiivinen luontosuhteeltaan... ;) ) Niinpä ajattelen suhdetta luontoon suhteena ajatuksiin, kehoon, kipuihin, polkuihin, eliöihin, kallioihin, mikrobiologisiin prosesseihin... enimmäkseen koetan kai vain tarkkailla ja antaa olla. Puuttua mahdollisimman vähän. Missä tietysti epäonnistun surkeasti, koska olen utelias apina. Uteliaisuus on hyvä esimerkki siitä, miten asioilla on sekä myönteinen että kielteinen puoli - tavallaan kiinnostus virittää kunnioitusta ja halua vaalia, toisaalta kyllä usein tarkoittaa, että yhtä kiinnostuksenkohdetta lähestyessään talloo tusinan muita.

 

5. Mitkä ovat erityiset kiinnostuksen kohteesi?

Varmaankin ruoka, läheisyys ja uni sekä liikkumisen ilo ja mielikuvitus. Kokemuksen liikkeen tunnustelu. Perusasiat, siis.

 

6. Onko sinulla joitain tavanomaisesta poikkeavia erikoistaitoja?

Osaan stepata silloin kun molemmat jalkateräni toimivat. Ehkä tämä ei ole taito, mutta sain juuri kuulla myös, että minulla on hyvin voimakas tahto. Se ei nouse esiin kovin usein onneksi. Osaan myös ulkoa muiden mielestä hämmästyttävän määrän laulunsanoja. Ne vain tarttuvat minuun.

 

7. Mitä mielestäsi on hetkessä eläminen?

Avoimuutta tapahtuvalle. Sitä, että on valmis myöntämään erehtyneensä kerta toisensa jälkeen (no okei, pikku viiveellä ehkä) ja muuttamaan rakkaiksi käyneitä periaatteitaan ja ennakkokäsityksiään. Yksi tärkeimmistä hetkessä elämisen avuista on ollut itselleni kahdelle fraasille nauraminen. Toinen on "pitäisi" ja toinen "minusta ei olisi tuohon". Joskus kyllä nauru tulee vasta jälkikäteen, tilanteessa kipuilun jälkeen.

 

8. Viimevuosi oli eurooppalainen vapaaehtoistyön vuosi. Teetkö itse jotain vapaaehtoistyötä tai onko jokin aihe, jonka piirissä haluasit sitä tehdä?

Ajattelen bloggaamista vapaaehtoistyönä. Samalla tavalla ajattelen myös flickraamista sellaisena. Ja jopa facebookia. Ehkä tämä liittyy siihen, etten ole mitenkään suvereeni toisten kanssa kommunikoija: minusta kommunikaatio on ehkä vaikeinta, mitä on. Käy hyvin työstä, siis, etenkin kun samalla koettaa oppia jotakin oleellista! Aiemmin olen tehnyt paljon monenlaisia vapaaehtoishommia ympäristöjärjestö Dodossa, jota olin perustamassakin. Ympäristöjärjestö on kuitenkin melkoinen ekstroverttien temmellyskenttä ja siellä tunsin helposti oloni vähän pelokkaaksi. Huomaan eläväni onnellisemmin nyt kun olen antanut itselleni luvan tehdä vähemmänkin pelottavia asioita antaumuksella. Vapaaehtoistyönä hahmotan myös kaupunkiviljelyn omalla palstalla sekä sen, miten auon päätä nyt yliopiston fuksina - etenkin jälkimmäisen kohdalla ajattelen, että siinä saan harjoittaa kulttuurikritiikkiä ja elävää, aktiivista filosofiaa, johon olen kouluttautunut mutta josta ei sillä lailla ole löytynyt itselleni sopivaa palkkatyötä. Haluaisin jossain vaiheessa mennä WWOOFfaamaan, mutta terveysongelmani ovat pitäneet minut toistaiseksi poissa lammaspaimenen ja oliivinpoimijan hommista. Jos jalkakipuihini löytyy pysyvämpi ratkaisu, se saattaisi olla asia, johon seuraavaksi tartun. WWOOFin hommat tuppaavat olemaan aika fyysisiä...

 

9. Mitä suomalaisuus sinulle merkitsee?

Tähän on huiman vaikeaa vastata. Italiassa huomasin kyllä, etten perusta mistään makeasta erityisemmin... etenkään aamiaisella. Ehkä eniten kieltä ja  hierarkioiden mataluutta. Ei-traditionaalisuutta.

 

10. Mitkä ovat parhaat asiat eri vuodenajoissa?

Minun on vaikeaa keksiä talvesta mitään myönteistä sanottavaa. Paitsi ehkä että koira pitää lumileikeistä. Keväässä ja kesässä rakastan valoa. Olen paatunut valonarkkari. :) Ja kasveja: kasvamisen ja kukoistamisen ja lakastumisen tuoksuja, vihreitä massoja. Syksyssä tuoksut ovat parasta, ja sienet. Syksyllä olo on yleensä myös energisin: kesällä maltan levätä, koska voi levätä ulkosalla. (Sisällä en oikein osaa vain maata. Vähintään pitää bodyscan-meditoida tai venytellä tai nuhjata toisen kyljessä. Mutta ei se tunnu levolta, koska päivä ei paista risukasa pieneen.) Kesässä pidän myös siitä, ettei tarvitse painavia, kutittavia eikä puristavia vaatteita. Jokin pieni mekonretale vaan päälle ja menoksi! Taivas on loppukesästä kaunein, ja värit miellyttävät silloin silmääni eniten. Myös rakastamani ukkosmyrskyt sattuvat usein kesään. Vaikka rakastan valoa, pidän myös loka- ja marraskuusta. Silloin minun on yleensä helppoa keskittyä älyllisiin asioihin. Olen tyypillisimmin elo- ja syyskuissa rakastuva ihminen. Minun on vaikeaa ymmärtää kevätrakastujia. Keväällä värit ovat niin vihlovia, taivas kylmän sininen, lehdet vielä liian pieniä. Nuorempana en kestänyt kevättä lainkaan, hyväksyin sen vasta pitkälti aikuisena. Toisaalta kyllä voikukkapellot ovat ihana näky. Hmm. Kesällä rakastan toria, samoin alkusyksystä. Mutta aika joulukuusta huhtikuun alkuun tuntuu vaikealta. Se on niin tuoksumaton aika. Ja maa on kylmä ja kuolleen oloinen.

 

11. Onko sinulla jokin haave, sellainen, että halusit repäistä ja tehdä jotain itsellesi täysin vierasta?

Minusta olisi jännittävää kokeilla olla oikeasti töissä jossain fyysisessä työpaikassa. Sillä tavalla kokopäiväisesti ja ei-harjoittelijana ja ei-sesonkiapuna. Sellaista en ole vielä kokeillut. Olen kyllä yrittänyt aina välillä päästä tämmöisiin töihin, mutta se tuntuu olevan aika vaikeaa. En tiedä, miten sopeutuisin; riippuu varmasti ihan paikasta. Mutta jos sen ottaisi oppimiskokemuksena, ei kai se voisi kuin hyvää tehdä? Ajattelen kernaasti, että uusi opiskelualani tulee antamaan minulle tähän mennessä elämäni parhaat mahdollisuudet kokeilla tällaistakin elämää.

 

***

Meemiin kuuluisi vielä eteenpäin pistäminen, mutta minusta tuntuu ehkä lopulta kiinnostavimmalta kuitenkin se, mitä ihmisten päihin pälähtää kenenkään kysymättä - joten jatkakaa kirjoittamista, mistä haluatte, ja tulen sitten sitä ihmettelemään.

Vuosi-inventaario, v. 2011

Tykkään asioiden toistumisesta, joten teen saman vuosi-inventaariomeemin, jonka olen tehnyt parina vuonna aiemminkin. (Sitä paitsi oksensin tänään aamiaisen, enkä ole oikein tolkkukunnossa ja kaikki muut rientoilevat Helsingin illassa: hyvä kohta inventoida!)

1. Mitä sellaista teit vuonna 2011, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?
Vaelsin sademetsässä, ainakin. Se oli ihana ympäristö. Ja tapasin siellä villejä sukulaisia, joista kyllä kieltämättä tuli enemmän mieleen orava tai kissa kuin kädellinen.

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?

En ole luvannut mitään.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Kyllä vain, muutama. Mutta ei se sillä lailla mitenkään näy omassa elämässäni, paitsi ehkä sellaisena, ettei niitä juuri synnyttäneitä voi oikein pyytää mukaan esim. matkalle, joten sikäli kysymys tuntuu oudolta. Se sen sijaan on ollut ihan hauskaa, että olen saanut hieroa muutamaakin viimeisillään raskaana ollutta naista. Raskaudet voivat näemmä lähentääkin ihmisiä, mutta synnytyksen myötä naiset vetäytyvät joksikin aikaa vauvojensa luo, kuten tietysti oikein onkin.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Kummitätini kuoli. Mummulle, joka on hänen äitinsä, ei ole vielä uskallettu kertoa. Se tuntuu kummalta: ikään kuin yli yhdeksänkymppinen ei olisi jo nähnyt kuolemaa ja olisi tietoinen sen vääjäämättömyydestä. Toisaalta epäröin vähän sen suhteen, onko kummitäti nyt mikään "läheinen". Pidin kyllä hänestä ja tunsin häntä kohtaan voimakasta empatiaa osittain juuri sen takia, että vanhempani eivät koskaan hyväksyneet mitään hänen tapaansa toimia. Minun on helppo ymmärtää, miten hän koki menettäneensä melkein kaiken pohjan elämässään: ei hänestä tullut suomenruotsalaista sellaiseen perheeseen naimalla, kunhan vain sukulaiset kääntyivät häntä vastaan ja paheksumaan tätä ratkaisua, eikä hänestä tullut oikein yläluokkaistakaan, mutta ei hän kyllä enää duunarikaan ollut. Minusta hän oli mukava ja herkkä ihminen. Mutta tunsimme huonosti ja näimme harvoin. En mennyt hautajaisiin; minulla oli silloin työvuoro eikä minua sen puoleen ollut kutsuttukaan (mikä oli vanhemmilleni yksi paheksumisen aihe).

5. Missä maissa kävit?
Intiassa ja Brasiliassa. En tiedä, onko minulla enää koskaan uudestaan varaa mennä noin kauas mutta nautin matkoista kovasti!

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2012, jota puuttui vuodesta 2011?
Kokemusta omalla paikallaan olemisesta tai oman paikan löytämisestä? Tosin kyllä olen tainnut kuvitella löytäneeni semmoisen viimeksi vuoden 2005 alkupuolella, joten alan suhtautua aika huolettomasti siihen, että harhailen ympäriinsä tietämättä, kuka, mistä ja miksi olen.

7. Mitkä vuoden 2011 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
Jaa, paha uhota, kun ei tiedä, josko vaikka muistisairastuu joskus... mutta luulen kyllä muistavani muutaman kokemuksen tältä vuodelta: sen kuinka lääkärit Hyderabadissa suuttuivat minulle ja uhkasivat että kuolen kadulle, kun en suostunut jäämään tehohoitoon, ja sitten ehkä saatan muistaa sen päivän, kun palasin yliopistolle fuksina. Ei se kyllä mitenkään keskity yhteen päivään, se. Mutta yliopistolle palaaminen on tuntunut todella hyvältä ratkaisulta!

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?

Pystyä lukemaan pääsykokeeseen raivostumatta aineistolle niin pahasti että olisin jättänyt koko luvut kesken. (Näinhän on käynyt monena vuonna.)

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?

Se etten onnistunut kulttuurishokilta ja hengitysteiden tulehduksilta osallistumaan yhdellekään joogatunnille koko Intian matkan aikana... :P

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?

Sain sen jonkun käsittämättömän mahapöpön Intiassa mutta muuten olen ollut varsin terveenä.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Aji Cristal -chilin taimi puutarhamessuilta. Se teki niin valtavasti hyviä chilejä parvekkeella, että kesän kokkaukset saivat tosiaan siitä pontta ja puhtia!

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
Putte-koiran. Se on höpösteri!

13. Kenen käytös masensi?
Hmm, en muista erityisemmin masentuneeni kenenkään käytöksestä tänä vuonna. Jos jotain pitää mainita, niin ehkä minua masensi Oshon seuraajien jotenkin auktoriteettiuskoisen oloinen asenne Punen meditaatiokeskuksessa. Tuntui niin kummalta, kun tyypit vaikuttivat guruttavan tyyppiä, joka oli eläessään sitä mieltä, ettei guruja ole eikä voi olla. Intiassa kyllä masennuin monesta muustakin asiasta, kuten vaikka eläinten ja naisten kohtelusta. Ja siitä piittaamattomuudesta ympäristöä kohtaan, joka henkii siellä melkein kaikista käytännöistä.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Matkoihin. Ja tosiaan suurimman osan rahoistani ja nyt niitä ei enää ole. Mutta hyvää se teki.

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
Yliopistolla vallitsevasta ilmapiiristä! Tuntuu ihmeelliseltä saada käydä päivittäin paikassa, jossa on sallittua olla innostunut, kysellä omituisia, potea huolta ja maailmantuskaa, tavata uusia jännittäviä ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita samoista asioista... muualta tällaista ilmapiiriä en ole tavannutkaan.
Ja myös eteläparvekkeesta!

16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2011?
Supertrampin "Take the long way home". Ei se mulle uusi ole, mutta on uudestaan tänä vuonna aktivoitunut. Kuulin sen Riossa ja aivan uudella tavalla.

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:
b) laihempi vai lihavampi?
En osaa sanoa! Laihduin supervatsapöpön aikana mutta taisin kiriä sen heti kohta kiinni!

c) rikkaampi vai köyhempi?
Köyhempi! Paljon, paljon köyhempi! (Minusta on aika kiinnostavaa, että siinä missä monien tuttavien tulotaso tuntuu jatkuvasti vähän nousevan, minun on sen kuin kutistunut.)

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
Toivoisin kävelleeni enemmän metsässä. Saatan olla vähän laiska lähtemään.

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
Murehtineeni tätä asumismuotoa. Nyt on käynyt niin selväksi, että jotenkin tämä muuttuu. Ei tunnu löytyvän järjestelyä, jossa kaikki (Vompsu, Fauni, minä) voisivat tuntea, että hänellä on koti.

20. Kuinka vietit joulua?
Kotona rauhassa ja hiljaisuudessa ja kutoen hullun lailla.

22. Rakastuitko vuonna 2011?
Joo. Tähän asuntoon, jossa nyt asumme.

23. Kuinka monta yhdenyön juttua?
Ei yhtään. Tämmöistä vakiintunutta jolkottelua vaan.

24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?
Ei meillä ole edelleenkään televisiota. Mutta olen vähän ihastunut Cleverbotiin.

25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
En.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Varmaan kaikesta hirvittävyydestään huolimatta Kasvatussosiologia. Itkuntirisyttäjä vailla vertaa.

27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
En muista tehneeni ihmeempiä löytöjä.

28. Mitä halusit ja sait?
Halusin asumaan tähän asuntoon ja pääsin. Halusin tuntea tämän kodiksi ja onnistuin siinä. Halusin opiskelemaan kasvatustieteitä ja pääsin sinnekin. Halusin ehtiä sienestämään pitkästä aikaa ja onnistuin pääsemään sieneenkin.

29. Mitä halusit muttet saanut?
En muista erityisemmin halunneeni jotain, mitä en olisi saanut.

30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?

Mike Leighin Happy go lucky.

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
Olin 37. Podin krapulahkoa muutaman ystävän kanssa. Meillä oli kahden päivän bileet, koska Fauni on syntynyt edellisenä päivänä ja hänen juhlansa olivat illalla ja minun aamulla. Minun juhliini ei jäänyt kovin montaa ihmistä, mutta ei se mitään.

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?

Jos olisin keksinyt viisastenkiven ja asumismuodon, jossa kaikki voisivat tuntea olevansa kotona. Mutta se taitaa olla joka ikisen kykyjen ulkopuolella.

33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2011?

Fleecejä, hameita, säärystimiä. PIITKIÄ islanninlampaanvillasäärystimiä.

34. Mikä piti sinut järjissäsi?

Lienenköhän järjissäni? Ainakin ajatus lukujärjestelmän tuplastandardisuudesta ajoi minut rajoille tavalla, jota olen ajatellut hieman huolestuneena.

36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?

Luokkayhteiskunnan selitys sillä tavalla että ymmärsin, mistä on kyse ja miten se liittyy ihmisten välittömän kokemuksen eroihin.

37. Ketä ikävöit?

Nasu-koiraa, tietysti.

38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?

Hmmm. En ole sillä lailla salamatutustunut kehenkään. Olen tavannut monia uusia ihmisiä tietysti... ehkä yksi uusi ystävä, johon tutustuin ensin vanhan hyvän ystäväni morsiamena ja vaimona ja sitten myöhemmin estetiikan opiskelijana.

Meemi, nopeasti.

Suolaisissa pisaroissa on meemi, johon koen tarvetta osallistua vaikkapa vain siksi, että murran ajatuksen, ettei introvertti kokisi meemikeskustelun tarvetta...

Meemi kuuluu näin:

Kirjoita neljä asiaa, joissa tarkastelet omaa tunne- vs. asiakeskeisyyttäsi, ja toisaalta ekstro- vs. introverttiyttäsi.
1. tapa ajatella ja suhtautua asioihin
2. suhtautuminen ympäristöön ja vieraaseen/uuteen ainekseen
3. vuorovaikutustilanteet
4. energian hankintatavat ja ihmissuhteet

Ensinnäkin minusta on kauhean hankalaa arvuutella, olenko universaalisti ottaen tunne- vai asiakeskeinen. En edes tarkalleen ottaen ymmärrä, miten voisin olla korostuneesti jompaakumpaa tai ainakaan itse arvioida ajattelussani taipumustani. Sen kyllä huomaan, että tietyissä tilanteissa kiihdyn kovasti ja tuo kiihtymys värittää aistimukset ja informaationkäsittelyn siinä määrin, että lapset oikein huuhtoutuvat ovista ja ikkunoista pesuvesien mukana. Toisaalta kyllä luulen myös, että silloin, kun oikein tongin argumentaation syntyjä syviä ja koetan hahmottaa, pitääkö tietty ajatusrakennelma kutinsa (esim. voiko tietyn kausaaliketjun tosiaan päätellä näistä ja näistä tutkimustuloksista käsin), tunteeni eivät ole mitenkään poisleikatut - usein tällaiseen tehtävään liittyy jopa polttava tarpeellisuuden ja asiallisena pysymisen tärkeyden tuntu, jota on aika vaikeaa mieltää "asiakeskeiseksi".

No mutta, sen enempää murisematta voin ainakin todeta, että kaikissa testeissä, jotka olen tähän ikään mennessä tehnyt, olen saanut tulokseksi olevani introvertti. Se ei tietenkään tarkoita, etten pitäisi ihmisistä tai etten osaisi työskennellä ryhmässä tai että olisin erityisen kiinnostunut vain siitä, mitä minä tässä ja nyt teen ja ajattelen. Pikemminkin ajattelen asiaa rentoutumisen kannalta. Rentous on minulle vaikea juttu. Minussa kihisee hurjan paljon energiaa. Herään puuhakkaana, ja sängyllä lojuminen ja rauhallinen vain oleminen tuntuvat kauhean vierailta lajeilta. Jotenkin niissä voin kuitenkin onnistua silloin kun olen aivan tuttujen seurassa (muutama lähin ihminen) tai yksin. Isommassa joukossa koko kysymys rentoudesta tuntuu mielettömyydeltä. Mitenkä voisi ehtiä rentoutumaan ja vain hengittelemään, kun toisten mielialat, eleet ja ilmeet sekä heidän ideologioidensa sanoitukset tunkeutuvat tietoisuuteeni, hämmästyttävät, ihastuttavat ja virittävät minua tiettyyn suuntaan. (Joskus tietysti myös närkästyttävät, mutta sitä ei tapahdu kovin usein, koska valikoin seurani aika tarkasti.) Ja väsyttävät - huonolla, ylikuormittavalla tavalla.

Oikeastaan vasta tässä parin viime vuoden aikana olen oppinut tajuamaan, etteivät kaikki ihmiset ole yhtä sähköistyneitä kuin itse olen. Että monen on oikeasti esimerkiksi vaikeaa pysyä hereillä! Tai herätä! Se tuntuu todella kummalliselta, enkä osaa kuvitella sitä. En osaa oikein hyvin myöskään kuvitella, miltä tuntuisi se, ettei kiinnostu siitä, mitä tekee. Että pitkästyisi kroonisesti omaan elämäänsä. Että kaipaisi lisää virikkeitä, jotain ekstremeä ja hurjaa. Tai jatkuvasti jotakin uutta.

Tämä rentoutumiskysymys on tietysti hyvin tunnepitoinen, olisi helppo ajatella ensin. Mutta onhan se myös asiapitoinen, hyvänen aika.

Tapa ajatella, kysyy meemi. Ainakin sen olen huomannut, että käsittelen mieluusti asioita jonkin verran itse ennen kuin pulautan ne muiden näkyville. Kai jokaisessa kaveripiirissä on muutama tyyppi, jotka ovat hurjan vaikutteille alttiita sillä lailla nopealla tavalla - he soittavat ja kysyvät, että se sanoi näin ja näin, mitä mä nyt teen, ja tekevät sitten juuri niin kuin toinen ehdottaa. Sitä on jotenkin vaikeaa ymmärtää, miten niin voi tapahtua. Kyllä minäkin kysyn neuvoa ja kuuntelen niitä, mutta menee jokin aika, että pureksin kunnolla saamani neuvon ymmärrettäväksi. Ja aika usein käy niinkin, että vaikka arvostan neuvon antajaa, jokin neuvossa saa minut epäröimään - ajattelen, etten ole nyt selvästi oikein osannut kommunikoida tilanteen kaikkia nyansseja neuvojalle, koska hän noin neuvoo. (Olen kai melko epäluuloinen enkä kovinkaan toiveikas kommunikaation suhteen. Minua hämmentävät ihmiset, jotka sanovat jostakusta toisista, että hän ymmärtää kaiken. En osaa oikein kuvitella sellaista, niin jäämätöntä kommunikaatiota ja ajatteluyhteyttä. Osaan kyllä kuvitella sellaisen kehollisen tason hyväksymisen, koska olen kokenut sellaisen. Harvoin, ohimenevästi, mutta kuitenkin. Tärkeä kokemus, jota ilman en varmasti pitäisi ihmisistä niin paljon.)

Olen oppinut kysymään neuvoja vasta näin päälle kolmikymppisenä. Aiemmin ajattelin, ettei ketään voisi vähemmän kiinnostaa, onko minulla ongelmia tai ei. Ei se ole mikään ihme, minun lapsuudenhistoriallani. Lapsuudessa ketään ei kiinnostanut. Aikuisilla oli omat isot ongelmansa eikä niistäkään puhuttu. Kerran kyllä soitin teininä auttavaan puhelimeen, ja siitä oli apua. Tunsin, että sitä ihmistä puhelimessa kiinnosti se, etten kokenut enää jaksavani. En kuitenkaan uskaltautunut koulupsykologille, kuten ääni puhelimessa ehdotti. Pelkäsin, että äiti romahtaisi kasaan, jos saisi kuulla, että minulla on vaikeaa. (Minulla ei ole saanut olla vaikeaa... minullahan on ollut "kaikki kunnossa".)

Kohtaan kaksi, tapa suhtautua ympäristöön ja uuteen ainekseen. Kirjoitin äsken, etten oikein ymmärrä uutuuksien ja äärikokemusten kahmimista. Toisaalta näin, mutta toisaalta taidan olla aika utelias toisten ihmisten ja muiden eläinten kokemusmaailmoja kohtaan. (Minusta niiden kokemisessa olen sananmukaisesti äärilläni, pyhää lähellä...) Pidän kyllä toistumisesta ja tuttuudesta, mutta en koe, että ne pysyisivät samana. Joka päivä talo, jossa asun, näyttäytyy erilaisena. Voin sulkea silmät ja katsoa sitä ihan uudella tavalla. Sama pätee puihin, nurmikonpalasiin, asfalttiin. Yksi hyvä uusi tapa, joka tyydyttää uteliaisuutta, on lukea lisää jostakin aiheesta. Esimerkiksi: mistä aineksista asfaltti on sekoitettu, miksi pitkäselkäisen ihmisen alaselkä kipeytyy helpommin kuin lyhytselkäisen, ja niin edelleen. Olen vähän hulluna teknisiin termeihin ja niiden määritelmiin. Toisaalta unohdan ne nopeasti, ellen käytä niitä säännöllisesti. Äh, en osaa tässäkään jakaa tunne- ja asiapitoisuuksia...

Sitten vuorovaikutustavat. Pidän seurasta, kunhan se on tarpeeksi pientä kerrallaan. Yksi tai kaksi ihmistä itsen lisäksi on minulle hyvä seura, isommassa huomaa helposti istuvansa hiljaa ja jännittyneenä ja kuuntelevansa, tulevansa äkisti hyvin itsetietoiseksi ja ujostuvansa siitä. Pienemmässä seurueessa niin ei tunnu käyvän. Siinä saatan olla liiankin riehakas ja ottaa joskus paljonkin tilaa, jos toinen antaa. (Yleensä kyllä päädyn pahoittelemaan tilannetta, jos olen mielestäni liikaa äänessä.) Toisaalta saatan tahtoa voimakkaasti joitakin asioita ja silloin saatan paljastua varsin tarmokkaaksi suostuttelijaksi. Isommassa seurueessa minulle ei tule yleensä mieleenkään, että voisin alkaa suostutella seuruetta mihinkään. Isoissa seurueissa tuntuu usein ehkä juuri sen vuoksi kurjalta. Jotenkin eteneminen on hidasta ja poukkoilevaa ja tuntuu, että yhteistä tahtoa on vaikeaa löytää. (No tottavie, kun en itse uskalla mitenkään osallistua sen muovaamiseen... huooh! Olisi niin paljon opittavaa!) Vuorovaikutustyylin kohdalla on ehkä vähäsen helpompi hahmottaa, miten tunne- ja asiapitoisuus voitaisiin jäsentää. Sanoisin näin: Jos näen, että toisella on sukka rutussa ja paha mieli, minun on hyvin vaikeaa keskittyä vähään aikaan mihinkään muuhun kuin hänen kokoon kursimiseensa. (Joka voi tietysti jonkun kohdalla tarkoittaa sitä, että olen kuin en huomaisikaan, silti keskittyen anturoimaan hänen mielialaansa.) Ja jos minulla on paha mieli, saatan olla joko hyvin asioissa pitäytyvä ja superkohtelias tai sitten läväyttää pahan oloni näkyville silmänräpäyksessä. Riippuu aika paljon siitä, luotanko keskustelukumppaaniin vai en. Mutta joka tapauksessa: jos vuorovaikutuksen tunnelma on ikävä, ei informaatiokaan virtaa esteettä. (Veikkaan kyllä, että näin se menee muidenkin kohdalla. Vai?)

Pidän kyllä siitä, että informaatio liikkuu sutjakkaasti. (Kuten sanottua, olen pannahisen utelias.) Siinä mielessä voisi ajatella, että olen vuorovaikutuksessa asiapitoinen kommunikoija. Joskus ärryn, jos hyvässä hengessä toteutuvassa keskustelussa jaanataan hyvää-päivää-kirvesvartta eikä mennä asioihin.

Eli - taas epäselvyyttä. (uhhuh, tunnen itseni nyt vähän vaikea-ankeaksi).

Kirjoitin jo tuossa aiemmin, että isot seurueet väsyttävät minut. Luultavasti saan aika paljon voimia ja iloa kuitenkin juuri vuorovaikutuksen ja asioiden jakamisen kautta. Yksityinen ilo on aika tuntematon käsite. Haluan jakaa hyvät oivallukset ja saan paljon toisten kokemusten kuulemisesta. Minun on vain saatava tehdä se omalla tavallani. Joskus ystävystyn nopeasti ja joskus tuskallisen ponnistellen ja hitaasti. Mutta aina tuntuu pätevän se, että mukavinta on jonkun kodissa, toisen tai omassa, kahden kesken. Ei hälyä, ei meteliä, ei joukkioita. Ei itsetietoisuuden ylitulveksimista ja itseinhoa. Voi oikein tuntea, miten uudet ajatukset lainehtivat ihmisestä toiseen, vääristyen tietysti matkalla, mutta entä sitten. Joskus on hauskaa saada toiselta takaisin jokin "uutuus", josta kiittäessä toinen sanoo, että mitä ihmettä, sinultahan minä tämän juuri opin. Tykkään leikkiä tällaista rikkinäistä puhelinta!

Ja pidän siitä, että erotan jo pitkältä hahmon, jonka tunnistan. Tarkoitan nyt fyysistä olemusta, en ajattelun hahmoa.

Ehkä olen kyllä vähän huono introvertti siinä suhteessa, etten osaa enää ajatella ketään itsenäisenä tai riippumattomana. Etten hahmota niin rajoja ihmisten välille. Että ajattelen, että tunne ei jää koskaan yhden kehon säilöön. Että ajattelen että tilanteet ovat perustavampia kuin ihmiset niissä... vaikka kirjoitankin, että on joitakin dispositioita, kuten että minun on helpompi kahden kesken. Kieli kinnaa vastaan näissä ajatuksissa. Ehkä senkin takia suhtaudun niin luimukorvaisesti sanalliseen vuorovuorovaikukseen.

Nyt minun on kiskottava takki niskaan ja laukattava bussipysäkille! Matkaan Espooseen.

Välitilinpäätös

Kun tein tämän kerran viime vuonna, taidan tehdä nytkin (nyt Hillalta napsaistuna):
(sitä paitsi pääni on niin täynnä räkää, ettei strukturoimattomasti taida ajatus kulkea)

1. Mitä sellaista teit vuonna 2009, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?
Pyrin opiskelemaan jotakin sellaista, jota TIEDÄN haluavani, en vain tappaakseni aikaa vaan oppiakseni jotakin oleellista.

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
Hmm, lienenköhän luvannut jotakin? Ainakin olen unohtanut sen suloisesti! Enkä taatusti lupaa mitään. Paitsi pitää kiinni avoimuudesta silloinkin kun se tuntuu tosi vaikealta.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Moni. Toisaalta huomaan helposti etääntyväni ihmisistä jo näiden ollessa raskaana, koska en sillä lailla oikein osaa luontevasti vierailla lapsiperheissä, en ainakaan ennen kuin lapset ovat sanoin kommunikoivassa iässä. Yksi ystävistä on kuitenkin säilynyt raskaudesta ja vauvasta huolimatta läheisen oloisena, mikä on hyvä huomata.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?
En muista, kuoliko ukki tämän vai edellisen vuoden puolella. Toisaalta en usko myöskään, että meitä voitaisiin luonnehtia erityisen läheisiksi. Eli eipä kai.

5. Missä maissa kävit?
Ainakin Virossa ja Portugalissa. En kai muualla.

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2010, jota puuttui vuodesta 2009?
Hmm, en muista vuodesta puuttuneen erityisesti mitään. Vuosi oli hyvin moni-ilmeinen! Ehkä mahdollisuuden viimein paeta talvea lämpimään?

7. Mitkä vuoden 2009 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
En taida edelleenkään olla erityisen päivämääräorientoitunut. Tapahtumien paikantaminen kuukausiin ja vuosiinkin on selkeästi liian haastavaa. Mutta muistan varmasti hyvin tarkasti joitakin tunnelmia!

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?
En koe saavuttaneeni mitään erityistä. Tai ei kun sittenkin: pidin puolen vuoden kevät- ja kesäloman, jonka aikana torppasin päättäväisesti kiinnostavatkin työtarjoukset. Sitä ilman olisin varmasti jo aivan piipussa, eli hyvä kun pidin kiinni loman tarpeestani!

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
En koe, että mikään vaikeuteni tällä hetkellä paikantuisi erityisesti tähän vuoteen, kyllä niiden siemenet ovat itäneet jo paljon kauemmin. Ehkä suurin vaikeus on tällä hetkellä jaksaminen. Koulu syö voimavaroja kaikesta muusta, joka olisi ihan riittävän haastavaa jo itselläänkin, mutten oikeastaan pidä tätä epäonnistumisena.

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?
Onnistuin taas telomaan koipeni ja nyt loppuvuodesta olen flunssaillut pelottavan intensiivisesti. Haluaisin taas olla terve! Mutta ei mitään vakavaa, mistä olen kiitollinen.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Flexi-bar -keppi.

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
Jaa, lienen nauranut etenkin itselleni tänäkin vuonna. Vaikka nauroin aika makeasti niille miehillekin, jotka eivät voineet uskoa, että naiset voisivat lähestyä seksuaalisin ehdotuksin mieshierojaa. Jotenkin se, että vielä tähän maailmaan aikaan on naimisissa olevia, aikuisia miehiä, joille naisten seksuaalinen aktiivisuus näyttäytyy fiktiona, jaksaa huvittaa ja samaan aikaan kauhistuttaa.

13. Kenen käytös masensi?
Masennun ensisijassa omasta käytöksestäni. Usein ja aika syvästi, mutta ei se ole vaarallista. Parempi sekin kuin silmien sulkeminen.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Ruokaan, asumiseen ja koulumaksuun. Matkaan.

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
Tästä joulumatkasta ja muutamista naamiaisbileistä!

16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2009?
Caetano Veloson "Blue skies" ja Petra Magonin "Blackbird" ja Freshlygroundin "Touch in the Night" nyt ainakin. "Aina"? Tuskinpa. Ei mulla semmoinen muisti ole. Se ei toimi niin.

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:

a) onnellisempi vai surullisempi?
Hmm, onnellisempi. Mutta tämä keskitalvi on aina mulle helvettiä. En pidä kylmästä. Pimeys ei niin haittaa, mutta kylmyys.

b) laihempi vai lihavampi?
Varmaan aika samoissa mitoissa. Ainakin mahdun samoihin vaatteisiin.

c) rikkaampi vai köyhempi?
Huomattavasti köyhempi. Koulu on aika iso rahareikä eikä sen ohella oikein jaksa tehdä ekstratöitä.

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
Laiskotelleeni.

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
Pelänneeni kaikkea ihan hupsua. Mutta heh, taitaa olla turha toivo.

20. Kuinka vietit joulua?
Lissabonissa, kaveriporukalla vuokratussa asunnossa. Jouluaattona aurinkokin pakotti hetkeksi ulos välikausitakista, ihanuus. Ensi vuonna toivottavasti jossakin lämpimämmässä ja pidemmän ajan... kahden viikon matka on kuitenkin vähän kiusaamista, pitäisi saada olla ainakin kuukausi, mutta koulun takia ei nyt pystynyt.

22. Rakastuitko vuonna 2009?
Kyllä vain. Kuvittelin, ettei minulle enää tapahtuisi niin, mutta näemmä ei pitäisi olettaa mitään tämmöisiä.

23. Kuinka monta yhdenyön juttua?
Ei yhtään taaskaan.

24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?
Ei ole televisiota, eli ei ole.

25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
En hankkiudu vihasuhteisiin. Jos suutun jollekulle, puin asiaa tai otan etäisyyttä tai todennäköisemmin molemmat, ja itselleni nyt olen aika tasaisesti vihainen ja leppyvä.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
En muista, mitä olen lukenut. No ehkä se kirja, jota käänsin, on jättänyt pisimmät jäljet.

27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
Freshlyground ja sitten varmaan tsurnamusiikki.

28. Mitä halusit ja sait?
Paikan hierojakoulusta (joka nyt on muotoutunut siis vähän painajaismaiseksi jaksamisen kannalta, mutta kai tää tästä).

29. Mitä halusit muttet saanut?
Rauhallisemman, leppoisamman elämän. En voi kyllä myöskään sanoa, että olisin sitten heinäkuun alun toiminut tätä kohti mitenkään... :D

30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?
Tykkäsin kovasti Lars von Trierin Antichristista.

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
Täytin 35 ja menin kouluun, oli vika koulupäivä ennen joulua, toin luokkakavereille sokeroitua inkivääriä ja pähkinöitä sen kunniaksi. Illalla Vompsu oli töissä, joten Fauni vei minut syömään haluamaani paikkaan. Halusin Lemongrassiin syömään thairuokaa, ja sinne myös menimme. Oli kylmä ja olin huolissani Faunista, joka päätti tavata eksänsä puolen vuoden tauon jälkeen juuri ennen bileitä. Pelkäsin hänen masentuvan pois juhlatunnelmista, mutta olisi pitänyt muistaa, etteivät ihmiset yleensä ole niin helposti tolaltaan meneviä kuin itse olen eksieni suhteen.

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?
Koulun leppoisampi tahti. Minua ei haittaisi yhtään, jos koulu kestäisi vaikka lukukauden pidempään, jos se tarkoittaisi leppoisampaa tahtia.

33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2009?
Kirjavia riepuja.

34. Mikä piti sinut järjissäsi?
Voimakkaan suunnan löytyminen, siihen työstäminen ja sitten rakastuminen. (Tai no, onko se nyt järkevää tai järjissä pitävää, en tiedä, mutta kyllä siitä voimia tuntuu saavan?)

36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?
Se, että ammatissaan vaitiolovelvollisiksi säädetyille ihmisille ei taata lain puolesta työnohjauksen mahdollisuutta.

37. Ketä ikävöit?
Olen vähän huono ikävöimään. En kai ketään tällä hetkellä. Kesäisin varmasti keksisin ikävöitäviä, mutta talvisin erakkous sopisi minulle paremmin kuin hyvin.

38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?
Fauni tietysti. Olimme puhuneet keskenämme ehkä kymmenen tuntia, kun jo huomasin hälpättäväni hänelle elämäni vaikeimpia asioita, ja aika pian tajusin, ettei hänen seuransa tunnu koskaan painavan minua alaspäin vaan on päinvastoin hilpeyttävää ja samalla syvämietteistävää. Joskus on kuin tapaisi vanhan ystävän, jota ei ole vain tullut tavanneeksi koskaan aiemmin.

Muistokirjoitus (byhyy)

Jotta blogi ei menisi ihan mahdottomaksi ystävyyden ja kesän hehkutteluksi ja siinä karehtimiseksi (mikä olisi helppoa ja luontevaa), tartun hassuun ideaan, joka esitettiin eilen matkalla Lauran keikalta kohti kotia. Siinä ideana oli, että jokainen väsää itsestään muistokirjoituksen blogiinsa. Siis semmoisen hautajaispuheen.

Voi kyllä olla, ettei kukaan muu jaksa oikeasti tarttua tähän ideaan, mutta olkoon sitten niin. Ja voi tietysti olla, että olen käsittänyt ajatuksenkin ihan omalla tavallani, se ei mitenkään yllättäisi. Aion kuitenkin kirjoittaa nyt muistopuheen, jossa koetan esittää paheeni hyveinä. (Oikeasti en varsinaisesti usko omiin paheisiini Pahoina vaan ajattelen enemmän, että on vastapyrkimyksiä niille pyrkimyksille, joiden toteutumattomuus kulloinkin hiertää itseäni. Ja että hiertäminen voi loppua siihenkin, että alan nauraa koko jutulle sen sijaan että takertuisin pyrkimykseeni tehdä juuri tietyllä tapaa.)

Muistokirjoitus (byhyy)

Olemme kokoontuneet tänne muistamaan Veloena-parkaa, jonka elämä päättyi niin traagisesti tavalla, josta olemme kaikki jo kuulleet. Hänen elämänsä päättyi juuri kun hänestä tuntui sen olevan alkamassa, vetäisemässä syvään henkeä ja ponnistamassa uudelle tasolle, kaikista perinteisistä systeemeistä huolimatta abstraktilta yhä kehollisemmalle tasolle, ikuisuuksiin tähyilemisestä yhä tarkemmin hetkelliseen suuntautuvalle tasolle. Kuten kaikki tiedämme, Veloena rakasti toisia kehoja ja kärsi suurista vaikeuksista pitää näppinsä ja muut ruuminosansa niistä irti. Ja siksi hän rakasti kaukoaistejaan, vaikka pitikin tiukasti kiinni siitä, että niissä on kyse vain korvikkeesta, mitä maailmassa elämiseen tulee.

Ja että korvikkeeseen on useasti tyytyminen, jottei muuttuisi olennoksi, johon voidaan soveltaa J. K. Ihalaisen sanoja "pyörremyrsky jolla on naisen nimi mutta noita-akan luonne". Kuten jo Fellinin Casanova-elokuva osoittaa, ei meitä hyviäkään ihmisiä muisteta filosofiastamme ja keksinnöistämme, vaan siitä, kenen kanssa olemme maanneet. Voi, tätä inhimillisen sfäärin pöyristyttävää tapainturmelusta, olisi Veloena todennut. Ettäkö se olisi oikeasti kiinnostavampaa! (Ehkä juuri sitoutuminen lähiaistillisuuteen sai hänet hämmästelemään ad infinitum intoa tarkkailla toisia ja näiden välisiä viritteitä, eli jotakin, joka ei ole omalla iholla tai sen alla, paitsi silloin kun hän kuvitteli itsensä siksi Lassieksi, joka on ainoa, joka tilanteessa saattoi tulla auttamaan ja pelastamaan - samalla tavalla kuin muutkin koirat, eli näykkimällä, päälle uimalla ja räkyttämällä, häiriten toisten omin päin pelastautumista.)

Tämä olento nelisti elämänsä läpi hevosenjaloin ja hiuksissa omituisesti paikoitettuja lettejä ja takkuja eikä oikein osannut jäsentää itseään ihmiseksi tai muuksikaan sielulliseksi olennoksi, vaikka huomasikin itkeskelevänsä, tanssivansa ja kuplivansa iloa niin luonnon, taiteen kuin hyvän seurankin ääressä. Hän rakasti maailmaa siinä määrin, ettei olisi usein malttanut nukkua lainkaan. Ja unet olivat hankalia, koska ne vuosivat päiviin ja värittivät ne satumaisella hehkulla ja tuntuivat usein todellisemmilta kuin se maailma, jossa ystäviä ja itseä saattoi sitoa kahdeksasta neljään -työ, väsymys ja pelko kelpaamattomuudesta.

Oih ja voih kuinka urheasti hän kamppailikaan raivatakseen itselleen tilaa ja aikaa, jonka voisi jakaa ystävien kanssa! Kuinka kovasti hän etsikään keinoa luovia kausaalisuhteiden verkossa mahdollisimman pehmeästi ja kevein kantamuksin. Se on hieman kuin koettaisi kävellä kymmenen senttiä ilmassa silkalla ryhdin venyttämisellä ja askelluksen pehmentämisellä. Ja kuinka kovasti hän koetti valaa itseensä varmuutta siitä, että on hyvääeläimyyttä jakaa onnellisuuden ideoita, suosia ystävyyttä ja laumaantumista itsepäisesti enemmän kuin mitään sisäänpäin käpertyvää parisuhde- tai perhemallia, osoittaa rakastamistaan pienin teoin kuten kirjoittamalla tai leipomalla tai kutsumalla ihmisiä kotiinsa tai kävelemään metsiin.

Ei hän ikinä saavuttanut varmuutta siitä, että tämä olisi oikea tapa, ja matkan varrella hän ehti huomata senkin, että ihmiset, joilla oli kovin erilaiset pyrkimykset ja pyyteet, saattoivat vahingoittua tässä hänen hyväätarkoittavassa kouhotuksessaan. Mutta ehkä tätä vaivihkaista pyrkimystä punoa elämään merkitystä konkreettisin teoin voidaan silti sanoa kutsumukseksi. Hetken terältä vierähtävää ideaa, sen hyväksi toteamista, tahdon lujittamista idean taakse, muulimaista eteenpäin puskemista ja toisten mukaan kutsumista. Voi, miten hän rakastikaan teitä! Olkoonkin että hänellä oli useimmista muutama kritiikin murunenkin, usein tyyliin "en voi ymmärtää miksi hän niin haluaa tehdä". Mutta eihän hän itseäänkään ja omia halujaan yleensä ymmärtänyt, tunsi ne vain sisältäkäsin ja oli välillä aika ymmällä niiden kanssa. Itselleen hän sentään osasi suuttua, kaikille teistä edes ei. Ehkä se kertoo jotakin siitä, että kaikesta lassiemaisuudestaan huolimatta hän silti jäsensi kaikesta vastakkaisesta todistusaineistosta huolimatta vastuualueensa ytimeksi itsensä ponnahduttamisen iloon ja läsnäoloon, jakamiseen ja empatiaan.

Niin, nyt hän sitten on kadonnut. Sillä tavallako kuin hän ajatteli katoavansa, sitä me emme tiedä. Mutta hän ei erityisemmin pelännyt etukäteen ja koetti elää kuin kaikki hyvä olisi saavutettavissa jo tässä ja nyt, maan päällä, ja lauleskeli mielessään usein Divine Comedyn säkeitä:

Tonight we fly
Over the mountains
The beach and the sea
Over the friends that we've known
And those that we now know
And those who we've yet to meet

And when we die
Oh, will we be
That disappointed
Or sad
If heaven doesn't exist
What will we have missed
This life is the best we've ever had

Olkaa tyytyväisiä, että hän katosi paristamme kesällä, sillä talven taitteessa muistokirjoitus olisi saattanut olla sävyiltään synkeämpi.

Imelää ja siirappista, eikö vain? Ah, mutta imelyydessä on tietty totuuden siemen. Alan melkein ikävöidä itseäni ja surra kuolemaani tätä kirjoittaessani, kun äkisti havahdun siihen, että hetkinen, olenkin hengissä edelleen.

Aika hyvä asia, koska vielä on monia juhlia tänä kesänä. Ja enimmäkseen kuitenkin en jaksa olla neuroottinen enkä ahdistunut, vaan hölköttelen hilpeästi eteenpäin ja koetan käyttäytyä edes siedettävästi. (Vaikkakin ehkä maijapoppasmaisen omahyväisesti.)

(Yhyy byhyystä on pudonnut yhyy pois. Kieli pelkistyy.)

Koska tämä on meemi, haastanpa nyt ainakin ne, joille konsepti on tuttu: Ihaan, Etsijän, toveri Timon ja Faunin (vaikkapa suullisesti seuraavissa bileissä)... muutkin toki saavat osallistua.

Naisenkuvat

Eilinen meemi ei ollutkaan ihan niin kevyt suorittaa kuin kuvittelin. Ehkä jo se, miten siitä välittömästi innostuin, kieli jotakin siitä, että aiheessa riittäisi tutkittavaa. Päivän mittaan muistin yhä uusia hahmoja, joihin minun olisi pitänyt viitata. Betty Bluen Betty, esimerkiksi. Betty, joka on hyvin onneton ja toimelias ja täysin holtiton. Betty solahtaa vaivatta jälleen luokkaan "oikeasti olisin pississä jos olisin ihastunut tähän". Hyvä siis, että hän sijaitsee elokuvassa.

Betty Blueta katsellessa olen kokenut kaikista voimakkaimmin, että on todellinen harmi, etten ole mies. Olisi jotenkin niin luontevaa olla mies, jolla on oikukas muusa. Jotenkin naisten välisessä suhteessa on vaikeaa kuvitella, että sellainen asetelma saattaisi onnistua. Enkä haluaisi olla kenenkään miehen muusa. En ainakaan pidemmän päälle... jossain vaiheessa alkaisin kuitenkin valittaa, että minut väärintulkitaan.

Toinen, vähemmän holtiton mutta kylläkin melkoisen sitoutumiskammoinen ihastuttava nainen on Lena Olinin näyttelemä Sabina Olemisen sietämättömässä keveydessä. Jostakin syystä nuorempana ihailin tällaista "vahvaa" naiseutta. Ja hitto, että inhosin Juliette Binochen Terezaa, joka paitsi oli niin avuton ja hämmentynyt, myös sellainen sitoutuva, itkeskelevä porsasparka, jollainen saatan itsekin olla. (Ja silloin suutun itselleni monesti tulikivenkatkuisesti - ei kukaan ole luvannut olla aina läsnä minua varten, joten tuntuu niin turhalta pettyä siitä, että koen etäisyyttä ja turvattomuutta. Sallin kyllä tunteen, enhän oikein sitä voi estääkään mitenkään, mutta asenteeksi saakka en soisi sen pääsevän. Silti aina välillä niin käy ja se tuntuu hyperkurjalta.)

En nyt jaksa etsiä kuvaa, mutta olen addiktoitunut myös elokuvaan Henry ja June. Sen kaikki keskushahmot ovat hyvin inhimillisiä ja kiinnostavia, ja oikeastaan kai kaikkiin heihin (Henryyn, Juneen, Anais Niniin ja tämän mieheen) on helppoa rakastua. Siksi tuntuu luontevalta, että heidän välillään on jännitteitä: ei voi oikein olla pahoillaan kenenkään puolesta, koska käytännössä kaikki ovat yhtä viehättäviä ja heihin haksahtaminen siten ymmärrettävää.

Luin eilisen tekstini uudelleen ja olisin voinut jyskäyttää otsaani ja kirkua heurekaa tai jotakin muuta suurieleistä, sillä totta puhuen kirjoitan siinä ihan viattomin elein jotakin hyvin askarruttavaa. Nimittäin, en ole oikein koskaan pitänyt kylmistä ja etäisistä miehistä, joista voisi fantasioida silleen fetissitasolla, heihin oikeasti sotkeentua haluamatta, mutta naisten kohdalla on ihan toisin (ja joskus ennen olin myös suunnattoman paljon huonompi hahmottamaan sen, haluanko oikeasti sotkeentua johonkuhun - kai se on kokemuksen kautta tullut jo opittua). Kirjoitan: "...olenkin selvästi todella huono fetisoitumaan kaksiulotteisiin, hajuttomiin mieshahmoihin." Itse asiassa voi olla, että minun on ylipäänsä jokseenkin mahdotonta fetisoitua miehiin. Naisten kohdalla se taas ei ole lainkaan vaikeaa! Kun vielä myöhemmin epäröin kirjoituksessa, olisinko saanut näpeilleni naisten kanssa siksi, että olen etsinyt tietynlaista - sitoutumatonta, holtitonta ja kevytkenkäistä - naista (samalla kun olen oikeastaan etsinyt äitiä, joka pitäisi minusta huolta ja jolla olisi minulle aikaa; halu, jota olin erittäin haluton myöntämään siihen saakka että erosin viime kerran kolme vuotta sitten ja jouduin käsittelemään sitä perinpohjin), ehkäpä se hyvinkin pitää paikkansa.

Minulla on useita ystävättäriä, joilla on tai on ollut hieman samantapainen suuntautumisongelma miesten suhteen. Minullakin on ollut omat ongelmani miesten suhteen, mutta heidän kohdallaan kuva on sentään ollut itselläni tuhannesti järkevämpi kuin naisten tapauksessa. Ehkä siksi miessuhteeni ovat olleet hyvin pitkiä ja monella tapaa antoisia, vaikka niihin on sisältynytkin ristiriitoja ja monenmoisia ahdistuksia. (Kai kaikkiin suhteisiin sisältyy?) Romanttiset ihastukset naisiin taas ovat osoittautuneet katastrofiksi toisen perään.

En osaa arvioida, mikä tässä nyt on takana. Ehkä lapsuudenkodin naiskielteisyys tai naiskuvan yksipuolisuus? (Oikeastaan ne ovat elettynä aika sama asia. Yksipuolinen kielteinen asenne tai myönteinen suhtautuminen, joka hyväksyy vain yhden mallin mukaisen ryhmäjäsenyyden, ei käytännön tasolla tunnu kovin erilaiselta silloin kun tuohon malliin ei oikein onnistu sovittumaan ja kaiken kauhun kukkuroiksi ei edes halua sovittautua minkään muun motiivin puolesta kuin sen vuoksi että haluaisi tulla rakastetuksi ja tämä nyt näytetään vaativan, jotta se kävisi mahdolliseksi.) Ehkä naiset ovat jääneet minulle kuvamaisiksi, kun en ole kovin moneen heistä onnistunut solmimaan lämpimiä suhteita? Tai koska minulle on niin monesti korostettu lapsuudenkodissa, että olen epäonnistunut naiseudessa rankemman kautta? Vai onko kyseessä jokin laajempi piirre, jokin useammin naisten kokema oman sukupuolen esineellistäminen? (Ne valkokangasnaiset, joihin olen ihastunut, ovat melkein kaikki tyyppiä "ei tästä kyllä mitään tulisi". Mitä muuta he siis ovat kuin katseen kohde, jonkun konkretisoitavaksi liian hävettävän ja kipeän halun sijaisruumiillistumia? Halun, joka ei voi enää ikinä tyydyttyä: olla osa toista ihmistä, sulautua hänen kanssaan yhdeksi, jättää kaikki tunteensa ja tarpeensa toisen säädeltäviksi, luovuttaa toiselle kaikki kontrolli teoista ja ajatuksista. Tunnistan sen halun itsessäni kyllä, mutta en halua sen pääsevän asenteeksi saakka. Ja kuinka vihlovaksi halu toisinaan yltyy! Eikö juuri se saa ihmisen sanomaan: HÄN teki minut hulluksi. HÄN sai minut ajattelemaan niin. Ja niin edelleen. Halu luovuttaa kontrolli toiselle, halu luottaa mielenvikaisissa määrin. Valheellisin turvasatama, jonka kuvitella saattaa! Metatasolla en tosiaankaan halua haluta mitään tällaista ja vaikka halu pulpahteleekin esiin, katson sitä tiukkaan ja tarkasti niin kauan, että se huokaisee ja painaa päänsä laputtaa takaisin sinne, mistä tulikin. Ei minulla ole ollut pitkään enää varaa olla lapsi.)

Muistan joitakin repliikkejä ja mielteitä, jotka voivat olla tekemisissä tämän asian kanssa. Isän naisiin kohdistuva ärtymys, äidin lukittautuminen ulkonäköön, äiti ja sisko vs. isä -valtataistelu siitä, saako töistä ja koulusta myöhästyä meikkaamisen takia ja mikä elämässä on oleellista, kyvyttömyyteni asettua taistelussa millekään kannalle, kyvyttömyyteni määrittää itseäni jonkin sukupuoliseksi (ja että keksin pakotieksi eläimen kategorian, kun moni yhdistää juuri eläimiin seksuaalisuuden) ja ylipäänsä allergisoitumiseni koko sukupuolisuuden teemalle sekä poikien ja tyttöjen sukupuolenkesken illoille ja diskursseille. Sopimattomuus, kun naisille ei ole nainen ja kun miehillekään ei kuitenkaan mene miehestä. (Mutta jostain syystä miehille on ollut helpompi antaa anteeksi. Miksi? Siksikö, että on ollut enemmän heidän kanssaan tekemisissä?) Eivätköhän nämä kaikki jotenkin vaikuta siellä taustalla.

En osaa sanoa syytä sille, miksi haluamiseni sukupuolittuu tällä tavalla, ja ehkä se ei ole enää oleellistakaan. Eihän mitään noista asioista, jotka ovat vaikuttaneet tämänhetkiseen tilanteeseen, voida enää muuttaa. Mutta tuntuu tärkeältä huomata tämä ero. Se mahdollistaa eron kiinni kuromisen tulevissa tilanteissa. Entä jos onnistuisin ihastumaan johonkuhun lämpimään, viisaaseen naiseen elokuvassa? Ihastumaan sillä lailla anteeksiantavasti ja täydellisyyttä tavoittelemattomasti?

Tuskin se mahdotontakaan olisi. Onhan Giulietta Masina monine roolihahmoineen. Jokainen niistä heristää minusta itkua esiin. La Stradan surullinen, lempeä ja ehkä hieman yksinkertainen Gelsomina (jasmiini!), Cabirian öiden toiveikas ja pettyvä sinkku-Cabiria (hitto, se on kaikkien aikojen sinkkuelokuva eikä siitä päästä yli sitten millään) ja Giuliettan viettelysten Giulietta, joka kamppailee seksuaalisuutta tursuvien mielikuvien kanssa aviomiehen pettäessä häntä. Minusta on ihan selvää, että pidän näitä hahmoja vetoavina myös siksi, että Giulietta näyttää niin paljon omalta äidiltäni. On monia sympaattisia roolihahmoja, joista ei vain saa kiinni, koska niiden kasvot eivät tunnu sopivan tapahtumiin. Esimerkiksi minun on ihan mahdotonta kuvitella symppaavani Audrey Hepburbnin roolihahmoja - hän on vain aivan liian hentoisenterävä piirteiltään ja eleiltään. Hän jää etäiseksi, enkä voi sille mitään. Esimerkiksi elokuvassa Aamiainen Tiffanylla minua vaivasi se, että hänellä on väärät kasvot, liian sirkeät. Hänen vastoinkäymisiinsä on vaikeaa samastua. Aika monille hän silti näyttää olevan juuri oikea tulkitsija, ja hyvä niin. (Luulen kyllä, että jos tapaisin sen oloisen ihmisen avoimena vastoinkäymistensä hetkellä, minun ei olisi vaikeaa ymmärtää niitä. Huh, toivottavasti olen tämän suhteen oikeassa.)

Tämä kuvien tai kasvojen sopivuus on kiinnostava ja askarruttava seikka. Esimerkiksi nykyinen mieheni varoi minua vähän aluksi, koska oli sitä mieltä, että ulkonäköni kieli epäluotettavuudesta. Hänelle oli syntynyt se vaikutelma, että saattaisin leikitellä miesten kiintymyksellä, koska olin hänestä kaunis, ja kauniit naiset kuulemma tekevät sellaista. Olen useammastakin lähteestä kuullut tällaisia uskomuksia milloin kenestäkin lausuttuna. Ongelmahan tässä päätelmässä tietysti on se, etten ainakaan minä osaa jäsentää itseäni kauniiksi (tai naiselliseksi) juuri kuinkaan. Koen itseni epämääräiseksi kokoelmaksi epätyydyttäviä ruumiinosia ja uskomuksia, ellen sitten ajattele itseäni lähtökohtaisesti representoimattomana eläimenä, joka liikkuu ja tutkii maailmaa (mutta toisaalta minun on vaikeaa tajuta, että muut onnistuisivat hahmottamaan minut niin, koska ei heidän puheistaan ole enimmäkseen heijastunut sellaista kuvaa). Epäröin vähän myös sen suhteen, liekö kyse monien muidenkin kohdalla sittenkin väärintulkinnasta.

Varmasti markkina-arvonsa tuntevia (apua, mikä terminologia) ja hyväksikäyttäviä naisia on, mutta kokemukseni mukaan useimmat minun mielestäni säkenöivän kauniit naiset eivät osaa pitää itseään kauniina alkuunkaan. Ehkä he eivät tajua jonkun todella ihailevan heitä ja siksi vastaavat jotenkin ylimalkaisesti? Eiväthän ihmiset yleensä tahallaan loukkaa toisiaan, etenkään seksuaalisuuteen liittyen. Seksuaalisesti loukkaavat todennäköisesti pistävät kiertämään aiemmin kokemansa itseensä kohdistuneet loukkaukset, eikä heitä sen perusteella kai kuuluisi mitenkään tuomita suoralta kädeltä - ehkä he vain pyrkivät suojelemaan itseään ja heistä toinen etenee liian nopeasti? Toki reaktiot saattavat olla jyrkkiä ja tuntua pahalta, mutta lopulta heillä on oikeus pitää kiinni rajoistaan ja asettaa ne siten kuin he haluavat. Heillä on varmasti siihen syynsä eivätkä he kenties hahmota, että asiat voisi jäsentää toisellakin tavalla. Yleensä, kun reaktio tuntuu tilanteeseen täysin ylimitoitetulta, se kumpuaakin jostakin paljon kauempaa. Eikä ainakaan kauniin naisen osa ole helppo, mikäli siskoni elämästä voi yleistää.

Ihmisillä on monet möykkynsä ja salaiset uskomuksensa, jotka vain saavat heidät vaikuttamaan töykeiltä, jos on toivonut ja kenties olettanutkin vastauksen joksikin aivan toisenlaiseksi. Jollekulle halaaminenkin voi jo olla aivan liian vaikeaa. Ja minulle ainakin sellainen tapaus, että joku on minusta kiinnostunut, on sillä lailla vieras, että olen aika harjaantumaton kommunikoimaan briljantisti, missä rajani kulkevat ja mitä itse moisesta tilanteesta ajattelen. (Olen esimerkiksi aivan sokea flirttailulle. En yksinkertaisesti tiedä kenenkään flirttailleen kanssani, vaikka minulle on näin vakuutettu tapahtuneen. Minun on myös vakuutettu flirttailleen jollekulle, vaikka olen itse käsittääkseni puhunut hänen kanssaan jostakin ihan kuivasta aiheesta kuten vaikka tieteenhistoriasta tai kuulumisista, ja niin kepein mielin, ettei se mitenkään olisi mahdollista, jos tuo ihminen olisi kiinnostanut minua romanttisesti - ainakaan tietoisella tasolla. Silloin nimittäin punastelen ja olen aika hiljainen ja säyseä ja koen oloni jotenkin sietämättömän raskaaksi ja hämilliseksi, ellen sitten etene siihen tyyliin, ettei voi jäädä epäselvyyttä siitä, mistä on kyse. Yleensä kaikki vakavampi tulee siis puun takaa, kun en ole hahmottanut mitään kiinnostuksia virittyvän. Minulle on kaksi kertaa sattunut niin, että minua on pyydetty jonnekin ja olen äkisti tajunnut, että toinen ehkä ottaa tämän nyt kylmää vettä niskaan -taktiikkana, mutten oikein osaa kiinnostua tuosta toisesta romanttisessa mielessä ja minusta olisi ollut epäreilua olla sanomatta sitä heti.)

Hmm, ajauduinpa taas kuvien taakse. Jotakin jännittävää tässä kyllä on. Miksi naiset on helpompaa hahmottaa kuvina? - Ja johtuuko siitä, ettei osaa kuvitella itseään kuvaksi? Tai siis naiseksi? (Hitto, että tuossakin vaihdan noin sulavasti paikkaa, kun tarkoitin kirjoittaa heti "naiseksi".)

No, ehkä on aika antaa hiekan laskeutua. Tämä on selvästi liian iso pala pureskeltavaksi kylmiltään.

Meemi

Valkoinen heti Helsingin ulkopuolella hiljentää. Talo vaikuttaa hyvältä. Päätämme tarjota siitä jotakin, mutta on ensin käytävä siellä toistamiseen, koska unohdimme katsoa siitä joitakin aika oleellisia juttuja (kuten mahtuuko jonnekin pyykkikone ja onko mahdollista asentaa suihku; en ole riittävän sissihenkinen luopuakseni näistä ainakaan tuolla myyntihinnalla). Kun seisoin talon pihalla, naapurin hautuumaan kappelin kello läppäsi. Sormeni tapailivat samalla hetkellä hevoskastanjan nuppuja: paljon tahmeaa. Monta omenapuuta, pari luumua. Monta kuusta, jotka kaataisin. Miksi kasvattaa kuusia, kun voi kasvattaa mantsurianvaahteraakin?

Kuuset neulastavat nurmen ja siinä on ikävämpi tassutella.

Nyt on kumma olo, en osaa oikein sanallistaa mitään, koska talo on niin suuri klöntti tietoisuudessani. Koetan odottaa, jotta tietäisin, mitä haluan. Ja samalla tiedän, ettei sellaista voi tietää. No, olemme joka tapauksessa päättäneet jättää tarjouksen, jos toisenkin katsomiskerran jälkeen osaamme edelleen kuvitella itsemme taloon.

Niinpä tässä holopäisyyden tilassa teen meemin, jonka löysin Ruulta ja joka tuntuu epämääräisen tutulta. Hämmennyksen hetkillä strukturoinnista on kummasti apua.

1. Viisi suomenkielistä lempisanaani (ei kuitenkaan erisnimiä tai paikannimiä tms.).
Hullunkurinen, lullu, täsmällinen, kaukaa, vaivihkainen.

2. Suomen kielen sana, joka on mielestäni äänteellisesti kaunein.
Luumupuu. Tai ehkä suopursu. (En saa äänteitä irrotettua kuvista, paitsi kun ajattelen nonsensea, mutta onko se enää suomea? Esimerkiksi lualu nui - väännös unilaulusta.)

3. Viisi sanaa, joita tulen käyttäneeksi eniten työssä, arjessa tms.
Okei, ei, mutta, on, joo.

4. Sanonta, sananlasku tai aforismi, joka merkitsee minulle eniten.
Traditionaalisista ehkä edelleen eniten: Ei mitään uutta auringon alla. Ja sitten niistä, jotka eivät ole ehkä ihan näin luokiteltavissa, mutta tärkeämpiä: Se, mikä tapahtuu, tapahtuu, eikä minun tarvitse olla siitä mitään mieltä tai koittaa nyt muuttaa sitä. Voin vain panna sen merkille.

5. Viisi suomenkielistä sanaa, joita eniten inhoan.
Soiro, ottaa haltuun, tuunata, täydellisesti, tehokas.

6. Puhkikulunut fraasi, jonka tilalle pitäisi keksiä jotain uutta.
"Kauneus on katsojan silmässä." - Se saa ajattelemaan, että mielipiteen muuttumiseen johtava suostutteleminen ja perehdyttäminen tarkoittaisi silmän irti repimistä, vaikka voisihan sen toki ajatella silmien avaamisena silmälaputtomammalle tai oikeastaan eri tavalla silmälaputetulle maailmalle...

7. Sana, jonka haluaisin kuulla useammin.
Pysähdy.

8. Uusin nykykielen sana, jonka olen oppinut.
Häpypunos. (Luin raitiovaunussa matkalla töihin - jalkani on edelleen kipeä ja koetan lepuuttaa sitä - kirjaa nimeltä Seksuaalisuus.