Suojelemisesta ja hoidettavuudesta sekä fyysisestä dominanssista

Jalkojen tilanne paranee, mutta hitaasti. Meinaan kirjoittaa "turhauttavan hitaasti", mutta en oikeastaan ole turhautunut. Jostain tulee vain tuollaisia fraaseja, joilla kai yritetään ilmaista ryhmäänkuuluvuutta. Saatan häilyä epätoivon ja toiveikkuuden kautta huristelevassa vuoristoradassa, mutta ei, turhautunut en tunnista olevani. Jalat tuntuivat jo tulehtuessaan niin kummalliselta, etten uskonut niiden ihan tuosta noin vain heittämällä leppyvän. Mutta sitten tietysti väänsin itseni solmuun kertomalla itselleni, että maalaan piruja seinille, menetän toiveikkuuteni turhaan ja niin edelleen. 

Joka tapauksessa, sairastavalle perjantai on päivistä hankalin. Sairauslomaa on kirjoitettu viikon loppuun, mutta epäilen vahvasti, tokkopa olen liikunnanohjauskunnossa vielä maanantaina, kun pystyn perjantaina juuri ja juuri raahustamaan keittiöön ja takaisin fysioterapeutin antamat suppeat harjoitteet tehtyäni. (Lattiatasossa toki jaksan vaikka mitä, ei muussa ole vikaa kuin jalkaterissä ja nilkoissa.) Ja koska maanantain ensimmäinen tunti olisi aamusta eikä sijaisia saa puolen tunnin varoitusajalla, minun pitää ilmoittaa tällaisessa mahdollisesti pitkittyvässä vaivassa jo perjantain puolella, jos sijaista tarvitaan. Myös tiistain ja keskiviikon tunneista toiselle työnantajalle on pyydetty, että ilmoittelen perjantaina, jos yhtään siltä tuntuu, etten ehkä pysty ohjaamaan. Soittelen työnantajat läpi, seuraavaksi jonotan lääkärikeskuksen puhelinpalvelussa, jonne selitän vaivani ties monetta kertaa, minkä jälkeen selviää, ettei kauniisti maalailtu hoitopolkuni työterveyslääkärillä etenekään, koska ei hänelle ole vapaita aikoja, ja saan ajan jollekulle ihan toiselle, jolle saan taas selvittää arvatenkin kaiken alusta saakka uudelleen. Kohta osaan ulkoa "jaloillani on historia" -puheen.

No, ei se mitään. Tärkeintä on nyt suojata työkykyään. Mutta toki se mietityttää, että entäs jos fysioterapeutin antama harjoite alkaakin purra odotettua nopeammin ja olenkin maanantaina työkunnossa? Mitä ihmettä sitten teen? Menen lääkäriin, kai, ja soittelen työnantajille arvanneeni sittenkin väärin? (On tämäkin elämä, huolestua etukäteen äkkiväärän ihmeparantumisen mahdollisuudesta.) (Niin tai näin, loose-loose-situation. Mutta olisi kyllä pidemmän päälle mukavampi erehtyä siihen suuntaan, että jalat äkisti kohentuisivatkin entiselleen ja joutuisin soittamaan noloja puheluita, että sori, olinkin väärässä.)

Puheluita soittaessani huomaan jotain kummallista. Nimittäin sen, että koetan suojella noita toisia osapuolia siltä kaikelta mustalta pörtyltä, joka myllertää mielessä silloin kun on levännyt ja antanut aikaa mutta käänne hyvään tuntuu ottavan paljon oletettua kauemmin. (Jostain syystä kuvittelen tämmöisen oletuksen, vaikka kai kuka vain aikuinen tietää, että parantumiset ottavat aikansa.) Kannattelen emootioitani, käyttäydyin ikään kuin en täällä välillä purskahtelisikaan itkuun silkasta epätoivosta. Ikään kuin minua ei pelottaisi ihan kaikki ja en epäilisi oman mielenikin toimintaa. (Herraties kuinka solmussa olisin ilman sairauden mallia, jossa esitetään, että kaikki fyysinen heijastuu omalla tavallaan myös psyykkiseeen ja sosiaaliseen; on oletettavaa, että mielenikin toimii omituisesti.)

Kun luen fysioterapeutin kirjauksia tiistailta - läheskään kaikkia havaintojaan hän ei sanonut ääneen, mutta on tehnyt ilahduttavan hyvät kirjaukset ja puhun riittävästi anatomian latinaa ja tiedän riittävästi jalkaterän toiminnasta ymmärtääkseni, mitä hän kirjaa - jään miettimään, missä määrin se, miten vaikeaa minun on ollut saada hoitoa ja diagnooseja, on kiinni tuosta suojelemisesta ja itsen kannattelusta hyväntuulisuudessa ja toiveikkuudessa, siis ihmisten ilmoilla liikkuessa. Joskus ammoin kutsuin tätä tanssityttösyndroomaksi: tanssityttö hymyilee aina, vaikka tuntuu, että repeäisi liikkeessä kappaleiksi, vaikka on unohtanut seuraavan askeleen, hymyilee vaan ja kieppuu ja jatkaa kuin ei mitään pulmaa olisikaan. On helppoa jäljittää tämän syndrooman juuret lapsuuteen ja vanhempien täyteen paniikkiin ja kauhuun sairastuessani. Kaikki oli romahtaa siihen. Joten minun piti olla se, joka kannatteli tilannetta ja suojeli muita kivuiltani, kuumeiltani ja ties miltä. Koulukiusaamiselta. Yksinäisyyden tunteilta. Ja takana lienee myös mallioppimista, äitini on edelleen töissä, vaikka vähän miettiikin, olisiko 80 sittenkin jo aiheellinen kohta jäädä eläkkeelle. Äitihän pitää sairauslomaa jonakin lääkärien kierona juonena, jonka tarkoituksena on estää rehellistä ihmistä ansaitsemasta elantoaan. Olen saanut kotoa sen mallin, ettei sairaus ole mikään syy olla tekemättä työtään. Silloin kun käteni tulehtui niin pahasti, että jouduin jättämään silloisen ammattini, äiti paljasti jälkikäteen ajatelleensa, että minua laiskotti; hän yllättyi, kun kuukausien työkyvyttömyyden jälkeen kättäni palpoidessaan huomasi, että käteni oli oikeasti turvoksissa. Siinä perheessä ei vain saanut sairastua, tai jos sairastui, se piti piilottaa ja olla kuin ei olisikaan sairas. Oletan, ettei äidin hoksottimissa ole mitään vikaa. Sairastuminen on hänelle vain tajuttoman pelottavaa, joten on helpompi kieltää se puoli todellisuudesta. Jälkikäteen hän on todennut siitäkin kerrasta, kun jalan ligamenttini tulehtuivat kaksikymmentä vuotta sitten - miten aika kuluukaan - , että pelkäsi sen olevan luusyöpää. Ikään kuin mitään muita tekijöitä tappavien sairauksien ja laiskotuksen välillä ei olisi lainkaan. Ei infektiotauteja, ei rasitusvammoja, ei nivelrikkojen inflammaatioita ties mistä syystä. 

Fysioterapeutti on kirjannut, että uskon palaavani seuraavalla viikolla töihin. Uskoinko niin siellä? Ehkä, ehkä juuri sinä aamuna. Ja ehkä uskoin niin juuri sen takia, että jännitin fysioterapeuttia niin kovasti, viritin itseni siihen tapaamiseen. Ja sen tapaamisen jälkeen - tapaaminen oli mukava - romahdin aivan täysin, aloin itkeä heti kotitalon nähdessäni, ja luiskahdin takaisin sairastamiseen sieltä vastaanotolla-toiveikkuudesta. Samana iltana jalkoihin sattui niin, että tyrskin räkää ja vollotin kauhuissani, pystynkö ikinä enää ulkoilemaan metsässä koiran kanssa. (Ja olin tilassa, jossa hälytyskello ei kalkattanut vaikka kuinka anteliaasti käytin fraasia "ei ikinä".) Fysioterapeutti pisti minut nousemaan päkiöille, minkä tein horjuen, kivuliaasti ja omalaatuisella tekniikalla sen sijaan että olisin sanonut, että ei käy, sattuu liikaa. Olisiko hän pyytänyt tätä, jos en olisi rypenyt toiveikkuudessa nopean työhönpaluun suhteen? Joka tapauksessa, sen pahimman kivun päälle meneminen kyllä ilmoitteli itsestään jälkikäteen hyvin anteliaasti. Kyllä se toki tehdessäkin tuntui, mutta etenkin jälkikäteen. (Sen sijaan saadut kotiharjoitteet ovat aivan loistavat.)

Vastaanotolla-toiveikkuuden lisäksi näyn potevan myös esihenkilön-kanssa-puhelussa-toiveikkuutta. Jään pohtimaan, onko kyse jostain patologiasta ja tanssityttösyndroomasta, vai onko tämä yleisemminkin se, miten ihminen toimii? Tarkoitan tätä: Tiedetään, että kipu on pienempää, kun joku pitää kädestä. Ja että ihminen arvioi pystyvänsä kiipeämään vuorelle korkeammalle, jos arviointiskenaarion osana on, että mukana on toinen ihminen (vs. yksin kiipeäminen). Ihmiset käyvät ryhmäliikunnassa juuri sen takia, että jaksavat siellä enemmän kuin itsekseen tehden, ja samasta syystä nettitunnit eivät sovi monille: ei tule tehtyä, kun ei ole siinä toisia vieressä tukemassa. Osalle kyllä riittää etätukikin. Tai sopii jopa paremmin. (Siinä pedagogiikka on ihan toisenlainen: on selitettävä asiat tosi perusteellisesti, koska ei näe, mitä ihmiset tekevät, eikä voi siten mennä sanomaan ja näyttämään, että ei kun tarkoitin NÄIN, sinä teit nyt NÄIN, huomaatko eron, ja siksi heidän on pystyttävä ohjaamaan ja arvioimaan omaa liikettään, mikä tarkoittaa, että heidän on tiedettävä, mitä liikkeellä tavoitellaan, missä olisi hyvä tuntua miltäkin. Kaikki on pilkottava paljon pienempiin osasiin ja vasta sitten yhdisteltävä osaset.) (Itselleni sopii kehollisuuden nettiopiskelu paljon paremmin, koska kärsin tanssityttösyndroomasta, ja itsekseni tehden, ilman kenenkään valvovaa haukankatsetta, yksinkertaisesti tunnistan kipuni ja paljon pienemmätkin informaatiopurkaukset. Kun joku tuijottaa, kehontuntemukseni helposti katoavat, katoan suorittamiseen, ja kivun aistin harmittavan usein vasta jälkikäteen ja kaikki tuntui sillä hetkellä vain ookolta, vähän kuten niistä vangeista, joista kirjoitin kai viimeksi.)

(Toivoisin, ettei tämä olisi tilanne myös ohjatessani, mutta totta kai se on. Olen siinä katseen kohteena enkä pysty sitä mitenkään sulkeistamaan. Onneksi kun mietin etukäteen, mitä ja miten ohjaan, siinä vaiheessa, suunnitteluvaiheessa, sentään tunnistan kivut ja aristukset, ja pystyn suunnittelemaan ohjauksen niin, että tavallaan ohjaan muita siinä sivussa kuin itseänikin: ei liian pitkälle tuonne, riittävän rauhassa, ei suorittaen vaan pysyen läsnä. Olkoonkin että itse ohjauksessa se läsnä pysyminen on näyteltyä, siis normaalihkossa tilassa. Kun kissa oli juuri kuollut, silloin en pystynyt mihinkään kerroksellisuuteen tai näyttelemiseen ja läsnäolo tulvi kaiken aikaa yli ja välillä tuntui siltä kuin olisi ohjannut keskeltä jotain luonnonkatastrofia, tulva oli viedä mukanaan, keuhkot hengittelivät mitenkuten ja sydän pompotti ylitöitä, mutta niin vain jalkapohjat halasivat maata ja jatkoi puhetta ja näyttämistä.)

(Joskus mietin, että uravalintani ovat aivan pähkähulluja. Miksi tunkea heikkousalueelleen vaikka väkisin? Vaikka toisaalta - on vaikeaa sanoa, onko minulla mitään vahvuusalueita.)

Joitain vuosia sitten, kun sairastin jotain hengitystieinfektiota, tanssityttösyndrooman vaikutukset näkyivät selvästi. Lääkärissä olin kohtelias ja toiveikas, joskin sanoin ääneen, etten ole mielestäni työkunnossa. Lääkäri oli toista mieltä ja sanoi, että töihin vaan. Pitämäni tunnin jälkeen meinasin menettää tajuntani ja selvisin hädin tuskin kotiin pyörrytykseltä, kuumeelta ja liman tursuamiselta. Kun sitten soitin seuraavana aamuna uudestaan lääkäriin itkien, etten pysty selvästikään pitämään tunteja, olin jo niin hädissäni ja itkuinen, että äkisti asia otettiin ihan toisella viisiin tosissaan. Oletan, että hyötyisin todella paljon sellaisesta terveydenhuollon mallista, jossa avuntarjoaja ei kaiken aikaa vaihtuisi, vaan oppisi vähitellen lukemaan tilaani tietynlaisen tulkinnan viitekehyksen avulla. (Numero yksi: Menen lääkäriin vasta kun on aivan pakko enkä mitenkään muuten selviä, joten jos vaikutan lääkärissä kovin hyväntuuliselta ja toiveikkaalta, ei se taatusti ole koko totuus tilastani.) Ja nyt, kun tätä pohdin, mietin myös, olisiko ehkä hyvä idea myös sanoa itse hoitavalle taholle, että koetan olla kohtaamisissa ihan kamalan reipas sinne saakka että niiden jälkeen romahdan täysin, mikä on vähän outoa, koska en juuri arvosta reippautta vaan inhoan sitä ja etenkin sen vaatimusta, ja että en oikein ymmärrä, miksi tanssityttösyndrooman lalala-moodi menee päälle silloinkin, kun tunnistan sen. (Tosin, täytyy sanoa, fysioterapeutille menessäni en tunnistanut sitä ollenkaan, en ennen kuin romahdin. Se oli aika pelottavaa. Ihan aidosti uskoin jalkani todella mahtavasti lähteneen parantumaan ja huolestuneeni ihan turhia, mikä ei tosiaankaan ollut hyvä analyysi tilanteesta; kivut syöksyivät repivinä kimppuuni samalla hetkellä kun käännyin kadulla kohti kotitaloa, turvallista aluetta.)

Tajuan tätä kirjoittaessani, että ihannehoidettavalla ei taatusti olisi tanssityttösyndroomaa. Se huonontaa hoidettavuutta aivan radikaalisti, ettei vastaanotolla mikään tunnu juuri miltään. Sattuuko? No eipä oikeastaan. No entäs tämä, onko arkuutta? Ehkä ihan pikkaisen. (Ja sitten myöhemmin, selvä kosketusarkuus.) 

Jokin päivä sitten luin yhden kehopsykoterapeutin mietteitä vastaavasta ilmiöstä terveydenhuollon käynneillä. Hän kutsui sitä siinä kontekstissa medikaaliseksi traumaksi. Kun ihmistä on riittävän monta kertaa satutettu ja ilmaistua kipua väheksytty, ihminen oppii, että ainoa keino paeta kipua tilanteessa on luisua ikään kuin ulos tuntemuksistaan ja kehostaan. (Tai jättää kokonaan menemättä paikalle. Mutta esimerkiksi hammassäryn kanssa se strategia ei toimi pidemmän päälle, ei vaikka kuinka haluaisi jättää menemättä paikalle.) 

Ja tietysti se etäisyys on vain kuviteltu etäisyys, oikeammin lykkääminen. Se kaikki tulee takaisin jojona heti kun on turvallista tuntea. Eikä vain semmoisenaan, vaan korkojen kanssa. (Eikä se tietenkään ensinkään toimi tarpeeksi ison kivun kanssa. Itselläni kävi niin, että kun kierukkahommissa sattui tarpeeksi, katosi monelta muultakin "se vain nipistää" -asialta kyky tulla etäännetyksi vain tietyn kohdan, ei koko kehon, kipuna. Ei minua edelleenkään satu vaikkapa rokotus tai verikoe, mutta vaikkapa joka ikinen gynekologinen tutkimus on muuttunut melkoiseksi hirvitykseksi. Ja nivelrikossahan pelkään ylipäänsä mennä lääkäriin, koska kaikki muut paitsi fysiatrit haluavat aina hiertää nivelen, vaikka kuinka kieltäisi. Sitä kipua ei voi vain etäännyttää, siihen lävistyy, huutaa, itkee.)

Mistä tullaan toiseen mielenkiintoiseen seikkaan. Tämä kaikki ei ole kovinkaan kaukana siitä ilmiöstä, jota tapahtuu joidenkin mukaan kulttien ja joogasalien liepeillä, nimittäin somaattisesta dominanssista. Jota vastaan saa ihan tosissaan linnoittautua. Se, että tunnistan, miten se omaan kehooni vaikuttaa, saa minut hinkuamaan opetuspaikkoja, joissa muistutetaan, että vessassakäynnin jälkeen on hyvä vetää vessa. Tarkoitan tätä: ei liian tyylikästä, ei liian erityislaatuista, ei luksusta. Semmoinen ympäristö, jossa on ihan luontevaa istua lysyssä ennen tunnin alkamista tai nauraa pöhköille jutuille sen sijaan että tönötettäisiin tärkeän näköisenä. Ja omalta opettajuudeltanihan koetan jatkuvasti riisua kaikkitietävyyden viittaa puhumalla käsityksistä, jotka ovat nyt muuttuneet uuden informaation myötä, sanomalla etten tiedä vastausta johonkin kysymykseen (mutta että voin koettaa vähän tönkiä), ja että se, mitä oppilaat tuntevat kehossaan liikkuessaan on paljon tärkeämpää kuin miltä liike minun silmiini näyttää tai mitä joku kirjoittava keho siitä ränttää jossain arvostetussa teoksessa. 

Osaltaan fysioterapeuttikäynti tuntui tunnelmaltaan mukavalta, koska fysioterapeutti oli tässä samassa räjähtäneessä elämänvaiheessa, perimenopausaalihormonimyrskyissä, hänenkin jalkoihinsa sattui, hänenkin oli vaikeaa löytää toimivia kenkiä ja niin edelleen. Siinä ei juuri ollut somaattista dominanssia. Fysioterapeutin hampaanvälissäkin oli maissinpala. 

On kiinnostavaa, miten monesti terveydenhuollon ammattilaisten koulutusmateriaaleissa hahmotetaan jotenkin aika yksiulotteisesti, mitä kommunikaatiossa tapahtuu. Ammattilainen ei kerro mitään elämästään, potilas kertoo potentiaalisesti kaiken. Ammattilainen ei valita, potilas valittaa. Ammattilainen ei näytä tunteitaan avoimesti, potilas ehkä tai sitten ei - ei, jos potilas oirehtii tanssityttösyndroomaa. Tavallaan ymmärrän tämän, että potilaan elämä tai oikeammin vaiva, objektivoitu tietty vaiva, on käynnin keskiössä, mutta tavallaan en lainkaan. Potilaana en pidä siitä asetelmasta laisinkaan, että itse joutuu paljastamaan kaikki synkeytensä yksityiskohdat toisen pysytellessä etäisenä ja virheettömän oloisena jalustallaan, joten ilahduin fysioterapeutin sanoessa ääneen, ihan vain muutaman lauseen verran, että hän ymmärtää kyllä hyvien kenkien löytämisen tuskasta jotain, koska. Tai että perimenopaussi, niinpä niin, tässä piisaa luovimista. En kokenut sitä vuodattamisena tai terapeutin hetkellisenä asettumisena keskiöön, päinvastoin. Koin sen edes alkeellisena vastavuoroisuutena ja nämä eleet helpottivat luottamukseen astumista. (Sattuneesta syystä pidän myös hierojista, jotka kertovat vuolaasti omasta elämästään. Tiedän paljon ihmisiä, jotka eivät pidä siitä ja joista se on epäammattimaista, mutta minusta on kammottavaa tulla jonkun sellaisen käsittelemäksi, josta en tiedä mitään. Naama plinttiä vasten ei tarvitse edes kommentoida kuulemaansa, voi vain kuunnella. Toki jos juttu olisi rasistista tai seksististä tai muuten karmivaa, tilanne voisi olla pelottavakin. Mutta yleensä siitä ei ole kyse. Ihmisillä on eri preferenssejä ja niin saa olla. Tärkeintä on osata kertoa, mitä haluaa ja mitä voi sietää. Se on asiakkuuden vaikeimpia kohtia, myös. Tai ainakin itselleni on. Mutta yritän, koska tiedän, ettei toisten ajatuksia ole helppoa lukea.) - Myöskään sen käynnin keskiöön asetetun objektivoidun tietyn vaivan rajaaminen ei ole mikään itsestäänselvä operaatio. Joskus ollaan helpommilla vesillä, on liukastuttu ja siitä on seurannut välittömästi sitä ja tätä. Joskus ollaan paljon syvemmissä mutahaudoissa. Useimmiten kai jälkimmäinen, tai ainakin omassa elämässäni näin. 

Kaikella on historiansa, usein aika pitkäkin historia. Kaikkeen liittyy ylimääräinen kerros kaikkea tulkinnallisuutta hämärtävää. Eikä asiaa aina auta sekään, että yhä useammin auttajan ja potilaan äidinkieli on eri. Viikon takaisella lääkärikäynnillä aikaa hukkui paljon siihen, että lääkäri kyseli ammatinvaihdoksestani. Hän käsitti puhuvansa tapahtumista nyt, eikä tajunnut pitkiin aikoihin, että puhuin ajasta yli kymmenen vuotta sitten, käden kipeytymisen ajasta, enkä taas itse ymmärtänyt ensin, miksi hän tuosta niin tarkasti kyselee ja miksi kysymyksissä on niin outo sävy, kuten että koenko tarvitsevani psykologia tuon ammatinvaihdon takia, asiasta, jota nyt olen kuitenkin kerennyt käsitellä ja elää kuitenkin yli kymmenen vuotta. Viimein onneksi tajusin, mistä kiikasti, ja onnistuin selittämään, että ammatinvaihdosasiasta on jo kauan aikaa, vuonna sitäjasitä, ei nyt. Lääkäri näytti helpottuneelta tajutessaan. Osaan tuskin edes kuvitella, millaista olisi yrittää tehdä tuota muutenkin vaativaa työtä kielellä, jota ei puhu äidinkielen tasoisesti. 

Varmasti ihan yhtä helppoa kuin opettaa liikettä keholla, joka on kiskaissut hätäjärrusta!

Joka tapauksessa, kummallista aikaa tämä. Eilen kun oikea jalka oli aivan tulisena halkona, ja kuukautisetkin juuri alkaneet, onnistuin tölväisemään nenäsuihkepullolla nenän limakalvon rikki, ja äkkiä verta suihkusi myös päästä kaikkialle: yöpaidalle, lakanoille, kirjalle. (No, koska tälläerää vietän myös päiväni yöpaidassa, ehkä sitä olisi asiallisempaa kutsua nimellä 24/7-paita.) Jestas, että nenä vuotaa kauan saatuaan vekin. Ja runsaasti! Nyt sitten kaiken muun outouden lisäksi sängyssä on veriset lakanat ja tyynyliinat. Vompsu tarjoutui vaihtamaan ne, mutta halusin vain nukkumaan tupolla nokkaa painaen. Kun valo oli sammutettu, koira lutkutti peitoista verta korvatulppien läpi kuuluvalla melutasolla nukahtamiseeni saakka. 

Laulaa soraa kimpauttaen

Aamu: ilo. Huomaan sen vaiheen kevättä saapuneen, jolloin tulee rallatelluksi töihin pyöräillessä spontaanisti sekaisin Divine Comedya ja Cole Porteria. En ollut aiemmin tajunnut niiden laulujen muistuttavan toisiaan niin monissa suhteissa. Pitää näemmä käytännössä vaihtaa säkeiden välillä laulusta toiseen ilman taukoa, jotta sellaisen huomaa. Laulaessani huomaan muutakin: Sora kimpoilee renkaista ja nastat ovat jo turhat. Krookusten keltaiset kärjet ovat tunkeutuneet mullan läpi päivään.

Parveke on sula. Perjantaina molemmat asiakkaat ovat sairaana ja peruuttavat aikansa, joten menen kotiin ja raivaan pöydän parvekkeen edestä. Avaan oven ja astun eteläseinämän lämpöön. Lakaisen betonilta edelliskesän lekasoraa, turvetta, lehtiä ja siemenkotia. Rapsin puisista ralleista liat ja kumoan ne taas betonin suojaksi. Nostan turkoosiksi maalaamani pöydän parvekkeelle ja narsissit kukkatelineeseen. Tätä tehdessäni seuraan käsiäni, jotka jännittyvät nostellessaan ruskeanharmaita aineksia. Käsien iho näyttää vielä kalpealta mutta aurinko hellii sitä jo. Jälkeenpäin huomaan ihon tulleen sellaiseksi kuin sen mielestäni pitääkin olla - hieman karhentuneeksi, kuivaksi.

Se liittyy johonkin, mitä olen ajatellut paljon viime päivinä sen jälkeen kun luennolla käsiteltiin Martha Nussbaumin kasvatusfilosofiaa. Yksi teemoista, johon olen tutustunut vain toisten opiskelijoiden referoinnin kautta (on siis luettava jo pian itsekin tuo kohta), ja joka mietityttää minua, on maininta siitä, miten me ihmiset muka häpeämme eläinmäisyyttämme. Häpeämme paljon muutakin, mutta eläimellisyys mainittiin yhtenä tekijänä (muistaakseni haurauden ja ei-omnipotentian kanssa). Referaatin mukaan ihminen häpeää eläimellisyyttään ja sitten toisia tuomitessaan ja leimatessaan heijastaa heihin näitä ei-hyviä piirteitä: toiset ovat eläimiä ja saastaisia, itse tarkastelussa mieluusti moraalinen ja puhdas. Nussbaum esittää käsittääkseni - mutta liikun edelleen toisten referaatin varassa näin kirjoittaessani - että jotta demokratia voisi toteutua, jotta eriarvoisuus voitaisiin nauraa tomuksi, meidän on opittava huomaamaan ja hyväksymään myös oma eläimellisyytemme, likaisuutemme, haurautemme. Mekään emme tiedä, mikä on oikein. Ketkä me? Minä, minun on huomattava. (Mutta huomaako mikään minä vain minänä, tarvitsenko meidät siihen? Ainakin näissä lauseissani näytän tarvitsevan.)

Minun on kauhean vaikeaa ymmärtää tätä päättelytepastelua, koska, kuten olen monesti kirjoittanutkin, minulle moraali on ennen kaikkea hyvää eläimyyttä. Ja hyvää haurautta ja riittämättömyyttä. Erehtyvyyttä. Ja iloa siinä. Ja muistan identifikaation menneen niin kauan kuin muistan niin päin, että minä olen se, joka on suttuinen ja likainen ja niistää hihaan ja ne toiset jotenkin osaavat ja loistavat. Minun on ollut vaikeaa hahmottaa, mitä haluan. (En hahmota sitä oikein edelleenkään, paitsi että haluaisin sallivan, pehmeän, normaaliuspaineille nauravan maailman. Tasaveroisen kohtaamisen maailman.) Tai mikä on minusta oikea tapa toimia. Enimmäkseen miellän epäonnistuvani tavoitteissani, joten minun olisi hyvin hankalaa ajatella, että muut ovat jotenkin huonoja ja sitten paheksua heitä siitä. Minun on siten hyvin vaikeaa kuvitella, mitä olisi kuvitella itsensä eheäksi, puhtaaksi ja inhimilliseksi, moraalin hahmottaneeksi ja oikeamieliseksi, ja toiset siihen peilikuvana saastaisiksi, eläimellisiksi, väärässä oleviksi, oikaistaviksi ja eheytettäviksi.

Kummallinen kuva, kertakaikkisesti. Taidan olla liian pluralisti ja liian hyvään eläimyyteen tähdännyt ja sotkuisuuteni identiteettini olennaiseksi osaksi ottanut, että oikein saisin kiinni tuosta rimssusta. Se ilmenee esimerkiksi seksuaalietiikassa: Sen sijaan että tuomitsisin haluamiseni ja kauhistuisin niiden kummallisuudesta ja eläimellisyydestä, olen usein seurannut ailahtelevia halujani luottaen siihen, että harvoin ne osoittautuvat tuhoisiksi. Ja oikeastaan en ole ajatellut halua itsessään eläimelliseksi, eläimellinen halu täyttyy helposti ja menee ohi ja sitten on taas vapaa kulkemaan ja tanssimaan ja ajattelemaan (ja piinaa on prokrastinoida tuossa halussa, olettaa voivansa spekuloida etukäteen, kannattaako jokin seikkailu, kannattaa, kuvittele nyt, ihan kuin olisi minäimagon toimitusjohtaja), mutta toisenlainen halu, itsen merkityksellistymisen halu, halu rakastua älykkääseen ihmiseen tai runolliseen ihmiseen ja sen seurauksena tulla mielletyksi tietynlaisten ihmisten rakastetuksi, helvetti, se se ongelma on. Halu tulla nähdyksi jonain. Halu objektivoida, reifioida itsensä, kivettää itsensä tiettyihin sanoihin ja näkökulmiin. Eikä siinä ole mitään eläimellistä. Ergo: huutia sille halulle, ja tervetuloa sille toiselle halulle, halulle kohdata ja nuuhkia ja ihmetellä, tempaantua ja etääntyä, iloita ja surra eroja.

(Tietysti tähän kaikkeen liittyy hirvittävä mahdollisuus siitä, että se, jonka kanssa nuuhkii ja ihmettelee, pitääkin sitä halua karmeana ja eläimellisenä, vastuuttomana ja lapsellisena ja vahingoittavana, ja haluaisi, että kiinnittyisin enemmän merkityksellistämishaluihin, haluihin tulla mielletyksi vakaana parina, onnistuneena parina, rakastettuna ja rakastavana ihmisenä, jonakin peruskalliomaisen inhimillisen luotettavana. Ei auta kuin koettaa puhua näitä asioita auki, jottei tuottaisi kellekään ikävää pettymystä ja tuskaa ja häpäisyn tunnetta. Seksuaalisuus iskee aina vyön alle.)

Voi, kevät. Nyt kun on kevät on erityisen vaikeaa ymmärtää, miten lika ja eläimellisyys olisivat jotain pahasta. Jotain hävettävää.

Uskomuksista ja näkemyksistä

Lueskelen puiselle penkille hitaasti laskeutuen kirjaa eskatologioista. Eivät ne minua kiinnosta, anekdootit kiinnostavat. Yhdessä artikkeleista verrataan Freudin ja Jungin näkemyksiä ja luonnehditaan heidän uskomuksiaan. Pysähdyn. Luen kohdan uudestaan.

En osaa sanoa, mihin uskon tai mitä mieltä ylipäänsä olen vaikkapa järjestä tai sielusta tai maailmankatsomuksista. Missään nimessä en koe uskovani vaikkapa järjen kaikkivoipuuteen. Silti pidän harkintaa ja perehtymistä hyvinä käytäntöinä ongelmatilanteissa. (Joku varmasti puhuisi haastetilanteista. Mutta pidän enemmän ongelmien ratkomisesta kuin haasteisiin tarttumisesta; ensimmäisestä tulee nimittäin mieleen ratkoja, joka on veikeä ja näppärä feminiininen pikku kapistus.) Miksi ihmeessä? Kohtuullisuuden takaamiseksi?

Kuinka hankalaa. Onneksi tuskin koskaan tapaa ketään, joka pyytäisi luonnehtimaan, mihin uskon tai mitä mieltä ylipäänsä olen ihmisestä tai maailmasta tai kulttuurievoluutiosta. Taannoin kohtasin kysymyksen kohopenkistä, ja hämmästyin. En oikein kai ollut siitäkään mitään kovin määräistä mieltä.

Silti joitakin uskomuksia ja näkemyksiä piiloitellee putkinäön marginaaleissa. Koska aina välillä törmää johonkin, joka saa rutistamaan kulmiaan ja haluamaan voihkaista: "No ei tuo nyt ainakaan voi olla hyvä tapa jäsentää tätä asiaa!" (Tukahdutan voihkaisuhaluni auditiivisen osuuden.) Tyypillistä kyllä, esimerkin keksiminen tuntuu huikaisevan vaikealta. No mutta, otetaan nyt kokeeksi vaikka puhe sielusta ja sieluttomuudesta. Ymmärrän elollisen ja ei-elollisen jaon, jopa koirat tuntuvat ymmärtävän sen jollakin tapaa, mutta ei se ole se, mihin viitataan sielunsa myymisellä tai sieluttomalla kulttuurilla. Jotain tärkeää tuntuu olevan käsillä, niin aihe välillä kuohuttaa sanojaansa. Mutta ei tunnu hyvältä, kun sielun vastakohdaksi piirtyy vaikkapa järki. Tai mekaanisuus. Tai psyyke. Tuntuu, että ne kaikki (jokainen sielu ja sen vastakohta) rajaavat pois jotakin olennaista siitä, mitä koetetaan tarkastella. Huomaan haluavani käyttää sanaa "kokemus", mutta sillä lailla kuin Dewey sitä käyttää, ei niinkään tietämiseen tai psyykkiseen samastettavana, vaan siihen kokonaisuuteen, jossa kokija ja koettu ovat saumattomasti yhtä, siihen mikä edeltää - no, sanoja ja uskomuksia.

Joskus joutuu luonnehtimaan toisia. Jokin tarina saattaa vaatia sen. Teko pitää perustella jotenkin ja mikäs sen kätevämpää kuin todeta, että hän nyt on semmoinen ja semmoinen, nämä asiat tuntuvat olevan hänelle tärkeitä. Se tuntuu kuitenkin aika kapoiselta. Entä jos toinen onkin tällä välin kerennyt muuttamaan mieltään? Ja entä jos nämä uskomukset ja näkemykset tosiaan kiteytyvät jotakin toista vasten, eikö silloin se toinen aika pitkälti määritä, miten ne kiteytyvät? Miten ne silloin ovat kenenkään uskomuksia, eivätkö ne pikemminkin tunnu pusertuvan ahdistuksesta ja epistunteesta esiin kielen näkymättömien käsien avittamina? Ehkä sanallistuksen voi kätilöidä, mutta voiko sen synnyttää? (Ainakaan partenogeneettisesti.)

Huvitun tästä kaikesta: Kuinka paljon olenkaan käyttänyt aikaa sanallistaakseni asioita, merkitäkseni muistiin. Aikaa ja vaivaa. Ja välituloksena päädyn näkemykseen, että oikeastaan minulla ei ole hirveästi näkemyksiä tai uskomuksia. Tai että ainakaan en oikein tunnu jaksavan piitata niistä niin kovasti. Saatan ärsyyntyä, kun en ymmärrä toisen ajatuksia tai näkemyksiä koska ne tuntuvat niin vaikeasti samastuttavilta enkä ylety niihin edes hurjimmin mielikuvitusloikin. Mutta en oikeastaan ärsyynny siitä, että minun on hyvin vaikeaa - ei, se ei kuulosta hyvältä sanallistukselta, alusta: - että omat uskomukseni ja näkemykseni ovat valtaosin potentiaa. Tai omat ja omat, juurihan totesin, että ne usein tuntuvat hahmottuvan jotakin vastakkaista kantaa apunaan käyttäen.

Eivät sanallistukset silti kai hukkaan mene. Joku toinen voi löytää niistä ärsyynnyksen ja sen myötä havaita tietyn kannan muodostuvan.

Eivätkä kannat turhia ole. Niihin kytkeytyy käytäntöjä. Jotkut niistä palvelevat maailmaansolahtamista ja jotkut pahoinvointia. (Vaikka tuskin mikään tukee universaalisti vain pahoinvointia, kuka nyt sellaista kannattaisi.)

Freud ja Jung kuulostavat molemmat kummallisilta kun heidän ajattelunsa sillä tavalla määritellään ja jotenkin objektivoidaan, reifioidaan. Ikään kuin ajattelu tai henkilön mielipiteiden ja mieleenjuolahdusten valtava kirjo voitaisiin samastaa johonkin hiton tekstikorpukseen.

Eteneminen

Pääsykoepäiväkirja jatkuu. Nyt luen artikkelia, jossa puhutaan työhyvinvoinnin kehittämisestä, sen interventioissa tapahtuvasta muutoksesta ja siitä, kuinka sitä ymmärrettäessä kannattaisi keskittyä vaikutusten arvioinnin sijaan seuraamusten tutkimiseen. Koska jos tuijotetaan vaikuttavuustutkimuksen tapaan vain ennalta-asetettuja tavoitteita ja pitäydytään siinä, tuottiko interventio niiden todentumista, missataan muutoksista suurin osa. On helppoa yhtyä kirjoittajien ajatukseen siitä, ettei muutos etene niin lineaarisesti kuin joskus tavataan ajatella. Ei: muutos vaihtaa suuntaansa, tarkentuu koskemaan vain osaa alasta, jonne sen ajateltiin suuntautuvan tai sitten se kimpoaa täysin ulos kontekstistaan ja leviää. Kirjoittajat puhuvat metsäpalomaisesta leviämisestä. Ei tarvitse kuin katsoa taaksepäin sitä, mitä tapahtui sen jälkeen kun itse kävin työkkärin kustantamalla ammatinvalintapsykologilla työttömäksi filosofian maisteriksi valmistuttuani - on helppoa olla samaa mieltä. Metsäpalo! Puolen vuoden sisään olin eronnut melkein kymmenen vuotta kestäneestä suhteesta, esimerkiksi.

Jos oman elämänkaaren muutoksia tarkastelee enemmän vaikuttavuus- kuin seuraamustutkimuksen otteella, päätyy aika helposti jonkinasteiseen fatalismiin ja kyynisyyteen. Ehkä. (Voi olla, että se on enemmän temperamenttikysymyskin, suhteessa frustraationopeuteen.) No, ainakin sillä tavalla tarkasteltuna elämä saattaa näyttää helpommin siltä, kuin mikään sen kohentamispyrkimys ei oikein tuottaisi hedelmää. Tarkoitan tätä: jos hakeutuu vaikka opiskelemaan tavoitteenaan sijoittua tuohon tiiviiseen ammattiyhteisöön, luoda itselleen kunnon professionaalisen identiteetin ja juonikäsikirjoittaa tuon tulevan itsensä aika kapeasti (koska ei oikeastaan tiedä vielä mitään siitä mitä on ammatillisuus - hei, tässäkin voi kehittyä...) niin ei kai pyrkimyksissä voi kuin epäonnistua (tulla joksikin muuksi, siis) tai sitten muuttua fakki-idiootiksi, mikä on toisenlainen tragedia. (Jostain syystä huomaan monen tekevän kuvitelmissaan itsestään litteitä henkilöhahmoja; se hämmästyttää, koska jos saisin valita, olisin ehdottomasti syvä, arvoituksellinen henkilöhahmo omassa juonessani. Mutta en minäkään nuorempana semmoista kai tietoisesti osannut haluta.) Jos siis pitää kiinni siitä, että asioista, ponnistuksista ja interventioista on seurattava juuri sitä, mitä varten niihin ryhdyttiin (ikään kuin tämä voitaisiin täsmällisesti määrittää, ikään kuin minuudet olisivat niin läpinäkyviä, tai organisaatiot) niin tuloksena näyttää olevan latteaa tragediaa, seurasi noista toimista joko "onnistuminen" tai "epäonnistuminen". Lattea tragedia vain paikantuu eri kohtaan. "Epäonnistuessa" se paikantuu omaan närästykseen siitä, ettei onnistunut siinä, mihin pyrki. "Onnistuessa" se paikantuu laajempaan katsantokantaan: no, olisihan elämässä muutakin vissiin ollut, jos olisi ollut sille aikaa ja jaksua ja avoimuutta. (Jotkut tavoittavat jälkimmäisen tragedian esimerkiksi siinä vaiheessa, kun ovat vanhoja ja huomaavat, etteivät tulleet viettäneeksi aikaa lastensa kanssa uran takia. Siinä vaiheessa kasvua on tietysti jo tapahtunut, koska tragedia on huomattavissa.)

En tiedä, vastaako kukaan tuota kuvausta yllä. Toivottavasti ei. Mutta välillä tapaa ihmisiä, jotka tuntuvat jollakin tavalla ja tasolla masentuneen siitä, ettei tietty ponnistelu tuottanutkaan haluttua tulosta. Ja on tiettyjä moodeja, joissa itsekin saatan hetken piehtaroida näissä todisteissa siitä, miten kaikki on turhaa. Ei tarvitse olla yltiöpositiivinen ännälpeistäjä eikä hardcorebuddhalainen todetakseen, että pieni näkökulmanvaihdos antaa näihin tilanteisiin uutta potkua: unohda se, mitä halusit alunperin... sinulla on jotain ihan muuta jo!

On jännittävää lukea, että hankkeita on joka tapauksessa arvioitu tällaisin hassuin kriteerein. Ehkä se johtuu siitä, että hankkeisiin tyypillisesti saadaan ulkopuolista rahoitusta ja oman elämän pikku remontteihin ei. Tai no jaa: kun ajattelen niitä kohtia, joissa olen tuntenut epämääräistä syyllisyyttä ja surkeutta siitä, miten eri tavalla asiat sitten menivätkään, on usein yhtenä osatekijänä luurannut valtiolta saatu tuki esimerkiksi opintotuen muodossa. Olen välillä kokenut sitä hassatun johonkin ihan turhaan. Turhaan: kuten mielenterveys. Kyllä minun kehityshankkeeni ovat tukeneet ainakin mielenterveyttäni. Kai sekin jokin resurssi on, vaikkei sitä ceeveehen präntätäkään. ("Olen harrastanut ja mietiskellyt ja koirakävellyt ja pohtinut, miksi alkaa isona, ja siksi opiskeluihin meni niin kauan. Mutta hei, en enää halua kuolla joka päivä, en edes joka vuosi, ja ajatuskapasiteetistani on paljon isompi osa varattu jollekin muulle kuin optimaalisen diy-eutanasian suunnittelulle!")

Mitenkähän on, saisikohan työelämässä toteutettava interventiohanke rahoitusta helposti, jos jo hakemuksessa mainittaisiin tavoitteiksi muutosten generointi, mutta niin väljästi, että muutoksen suunta ja päämäärä jätettäisiin aika avoimiksi? Vai onko olettamuksena, että ihmiset pitäytyvät aina vallitsevassa järjestelyssä ellei heitä piinaa jokin selkeärajainen muutospaine, joka työntää tai vetää heitä kehittämään?

Tuntuu hurjalta lukea artikkelista terveydenhuollon kehittämishankkeista, jotka on otettu esimerkeiksi siitä, miten muutosten seuraamustutkimusta tehdään käytännössä. Esimerkiksi sairaalaosaston muutostyön hedelmistä kirjoitetaan näin:

Kriisiytyneen osaston tilanne muuttui hankkeen seurauksena joustavammaksi. Potilaiden kuolleisuus laski osastolla ja hoitotulokset alkoivat parantua. (Lähde)

Jestas! Huomaan, miten moni prosessi reifioituu ajattelussa. Esimerkiksi käy sairaalaosasto, jonne vanha sukulainen on joutunut: Sairaalan ajattelee kiinteäksi möykyksi, rakennukseksi, osaston enemmän paikaksi ja hoitajien ja laitteiden kokoelmaksi kuin toimintakentäksi. (Sukulainen on kokenut aivoinfarktin ja onnittelee vanhempiani siitä, miten he löysivät pojalleen vaimoksi oikein todellisen kuninkaallisen miniän. Vanhempani toteavat hämmentyneenä saaneensa heitä aiemmin ylenkatsoneen sukulaisen silmissä ansiottoman arvonnousun Englannin kuningaspariksi.) Sairaalahan on paikka, jossa on asiantuntevia, ammatillisesti toimivia hoitajia. Äkkiä näkymä muuttuu, ja se on melkein yhtä suuri muutos kuin aivoinfarkti: osastolla, johon potilas joutuu, saattaakin käydä ja kuplia. Jos työntekijät riitelevät keskenään tehtävistä, protestoivat, välttelevät ja lintsaavat silkkaa ahdistustaan, hoitotulokset ja jopa kuolleisuus voidaan saada muuttumaan tilastoissa näkyvissä mitoissa istuttamalla osaston henkilökunta muutoslaboratorioihin pohtimaan, mikä mättää ja miten asiat hoituisivat paremmin. Huomaako tuollaisen asian nopeasti? Luultavasti osastolle jouduttuaan huomaa, mutta huomaako vierailija sen?

Sairaalaosaston kehittämishankkeeseen osallistuneet ovat kokeneet muutostyön ahdistavanakin. Ja aika: kehitystyö on käynnistetty esimerkissä vuonna 1998, sitä on tuettu vuosina 1998-1999 ja käytännön parannuksiin on palattu uudelleen 2004. Tilanne on muuttunut toimivaksi vuonna 2005. Tuolla tavalla kirjoitettuna aika näyttää piinaavan pitkältä. Minut ahdisti jo perinpohjin yksi puolivuotinen paikassa, jonka tavoitteet erosivat liikaa omistani ja jossa tajusin, etten pysty täysillä keskittymään työhöni jatkuvasti vaanivan, epämääräisistä käytännöistä johtuvan mielipahan takia. Tunsin työskenteleväni epäeettisesti, koska en saanut ratkaistua ongelmaa heti paikalla. Asiakkaat - kuntoutujat - ansaitsevat kuitenkin hoitajansa täyden huomion ja tarkkaavaisuuden. Sitä on vaikeaa tarjota, jos takaraivossa raksuttaa aikapommi sen suhteen, kauanko tätä meininkiä kestää.

Interventiot työhyvinvoinnin lisäämiseksi tuntuvat hyvin tärkeältä alalta. Useimmat meistä joutuvat kuitenkin käymään töissä vuodesta toiseen ja työpaikan fiilis vuotaa kotiinkin. Vai onko joku niin teflon, ettei sellainen vaikuttaisi? Ei kai? Tuntuu hauskalta ajatella, että ratkaisut voivat silti olla kussakin osakysymyksessä radikaalisti ennakoimattomia.

Sekin tuntuu jotenkin tutulta ajatukselta, että kehitystyön johtaminen käsitetään pitkälti huoltotöiksi: muutoksen hengissä pitämiseksi ja ruokkimiseksi. Huoltotyö ei taida loppua niin kauan kuin muutos tahdotaan pitää lähistöllä. Tuntuu hauskalta ajatella muutosta vähän kuin kissana. Sitä voi kiinnyttää ja laumauttaa, mutta se ei kiinny eikä laumaannu samalla tavalla kuin koirat. Ja joskus muutos voi säikähtää ja kadota ulkosalle, ja silloin sille pitää vain sitkeästi viedä ruokaa lähistölle vaikkei tiedäkään, mikä tai kuka käy ne ruoat syömässä öisin. Ei auta kuin jatkaa toimintaa vaikkei tiedä, onko koko prosessi katkennut. On houkuteltava muutosta esiin niin kauan kuin on toivoa siitä, että piileksii jossain lähistöllä. (Hih, tulee mieleen kissajohtaminen. Kissajohtamisartikkelia katsellessa ainakin yksi seikka pistää miettimään, että olen oikeassa mieltäessäni olevani leimallisesti jotain muuta kuin asiantija - lainaus tuolta sivulta: "Asiantuntijat ovat kiinnostuneet omasta alueestaan sen itsensä takia; ei välttämättä siksi että se tuottaisi hyvää yhteiskunnalle, organisaatiolle tai edes itselle." Minun on aika vaikeaa olla hahmottamatta hyvää yhteiskunnalle vaikka mistä... ja se tuntuu tärkeältä ulottuvuudelta. Kun havaitsin, että minulla on tuollainen taipumus, olin vähän äkäinen ja tunsin itseni lässyksi kukkahattutädiksi, mutta ei sitä käy kieltäminen. Kaikilla ihmisillä ei ole tällaista painotusta, ja olen aiemmin liittynyt seurassa, jossa tuommoinen korostus olisi leimattu ehkä jopa vähän naurettavaksi ja no, jotenkin tarkkanäköisyyttä vähentäväksi. En oikein osaa kunnolla sanallistaa tuota asenneilmastoa. Ja tietysti voi olla, että jäsensin sen aivan pieleen. Sen vaikutelman kuitenkin sain, että osalla esimerkiksi akateemisista tyypeistä on hyvinkin kapea ja teoreettinen tutkimusintressi, ja esimerkiksi tutkimustulosten hyödynnettävyyteen viittaaminen koettiin jotenkin uhkaavaksi tai ainakin irrelevantiksi, jopa silloin kun tämä viittaus ei mitenkään kytkeytynyt mihinkään rahoituskysymyksiin vaan pyrki antamaan myönteistä palautetta ja osoittamaan, että heidän tutkimusalueensa ymmärrettiin tärkeäksi.)

No, nyt olen käsitellyt artikkelista tärkeät kohdat, kai. Hassuja käsitteitä siinä käytetään, kuten polku ja ankkuroiminen. Ne eivät tunnu kovinkaan tarkasti määritellyiltä. Ylipäänsä käsitteiden määritteleminen hutaisten tuntuu hurjalta, kun on tottunut lukemaan tieteellisenä tekstinä lähinnä filosofiaa. Toisaalta tällainen epämääräisyys tekee lukemisesta keveämpää. On vähän kuin lukisi jotain tavallista asiasisältöisempää blogia. Tarkoitan: semmoisia, jotka oikeasti keskittyvät johonkin, koska eivät tahdo tutkia, miten ajattelu suuntautuu, polkuuntuu, katkeilee, uudelleensuuntautuu, ankkuroituu, haparoi, leviää metsäpalon tavoin ja niin edelleen. Kaikumisesta ei puhuttu, ei ollenkaan. Sitä jäin miettimään, miksi.

Ehkä koska puhe oli organisaation tasosta eikä kehosta.

Tänään on suuri kierrätys- ja katutaidetapahtuma. Eikä kirjastotyötä! Haa!

Intensiivikurssilla

Menetelmässä on tarkoitus kuunnella kehoa, sen omaa logiikkaa. Mutta se on vähän sama kuin sanoisi moniongelmaiselle, että kuuntele intuitiotasi tai kuuntele sydäntäsi. Älä ajattele, kuuntele!

Huomaan aika nopeasti kehonhuoltotunneilla, miten ainakin oma kehoni on monesta kohdin mykkä ja välillä harhainenkin. Joko sillä ei ole preferenssiä lainkaan tai sitten se preferoisi jotain aivan muuta tapaa tehdä asiat. Olen kuitenkin intensiivikurssilla opettelemassa tiettyä kehonhuoltomenetelmää, joka on aiemminkin osoittautunut hyväksi työvälineeksi kivunhallinnassa ja vääristä liiketottumuksista poisoppimisessa. Haluaako kehoni poisoppia? Jos se haluaa, se ei ainakaan osoita halukkuuttaan kyllin selvästi, jotta vakuuttuisin siitä, ettei sitä tarvitse aktiivisesti suostutella erilaisin metaforin ja kinesteettisin kuvitelmin.

Kurssi saa ajatukset vipisemään ainakin yhtä paljon kuin koko sidekudosten kolmiuloitteisen, kehonkaikkeuden ääriin ulottuvan kentän. Sillä eikö juuri poisoppiminen ole oppimisista vaikeinta? Ja eikö poisoppiminen tarkoita juuri sitä, että oppii, että se, mikä on tuntunut itsestäänselvyydeltä ja siten välittömästi hyvältä ja luonnolliselta, ei olekaan hyväksi ja että sille on nyt luotava vaihtoehto? Jos kyseenalaistan sen, mikä tuntuu kehostani välittömästi hyvältä, luonnolliselta ja vaivattomalta, kuuntelenko kehoani? Kuuntelenko, minne se tahtoo liikkeen kulkevan? Ei, sitä en suinkaan tee. Tai siis, kuulen kyllä selvästi, miten keho kitisee ja haluaisi tehdä asiat vanhalla tavalla ja usein jopa julkeasti tekee niin vaikka kuinka koettaisin projisoida metaforan voimasta, joka möyrii häpyluusta ja jyrää vatsan sileäksi edetessään kohti purkautumisteitään kaukaisuuteen kurottavien sormien päissä.

Tietysti voitaisiin sanoa, että se, mikä tekee väärin asiat, ei ole keho, vaan sen päälle liimattu kulttuuri tai virheellinen liiketottumus tai mikä tahansa muu semmoinen ja että se oikea, oikeassa oleva aito ja alkuperäinen keho on siellä alla kyllä. Tavallaan niin onkin, mutta vain tavallaan. Hermotus tuntuu taas olevan avainasemassa, kun tätä asiaa pohtii. Hermotushan se kertoo virheellistä liiketottumusta käytettäessä, että nyt asiat sujuvat vanhaan hyvään malliin, helposti ja vaivatta. Ja sitten toisaalta, viiveellä hermotus kertoo myös siitä, että kudoksiin on kertynyt jännitystä, pieniä tulehduksenkaltaisia tiloja, jotka kuin maagisesti seuraavat tätä "helppoa ja vaivatonta" arjessa liihottelua. Toisaalta hermotus on ajan tasalla siinä, että kun toinen ihminen ottaa raajan näppeihinsä ja vie sen oikeassa linjauksessa pitkin liikerataa, se tuntuu todella hyvältä. Usein kipu, joka on kaihertanut jossain kohdissa liikekaarta, katoaa. Ja sitten hermotus, tuo ruoja, kertoo omin suostutteluin asiaa eteenpäin vietäessä, että jokin tuntuu omituiselta ja ehkä vähän väärältäkin. Kaikki uusihan tuntuu omituiselta. Etenkin kun sen toistaa joitakin kertoja. Harjaantumaton kohta tärisee, Feldenkrais kirjoittaisi siitä, että hermosto väsyy, lihas ei väsy, hermo väsyy. (Luulen, että Feldenkrais on oikeassa.) Eikä se tunnu mukavalta.

Jos kuuntelisin kehoni välitöntä mielipidettä jokaisessa kohdassa, en tekisi yhtään alavatsaa vahvistavaa liikettä. Eivät ne nimittäin ole sellaisia, joihin kehoni sulaisi ilman mitään suostuttelua. En nyt tarkoita, että joutuisin erityisesti pusertamaan tai pakottamaan mitään, ei. Usein metafora riittää. Ja kun toistot lisääntyvät, roima annos tahtoa. Tahtoa, joka katsoo aivan toisaalle kuin kehon välittömiin tuntemuksiin. Juu, huutakaa vaan, se toteaa alavatsan kudoksille, täriskää ja anokaa armoa ja katukaa laiskuuttanne menneisyydessä... nyt nimittäin on niin, että teidän on tärkeää oppia reagoimaan sillä lailla ettei selkäparka joudu tekemään teidän töitänne (joita se ei tarkalleen ottaen edes pysty tekemään ja jotka se on enemmän kuin halukas ottamaan osakseen kitistäkseen sitten marttyyriuttaan myöhemmin) ja etteivät nikamavälit luhistu ja että liikkuvuus säilyy ja elämä maistuu. Tämä on kokonaisuuden parhaaksi, teidän on myös tehtävä osanne. Ja hermotus, sinähän tottelet. Ei oppi ojaan kaada...

Kehonhuolto tuntuu hyvin erilaiselta tunnin ja kolmen tunnin palana. Kolmen tunnin palat sijoittuvat kolmeen peräkkäiseen päivään. Kolme tuntia koetan kuunnella itsepäistä, jankuttavaa tyyppiä, joka erehtyy yksinkertaisimmissakin tehtävissä ja sitten toisaalta yllättää nokkeluudellaan välillä. (Mutta enimmäkseen ei.) Kehon kanssa työstäminen on hyvin toisenlaista kuin mielen kanssa työstäminen. Kehon kanssa jokainen kurssi sijoittuu tilaan, joka rinnastuu yliopiston fuksivuoteen: Kulki ympäriinsä, meni rohkeasti seurueisiin muttei osannut sanoa siellä mitään, ja vielä pahempaa, ei oikein edes ymmärtänyt mistä toiset puhuvat, mutta hengasi vain mukana ja ajatteli sen kai joskus vielä valkenevan. Ja valkenihan osa siitä. Ei kaikki, mutta osa. Kehon kanssa edes osa ei valkene. Tai jos valkenee, se jää huomaamatta. Tai ehkä tarkennan: Kehon kanssakin valkenee kyllä teoria, oikein hyvinkin. Sen projisoiminen maailmaan sillä lailla, että keho myös käytännössä osaisi polveilla teorian tapaan, onkin sitten toinen juttu. Tuntuu, että poisoppiminen on paljon vaikeampaa kehon käytössä kuin teoreettisen tiedon kohdalla. Mielen kohdalla virheet eivät myöskään ole niin kohtalokkaita. So what vaikka sitä muistaakin väärin, kuka sanoi mitäkin sen ja sen Descartes-tulkinnasta. Korkeintaan herättää naurahduksia tai paheksuntaa. Mutta annas kun tekee tiettyä liikerataa virheellisesti päiviä ja vuosia. Kipu tulee ensin vieraaksi ja lopulta tahtoo asettua taloksi. Ja vaikka tietää, ettei nostamista tai ylös nousemista tai lattialta tavaran poimimista tehdä näin, sitä ei pitäisi tehdä näin, jostain syystä niin tekee ja tekee ja tekee ja tekee, vaikka kuinka koettaa ohjata tietoisuuttaan läsnäolemiseen.

Ja vaikka makaa lattialla ja keskittyy siihen, miten nyt ainakin päästetään irti ja annetaan sen kaiken virrata itsen läpi, päästetään näistä luontumuksista ja annetaan sormien venyä kauas - olkapää pirulaiset lähtevät mukaan, vaikka vain sormien piti kurkottaa, ei olkapäiden. Huokaus, takaisin harjoitukseen. Koetan kuunnella, miten keho venyttyy, mutta joissain kohdin törmään seinään. Ei ole keinoa venyttyä. En tiedä, miten se tehdään. En tiedä yhtään, miten lähtisin aloittamaan liikkeen.

Reidenojentaja kramppaa, ja opettaja tulee kysymään, miten se nyt kramppaa, eihän sitä edes tarvita tässä liikkeessä. No kyllä minä sitä käytän, vastaan. Missä sinä sitä käytät, hän kysyy. No kun nostan jalkaa kohti kattoa. Et sinä siihen sitä tarvitse, hän sanoo, nostat nyt pelkillä vatsalihaksilla sen jalan. Miten, kysyn. Nostat sen vaan etkä ajattele, hän sanoo. En tiedä, miten se tehdään, sanon. Hän näyttää vähän pahastuneelta, vaikka vastaukseni kertoo asian todellisen tolan. Ei minulla ole siitä harmainta aavistusta, koska aivan selkeästi empiria osoittaa, että kun minä "vain nostan jalan ajattelematta kohti kattoa", reiden ojentaja jännittyy. Ymmärrän kyllä, mitä tarkoittaa turha lihastyö, turha lihasjännitys, koska puran sitä työkseni. Mutta oman kehoni kohdalla minulla on sokea piste, kuten kai meillä useimmilla. Sokea vai mykkä? No, kommunikaatiorajoitteinen joka tapauksessa. Mistä sinä olet kuullut, että tuo lihas nostaisi jalkaa ylös, hän kysyy, missä niin on opetettu. En minä siitä tiedä, vastaan, on enemmän kyse siitä, että tunnen sen tekevän työtä. Vai niin, hän sanoo ja kävelee pois.

Myöhemmin hän palaa kysymykseen ja sanoo, että pitää vain nostaa, ei ajatella, ja että kai minä nyt osaan portaitakin nousta. Vastaan, etten ole siitäkään oikein varma. Sekin on totta. Toki pääsen niitä pitkin jonnekin tarkoituksessa paikasta aa paikkaan bee, mutta jos rehellisiä ollaan, niin ei minulla ole mitään käsitystä siitä, teenkö senkin asian väärin, ja täällä keskitytään nyt siihen, miten asiat tehdään, eikä siihen, mitä tehdään. Todennäköisesti teen sen jotenkin omalaatuisesti, kun kerran reisieni lihakset ovat ylikehittyneet, vaikken tee enkä ole ikinä tehnyt mitään voimaharjoittelua. Ne ovat olleet tuollaiset patukkamaiset ala-asteelta lähtien. Ehkä sitä ennenkin. Äiti kertoo laittaneensa minut balettitunnille kun olin viiden, etten jäisi niin jäykäksi kuin olin. Tai siis, olen, edelleen.

Minulle on mysteeri, miten tästä kehosta tuli tällainen. Miksi se muistuttaa kudostyypiltään vanhempieni kehoja? Mitä kaikkea se on kerännyt sisälleen? Ovatko siihen kertyneet elämää hankaloittavat ajattelu- ja liiketottumusten mallit helpommin yhdessä vai erikseen työstettävissä? Miten paljon siinä näkyvät asiat, joita en valinnut, mutta jotka jouduin kokemaan ja joista oli selviydyttävä silloisten tilanteiden ehdoin? Miten paljon siinä näkyy tahdonvoima? Entä taito? Entä sinnikkyys? Mitkä asiat se osaa hyvin ja mitkä ei?

Kehonhuoltotunnilla hikoilun jälkeen, kotiin pakkasen läpi kävellessä hämmästyttää se ajatus, että keho voisi olla omaisuutta. Että se voisi olla minun, kokonaan. Sehän on täysin vieras, läpitunkematon, läpikotaisin historiallinen ja uniikki. Aivan samalla tavalla kuin mielikin.

Illalla liikun varovaisesti kuin vanhat mummot. Alaselkä tuntuu kummalta, kireältä. Ensin säikähdän, liekö se jotenkin suuttunut ja krampissa. Mutta kun tarkistan tilanteen, huomaan sen vain venyneen normaalia rennompaan, oikeaoppisempaan asentoon. Venyn pidemmälle eteen kuin pitkiin aikoihin. Huomenna on taas kolmen tunnin sessio.

En tiedä mitään niin mielenkiintoista, kummastuttavaa ja ajattelua liikkeelle hätistävää kuin kehon työstäminen menetelmissä, jossa kehoa sanotaan kuunneltavan ja jossa turha ajattelu koetetaan sulkea pois tekemisen ajaksi. Ja toki niissä sitä kuunnellaankin enemmän kuin joissakin muissa menetelmissä ja perinteissä, vaikka näissäkin menetelmissä on helposti erotettavissa ideaalikehon käsitys - ainakin minimissään sellainen keho, joka tunnistaa aidon, oikean ja hyväätekevän liikkeen ja erottaa sen varmasti virheellisestä ja satuttavasta, kun sille osoitetaan nämä liikkeet. (Paras tapa osoittaa lienee viedä kehoa toisen voimalla kyseisen liikkeen läpi, tai ainakin minulle se toimii parhaiten, vaikka siitä jääkin vielä jäljelle se ei aivan pieni ongelma, että miten keho saadaan itse hoksaamaan, miten se voi luovia tuota samaa reittiä pitkin, josta toinen sen niin sujuvasti pujotteli.) En ole ihan varma, hoksaako kehoni aivan kaikkea, mitä sen odotetaan hoksaavan. Ennemminkin tuntuu siltä, että kerta toisensa jälkeen keho suoltaa nonsensea, valehtelee, mykistyy, on harhoissa, ei kykene erittelemään eikä kykene yhdistelemään kokonaisuuksia. Se hihkaisee, voihkaisee, hikoilee, sojottaa kummallisiin suuntiin ja riemukseni huomaan sen kadottavan senkin, mitä tarkoittaa käsky ylös tai taakse. Se on jotakin aivan muuta kuin mitä kehoni olettaa siinä tilanteessa.

Minulla ei ole pienintäkään vaikeutta uskoa G.H. Meadin väitettä, että kaikista maailman objekteista oma keho ja minä ovat hahmottumisessaan viimeiset. Mistä tulee mieleen välittömästi, nyt kun kirjoitan, että kenties ei pitäisikään ajatella kehoa ja sen suostuttelua vaan koko universumin suostuttelua, tai oikeastaan, peittää se suostuttelukin näkymättömiin, hys hys, ja vain kertoa tarinaa siitä, miten alavatsaan on kertynyt musta klöntti, sykertynyttä voimaa, joka alkaa työntyä ylöspäin ja alaspäin ja muuttua väriltään ja joka on niin säkenöivää ja hurjaa, että se vain tempaisee torson ja jäsenet matkaansa ja hehkuu sormenpäissä ja kannassa, päkiässä ja varpaissa niin karmeasti, ettei niihin voi vilkaistakaan, että tuntee vain kuinka ne lentävät kauas pois kuin räjähtäen.

Ehkä se voisi olla koettamisen arvoinen taktiikka huomenna, koska huomaan, miten hidas oma kehoni on ja miten paljon se tarvitsisi lisää feldenkraisin tyylistä mikrotyöstöä ollakseen jännittelemättä väärissä kohdin ja löytääkseen helpolle ja avaavalle liikkeelle orastavat alut. Ollakseen valmis tällaiseen kaikkeen, jossa taas pitäisi. Ja kummallista kyllä, moisen hitauden äkkäämisessä on jotakin syvän voimauttavaa. En ymmärrä, miksi, tai mistä tässä voiman tunteessa on kyse, mutta itse tunnusta ei voi erehtyä. Tässä on jotakin kertakaikkisen riemastuttavaa ja vahvistavaa, tässä kaikessa osaamattomuudessa ja sitä silmiin tuijottamisessa.