Tasojen hierarkeologiaa

Erästä keskustelua seuratessani (keskustelun aiheella älköön nyt olko väliä, tämä on vain tapa aloittaa ja sen voisi ehkä leikata pois, jos harrastaisin itsesensuuria, mutta älköön sitä nytkään harjoitettako, joten antaa mennä vaan) tulen mietteliääksi ja alan pohtia, miten keskeistä omalle ymmärrykselleni siitä mitä oikeastaan tahdon on halun eri tasojen erottaminen ja keskinäinen suhteuttaminen. Vaikken usko mihinkään perimmäiseen tai syvään minään tilanteiden ja kasvojen takana - eikö ole hurmaavaa, että suomessakin kasvot tosiaan ovat aina monikossa, ja yksi vastikään lukemani kirja tiesi kertoa, että myös hepreassa on näin; miten eri tavalla voivatkaan aitouden tai kasvojen säilyttämisen assosioida yksikkökasvoiset kansat - huomaan kyllä haluavani pitää tiukan hierarkian eri haluamisen tasojen välillä. On se, mitä haluan ristiriitaisesti erilaisissa tilanteissa, mielialoissa ja moodeissa, ja sitten se, mitä haluan haluta melko päättäväisesti ja yhdenmukaisesti.

En tiedä, onko tällä mitään yhteyttä vaikkapa sosiaalipsykologian luokitteluun arvoista, asenteista ja toiminnasta ja niiden keskinäisistä ristivedoista. Ehkä niinkin voisi ajatella, mutta en nyt ainakaan vielä kykene kytkemään hataraa ajatustani tähän.

Keskustelun seuraaminen (ja samanaikaisesti erään toisen keskustelun käyminen) nosti esiin sen, miten keskeiseksi itse ymmärrän omien välittömien halujen tarkkailemisen ja niiden muovaamisen johonkin suuntaan. En nyt tarkoita, että haluaisin kieltää sen, mitä tunnen ja haluan (vaikka tietysti joskus hetkittäin haluan tehdä näinkin - mutta en halua haluta sitä; tästä tulee monimutkaista!) - ehei, voin aivan mainiosti sallia itselleni aivan pähkähullujen asioiden haluamisen ja tuntemisen ja fiilistelemisen, jopa niistä puhumisen. Tuon tuosta ilmoitan esimerkiksi haluavani karitsojen vetämien munankuorivaunujen tulevan ja kuljettavan minut jonnekin lepäämään. Eihän siinä mitään järkeä ole mutta yhtäkaikkisesti haluan noiden lapsuuden ajan kiiltokuvasta tuttujen munankuorivaunujen tulevan, kömpiä sinne kuoreen lemmikkien keskelle ja vain nukkua ja keinahdella kevätniityillä läpi huolien ja tuskan. Asian hullunkurisuutta ei lainkaan paranna se, että karitsapoloilla ei kiiltokuvassa ole minkäänlaisia valjaita. Ehei, munankuorivaunut seuraavat niitä maagisesti tai sitten karitsojen turpien ympäri kietaistut vaaleansiniset luokille roikkuvat silkkinauhat on tärkätty voimakkaasti ja ne ovatkin voimansiirron väline. Melkoista supertärkkiä. Ja vahva kaula karitsoilla.

Ei minulla ole minkäänlaisia intohimoja karitsojen vetämistä vaunuista puhumisen lopettamiseen tai jatkamiseen. Tarkkailen vain itseäni ja näin näyttää käyvän. Vähän samalla tavalla haluan suhtautua tilanteissa välittömästi esiin pulpahteleviin tunteisiin ja haluihin. (Vaikken tietysti enää tekoihin, jotka voisivat tölviä toisia ihmisiä liian selvästi. Toisaalta toisia ihmisiä tulee tölvineeksi joka tapauksessa joten siksi tuo "liian selvästi". Liian selvällä tarkoitan nyt semmoista, mitä on helppoa ennakoida.) (Ja taas mainittava: asioita ei helpota se, että eri ihmisillä on varsin erilaiset intuitiot sen suhteen, mitä tarkalleen on ennakoitavissa. Tämän opin toisesta kuuntelemastani keskustelusta. Tai no, kai sen jollakin tavalla tiesinkin, mutta se kirkastui taas hetkeksi. Kirjataan muistiin, ennen kuin katoaa jälleen jonnekin sameiden mielikuvien myllerrykseen.) Joskus onnistun hyvin näin tunteisiin ja haluihin suhtautumisessa ja joskus en.

Sen suhteen, mitä haluan haluta, olen sen sijaan melkoinen tiukkapipo. Vaikka annan itselleni anteeksi kerkeästi esimerkiksi sen, että on hetkiä, joina haluaisin ripustautua johonkuhun ja uskoa uskomistani, että tuo toinen ottaa minusta pahan olon pois ja ratkaisee kätevästi ongelmat puolestani silkalla läsnäolollaan (ja vaikka joinakin hetkinä jopa yritän ripustautua käytännössä ja tursun itkua, jos en onnistu; tätä on vaikeampaa sietää kuin paljastumatta ripustautumisen hetkittäistä haluamista, koska tämä on yksien kasvojen menettämistä avaintodistajan läsnäollessa ja saan totisesti olla kiitollinen etteivät ne ole ainoat kasvoni koska muutenhan en voisi sen jälkeen enää ilmeillä millään, mutta yhtäkaikkisesti: kyllä, onnistun senkin antamaan itselleni anteeksi ja jopa häpeämättömästi, erityisemmin katumatta aiheuttamaani levottomuutta enempää kuin päivän tai niillä main, ja olen tästä vielä tyytyväinen, koska mikään ei ole niin rasittavaa kuin häpeäminen, joka tuo jo ennalta vaikeisiin möykkyihin yhden märehtimiskerroksen lisää eikä se nopeuta siedettävämpään suuntaan luovimista vaan hidastaa) niin piru vie, en halua haluta ripustautua kehenkään enkä halua uskoa semmoisia, että joku toinen muka voisi selvittää mielteideni takut. Haluan haluta vapautta ja tasavertaisuutta ja kohtaamista ja väkivallattomuutta ja lempeyttä, sallivuutta ja naurua ja rakkautta, avoimuutta ja muutosta. Ja usein haluankin näitä käytännössä. Mutta en aina enkä kaikissa tilanteissa.

Toisessa keskusteluista tuli esiin vastustaminen. "Vastustan käytäntöä/ideologiaa x." En ole varma, liittyykö tämä tasohierarkiaan millään tavalla. (Oikeastaan mitä väliä varmuudella edes on? Kauhistuttavia nämä automaattifraasit.) Mutta ajallisesti ja temaattisesti se tietysti liittyy, koska tulin ajatelleeksi tasoja ja vastustamista samassa rytäkässä. Kokeillaan. Tai siirrytään toisaalle. (Hyvänen aika, elän passiivissa.)

Luin tämän hämmentävän kannanoton, jossa joku ilmoittaa vastustavansa tiettyä käytäntöä tai ideologiaa. Se oli jännittävä ilmaus. Aloin tietysti saman tien miettiä kuumeisesti, voisinko itse sanoa vastustavani jotakin. Tiedän monien joiltain elämäntavoiltaan valtavirtaisempien tuttavien hahmottavan minut jotenkin raivokkaampana ja vastuvampana kuin olen, koska en tee joitain asioita, jotka tuntuvat minusta vastenmielisiltä. Kuten syö toisten tuntoisten eliöiden lihaa. Tai yksityisautoile. Joskus näistä keskusteltaessa huomaa, että toiset kernaasti attribuoivat itselle jonkin varsin tanakan periaatteen tai vakaumuksen, kun paljon oikeammalta tuntuisi sanoa, ainakin tässä vaiheessa elämää, ainakin tänään, ainakin nyt, tässä mielentilassa (poutaa, jalkaa särkee vaimeasti), että jokin kuulostaa ja vaikuttaa epäillyttävältä ja jollain tavalla vastenmieliseltä ja sitten sitä vain haluaa olla osallistumatta siihen käytäntöön. En voi nykyiselläni sanoa erityisemmin vastustavani vaikkapa lihansyöntiä tai yksityisautoilua, olisiko jotain muuta, ydinvoiman suhteen olen aina ollutkin kiikun kaakun, lentelen holtittomasti itsekin, joten olisin aika huono lentomatkailun vastustaja, ehkä kyse on ennemminkin niistä tympääntyneenä poispäin kääntymisestä. Koetan pohtia, vastustanko turkistarhausta. Ehkä varovaisen myöntävästi, mutta sitäkin jotenkin aika ponnetta. On vain vaikeaa ymmärtää, miksi joku tahtoisi tieten tahtoen sotkeutua sellaisiin käytäntöihin. On monia käytäntöjä, sen myönnän, joihin en mieluusti sotkeennu. Mutta vastustaminen kuulostaa jotenkin aktiivisemmalta, sellaiselta mihin on luovuttaa henkistä energiaa.

Kummallisimmalta tuntuu, kun joku ilmoittaa vastustavansa sellaista, minkä ei itse ajattele vahingoittavan mitään tai ketään. Jollain tavalla varmasti häiritsevän ja provosoivan, kun kerran vastustusta syntyy, mutta noin muuten. Yritän kuvitella, miltä tällainen vastustaminen tuntuisi. Ei, kyllä siinä on oltava taustalla jokin ajatus vahingoittamisesta. Eihän siinä ole muuten mitään mieltä.

Mistä soljun seuraavaan mietteeseen. Muistan nuorempana kyllä vastustaneeni asioita. Tai no, en tiedä, kuinka ponteva silloinkaan olin. Mutta joistain asioista oli kyllä paljon varmempi. Olin varma esimerkiksi siitä, että yksinhuoltajuus oli suuri ongelma ja että avioliiton ulkopuolelle syntyneet lapset kärsisivät lopun elämäänsä ei-toivotun leiman kanssa arpomisesta. Nykyään tämä tuntuu hullunkuriselta, vaikka ystäväpiirini eronneet lapset kyllä oireilivatkin vanhempiensa eroa monin tavoin ja tiedän muutaman ihmisen, joille tieto omasta ei-toivottuudesta on ollut raskas tikki. (Mutta onko se lopulta sen raskaampaa kantaa kuin se, että syntyy toivottuna mutta kehittyy sellaiseen suuntaan, jota lähiympäristö ei osaakaan enää hyväksyä hymyssä suin?) Mistä ihmeestä olin nuo käsitykset imaissut? Olin kovin varma niistä joka tapauksessa. Kotoa kai ne imaisin. Lapsuudenkodista irtautuminen on hämmentävän hidas prosessi. Luin Rosa Meriläisen kolumnin joitain päiviä sitten. Siinä oli pysäyttävä jakso:

Eihän enää kovin moni toivottavasti ajattele, että perustaakseen perheen eli lisääntyäkseen olisi ensin mentävä naimisiin, hankittava vakituinen työ ja omistusasunto. Olisi aika kamalaa, jos vain kristityllä keskiluokalla olisi mielestämme lastenteko-oikeus.

Pysäyttävää koko kohdassa oli tietysti se, että juuri noinhan minäkin olen ajatellut ja päälle kolmikymppiseksi (vaikken kyllä ymmärrä, mitä erityisen keskiluokkaista tai kristittyä noissa asioissa on; omassa tuttavapiirissäni työväenluokka on edennyt paljon nopeammin naimisiin, omistusasuntoon ja vakkariduuniin, eikä kai kirkon jäsenilläkään ole mitään ohituskaistaa näissä asioissa). Nykyäänkin minua hämmentää, että ihmiset haluavat hankkia lapsia ilman noita edellytyksiä, koska lapsen hankkiminen kuulostaa niin valtavalta urakalta, vähän niin kuin pyramidin rakentaminen. Naimisiin meno on ehkä noista triviaalein, mutta se on helppoa todeta, kun on itse naimisissa. Se ei tuntunut triviaalilta, kun ei ollut: ajattelin, että naimisiin menevillä ihmisillä oli jokin aivan erityisen vahva ja varma yhteys, jonka nojalla he uskalsivat luvata sitoutumista. Ajattelin olevani vain niin rikkinäinen itse, etten voinut semmoista ymmärtää ja osata. Ehkä joillakuilla onkin sellainen yhteys, vaikken osaa edes kuvitella, miltä se voisi tuntua. (Maailmassa on niin monia asioita, joiden edessä mielikuvitus horjuu ja hapertuu.) Itse tiedän vain, miltä tuntuu tietää, että nyt tuntuu, että haluaisi elää jonkun kanssa yhdessä elämänsä loppuun saakka, mutten ole ikinä kokenut, että voisin mennä takuuseen siitä, kuinka kauan minulla on semmoinen olo. Ja omaan elämääni vedoten voin sanoa sen, että ainakin osa avioliitoista solmitaan sillä tavalla, ettei vihkikaavan sanoista olla panemassa toista eikä itseä tilille ja molemmat tietävät sen, koska aihe on puhuttu puhki ennen kuin on edetty askeltakaan. Se otetaan pelkkänä yhteiskunnallis-institutionaalisena muodollisuutena, ei henkilökohtaisena lupausaktina.

(Elämä saattaisi olla helpompaa jos ei haluaisi henkilökohtaisissa suhteissaan ilmaista asioita täsmällisesti ja valehtelematta.)

Vakituinen työ ja omistusasunto sen sijaan kuulostavat ihan järkeviltä edellytyksiltä lasten hankkimiselle minusta nykyäänkin. Tai siis - ainakin jos on kokenut samanlaista työelämän retaletta kuin olen itse kokenut ja monen kuun kuukausiansiot tahtovat jäädä asumiskulujen jälkeen enemmän miinus- kuin pluspuolelle, eikä koskaan voi tietää, kauanko saa asua tietyssä asunnossa ja löytääkö mistään toista yhtä kivaa ja edullista, tuntuisi hullun hommalta järjestää siihen saumaan vielä vauva, kun meinaa oma pää räjähtää välillä ihan itsekseenkin. Toisaalta en varmasti osaa sanoa tähän mitään järkevää, kun en osaa oikein kuvitella, millaista olisi haluta perustaa perhe.

Hämmästyin vain huomatessani, miten vankat käsitykset minulla on ollut asiasta, joka kiinnostaa minua noinkin vähän. Ei enää joihinkin vuosiin, mutta aiemmin. Voi luoja, että olen ollut tyhmä ja problematisoimaton. Sitä tarkoitan, osapuilleen, kirjoittaessani siitä, miten hämmentävän hidasta lapsuudenkodista lähteminen on.

Lapsuudenkodissani naimisiin pääsemistä pidettiin jonkinlaisena hyvän naiseuden mittatikkuna. Minun suhteeni toivosta luovuttiin varhain ja se ilmaistiin selväsanaisesti. Nielaisin tämän asenteen pureksimatta vaikka eteninkin siitä kauemmas kotoa muutettuani. Kauemmas: maantieteellisessä merkityksessä, sanallistuksen harvemmin kuulemisen merkityksessä. Niinpä olin hieman hämmentynyt siinä vaiheessa kun ilmoitin omaksikin hämmästyksekseni meneväni naimisiin, ja vanhemmat kakoivat eivätkä oikein osanneet onnitella, ja äiti soitteli vielä muutaman kerran seuraavien päivien aikana ja kertoi, ketkä kaikki sukulaiset olivat sanoneet, etten heistä ole naimisiinmenevää tyyppiä. (Ikään kuin naimisiin mentäisiin vain yhdellä tavalla ja vain yhdenlainen nainen olisi kelpoisa: nätti, ulkonäköön satsaava, ei liian suulas, helposti rakastettava, säyseä, lapsiin menevä.) Järkytyksen yli päästyään he toki olivat iloisia, mutta yhtäkaikkisesti olin jo saanut annokseni hämmennystä ensireaktiosta ja sen esiin nostattamista muistoista. Heidän on oikeasti täytynyt olla hädissään kanssani, kun itsepäisesti pidin kiinni omista arvojärjestyksistäni, kieltäydyin pukeutumasta sievästi ja siivoamasta huonettani ja kehtasin vielä todeta naimattomuudella uhkailtaessa todeta, että asiahan on niin, etten minä huoli ketään, jolle en kelpaa tällaisenaan ja että jos sellaista ei löydy niin anti olla koko jutun. Että mitään miehiähän minä en kyllä ryhdy miellyttämään tai siis tekemään asioita vain sen takia.

(Tietysti vanhemmiten minusta on tullut lussumpi ja nöyrempi ja aina välillä huomaan tärkeiden suhteiden vaikeissa kohdissa ehdottelevani, että minut ehkä kannattaisi siivota ulos kuviosta koska toinen ehkä ansaitsisi jotain parempaa, jotain tasaisempaa ja rakastavampaa ja helpommin rakastettavaa, jotain itsenäisempää ja rakentavampaa ja helpommin lähestyttävää kuin mitä minulla on tarjota. Hupsua: se nöyryys, jota minun haluttiin tuntevan suhteessa vanhempiin, ei toteutunut siinä kontekstissa vaan siirtyi toiseen, jossa siitä ei ilahduta vaan se koetaan ärsyttävänä. Mutta välillä sitä vaan kokee itsensä aika osaamattomaksi ja pelkää pilaavansa toisten elämän tuntemisensa voimakkuudella ja sillä, että haluaa puhua sen kaiken auki, olla piilottamatta hankalia teemoja, ja niitähän riittää. Kyllähän minä pyrin muuttumaan ja tietysti muutun kaiken aikaa mutta joskus se on rasittavan hidasta ja tietoisuuttani raastaa ajatus, että pilaan tämän toisen elämän tällä etanamaisella tahdillani ja pöljillä lähtökohdillani ja kuitenkin haluaisin hänelle kaikkea hyvää, ihanuutta ja vapautta ja lämpöä mutta olen hemmetin kyvytön antamaan sitä tietyissä pisteissä.)

Huomaan ilahtuneena kulkeneeni ympyrän, löytäneeni viimein yhtymäkohdan kahden näennäisen eri suuntaan harottavan teeman välillä: muutos. Haluamisen haluaminen kai voisi liittyä muutoksen suuntaamiseen. Tai sen suunnan tarkkailemiseen. En halua ajatella suuntaamista jonakin sellaisena kuin ratin pyörittäminen tai teen kaataminen kuppiin. Se on paljon vaikeampaa ja epämääräisempää, koska ei ole vielä tietä tai kuppia, jota kohden toiminta suuntautuisi. Ennemminkin: on tarkkailtava ja pantava merkille, ja huomattava, miten eri vaihtoehdot tilanteissa tuntuvat joko ongelmallisilta tai ongelmattomilta haluamisen haluamisen tason suhteen. Haluan haluta vapautta, haluan tässä estää vapautta, ei hyvä, ongelma, epämukava tuntu, kasvojen menettämisen olo, vaikeuksia selittää toiselle, mitä oikeastaan haluan. Haluan haluta kohtuullisuutta, haluan tässä sovitella, se on kohtuullista, hyvä. Mitä teen kun kohtaan ongelman? Puhun siitä, kirjoitan siitä. Sanon toiselle, että kuule, vaikka haluan nämä asiat aasta ööhön, ja vaikka sanon sen ääneen, kun kerran menet kysymään niistä, niin muista, että vieläkin enemmän haluan haluta näin ja näin ja haluan että toimit sen mukaisesti. Se on se, mitä kohti olen menossa, mihin kiinnitän katseen ja minkä sen vuoksi tunnen koko kehossa jo nyt.

Vaikka arkailen sanan "varmuus" kanssa (ja mauton pääni kukkuu ilkikurisesti "varmuusväline"), niin ehkä tuo suunta, tuo määräävämpi taso, lähenee jonkinlaista varmuutta. Tai ainakin käytän sitä ikään kuin olisin varma siitä (mikä ei tietenkään takaa mitään, vrt. aiempi kommenttini aiemmasta varmasta typerehtimisestäni). Käytän sitä jonkinlaisena mittatikkuna. Ei, ei tikkuna. Mittasuuntana. Onko sellaista edes olemassa? Tarkoittaako tuo ilmaus mitään? No mutta, joka tapauksessa, katson, mitä haluan jossain tilanteessa jollakin sanomisella tai teolla edistää, tutkin tuota ohikiitävämpää ja oikullisempaa halua ja katson, sojottaako se samaan suuntaan kuin haluamisen haluamisesta muotoutuva tie. Ja silloin, kun etenen poispäin, olen vielä tarkemman tietoinen siitä, että ei, tämä ei ainakaan ole se suunta, jota haluan haluta.

Ja toisinaan on vaikeaa saada ihmiset vakuuttumaan siitä, että se, minkä sanoo järjissään tai järjiltään olevan näköisenä, hymyillen tai räkää korvistakin itkunsekaisesti valuen, voi olla aivan yhtä järkevää kuin se, että haluaa karitsojen munankuorivaunut hakemaan itsen turvaan nyt. Että tuntuu tältä ja haluan tätä. Mutta että ei. Vaikka haluan sitä, en halua haluta sitä, joten ole kiltti äläkä toimi sen mukaisesti. Sillä jos toimit niin, etenen aivan väärään suuntaan ja saatan eksyä pahan kerran ja, näin meidän kesken, tiedän varsin mainiosti ettei niitä munankuorivaunuja ole muuta kuin kiiltokuvissa joten on ihan turha yrittää viheltää karitsakaksikkoa paikalle pelastamaan pälkähästä. Minne sitä paitsi ohjeistaisin karitsat suuntaamaan, jos ne olisivat yhtä suuntautumattomia ja toimisivat taksiperiaatteella? (Kiiltokuvassa ei lukenut mitään toimintaperiaatteesta ja minua on lapsesta saakka vaivannut, toimiiko karitsavaljakko kuten kirjekyyhkynen vai kuten taksi.) En ainakaan kohti lapsuudenkotia. 


Ei: tarvitsen ihmisiä, jotka uskovat, että voin olla ristiriitainen, haluta ja tuntea ristiriitaisia asioita ja jopa sanoa niitä ääneen ja silti tietää, että jos noudatan halua a halun b sijaan, kiskaisen itseni tiukalle umpisolmulle, josta en omin avoin luikerra tunnistettavaan muotoon. Silti halu a on minussa, tilanteessa, toimissani, jos ei muuna, niin sinä, mitä ei valittu tai paljastettu. (Paitsi että jos se vaivaa minua, se kyllä paljastuu ennemmin tai myöhemmin koska se kärventelee niin kauan että saan puhuttua siitä jollakin tavalla; minun on huomattavan hankalaa vakuuttua yksin siitä, että on okei tuntea jollakin tavalla, jos asia alkaa vaivata. Nykyään en ole kiinnostunut käristymään ja pitkittämään tuskaa, joskus aiemmin olin ja kuvittelin, että asiat simsalabim lakkaavat vaivaamasta ja ratkeavat mutta ei se taida niin mennä. Ainakaan minun kohdallani. Olisi kauhean helppoa lukea vaikka kirja ja vakuuttua mutten osaa vakuuttua niin.)  


Jotkut valitsevat toisen tien: he vaikenevat niistä haluistaan, joiden eivät koe olevan linjassa suurisuuntaisemman tahtomisensa kanssa. Ei siinä mitään väärää ole, en vastusta sitäkään. Mutta joskus heidän kanssaan tuntee itsensä hyvin sekopäiseksi, oppimattomaksi, levottomaksi ja hankalaksi. Eikä ole usein helppoa hahmottaa sitäkään, mitä suuntia he lopulta kuuntelevat tarkimmin. 

Vaiheissa

Kehityspsykologian lukeminen hauskuuttaa. Ei muuten, mutta vaiheiden järjestys ja päätepisteeksi valittu vaihe pyörityttävät silmiä. Esimerkiksi Piagetn kognitiiviset operaatiot. Siinä missä kykenen moniin formaalisiin operaatioihin, tietyt konkreettisen tason operaatiot... no, eivät ne ehkä ole kadonneet, mutta problematisoituneet. Esimerkiksi havaitseminen terminä. Tai havainnon kohde. Kaiken opiskelemani jälkeen minun on mahdotonta ajatella esimerkiksi näkeväni optisesti tuolin tuosta noin vain. Ensinnäkin tiedän, että se on tuoli. Tuolius on kirjautunut kehooni erilaisina painalluksina ja tuolinkäyttötapoina. On myös käyttöjä, joihin tiedän tuolin sopivan mutta joihin en ole sitä kokeillut käyttää. Ja sitten operaatioita, joihin en oleta sen soveltuvan. Ja en näe optisesti. (Tuolia ei itse asiassa ole esimerkeissä, mutta muovailuvahaa on. Muovailuvahan havaitseminen on ihan yhtä kinkkistä.) Ja sitten kolmanneksi ajattelen vielä pragmatistien jakoa havaitsemiseen ja tunnistamiseen. Että niinku kumpaa tässä tapahtuu. Ettei olisi liian helppoa. Tai siis, onhan se helppoa, se kaikki palaa mieleen iloisesti vihellellen, mutta vaikeuttaa joskus hieman, eh, operoimista. Tai ainakin pysäyttää kesken tekemistä ajattelemaan. Niin kävi välillä keramiikassa. Ajattelin molekyylirakennetta kierittäessäni suikaleita, joista rakensin veistosta. Ja ajattelin käsiä ja teorian ja käytännön spiraaliyhteyttä ja kulttuurisesti välittyneitä tekniikoita ja sitä, onko tämä savi nyt luontoa vai kulttuuria vai mitä ja mitä minun käteni ovat tai niiden liikkeet ja voi luoja pitääkö sinun mennä aina pohjaan saakka, ei sinulla ole kahdeksan kilometrin aaaaaa laaaaaaa raaaaaaaaaa joooooooo jaaaaaaaaaaa!

Ja sitten päätepisteet. Vaikkapa joissain aikuistumisen kehitystehtävissä. Hihitän niille ääneen. Voi apua, suojelkoot pilviset taivaat ja aurinkoiset päivät minua kehittämästä mitään identiteettiä, joka muistuttaa tavoitetilan kuvausta kirjassa. Mitään valmiutta. Tulevaisuusrakentamista tietystä lähtökohdasta.

Tietenkin tällainen ajatus psyyken rakenteesta tekee kertomuksellisuudesta jotain muuta kuin eeppistä tai tiiliskiviromaania.

Ajattelen eilistä improvisaatioteatteria ja miten hauskaa on, kun päästää irti oletuksista. Vaikka se tuntuu juuri vaikeimmalta. Ajattelen sitä, miten kehityspsykologiasta voisi kirjoittaa jotenkin ystävällisemmin - avoimemmin, vähemmän tosikkomaisesti ja samalla tarkkuus säilyttäen. Eikä vain kehityspsykologiasta. Tenttiinlukemisesta haaroo merkityksiä kauas siitä, mitä tekstiin on asetettu näytille yhdellä vilkaisulla.

Vatsakipuisia mietelmiä

Käyn huonoksi matkaseuraksi. Vatsani ryhtyy sotajalalle intialaisen keittiön rasvaisuutta ja kuiduttomuutta vastaaan. Ihmeen pitkään se sietikin tätä, näin jälkikäteen ajatellen. Syön kyllä kuitulisää päivittäin, mutta ei se ole sama kuin syödä kuidut järkevästi ruoan osana. Tai syödä raikkaan makuista ruokaa, jota ei ole kyllästetty öljyllä ruskeanharmaaksi mössöksi.

Fauni-parka saa kipittää yksin syömään sekä apteekkiin ja supermarkettiin etsimään, josko löytyisi jotain, joka rauhoittaisi polttelevaa, tynnyrimäiseksi turvonnutta vatsaani, joka suhtautuu jokaiseen ruoanmuruseenkin toistaiseksi veitsimäisellä kivulla. Koska en ole pystynyt syömään, olen heikko luru. Vettä sentään juon. Sekin sattuu, mutta sitä ei voi jättää tekemättä.

Saavumme Bangaloreen tämmöisissä tunnelmissa. On perjantai ja tarkoituksena oli mennä katsomaan vähän kaupungin baaritarjontaa, täällä kun sitä olisi villisti iltaseitsemästä iltayhteentoista, ja naisiakin käy baareissa eli minua ei tuijotettaisi pihalle. No, mikäpä koskaan myötäilisi ennakkokaavailuita? Haaveilen kamomillateestä drinksun sijaan. Haaveilen ohimenevästi siitä, etten kaiken aikaa tuntisi vatsalaukkuani ja että suuhun ei kohoaisi suolahapon ällöä makua.

Bangaloressa asuva ystävä, jolta tiedustelin menovinkkejä, antoi ainoaksi suositukseksi, että täällä kannattaa nyt nauttia lifestylesta, keikoista ja klubeista, koska täällä niitä on. Ehkä tässä vielä, vatsa harvemmin jaksaa pitkään rutuilla... onneksi!

Junamatka sujuu mitenkuten: luen Pema Chödrönia, jota Hurina on monet kerrat ylistänyt ja jonka kirjan löysin eräästä vaihtodivarista. Järkeähän hän kirjoittaa. Tosin ei kai mitään uutta, lopulta. Naureskelen jollain metatasolla sille, miten istun mahakivussa ja luen kirjasta, ettei epämukavuutta kannata ajatella rangaistuksena eikä mukavuutta palkintona. Toisinaan läsnäolo keskittyy kivun kestämiseen hyvillä mielin.

Pema Chödrönia lukiessa huomaan käyväni hieman kriittiseksi sen suhteen, että jos kerran emme voi mitenkään tietää, mikä on oikein ja mikä väärin, mikä lopulta hyväksi ja mikä pahaksi, mikä virka kaikella yrityksellä elää ihmisiksi sitten oikein on. Tarkoitan: jos on sama, halaanko ystävää hänet nähdessäni vai alanko ladella päin hänen naamaansa solvauksia, jos tosiaan on niin, etten voi tietää, kumpi näistä on parempi vaihtoehto, mikä oikein ohjaa toimintaa? Totta kai monet asiat, joita on tervehtinyt ilolla ja tarpeellisina, ovat paljastuneet loukuttaviksi. Ja päinvastoin: jotkut seikat, joita on koettanut vältellä ja hylkiä, ovat tapahduttuaan osoittautuneet oikein tarpeellisiksi. Mutta eikö ole myös asioita, joissa meillä on vahva intuitio siitä, mikä on toivottavaa? Mieleeni tulee S. Albert Kivisen esimerkki hyvästä, jonka voimme tuntea: eikö muka ole objektiivisesti hyvä, että kissa saa maata rauhassa auringonläikässä ja kehrätä nautinnollisesti. Kuka voi sanoa, ettei se olisi tavoiteltava tila?

En tunnu voivan sille mitään, että minusta on eri asia takertua hyväksi koettuihin asioihin ja mököttää niiden toteutumattomuudesta kuin tavoitella tiettyjä asioita aktiivisesti elämässään ja aivan järkevästi ajatella, että tietyt käytännöt ovat toisia toivottavampia. Tai ainakaan en voi tällä erää hyväksyä ajatusta, että olisi aivan sama, miten ihmiset toimivat, kohtelevat toisiaan ja muita tuntoisia olentoja ja ekosysteemejä. Olkoonkin ettemme osaa täysin hahmottaa, miten syiden ja seurausten ketjut järjestyvät. Ja että usein olemme turhan pelokkaita ja ahdasmielisiä.

Ehkä se, mistä Pema Chödrön koettaa kirjoittaa, on sama, mitä Dewey kutsuu pyrkimykseksi varmuuteen. Todennäköisesti. Deweyn kohdalla en tainnut hämmentyä samalla tavalla. Ehkä pitäisi palata uudestaan Quest of Certaintyyn ja lukea sitä tästä näkökulmasta.

En nyt halua antaa sitä vaikutelmaa, etten pitäisi Pema Chödrönin ajatuksista. Mutta tämä yksi kysymys on alkanut riivata lukukokemusta. Jos nimittäin on aivan sama, mitä koemme ja miten toimimme, eikä mikään ole enemmän väärin tai oikein tai paremmin tai huonommin, miksi ylipäänsä tavoitella läsnäoloa, herkkyyttä ja rehellisyyttä kokemukselle? Koska se on antoisaa? - Mutta tiedänkö, mikä on antoisaa? Vai onko tausta-ajatuksena, kuten Matka Intiaan -elokuvassa professori Godboli toteaa, että koska on lopputuleman kannalta aivan sama, miten toimii ja mitä tavoittelee (tai jotenkin sinnepäin), voi yhtä hyvin toimia juuri siten kuten tahtoo.

Tahtomisessa on mystistä sävyä. Tai äh, missäpä ei olisi. Tarkoitan, koko tajunta tai kokemus on ilmiönä hyvin hämmentävä. Se vain ilmenee, ja polveilemme siinä, ja samalla tavalla tahto vain marssii esiin kypsyttyään ensin jossain piilossa. Usein voi esittää valistuneita arvauksia siitä, mitä tietyn tahtomisen taustalla on, mutta arvauksiksi ne jäävät. Ainakin yksittäisen ihmisen kohdalla. Tärkeää kai on kuunnella tahtoa silloin kun se ilmenee, koetella sitä hieman mutta perimmältään kuunnella sitä kunnioittaen. Ääh, olenpa sekava tänään. Kirjoitan nyt siis tahtomisesta, joka suuntaa elämää. En siitä, miten joku tahtoo keksipaketin, kamomillateetä tai suoriutua täydellisesti. (Särisen menessäni: eikös sekin muka suuntaa elämää...) Kunpa osaisin ajatella selkeämmin... heh. Toiveita! Mutta se taitaa olla turha toive, etenkään maha kipeänä.

Ehkä kokemisen mystinen emergenssi juuri saa tietyt kuppikunnat käsitteellistämään asiat siten, että universumi ohjaa ihmistä. Muistan äkisti keskustelun ensimmäisillä nettideiteilläni - kyselin kiinnostuneesti omien sanojensa mukaan valaistumista aktiivisesti tavoittelevalta deitiltä, miten hänen mielestään ei-egoinen ihminen esimerkiksi pystyy suuntimaan arjessa. Hän ilmoitti tietysti heti kättelyssä, ettei hänen mielipiteensä ole muuta kuin illuusiota mutta että valaistuneet ovat kuvanneet asiaa siten, että universumi nyt vain ohjaa pyhää miestä siten, että hän laittaa suuhunsa leipää kivien sijaan. Tivasin, että eikö tuossa nyt jokin tajunta kuitenkin operoi, ja että eivätkö muka aiemmat kokemukset ole opettaneet leivän ja kiven eroa ja miksi kukaan haluaisi pyyhkiä pois näin hyödyllistä kokemustietoa, ja deitti ilmoitti tuskastuneena, etten ikinä tule valaistumaan, jos haluan ajatella asioita käsitteellisesti. Missä vaiheessa ilmoitin samaan sävyyn, että itse asiassa hänkin käyttää käsitteitä tässä kaiken aikaa. Minkä jälkeen kävimme vanhan tutun sormi ja kuu -metaforan läpi; en kokenut tuijottavani sormea, sen sijaan olin vähän pettynyt siitä, miten huonosti kommunikoitavissa valaistumisasia oli. (Ja aiheutin ison kasan näppylöitä toteamalla hysteerisesti hihittäen, miten siistiä olisi, jos pyhä mies pystyisi oikeasti sulattamaan kivet vatsassaan...) (Vatsa se ei jätä ajatuksia rauhaan, huomaan.)

Ehkä se oli ylireagointia. Olot eivät kommunikoidu helposti. En pysty itsekään kommunikoimaan juuri mitään olennaista kellekään paitsi ehkä ilmein ja elein. Huooh. Mistä siis tulee tahto jäsentää sanoin, edes yrittää välittää jotain olennaista? Luulen sen tulevan siitä, miten paljon koen itse saaneeni toisten sanoista. Sanoista junissa ja kotisängyssä, sanoista keittiönpöydän ääressä veitsi porkkanaa hajamielisesti nyrhien, käsinkirjoitetuista sanoista ja bittisanoista, painetuista sanoista ja lauletuista sanoista.

Pema Chödrön on nettideittiä paljon sympaattisempi siinä, että hän olettaa valaistumisen olevan jo tässä ja nyt. Ettei se ole mitään, mitä pitäisi erityisesti etsiä, tavoitella ja saavuttaa: se on jo tässä. Mutta jotain hänkin etsii ja tavoittelee. Kuten armollisuutta ja kilttiyttä itseä ja toisia kohtaan. Onko se halu vai tarve? Tarvitsemmeko armoa ja kiltteyttä? Niin, ehkä kyse onkin tarpeesta eikä halusta. (Kai tärkeimpiä kohtia aikuistumisessa on havahtuminen siihen seikkaan, etteivät kaikki ihmiset suinkaan suhtaudu armollisesti ja kiltisti. Ja että näiden ihmisten lähellä on vaikeaa voida hyvin.)

Lainaan vielä tämän spagettioksennuksen lopuksi Chödrönia, kiltteydestä:

This letting things fo is sometimes called nonattachment, but not with the cool, remote quality often associated with that word. This nonattachment has more kindness and more intimacy than that. It's actually a desire to know, like the questions of a three-year-old. ... along with clear seeing, there's another important element, and that's kindness. It seems that, without clarity and honesty, we don't progress. We just stay stuck in the same vicious circle. But honesty without kindness makes us feel grim and mean, and pretty soon we start looking like we've been sucking on lemons. We are so caught up in introspection that we lose any contentment or gratitude we might have had. The sense of being irritated by ourselves and our lives and other people's idiosyncrasies becomes overwhelming. That's why there is so much emphasis on kindness. ... Honesty without kindness, humor, and goodheartedness can be just mean. From the very beginning to the very end, pointing to our own hearts to discover what is true isn't just a matter of honesty but also of compassion and respect for what we see.

Nyt kamomillatee ja pudin harat ovat saapuneet. Enkä suostu ajattelemaan vatsan lepyttelyä kivun pakenemisena vaan aktiivisena otteena elämään ja uuteen kaupunkiin ympärillä.

Lohtu, tehokkuus ja kolmikirjaimiset lyhenteet

LPG-hoito, jota olen opetellut aika intensiivisesti viime päivinä, ja jota edelleen harjoittelen voidakseni antaa laitteella myöhemmin hoitoja, on auttanut huomaamaan jotakin oleellista hieronnasta muuten. Olen saanut itsekin LPG-hoitoja, koska onhan se aika paha mennä suosittelemaan toiselle jotakin, mitä ei olisi itse kokeillut. Hoito on tehokas, sen olen osannut sanoa heti hoidon jälkeen. Veri on kiertänyt kohisten, liikkuvuus on parantunut selkein mittarein ja kivut ovat kadonneet ainakin pariksi päiväksi.

Mutta jotakin on jäänyt puuttumaan. Hoito annetaan sukkahousukankaasta tehdyn haalarin lävitse. Hoitolaite imee ja rullaa kudosta kylmien rulliensa väliin. Välillä se saattaa päästää imurimaisen maiskahduksen. Se tuntuu kovin erilaiselta kuin suora ihokosketus. Vaikka kivut ovat kadonneet ja on tuntunut keveältä kävellä kotiin, olo on ollut kummallisen levoton. Hoito on tuntunut tehokkaalta, muttei lainkaan lohduttavalta.

Lohtu on ensimmäinen asia, mitä itselleni tulee mieleen kosketuksesta. Juuri sitä taidan kaivata silloin, kun olen kivulloinen ja sen vuoksi epävarma ihan kaikesta. Ihojen kohtaamisessa kaikki on niin läsnä, ja iholla liukuva käsi kertoo, että keho siinä alla saa olla sellainen kuin on. Se kohdataan juuri tällaisena, tässä ja nyt. Keho on pääosassa, se saa määrittää näkökulman (vai pitäisikö puhua tuntokulmasta?), etenemistahdin (vastaanottoajan rajoissa toki), otteiden voimakkuuden. Se on enemmän subjekti kuin objekti, vaikka toiminta kehräytyykin sen ympäri ja se itse aistii, hengittää, rentoutuu vähän kerrassaan, ja joku toinen siinä yläviistossa ohjaa painoaan sen päälle kämmenen päkiää tarkkuusinstrumenttina käyttäen.

Niin tehokasta kuin imurullaushoito onkin, lohtua se ei tarjoa, ei hitustakaan. Se tuntuu pikemminkin hyvin objektivoivalta ja etäännyttävältä. Imurullaus epäilemättä parantaa lihaskalvon elastisuutta, laittaa lymfakierron liikkeelle ja niin edelleen, mutta kosketetuksi siinä ei tule. Kokonaisrentoutumista ei tapahdu.

Huomaan kaipaavani ja penääväni lohtua. Myöhemmin, kun ehdin taas tekemään TLB:tä (näitä kolmikirjaimisia lyhenteitä sitten näköjään riittää...), löydän lohtua kasapäin. Kurkotun tilassa, näkymättömät kädet venyttävät sormenpäitä ja varpaita. Kun kävelen pyörälle session jälkeen, oloni on kevyempi kuin imurullauksen jäljiltä. En tiedä, olenko liikkuvampi nyt, eikä se tunnu mitenkään relevantilta. Riittää, että tuntuu keveältä pyöräillä saunomaan kaupungin halki, saunomaan, vaikka on vasta aamupäivä, asiakkaat vasta edessä.

On vielä vaikeaa sanoa, miltä tuntuu työskennellä sellaisen laitteen kanssa, jonka itse kokee objektivoivana ja etäännyttävänä. Ehkä se tuntemus katoaa jossakin vaiheessa. Tai alkaa hiertää. Tai... en tiedä.

Nyt olen varannut lentoliput Intiaan ja hierontakurssin siellä. Se auttaa kestämään syksyä. Tietää, että joulukuun puolessavälissä kaikki taas katkeaa, muuttuu. Olen lukenut paljon ashrameista ja löytänyt jo ainakin kaksi, joissa haluan ehdottomasti käydä. Olen ilmoittanut kaikille työpaikoilleni katoavani kahdeksi kuukaudeksi talven mustuuden vallitessa. En vielä tiedä, huoliiko kukaan minua takaisin, ainakaan heti paluun jälkeen. Mutta olen varma, kummallinen tämä varmuus, että jotakin kyllä järjestyy.

Luulen varmuuden syntyvän siitä, että imurullausharjoituksista huolimatta olen myös hieronut ihmisiä, ja rentoutunut heidän kanssaan - kun he rentoutuvat plintille, minäkin rentoudun käsien kautta. Lohtu ei siirry vain yhteen suuntaan vaan laajenee kaikkeen, mikä koskettaa.

Epävarmuutta

Pieni ja tumma lintu katselee maanisesti lokkipoijuja, kurinpitojoutsenia ja satunnaisia hyvinvoivan rasvahöyhenisiä sorsia. Suuret ja kokonsa tietävät kanadanhanhet ja söpösti kieltään näyttäen pähkinöitä kärkkyvät valkoposkihanhet eivät sitä liikuta. Joskus se sukeltaa huolettomasti ja pulahtaa pintaan suunnilleen joutsenen nokan alle. Siitä se spurttaa äkisti toisaalle.

Tiedän tämän linnun, olen seurannut sen puuhia ennenkin. Telkkä, sanoo jokin, mutta voiko siihen luottaa? Mistä voi tietää, että muistaa oikein? Enkä tarkoita nyt, ettenkö voisi tarkistaa asiaa. Tietysti voin, ja niin teenkin. Mutta siinä rannassa, tai sillalla, oikeammin, on vain hatara ehdotus, johon en osaa luottaa.

Joka tapauksessa, koen samanmielisyyttä linnun kanssa. Sitä on helpompi ymmärtää kuin toisia vesilintuja. Jokin sen temperamentissa, ajattelen. Huomautan seuralaiselle, että se uikin vähän erilailla kuin muut. Toisten lintujen pää tököttää pystymmässä, määräisemmin. Tämä on kuin koko ajan kaatumassa nokalleen - tai oikeastaan umpisukelluksiin. "Koska se osaa", sanoo seuralainen. Jaa, mitähän lintu miettisi, jos se osaisi verrata itseään toisenlajisiin ja jos se olisi saanut kotikasvatuksen, jonka mukaan pitää tarkasti seurata, miten muut toimivat, ja sitten tehdä samoin? Jälki voisi olla karmeaa.

Lintu ei vaikuta lainkaan neuroottiselta, ainoastaan hivenen maaniselta.

Joskus ihmisissä maanisuus (tai mikä sen nimi nyt sitten olisikaan) suuntautuu sisäänpäin, tunneloituu näkymättömiin. Ystävät näkevät sen ehkä laiskuutena tai saamattomuutena, ehkä jonkinlaisena väsymyksenä. Mutta en muista, milloin mieli hiljenisi, paitsi ehkä venytellessä pitkään lattialla tai tanssiessa niin nopeasti, ettei ajatus voi pysyä mukana eikä harhautua muualle, tai ehkä joskus metsässä ja sitten tietysti hieroessa, sen kaiken tähdentyessä tuntoaistiin kämmenissä. Sisällä kiehuu. Kysymyksiä. Miksi eri vuodet käyttäytyvät eri lailla? Kuinka pitkään menee, että voi tuntea itsensä taas terveeksi ja voimakkaaksi? Milloin alkaa kaivata ihmisseuraa?

Mutta kysymykset kuulostavat jotenkin levollisemmilta nyt. Ne eivät törrötä yhtä jyrkkinä ja vaarallisina. Tekivätkö ne niin? Eivät ehkä. Ehkä muistan tämänkin väärin. Ehkä olen aina suhtautunut kysymyksiin kulmakarvaa nostaen ja nauttien keveyden tunteesta kävellessä. Antaa kysymysten pöristä itsekseen!

Elokuu tuntuu ehkä julmimmalta kuukaudelta. (Vai ovatko kaikki kuukaudet julmimpia juuri kun niitä elää? Jos muistan tässäkin pieleen?) Niin moni tähän ajoittuva ilmiö tahdittaa sisäisessä vuodessa päälle vyöryvää pimeää syksyä ja talvea, koulun istumispakkoa monta tuntia päivässä, ylipäänsä pakotetuksi tulemisen tuntoja, ajatusta, ettei voi vaikuttaa mitenkään olosuhteiden huonontumiseen. Se tuntu oli kadota jo, mutta viime syksyn koulun aloitus tuntuu aktivoineen kahlituksi tulemisen kammon. Kirkas, ihmeellinen kesä, selkeä kesä, tänä vuonna jopa riittävän lämmin kesä alkaa rapistua silmien edessä, ja tekisi mieli kiskaista jarrut pohjaan, koska pian jo minut sullotaan taas johonkin hirvittävään ihmisvarastoon, keinovaloon ja keinolämpöön. Ei niin, ettenkö pitäisi syksystä. Pidänhän minä, kunhan kerkiän ensin tottua siihen ja hyväksyä sen tulon. Ja muistan, ettei tänä syksynä kukaan tule kertomaan, mihin aikaan mitä, vaan saan itse vaikuttaa siihen, milloin syön, nukunko päiväunet, montako ihmistä hieron ja niin edelleen.

Joskus hirvittää, hetkittäin, kun tajuan, etten oikeastaan tiedä, minne olen menossa. Eipä kai kukaan muukaan, mutta osa näyttää unohtaneen asian. Ja sitten, kun ei voi olla varma siitäkään, mistä on tulossa... tai missä on nyt, jos se on jotakin kahden tuntemattoman pisteen välillä...

Onneksi osaan edetä tässä tietämättömyydessä ja epävarmuudessa, onneksi se on tuttua, jos mikä.

Voin vain seistä kaiteen luona ja ihailla telkän tasapotkujen vilkutusta ja kuplavanaa linnun painuessa pohjaan, ja päättää kutsua sitä telkäksi, toistaiseksi. Ja päivä keinuttaa merta ja lintuja, aurinko porottaa vielä, vadelmia vielä roikkuu pensaissa, turistit kulkevat ohi kameroineen, oma kamera on jäänyt kotiin, mutta pian senkin ehkä muistaa.

Pimeä ja kuu

Kun polkaisen pyörän pihalta liikkeelle, kuu vaanii jo puiden takana. Se tuntuu lähellä horisonttia valtavalta, myöhemmin kaupungin yläpuolelle kohottuaan sen koko on etäinen, se silmäilee taivaan pilvenpankolta meitä kävelijöitä laiskasti.

On kuin hengittäisi häkää. Pimeä syöpyy jäseniin. Koulumatkalla on varottava liukastumista. Viikon suu repsottaa, sinne voisi tunkea useammankin kehon, yksi venyttelisi lattialla toisen lukujäykkyyttä ja sanasokeutta. Kun väsyn riittävästi, aloitan sanan peen sijaan ässällä. Edistän sanan verran ensimmäisessä kirjaimessa. Jos kirjoittaisin sen näin, srosessus, kirjoittaisinko seuraavan sanan ppinosus vai ehkä vain pinosus, ässähän oli jo käytetty, vai onko ässiä tarvetta enemmän lihashermotuksessa? Eilisen tunnilla toistetaan, että hermot ovat sähkökaapeleita kehossa, ja tänään aamun tunnilla, että aivot ovat kaksi kiloa poimuttunutta lihaa, jossa on kaksi hippokampuspulleromerihevosta ja että taksikuskien aivojen pulleroiset surkastunevat nyt kun heillä on navigaattorit.

Viikonloppuna tapaan mummun, joka haluaa kuolla. Hänen suoliluussaan on murtuma, sillä hän joutui sairaalassa potkutappeluun toisen potilaan kanssa yritettyään varastaa tämän peiton keskellä yötä omaksi lisälämmikkeekseen. Tapahtumaa setvittäessä mummu livauttaa senkin, että kyllä hänkin toista potki. Potkutappelun jälkeen mummun sängyn laidat on nostettu yläasentoon niin ettei hän pääse yöllä hiipparoimaan ympäriinsä ja aiheuttamaan kaaosta. Nyt mummu kiukuttelee myös isälle ja isä uskoo ensimmäistä kertaa elämässään, että mummu osaa olla myös ilkeä sillä lailla kuin me muut olemme vakuuttaneet kaikki nämä vuodet. Äiti sanoo isän järkyttyneen kovasti tästä paljastuksesta. Uskoikohan isä tänne saakka mummun todistusta, että min olin aina niin kiltti ja kunnioitin vanhempia ihmisiä eikä min lapsuudessain kukaan koskaan ollut pahalla päällä tai kiukkuinen? (Ja että siksi sellaisen vaatiminen toiselta on kohtuullista samoin kuin vaatimuksessa epäonnistumisesta rankaiseminen rajusti.)

Tänään luento, jolla hippokampuksia kuvataan pulleroisiksi merihevosiksi, käsittelee juuri vanhusten dementiaa ja hoivakotiasumista ja muistihäiriöitä ylipäänsä. Luennoitsija katselee jossain välissä ikkunasta ulos ja sanoo toivovansa, että olisi paljon aiemmin tehnyt elämässään hullunrohkeita asioita, astunut tyhjän päälle ja miettinyt, mitä elämältään haluaa. Lopuksi hän siteeraa nappisilmäisten eläinvauvojen ja keltaisena hehkuvien voikukkaniittyjen kuvien ohella Spinozaa.

On kuin jotakin kiertyisi renkaaksi. Okahaarakkeet ja ilo. Oratuomi.

Kuinka vaikeaa iloa onkaan säilyttää, kun eteen levittäytyy kokonaisen pyyhkeen alta sojottava reisi, ja äkkiä huomaa, miten kaikkina näinä viikkoina, kun olemme hieroneet niska-hartiaseutua, koko alaraajan käsittely on haalistunut epämääräisiksi käsikiehkuroiksi, joita piirretään kämmenen päkiällä joka puolelle reittä. Miltä tuntuisi varmuus tässä? Onko se liikaa toivottu, jos on ihminen, joka ei ole varma edes siitä, onko jollakin hetkellä enemmän surumielinen, mietteliäs vai tyytyväinen? Tai joka ei tiedä, mitä tahtoo, ja välillä havahtuu siihen, että käy hierojakoulua, valmistuu ehkä jossakin vaiheessa hierojaksi, mitä se sitten tarkoittaakin, joka tietää vain, miten hyvältä tuntuu joskus maata jonkun sylissä tai peittojen sisällä ja miten vaikeaksi käy toisinaan pidätellä itkua, jolle ei ole mitään selkeää syytä? Painaltelen reiteen mietteliäitä ympyröitä ja kuulen hengityksestäni, että marraskuu raksuttaa eteenpäin tauotta.

Vapaus maistuu erilaiselta kuin kuvittelisi. Joskus se tuntuu vaikeudelta ylittää näkymätön kelmu, joka on pingotettu kahden vierekkäin nukkuvan ihmisen väliin. Jos olisikin valoa ja kuivana puhaltuvia lehdenriekaleita, aikaa kävellä ja katsella omia kenkiään maan sitkeällä selkänahalla, aikaa ajatella ja solahtaa yksinoloon. Mutta maa makaa raskaana, lehdet ovat vielä niljaisia ja melkein lihallisia, valoaukko kiristyy, kohta jäävät vain vipisevät sanat, kehojen iho käy hauraaksi, noille toisille ei jaksaisi sanoa enää mitään, on keskityttävä sierainten pitämiseen vesirajan yläpuolella.

Näen unen, jossa suuni on hampaiden sijaan täynnä kavioita.

Kun ajan pimeän läpi ja pyörän valo piirtää maahan läpättävää keltaista ellipsiään, ajattelen ajavani kavion alapintaa, hampaan kruunua, rummunkalvoa. Mistä ne metaforat tulevat?

En osaa sanoa, kuvittelenko vain etääntyväni kaikista. Ja mitä tarkoittaisi vain kuvitteleminen, jos kerran vastaan siten tulkintaani laimealla surumielisyydellä, joka toisinaan kuohahtaa yli epätoivona, mutta ei koskaan kolmea minuuttia kauemmin, ei sentään. On kuin ajaisin kaiken aikaa liukasta rummunkalvoa, suu voisi sulkeutua mikä hetki hyvänsä, ja pyöränvalon vapiseva sormi on kuun lisäksi ainoa, minkä kunnolla näen, kuun ja kuuneteisten puiden siluettien lisäksi. Mutta tiedän, että liikahtelen jonnekin päin, että maailma muuttuu kaiken aikaa, eläkepommi kasvaa, energiankulutus lisääntyy taas talven tullen, ymmärrän äkkiä meihin heijastettavan toiveita, meihin kaikkiin jotka istumme keinovaloisassa tilassa kuunnellen ja lopuksi taputtaen, vähitellen piirtyy kuva ihmisestä, joka uskomusten ja tavoitteiden sijaan koostuu lihaksista, jänteistä ja kalvoista, luista ja rustoista ja sähkökaapeleista. On vaikeaa mieltää tämä vain aalloksi, joka puhaltuu pois, keinahtaa takaisinpäin, tämä on niin hidas vuodenaika, tämä, voimat kadonneet käsistä, tuntuma sormista.

Matkalla jonnekin, minne.

Imu

Ja äkkiä on taas torstai. Jätän kansion lukkokaappiin, koska on Vompelmusin syntymäpäivä, ja siksi en kuitenkaan tänään tankkaa anatomiaa illalla. Ehkä jätän kansion kaappiin myös viikonlopuksi, koska menemme lauantaiksi ja sunnuntaiksi Tallinnaan ystävän kanssa.

Viikot imeytyvät jonnekin, kun joku toinen on keksinyt päiviini ohjelmaa. En missään vaiheessa edes ehdi tarkistaa, onko opintotukea maksettu lupausten mukaan. Tasan kolmen kuukauden kuluttua herään joka tapauksessa Lissabonissa, ellei...

Ikinä ei voi olla täysin varma, ei mistään, mikä ei ole aivan tässä ja nyt tapahtumassa. Muistossakin voi olla varma vain sen narratiivisesta kuviosta ja emotionaalisesta tunnusta.

Kun hieron jalkaa, jalan takapintaa, muistan äkisti, mitä kirjoitin aiemmin äitini käsistä. Enkä voi kuin hämmentyä siitä, miksi ihmeessä kuvittelin niin kauan sellaisen tien olevan itseltäni suljettu. Ehkä se oli samaa ujoutta joka joskus aiemmin esti minua sanomasta hei rappukäytävissä ja sai välttelemään puhelinsoittoja viimeiseen saakka.

Mutta en voi olla varma, muistanko oikein, tunnen vain tämän tilan tässä ja nyt, ja sitten sekin katoaa siihen, että kämmeneni liukuvat vuoronperään takareittä ylös ja vartalo nojaa niihin keveästi, jalat pumppaavat maasta rytmin yläraajoihin saakka, niska nousee pitkänä ja kohtisuorana rankaan nähden, ja iltapäivä imeytyy minuutti kerrallaan ja on jo torstai.

Uskomattomuus ja varmuus

Mitä pitäisi uskoa, kun yksi lähde toitottaa, että ihminen ei lajityypillisesti nuku parisängyssä vaan pysyisi terveempänä omassa sängyssään toisten kuorsaukselta ja kääntelehtimiseltä piilossa, ja kun toinen lähde taas siteeraa kädellistutkimuksia ja sitä, miten muut kädelliset ja alkuperäiskansat nukkuvat lähestulkoon läjissä, kädenojennuksen päässä toisista? Mistä hitosta sitä voi tietää, kummin nukkuu paremmin, kun on kuitenkin jo jokin ennakkokäsitys... nukkuisiko paremmin sitten tosiaan yksin-sängyssä, jos tietäisi, että voi hiipiä hämärän läpi toisiin huoneisiin toisten luo, kenellä on nykyään toisia toisissa huoneissa, umpioiden ovissa on lukot ja turvalukot.

En haluaisi uskoa mihinkään.

Vaan kun kävelee lehmusten alta ja uskaltaa pitää kädestä, uskaltaa uskaltaa, vaikka voisi tulla joku asioista etääntynyt tuttu vastaan tai äiti vastaan ja mitä sitten sanoisi, ehkä vain hymyilisi, irrottaisiko käden tai jotakin, voiko siitä olla varma, ei kai, uskaltaa kuitenkin pitää kädestä kiinni ja hymyillä, sanon että olet nielaissut auringon, silloin voi olla varma, että tämä tuntuu joltakin. Ryhtiä ei joudu ajattelemaan erikseen. Se kantuu.

Ei tässä kohdin saa tuntumaa mihinkään päättämiseen, ratkaisuun, uskon hyppyyn. Mitä hengitän ja ryhdistyn, ellen varmuutta jostakin?

Illalla makaamme laumassa pedillä, tyttö sanoo ymh ja painaa poskensa vatsalleni, vaatteiden päälle, oma pääni pojan vatsalla, musiikki, paistuvan punasipulin tuoksu. Piiraan reunalla kuplii ylenmääräinen rasva sinertäen punasipulin väriä. En nukahtaisi lainkaan, mutta tiedän lauantain työpäiväksi, jokin ei vain halua uskoa siihen, ei viiden päivän kouluviikon ja flyygelin äärellä improten steppaamisen jälkeen. Kenkien ääni on niin kova verrattuna flyygeliin, niin epälyyrinen, kalkattava. Ei ihme, että valvottaa. Nyt on lauantai, istun töissä ja luen ruokatunnilla uutisen unesta. Sinnittelen kohti iltaa ja lyhtyjuhlaa. Nukahdanko siellä jonkun syliin? Minut on luvattu kantaa pois, jos nukahdan kesken kaiken.

Lyhdyt, pimeä ja kynttilät, poissaolevat ystävät ja nämä tässä, odotan iltaa, varmasti.

Ahdistuksen loppu ja grillikausi

Oikeastaan on aika huvittavaa, miten jossakin pisteessä ahdistus jostakin asiasta loppuu. Muistan hyvin tarkasti esimerkiksi sen pisteen, jossa ahdistukseni yksinelämisestä ja eronneisuudesta loppui toukokuussa 2006, hieman ennen kuin aloin hupsistella Vompsun kanssa ja tajusin olevani ajautumassa uudestaan jotakuta kohti. Yksinkertaisesti se koko kehrä oli selvitetty loppuun asti siltä erää. Nyt tuntuu tapahtuneen jotakin samantapaista, koska olen kahtena viime päivänä vieraillut lapsiperheissä, mutta en ole tuntenut tukehtuvani. Ehkä se on sitä, että olen antanut itselleni luvan olla tosissani haluamatta mitään semmoista. Olen antanut itselleni luvan olla muiden mielestä vaikka kuinka rajoittunut ja hölmö ja traumoittunut ja epäreilu miestäni kohtaan ja ekofasismiin kallellani ja sitten itselläni on lupa tuntea tuota tukehtumista. No, nyt kun se lupa on, ei tunnu ollenkaan vaikealta vierailla tuollaisissa paikoissa.

Vuosi sitten olisin ollut ainakin osittain paskana, miettinyt, voinko olla oikeasti ihan varma kuitenkaan ja pitäisikö minun ehkä kuitenkin hakea apua asiaan ja mitä kaikkea nyt tuollaisissa tukehtumiskohtauksissa tuleekaan mieleen.

Kyllä kai sitä voi olla sittenkin varma jostakin tuollaisesta isostakin asiasta. En ainakaan keksi yhtään toista asiaa, josta olisin varmempi tällä erää. Epäilen useammin sitäkin, näenkö unta vai koenko valvetta.

Talot, joissa vierailemme, ovat hyvin erilaisia. Toisessa on aavikkolohikäärme terraariossa, lasten mukaan se ei kuitenkaan sylje tulta, ja orvokkiruukussa punarinnan pesä. Talo on arkkitehdin piirtämä uniikkiluomus ja seiniä on päässyt telaamaan valitsemallaan värillä viisivuotias poika, joka on hyvin ymmärrettävä, kenties ymmärrettävämpi kuin yksikään aiemmin tapaamani lapsi. Toisessa talossa taas talo on samanlainen pikkusievä pakettiratkaisutalo kuin kaikki ympäröivät talot. Kukaan ei liiku ulkosalla, vaikka on kaunis ilma. Ja ihmiset talossa, ystävämme, ovat paossa putkiremonttia ja onnettomia ja odottavat vain pääsevänsä pois monen kompromissiunelmasta. Talo on tukittu matkamuistoin, viirein ja kunniakirjoin. Pihalla on pomppupatja, joka kuulemma kestää monsteriautonkin painon. On tavallaan aika hullunkurista, että nämä molemmat talot ovat omakotitaloja, niin erilaisia kuin ne ovat. Samaa hommaa silti niissä tehdään: grillataan terassilla ja saunotaan yhdessä. Mukavat ihmiset molemmissa, toisessa uudemmat ja toisessa ikivanhat ystävät. (Ajatella, olen tuntenut nämä ihmiset neljätoista vuotta, se on aika pitkään.)

(Hitto että olla-verbi tuntuu vaikealta. Ei tarvitse kirjoittaa kuin "ovat", ja heti alkavat epäilykset, että voiko se nyt noin lyhyesti taipua, olisiko se kuitenkin "olevat". Aargh.)

Minun puolestani grillikausi voisi nyt jäädä tähän. Grilliruoasta tulee turpea olo ja grillatessa ei voi huidella ympäri maita ja mantuja. Onneksi mielenkiintoinen tekeminen näyttää kanavoituvan nyt erilaisiin muotoihin: huomenna on taas jalkapalloa, sitten päähieron ystävän, torstaina tapaan ehkä ihmisen, jota en ole ennen tavannut, perjantaina vesijuoksen aamulla ystävän kanssa, ja lauantai, niin, lauantaina on luvassa kotibileet, jossa soittaa dj! Semmoisissa en ole ennen kai ollutkaan.

Ihmeellinen, kimmeltävä kesä! Kuvittelin, että haluaisin ottaa rauhallisesti ja istua kitkemässä yksin, mutta näynkin käyneen varsin sosiaaliseksi. Illat venyvät myöhään ja aamulla herään niin täpärästi, etten ehdi kirjoittaa. Ehkä sekin on hyvä, vaikka tahtoisin muistaa. Tarkasti, dokumentoidusti.

Lehmukset kukkivat.

Ilmainen vessa nimeltään katalyysaattori ja muita kesäasioita

Jaa, kauankohan siitä lienee, kun olen viimeksi ehtinyt istahtaa koneen ääreen siinä syvyydessä, että olisin malttanut kirjoittaakin? Alkukesät näyttävät olevan kohdallani se aika, jolloin minun on kaikista vaikeinta keskittyä johonkin paikallaan olemista vaativaan. Ja kirjoittaminen on aika liikkumatonta. On tapahtunut paljon, ei mitään järisyttävää, mutta kuitenkin: olen syöttänyt Näkymättömän tytön kanssa oravanpoikaselle mocheja ja timjaminmakuista terveyssuklaata japanilaistyylisessä puutarhassa, lähettänyt naimasukulaiselle mangoldinsiemeniä pikkupaikkakunnalle, jossa niitä ei myydä kaupassa, osallistunut ensimmäiseen käsityövaihtooni ikinä, kirkunut useammankin vuoristoradan kyydissä miehen työpaikan virkistyspäivänä ja ihmetellyt ja ihastellut rauskuja ja meduusoja Sealifen akvaariossa ja miettinyt, miltä tuntuisi katsella noita ihmeellisiä ja ihania kaloja ja katkarapuja, jos olisi mieli raskaana niiden syömisestä, ja tuntenut riipaisevaa surua nähdessäni tuon ainutkertaisen elämän suljettuna pieniin akvaarioihin. (En itse enää tukisi rahalla paikkaa, joka asettaa eläimet näytille tuolla lailla, ainakin oman myötätuntoni herättelyyn ovat riittäneet television luontodokumentit, mutta toisaalta, en malttanut olla menemättä, kun saimme joka tapauksessa ilmaisen lipun. Tiesin kyllä jo etukäteen tulevani todennäköisimmin surulliseksi ja tuntevani epämääräistä syyllisyyttä menemisestä, mutta sellaista se on. Tämä kuvio on toistunut eläinsuhteessani alusta saakka: halu lähestyä ja sitten surullistuminen useimmista eläintenpidon tavoista. Niin kävi niilläkin talleilla, jossa hevosia kohdeltiin kauniisti. Ja hitto vie, olen vähän surullinen meidän zenkivikissoistammekin. Ja itsestäni! Myös minä olen eläin, joka ahdistuu ympäristön keinotekoisuudesta etenkin talvisin, kun ulkona ei tarkene olla niin paljon.)

Tänään olen voinut olla Näkymättömän tytön rentouttavassa seurassa, ja vaikka pitkä viikonloppu tai mikälie oli poikinut kahteen kolmesta kohteestamme ovilapun, jossa pahoiteltiin tämän päivän kiinnioloa, näimme silti rusokirsikat kukassaan ja joimme vihreää jasmiiniteetä kuuportin luona ja kävimme Valtterin kirppiksellä ja löysin kirjavan amerikkalaiskankaan ja kaksi paitaa Vompsulle, sinisen mukin ja vihreän kannun ja oranssin lankakerän isoäidin neliöihin. Kävimme myös vessassa, jonka ovessa luki katalysaattori. Hmm. Ja nyt sataa oikein roimasti, istun kotona ja juon yrttiteetä ja tunnen väsymystä, hyvää voipumusta. Ystävältä ulkomailta on tullut pitkä kirje, lähennymme, se tuntuu hyvältä. Ja ehkä tänne Helsinkiin järkkäytyy decoupage-ilta, se kuulostaa hauskalta kuin mikä.

Antibioottikuurista on jäljellä enää neljä tablettia: tämäniltainen ja huomiset kolme. Varpaassa on vielä vähäsen mätää, mutta aika pienesti, ehkä se siitä, antibioottivoidettakin on vielä vaikka kuinka. Ihastumislevottomuus alkaa hitaasti kulua, haalistuu päivä päivältä, ehkä törmäsin askarruttavaan ilmeeseen ja ihmiseen vain vääränä päivänä, ovulaatiohetkellä. Alan nimittäin unohtaa ilmeen, ja voi olla, että parin kuukauden kuluttua olen sullonut koko levottomuuteni niin syvälle tiedostamattomaan, että hämmästyn, jos jokin muistuttaa minua siitä. (Kokemukseni mukaan vain toinen vastaavanlainen ihastuminen nostaa pinnalle edelliset, ne ovat ilmeisesti teineisyydessään muuten liian kiusallisia käsitellä. Tai sitten ihastumistekstin lukeminen.) Silti jotakin kummallista on noussut pintaan, tietty valveisuus, suurempi kuin ennen, näen taas Vompsun ja itseni erillisinä, hyvin kaukaisina, vähän samalla lailla kuin seurustelun alussa, ymmärrän taas kipeästi suhteen haurauden ja sattumanvaraisuuden, sitoutumisemme haavoittuvuuden. Ja tunnen syvää surua Vompsun puolesta, surua siitä, että hän on päättänyt elää minun kanssani, koska olen välillä aika mahdoton. Tai eihän hän näe sitä mahdottomuutta, paitsi ehkä sotkuisuuden ja huolettomuuden. Jos hän näkisi vapaudenkaipuuni muutenkin kuin sellaisissa eleissä kuin kieltäytymisessä vihkisormuksen kantamisesta, hän ei ehkä olisi uskaltautunut suhteeseen kanssani. Kun yritän puhua asiasta, hän vain sanoo, että kyllä häntäkin välillä vituttaa olla minun kanssani. Ymmärrän sen paremmin kuin sen, kun hän välillä sanoo, että hänen on hyvä olla kanssani. Ja silloin saatan pelästyä ja tulla hyvin surulliseksi, koska en ymmärrä sillä hetkellä, mikä meitä pitää yhdessä, ellei sitten tottumus tai itsepäisyys. Ja joinakin päivinä vain nauran ja ajattelen, että kaikissa ihmisissä on hyvät ja huonot puolensa ja että kumpikin meistä katsoo aika montaa toisen ärsyttävää piirrettä läpi sormien ja molemmat ovat kuitenkin myös mukavia monin tavoin, vaikka kumpikaan ei olekaan erityisen viehättävä eikä älykäs, menestyvä eikä haluttava.

Mutta varmuus on kadonnut, ja se tekee vähän surulliseksi ja levottomaksi, valppaaksi.

Onneksi kesäasiat ovat enimmäkseen rauhoittavia, kuten vesijuoksu ja palstan perkaaminen. Mutta jotenkin toiveikkuuden puuska on lasehtinut surumieleksi kaikista kukinnoista huolimatta. Kaipa se on vain tätä, että itse pysyy ongelmineen ja möykkyineen samana, vaikka elämä alkaakin hitaasti kääntyä uuteen suuntaan. Sen haluaisi kääntyvän nopeammin, haluaisi puhaltua tuulten mukana useiden kaupunkien ja ehkä valtamerienkin yli, mutta elämä ei toimi sillä lailla, ja silloinkin kun niin käy, siitä on vaikeaa iloita, enimmäkseen on vain tuskallisen hereillä ja ilman merkitysvarmuutta.

Mikä edes olisi ihannetila: Varmuusko? Ei se siltä tunnu, koska useimmiten se tarkoittaa sokeutta. Valve? Se taas sisältää suuren määrän tuskaa, voiko sitä jaksaa kantaa? Olen halunnut kantaa sitä kaikkea, mutta sitten jotakin tapahtui ja ajauduin vale-varmuuteen. Ehkä ihannetilalla ei ole edes väliä, on tämä tila tässä ja nyt, on alkukesä. Huomenna on viimeinen lauantai töissä tällä erää. Seuraavan kerran, kun menen lauantaitöihin, opiskelen jo hieromista.

Ollapa kärsivällinen, mutta haluan tanssia, heittäytyä, tempautua. Onhan sentään kesä.