Aamuisin tiedän, kuka ja missä olen

Tajusin eilen aamulla, että siitä on kuukausia, kun heräsin tietämättä kuka, missä ja miten olen, kenen kanssa asun, mitä teen työkseni ja niin edelleen. 

Lähes koko aikuisikäni olen elänyt siinä maailmassa, joka liikkuu, vipattaa ja täristää niin nopeasti ja armotta, tauotta, että aamuisin herätessä menee useampi hetki ennen kuin onnistuu muistamaan tai päättelemään ympäristön vihjeistä, millä vuosikymmenellä on, kenen kanssa jakaa arkensa jne. Lapsena tiesin, kuka ja missä olen, mutta puberteetin ottaessa ylivallan kadotin tuon juurtuneisuuden. Pääsin siihen takaisin muutamaksi vuodeksi millenniumin jälkeen, mutta sitten asiat alkoivat taas siirtyillä, aloin kiinnostua lukoistani ja peloistani ja niitä kohti meneminen sekoitti pakan taas täysin, ilmeisesti aina tänne saakka. 

Jossain vaiheessa lakkasin odottamasta että koskaan enää tulisi vaihetta, jossa tunnistan elämäni samoin tein herätessäni. Ehkä - ehkä joskus viitisentoista vuotta sitten kadotin viimeisenkin toivon siitä, että voisin ihan oikeasti tietää, kuka ja missä olen. Se on kuitenkin niin harvinainen kokemus ollut tässä voimakasvirikkeisessä ja alituiseen muuttuvassa elämässä, jossa en ole osannut pysyä oikeasti ajan tasalla myös alitajuisesti, ei vain täysin hereillä ja vihjeistä päätellen.

Tuntuu kyllä hyvältä tämä, ettei aamu ala sillä, että koettaa ymmärtää, kenen kanssa elää ja miksi, mitä oikein tekikään työkseen, millaiseen sosiaaliseen kaapun tänään pukeutuikaan. Että voi vain herätä ja ajatella päärynäpuita ja sisiliskoja, kiviä ja sammalia, matalapaineen tuntua nivelissä, että tajuaa vaistomaisesti, että olemme 2020-luvulla ja olen kohta viidenkymmenen. 

Outoa, kun katsoo elämäänsä taaksepäin ja näkee siellä selkeän lapsuuden, joka haihtuu vipinään joskus 80-90 -lukujen taitteessa, sitten taas muutaman selkeän vuoden millenniumin jälkeen, ja sitten pari kuukautta vanhan selkeän jakson. 

Toki muistan tuon vipinänkin, särinän, kuumeisen elämän. Ja siis, selvyyden vuoksi, kyse ei ole mistään lääkityksistä tai ulkoisista kemikaaleista - luultavasti reagoin selkeydellä ihan vain siihen, miten rauhallinen ja vähäihmiskontaktinen ympäristöni on näissä kohdin ollut, ja särinällä ja itseni kadottamisella siihen, mitä useimmat muut taitavat pitää hyvänä elämänä - runsaita kontakteja ja kohtaamisia, paljon uusia virikkeitä, jatkuvia muutosten ryöppyjä.

Pidän kovasti tästä, että tiedän, missä herään, kenen kanssa herään ja mitä teen työkseni, missä asun, minkäväriset seinät makuusopessani on, mistä kulmasta valo hiipii sisään. 

En tiedä, onko muilla vastaavanlaisia kokemuksia. Olen koko elämäni liikkunut Homo sapiensien seurassa mutta en tiedä heistä - meistä - perusasioitakaan. 

Ei mitään uuuuuttaaaaaa

Tuli mieleen koiraa sateen halki luotsatessa, että ehkä mikään ei takaa samanlaista opiskelufokusta kuin sotkuinen yksityiselämä. Ja sitten tuli mieleen seuraavaksi, että aika usein työnkin suhteen olen havainnut saman yhteyden: Umpioituu hommaan kuin hommaan helpommin, koska se on vapautus kurkkua kuristavista ihmissiteistä. Työ vaikuttaa kirkkaalta, selkeältä, lähestyttävältä... ja ainakin kirkastettavalta, selkiytettävältä ja lähelleen päästävältä.

Ja sitten mietin, että onkohan tätä korrektia tai eettistä kirjata ylös. Että jos vaikka joku päättävä elin (täydennä itse, mikä elin) lukisi ja horror horror keksisi mutkistaa ihmisten perhe-elämää, karsia kaikki perheiden tuet, koska se verottaa työn teosta. Paitsi että varmasti on ihmisiä, jotka reagoivat täysin päinvastoin. Tämä olen vain minä, enkä ole kovin aikaansaapa tai tehokas. Ja sitten vapahdin itseni kirjoittamaan tämän ylös, koska en varmasti ole ensimmäinen tästä kirjoittanut.

Sulaa

Kirkkaus ja selkeys tuntuu kyllä hyvältä metaforalta tietämiselle. Mutta en ajattele nyt mitään matemaattista oivaltamista vaan oikeastaan enemmän tietoa siinä, että kaikki, mitä on, kaikki, mitä tapahtuu, on tässä ja nyt. Aamulla on vielä viiltävän viileää. Sullon vastapestyt hiukset ruohonvärisen pipon sisään. Koska pipo on virkattu intialaisesta langasta, se ei juuri lämmitä. Viima huitoo sisään korvakäytäviin ja korvanlehtiin. Lätäköt ovat silti jo sulia näin varhainkin.

Ilma katoaa muuttuessaan riittävän kirkkaaksi ja selkeäksi. Taivas värittyy ehdottoman siniseksi. Sitä on lähes mahdotonta vangita kuvaan, sen läpikuultavuutta ja kaukaisuutta. Pajujen oksat kellertävät tätä avaruuden tuntua vasten. Koivut liilovat. Pian pointillisti puhkoo maisemaan neonvihreää pikseliä. Halkaisen kevättä ensin pyörällä, alarinteeseen, ja sittemmin linja-autolla. Huomaan linja-auton kulkevan samaa tietä, jota kuljin ratsastamaan viimeksi kaksitoistavuotiaana. Tunnistan tienristeyksen tai kuvittelen tunnistavani sen, vaikka siitä on kaksikolmanneselämää aikaa. Mistä sen tunnistan? Kauhusta vatsanpohjasta, spontaanista pissahädän tunteesta joka katoaa risteyksen kadotessa taa.

Millaista olisi elää elämää, jossa himoittuihin, haluttuihin ja kaihottuihin asioihin ja ilmiöihin ja toimintoihin ei liittyisi kauhua? Kauhua kaiken mönkään menemisestä, valmista haikeutta elämänvaiheiden ohikiitävyydestä? Kauhua siitä, että tietyt seikat synnyttävät melkein jalkaapolkevan nälän, saavat neuvottelemaan ja vänkäämään, järjestelemään ja priorisoimaan.

Iltapäivällä palaan samalla linja-autolla toiseen suuntaan. Kyytiin nousee koululaisia maalaiskouluista. Linja-auto kulkee nyt eri reittiä, pudottelee lapsia kotiteiden päihin. En enää onnistu paikantamaan risteystä, jossa linja-autosta noustiin ulos ja tarvottiin maalaismaiseman halki viima ohuen polyesterelastaanikankaan läpi tunkien ja raippa kassista törröttäen. Eikö se tunnukin loogiselta? En ole ennen matkannut reittiä tästä suunnasta. Olen aina saapunut Helsingistä päin.

Täyttelen arviointilomaketta autossa ja livun kauas aamun kirkkaudesta. Vuosi sitten pelkäsin, etten pääse läpi koulusta kipujen ja sairaslomien venymisen takia. Nyt vierailen saman koulun oppilaiden luona opettajan sijaisena, arvioin heidän tietojaan ja taitojaan. He kaikki jäsentävät omaa oppimistaan valtavan eri tavoin. Koetan kuunnella jokaisen omaa ääntä, saada kiinni sen nyansseista. Mikä tälle ihmiselle on tärkeää? Mitä hän tarkoittaa puhuessaan tehdastyön antamista valmiuksista kohdata ihmisen ihmisenä?

En tiedä, auttaako se, sanon, mutta voisit ajatella tätä tanssina. Joskus metaforat auttavat. Ajattele tanssijaa: hän käyttää voimaa, joskus täysilläkin, mutta säilyttää silti uljaan ryhdin ja suojelee selkäänsä. Tanssijakuvitelma, tanssijan roolin sovittaminen itsen ylle voisi auttaa pysymään samaan aikaan sekä voimakkaana että pitkänä ja keveänä. Hierottava nostaa päänsä kasvoaukosta ja tuijottaa minua ikään kuin olisin sanonut jotain hämmentävää. Sitten hän laskee kasvonsa takaisin aukkoon. Hierojan ryhti on kohentunut silminnähtävästi.

Kotona kirkkaus palaa, kun nukun lyhyen päiväunen koira sylissä kerällä. En tiedä, onko oikein ottaa koira luokseen säälistä. Mutta se säälittää minua. Eikä minua haittaa, että täällä asuu koira. Muista en aina ole ihan varma, mutta jollain tasolla hekin kiintyvät koiraan. Päiväunet tulevat tarpeeseen, koska yöuni jäi vähiin.

Melkein kaikki tavarat ovat asettuneet paikoilleen. Entinen kämppä alkaa muistuttaa pommintyhjentämää unikaupunkia: pimeää, roskaa, epämääräisyyttä. Uudessa asunnossa esineet kylpevät kevään valossa. Aji cristal avaa pian kukkansa. Oranssi rocotochili ei tunnu loukkaantuneen kissan salaatinkorvikkeeksi joutumisestaan. Parvekkeella seisoo turkoosiksi maalaamani huutonettihylly. Sen tasoilla seisovat rootrainersin kennoissa päivänsinet, salsolat, tuoksuherneet, ruusupavut, chilit, tomaatit, tomatillot ja achochat. Kiinnitän kaksi vihreää haitarisäleikköä parvekkeen päätyihin. Niihin kelpaa köynnösten kiivetä. Haitarisäleikkövarjot leikkaavat seinän valoläikkiä.

Keväälle tyypilliseen tapaan en jaksa stressata ihmeemmin siitäkään, että pesukone varastetaan muutossa. Kriiseilen sitä yhden yön ja sitten jaksan jo hymyillä koko asialle. Pesukone-entässitten. Minnehän se on seikkaillut? Pesukoneella on nimikin. Se kuuluu kokonaisuudessaan: PIENEN OVELAN KALUN NIMI OLI PIMPUTTAJA. Lyhyyttä arvostavassa kulttuurissa kun elämme, kutsumme arjessa konetta vain Pimputtajaksi. Se laulaa herätessään ja ohjelman valmistuttua. Tuntuu kummalliselta, että satuolento on varastettu ja että uusi omistaja ei ehkä arvaakaan sen nimeä.

Rakastan tätä uutta asuntoa, koska täällä on taas sadun hohde läsnä. Miksi se tuntuu toisissa paikoissa ja toisissa ei? Koko talven koetin löytää Arkadiankadun asunnon tarinan, heijastaa merkityksiä kaksikymmentäluvun kapeankorkeisiin ikkunoihin. (Tai no, sen osan talvesta, jonka vietin täällä pohjoisessa.) En onnistunut. Oikeastaan taisin koko talossa pitää vain pyykkituvasta. En tiedä, miksi. Ehkä koska pyykin peseytymisen katsomisessa on jotain hyvin tyydyttävää. (Myös käsin pesemiseen pätee sama, ja ei vain pyykkiin, vaan myös tiskiin.)

En usko enää koskaan päätyväni Töölöön. Tai vanhanvanhaan taloon. Tai ainakaan pohjakerrokseen. Pidän liikaa valosta ja, nyt tämän suhteen lyhyen jälleen elvytyksen jälkeen, parvekkeista. Tuntuu kotoisalta nähdä paljon taivasta ja vähän ylimpiä kerroksia ja kattoja. Harakka vartoo pesänsä luona lehmuksessa paljon, paljon alempana.

Yksi achochan siemen on karannut päivänsinen kennoon. Kiskon taimen varovasti irti ja petaan sille uuden ruukun. Päivä venyy pitkälle iltaan eikä tule kylmä, vaikka parvekkeen ovi losottaa auki.

Välittämisestä ja sairastamisesta

Olen vaihteen vuoksi sairastunut. Normaaliin räkäflunssaan, olettaisin. Kuumeilen vähän, se ei sovi sikainfluenssan kuumekäyrän kanssa yksiin, ja hyvä niin. Koulussa meille on jaettu turvaohjeet, joissa muistutetaan käsien pesemisen tärkeydestä ja eilen kouluterveydenhoitaja kävi vielä erikseen teroittamassa meille, että vaikka perusterve nuori ihminen ei kuolekaan sikainfluenssaan todennäköisesti, hän voi tartuttaa sen jollekulle toiselle, jollekulle joka on ehkä juuri synnyttänyt tai jolla on kotona pieni lapsi tai jolla on läppävika tai astma. Eihän niistä ihmisistä, jotka päivittäin tapaa, tosiaankaan tiedä kaikkea. Ei vaikka elisi kuten itse elän, eli mahdollisimman kaukana paikoista, joihin ahtautuu vieraita ihmisiä. (Ja silti käyn nyt koulua, jossa tungeksii seitsemänsataa ihmistä.)

Olen aika ahdistunut sikainfluenssasta, se tuntuu rajulta epidemialta, mikäli etenee ennusteiden mukaisesti. Oma lapsuudenperheenikin pitää sisällään riskiryhmän ihmisiä. Ja kahdella ystävälläni on pienet vauvat ja pari vielä kohta synnyttää. Ja kouluun on mentävä, paitsi tänään. Aikamoinen epidemiapesäke, vaikka kaikki tosiaan pesisivät käsiään joka välissä ja heittäisivät heti niistettyään nenäliinat roskiin ohjeiden mukaisesti! En jotenkin osaa olla välittämättä siitä, levitänkö jotakin epidemiaa eteenpäin vai en. (Kai sekin on osa välittämistä, josta ajattelin vähän kirjoittaa nyt, sairaana tai ei, koska haluan jotenkin käsitellä asiaa. Eh, tällä päällä siitä ei voi tulla kuin takkua.)

Koulua oli eilen vain puolipäiväisesti, ja ihmettelin jo tuon neljän tunnin aikana, miksi tarkkaavaisuuteni ei vain suostu kohdistumaan. Yleensä olemistaan ja kiinnostustaan on helppoa suunnata, on yksinkertaista tarttua kiinni sanoihin ja merkitysrakenteisiin ja kiskaista ne osaksi jo valmista tietorakennelmaa ja siten löytää uusia, jännittäviä tarkastelukulmia. Nyt kuitenkin tuntui kuin sanat olisivat jääneet leijailemaan irrallisina ja kaikuvina ja jotenkin vaikeaselkoisina ilmaan, lipsahtaneet mielen näpeistä. Katselin siinä niiden leijumista ja vähitellen tolkkusin, ettei kaikki taida olla ihan normaalisti. Olin nukkunut hyvin, mutta silmät eivät tahtoneet pysyä auki. Muilla oli t-paidat, itse palelin villapaidassa. Kotimatka pyörällä kesti kauan. Reisissäni ei ollut voimaa, ne tärisivät, jos koetin ajaa kävelytahtia kovempaa. Kotona kaaduin sänkyyn ja nukuin. Nyt siitä on suunnilleen tasan vuorokausi ja olen lähinnä nukkunut, mitä nyt soittanut luokanvalvojalle ja kertonut kuumeesta, ja sitten työpaikkaan ja perunut huomisen työvuoron - tosin pomo oli jo nähnyt facebookista, että olen sairas. (Ehkä myöhemmin ilmoitus facebookiin voisi riittää?) Makaamisen ja nukkumisen on katkaissut vain se, että illalla kävin lyhyesti Faunilla pyjama päällä ja pipo päässä, kun Vompsu meni sinne tekemään ensin läksyjään ja sanoi, että minäkin olen kuulemma tervetullut, sairas tai ei.

Tuntuu kummalliselta mennä kylään pyjamassa, olkoonkin että Faunin asunto on osa avokommuuniamme ja käyn siellä välillä suihkussakin jos pyykit tukkivat oman kylppärimme ja sitten tietysti myös välillä leipomassa. (Nyt koulun aikana en ole saanut leivottua. Tuntuu etten jaksa oikein mitään muuta. Kaikki ne uudet ihmiset, tilat ja tapa järjestää aikaa imevät voimat.) Huomasin pyyteleväni anteeksi sekä pyjamaani, pipoani, sairastumistani että sitä, että saatan tartuttaa toiset. Mutta Vompsu ja Fauni vain huiskauttelivat käsiään ja tekivät selväksi, ettei sairastumista tarvitse pyytäää anteeksi. Kai sen jollakin tasolla tajuankin, mutta silti on vaikeaa päästä irti siitä tuskastumisesta, jolla vanhempani reagoivat sairastumisiini, ikään kuin ne olisivat olleet jokin tietoinen kepposeni, joka sotki heidän entisestäänkin kuormitetun arkensa. Siltä ne ovat varmasti tuntuneetkin heidän aikatauluillaan. Ei ihme, että minun on vaikeaa tunnistaa sairauksien ensimerkkejä ja sinnittelen sinne saakka, että kaadun sänkyyn vuorokaudeksi, kun en enää pysy pystyssä. Lapsuudenperheessäni se on ollut toimiva selviytymisstrategia. Tuntuu niin uskomattomalta, että nyt saan armollisesti sairastaa ja jäädä kuumeisena kotiin sen sijaan, että vain yrittäisin mennä sairaana kouluun ja koettaisin suoriutua siellä normaaliin tapaan.

Sairas tai ei, kävin tänäänkin aamulla kopistamassa Faunin ovea. Meillä on tällainen tapa, koska hänen on ollut vaikeaa motivoitua töihin lähtemiseen ja hän on vain jäänyt luvattoman usein kotiin ilman mitään syytä. Nyt hänen pomonsa on puuttunut asiaan, ja samoin tietysti minä, koska en oikein ymmärrä, mistä on tarkalleen kyse, ja huomasin, että asia kuitenkin vaivaa Fauniakin, vaikka hän on aika tehokas tunkemaan häiritsevät ajatukset tarkkaavaisuuden laitamille aika samalla tavalla kuin itsekin osaan tehdä. Muistan kyllä, miltä tuntui lintsata lukioikäisenä, mutta Fauni ei selvästikään elä samanlaista angstia kuin itse elin teininä. Olen koettanut kysellä ja kuunnella ja eritellä mahdollisia motivoivia tekijöitä ja lähestymis- ja loitontumistavoitteita ja suurempia elämänpyrkimyksiä ja niille vastakkaisia pyrkimyksiä ja saada jotakin kuvaa jumittuneesta tilanteesta, mutta tuntuu siltä, ettei siitä saa tolkkua, ei ainakaan millään siistin yksiselitteisellä tavalla. (No, oma elämäni on kyllä tässä suhteessa ihan samanlaista. Ei sekään siististi putoa mihinkään lokeroihin. Eivät kai elämät muutenkaan. Jälkeenpäin voi tehdä jostakin spagettioksennuksesta tarinan, mutta ei tarvita kuin iso elämänmuutos, ja kas: tarinat purkautuvat ja ne on punottava uudelleen.) Niinpä koetan auttaa tilanteessa jollakin tuollaisella pienellä konkreettisella tavalla: koputtamalla oveen joka aamu ja sanomalla hyvää huomenta. Siihen menee ehkä kaksi minuuttia ja joudun joka tapauksessa heräämään omaan kouluuni, ei kaksi minuuttia siinä paljon paina, ja samalla voin tarkistaa, että Fauni joutuu kampeamaan itsensä jaloilleen ja tulee muistutetuksi siitä, että joku toinenkin välittää siitä, että hän saa taas työasiansa kuntoon. (Ilahduin kuullessani, että pomo oli pitänyt tätä elettä merkkinä siitä, että konkreettisiin toimiin on ryhdytty.)

Tuo välittäminen ja sen kokeminen, että joku toinenkin välittää, on ilmeisesti yksi suurimmista motivoijista, vaikkei siitä ehkä niin paljon puhutakaan. Aika monissa terapiatyötä käsittelevissä opuksissa siihen viitataan ohimennen esimerkiksi terapiasuhteen toimivuutena tai empatiana, joskus onneksi kunnollakin ja eritellysti. Esimerkiksi Fred Hanna on kirjoittanut siitä, miten yllättyi ja vähän pettyikin psykoterapeutin uransa alussa kysyessään asiakkailtaan, mikä tarkalleen oli pitänyt nämä sinnikkäinä joskus aika tuskallistenkin muutosponnistusten keskellä. Asiakkaat nimittäin nimesivät hienojen tekniikoiden sijaan tärkeimmäksi sen yksinkertaisen seikan, että he jaksoivat ponnistella, sietää ahdistusta ja purra hammasta tietäessään, että joku tosissaan välitti heistä ja siitä, miten heille kävisi. Se tuntuu aika hurjalta sanallistettuna: että ihmisellä ja hänen onnellisuudellaan olisi väliä vain jos sillä on jollekulle toisellekin väliä. Mutta toisaalta, kun ajattelen oman elämäni vaikeita kohtia, niitä kaikkia luonnehtii kauhean hyvin se tunne, ettei millään ole mitään väliä JA ettei kukaan muu edes huomaisi, jos äkisti katoaisin maan päältä, puff.

Tietysti välittäminen on jotakin hyvin erityistä. Se ei tarkoita nalkuttamista eikä toisen muottiin tunkemista. Huh! Sellainen saa vain vakuuttuneemmaksi siitä, etteivät toiset tosissaan välitä itsestä vaan koettavat kaikin voimin tunkea sen johonkin sille aivan vieraaseen ja pahalta tuntuvaan tilaan. (Joka tietysti saattaa olla aivan järkevä tila, kun siihen saa itse keksiä haluta ja mennä. Mutta voi vaatia pitkänkin ajan, että itse kypsyy ajatukselle jonkin tilan tavoiteltavuudesta. Ainakin itse huomaan meneväni helposti lukkoon, jos toinen tietää heti kättelyssä, mikä minulle olisi parhaaksi ja mitä minun pitäisi tehdä ja pitäisi haluta tehdä. Ja kun olen mennyt lukkoon, menee aika kauan, että keriydyn hitaasti auki. En halua ajatella vastareaktiosta kielteisesti: sillä on funktionsa ja vastareaktion muodostamisen kyky kuuluu osaltaan terveen mielen piirteisiin. Asioihin on järkevää tarttua vasta sitten kun niihin on valmis. Ja on järkevää suosia seuraa, joka suostuttelee ja houkuttelee pakottamisen sijaan, ja juuri sellaiseen seuraanhan vastareaktion muodostuminen osaltaan ohjaa.)

Mitään hienoja tekniikoita kun en osaa, ei kai jää muuta keinoa kuin välittää niistä, jotka ovat lähelläni... eikö se kuulosta loogiselta? Ja se on vielä helppoakin. En oikein edes kai osaa olla välittämättä toisista ihmisistä, vaikka saatankin joskus pulputtaa kohtaamisissa kuin akvaario omia asioitani ja havahtua sitten vasta jälkeenpäin tajuamaan, ettei toinen ole oikeastaan sanonut paljon mitään. Liekö siinä kyse temperamenttieroista?

Hmm, onkohan tämä ihan sekavaa, kun tuntuu kuitenkin siltä, että pääni on varsinaista puurolimaa tänään? Sellaista se on, kun on flunssassa...

Minusta on kauhean hauskaa ja helpottavaa tietää, että on ihmisiä, jotka välittävät minusta ja siitä, mitä minulle käy. Kun aloin kirjoittaa blogia, hämmennyin jotenkin siitä, että äkkiä oli täysin tuntemattomia tyyppejä, jotka myötäelivät kokemuksiani ja joilta sain tukea. Se tuntui todella kummalliselta. Eron myötä sain huomata, että moni vanhoista tuttavistakin tosissaan välitti siitä, mitä minulle kuului ja olinko onneton. En ollut odottanut, että minuun suhtauduttaisiin niin, että voisin olla tärkeä jollekulle. Nyt olen varmasti aika hemmoteltu jo tämmöisen suhteen, koska en oikein ymmärrä, miksi ihmeessä jossakin vaiheessa elämääni ajattelin, etteivät toiset tosissaan voisi välittää siitä, mitä minulle tapahtuu. Kuitenkin kaiken aikaa silloinkin välitin kovasti siitä, miten toiset voivat ja miltä heistä tuntuu erilaisissa tilanteissa. Mutta en oikein tiennyt, miten tuohon välittämiseen olisi pitänyt suhtautua, en osannut osoittaa sitä millään tavalla ja pidin ehkä sitä jotenkin sairaalloisena herkkyytenä, joka olisi vielä koituva ristikseni maailmassa, jossa pitäisi (vastareaktio! alusta alkaen suuri vastareaktio! mieluummin pesen vaikka vessoja -vastareaktio!) olla kyynärpäät törössä, haukankatse menestyviä tyyppejä kontakteiksi bongaten ja niin edelleen. (Olisi kiinnostavaa tietää, onko moni menestyjäarvoja paasaava oikeasti syvätasolla sitoutunut menestyjäarvoihin vai ovatko ne kaikille vain "välttämättömyys" jota ei ole tullut kyseenalaistettua ja jota vastaan ei ole muodostunut kunnon vastareaktiota. Hmm. Eläköön vastareaktiot!)

Tuntuu hauskalta, että saa välittää. Se tuntuu paljon kevyemmältä kuin joka tapauksessa jollakin tasolla käynnissä olevan välittämisen piilottaminen.

Totta puhuen, minun on nykyään vaikeaa ymmärtää, miksi välittämistä pitäisi piilottaa. Onko se vain torjutuksi tulemisen pelkoa? Vai jotakin muutakin? Naiiviksi leimatuksi tulemisen pelkoa? Muistan vain sen, että jossakin vaiheessa oma toisista välittäminen tuntui jotenkin hävettävältä ja tarrautuvalta, sotkuiselta, ei-toivotulta. (Hohhoo, kuulostaapa hieman seksiltä, omalta seksuaalisuudelta ja kehollisuudelta, eikö totta? Siitäkin tuntui jotenkin hävettävältä huolehtia ja välittää kauan sitten... Miksi?)

Nyt kun sekä Vompsun että minun uudet opinnot ovat alkaneet, emme ole ehtineet nähdä toisiamme paljon lainkaan, ja silloinkin kun olemme nähneet, olemme usein olleet turkasen väsyneitä ja äkäisiä kaikista selvittämättömistä asioista ja koulustresseistämme, ja sitten sen takia tai muuten vain, mistä minä tietäisin, olemme murisseet toisillemme ja pitäneet välimatkaa. Mutta mikä helpotus, kun saa sanottua, että murina ja välimatkan pitäminen tuntuu ihan kauhealta ja että lopulta molempia piinaa ja ahdistaa se sama kauhea ajatus, että entäs jos olemmekin nyt haukkoneet liian isoja elämänmuutoksia kerralla tämän suhteen kantokykyyn nähden, ja mikä helpotus ja keveys, kun voi äkisti solahtaa takaisin siihen, että tunnustaa, että sillä on väliä, mitä toinen sanoo ja ajattelee, ja että ei itse osaa olla välittämättä kuitenkaan toisen tunnetiloista ja mielialoista ja ahdistuksesta.

Työkaveri kysyi suhteemme uusimmista käänteistä kerrottuani, mihin oikein olemme matkalla, ja sitten viikkoa myöhemmin, onko tilanne jo vakiintunut ja selvinnyt. Kysyin hieman hämmentyneenä vastakysymyksen, mitä se selviintyminen voisi oikein tarkoittaa. Ei hän osannut vastata siihen, enkä osaa minäkään. Toinen ystävä taas lähetti yhteydenoton joltakin monikkosuhteista dokumenttia tekevältä kansainväliseltä ryhmältä, mutta en taida kuitenkaan ilmoittautua haastateltavaksi, koska en oikeastaan osaa sanoa asiasta mitään järkevää paitsi että hitto vie välitän ihmisistä ja muistakin tuntoisista olioista ja joskus tämmöistä ilmeisesti voi tapahtua, että näin käy tuosta noin vain suunnittelematta eikä se ole mikään katastrofi, mutta että päivä kerrallaan, sekunti kerrallaan, yö kerrallaan, katsotaan mitä tapahtuu, eivätkähän parisuhteetkaan ole lopulta sen varmempia tai ongelmattomampia, eivät ainakaan oman kokemukseni mukaan, samat pelot ja mahdottomat unelmat (tai toisaalta kohtaamiset ja hellyys) niissäkin kimpoilevat ja vahvistuvat.

Hmm, nyt lopetan, koska ramasee tajuttomasti ja vähän viluttaakin jo.