Lukuihmisenä

Olen aina lukenut paljon eikä sitä kai voi ihmisestä kitkeäkään, kun siihen hommaan kerran hurahtaa. Ei niin salaa olen ollut lukuihminen näinäkin vuosina, kun olen opettanut liikettä, hengitystä, elävänä kehona selviytymistä, ja lähiopetuksissa kirjastonkirjat ovat vyöryneet ulos repusta, kun olen kaivellut lisäsukkia tai juomapulloa (koska pyöräilijänä tietysti ketjutan menot, ja melkein aina läheillessä kirjastosta on lainattavaa tai palautettavaa, jotain odottamassa varaushyllyssä), etäopetuksissa puolestaan olen käyttänyt kirjapinoa korvaamaan joogablokkia, ja välillä suositellutkin jotain kirjaa siinä sivussa, jos siinä on mielestäni kuvattu hienosti jotain ihmiskehossa elämiseen liittyvää ilmiötä. Koulutukseni takia minun on vaikeaa sanoa, että asiat ovat näin ja näin; filosofiaa opiskellessani kuvittelin vielä naiivisti, että tulkinnallisuus ja näkökulmaisuus olisi ollut jotenkin erityisesti ihmiskokemusta ja ihmistieteitä leimaava piirre, mutta viimeistään anatomian pieni opiskelukin osoitti, että ei, niistäkin konkreettisista rakenteista, prosesseista ja funktioista on kasapäin tulkintoja, kaikkea ei suinkaan ole vielä selvitetty, koko ajan löytyy uutta, joka kumoaa vanhat dogmit. Tunsin itseni typeräksi tajutessani tämän, vaikka totta puhuen olisin ollut vielä typerämpi, jos en sitä olisi lopulta tajunnut. Mutta sitähän oppiminen on: oman typeryyden sietämistä. Onneksi opittavat asiat ovat kiinnostavia ja vetoisia, ei tarvitse keskittyä itsearviointeihin, paitsi silloin kun ne hetkellisesti ja spontaanisti kohoavat tajuntaan ähkäisyinä, että mitenkä en nyt tätä.

Nyt kun jalkani ovat sen verran äkäiset, että liikkumishommat ja puutarhahommat ovat hetken jäissä, olen tietysti lukenut aiempaakin intensiivisemmin. (Luen aina alusta loppuun jopa sen typerän paikallisaviisin, joka välillä jaetaan ilmaiseksi postilaatikkoon ja jota en ikinä maksusta tilaisi.) Ja miettinyt. Huvittunutkin.

Esimerkiksi tänä aamuna huvitti ihan hirvittävästi tuoreessa, alumneille jaetussa Yliopisto-lehdessä olleen kirja-arvostelun loppukaneetti. Kirja, jota arvosteltiin, käsittelee tekoälyä, konemieltä ja ajattelua. Arvostelun lopuksi arvostelija toteaa kirjoittajan nostavan "tuntemisen ihmismielen ydintoiminnoksi". Niin, no, ei siinä sinänsä mitään huvittavaa tietysti ole, ja minunkin on ollut vaikeaa ymmärtää, miten joku voisi oikeasti kuvitellakaan erottavansa kognitiot affektiivisista elementeistä, tunteista ja mielialasta, tai motivaatiosta, toiminnan suuntaamisesta - jotka ovat niin vahvasti elollis-kehollista ainesta ja kaukana mistään logoksesta, puhtaan tiedollisesta prosessoinnista ja niin edelleen, että tietenkin, tuo muistaen, on ihan pöhköä mallintaa ajattelua jonakin elämästä ja kehosta irrallisena, tai siis, eihän se pöhköä ole mallintaa, mutta tuntuisi pöhköltä kohdella tuota mallia jotenkin kattavana tai tarkkana kuvauksena asiasta. (Vähän kuin lähtisi tuntemattomaan erämaahan suunnistamaan semmoisen kartan kanssa, johon on merkattu ruksein pelkät malmiesiintymät, mutta ei maastonmuotoja, vesistöjä, teitä ja niin edelleen: pelkät ruksit valkoisella paperilla, kas tässä, hyvää eksymäviikkoa!)

Mutta se huvitus. Minua huvitti ihan valtavasti. Kuinka paljon olenkaan lukenut kirjoitusta, jossa viitataan kaikenlaisiin erontekoihin - välillä kriittisesti, välillä näinhän tämä menee -tyyppisinä itsestäänselvyyksinä - nimenomaan tunteen ja tuntemisen keskeisyyden perusteella. Milloin on moraalisen huolen ja tasaveroisen kohtelun ulkopuolelle tönitty naiset, lapset, alkuperäiskansat, muut eläimet, ja vedottu siihen että näillä tunne on liian keskeinen, jotta näitä voisi ajatella oikein ihmisinä tai ajattelevina, rationaalisina, vertaisina. Tunne ja tunteminen ovat olleet monenlaisen toiseuttamisen keskiössä niin pitkään ja vankasti, että se on heijastunut vaikkapa episteemisten tunteidenkin tutkimiseen - niitä oli pitkään mahdotonta tutkia, koska rahoitusta ei tutkijoiden mukaan herunut, koska nämä tunteet (uteliaisuus ja kiinnostus esimerkiksi) olivat vallitsevien opinkappaleiden mukaan jotenkin outoja, eivät tunnetauhkasta puhdistettua kognitiota mutteivät rääkyvää, reaktiivista kehoakaan. Niillä ei ollut kotia, koska tunne oli erotettu vallitsevissa ajattelujärjestelmissä järjestä niin tarkasti, että puhe episteemisistä eli tietämiseen liittyvistä tunteista kuulosti vain superomituiselta. (Ja on omituista, miten vähän aikaa tuosta jaksosta on. Se on minusta superomituista, koska kun tarkastelen omaa valvetilaani, episteemiset tunteet ovat varsin vankasti läsnä. Ne houkuttavat toimimaan monin monituisin tavoin. Minun olisi mahdotonta, siltä tuntuu, selittää toimintaani ja ajatteluani ilman niitä. No, toki isossa osassa käyttäytymistieteen kirjallisuutta puhutaan motivaatiosta, ja syystä tai toisesta sillä on erilainen maine kuin kiinnostuksella. Mutta ainakin jos tarkastellaan oppimista, sisäinen motivaatio ja kiinnostus vaikuttavat samalta ilmiöltä eri sanoin kuvattuna. Varmasti motivaatiotutkimus on hyvin perustelua, tuo erottelu sisäiseen ja ulkoiseen motivaatioon on pintapuolisella ajattelulla varsin ymmärrettävä, en siis ole mollaamassa ketään, vain nuuskimassa uteliaasti, ja olen lukenut todella vähän motivaatiotutkimusta. Se kun ei ole onnistunut kiinnostamaan itseäni. Eikä ulkoista motivaatiotakaan ole ilmestynyt mistään. No mutta, ehkä vielä joskus onnistun kiinnostumaan tästä.) 

No, nyt sitten ollaan tilanteessa, jossa ollaan tekemässä eroa ajattelun ja konemielen välille, ja kuka kutsutaankaan apuun? Kukapa, ellei tunteminen. Se jaksaa huvittaa. Nauroin ääneen lehteä selatessani ja olen lukenut kohdan monta kertaa ja nyökytellyt iloisena. Kuulkaa, antiikin miehet, tätä! Kun alkaa huolestuttaa, ettei ihmismieli ehkä olekaan aivan yhtä itsestäänselvästi (sic) luomakunnan kruunun loistavin jalokivi, apuun raahataan tunne, jonka avulla on aiemmin kätevästi kerrottu, miksi kruunun loistavin jalokivi ei voi olla joku muu kuin valkoinen oppinut vapaa mies. Saas nähdä, saako tällainen vallituslinja enemmänkin kannatusta tulevaisuudessa! (Ja mitä seuraamuksia sillä voisi olla ja on suhtautumisessa elävään.)

Ahdistuneisuushäiriöiden kirjoon kuuluvan tilan kanssa (tai ehkä pikemminkin sen sisällä) elävä ja ajatteleva puolisoni on fantasioinut osan elämästään, miten kätevää olisi, jos voisi vain suorittaa asioita koneena. Hänen tilaansa tästä viereltä seuratessa ymmärrän ihan kohtuullisesti tuota fantasiaa. Olisi huikean kätevää tuntea hieman vähemmän kärkevästi kuin hän tuntee. Minullakin oli koululaisena sama konefantasia, arvatenkin koska koulussa sen alkuvuosina arvostettiin virheettömiä päätesuorituksia ilman mitään mielenliikutuksia. Vapaa-ajalla fantasia ei vaivannut mieltäni, nautin, kiinnostuin, hengästyin, itkin ja nauroin. Mutta annas kun istuin niissä sisäilmavaurion hajuisissa luokissa, joissa muiden ihmisten hajut tekivät vaikeaksi keskittymisen, eikä ollut edes sallittua tuijottaa ikkunasta ulos puiden latvusten liikettä opettajan puhuessa (piti "keskittyä opetukseen"; ei silloin vielä taidettu tajuta, että on monen näköistä keskittymistä, ja että yritys pitää silmät opettajan paikallaan lysöttävässä hahmossa vääntelehtimättä ja vipisemättä teki itse asiassa opittavaan asiaan keskittymisestä huomattavasti haastavampaa). Kyllä siinä nousi aivan spontaanisti mieleen, että entäpä jos olisi kone. Kone joka kuuntelee istuen ryhdikkäästi ja joka ei emmi viitata. (Meillä oli opettajan kanssa taistelu viittaamisesta. En viitannut, vaikka tiesin, ja jouduin siksi toistuvasti opettajan ivan kohteeksi ja rangaistuksi. En murtunut koko niiden neljän vuoden aikana, en, enkä ole unohtanut, miltä valta voi tuntua sen kohteiksi joutuneista. Ala-asteen luokat 3-6 olivat elämäni synkin jakso, siihen on vaikeaa minkään muun koettelemuksen yltää. Se, millainen paine vaikka tänä syksynä on ollut, on vain pientä tuohon jaksoon verrattuna; olen aikuinen, tiedän muustakin, tiedän asioiden muuttuvan, tiedän saavani tarvittaessa apua. Lapselle neljä vuotta on ikuisuus eikä hän pysty samalla tavalla, samalla hienosyisyydellä säätelemään vireystilaansa. Hänen avunpyyntönsä on helppo vaientaa. Edelleenkään en ymmärrä, miten opettaja ei tajunnut, että jos jotakuta kiusataan aina hänen avattuaan suunsa, ja kiusaamiseen ei haluta puuttua vaan siitä kertomisesta rankaistaan jälki-istunnolla, puhumatta jättäminen on tilanteeseen nähden oikein hyvä strategia. Viittaamattomuuden takia käytösnumeroani laskettiin ja vaikka yritin olla välittämättä siitä, kyllä se tuntui pahalta, kuten varmasti oli tarkoituskin tuntua. Sattuneesta syystä en ikinä voisi opettaessani pakottaa ihmisiä osallistumaan, avaamaan suunsa, jakamaan kokemuksia. Vaikenemisella on yleensä syynsä, ja ihminen, joka kokee olonsa turvalliseksi, jakaa kyllä oivalluksiaan toisten kanssa.) Kone, joka kirjoittaa tasaisesti kirjaimet mallikirjainten mukaan, joka vain kirjoittaa. Tai ompelee säännönmukaisia pieniä sieviä pistoja ja siinä koko sen universumi. Kone, jota ei yskitä, kiemurruta, pissata ja niin edelleen. Kone, joka ei häiriinny hälinästä, hajuista, mielivallan kohteeksi joutumisesta.

(Ja edelleen valkokankaan ainoat seksuaalisella karismallaan vetoavat hahmot ovat - robotteja. Joo, en osaa positioida tätä reaktiotani muuten kuin että olen nähnyt itseni ja toisten läheissuhteissa elämässäni sen verran mielivaltaa ja sen verran synkkiä reaktioita, että ajatus loogisesti operoimaan kykenevästä kumppanista tuntuu vaistomaisesti vetoavalta. Ja toki, suhdehistoriaani miettiessäni, on ihan selvää, että kun robotteja ei ole ollut tarjolla, olen valikoitunut seuraan, joka kuitenkin arvostaa itsessään juuri loogis-rationaalisuutta, mihin on hyvä vedota silloin, jos intressit ajautuvat ristiriitaan ja toinen on käyttäytymässä oikeasti vahingoittavalla tavalla. - En usko, että on mahdollista käyttäytyä vain toista vahingoittavasti, kaikki vahingoittuvat aina vahingoittavissa tilanteissa. - Se, että molemmat sitoutuvat neuvottelemiseen ja perustelemiseen, on kai läheissuhteen minimivaatimuskin. Ei se kaikille sitä tietenkään ole, mutta itse en uskaltautuisi suhteeseen, jossa epäilisin, että toiselle esitetty vetoomus ajatella vielä kerran asia kunnolla läpi ennen toimintaan hyökkäämistä kuitattaisiin hälläväliäasenteella. Mikä ei tarkoita, etten olisi ollut suhteissa, joissa on toimittu kuuman kognition vallassa tai etten olisi itse reagoinut äkkiväärästi ehtimättä miettiä, mitä olen tekemässä. Mutta ne asiat on voitu purkaa, niistä on voitu keskustella ja miettiä yhdessä, miten sellaiseen tilanteeseen ei tarvitsisi joutua uudestaan. Ei se helppoa ole, tietenkään. Ja siinä taatusti tuntee itsensä typeräksi ja osaamattomaksi. Mutta onko vaihtoehtoa?)

Samassa lehdessä on raflaava juttu vankien kielellisistä vaikeuksista. Ymmärsin varsin sukkelaan nuorempana ihmisenä käräjäoikeuden lautamiehenä istuessani, että moni syytetty eli aivan toisella tavalla hahmotetussa maailmassa, mutta sitä en osannut kuvitellakaan, miten suuria ne vaikeudet ovat saattaneet olla. Silti koko lautamiesaika oli jotenkin hirvittävä, koska en toiveikkaammallakaan analyysillä syytettyjen käsityskyvystä koskaan onnistunut perustelemaan itselleni ylipäänsä koko rangaistuskäytäntöä ja onnistuin lähinnä kiskomaan itseni umpisolmuun olemalla mukana toiminnassa, jonka perusteita en osannut hyväksyä, jossa en voinut auttaa ketään ja joka jätti sikäli taatusti jälkensä myös toimijuuden tuntuuni. (Sinänsä aika hupaisaa sekin, että siinä kohdin, mitä moni pitäisi toimijuutta uhkaavana, abortin kohdalla, nimenomaan löysin toimijuuteni ja sen, että haluan pitää kiinni itsestäni, huolehtia itsestäni hyvin ja kunnioittavasti, vaikka läheiset olisivat olleet asiasta toistakin mieltä, ja sitten taas tuommoisessa luottamustoimessa, jota moni varmasti pitäisi hyvästä toimijuudesta kielivänä, koin toimijuuteni horjuvan pahemman kerran, lannistuvani, alistuvani. Toisaalta, ehkä käsitykseni toimijuudesta on turhan yksiulotteinen, toimintakeskeinen? En osaa sanoa, siitä on niin kauan kun olen lukenut tuota käsitettä käytteleviä tekstejä. Muistikuvat ovat kovin hataria ja itselleni tuo ei ole ikinä ollut mitenkään kovin keskeinen käsite, vaikka siihen törmätessäni tajusinkin, että se, mitä koin abortin yhteydessä, olisi kuvattavissa tuon käsitteen kautta: ettei ole vain kohtalon vietävissä, että voi myös sanoa vastaan, suunnata, ei rajattomasti, mutta edes jonkin verran. Olinhan toki onnistunut ennenkin muodostamaan vastareaktioita, luojan kiitos, mutta tuossa kohden, nuorena aikuisena, tajusin ensimmäistä kertaa, että ihan oikeasti pystyin luovimaan ja suuntaamaan elämääni ja halusin tehdä niin, olin aivan selvillä suunnasta, ja oli vain onnistuttava vakuuttamaan muut siitä, että suunta oli se, jonne halusin edetä. Tätä kirjoittaessani en voi olla tulematta ajatelleeksi Meadin kirjoituksia vastuksesta, vastaamisesta, vastustuksesta, siitä, miten kaikki tapahtuu vuorovaikutuksessa: jos maa ei vastustaisi jalkaa kävellessä, jalka vain vajoaisi maan läpi eikä pääsisi askeltakaan eteenpäin, omat eleet muodostuvat vastauksena toisen eleisiin ja oman eleen tajuaa usein vasta toisen siihenvastauseleen havaitessaan, ja viimeiseksi naailmassa tajuaa itsensä, mielensä, ajattelunsa, mutta sekin spontaanisti luoviva itse on jo karannut toisaalle. Jotta saatoin huomata toimijuuteni, tarvitsin vastustusta; ei niin suurta, että olisin lannistunut ja alistunut, mutta ei niin pientäkään, etten olisi voinut huomata, miten lähellä olin suuttua siihen, etteivät lupaa myöntäneet lääkärit meinanneet uskoa, kun kerroin, etten ole niitä ihmisiä, jotka haluavat lapsia. Joidenkin ihmisten on vain hirvittävän vaikeaa ymmärtää, että meidänkaltaisiamme on, ja miten selvää se voi olla aika nuoresta iästä saakka. Tuossa prosessissa opin ymmärtämään enemmän siitä, kuka olin ja mitä arvostin. Opin myös sen, että tärkeissä asioissa en pidä kovinkaan tärkeänä miellyttää muita tai välttämättä edes kysyä heidän mielipiteitään, jos asia koskee kuitenkin lähinnä itseäni. Ja jos joku nyt sanoisi, että koskeehan se abortin suorittavaa lääkäriä, vanhempiani ja silloista puolisoani, kehottaisin katsomaan, miten maailma makaa ja kuka on viime kädessä vastuussa pikkulapsista perheissä. Ei, siihen rooliin en ole kaihonnut ja mistä vetoa se olisi kuitenkin koskenut lähinnä itseäni.)

Millaista olisi elää maailmassa, jossa ei juuri ole tunnekäsitteitä? (Paitsi vankien ok ja vituttaa.) (Yksi pulmistani sosiaalisessa sfäärissä on ollut se, etten ole ymmärtänyt, mitä se vituttaminen tarkoittaa. Nyt vankiartikkelia luettuani mietin, johtuuko se siitä, että kyseessä on samanlainen hankala yleiskäsite kuin "hedelmä", kun joskus vitutus voi tarkoittaa turhautumista, tai joskus raivostumista, tai ehkä jopa surua tai kaihoa, kateutta, häpeää, syyllisyyttä - nämä tilat ovat hirvittävän erilaisia keskenään! Vähän kuten chili ja aprikoosi. Kyllä chileistäkin voi hillon keitellä, mutten lähtisi korvaamaan sillä sacherkakun aprikoosihilloa, enkä kuivatulla aprikoosilla maustaisi jotain, mihin haluan tulisen potkun.) Siitä on hyvin vaikeaa saada kiinni. 

Mutta vangit ja chilit, huomaan miten hassusti mieleni silloittaa. Luen nimittäin Rachel Kushnerin Mars Roomia. Siinä on vankeja ja siinä on chilejä, tosin pippurisuihkeen muodossa. Ja kirjassa se on suomennettu paprikasumutteeksi, ja joku saa kasvoilleen paprikaa. Se kuulostaa hassulta, koska mieleen tulee jokin ihon kosteuttamiseen kehitetty paprikamehu ja se, että jonkun naamalle heitetään leikkuulaudalla sieväksi palotut paprikan seinämien palaset, ja siemenet on siivottu tietysti veitsenlappeella kompostiämpäriin. Kun googlaan - tietysti googlaan - huomaan, että tosiaan, pippurisumutteena ennen puhutusta asiasta puhutaan nyt myös paprikasumutteena. Pippurisumutekin oli vähän hassu nimi, ja jään miettimään, miksei yksinkertaisesti chilisumute tai kapsaisiinisumute, mutta ei maailma selvästikään toimi aivan niin loogisesti. (Muistan lukeneeni sellaisenkin käännöskirjan, jossa puhuttiin kellopippureista.) (Käännöskukkasista tulee mieleen sekin, miten Kissa kauan sitten matkasi jossain aktivismijutussa Koreaan, ja olin etsinyt hänelle silloin uudesta ja ihmeellisestä internetsistä tietoa erilaisista korealaisista chileistä ja kopioinut koreankieliset merkit paperille tuliaistoiveiksi. Erityisesti mieltäni kutkutti jokin musta ja harvinaisen mausteisen makuinen chili. No, kun Kissa meni merkkipaperieni kanssa kauppaan ja näytti merkit kauppialle, hänelle koetettiin myydä mustapippuria, jonka hän hyvin tunnisti, ja ajatteli, että turistia koetetaan pissiä silmään. Vasta ties monennen yrityksen jälkeen hän soitti ja kysyi, olisiko mahdollista, että pyytämäni merkkijono voisi tarkoittaa mustapippuria. Black pepper, niinpä tietysti. Black pepper, jonka makuprofiili on erilainen kuin muilla hot peppereillä. Nauratti vimmatusti, että Koreasta saakka mentiin ostamaan mustapippuria.) 

Ulkona on kaunista, aurinko paistaa sisäänkin. Ehkä tänään Vompsu saa istutettua valkosipulit, jos raahaamme pihaan tuolin, josta käsin voin neuvoa toimitusta. (Olen varma, että hän osaisi sen kyllä ilman neuvojakin mutta hän ei ole.) 

Kissa voi paksusti mutta lankaa en ole löytänyt, vaikka olen palonut kakat läpi lapiolla huolellisesti. On muutama vaihtoehto: 1) se kietaisikin langan jonnekin poskeen tai kielenaluseen ja sylki sen pois, eli se ei koskaan joutunut sen vatsaan ja suolistoon saakka, ja tässä tiedän kissojen taidot, koska aikanaan kun yhdelle vanhemman kohortin kissoista piti syöttää lääkettä, kävi useammin kuin kerran niin, että olin tyytyväisenä todennut kissan nielaisseen & suuontelon tyhjäksi, mutta jotenkin vain se limainen tabletti löytyi myöhemmin mattoon liimautuneena tai kissanvessaan sylkäistynä, tai 2) kissa on kakannut langan ulos yöllä, jolloin olemme nukkuneet, ja hyvällä hajuaistilla ja todennetulla kissanpaskamieltymyksellä varustettu koira on ehtinyt syödä pökäleen ennen kuin olen ratsannut vessat herättyäni, tai 3) lanka on edelleen kissassa. Kolmonen vaikuttaa päivä päivältä epätodennäköisemmältä selitykseltä ja ainakaan kissa ei ole tukossa vaan tosiaan, kakkaa tulee sen läpi ihan tavanomaisen oloisena virtana. 

Tiistaina pääsen fysioterapeutille. Oletan saavani siitä tapaamisesta paljon enemmän irti kuin lääkärin tapaamisesta tai röntgenkuvista, jossa näkyvät viisikymmenvuotiaan naisen nilkan ja jalkaterän luut pienine alkavine varpaan tyvinivelten nivelrikkoineen, niinä samoine, jotka näkyvät vuoden kaksituhattaviisi röntgenkuvassakin. Eivätpä ne ole ainakaan edenneet, ne nivelrikot, sen tiedän nyt. Ne ovat syntyneet vaiheessa, jossa ihmiset eivät normaasti saa nivelrikkoja, eivätkä ole uurtuneet pahemmiksi tässä vaiheessa, jossa ihmisten nivelrikot tyypillisesti pahenevat. Sanotaan nyt vaikka niin, etten hämmästyisi vaikka jotain kautta saisin tietää noiden nivelrikkojen syntyneen niinä helvetillisinä alakoulun vuosina, jolloin myös ihoni oli kaiken aikaa haavaumilla ja märki, ja jolloin keräsin kulkutaudit yksi toisensa perään ja söin antiobiootteja ison osan vuodesta ja ripuloin kaiken aikaa, mikä selvisi vasta paljon myöhemmin, kun eliminaatiodieetin kautta minulle selvisi, että uloste voi olla koostumukseltaan toisenkinlaista. (Ja olinkin ihmetellyt, miksi ihmiset puhuivat pökäleistä ihmisen ulosteeseen viitatessaan, velliähän se oli; minulta kysyttiin lääkärissä vain häveliäästi, ovatko ulosteet normaalit, ja vastasin, että ovat, koska sellaisia ulosteeni olivat aina olleet niin pitkälti kuin muistin, ja kuvittelin ne aivan normaaleiksi. Mista seurauksena myöhemmin, tapauksesta viisastuneena, kun kysyttiin, ovatko kuukautiset normaalit, parahdin kauhuissani, ettei minulla ole hajuakaan siitä, mikä on normaalia, mitä verimäärään tulee: tunnen vain omani. Yhden normaali voi olla toisen WTF ja usein onkin. Näin jälkikäteen ymmärrän antaneeni lääkäreille kokemusasiantuntijan koulutusta viestinnästä näine parahduksineni.)

Elämä hymyilee, kun on kirjoja, tekstejä. Ikävöin blogeja, sellaisina kuin ne silloin joskus olivat, muun kuin tuotesijoittelun ja somebrändäyslaskelmoinnin aikoina. Nykyinen some ei vastaa siihen kaipuuseen juuri mitenkään. Zenonin kuoltua huomasin, että etenkin ajatuskin naamastosta tuntui jotenkin hirvittävän rasittavalta, ja luotin tuohon tuntemukseen: nyt ei tarvita lisää rasittavia asioita. 

Sairauslomaa on kirjoitettu ensi viikoksi, ja jos lisää tarvitaan, etenen työterveyslääkäriltä ortopedin konsultoitavaksi. Mutta ensin katsotaan, riittääkö konservatiivinen lepo ja vahva tulehduskipulääke yhdistettynä fysioterapeutin kanssa tehtyyn kuntoutusneuvontaan selättämään oireet. Olisin saanut ajan työterveyspsykologillekin halutessani, mutta koin, että ei tällä kesän ja syksyn rankkuudella ole oikeastaan mitään tekemistä työni kanssa. Työ on ollut suojaava, kohottava, merkitystä luova tekijä, mielialan katkaisija, ei rasite. Ja kissasurusta voin puhua ystävien kanssa tarpeen mukaan, ja esihenkilönikin on tarjoutunut kuuntelevaksi korvaksi, mutta sekin tuntuisi vähän hassulta, se hänelle siitä puhuminen, kun asia ei liity työhön yhtään mitenkään. 

Vompsu on hakenut kirjastosta muutaman varaamani kirjan, ja äkkiä huomaan haluavani myös kirjoittaa, pitkästä aikaa. Mutta ennen kaikkea lukea. 

Hyvä elämä - pientä, haurasta, näkymätöntä

Minulla on ollut elämäni aikana muutama lapsiystävä. (Mukaanlukien ajan, jolloin olin itsekin lapsi.) Nyt on yksi lapsiystävä. Ja miten oudon hienoja asioita hän tekeekään koulussa: sieltä oli läksynä haastatella jotakuta, millainen tämän mielestä on hyvä elämä, ja mikä tekee tämän haastateltavan elämästä hyvän. Vastaukseni ei ole mielenkiintoinen, kysymys on. Enkä usko olevani väärässä, kun ajattelen, että jokaisen aikuisen olisi ihan viisasta kysellä tätä itseltään säännöllisin väliajoin. Jos ei muuten, niin sen vuoksi, että osaa suuntia sinnepäin, missä kokee elämän hyvyyden lymyävän.

Ehkä meilläkin koulussa oli aikanaan tuommoisia tehtäviä? En yhtään muista, että olisi ollut, mutta sehän ei mitään todista. Sitä paitsi olen taatusti niin koulukielteinen, että vaikka olisi ollut, ei tajuntani sitä ehkä edes sallisi muistaa. Muistan koulusta lähinnä sen pakkososiaalisuuden, johon en ikinä tottunut. Ja aivan järkyttävän normatiivisuuden ja normaaliuspaineen, joihin niihinkään en osannut yhtään oloutua.

Spontaani ystävyys on kummallista! Ja kovin harvinaista. Mutta silloin kun siihen harvakseltaan osuu, se on hyvin kokonaisvaltaista: semmoinen ujo ihailu sivumpaa, taju toisen kokonaishahmosta ja sen eheydestä, halu olla millään tavalla puuttumatta, kyky katsoa vaikka mitä asioita läpi sormien koska sehän on ystävä. Ja vaikka välissä olisi vuosikymmeniä, se ei haittaa. Pinnalta vuorovaikutus saattaa toki näyttää ihan toiselta - olla esimerkiksi naurunräkätystä tms tai liki kommunikaation puutetta - mutta väittäisin, että siellä alla on kuitenkin semmoinen hyvin ujo, melkein säikky ihailu, ja halu olla puuttumatta. Tämä on kovin kummallista huomata, kun tajuan kuitenkin vuosien aikana koettaneeni matkia ties ketä tapaamiani ihmisiä ja sen myötä koettaneeni olla ponteva, reipas, uskalias, puuttua, rakentaa yhdessä, muodostaa mielipiteitä ja puolustaa niitä ja sen sellaista; kaikkea tuommoista mitä tässä kulttuurissa arvostetaan ihan hirveän paljon, ja jota itsekin arvostan toisissa, mutta - se en vain ole minä. On tarvittu koronavuosi sen tajuamiseen, että ei, tuo en ole minä, ei lainkaan. Että pohjimmiltani olen edelleen pieni ujo tyttö ja menen pahasti vikaan aina jos koetan olla jotain ihan muuta, koska siinä ihan-muussa olen niin vieraalla maaperällä, etten oikeastaan ole läsnä tilanteessa. Ja että onnellisimmillani tosiaan olen, kun sallin itselleni riittävästi näkymättömyyttä ja etäisyyttä, haurautta ja pienuutta.

En vastannut lapsiystävälle näkymättömyyteen tai haurauteen viitaten, eiväthän ne ole lasten teemoja, ne ymmärretään vasta vanhempina. Mutta toivon, että osasin vastata kysymyksiin sillä tavalla, että ne sallivat monenlaisia tapoja ja luontumuksia olla ja elää. 

Vahvuuksista ja ableismista

Osallistuin koulutukseen, jälleen kerran. En tiedä, onko elämässäni oikeastaan kauheasti muuta kuin koirakävelyitä, opettamista ja koulutuksia.  (Ja syömistä.) Tämä on tällainen jakso, selvästi. Toisaalta viihdyn tässä hyvin ja ajatuksia tönäytyy liikkeelle.

Koulutus pelotti etukäteen kuten kaikki liikunta-alan koulutukset pelottavat minua. Hitto vie, ryhmäliikuntatunnitkin pelottavat minua osallistujana, samalla kun ne kuitenkin ovat olleet vuosia turvasatama, jossa koen pyhyyttä, koska saan liehua mukana joukkoa ilman sanoja. Koulutuksen aluksi tajusin, että no niin, meitä kauhuissaan olevia on taas siellä monta kappaletta. Harvan keho toimii sataprosenttisen sulavasti ja ongelmitta. Koulutuksessa haluaisi niin olevan. Niin ei koskaan ole.

Omituiseksi asian tekee se, ettemme ole tulleet sinne esiintymään tai arvioituttamaan kehojamme tai niiden toimintakykyä. Olemme tulleet oppimaan, miten opettaa kehomielilajia, jossa iso juttu ei ole suoriutuminen tai suorittaminen vaan oman kehon ja mielen rajojen kuunteleminen, hengittämiseen kytketty llikemeditaatio ja tyytyväisyys siitä, mikä on, mikä tapahtuu. Jossain vaiheessa aiemmin ja jossain toisaalla on kuitenkin käynyt selväksi, että jos ei ole sataprosenttisen toimintakykyinen, on jollain tavalla laiska, asennevikainen luovuttaja tai muuten vain osaamaton (mikä viestii vain siitä, ettei ole yrittänyt tarpeeksi). Jopa joogakoulun vessanoven pöljä carpediemismi if you can dream it you can do it palaa mieleen uhkaavana, vaikka sille on helppoa keksiä vastaesimerkkejä: lohikäärmeenruumiiseksi konkreettisesti muuttuminen, avusteitta lentäminen, avusteitta tuntikausien sukeltaminen ja niin edelleen. Nivelrikon katoaminen - voi kuvitella ja unelmoida sellaisesta mutta ei se taida silti tapahtua, ei ainakaan nykyisellä teknologialla.

Koulutukset tapaavat nostattaa surua vaikka itselleen antaakin luvan rajoitteisiinsa - eihän sille oikein ole vaihtoehtoa paitsi se, että joko vähättelisi rajoituksiaan ja joutuisi pitkälle saikulle rikottuaan pahasti itsenstä tai vaihtoehtoisesti oikeasti uhriutuisi ja poteroituisi siihen, että kun ei voi suoriutua täydellisesti, ei sitten suoriuduta ollenkaan. Siihen minä en ole liikuntaihmisiä -puheeseen. Sana "sporttinen" tuottaa itselleni edelleen kielteisiä mielikuvia mutta epäilen vahvasti, että kyse on pelosta siitä, etten itse kelpaisi sporttisten seuraan, joten en suhtaudu siihen haudanvakavasti. (Ehkä vaikeuksissani mieltää itseäni naiseksi on kyseessä sama asia. Nainen on sporttisen tavalla määre, joka saa tuntemaan lievää kuvotusta, jos joku heijastaa sen minuun, eksplisiittisesti puhuttelee minua sellaisena. Silti täällä porskutetaan.) Eihän minun tarvitse ryhtyä sporttiseksi. Minä nyt vaan menen tähän koulutukseen ja ohjaan ryhmäliikuntaa. Ei sen tarvitse olla itseidentifikaatio, suostuttelen itseäni. Ja menen koulutukseen kauhusta kankeana. Koulutuksessa katselen ällistyneenä, kuinka pelottomasti ihmiset hoiskauttavat käsilläseisontoihin ja sen sellaisiin. Tai siis, pelottoman näköisesti: en tiedä, miltä heistä tuntuu. Ensiksi tulee mieleen koululiikunta: siellä asetelma oli samanlainen. Ei, ei täysin. Täällä sentään opetetaan, miten asentoja voi hakea turvallisesti. Koulussa niin ei tehty ja koska en saanut teoriaa ja vähittäisiä askelia, en vain oppinut ja minut leimattiin huonoksi. (Ei auttanut, että osasi tanssia ja ratsastaa - niitä ei laskettu.) Koululiikunnassa oletettiin yhtä sun toista jo omaksutuksi eikä liikuntaa katsottu niin tärkeäksi, että siitä olisi annettu tukiopetusta. Toiseksi joudun muistuttamaan itseäni siitä, että heitä ei satu joka kerran kun he ovat käsiensä varassa. Millaista se on? Millaista on, että käsiin ei satu? Minulla siitä on kymmenkunta vuotta eli en muista enää selvästi, miltä tuntui käsi, johon voi pelotta varata. Jo hierojakoulussa nivelrikko alkoi kipeytyä - silloin en tietenkään tiennyt että kyseessä oli nivelkipu. Kuvittelin, että olen vaan vähän heikko ja treenannut huonosti ja pitää tehdä enemmän, yrittää kovemmin.

Käden kanssa on pitänyt opetella ihan toinen lähestysmistapa: pitää tehdä fiksummin, kiertää kipu ja miettiä, miten tietyt asiat voi tehdä, vaikkei voisikaan tehdä siten, kuten muut selvästi voivat. Kun muut seisovat käsillään, käyn hartioiden varaan päälläseisontapenkkiin. Olen tuonut sen junalla keskustaan ja koulutukseen mukaan. Ilman penkkiä en pystyisi koulutukseen ollenkaan. Koetan ajatella, että se on nivelrikottoman käden korvike, proteesi, joka mahdollistaa harjoituksen. En tiedä, miten muut penkin hahmottavat. Tai minut. Itseni on vaikeaa ajatella itseäni muuna kuin huonona ja pelkurina silloin kun muut tekevät jotain, jonka haluaisin tehdä mutta jota toisaalta pelkään - ja, niin tyrmistyttävää kuin sen onkin, en pysty edes yrittämään. Huomaan olevani hetkittäin vihainen itselleni siitä, että minulla on tämä inhottava vamma kädessä enkä pysty sen kanssa ikinä kasvamaan rohkeaksi käsilläseisojaksi. Nyt, kun korvaväli ja ympäristö olisivat kohdallaan ja voisin yrittää pelostani huolimatta, keho ei enää pysty, ja hetkittäin sen tuntuu epäreilulta. Olisin mieluummin vihainen koululiikunnalle mutta en oikein osaa: varmasti liikunnanopettajani vain koettivat antaa meille liikkumisen ilon, mutta pedagogiikka oli pielessä. Heille se oli toiminut, he yrittivät saada sen toimimaan meillä, ja monella se toimikin, minulla ei. Vaikka kuinka haluaisin ajatella, että systeemin pitäisi pystyä sulkemaan sisäänsä kaikenlaiset haasteet ja oppijat, ja vaikka kuinka tiedän, että moni muukin ajattelee näin - muutetaan systeemiä, ei ulossuljeta -, tiedän myös käytännössä, miten helvetillisen vaikeaa on muokata olosuhteita edes kahdellekaan ihmiselle sopiviksi, saati sitten kokonaiselle kiljuvalle lapsilaumalle ilkeine sosiaalisine dynamiikkoineen. Tai sille yhdelle hiljaiselle, joka "ei edes yritä". Ei silloin vielä puhuttu emootioiden säätelystä, ei traumasta, ei jähmettymisestä ja lamaantumisesta reaktiona. Ei heillä ollut työkaluja, eikä minulla ollut työkaluja.

Yksin harjoitellessani olen tyytyväisempi, tai oikeastaan ihan vaan tyytyväinen. Minulla on omat juttuni, osaan aika hyvin jo pulata kipujen laitamilla. Olen myös tyytyväinen siitä, että uskaltaudun koulutuksiin ja olen pystynyt tekemään tästä ammatinkin. Rakastan päälläseisontapenkkiä ja harjoittelu sen kanssa tuntuu mielekkäältä ja pitää käteni tyytyväisenä muun kehon vertyessä ja saadessa sopivasti haasteita.

Kaikissa koulutuksissa puhutaan yleensä samasta asiasta, joka on myös kipeä ja jonka ajatteleminen tuntuu vähän kengässä hiertävältä sepelinmurulta - että kukin voi opettaa vain sen, minkä tuntee oman harjoituksen kautta. Tässä vaiheessa haluan yleensä itkeä, koska omassa harjoituksessani on takuttu niin, ettei mitään rajaa. Okei, voin opettaa hengittämistä ja hellittämistä ja epämukavuudessa pysyttelyä, mutta pystynkö opettamaan mitään sellaista, jota ihmiset oikeasti haluaisivat? Pystynkö opettamaan kellekään mitään fyysistä? Lempeyttä, korvanvälin rassaamista, ehkä, (tosin pienikin piipahdus omissa prosesseissani saa minut epäilemään, miten ihmeessä) mutta mitään täsmällistä, taidokasta liikettä? Tai sellaista, josta yksi arvostamani kollega puhui - että oppii näkemään kehonsa peilissä oikeastaan aika hienona, muunakin kuin seksuaalisena täkynä, koska keho osaa tällaisia ja tällaisia asentoja ja luovii niiden lävitse. Oma kehoni näyttää asennoissa lähinnä koomiselta, joten en usko pystyväni opettamaan ainakaan tuota asiaa. Tiedän, että maailmassa ja Helsingissäkin on aika paljon ihmisiä, joilla on kehon kanssa isoja haasteita ja että aika moni on löytänyt tiensä tunneilleni ja että heillä on jotenkin turvallinen olo, koska annan heidän luvan itse tutkia ja valita parhaan vaihtoehdon sanomatta että oikeasti tämä kuuluisi tehdä näin ja näin. (Toisin sanoen pidän todellisuutta suuremmassa arvossa kuin ideaalia, nykyhetkeä suuremmassa arvossa kuin jotain tulevaisuusprojektiota - mutta toki vain ammatillisessa sfäärissä. Ei puhettakaan, että olisin yksityisessä sfäärissä näin valaistunut!) Monen vaiva tai haaste on sellainen, josta en tiedä omakohtaisesti mitään. Olen koettanut mallintaa polvivaivaa teippaamalla sepeliä polvilumpion päälle tiukasti ja miettimällä, mitä voi tehdä ja mitä ei. Olen koettanut mallintaa raskautta täyttämällä repun kirjoilla ja säätämällä sen joogavöillä äitiysvatsan kohdalle ja tehdä tuosta virityksestä käsin liikkeitä. Mutta kaikki tällainen on kovin puutteellista. Ja tiedän monen kiittäneen tunnin jälkeen, sellaistenkin, joiden vaivoja minulla ei ole ollut. Mutta samalla tiedän, että se, mitä voin opettaa, on hurjan rajallista, koska on niin paljon asioita, joihin oma kehoni ei pysty eikä ole ikinä pystynyt.

Jollain tavalla ihastun harjoitukseen, jota teemme koulutuksessa. Mutta tajuan samoin tein, etten voi opettaa ikinä kyseistä lajia, vinyasajoogaa, muuten kuin feetup-penkin kanssa, koska minulla voi olla oma harjoitus vain niin. Enkä tiedä kuin yhden paikan, jossa on penkit. Onneksi opetankin siellä - ja menen penkkikoulutukseen pääsiäisenä, ehkä sen jälkeen voin yrittää opettaa jotain tällaista, jota koulutuksissa on tehty, koska totta vie tästä tulee vaikutteita omaan tapaani tehdä joogaa.

Joogamaailmassa olen kokenut oikeasti avartavaksi sen ajatuksen, että joka ikinen itse koettu vamma ja vaikeus on vahvuus siinä vaiheessa, kun opettaa. Ja sitten, kuten edellinen kappale osoittaa, en kuitenkaan pysty täysin luottamaan tällaiseen ajattelutapaan. On niin paljon asioita, joita en vain voi opettaa. Niille toki löytyy valtavasti toisia opettajia, ei siinä mitään - nuorista ja terveemmistä kehoista ei ole maailmassa erityistä puutetta. Mutta välillä tuntuu, ettei itsellä ole liki mitään annettavaa. Tai että se annettava on niin kummallista - miten tuntea ilo uttkatasanassa tai rakastua levottomuutensa yinjoogassa - ettei sitä tunnu viisaalta kutsua ryhmäliikunnan ohjaamiseksi. Ja mietin opettajia, joita olen rakastanut ja jotka ovat lainanneet minulle toivoa siinä vaiheessa, kun hajotin jalan ja käden ja ne hajosivat uudelleen ja uudelleen ja tuntui, että eristyn täysin yksin, kun en päässyt ryhmäliikuntaan - josta aina mietin, että olenko ikinä käynyt siellä lopulta liikkuakseni, kehittyäkseni liikkujana, en oikein tiedä - ja sitä, miten heiltä olen harvemmin saanut mitään loistavaa teknistä tai anatomista oppia ja miten paljon kyse on ollut siitä, että olen saanut käydä siellä silloin kun on ollut todella vaikeaa ja käsi on ollut tuessa tai jaloissa tukipohjalliset suihkussa ja saunassa ja joogatunnillakin ja opettaja on aina muistanut sanoa, että jos et voi mennä käden päälle, tee näin ja lopuksi on muistutettu siitä, miten kehoaan saa rakastaa. Ajatella, rakastaa. Aluksi oli vaikeaa sietää puheita omista ihanista hengityksistä tai kiitollisuudesta viisasta kehoa kohtaan mutta vähitellen totuin siihen ja aloin hahmottaa, että niin - on sallittua olla tällainen.

En tiedä, ehkä ammatillinen paikkani tässä maailmassa on olla toivon kirjasto, josta toivon voi lainata silloin kun on vaikeaa. Ehkei se ole laisinkaan huonompi paikka. Mutta on vaikeaa pulata sen ableismin kanssa, jota meidät kaikki lienee tungettu kurkkua myöten täyteen. Ehkä löytyy ihmisiä, jotka eivät yhtään kaipaa harjoitukseltaan käsilläseisontoja tai muutakaan uskallusta ja itsen ylittämistä. Tai jotka ymmärtävät, että eri asiat voi hakea eri paikoista.

Pitkän koulutusviikonlopun jäljiltä jää vähän itkuinen olo ja kysymys, mitä sitä voi lopulta kenellekään antaa maailmassa.

Ehkä tämän: Kun antaa itselleen luvan olla epätäydellinen ja rajoitteinen, kiertää kivun ja tehdä eriytetysti ja viisaammin, on mahdollista mennä paikkoihin, jotka muuten olisivat liian pelottavia. Tätä lupaa en olisi osannut antaa, jos minulle ei olisi annettu sitä lupaa useammankin ihmisen toimesta. Voin laittaa tämän hyvän - tämän luvan - kiertämään. Sillä tavalla ei tarvitse sanoa kategorisesti, etten pysty joogaan, esimerkiksi. Kuten fysiatrini sanoi: ei enää joogaa. Vaan voi sanoa, että otan tästä ne asiat, jotka sopivat minulle, ja ne, jotka vahingoittaisivat minua, jätän ottamatta. (Jos osaan - se ei ole aina helppoa.) On väärin sanoa, että vain itse voi antaa itselleen tuollaisen luvan. Minä en ainakaan itse osannut sitä alkujaan. Tarvitsin lähikehityksen vyöhykkeen, jossa sain oppia sen toisten tuella. Ehkä osaan opettaa sitä rajojen järkevästi asettamista jollekulle eteenpäin. Ehkä. 

Suunnittelematon olento pääsykokeissa

Istun pääsykokeissa tuolilla kahden silmäparin tuijotettavana ja yritän vaikuttaa luontevalta kaikkien niiden kysymysten alla. Sisäänhengityksestäni pääse samanlainen ääni kuin uimapatjojen ja kellukkeiden venttiilistä ilman pusertuessa läpän alta hämärään kumin tai muovin hajuiseen tilaan. Silti olen lihaa, tässä sydän tyksyttää, miltei tunnistamattomana. Uimapatjat eivät kärsi tulehdussairauksista. Olen istunut edelliset neljäkymmentä minuuttia hiljaisessa tilassa ja ahdistunut siitä, miten kova ääni lyijykynästä konseptipaperilla pääsee piirtäessäni miellekarttoja ja kirjoittaessani aikataulua ranskalaisin viivoin. Ehkä se kaikki on vain sitä, miltä tuntuu yliopistolla, kun ei ole mitään vahvaa oikeutuksen tunnetta.

Me puhumme oikeutuksesta, ystävät ja minä. Oikeutamme toisiamme. Vakuutamme, että totta kai tilaisuuksiin kannattaa ja voi tarttua, ne kannattaa napata talteen, ei kellään meillä ole semmoista taustaa, josta käsin voisi oikeastaan jättää tarttumatta. Mutta jo se, että puhumme asiasta niin usein ja toistuvasti, osoittaa, miten vaikeaa meidän on saavuttaa sellainen olo, että olen tässä oikeutetusti, että olen saanut tämän ansaitusti, että saan painaa muita lokaan sillä, että teen näin. (Sillä niinhän aina käy, yksi saa etuoikeuden, kolme muuta nuolee näppejään.) On niin paljon ihmisiä, jotka eivät edes näe sitä koko kysymystä, koko asetelmaa. Kokemukseni mukaan he eivät paljon pohdi, ovatko oikeutettuja. He vain toimivat, mikä on ihailtavaa ja järkevää, mutta osittain myös kauhistuttavaa.

Kun olen tehnyt esseetä kaikkina edeltävinä päivinä, olen lukenut tuosta oikeutuksen tunnusta (sense of entitlement) ja tajunnut, että no, minulla ei ole sitä edes oikein elossa pysymisen suhteen. Näen senkin jonkinlaisena onnekkaana sattumana, onnekkaana kannaltani, epäonnekkaana monen muun kannalta. Ja sitten kun ajattelen järjen kanssa, ystävien kanssa, se ajatellaan ääneen, yhdessä, kun ajattelen, että olen oikeutettu jonkinlaiseen kohteluun tiettyjen instanssien taholta, en osaa asettaa sanoja ja tekoja oikein, ja se on ehkä suhteessa siihen, etten pohjimmiltani osaa uskoa tai ymmärtää, että olisin oikeutettu riistämään keneltäkään toiselta mitään. En itseni takia. Yhteisen hyvän takia vielä, mutta epäilen sitäkin, osaanko tehdä mitään yhteisen hyvän eteen, lopulta. Asiat ovat kovin monimutkaisia.

Joten kun pääsykoeraati kyselee, miten olen keksinyt tulla siihen sellaisella taustalla, huomaan äkisti epäileväni, ettei siinä olekaan mitään järkeä. Ehkä ne ihmiset, jotka ovat kannustaneet minua eteenpäin tässä, ovat käsittäneet asioita omalaatuisin tavoin. Niinhän ihmiset tekevät. Eikä minulla ole sanottavana mitään hienoja urasuunnitelmia, lausun vain ääneen epäilyni siitä, voiko sellaisia edes tehdä, kun ei ainakaan oma elämäni ole antanut erityistä luottamusta siihen, että niitä pystyisi myös toteuttamaan. Kykenen kyllä luonnostelemaan, millaisessa ympäristössä työskentelemisestä saisin nautintoa ja miten pystyisi antamaan toisille eväitä erilaisissa pesteissä. Mutta ei, urasuunnitelmia minulla ei ole. Mutta olen joustava, lisään. Hymyilen, eikä sitä tarvitse pakottaa esiin, ei edes houkutella. Sen voin varmasti luvata.

Se tietysti pitääkin paikkansa. Se, minkä jätän valintalautakunnalle sanomatta, liittyy juuri siihen. Olen kuullut lääkäriltä joitain viikkoja sitten, etten voi enää harjoittaa hierojan ammattia. Sitä, missä olen tuntenut olevani eniten ja varmimmin hyödyksi. Fysiatri on sanonut paljon muutakin, kuten että koirasta ja viljelypalstasta voisi olla hyvä luopua ja että yli kahden kilometrin kävelemiset eivät ehkä ole enää minun juttuni. Hyvästellessään minut ovella lääkäri hymyli ja sanoi päästävänä minut nyt vapauteen. Kävelin sairaalan ovista ulos turtana ja podin koko kotimatkan halua syöksyä metsään huutamaan täyttä kurkkua. Mutta sitten ajattelin, että joku voisi säikähtää, joten annoin vanteen kiertyä kaulalle ja rintakehälle, kuristaa. Kävelin kapinallisesti koko matkan kotiin, yli kaksi kilometriä, enkä ole tehnyt elettäkään harkitakseni koirasta tai viljelystä luopumista. Olen kai kertonut asiasta nyt melkein kaikille tai kaikille. Siitä tuntuu vaikealta puhua. Itkettää. Se tekee ihmisten näkemisestä hieman pelottavaa, koska kokee olevansa niin hauras ja rikki. Mutta totta kai olen surullinen, sanon itselleni, huokaisen. Moni jää vastaavassa tilantessa sairaslomalle psyykkisistä syistä tai hakee ainakin jonkinlaiset lääkkeet. Minusta saan olla surullinen ja tehoton, joten en pyydä mitään sellaista. Sen kuin jatkan tiiviskurssilla yliopistolla, luen päivittäin artikkeleita vaikka minkälaisesta toiseuttamisesta: luokka-asemista, rasismista, etnisistä ennakkoluuloista, sukupuoleen ja seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvästä syrjinnästä, uskontoon liittyvistä ennakkoluuloista, erilaisten vähemmistöjen vaikeuksista saada opetusta omalla kielellään, ableismista. Sallin itselleni surullisuuden, itkukohtaukset ja vaisuuden, vetäytymisen seurasta. Se on yksi tapa suhtautua joustavasti. Ja menen pääsykokeeseen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kuin mikään ei olisi muuttunut. Vaikka useimmat suunnitelmani ovat vielä hajanaista silppua, tuulentuomaa muovinöyhtää mielen piikkilankarajoilla.

Niin, ne suunnitelmat, valintalautakunta haluaa vielä kaivaa aihetta. Sanon vain, että olen suunnitellut hakevani koulutukseen ja tekeväni siellä kovasti töitä, ja sitten osaan arvioida paremmin, mitä annettavaa minulla voisi olla ja missä paikassa. Yleensä ottaen haastattelu ei tunnu menevän hyvin - mutta se ei tule yllätyksenä, koska olen kuullut niin monelta, että pärstäkerroinkoehan tämä on. Lohduttaudun siinä istuessani myös sillä, että vaikka tietysti koen itseni hyvin osaamattomaksi ja epävarmaksi, he eivät ehkä näe sitä, ja ainakaan he eivät näe sitä, millaisesta kodista tulen ja miten siellä on suhtauduttu tällaisiin tilanteisiin. Siihen nähden suoriudun toki aivan mahtavasti, mutta tiedän, että suuri osa ihmisistä, joiden kanssa kilpailen näistä paikoista, tulee hyvin toisenlaisesta taustasta. Monelle heistä ei ole mikään kysymys, ansaitsisivatko he päästä sisään.

Valintalautakunta haluaa vielä palata taustaani ja miksi se on sellainen kuin on. Heidän on vaikeaa nähdä siinä polkua. Niin, he eivät näe sitä, millaista on elää toinen jalka akateemisessa maailmassa ja toinen jalka siinä maailmassa, jossa satasivuinen kirja, fiktiokin, näyttäytyy rasitteena. He eivät näe, miten hidasta on koota sirpaleita yhteen. Miten pitkälle ulottuvat sen jäljet, että isoäiti on tullut tänne pakolaisena. Eivät kuule painajaisia mustista autoista, jotka tulevat hakemaan, eivät näe miten helvetin läpikäynyt ihminen tarttuu henkisyyteen, rakentaa siitä haarniskan katkeruutta ja epistunteita vastaan. Miten se meemi leviää ashrameissa, facebookissa, ystävien keskusteluissa. Että on vain muutettava itsensä, koska muuta ei voi muuttaa. (Itse taidan ajatella, että on aloitettava itsensä muuttamisesta, saatettava itsensä sellaiseen tilaan, jossa jaksaa taistella muunkin muuttamisen puolesta. Koska maailma on entrooppinen, on muututtava pysyäkseen edes siinä, missä on.)

Tai ehkä he hyvinkin näkevät sen kaiken. Eivätkä tiedä, miten suhtautuisivat. He ovat portinvartijoita, miettivät, kuka voi edustaa professiota ja kuka ei. Kuinka realistisia suunnitelmani ovat. Realistisia suhteessa siihen, miten ammatti ymmärretään nyt, vai realistisia suhteessa siihen, mitä siinä näen kipeästi kaivattavan (ja mistä he voivat olla hyvinkin samaa tai eri mieltä), sen kun tietäisi... Realistisia suhteessa siihen maailmaan, jossa ihmisten oletetaan tiukkuvan itsetuntoa, tapahtui heille mitä hyvänsä? Tunnen itseni yltäpäältä leimoihin tahrituksi, haluaisin tietää, onko muste näkymätöntä vai ei, ja joka tapauksessa yritän hymyillä ikään kuin olisi maailman luonnollisin asia, että istun pääsykokeissa sillä tavalla tuijotettavana. Epäilemättä sellainen tuijotus tuntuu inhottavalta kenestä tahansa. Eri tavoin. En osaa kuvitella, miten ne toiset leimat polttelisivat ihoa.

Teksti, jonka pohjalta teen kuvitteellisen opetussuunnitelman, on hyvin asenteellinen ja porvarillinen. Siinä puhutaan opettajan luonteesta, jota ei voi oppia, oppilaiden liittymisestä koulua arvostavien sukupolvien ketjuun versus koulun sanoman torjumisesta, koulun lyömistä hyvistä ja huonoista stigmoista. Haluaisin kysyä kärjistetysti, miksi siinä oletetaan, että edeltävät sukupolvet olisivat arvostaneet koulua. Mikä juttu se sellainen on? Monen muistot ovat etupäässä kielteisiä. Omat vanhempani kuuluvat siihen luokkaan, joka on saanut koulussa oppia lähinnä, etteivät osaa tai opi tarpeeksi nopeasti ja sulavasti. Heitä pelotti mennä tapaamaan minun opettajiani vanhempainiltaan ja he jaksavat edelleen tehdä numeron siitä, miten ystävällinen ekaluokkani opettaja oli vuonna 1980, vaikka oli sentään opettaja ja he vain tällaisia, no, tavallisia. (Eri ihmisten tavallinen sijaitsee hyvin erilaisissa kohdissa - tämä ei tullut itselleni yllätyksenä, kun luin tutkimusta siitä, miten mahdolliset itset vaikuttavat odotettuun opintomenestykseen ja menestymisen ja hyvän numeron määritelmiin.) Ja entä ne huonot stigmat, onko niillä mitään tekemistä ihmisten oppimisen, innon tai hyväsydämisyyden kanssa. Voisiko niitä jättää lyömättä, onko kaiken oltava jonkun ulkopuolisen arvioimaa, tungetaanko kaikki hamaan iäisyyteen tällaisiin tilanteisiin, jossa useampi vanhempi ihminen tuijottaa ja laskee, olisiko tuosta siihen, tähän, tuohon. Muotoilen asian viittauksella piilo-opetussuunnitelmaan ja siihen, eikö hyvä opettaja pyri purkamaan leimoja, niiden arvattavuutta.

Siinä kesken kaiken tajuan taas kerran, että onhan minulla paikkani tässä kaikessa, ja että jos se ei olekaan se paikka, joka leimataan menestykseksi, se voi olla se paikka, josta mietitään, mitä tarkoittaa suunnitelmien vaatiminen. Josta mietitään, onko siitä mahdollista koettaa kieltäytyä rauhanomaisin keinoin, hiljaisella vastarinnalla.

Katson valintalautakuntaa ja ajattelen, että eipä ole heidän tehtävänsä helppo. Erottaa, leimata, hahmottaa, mitä tarvittaisiin. Miten tulevaisuus rakennettaisiin. Hengitän sisään ja ulos, rauhoitun.

Äkisti havaitsen myötätunnun häilähtävän lävitseni kuumana ja painavana. Täällä me istumme, omituiset vaatetut apinat, sen sijaan että tanssisimme tai kirputtaisimme. Koetamme nähdä toistemme lävitse, ikään kuin kukaan meistä kykenisi sitä kautta näkemään, mitä seuraavaksi tapahtuu ja mitä sen vuoksi olisi nyt järkevintä tehdä. Ajattelen Szymborskan runoa kahdesta apinasta. Teen töitä, jotta hymyni ei kävisi liian hilpeäksi, kurittomaksi. 

Entinen opettajani

Olen monesti ihmetellyt vuosien varrella, miten 3.-6. luokan opettajani ei puuttunut kiusaamiseen ja ulossulkemiseen, joka taatusti olisi ollut hänenkin nähtävissään ja joka jatkui kroonisena vuodesta toiseen. Kiusaamiseen ei tietysti ole helppoa puuttua, mutta täydellinen sokeus sille tuntuu hämmentävältä sekin. Kyseessä on sama opettaja, jonka tavoista lienen joskus aiemminkin kirjoittanut. Hän halaili meitä, ja yksi suosituista rangaistuskeinoista oli oppilaan laittaminen vankilaan, jos mikään muu ei tepsinyt. Vankila tarkoitti opettajanpöydän alusta, tilaa joka oli varattu opettajan jaloille, ja jossa ainoa avoin sivu oli opettajan kehon tukkima. En koskaan joutunut vankilaan mutta pelkäsin sitä joka ikinen päivä neljän kouluvuoden ajan. Samalla tavalla pelkäsin koko tuon ajan, että opettaja (mies) saalistaa minut kiinni ja tarraa halaukseen. En ollut tottunut silloin siihen, että minua käsitellään niin, kaapataan lupaa kysymättä ja kovakouraisesti, enkä ole nähnyt tarpeelliseksi totuttautua sellaiseen edelleenkään. Opettaja ei koskaan saanut minua kiinni noiden vuosien aikana. Joitain kertoja hän melkein onnistui, mutta lurahdin aina viime hetkellä karkuun.

Pikkujouluissa meidät pistettiin leikkimään kreisikreisiä, jossa parille (ja aina tyttö-poikapari) nostettiin hatusta kaksi ruuminosan nimeävää lappua, ja sitten nämä ruumiinosat oli läntättävä yhteen ja lappujen oli pysyttävä kontaktissa siinä välissä. Parina vuonna olin niin kauhussa ennen pikkujoulua että oksensin silkkaa hermostuneisuuttani pari päivää kaikki ruoat pihalle enkä sitten "päässyt" pikkujouluihin, mitä vanhemmat kovasti pahoittelivat. Nyt kun olen lukenut kasvatussosiologiaa, osaan melko selvästi piirtää kuvan siitä, mitä noina vuosina koulussa tapahtui. Se innokas lapsi, joka olin ekatokaluokalla, kaveriton mutta sentään koulussa itsensä asiayhteydessä osaavaksi mieltävä, muuttui vastahakoiseksi. Sama vastahakoisuus, vastarinta pysyi vielä aivan filosofian opintojen loppuun saakka osana minua. Vasta nyt se on hälvennyt. Vasta nyt uskallan esimerkiksi luennolla ottaa tilaa kysymyksilleni, jos arvelen niiden todennäköisesti hyödyttävän kaikkia salissa istujia. Se on melkoista muutosta siihen lapseen, joka taisteli koulussa sen suhteen, että sai olla näkymätön ja viittaamatta, vaikka aivan hyvin saattoi ainoana tietää vastauksen joihinkin kysymyksiin. (Yläasteella minulla oli muutama hyvä opettaja jotka yksinkertaisesti ignoroivat viittaamattomuuden ja kysyivät silti minulta asioita silloin kun arvelivat, että saattaisin osata vastata ja muut ehkä eivät. Matematiikassa näin kävi usein enkä pistänyt sitä pahakseni mitenkään, eihän minulla ollut hätää: kyllähän minä tiesin tai ainakin pystyin avustettuna päättelemään ääneen. Jos viittausasiasta sen sijaan tehtiin kuuliaisuustaistelu, menin täysin lukkoon ja pahimmassa tapauksessa aloin lintsata niiltä tunneilta ahdistuskohtausten voimakkuuden takia.) Ala-asteen opettaja sanoi vanhemmille vanhempainillassa, että minulle pitää ostaa deodoranttia. Äiti osti deodoranttia ja pakotti käyttämään sitä hyväntuoksuisuutta koskevien moraalisaarnojen siivittämänä. En sanonut hänelle, että se deodorantti ei viitannut haisemiseeni vaan kontekstoitui opettajan vitsiin, että enkö viittaa kun on jäänyt deodorantti laittamatta.

En ollut oikeastaan niin kauheasti ajatellut opettajani opettamaa piilo-opetussuunnitelmaa ennen kuin tänä aamuna, kun selasin facebookia ja huomasin opettajan (joka ei ole naamastokontaktini) taas kommentoineen bondaavassa hengessä sille tytölle, joka organisoi kiusaamistani vuosien ajan (ja joka on naamastokontaktini). Muistin tämän tapahtuneen useita kertoja: opettaja bondaamassa, hakemassa luokassa ilkeilleiden oppilaiden suosiota. Sitä tapahtui jo silloin, kun hän oli vielä opettajamme. Hän osasi olla rajujen ja alistavien lasten kanssa ja jätti pienet, onnettomat, yksinäiset olennot oman onnensa nojaan. Muistin myös opettajan reaktion luokkakokouksessa kauan sitten, olin silloin ollut yliopistolla tekemässä ensimmäistä tutkintoani muutaman vuoden. Hän kysyi, olinko jonkun tyttöystävä, kun en näyttänyt tutulta. Sanoin, kuka olin. Hän mietti hetken aikaa, ja muisti sitten: "Ai niin, sä olet se jännä, se erilainen lapsi." Pum, ihan päin naamaa taas kerran.

Kun tänään aamulla näin opettajan kommentoineen, jäin miettimään, olikohan hänestä lopulta ihan okei, että minua sillä tavalla mopattiin koulussa. Ehkä se oli hänestä jotakin luonnonlain kaltaista, että osa lapsista on jänniä ja heitä siksi kiusataan. Aiemmin ajattelin, että ehkä hän ei osannut puuttua ja siksi sulki silmänsä. Mutta nyt kun tarkemmin ajattelen, eihän hänen oma toimintansa sekään ollut kiusaamiseksi tulkittavista elementeistä vapaata. Ehkä hänestä koko asetelma oli vain luonnollinen ja siksi puuttumisen mahdollisuuksien ulkopuolella. Tai vielä karmivampaa - ehkä asetelma oli jopa sellainen miten asioiden kuului hänestä sujua. Tai sitten hän ajatteli, että kiusaajat ovat vielä suuremmassa vaarassa tipahtaa, mikä on tavallaan ymmärrettävä näkemys sekin. Ja että kiusatut kyllä selviävät kuka mitenkin. Kuten on tietysti käynytkin.

Ei, ei minulla ole mitään näkemystä siitä, miten tilanne olisi pitänyt ratkaista. Mutta tuntuu hurjalta, miten pitkään menee päästä ylitse joistain säikähdyksistä ja kauhuista. Tai ettei niin intensiivisiin pelkoihin mitenkään katsota tarpeelliseksi puuttua. En oikein osaa ajatella, että voisi olla mitenkään kohtuullista, että pienten koululaisten tarvitsee joka aamu olla kauhusta jäykkiä kouluun kulkiessa, koulussa ja sieltä pois kulkiessa, pälyillä jatkuvasti ympärilleen etsien merkkejä siitä, pitääkö lähteä juoksemaan täysiä pakoon. Ja että luokkatoverien kiusaamisen lisäksi tarvitsee pelätä myös opettajan purevaa ivaa ja ylenkatsetta.

Niin että kun luen kasvatussosiologiaa koulun käytännöistä, en osaa närkästyä esitetyistä pointseista yhtä paljon kuin jotkut muut, jotka muistavat aina sanoa opettajien kyllä tekevän parhaansa. Parhaansa, ehkä niin, mutta olen alkanut yhä enemmän pohtia, hämmästyneenä ajatukseni julmuudesta, voisiko olla niin, että jonkun opettajan kaavailema ihannejärjestys (ihannejärjestys reaalimaailmassa, näillä resursseilla ja luonnolliseksi ymmärretyillä puitteilla, ei ihannejärjestys ihannemaailmassa) onkin se sama järjestys, joka saa jonkun vatsan kuralle vuosikausiksi.

Ehkä vielä hieman opintoja ja pontevoidun, merkitsen entisen opettajani kontaktikseni ja kysyn joskus häneltä ohimennen, huomasiko hän koskaan lasten epämukavuuden tunteita, kun pikkujouluissa alettiin leikkiä opettajan riemuisasti ilmoittamaa kreisikreisiä. Tai enpä tiedä. En oikeastaan todellakaan tiedä. Toisaalta arvostan nimittäin kovasti sitäkin, että aikuisena voi valita seuransa. Toisaalta minua kiinnostaisi tietää, kuinka paljon ja mitä hän havaitsi ja miksi hän päätyi niihin ratkaisuihin, joihin päätyi. Ehkä en vain hahmota sitä, kuinka rajattua hänen toimijuutensa oli tai on. Enkä sitäkään, kuinka rajattua oma toimijuuteni on. (Silloin se oli rajattu niin pieneen tilaan että hyvä kun mahtui hengittämään.)

Mitä oikein edes tahdon? En tiedä. Kai minä vain tahdon ymmärtää, miten joku pystyy sulkemaan silmänsä kauhulta, joka on niin selvästi hänen edessään.

Eronkäyntiä

Ystävät tulevat kutsuttuina kylään. Tuntuu hauskalta istua hujanhajan tuoleilla lattialla, lankoja koukkuja puikkoja, tuntuma istuinluissa ja soittimien äänet. Kelloa on siirretty suuntaan, joka on useimmista ystävistä helpottava ja minusta hankala. Alkaa tuntua yöltä.

Keskustelussa nousee esiin tekijöitä, jotka välittömästi leikkaavat irti seurueesta, sosiaalisesta tilanteesta. Näin käy aina välillä. Sitä on kiinnostavaa tutkia ja käännellä jälkikäteen, vaikka siinä paikassa tunteekin lähinnä pientä pelkoa, kun ei pysty osallistumaan oikein mitenkään tilanteeseen, ei muuten kuin istumalla ja jatkamalla virkkaamista ja miettimällä, mikä halvattu tässä nyt muka on niin vaikeaa.

Puhun suomalaisista sketsisarjoista. Arka aihe. Joku ehkä hämmästyy: Miten niin? Miten ne voisivat olla arka aihe? Mutta ovat ne. En ole koskaan ymmärtänyt niitä. Ehkä se johtuu ajasta ja tilasta, jossa kohtasin ne, paikoista, joissa niihin törmäsin. Moni katselee näitä pätkiä youtubesta ja ne nousevat aina silloin tällöin keskusteluun. Heistä niissä on jotain hauskaa ja kutkuttavaa. En ole ikinä onnistunut pääsemään tuohon pisteeseen, jossa he ovat.

Minulle tulee mieleen lähinnä koti sellaisena kun se lapsena näyttäytyi: myöhään kotiin tulevat vanhemmat, jotka jättävät muovikassit keittiön pöydälle ja kysyvät, voinko purkaa ne koska teeveestä alkaa ohjelma ja en ole ilmeisesti siitä kiinnostunut. Selvä. Haitariovi keittiöstä olohuoneeseen on tiiviinä paakkuna toisessa karmissa, eikä sen sulkeminen auttaisi mitenkään, koska haitariovet eivät pidä ääntä. Nostelen jääkaappiin, leipälaatikkoon ja komeroihin asioita. Sitten ruttaan muovikassit viemärikaappiin. Kaiken aikaa televisio raikaa toisessa huoneessa. Äiti ja isä istuvat eri sohvilla, eivät koskaan osoita toisilleen hellyyttä. He tuijottavat televisiota. Ai kauheeta, jompikumpi sanoo. Hekottavat. Ruudussa suihkii välillä neonvärejä, koomikot hetkuvat naamiaisasuissa. Ahdistaa, keho on raskas, ei jaksaisi ajatella että pitää jaksaa elää vielä monta päivää. Samat vitsit, samat kuin koulutunneilla.

Se on toinen, mikä tulee mieleen: ala-aste, yläaste, ahdistus. Se kuinka yrittää pinnistellä kuullakseen opettajan äänen, koska se on ainoa järjen ääni oman elämän kakofoniassa. Kun kuuntelee ja ihmettelee ja ajattelee ja oppii, voi melkein unohtaa kuvotuksen ja vatsakivun, auki ihottumoineet kämmenet ja taipeet ja kutinan niissä ikään kuin iho kihisisi näkymättömistä ruumismadoista, koska jossain mielessä sitä on kuollut, miettiin kuolemaa enemmän kuin elämää, kaipaa sen hiljaisuutta ja rauhaa. Kaipaa unta. On vaikeaa kuulla opettajaa, koska monta kertaa luokalle jääneet isot pojat ja niiden innostamana pienemmät pojat huutavat Ehe ehe ja autsteksteks. Uudestaan ja uudestaan. Ja mitä näitä muita nyt on. Apuuva.

Enkä ymmärrä, mikä niissä asioissa niin tartuttaa. En silloin, en nyt. Vasteeni on ihan väärä: vanhemmat ja luokkalaiset nauravat, minun käy sääliksi karrikoitu roolihahmo. Se on rakennettu niin selvästi naurettavaksi, ihan niin kuin jotkut tuntemani ihmisetkin on rakennettu tahtomattaan ja tietämättään. Joku on tosi lyhyt tai honkkelilla tavalla tosi pitkä, tosi paksu tai änkyttävä, punasteleva, ahdistunut. Harrastaa väärää asiaa. On liian kiinnostunut jostain. Käsi läpyttää pakkoliikettä. Eikä se naurata minua. Ehkä hetkittäin, muttei tällä tavalla tematisoituna. Eikä ole niin, että ajattelisin toisten naurua välttämättä ilkeänä - se voi olla ilkeää tai olla olematta ilkeää ja joskus eroa on vaikeaa kuulla ja on parasta kysyä selkeästi, jos haluaa tietää, mistä oikein on kyse - koska se voi ihan yhtä hyvin olla vain osoitus hämmennyksestä ja jopa myötätunnosta. On asioita, joille nauran kyynelet silmissä, koska olen elänyt noita asioita ja kärsinyt niistä ja tunnen myötätuntoa ja huvitusta niitä eksemplifioivan hahmon kohdatessani. Mutta ei, en osaa nauraa niin suomalaisille sketsisarjoille. Ne herättävät minussa säälin, ja en ole varma, tarvitaanko sääliä mihinkään. Myötätunto ja sääli ovat eri asioita. Sääli katsoo ylhäältäpäin. En pidä säälistä. Koen, että näytetty kuva pakottaa katsomaan ylhäältäpäin ja en halua mukaan siihen leikkiin.

Miksi osaamattomuus sitten on vaarallista tai arkaluontoista? Yksi syy siihen on maku ja makuarvostelmien tietty hiearkisoiminen tiettyjen kulttuuristen pääomien mukaisesti. (No huh huh mikä lause. Aukikirjoitan.) Tietynlaiseen makuun liitetään tietynlaisen statuksen hakeminen. Monet tuntuvat ajattelevan, että makuun päädytään laskelmoiden, miltä maku toisista näyttää. Tai maku peritään. (Mutta keneltä, sitä kannattaa kysyä.) Näin ei kuitenkaan välttämättä ole. Olen kohdannut monia asioita, joista en osaa pitää. En yksinkertaisesti pääse niihin sisään vaikka minua on ystävällisesti kutsuttu ja olen yrittänyt vaikka edes päistikkaa kompastua kynnyksen yli. Sen sijaan saatan osata pitää toisista asioista, jotka jossain pirkaleen yleisessä tietoisuudessa ajatellaan ikään kuin snobbailevammiksi vaihtoehdoiksi näille asioille joista en osaa pitää. Esimerkiksi osaan pitää runoudesta mutten rakkausromaaneista, skumpasta mutten oluesta (poikkeuksena kirsikkaolut) tai siideristä ja monista taide-elokuvista mutten suomalaisista sketsisarjoista. Olen piru vie koettanut opetella nuorempana tykkäämään oluesta ja siideristä, mutta ei siitä mitään tule. Sen lisäksi, että suuni ei pidä niiden mausta, myös vatsani menee niistä sekaisin. Enää en edes yritä. En jaksa. Koska miksi jaksaisin? Siksi ettei joku voisi niin jostain syystä halutessaan leimata minua jotenkin yläluokkaista statusta hakevaksi? Huhhahhei. (Ei minua erityisemmin kiinnosta yläluokka, enemmän rohkeus ja kokemuksen tarkka kuunteleminen. Jonka ajattelen sitä tärkeämmäksi, mitä alemmalla hiearkioissa ihminen on toisten silmissä. Ilman noita kahta tavoitetta on nimittäin aika helposti pyöritettävissä.) Ja sitten vielä sekin, että musiikin, kuvataiteen ja sisustuksen suhteen suuntaudun aika nostalgisesti. Täysin epäsopivasti mihinkään kulturelliin makuun nähden. Niissä en nimittäin niin pääse sisään arvostetumpiin kategorioihin... ja olen ollut laiska maun avartamisessa. En jotenkin hahmota sitä mielekkääksi työsaraksi, kun perusasioidenkin kanssa on niin paljon tekemistä.

Joka tapauksessa, olen oppinut monissa seurueissa, että on vaarallista avata suunsa ja sanoa, ettei pidä tästä-ja-tästä. Niinpä istun hiljaa ja virkkaan ja totean vain lyhyesti jossain vaiheessa, että koulussa oli välillä vaikeaa keskittyä opetukseen, kun ehe ehe täytti luokkatilan. Toisaalta, ajattelen heti sanottuani, jos se ei olisi täyttänyt, eikö tilan olisi täyttänyt jokin muu vastarinnan muoto? Ehkä sellainen, jota itse harjoitin - salaa ikkunasta ulos katseleminen, kun pää on suunnattu opettajan suuntaan mutta silmät vinkaavat kohti kirkasta ja avointa, pilvenmuotoja, lehmusten oksia. Enhän minäkään suinkaan kaikkea hyväksynyt tai uskonut, vaikken osannutkaan vielä silloin perustella, mikä siinä oli mielestäni väärin, ja uskoin opettajien vihaavan itseäni henkilökohtaisesti silloin kun en vain sopinut heidän kategorioihinsa vaivattomasti. Kuten kun sai kokeesta hyvät pisteet mutta oli kummannut epäsiististi paperiin reiän. Tai kun nenästä tuli verta ja vuosi sitä koko pulpetinkannen ja hihat täyteen eikä sanonut mitään. Eivät aikuiset halunneet kuulla, miten kovasti heitä pelkäsi. He suuttuivat säännönmukaisesti tällaisissa tilanteissa. Miksi kukaan haluaisi antaa oppimisensa ja elämänsä tavoitteita tällälailla reagoivien ihmisten käsiin?

Sitä kai pelkään vieläkin - että suututaan, koska en sovi kategoriaan mukavasti. Ja ehkä siihen palautuu sekin, miten päättäväisesti pidän kiinni kokemuksen kuuntelemisesta ja rohkeudesta pitäytyä siinä (liitettynä toki toisten kokemuksiin). Aikuiset eivät tunnu yhtä vaarallisilta kuin lapset, ainakaan silloin kun sattuu itse olemaan aikuinen. Mutta lapsena oppi laajan oppimäärän siitä, miten aikuiset kohtelevat sellaista olentoa, jonka ajattelevat olevan jotenkin itseään tietämättömämpi, tiedostamattomampi, jotenkin aikuista vallattomampi ja aikuisen vallassa. Jotkut aikuiset kohtelevat kernaasti myös toisia aikuisia niin. Kuin ei vertaisiaan. Ja ei, en usko, että ystäväni tekisivät niin.

Mutta meidän välillämme on tässäkin kohdin ero, ja erojen huomaaminen saa levottomaksi, koska erot saattavat jossain vaiheessa alkaa merkitä eriarvoisuutta tai taistelua merkityksistä. Ja tunnen pientä surua tästä erosta ja siitä, ettei missään ja koskaan ole seuruetta, johon voisi solahtaa tuosta noin vain, ei ainakaan niin kauan, kun puhutaan. Mutta tässäkin on ongelma. Koska jos ajattelee seuruetta, jossa ilo on jakamaton, erottamaton, haluaisi ajatella delfiinien tai koirien leikkiä, pääskysiä, rakastelevia ihmisiä. Mutta ilo jakautuu, sirpaloituu tässäkin. Olen lukenut viime päivinä Jollienin kirjan Heikkouden ylistys. On niitä, jotka eivät tanssi. Haluan selvästi liikaa, jotakin pelotonta ja selkeää yhteyttä. Eikä elämä ole pelotonta tai selkeää yhteyttä.

Joten istun ja virkkaan ja kuuntelen toisten yhteisyyttä ja vähitellen palaan tilaan, yhteisöön, tilanteeseen keittiöstä ja muovikasseista ja koulusta ja omista näkymättömistä uhkistani, jotka eivät lopulta liene kovin erilaisia kuin muidenkaan uhkat, vaikka sanallistan ja käsitteellistän ne eri tavalla, vaikka ne saavat erilaisia ratkaisuja eri ihmisillä, vaikka ne tuntuvat eri kohdissa ja kysymyksissä. Ehkä kelpaan näin ystävänä. Vielä hetki kilahteluja ja laulua ja joulutorttuja, sitten eteisessä hyvää yötä, nähdään, törmäillään.

On vaikeaa nukahtaa, kun mieli kysyy, uudestaan ja uudestaan, miksi tietyt asiat tunnistaa omikseen heti ja toisiin ei opi. Vaikka usein elää ympäristössä, jossa ei-opituista voisi olla enemmän hyötyä ja välitöntä helpotusta kuin niistä, jotka on tunnistanut omikseen, vaikka muut pitäisivät niitä aivan triviaaleina tai jopa haitallisina. Jos ajattelee, että identifikaatio vaikkapa kulttuurituotteisiin solmiutuu jonkin ryhmäjäsenyyden kautta, mikä on silloin se ryhmä, johon ei tiedä kuuluvan ketään muuta? Fiktiivinen ryhmä? Jokin millä ei ole mitään tekemistä tavattujen ihmisten kanssa vaan jonkin muun... minkä? Ei, ei se ideaalikaan ole. Suunta? Niin paljon kysymyksiä.

Oppilasalakulttuurit ja ulkopuolisuus

Olen edennyt tenttikirjan toisella kierroksella koulun käytännöistä kertovaan lukuun. Siinä esitellään kaiken muun mielenkiintoisen ohella (lue ihmeessä joskus koulun tilan ja ajan säätelystä - ainakin minulle se palautti kaikista elävimmin mieleen sen, miltä tuntui olla ala-asteen ekalla ja tokalla luokalla: mystiset piirit, musertava rajanläheisyys yrityksessä kävellä niin hitaasti ettei siitä saa sapiskaa vetelehdintänä ja että silti matka pakkaseen tai halpoihin kenkiin tunkevaan sohjoon kestäisi mahdollisimman pitkään sisätilan suojissa, ajan murtuminen kellon kontrolliin) oppilaskulttuureita ja niihin liittyviä koulutodellisuuksia. Nelikenttä on koottu yhteenvetona monista tutkimuksista ja ottaa sisäänsä sopeutuvat normaalioppilaat, menestyvät ja koulua hyväkseen käyttävät oppilaat, vetäytyvät ja passiivisesti poikkeavat oppilaat sekä vastustavat ja aktiivisesti poikkeavat oppilaat. Kaksi ensimmäistä ryhmää kuvataan koulumyönteisiksi tai -neutraaleiksi, kaksi jälkimmäistä koulukielteisiksi.

Sopeutujat myötäilevät koulun virallisia käytäntöjä ja satsaavat edustuskelpoiseen ilmiasuun, mutta saattavat tuijottaa passiivisesti tyhjyyteen tunnilla. Tulevaisuus ja todellinen elämä on heillä kuitenkin kiinnittynyt koulun ulkopuolelle, mutta koulussaoloajan he esittävät ahkeruutta ja kuuliaisuutta. Koulumenestyjät taas käyttävät koulua aktiivisesti hyväkseen. He tavoittelevat hyviä numeroita ja laskelmoivat tulevaisuutta kauaskin ja ymmärtävät koulun hyövylliseksi ponnahduslaudaksi tuohon tulevaisuuteensa. Menestyjien alakulttuurille kuvataan tyypilliseksi yksilöllisen kilpailun ja suorittamisen vimmaa. Vetäytyjät unohtuvat luokkahuoneen nurkkaan muun luokan puuhastelun muurin taa. Hei eivät passiivisuudestaan ja huonosta menestyksestään huolimatta ole kurinpidollinen ongelma. Tätä ryhmää on diagnosoitu ja luokiteltu kymmenin erilaisin nimikkein, joiden psykologiset ja lääketieteelliset juuret juontavat 1900-luvun alkuun saakka. Näihin oppilaisiin viitataan ahdistuneina nuorina, jotka ovat vetäytyvitä, pelokkaita ja alttiita kiusanteolle. Heidän strategiansa on muuttua näkymättömiksi. Vastustajat tahtoisivat muuttaa koulun pelisääntöjä eivätkä tunnusta instituution asemaa. He eivät näe tulevaisuuttaan koulun viitoittamalla reitillä eivätkä tahdo kulkea sitä, vaan rettelöivät luokassa. Kapinahenki näkyy tunneilla häiritsemisenä, sääntöjen rikkomisena, opettajan vastustamisena, lintsaamisena, koulun omaisuuden tuhoamisena, opettajalle ja hikareille nauramisena.

Luen yhä uudelleen määritelmät ja niiden kuvaukset. Minua häiritsee muutama seikka. Osaan kyllä sijoittaa ihmisiä, omia vanhoja luokkatovereitani, hypoteettisesti ja ulkoapäin tarkkailijan kriteerein menestyjiin, sopeutujiin ja vastustajiin. Mutta vetäytyjät: en ole aivan varma sittenkään, olenko nähnyt tällaisia vetäytyjiä. Vai onko niin, että monet vetäytyjät ovat onnistuneet muuttumaan minultakin näkymättömiksi? (En hämmästyisi - olen sokea niin monille ihmiskommunikaation hienouksille, että voin aivan hyvin epäonnistua pahasti tällaisessa teorian juurrutusharjoitteessa.) Useimmat tuntemani ihmiset, jotka kuuluisivat kaiken järjen mukaan vetäytyvien kategoriaan, ovat menestyneet ihan hyvin koulussa ja sen jälkeen. (Enkä koskaan koulussakaan ajatellut, että heissä olisi jotain epäillyttävää tai koulukielteistä; minusta se on neutraali positio.) Luokittelussa, jonka referoin ylle, pistää silmään toinenkin asia. Vain vetäytyjien kohdalla ei puhuta tulevaisuudesta ja elämän kiinnittymisestä. Kaikkien muiden kohdalla asia mainitaan ja sitä käytetään valottamaan oppilaskulttuuria Ja sitten isompi mutta. Se, minkä tiedän sisältäkäsin: en minä sopinut lapsena yhteenkään näistä kategorioista. Enimmäkseen vetäydyin eikä minulla ollut tulevaisuutta (suunnittelin itsemurhaa suuren osan valveillaoloajasta ja ajattelin onnistuvani siinä sitten kun olen vähän vanhempi ja osaavampi), sikäli kyllä sovin vetäytyjiin. Ja koetin olla niin näkymätön kuin mahdollista. Mutta en menestynyt huonosti koulussa, ja joissain kohdin vastustin aktiivisesti koulua. Harvoin, silti - eihän minulla ollut mitään vaihtoehtoista tulevaisuutta, jonka edessä jököttäessään koulu olisi tuntunut esteeltä.

Ei - oli se hetki, ne tilalliset ja ajalliset säännöt. Tein tehtävät mahdollisimman vähäeleisesti ja nopeasti, koska muutakaan tekemistä ei ollut. Sitten kun oli tehnyt tehtävät, sai katsella ikkunasta vapautta kunnes opettaja äkkäsi tilanteen ja passitti koulun kirjastoon päällystämään kirjoja lopputunniksi. En ymmärtänyt puheterapian funktiota, ja kun puheterapeutti vastasi miksi-kysymykseeni, että seiskalla alkaa ruotsi ja siinä pitää osata sanoa r paljon ponnekkaammin kuin saksassa - ikään kuin olisin puhunut kaiken aikaa a-saksaa enkä suomea, jossa r on keskeinen äänne ja ikään kuin yläasteella olisi puhuttu vain ruotsia - ajattelin pilkallisesti mielessäni, että vähänpä sinä tiedät ja että toivon mukaan olen jo sitten pois tästä vankilasta jo. Kaikesta huolimatta sain kiitettäviä numeroita, vaikkei sillä ollut niin väliä. (Enkä ymmärtänyt ollenkaan sitä, miten jotkut jaksoivat puhua numeroista ja pitää niitä tärkeinä. Vasta myöhemmin olen tajunnut, että heillä oli tavoitteita. Heillä oli tulevaisuus. Sellaista ei osaa kuvitella, jos on lapsi, jolla ei ole tulevaisuutta.) Tehtävissä oli sekin hyvä puoli, että sen ajan kun niitä teki, ei tarvinnut tuntea itseään onnettomaksi ja vääränlaiseksi. Tehtävissä oli aina ratkaisu ja se löytyi usein helposti. Tehtävien tekemisen ajan ei tarvinnut myöskään pelätä seuraamuksia. Koetin kuitenkin enimmäkseen välttää konfliktit. Vaikka kotona ei arvostettu koulua juuri mitenkään, arvostettiin siellä sentään konflikteista pidättäytymistä, helppoutta ja hyvää käytöstä ja huolellisuutta. (Aika kiinnostavaa kyllä, että itse asetuin vastustamaan juuri käytöstä ja huolellisuutta pukeutumalla tarkoituksellisen homssuisesti, suttaamalla väärän vastauksen syljellä kummaamisen sijaan, viskomalla kotona koulukirjat minne sattuu minkä seurauksena niitä ei aina saanut mukaan tunneille kun niitä ei löytynyt - aloin tietysti etsiskellä niitä vasta muutama minuutti ennen lähtöä ja koska pelkäsin myöhästymisen seuraaamuksia, jätin etsinnät kesken ja vain menin kouluun ja toivoin, ettei kirjan puuttumista huomattaisi. Ja kieltäydyin viittaamasta ja kehitin taiteenlajiksi luvattomissa koulun tiloissa oleskelun sen näköisenä kuin siellä olisi jotain asiaa luvanvaraisesti toimitettavana. Tietosisällöt sen sijaan - ne olivat koulussa eniten okei.)

Oikeastaan nyt kun ajattelen huolellisesti tätä asiaa, ymmärrän paremmin, miksi minusta lapsena aikuiset olivat dillejä kysyessään, onko koulussa kivaa. Ja ymmärrän myös opettajien hämmästyksen, joka välillä läheni ärtymystä. Sen, miten kävi useammin kuin kerran niin, että parin ensimmäisen kokeen jälkeen opettaja kysyy, kuka oikein on tämä - nimeni - ja onko hän käynyt tunneilla. Missä vaiheessa viittaan tai (ala-asteella) nousen seisomaan. Lukiossa kukaan ei reagoi, mutta etenkin ala- ja vähän vielä yläasteellakin kohti lentää syljessä mällisteltyjä talouspaperipalloja, joku huutaa vammainen ja heeeevooooneeen (yläasteella hevosennussija) niin edelleen. Ai sinä, sanoo opettaja hämmästyneenä. Mikset sinä viittaa tunnilla, kun kerran osaat, on kysytty useamminkin kuin kerran. Tuijotan lattiaa, kohautan harteita. Vastaa, sanoo opettaja. Nostan katseeni ja katson opettajaa silmiin jostain jääkasan toiselta puolelta ja maailma pysähtyy siihen paikkaan, kysyvään, huolestuneeseen ja usein ärtyneeseen katseeseen, enkä osaa, tiedä, onko kyse siitä, etten halua vai etten pysty vai mistä. Painan katseen alas vaitonaisena (ja saan luvan istua) ja opetus jatkuu eteenpäin.

Muutama opettaja jutteli kanssani kahdenkin kesken ja sanoi, ettei ymmärtänyt, miksen osallistu, kun kerran osaan. En osannut vastata heille mitään. Eihän minulle ollut heitä vastaan mitään. Minusta vain piti riittää, että teen tehtävät ja sillä siisti. Jos siihen tyydyttiin eikä asiasta tehty numeroa, saatoin jopa alkaa menetellä muutamien aineiden tunneilla kuten koulumenestyjästrategiaan on kirjattu. (Ei tosin minkään tulevaisuuden eteen; sain vain päähäni kirjoittaa näytelmän ja ajattelin, että sitä olisi hauskaa esittää luokan kesken ja se toisi henkireiän tylsään tuntipuurtamiseen.)

Lukiossa aloin voida huonommin. Se liittyi tuolla nelikentällä nelistäen siihen, että vastustukseni kävi aktiivisemmaksi (lintsasin paljon ja jätin tehtävät selkeästi tekemättä) mutta etten tullut mitenkään toimeen kurinpitotoimien kanssa ja sitten olinkin aivan lukossa uuden määritykseni kanssa, koska oli mahdotonta pysytellä samaan aikaan näkymättömänä ja poissaolevana (vaikka sen luulisi olevan helpompaa kuin näkymättömyyden ja läsnäolon, ja niinhän se muualla yhteiskunnassa usein onkin). Jotta saatoin säilyttää näkymättömyyden ja lintsaamisen yhdistelmän, oli lintsattava kaikki opotunnit, joilla käsiteltiin tulevaisuuden (jota en ajatellut itselläni olevan) valintojen lisäksi kurinpidollisia asioita, kuten poissaolot. Lisäksi oli vaihdettava pitkä matematiikka lyhyeen, koska luokanvalvojamme ja opomme oli pitkän matematiikan opettaja. Joskus kun mainitsen tästä vaihdoksesta ja sen avaamista näköaloista opetukseen (pitkässä opetettiin oikeasti ja suhtauduttiin meihin mahdollisina oppijoina, mutta lyhyessä opettaja latoi kiusaantuneena taululle yhtälöitä ja asennoitui niin että ne tulevat olemaan vaikeita ja voi voi ja kukas nyt tarvitseekaan apua ja monet eivät edes yrittäneet ajatella itse asioita läpi - ja koska asioita ei selitetty eikä opetettu, oli mentävä etsimään niille selitykset pitkän matikan kirjoista, jotta oppi; minusta pitkä matikka oli helpompaa kuin lyhyt ihan tuosta opettajan asenteesta johtuen), ja satun mainitsemaan vaihdoksen syyn, keskustelukumppani järkyttyy ja hämmentyy. Ehkä yliopistokoulutetuilla ei oleteta olevan tällaisia menneisyyden hairahduksia. Mutta asia on kyllä niin, ettei minua itse asiassa kiinnosta nytkään niin oikean eetoksen tavoittelu kuin asiat, joita opiskelen. Pyrin antamaan toisille tilaa, mutta minun on annettava myös itselleni tila, jonka tarvitsen. Toisessa kirjan luvussa siteerataan jonkun koulutussosiologin lausahdusta, että koulun piilo-opetussuunnitelman kuri kinnaa olemista kuin liian pieni takki päällä. Allekirjoitan sen täysin.

Enkä pidä liian pienistä takeista.

Kuulin kouluaikana turhan monta kertaa määritelmän: Sinä se olet semmoinen erilainen lapsi/nuori. Se ainakin tehtiin selväksi. Okei, saavathan opettajat ajatella niin. Mutta onko se sanottava oppilaille ääneen? Vielä toisten kuullenkin?

Vasta aikuisena olen oppinut ymmärtämään, että kaikki ovat erilaisia. Ihan kaikki. Ettei kyse ole jostain viallisuudesta.

Kattava tuo nelikenttä ei ainakaan ole. Vai lieneekö vain käynyt niin, että koska vietin ala- ja yläasteen tunnetusti vaikealla luokalla, kaikki lievästikin koulukielteiset mobilisoitiin mukaan kapinoitsijoiden ja aktiivisen vastustamisen ryhmään? Ja siinä paineissa monet meistä muista, neutraaleista, valitsivat näkymättömyyden strategian? Mistä tulee ajatus, että jos ei sitoudu koulun tavoitteisiin ja/tai piilotavoitteisiin, ei voisi menestyä ja oppia ja kvalifioitua? Että ilman motivaatiota ei synny tuloksia? Että ilman pitkäjänteisempää tulevaisuutta nykyisyys ja mahdollisuus toimia siinä rakentavasti katoaa? Minusta ne tuntuvat epäillyttäviltä piilopremisseiltä enkä osaa uskoa niihin.

Kysymyksiä, kysymyksiä. Epäilyä.

Ei-etuliite ja koulukirjojen henkilöhahmot

Pääsykoepänttäys jatkuu uuden hierontapaikan neuvottelujen lomassa.

Tänään luen kaksi artikkelia, joista toinen saa silmät lähinnä pullistumaan päästä, koska on vaikeaa saada kiinni yhtään mistään, mitä siinä koetetaan sanoa. (Koettamiseksi se vähän jää ja minua huvittaa se, että vaikka olen päässyt lähilukemisella, visualisoimisella ja eläytymisellä haistille vaikka Leibnizin ja Plotinoksenkin visioista, tämä pääsykoeartikkeli sen kuin sulkee ovensa - se ei kommunikoi.) Tutkija mainitsee, että hänen oli aluksi vähän hankalaa hahmottaa tutkimaansa rakennetta, mutta tekstin perusteella on vaikeaa päästä perille siitä, hahmottiko hän sen lopultakaan. Toinen taas on selkeä ja ymmärrettävä, mutta syvätasolla monia kysymyksiä herättävä.

Keskeisenä käsitteenä artikkelissa on ei-heteronormatiivisuus. Se saa jo alkuunsa vähän säikyksi, koska usein termiä heteronormatiivinen käytetään melko aggressiivisesti. Termi tuntuu läpipolitisoituneelta. Ja se on vähän hullunkurista, koska vaikka en itse täytä mitenkään heteroseksuaalisuuden kriteereitä, en jotenkin onnistu hahmottamaan sitäkään, miten ne normit liittyisivät juuri heteroseksuaalisuuteen. Eihän koulumateriaalissa oikeastaan seksuaalisuudesta puhuta juurikaan, ei kierrellen eikä ainakaan suoraan. Sinänsä monet artikkelin havainnoista ovat tutun kuuloisia ja osa jopa valaisevia - tajuan äkisti, miksi juuri käsityöt ja liikunta esimerkiksi saivat minut vastentahtoiseksi ja kananlihalle, vaikka pidän ja pidin jo lapsenakin käsillä tekemisestä ja liikkumisesta. Opetussuunnitelma kun oli tietyllä tavalla sukupuolitettu ja oletti kiinnostuksenkohteita, joihin ei pystynyt osallistumaan. Mutta en vain jotenkin itse onnistu mieltämään, miten tuo sukupuolitus liittyisi nimenomaan heteroseksuaalisuuteen. Ehkä se johtuu siitä, että olen omissa heterosuhteissani saanut olla vapaammin poikatyttö kuin suhteessa naisiin (romanttisissa suhteissa)?

Lehtonen käyttää hassusti käsitteitä heteroseksuaalisuus ja ei-heteroseksuaalisuus. Hän kirjoittaa, etteivät ne ole identiteettikategoroita vaan laatua kuvaavia käsitteitä, jotka voivat esiintyä päällekäin eivätkä muodosta dikotomiaa: ihminen voi olla molempia, toista tai ei kumpaakaan. Jännittävä tapa käyttää käsitettä ei-jokin. Perinteisempi tapa kai lienisi ajatella, että ei-heteroseksuaalinen tarkoittaa juuri sitä, ettei niin nimetty ole ainakaan heteroseksuaalinen. (Tai laajemmin, että ei-x tarkoittaa juuri sitä, ettei niin nimetty ole ainakaan x.) Juontaakohan tällainen tapa käyttää ei-etuliitettä kenties mannermaisesta filosofiasta? Ehkä joku lukija osaa valistaa tämän suhteen? Ymmärrän kyllä, mitä sillä ajetaan takaa, ettei seksuaalisuutta kuvaavia käsitteitä tahdota määritellä toisiaan poissulkeviksi, ja minustakin se on hyvä ajatus. Mutta jotenkin sitä jää miettimään, ovatko nämä nyt sitten parhaat mahdolliset vaihtoehdot noita suuntauksia kuvaaviksi luokitteluiksi, nämä x ja ei-x.

Tuntuu hupsulta, että lukee jostain aika tutusta asiasta kertovaa artikkelia, mutta silti päätyy rähisemään itsekseen monissa kohdin. Minulle esimerkiksi ei-heteronormatiivisen femiinisyyden malleja on ollut tarjolla vaikka millä mitalla. Ainakin itseäni ovat kiehtoneet aina perheenäiti/seurusteleva nätti nainen/miestennielijä -linjan naiskuvia enemmän vaikkapa ne naiset, jotka ovat polttaneet piippua, maalanneet kasvoihinsa viikset, tulleet ja menneet itä- ja länsituulen määrääminen, asuneet maalla ilman miestä valtavaa eläinlaumaa kaitsien ja niin edelleen. Louska, joka seisoo helmat vedessä ja kalastelee. Jostain näihin kaikkiin tutustui. Varmaankin lukemalla. Koulukirjoissa ei tietysti tämmöiseen niin paljon törmännyt, mutta muutenkin yläasteen ja lukion koulukirjoissa (ala-asteella seksuaalisuutta ja aikuisuutta johonkin itseenkin heijastuvana ei vielä ollut minulle olemassa, joillekin toisille varmasti oli, käyttäytymistä näin jälkikäteen muistellen ja tulkiten, mutta en osaa kuvitella, millaista sellainen olisi siinä iässä, kun se oli itselleni täysin musta aukko) harvinaisen tylsiä tyyppejä. Vaikka jotkut kielen oppimiseen suunnatut materiaalit: en kokenut ongelmaksi sitä, että niissä tyttö seurusteli pojan kanssa (vaikka itse tapailinkin tyttöä salaa enkä osannut kovin vakuuttavasti ihastua poikiin kuten olisi kai pitänyt tai ainakin muut ihastuivat - kerran kyllä ihastuin ja se olikin melkoinen surkuhupaisa farssi kama sutra -lainauskirjeilyineen, eikä varmasti minkään heteronormatiivisen ideaalikäsikirjoituksen mukainen, vaikka kohde sattuikin olemaan poikapuolinen), vaan pikemminkin sen, että ne tyypit olivat niin latteita ja ennalta-arvattavia ja jotenkin aikuisten keksimän kuuloisia loputtomassa tylsyydessään. (Kuka oikeasti nureksii jotain matikannumeron seiskaa tai mikä puheenaihe se nyt, mitä kukin on kesälomallaan tehnyt mökillä? Eivät ne dokanneet tai vetäneet irtariövereitä. Yhden yön suhteista puhumattakaan! Tai mistään muustakaan seksuaalisesta. Jotenkin kuvatuista seurustelusuhteistakin sai sen kuvan, että ne pitävät toisiaan kädestä bussissa ja siinä se kiimainen kliimaksi sitten jo olikin. Ja ainakaan ne eivät halunneet kuolla.) (Hyvinpä se sopi siihen maailmaan, jossa ystävä pakotettiin seksiin kaksitoistavuotiaana pyöräkellarissa tai toinen kaveri viilteli käsivarsiaan kroonisesti ja jätti koulun kesken. Ja kaikki pelkäsivät aktiivisesti kilahtavansa ja joutuvansa suljetulle osastolle. Jonkinmoista vakkautta kai minussakin oli, kun tämmöisiä kansia löysin...)

Sekin tuntuu oudolta ajatukselta, että koulussa odotus olisi, että kaikki muut ainakin ovat heteroseksuaalisia. Ehkä tästä on annettava kunnia ala-asteen opettajalle, joka homoksi nimittelyn jälkeen pisti meidät kuuntelemaan, mitä se homous oikein tarkoittaa ja miten homoseksuaalit harjoittavat seksiä. Siinä taisivat kuumottaa pahimpien nimittelijöidenkin korvat. Opettaja myös sanoi, että tässäkin luokassa on varmasti ainakin muutama homoseksuaali mutta ettei sitä päältäpäin voi arvata ja ettei se ole mikään haukkumisen aihe. Minusta koko juttu kuulosti ällöttävältä, koska kaikki seksuaalisuus kuulosti siinä iässä ällöttävältä. Mutta homoseksuaalisuus kuulosti sentään hivenen vähemmän ällöttävältä, koska se tuntui noudattavan paremmin luonnollisia ryhmiintymisiä - siinä iässähän (ja vielä paljon myöhemminkin, joillain ihmisillä läpi elämänkin) pojat leikkivät lähinnä poikien ja tytöt tyttöjen kanssa. Ainakin minulle jäikin tavaksi kuvitella, että sympaattiset tyypit, joita en tuntenut (ja joihin en kuvitellutkaan voivani tutustua), olivat luultavasti homoseksuaaleja. (Enemmistö heistä on paljastunut vähintään myös toisesta sukupuolesta kiinnostuneeksi.)

Artikkelissa kirjoitetaan, etteivät nuoret miellä homo-, hetero- tai edes bi-kategorioita kovin hyvin elämäänsä kuvaaviksi. Se on helppo uskoa. Tuskin kovin moni aikuinenkaan näistä kovin tukevaa jalansijaa identiteetilleen löytää. Se sen sijaan ihmetyttää, että tutkija kirjoittaa tämän koko seksuaalisuuksien moneuden peilauspintoina ja siteeraamiskohteina toimivan heteronormatiivisen ajattelumallin mukaisen heteromaskuliinisuuden ja -feminiinisyyden. Luulen aina peilanneeni enemmän johonkin muuhun. Tuo on ollut vaan sitä täysin kiinnostamatonta kamaa. Sitä, mistä on melko varma, ettei siitä tarvitse koko elinaikanaan ihmeemmin välittää. Ilmeisesti se on onnistunut ahdistamaan monia muita.

Oikeastaan taisin ymmärtää normipaineen olemassaolon kunnolla vasta kun aloin opiskella yliopistossa sosiaalipsykologiaa. Se on kumma ja jännä juttu. Sekin, että keksin haluta alkaa opiskella sitä. Varmasti se johtui eniten siitä, että silloinen avokki esitti, etten ymmärrä ryhmäprosesseista mitään ja että tulkintani muiden ihmisten motivaatioista olivat täysin ulkoavaruudesta kotoisin. (Ei; ne olivat kotoisin sisäavaruudesta.) Sisuunnuin ja menin sosiaalipsykologian kursseille ja aivan toisenlainen maailma aukeni. Kyllä: on mahdollista opiskella asioita niin, että ensin tutustuu niihin teoriassa ja sitten kokeilee niitä käytännössä. Sovittelen nykyään ylleni välillä normipainettakin, koska aina välistä ajattelen, että se voisi olla ihan käytännöllinen elämässä pärjäämisen väline. Sovittelussa tuppaa kuitenkin olemaan leikin makua (mitä ne, joiden kanssa näistä projekteista puhun, eivät aina tule ymmärtäneeksi) ja semmoista hypoteettista etäisyyttä, että harvoin oikeasti tunnen paineita nahoissani. Enemmän se on semmoista "jaa, olisikohan hyväksi, jos osaisi kokea tämmöistä, saisin varmaan sitten nähdä maailmasta ihan toisenlaisia puolia".

Oikeastaan olen tainnut ahdistua vakavimmin normeista silloin kun menin naimisiin ja tajusin äkisti, että tuo toinen ehkä odottaa jotenkin, että reagoisin lasten hankkimisen normipaineeseen normaalisti... on ikävää tuottaa pettymystä ihmiselle, joka on luottanut itseen ja itsen muuttumiseen. Ja joka on niin lähellä.

Ehkä heteronormatiivisuus on minulle vaikeaa tajuta, koska ylipäänsä normatiivisuus saattaa jäädä itseltäni huomaamatta. En ehkä sillä tavalla osaa olettaa, että minun kuuluisi toimia täsmälleen kuin noiden muidenkin tässä tilanteessa. En ajattele, että minulla olisi oikeus toimia törkeästi tai loukkaavasti tai mitään semmoista, mutta kun analysoi tilanteet sen suhteen, satuttaako itse toisia toimimalla näin-ja-näin, ja tulee siihen tulokseen, että eipä sitä taida satuttaa, niin on jotenkin vaikeaa ajatella, miksi kukaan ajattelisi, että minun pitäisi toimia juuri noin kuin muidenkin, ja vain siksi, että he ovat päätyneet semmoiseen ratkaisuun.

Jännittävää lukea näitä sukupuoliaiheisia artikkeleita. Se on vähän kuin juttelisi ufojen kielellä. Tavallaan monet ilmiöt tunnistaa. Tunnistaa ulkopuolisuuden tematiikkaa ja erilaisia strategioita, muistaa nähneensä niitä käytännössäkin. Mutta ei tunnista sitä perimmäistä, identifikaatiota johonkin sukupuoleen, minuuden peilaamista ensisijaisesti sellaista kiinteää kuvaa vasten. Mutta minulle matematiikka olikin helppoa ja kielet vaikeita. Innostuin vivuista ja scifistä ja Henry Millerin riehakkuudesta. Sylvia Plathin itsetuhoisuus The Bell Jarissa oli mielestäni normaalia ja kaikki muu epänormaalia kuvausta nuoren naisen maailmasta. Enkä ajatellut kasvavani aikuiseksi, sukupuolettuvani.

En kai ajattele vieläkään tekeväni niin. Aikuisnormatiivisuus. Onneksi sitä käsitettä ei ole vielä keksitty. Unohda, että kirjoitin sen tähän. Tämä on enemmän naurua kuin puhetta. Ymmärtämätöntä, hämmästynyttä naurua.

Hermostus

Jokin muistaa, etten pidä näistä tilaisuuksista. Se en ole minä, ei ainakaan mikään tietoinen minä, mutta on erotettavissa epämääräinen etukäteishermostus, joka meinaa kasvaa paniikiksi ilman mitään syytä. Keksin hyvän hameen, mutta koen kauhua paitojen suhteen tajutessani hankkiutuneeni eroon kaikista mustista peruspaidoista. Kaikki vaatteet näyttävät kummallisilta yllä. Haluan rajata silmät. Siitä jo pitäisi tietää hermostuksen kytevän.

Mistä tarkalleen ottaen on kyse? Kyvyttömyydestä keksiä, mitä käsilleen tekisi? Tiedosta, ettei ole mikään verkostoituja? Epämääräisestä nolostuksesta sen suhteen, että on jo etukäteen ajatellut voivansa paeta ulkosalle rupattelemaan jonkun ennestään tutun kanssa? Vai pelkäänkö edelleen aiheuttavani häpeää ja huonoja viboja? En oikein ole varma siitäkään, saisinko sanoa asiasta kysyville seurustelleeni pitkään eksän kanssa, asuneemme yhdessä liki kymmenen vuotta. Onko se jotenkin tahditonta tai ahdistavaa? Pitäisikö vaan sanoa olevamme vanhoja opiskelukavereita? Toisaalta, melkoista vähättelyä sekin. Ei kai sen vieraita ihmisiä luulisi hätkäyttävän. Tuskin eksääkään. Mutta en tiedä, en oikeastaan tiedä yhtään, miten minun odotetaan käyttäytyvän, tai onko ylipäänsä odotuksia koko asian suhteen. Enkä tiedä, muistavatko eksän tutut minua ollenkaan. Tai haluavatko he nähdä tai tervehtiä. Kun ei niiden kaikkien kanssa ole sillä lailla itse jutellut, on vain seissyt juhlissa monen vuoden ajan ja nyökytellyt ja hymyillyt siinä vähän sivumpana, osaamatta oikein osallistua niin viileisiin keskusteluihin. Monet heistä tuntuivat pelottavilta silloin ja tuntuvat edelleen.

Ihmisiä on tulossa paljon, sekin tuntuu vaikealta. Eivät nämä vaikuta juhlilta vaan festareilta tai ravintolalta, ja se tarkoittaa tiettyjä haasteita. En oikein ymmärrä, miksi sellaiset olosuhteet hermostuttavat minua niin paljon, mutta huomaan kyllä niin tapahtuvan. Koetan arvailla, mutta saan kiinni vain laimeita hypoteeseja siitä, että kun en ymmärrä ihmisten pariutumiskäyttäytymistä enkä flirttailua ja sen sellaista enkä toisaalta osaa oikein verkostoituakaan, niin en oikeastaan ymmärrä suurta osaa juhlissa näkemästäni. (Tämä asia vielä varmistuu lisää keskustelussa yhden vanhan ystävän kanssa.) Minusta on hauskaa nähdä vanhat tutut, ainakin ne, joiden kohtaaminen sujuu jotenkin suuremmitta jännitteittä, joista voin arvata, että he muistavat minut. (Tuntuu jotenkin nolostuttavalta puhua toisen kanssa, jos hän ei muista itseä tai toisinpäin. Hullunkurista, miksi niin?) Olen ajatellut: no niin, näen siellä monta tuttua, minun ei tarvitse välittää hölmöistä epävarmuuksistani ja peloistani, tuttujen näkeminen on sen arvoista. (Ja onhan se.)

Joskus hermostus laantuu illan aikana, mutta nyt ei käy niin. Koetan suunnata mielenkiintoni niihin keskusteluihin, joita käyn, ja antaa lopun tilan ja ajan ja joukon olla ja velloa siellä jossain kauempana, mutta äänet ja tuoksut ja vieraiden kehojen tönäykset eivät suostu pysymään etäällä vaan tunkeutuvat tajuntaan. Äkisti olen tietoinen myös omasta kehostani, se ei enää pysy turvallisesti näkymättömänä vaan jäsentyy havaintokenttääni jonakin, jota pitäisi tarkkailla ja kontrolloida, koska. Koska mitä? En tiedä! Niinpä koetan kannatella keskivartaloani ja juon aivan liikaa punaviiniä.

Se hieman liudentaa hermostusta.

Aamulla silmäilen hämmentyneenä ihmisten hehkutusta facebookissa. He toipuvat niin nopeasti tai eivät ehkä edes pode. Enkä nyt puhu darrasta vaan hermostuksesta, tietysti. Luulen, että iltaan mennessä oma stressitasoni laskee niin ikään siedettäväksi ja alan vähitellen tulkita tilaa, musiikkia, tilannetta, keskusteluita eri tavalla, korostaa keskusteluiden oivalluksia ja niissä koettua läheisyyttä, ja lopulta kenties hermostus vieraiden massoista, puheista, ilmeistä, eleistä ja odotuksista tosiaan etääntyy ja erotan sen metelin keskeltä sympaattisia kasvoja ja sanoja. Sitten ehkä osaan kiittää juhlista, mutta vielä en osaa.

Tuntuu jotenkin hankalalta, ettei osaa aina iloita ja solahtaa tilanteisiin vaivatta. Etenkin jos tilanne on sellainen, jossa odotetaan iloista, huoletonta käytöstä ja mielialaa. Sekin tuntuu pahalta, että kiitollisuuteen pitää vähitellen hiertää itsensä, työstää sitä esiin. Kiitollisuus tuntuisi jotenkin asialliselta, kun toiset ovat nähneet kovasti vaivaa. Ja on itse päättänyt mennä paikalle ja yrittää nauttia. (Edes viiveellä! Edes asenteen tasolla, jos ei välittömänä tuntemuksena...) Helposti alkaa pelätä olevansa ihan vihoviimeinen ilonpilaaja ja tekisi mieli sensuroida itsensä kaikista seuraavistakin isoista juhlatilaisuuksista, koska ei vain osaa. Mutta jos ei osaa, eikö ole hyvä idea opetella?

Vasta aamun keriydyttyä jo hieman auki tajuan, mikä juhlasta tulee mieleen. Koulunpiha. Välitunnit. (En odottanut välitunteja vaan toivoin, ettei niitä olisi ollut lainkaan. Tunnit rentouttivat, välitunnit nostivat kohinan korviin ja sama tunne, ettei tiedä koodia, osaa asettua seurueeseen ja niin edelleen.) Itken vähän helpotuksesta ja samalla tunnen pettymystä siitä, miten vähän ihminen elämässään etenee ja oppii. Ja jään hämmennykseen sen suhteen, olisiko koulunpiha-assosiaatio mahdollinen ilman otsatukkaa. Koululaisena minulla oli otsatukka, nämä ovat ensimmäiset tämän sortin juhlat aikuis-otsatukallisena, enkä ole koskaan aiemmin tajunnut isojen juhlien ja koulunpihan olon samankaltaisuutta, miettinyt vain, miksi olen niin solmussa.