Kinostunut jännitys

Jännitys kinostuu kehoon. Huomenna alkaa iso koulutus, jota olen odottanut pitkään. Keho vastaa tulevaan ponnistukseen vetäytymällä, luimistamalla korviaan.

Jossain vaiheessa jännitys purkautuu.

Eläminen muistuttaa tanssia. Ei sillä tavalla, että se sujuisi tuosta noin vain ja laukkaisi kulmasta toiseen vaivattoman ja suorastaan painovoimaa uhmaavan oloisesti, viuhtoen ja kopisten, vaan sillä tavalla, että keho vuoroin kyyristyy ja oikenee, jännittyy ja singahtaa matkaan, vetäytyy ja lähestyy. Pidempiä pysähdyksiä ei tule. Ulkopuolelta se voi näyttää kuolemaa uhmaavalta laukalta, joka vääjäämättä etenee kulmasta toiseen mutta sisältä käsin tuntee vaijerien kiristymisen, nivelkivun, uupumuksen, tärinän ja välillä tulvivan vapautuksen.

Tapaan tärkeän ihmisen ja kaikki menee pieleen, jos pieleen meneminen tarkoittaa sitä, että molemmat poistumme tilanteesta levottomampina ja ärtyisämpinä. Ja kuitenkin: eikö juuri näissä kohdissa tai oikeastaan niiden vanassa tapahdu oppimista? Tilanteessa tapahtuu jotain niin arkkityyppistä, että väsähdän täysin. Toinen huomauttaa ikävästi enkä äkkiä jaksakaan yrittää auttaa häntä - kysyä, pettyikö hän, esimerkiksi. Koen pientä surisevaa syyllisyyttä siitä, etten ala kätilöidä yhteisymmärrystä, mutta väsymys on suurempi, se huuhtoo kaiken syyllisyyden ylitse enkä vain jaksa tarttua asiaan. Niinpä vetäydyn, peräännyn, tajuan liian myöhään, että ehkä olisi ollut parempi sanoa, että ei, en jaksa tänään nähdä sinua. Jonkun muun olisin jaksanut nähdä, sinua en. Mutta ei sekään paikkaansa: jaksan hyvin nähdä, jaksan hyvin jutella, ja ainoa, mitä en jaksa, on ottaa vastaan protestia ja purkaa sen pommia hellävaroen. En juuri tässä hetkessä.

Juuri se tekee minusta inhimillisen: kun joku toinen ei jaksa alkaa purkaa minun pommejani, ei minulla ole ainakaan mitään perustetta väittää, että minä en kyllä ikinä toimi noin jurposti ja että pitäisi ja että onpa kammottavaa. Tiedän ainakin, miten hidasta oppiminen on. Ja miten takapakkia tapahtuu tuon tuosta.

Tässä tunnistan kasvaneeni: Tunnistan, miten ennen reagoin tällaisiin kohtiin ja että tapa on muuttunut. Ennen jotenkin toitotin ja vaadin oikeutta ja puhkuin itseni suureksi. En osaa sanoa, seurasiko siitä paljonkaan hyvää. Sen osaan sanoa, että siitä seurasi paljon pahaa mieltä ja paljon hidastetta omaan prosessiini - puhkuin nimittäin itseni suureksi eniten itseäni varten, ollakseni varma ja selvä. Tuntuu instant-hyvältä olla varma ja selvä ja silloin voi kuvitella tajunneensa jotain oleellista itsestään. Ehkä jollakin tuo münchhausenmainen temppu jopa onnistuu, mutta minulla se ei toiminut. Sain lähinnä taistelukalakrapulan ja tajusin, että tämä ei ainakaan ole tie, jota haluan kulkea. On löydyttävä jotain muuta.

On hankalaa olla prosessissa. Mietin vuorenkokoisia asioita. Uskon vakaasti, että Laotse on oikeassa kirjoittaessaan viisaalle kaikkien asioiden olevan vaikeita ja vaativia ja asioiden sen vuoksi kuitenkin soljuvan eteenpäin. Iso alkaa pienestä - siksi pienen pommin voisi yrittää purkaa ensiksi. Jos jaksaisi!

Kehoparka. Tämäkin vielä kinostetaan siihen.

Seuraavat kolme päivää vietän prosessin keskellä tiiviillä kurssilla koettaen omaksua jotain hyvin teknistä ja tarkkaa. Pelkään, että alan itkeä kesken kaiken samalla tavalla kuin viimeisellä tosi tosi tärkeällä kurssilla - että taas vaan itken enkä osaa hetkeen lopettaa. Se on kummallinen pelko - itkuhan purkaa jännitystä tosi hyvin. Mieluummin itkisin yksin kotona kurssipäivän jälkeen mutta aina ei saa valita. Ja itkupelkokin on parempi kuin halu pysytellä kantimissa, jossa minua ei voisi mikään järkyttää.  (Hassua, miten vastakkaiset tavoitteet ovat kuin sillä nuorella olennolla, jonka myös ajattelen otokseksi itsestäni.) On ikävää, jos toiset joutuvat kannattelemaan tunnetartunnan hankalia kärhiä kehoissaan. Jälkiä asioista, jotka eivät oikeastaan liity heihin mitenkään.

Tuntuu kummalliselta, että huomenna astun uudelle alueelle, uuteen koulutukseen. Se on globaalisti ottaen hyvin kummallista, kun ajattelee, miten huonot koulutusmahdollisuudet tytöillä monissa maissa on ja miten heitä ajatellaan lapsentekokoneina. 

Ontuvan katastrofin tunnustuksia

Olen kyllästynyt jalkaan ja sen kipeytymiseen. Hieron sitä, jumppaan sitä, käyn työnnättämässä siihen neuloja  ja sitä lymfahierotaan. Seuraavaksi siitä vuollaan paloja pois ja kymmenen päivän kuluttua toivon saavani pohjallisen, joka korjaa asentovirheen ja jalka voisi edes teoriassa alkaa parantua, mutta se on vain arvaus, ja olen kyllästynyt ja entä jos sekään ei auta, mitä minä sitten teen. Olen kyllästynyt siihen että koko ajan sattuu ja sattuu, olen kyllästynyt siihen, etten jaksa nähdä ihmisiä, koska aina pitäisi liikkua jotenkin jonnekin ja sadan metrin matka on venynyt marathonin kaltaiseksi koetokseksi. Olen kyllästynyt odottamaan ja makaamaan ja jaksamaan. Olen kyllästynyt siihen, ettei minulla ole mitään myönteistä sanottavaa mistään tai kenestäkään. Olen kyllästynyt olemaan järkevä ja haluaisin sahata koko helvetin jalan irti. Nyt.

Olen vihainen siitä, etten pääse jalan takia matkoille mukaan (vaikka itse teenkin tämän ratkaisun: ei se olisi hauskaa, jalka on liian huonona, ja olen niin vihainen siitä, että maailmassa on tilanteita, joissa on yritettävä olla järkevä ja rakentava ja koettaa ajatella tulevaisuutta ja kuntoutumista), että on niin kylmän pilvinen sää ettei edes parvekkeella voi istua kutomassa, että käyttäydyn huonosti. Olen vihainen siitä, miten paljon taloustöitä kertyy. Olen vihainen siitä, etten uskalla ottaa puheeksi asioita, jotka painavat ja etäännyttävät. Olen vihainen itselleni joka ikinen kerta kun sanon ääneen, etten oikein jaksa, että ahdistaa ja että tämä kaikki tuntuu epäreilulta. Olen vihainen siitä, että minun pitää vain maata ja odottaa tai no, voin kyllä ajaa raitiovaunulla vesijuoksemaan, mutten kutsuisi sitä vielä hyväksi elämäksi vaikka sekin tuntuu melkein pelottavalta koska se ei ole kotona, ja on jaksettava kävellä mäki ylös ja alas ja sattuu mutta altaassa ei satu, se on ihmeellistä, ettei satu vaikka liikkuukin, olen vihainen siitä, että haluaisin olla kärsivällinen, koska toisaalta haluaisin heitellä lautaset ja kupit rikki ja kylvää rahat kadulle parvekkeelta mutta piru vie olen kiintynyt lautasiin ja kuppeihin ja rahat ovat aivan finaalissa. Teen niin tai näin, olen vihainen itselleni, kyllästynyt itseeni, vihainen koko maailmalle ja tälle typerälle kesälle. Olen vihainen siitä, etten voi mennä ja kävellä pitkää lenkkiä koiran kanssa, koska se saisi minut kohtuulliseksi ja hyvälle tuulelle. Enkä voi paeta, ketään tai mitään, en voi valita etäisyyden ottamista, koska minut on pakotettu staattiseksi ja toiset ovat ne, jotka kykenevät lähentymään ja loitontumaan. Voin yrittää ajaa heitä kauemmas, mutta siitäkin tulevan vain yhä vihaisemmaksi itselleni.

Olen peloissani, koska toiset näkevät jatkuvuutta siinä missä minä näen katkoksen, jota on vaikeaa silloittaa. Pelkään, etten enää pysty palaamaan tästä siihen tilaan, jossa pidän maailmasta ja jos en nyt aina itsestäni, ainakin ystävistä ja jaksan ottaa etäisyyttä omiin pahoihin oloihini. Pelkään puhua läheisille koska joka kerta, kun otan asioita puheeksi, tuntuu kuin etäisyys vain kasvaisi. Tai jos jokin kerta lähentyy, jo muutamissa tunneissa läheisyys katoaa ja etääntymisen aistii selkeämmin ja pelkää kaiken loppuvan johonkin typerään kommenttiin, joka kyllä kertoo selkeästi ajatukset sillä hetkellä mutta joka yhtäkaikkisesti heijastaa vääriä tunteita. Pelkään sitäkin että olen alkanut ajatella tunteiden voivan olla vääriä. Se vain tuntuu siltä! Pelkään että alan vihata itseäni tässä kaikessa niin kovasti, että haluan rankaista itseäni. Tai siis pelkään, että teen sitä vielä enemmän kuin nyt teen. Haluaisin esimerkiksi kirkua mutta en anna siihen itselleni lupaa. Olen peloissani siitä, miten usein minun tekisi mieli huutaa ja miten usein koen, etten jaksa enää sekuntiakaan. Koska tietysti jaksan, ei ole vaihtoehtoa. On vain jaksettava.

Olen surullinen kaikesta yllä mainitusta. Olen surullinen siitä, että tuotan ympärilleni tätä nykyä lähinnä harmia, hämmennystä ja masennusta. Ettei minussa ole juurikaan hellyyttä eikä lempeyttä, kärsivällisyyttä eikä hyväntuulisuutta. Että olen eksynyt maailmaan, jota en tunnista. Että käyttäydyn tavalla, jota en ymmärrä edes marginaalisesti. Että tunnen itseni yksinäiseksi samaan aikaan kun käsken toisia kauemmas enkä kykene vastaanottamaan heidän lähestymisyrityksiään. Olen surullinen siitä, etten uskalla puhua kaikista asioista, ja sitten kun uskaltaudun, olen surullinen siitä, että uskaltauduin, koska  sen jälkeen tunnen itseni entistä paljaammaksi ja turvattomammaksi, vaativammaksi ja hankalammaksi ja koen ylittäneeni jonkin rajan, jota ei ehkä olisi sittenkään kannattanut ylittää, koska toiset eivät tunnu sillä tavalla luotettavilta, koska jos he olisivat luotettavia, he ottaisivat tämän kivun pois tuosta vain, eikö niin, tai ainakin olisivat tässä kaiken aikaa, jotta voisin rauhoittua heidän sylissään? (Siltä se tuntuu, ja tunnen itseni pähkähulluksi tällaisen ajatuksen pälkähtäessä päähäni ja se ei tee kommunikointia helpommaksi  ja haluan työntää toiset kauemmas itsestäni, turvaan.)

En ole räjähdellyt ystäville, mutta ei se paljon auta. En oikein meinaa uskaltaa nähdä heitä, mutta olen kyllä koettanut nyt sopia muutaman näkemisen, ettei homma ihan karkaa käsistä. Fauni on matkalla enkä haluaisi soitella hänelle koska se on riesana olemista, mutta toisaalta haluaisin, koska muuten pelkään, etten osaa sanoa hänelle enää mitään kun hän palaa aikanaan. Enkä voi edes jalan kanssa paeta mihinkään! Raivostuttavaa. En osaa nukkua Vompsun vieressä. Sen täytyy tuntua loukkaavalta, mutta en vain yksinkertaisesti onnistu. Yritän toimia reippaasti, mutta kaikki kaatuu. Kutsun entisen pomoni leffaan jotenkin aika lyhyesti ja melkein pomottavaan sävyyn. Viestiä ei tietenkään ollut tarkoitettu hänelle mutta hänelle se yhtäkaikkisesti meni. Hämmästyn hänen vastatessaan. Historioitsijasohvasurffaajat eivät soita eikä heistä muutenkaan kuulu mitään, joten laitan perään kipakan viestin, että heitä kyllä odotti sänky mutta en ole saanut heidän yhteystietojaan joten en voi soittaa. He vastaavat, että heinäkuussahan he vasta ovat tulossa. Mikä tarkoittaa, että koska olen luvannut heille, ettei asunnossa ole miehiä (jostain syystä he vaativat sitä), minun pitäisi jotenkin pyytää Faunia häipymään niiksi päiviksi. Ääh. No, kai hätätapauksessa voin ostaa hänelle taas lentoliput Berliiniin, jota hän rakastaa. Millä rahoilla? Ehkä pystyn siinä vaiheessa jo hieromaan paremmin ja minulla on varaa? En usko, että Faunista olisi ikävää lähteä takaisin Berliiniin, hän on siitä täysin haltioissaan.

Jos täällä ei olisi kahta kissaa ja koira, varmaan hajoaisin vieläkin pahemmin. Niitä kohtaan sentään onnistun olemaan mukava ja luonteva.

Pitää vain jaksaa odottaa, että jotakin tapahtuu. Viimeksi kun jalkani oli näin pahasti hajalla, toinen jalkaterä, jouduin makaamaan ja miettimään asioita läpeensä enkä voinut pakoilla niitä. Nytkin tuntuu, että tajuan monia asioita, päivitän niitä, etenen uudenlaisiin tuntumiin ja ajatuksiin. Hetkittäin, aamuisin kun jalka ei ole vielä yön jäljiltä särkyisä, saatan edetä rohkeudessa ja havainnoida ja sanallistaa sellaista, mitä en ole aiemmin kohdannut. Mutta kaikista aamuista sukeutuu keskipäivä ja iltapäivä ja lopulta ilta, ja lopulta haluaisin taas huutaa ja heitellä lautasia, mutta mitäpä sekään auttaisi. Ei mitään.

Iltaisin minun on vaikeaa palauttaa mieleen mitään kaunista, ihanaa tai elämästä elämisen arvoisen tekevää. Ehkä tämä tila menee ohi, ehkä ei, mutta alan olla aika väsyksissä, kärsimätön, vihainen, peloissani ja surullinen. Ja tunnistan, äkisti ja pyytämättä, muistikuvista vastaavan moodin sairaalassa viruvista sukulaisista. Heidän vaitonaisen häpeänsä, levottoman tuskaisuutensa, sen miten he eivät jaksaisi kuunnella toisia, eivät haluaisi vieraita mutta valittavat, jos näitä ei ole käynyt. Ja olen hirvittävän pahoillani siitä, miten vähän olen sitä ymmärtänyt nuorempana. Muistan Elnan, jolle ostin kimpun iiriksiä, vaikka kaikki sanoivat, ettei vanhalle kuolevalle naiselle iiriksiä pidä viedä. Sairaalahuoneessa haisi pissa, joka tippui omia aikojaan katetripussiin. Elna ei halunnut katsoa ketään silmiin.

Niin: en tiedä, haluanko minäkään katsoa ketään silmiin, ennen kuin alan tulla varmemmaksi siitä, että jalka on ymmärrettävissä, selitettävissä ja voi parantua. En jaksaisi odottaa sekuntiakaan.

Huutoa sormet kauas näkymättömään imeytyen

On eri asia huutaa yksin metsässä kuin huutaa salissa, jossa jumppa-alustat haisevat juuri paketista aukikäärityiltä. On lauantaiaamu, ihmiset yläpuolisissa asunnoissa ehkä juuri heräilevät. Annan sormien imeytyä kauas etuviistoon, näkymätön kiskoo niitä puoleensa ja niiden siirtymä heijastuu selkään, venyttää sitä, samalla pää nousee lattiasta ja ääni purkautuu. Ääni, joka kietoutuu lantion ympärille ja avaa sieltä säikeen kerrallaan.

Välillä en osaa kuin hämmästellä juoksevia ihmisiä. He jotenkin selviytyvät kaduille ja piinaavat itseään yksityisyydessä kilometri toisensa perään. Hämmennystä syventää se, että tiedän itsekin tehneeni niin. Siitä on kauan, sitä tapahtui ennen kuin polveni tekivät siitä lopun. En osaa enää kuvitella, miten saisin itseni järjestymään sillä lailla. Voin kotona tehdä muutaman vatsalihasliikkeen, mutta saturoidun melko nopeasti ja totean, että tässähän tämä jo oli. Mutta jos makaan salissa ja muutkin tekevät ja näen, etteivät hekään kuole siihen, jaksan toisella tavalla. On kohtia, joissa tarvitsen kannustusta. (Tietynlaista kannustusta, sellainen "pusertaa, jaksaa, jaksaa" ei tehoa lainkaan, herättää ainoastaan inhon pusertamista kohtaan. Olen pusertanut elämässäni aivan liian monet kohdat kehostani tukkoon ja liikuntavammoille. Olen päättänyt tarvitsevani lempeyttä. Sitä kieltä hermotukseni puhuu, vain lempeys saa sen rentoutumaan, päästämään irti, liikahtamaan kauniisti ja tehokkaasti. Tehokkaasti: mahdollisimman vähän ponnistaen ja silti puhtaasti.) Kannustukseksi riittää se, että muutkin näyttävät jaksavan.

Jaksan venytellä itsekseni. Siihen osaan muodostaa rutiinin. Tai siis, jaksan venytellä itsekseni, jos en käy kokopäivätyössä tai kokopäiväkoulussa. Kokopäivätekemisen jälkeen unohdan, miten järjestäydytään lattialle, miten päästetään irti jännityksestä ja avataan kehoa. Juuri kokopäivätekminen vaatisi vastapainokseen ja jaksun kehittämiseksi reipasta liikkumista ja lihashuoltoa, mutta mikäs teet, jos ei jaksa? Tiedän, etten kamppaile tämän ongelman kanssa yksin. Moni muukaan ei jaksa. Joku löysää liikkumisesta, ei vain jaksa kuin maata työn jälkeen. Joku tekee samoin kuin itse teen, löysää työstä, etsii vaikka väkipakolla maailmasta sellaisia töitä, joita on mahdollista säännöstellä sen verran, että jaksaa kiinnostua ja ymmärtää laittaa tietokoneen soittamaan venyttelyyn sopivaa musiikkia ja painuu lattiatasoon. Ja välillä ottaa kävelysauvat ja tarpoo ripeästi hiekkateitä tai uppoaa turkoosiin ja juoksee siinä silmät kiinni, pidentäen joka hengityksellä selkärankaa ainakin mielikuvituksessaan. (En aio edelleenkään ryhtyä syyllistämään itseäni siitä, etten jaksa kokopäivätyötä; sellainen ei tee minulle hyvää. Tekeeköhän kellekään? Minua hämmentää tämä yhteiskunta, meillä on niin paljon materiaalista hyvää, mutta yritämme tappaa itsemme työllä. Miksi?)

Huomaan, ettei venyttelyohjelmani ole kovinkaan tehokas. On venytyksiä, joita suoraan sanottuna välttelen. Enkä saa oikein aikaiseksi mitään dynaamista venytystä. Siksi päätän kokeilla Timeless body -menetelmää. Niinpä makaan eräs lauantaiaamu uudenhajuisella jumppamatolla ja tunnen, miten huuto purkautuu sisältäni. Tunnen paljon muutakin muissa liikkeissä ja asennoissa. Tuli leviää jalan nivelien pyörittelyssä nilkoista ja sääristä nivusiin saakka, läähätän ja hikoilen. Ristiselkää avaavassa liikkeessä tunnen, miten toinen lonkkani lonksuu jäykästi ja kivuliaasti, koska ristiselkä ei suostu joustamaan milliäkään. (Ja tietysti toinen puoli kuin kipeytyvä - puoli, jonka SI-nivelen luo ei nouse sinelmää. Ehkä jäykkä puoli repii pehmeän sidekudoksen arpea jatkuvasti auki? Vamman täytyy olla hyvin pieni, koska magneettikuvassa se ei näy. Mutta yhtäkaikkisesti sinelmä päivystää edelleen nivelraon luona magneettikuvan todistuksista piittaamatta. Se on pysynyt siinä, mitä, nelisen kuukautta.) Ajattelen siinä työstäessäni ja tunnustellessani sitä, mitä menetelmän kehittäjä Nurit Krauss on kirjoittanut kivusta ja parantumisesta.

Sekin tulee mieleen, että jos kukaan ei sanoisi, että jalkateriä pyöritetään mahdollisimman suurella liikeradalla, varpaatkin koukistuen ja ojentuen, vielä kahdesti kahdeksan kertaan ulos- ja sisäänkiertäen, lopettaisin nilkkojen lämmittelyn tähän. Ne ovat jo lämpimät, puolustautuisin itsekseni ja siirtyisin eteenpäin. Mutta nyt vain pyöritän nilkkoja ja tuli leviää ylemmäs, ylemmäs. Jopa takapuoleni lämpiää. Sama polte, joka hulmahtaa äkisti sidekudokseen sen rentoutuessa yin-joogan pitkissä venytyksissä, leviää, vaikken ole suunnannut venytystä mihinkään, pyöritellyt ja ojennellut vain jalkojani ohjeiden mukaan. Sidekudos, vai sittenkin hermotus? Vaikeaa sanoa, mikä tarkalleen aktivoituu. Ei kai sen ole väliksikään. Jos jokin muu kudos ympärillä kehittää tulehduksenkaltaista tilaa, suomemmin ärsyyntyy, hermotus ei toimi niin hyvin kuin pitäisi. Ja toisaalta, jos hermotus ei toimi niin kuin pitäisi vaan antaa vaillinaista tai viivästynyttä signaalia, muut kudokset eivät osaa aktivoitua liikkeessä tukemaan rakenteita optimaalisella tavalla. (Tai edes siedettävällä tavalla...) Keho muodostaa niin monimutkaisen tapahtumien kentän, jossa holistiset prosessit syöksähtelevät edestakaisin, etten suhtaudu kovinkaan vakavasti epäonnistumiseeni palavan tunnun paikantamisessa tiettyyn kudostyyppiin. Riittää, että lämpiämistä tapahtuu. Tiedän sen edeltävän rentoutumista ja liikkeen helpottumista. Kivun hallintaa. (Ei, kipu ei häviä noin vain, mutta on tiloja, joissa sitä sietää suopeammin, käpristymättä sen ympärille kauhusta. Oletettavasti kroonisen kivun kanssa toimeentuleminen meditaation avulla iskee juuri tähän kohtaan: sietämiseen, käpristymisestä rauhallisesti kieltäytymiseen.) Tai ainakin kipukäyttäytymisen hallintaa...

Viimeinen kohta on se, jossa saa huutaa. Tässä vaiheessa keho tuntuu paljon pehmeämmältä, siedettävämmältä, yhteistyökykyisemmältä. Mutta silti huutamista riittää. Ja jo aiemmissakin liikkeissä keho huoahtelee, puhkuu, ähisee, pihisee, haukottelee. Se päästää irti hajuttomasta, mauttomasta ja ilmeettömästä sisäsiisteyden vaatimuksesta, joka sopii hurjan huonosti yhteen kipujen, turhautumisen, loukkaantumisen, pelon ja myöskin ylitsevuotavan riemun kanssa. (Minulla ainakin välillä vetäisee suruksi, kun olen sellaisella tuulella, että haluaisin halailla kaikkia ja ehkä maata suuressa hengittävässä kasassa heidän kanssaan, ja sitten, pirkale soikoon, istutaan jossain kokouksessa tuoleilla tai ravintolassa ja välissä on pöytä ja on pakko jähmettyä siihen paikalleen ja voi vain hymyillä, mutta sekin on pelottavaa, joskus minua on syytetty flirttailusta, kun olen vain hymyillyt keskustellessa ja ollut fokusoimattoman onnellinen ja kiinnostunut maailmasta. Huh, joskus ja joissain seurueissa ilokin tuntuu kielletyltä! Onneksi mitä vanhemmaksi tulen, sen tarkemmin vetäydyn tällaisista seurueista. Sekin tuntuu tavallaan väärältä, koska kuinka he oppisivat iloa ja rakastamista, jos he eivät näe sellaista tapahtuvan... mutta toisaalta, jos se heitä jollakin tavalla uhkaa, eivät he sille kuitenkaan avaudu, ei kai se voi olla minun vastuullani viedä iloa sinne, minne sitä ei haluta.)

On ihanaa saada huutaa seurassa pelkkää ääntä, huutaa ulos ja kurkottaa tilaan ja tuntea, miten pettymykset ja väsähtäneisyys ja nuiva sisäily purkautuvat kehosta ja miten paljon sitä kaikkea onkaan taas kertynyt, vaikka saankin nykyään hieroa ihmisiä. Se oikeasti auttaa kestämään omia kipuja yllättävän paljon, että voi helpottaa jonkun toisen ohimenevämpiä kolotuksia. On ihanaa saada maata siinä ja huutaa ja tiedostaa, miten kerrostalo kohoaa kaikkialla ympärillä ja sateen hakkaama kaupunki kuivuu auringossa ja on viikonloppu ja tätä kaikkea ei tarvitse piilottaa mihinkään. Tulla havaituksi ja havaita, tehdä se seurueessa. Tietysti irti päästäminen huutamalla on metafora, mutta keho vastaa ääneen yllättävän hyvin. Yksin venytellessäni olen harvoin hiljaa. Sekin on yksi peruste musiikille: talon seinät ovat paperia, ja jos huudan ja puhisen ja valitan, joku saattaisi ahdistua, eihän hän voisi tietää, että hakeudun venytyksiin vapaaehtoisesti siellä suljetun oven takana. Musiikki peittää. Mutta musiikki auttaa myös kestämään. Se on rakenne, johon mielen turvaköysi on hyvä loksauttaa kiinni. Takareisi venyy, pian kertosäe tulee uudestaan, vielä hetken kipuun hengittämistä, sitten saa valahtaa lämpimään hiljaisuuteen, seuraavan kappaleen alkutahteihin, järjestää itsensä uudelleen venytykseen.

Yksin tekeminen tuntuu toisenlaiselta kuin seurassa tekeminen. Hengittäminen, venyttäminen, nukahtaminen, huutaminen. Tanssi musiikkiin tai ilman musiikkia, koreografiaan tai improvisoiden. Ruoan pureksiminen ja nielaiseminen.

Sekin tuntuu hullunkuriselta, kun tarkemmin pohtii, että vapaaehtoisesti pyöräilee toiselle puolen kantakaupunkia ja lukitsee pyörän tanssistudion pihaan, jotta sitten hetkeä myöhemmin voisi tuntea, ettei voi aivan vapaasti valita, jaksaako tehdä tämän toistojen sarjan loppuun saakka. Mutta voi sen ajatella myös toisin: että menee sinne hakemaan tukea. Että toiset ihmiset ja heidän hengittämisensä ja huutamisensa, heidän nilkkojensa pyöriminen on kuin käsi, joka lempeästi ohjaa oman liikkeen vaikean, huudattavan paikan ohitse tai yli. Että ei tarvitse jäädä yksin oman kehoneuvottomuutensa kanssa, oman kysyvän kipunsa vangiksi. Ei tarvitse salata eikä hävetä, voi hyväksyä ja saada apua siihen kestämiseen, joka on yksin toisinaan liian vaikeaa.

- Keskeytän kirjoittamisen hetkeksi ja näen ikkunasta ystävättären työntävän vaunuja tai rattaita mäkeä alas musta mekko päällään. Vilkuttaisin, ellei hän olisi selin ja elleivät valaisemattomat asunnot näyttäisi mustilta aukoilta kirkkaasta päivänvalosta tarkastellen.

Aivan näillä minuuteilla alkaa ilmoittautuminen sekä Kalliola-opistoon että työväenopiston liikuntatunneille. Onneksi yksin ei tarvitse jäädä, ei ainakaan kehonsa liikuttamisen kanssa.

Metallia ja aurinkoa

Kipulääke, jota syön ja jota määrätään vastaavassa annoksessa myös nivel- ja selkärankareumaan, aiheuttaa kiinnostavan ilmiön: kaikki maistuu rekkitangolta. Tai metallilta, mutta minulle metallinmaku tuo mieleen erityisesti sen, miltä kädet haisivat ala-asteen telinevoimistelutunnin jälkeen. Erityisen vaikeaa on veden juominen pelkiltään, koska silloin metallinmakuun ei sekoitu mitään etovaa mielikuvaa pehmentävää aromia.

Keitän suuria pannullisia rooibosta ja juon sitä jäähdytettynä.

Makuvääristymä kiinnostaa minua. Johtuuko se siitä, että hermostoa on peukaloitu ja jostain syystä makuhermot antavat palautetta tästä peukaloinnista metallinmakuna? Vai siitä, että lääke puskee läpi sylkeen samalla tavalla kuin alkoholi puskee läpi ihohuokosista yhdenkin viinilasillisen jälkeen? Teen empiirisen kokeen: siirrän sylkeäni toisen ihmisen suuhun ja kysyn, maistuuko sylki metalliselta, rekkitangolta. Ei se kuulemma maistu. Olen tyytyväinen, sillä mieluummin vain maistan kaiken rekkitankomaustettuna kuin haisen rekkitangolta metrien päähän.

Rekkitanko ei tunnu ollenkaan huonommalta jutulta, koska kipu osoittaa laantumisen merkkejä. Vaikka istuminen ja jalat koukussa selin makaaminen ovat edelleen jomottava mahdottomuus, pystyn muuten makoilemaan, kävelemään pikku matkoja ja jopa kyykistymään ja ponnistamaan seisaalle kivuitta. Eilen illalla en myöskään suistunut epätoivoon, koska karmea iltajomotus jäi tulematta.

Luen uudestaan kudoksen parantumisprosessista ja sitä tukevasta harjoittelusta:

Tulehdusvaihe kestää ensimmäiset 1-5 vuorokautta trauman syntymisestä. ... Arpeutumisvaihe kestää noin kahteenkymmeneen vuorokauteen asti loukkaantumisesta. Tällöin vaurioalue rakennetaan uudelleen kestämään tulevaa kuormitusta. Arven muodostumisvaiheeseen kuuluu vaurion vahvistaminen ja rikkoutuneiden solujen päällystäminen kolmen yhtäaikaisen prosessin muodossa, jotka ovat: epitelisaatio eli nesteen poistuminen vamma-alueelta, kuroutuminen arven muodostuessa sekä sidekudoksen muodostuminen vamma-alueelle. Sidekudoksen määrä ei ratkaise arven lujuutta, vaan säikeiden väliset "hitsaukset". Siksi kevyt venyttäminen ja dynaaminen pumppaava liikuttaminen ovat kuntouttavassa harjoittelussa avainasemassa. Tällöin arven muodostus tapahtuu lihassäikeiden suuntaisesti ja lihaksen kimmoisuus ja venyvyys säilyvät parhaiten. Arvella on kutistumistaipumus noin puoleen vuoteen saakka vammautumisesta, joten kuntouttavaa harjoittelua on perusteltua jatkaa ainakin tämän verran. ... Arvenmuodostusvaiheessa liikelaajuutta voidaan kasvattaa kontrolloidusti ja varovaisesti. Varsinainen kuntoutus käynnistyy vasta arvenmuokkausvaiheessa ... jolloin kipua saa tuntua liikkeen ääriasennossa tai lihaksen sen hetkisessä maksimisupistuksessa, mutta se ei saa jäädä päälle. Kuntoutettava kudos ei saa tuntua harjoittelun jälkeen (n. 2 h) kipeämmältä kuin ennen harjoittelua eivätkä seuraava yö ja aamu saa olla aikaisempaa pahempia. Jos kipu jää päälle, herättää yöllä tai vamma-alue on aamulla kipeämpi kuin edellisenä aamuna, on harjoittelu ollut liian rajua. Liian tehokas harjoittelu voi aiheuttaa arven repeämistä uudelleen, josta seuraa tulehdus ja jomottava kipu. Kivun ilmestyessä harjoittelu rauhoitetaan pariksi päiväksi ja vamma-aluetta hoidetaan kuten tulehdusvaiheessa. Tämän jälkeen harjoittelua jatketaan kipua aiheuttanutta tasoa alempaa ja harjoittelua tehostetaan hiljalleen kipua kuunnellen.
(Lähde; on muuten erinomainen opus, suosittelen lainaamaan kirjastosta ja lukaisemaan läpi, jos koskaan onnistuu jumiuttamaan lihaksensa treenillä tai ihan muuten vain jos on kiinnostunut uusimmasta tiedosta siitä, miten tuommoinen ihan normaalitason kuntoilu rasittaa ja kehittää lihaksia ja miten on mahdollista välttää pahimmat vammautumisriskit.)

Niin, kai tässä nyt sitten ollaan tulehdus- ja arvenmuodostusvaiheen rajamailla. Minkä tulehduksen, minkä arven? Jaa-a, paha sanoa.

Mutta eilen oli monin tavoin mukava päivä. Makasin vanhempien terassilla patjalla ja kohdistin huomioni vielä vähän talvenpöppöröiseen kimalaiseen, joka ei jaksanut oikein lentää vaan möyri ruohikkoa pitkin krookuksenkukasta toiseen. Krookuksen siitepöly värjäsi kimalaisen kirkkaanoranssiksi. Lopulta kimalainen oli tarpeeksi voimaantunut kaikesta nauttimastaan medestä ja pöristeli orapihlaja-aidan yli naapurin scilloja rassaamaan. Kun kimalainen oli mennyt, huomasin taas lehdettömän pensasaidan takana seisovat autot, rivitolkulla henkilöautoja aurinkokylpemässä. Sitten suljin silmät ja hyväntuulisuus palasi.

Äidillä oli pussillinen kaakaorouhetta, voi luoja, miten ihanan makuista se on. Kyllä se pieksää rasvaisen ja makean makuiset suklaat mennen tullen! Nyt taidan etenkin kaivata noita rouheita, kun ne eivät maistu metallille kuten kaikki vähänkin miedompi tuppaa maistumaan. Ehkei tässä auta muu kuin vaappua omin jaloin ekokauppaan ostamaan pussi tuota herkkua...

Toiveikkuutta ilmassa, siis! Täytyy ehkä muutenkin lähteä varovaiselle kävelyretkelle, jotta saan kuvan siitä, onko toipuminen edistymässä. Olen edelleen kahden vaiheilla tyyriin magneettikuvan suhteen, mutta ajattelin soittaa asiantuntijalle eli hoitavalle lääkärille ja kysyä hänen mielipidettään siitä, onko sen ottaminen hyödyllistä, kun oireiden taso on nyt tämä ja tämä. Selväähän nimittäin on ainakin se, etten enää tänä keväänä joudu yhtä suurelle hierontakuormalle kuin olen joutunut työssäoppimisessa. Ja etten sellaiselle kuormalle joudu todennäköisesti myöhemminkään, koska en ole missään vaiheessa vakavissani ajatellut hieromista ainoana tulonlähteenä. Sellaiseksi hierominen on ihan liian raskasta ja riskialtista hommaa. En halua kulumia joka ikiseen sormeen, ja tiedän senkin, että jo päivän neljännen asiakkaan kohdalla hierontatyön laatu on heikentynyt armotta. (Ja olen melkoinen laatufriikki.) Puhumattakaan oman vapaa-ajan laadun heikkenemisestä... siitäkin huolehtiminen kuuluu mielestäni ammatilliseen suhtautumistapaan: on pidettävä huolta siitä, että itse pysyy kunnossa ja jaksaa.

Kaikin puolin valoisampi päivä tänään, siis.

Jaksamismyyttejä ja hermostokemiaa

Nyt kun minulla on sairaslomaa ja ischias sin. olen joutunut törmäämään kunnolla omiin jaksamismyytteihini. Ulkona näyttää kauniilta ja aurinkoiselta, sisämaailmassa myllertää. Kehossa (onko se ulkoa vai sisää, vai osoittaako se, että koko jako on perseestä?) pyllertää, sillä kaikista lihaksista juuri arvon istumalihakseni vetäytyvät kramppiin. Lääkärin määräämä lihasrelaksantti ei ensimmäisen annoksensa jälkeen tehoa juuri mitenkään muuten kuin siten, että hengittäminen tuntuu ihmeellisen helpolta, jännittämättömältä, samanlaiselta kuin pitkän syvähengittämisen, joogan tai rentoutuksen jälkeen. Tai rakastelemisen jälkeen. Ääni syntyy helposti, kyljet eivät kinnaa. En kuitenkaan nukahda iltaisin sen helpommin kuin ennenkään, ja aamulla herään kukonlaulun aikaan vatsa nälkää kurnien ja makaamiseen kyllästyneenä.

Tuntuu jotenkin kummalliselta olla sairaslomalla. Ymmärrän kyllä, ettei tämän kramppijalan kanssa suju raskas fyysinen työ, mutta on ihan hirvittävän vaikeaa hyväksyä sitä, että minun jalkani taas tekee tenän. Jotenkin häpeälliseltä, vaikka on tietysti ihan hullua hävetä sitä, että tarvitsee lomaa, kun keho ei kestä tietyllä hetkellä sille kaavailtua taakkaa. Tai mieli. En ole selvillä siitäkään, mistä on oikeastaan kyse - kaipa jalalla voisi seistä ja tehdä töitä, mutta välillä kipu on niin kova, etten pysty olemaan itkemättä. Onko itku ja tunne romahtamisesta kivun alle mieltä vai kehoa? Ei, hiiteen koko jako! Miksi ihmeessä kirjoitan kehosta, kun en usko siihen muuna kuin abstraktiona? Kommunikoidakseni huonosti?

Tuntuu jotenkin hullulta hävetä omaa sairaslomalaisuuttaan, kun en kuitenkaan osaa ajatella kenenkään muun hakemaa saikkua mitenkään häpeällisenä. Pikemminkin päinvastoin: minusta ihmisten pitäisi hakea paljon kerkeämmin saikkua, pitää paremmin huolta omasta jaksamisestaan. Miksen sitten osaa nyt olla ylpeä itsestäni, kun uskalsin mennä lääkäriin näyttämään koipeani? Monimutkaista! Huomaan muitakin kummallisia nuljahduksia: Esimerkiksi otan kauhean vakavasti sen, kun asuinkumppanini tuntevat itsensä jotenkin yksinäiseksi hetkittäin, kun en jaksa terveen voimin panostaa vuorovaikutukseen, olla lähellä, koskettaa ja kuunnella, nauraa ja sen sellaista. Suutun itselleni siitä, että ärähdän niin helposti, että jalkaan ei saa koskea, että lantioon ei saa koskea, että työnnän käden päältäni pois yrittäessäni nukahtaa. Ja silti: jos minä en pidä huolta siitä, ettei minua nyt käsitellä kipua lisäävällä tavalla, kuka muukaan sen voisi tehdä? Eikö prioriteettina pitäisi kuitenkin olla parantuminen eikä toisten mielialojen paapominen niinäkin hetkillä, kun alkaa olla pimahtamaisillaan omasta olostaan? Vaikeaa, hyvin vaikeaa.

Kipu vie jaksamisen jotenkin rajoille. Saamani kipulääke ei suinkaan leikkaa kipua päättäväisesti pois, tylsyttää sitä vain hieman. Sillä lailla, ettei tee mieli huutaa suoraa huutoa ja ontua. Että pystyy tekemään lattialla varovasti pilatesliikkeitä, jotka eivät kohdistu suoraan kramppaaviin lihaksiin mutta kylläkin vauhdittavat niidenkin aineenvaihduntaa ja siten parantumisprosessia. Mutta yhtä kaikki huomaan käyneeni hyvin ärtyisäksi, vaikka syönkin lihasrelaksanttia, joka on kehitetty mieltä rauhoittavista lääkkeistä ja vaikuttanee siten myös mieleeni jotenkin huolettomuutta lisäten. (Hah, siltä tuntui ensimmäisenä päivänä... nyt jotenkin kyllä stressaan kaikesta merkitysspagettioksennuksestani, vaikka kiskon relaksanttia maksimiannoksen.)

Tuntuu jotenkin uhkaavalta, kun ystävä ilmoittaa jo pitkään olleensa huolissaan siitä, että käyn koko ajan liian kovilla kierroksilla. Toivottomuus iskee: mitä ihmettä minä muka voin tehdä? Kuten toinen ystävä kirjoittaa, ei relaksanteilla sentään uutta päätä saa. Äkkiä muistan kaikkea soopaa, jota en kelaa niin usein: ne testit, joihin vanhemmat raahasivat minut lapsena varmoina siitä, että minussa on jotakin vikaa, kun olen niin hemmetin aktiivinen ja vilkas (mutta lääkäristä olin ihan fyysisesti terve, joskin harvinaisen aktiivinen ja voimakkaasti reagoiva, mutta eihän se mikään sairaus ole... ei tullut diagnoosia), sen miten kolmen kuukauden kokopäivätöissä tutkimusharjoittelijana onnistuin vetäisemään itseni niin piippuun, etten enää sen jälkeen ole koskaan halunnut kokopäivä-miksikään, sen miten monet minulle helpoimmin tajuttavista ystävistäni burnouttaavat kerran toisensa jälkeen ja syövät jatkuvasti tai ainakin maksimissaan puolen vuoden taukojen tahdittamina rauhoittavia tai onnellisuuspillereitä... sitä miten en osaa kuvitella, millaista olisi herätä väsyneenä aamulla, millaista olisi pitkästyä pahan kerran, tai mitä voisi tarkoittaa se, että tarvitsee kahvia käynnistyäkseen. Vastaan ystävälle vähän karvat pystyssä, että kyllähän normaalisti toki hallitsen kierrokseni topakammin, nyt on vaan vähän vaikeaa, kun koulussa on oma opetussuunnitelmansa, jonka mukaan pitää edetä, ja en osaa tehdä asioita puolipitoisesti. (Olen kyllä yrittänyt opetella pakon edessä, mutta tunteeni ovat aika ristiriitaiset tämän suhteen. No, todennäköisesti siitä ei voi mitenkään tulla luonteenomaista tapaani tehdä asioita ja töitä, joten olen ehkä turhaan huolissani siitä, menetänkö mielenkiinnon elämään, jos teen kouluasiat puolipitoisesti. Jos kävisin koulua vain koulun vuoksi, tämä olisi jotenkin helpompaa. Mutta käyn koulua palavasta mielenkiinnosta ja halusta oppia auttamaan... siihen tarvitaan valtavasti tietoa ja harjaantumista.) Kunhan koulu loppuu, voin palata taas elämään, jossa jo työmäärää säätelemällä ja palauttavia toimia korostamalla pidän kierroksia siedettävällä tasolla.

Silti jään miettimään koko episodista ja ajatuksenvaihdosta, että näinköhän onnistun rikkomaan kehoni osa osalta sitä palautellessani. Minulla on ystävä, joka syö aina kesäisin rauhoittavia, jotta jaksaa ottaa aikaa ja rentoutua. Ihailen hänen rakentavaa suhtautumistaan kehoonsa ja sen ylikierroksiin. Itse jotenkin olen ajatellut, että selviän ilman lääkitystä, kunhan pidän pään kylmänä ja rajoitan tekemäni työn määrää ja pidän kiinni siitä, että vapaalla teen vain kivoja ja etupäässä rauhoittavia ja rentouttavia asioita. Nyt kun syön lihasrelaksanttia, ja huomaan, miten pienesti se onnistuu minuun vaikuttamaan, ja samalla työstän koulussa kehostani ja lihastonuksestani kuulemiani asioita - lihastonus on hurjan korkea ja menee hyvin pitkän aikaa, ennen kuin lihakset saa suostuteltua venyttymään, esimerkiksi parinkymmenen sekuntin mittaiset suositusvenytykset eivät vielä minulla tuota mitään heltymistä lihasten taholta, vaan tarvitaan useampi minuutti, että lihakset alkavat antaa edes vähän periksi - en voi olla miettimättä sitä, miten erilaisissa kokemusmaailmoissa me ihmiset elämme. Ja että oma maailmani on vähintään haastava, jos ei ehkä niin tietoisen mielen puolella, tietoinen mieli on kepeä paperivene, joka kiepsahtelee ja nauraa omalle hassuudelleen, niin ainakin kaikkialla sitä edeltävässä ja pohjustavassa kehollisuudessa ja esitietoisuudessa. Siinä maailmassa, jonka tunnen vaikeutena saada hengitettyä, joka kinnaa takareisissä vastaan, kun yritän venyttää... joka tuottaa näitä automaattiajatuksia, kuten että on jotenkin hävettävää olla niin sairaalloinen, että joutuu saikulle kenties viikoiksikin. Tietoisella mielellä olisi aika paljon helpompaa olla, jos sen ei jatkuvasti tarvitsisi tehdä töitä tämän automaatti-idiootin kanssa.

Ja pystyykö se edes siihen? Feldenkrais kirjoittaa siitä, miten tahdonvoima merkitsee aika vähän siinä, kun koettaa muuttaa tapaansa liikkua ja asua maailmaa. Siitä, miten automaatti-idioottia pitäisi puhutella sen omalla kielellä, antamalla sen rentoutua toisen otteissa, löytää niistä kokeilun, lempeyden ja leikin kautta uusia tapoja toimia.

Oikeastaan on aika luontevaa, että kaikesta mahdollisesta tarjolla olevasta innostuin juuri feldenkraisista.

On vaikeaa eritellä, mihin lihasrelaksantti tarkalleen pureutuu. Tunnun erilaiselta. Pahin jännittämisen kärki on leikkaantunut pois. Se minulle normaali tila, jossa hengittäminen on jokseenkin työlästä, jossa huomaan äkisti pidättäneeni henkeä huomaamatta jo jonkin aikaa ja jossa ilman sisäänvetämiseksi saa tosissaan tehdä töitä. (Äidin mukaan olen vauvasta saakka pidättänyt henkeä uhkaavissa olosuhteissa. Ja minähän nyt olen pieni, säikky eläin, joka onnistuu jännittelemään ihan kaikkea mahdollista. Puhelinsoitot ovat pahimpia. Joskus en vain vastaa puhelimeen, jos tuntuu liian pahalta.) Lihakset eivät kyllä mitenkään muuten tunnu erilaisilta, ja olen onnistunut maatessani ja lukiessani hankkimaan jo melkoisen niskahartiaseudun jumin (samalla kun olen tullut yhä varmemmaksi siitä, että haluan opiskella lisää feldenkrais-metodista). Nukahtaminen ei ole sen helpompaa kuin ennenkään paitsi että nyt makuulla tuntuu siltä, etten tukehdu vaan hengitys soljuu kuin itsestään, vaikken olisikaan vesijuossut tuntia enkä tehnyt pitkiä kylkivenytyksiä.

On ihmeellistä ajatella, että joku ihminen voisi elää tällaista normaalia. Minulle ainoa vertailukohta tällaisesta olosta on eron jälkeinen aika, jolloin söin apteekista reseptittä saatavaa valeriaanaa maksimiannokset, jotten purskahtelisi itkuun tuon tuosta ja jotta saisin edes hieman unta, ja vesijuoksin tai tanssin joka päivä tunnin ja venyttelin vielä pari tuntia siihen päälle. Sinä talvena sain ensimmäistä kertaa elämässäni pään polveen eteentaivutuksessa. Kun aloin seurustella taas, ei venytyksille ollut enää tilaa, ja valeriaanankin tietysti jätin hyvillä mielin. Nyt ajatus moisesta notkeudesta, että saisi pään polveen, tuntuu satumaiselta.

Ehkä voisi kuitenkin olla taas sen aika? Ja olisikohan ehkä hyvä ajatus myös keskustella lääkärin kanssa tästä hermostollisesta kiihtymyksestäni ja siitä, pysyykö se turvallisen rajoissa vai vahingoitanko sillä itseäni jollakin tavalla? (Yhdessä asumisia se on ainakin hankaloittanut, koska kukaan ei tunnu pidemmän päälle kestävän sitä tarmokkuutta, jolla suuntaudun maailmaan ja harrasteisiin.)

Mutta jos alankin taas venytellä huolellisemmin, se voisi olla hyväksi hieronnan vastapainona, sen on tapahduttava lempeästi, armollisesti, suostutellen. Toistaiseksi on jaksettava kuunnella iskiashermoa ja pakaralihasten jännitystilaa. Annettava tilaa ja aikaa parantua, pieniä lempeitä tuuppaisuja kunnolla, kivutta toimimista kohti. Koska totuus on kuitenkin se, etten ole se maailman ääriin porskuttava, vahva ja jaksava eläin, jollaiseksi itseni helposti miellän niinäkin hetkinä, kun tunnen selkeästi jännittyneen lihaksen origot ja insertiot ja kulumat varpaiden tyvinivelissä, tai sen, miten itku käpertyy rintakehän sisään ja kiskoo kylkiluita tiiviimmin suppuun.

Kai elintärkeä kysymys kuuluu: Voiko leppoisuutta oppia? Voiko oppia olemaan syttymättä liekkeihin heti innostavan idean luona? Armollisuutta voi oppia, sen tiedän. Ja minusta tuntuu, että olen tullut leppoisammaksi ja kuulostelevammaksi kuin olin ennen, mutta pelkään, ettei tämä määrä vielä mitenkään voi riittää. Ja että etenen liian hitaasti, vahingoitan itseäni viilettäessäni eteenpäin.

Jotakin olen kyllä jo oppinut: Kun en ollut varma, olenko vain täysin sisuton nahjus, joka ei siedä pientä kipua, vai itsepäinen muuli, joka ei suostu myöntämään, että sitä sattuu, enkä osannut siten päättää, mennäkö suoraan lääkäriin vai ensin töihin ja sitten sieltä ehkä lääkäriin, jos työnantaja niin päättää, olin kerrankin kohtuullinen ja sysäsin vastuun toisaalle, nimittäin soitin työnantajalle ja kerroin, miltä minusta tuntuu. Hän kielsi ehdottomasti minua tulemasta töihin. Nyt kun työnantajani on määritelmänkin mukaan työssäoppimisen ohjaaja, tuntuu hyvältä ajatukselta hyödyntää häntä työhön liittyvien kysymysten ratkaisemisessa. Minun kohdallani ne kysymykset eivät koske niinkään yksittäisiä metodeja ja hoitotilanteen ratkaisuja, vaan tuntuvat liittyvän aika paljon tämmöisiin käytännön seikkoihin: Missä vaiheessa on syytä huolestua omasta jaksamisesta? Mikä on se piste, jossa pitää jäädä sairaslomalle? Onko ok, että tuon työpaikalle omia käytäntöjäni ja rohkaisen asiakkaita pyytämään niitä muultakin henkilökunnalta? (Onneksi se on ok, kysyin sitä suoraan, ja minun olisi varmasti hurjan vaikeaa viihtyä paikassa, jossa pitäisi pitäytyä vain paikan omissa muoteissa, jos huomaan, että asiakkaalle voisi tehdä hyvää jokin toinen käytäntö, jota antamaan minut on jo opetettu.) Minulle tuollaiset käytännön järjestelyihin liityvät kysymykset ovat paljon enemmän hepreaa kuin varsinaiseen työsuoritukseen liittyvät pohdinnat. Kukaan ei ole koskaan käynyt kunnolla läpi esimerkiksi sairastamisen ja sairastumisen oikeutta kanssani, ja lapsuudenkodin mallissa töihin mennään vaikka pää jeesusteipillä paikalleen fiksoituna. En oikein osaa tunnistaa kehostani, milloin se tarvitsisi lepoa. Tunnistan sen vasta sitten, kun en enää todellakaan pysy tolpillani ja minut on kaadettu puoliväkisin lepäämään ja äkkiä alkaessani parantua havaitsen, että tosiaan, elämä voi olla myös sellaista, ettei iltaisin ole niin väsynyt, että vain itkisi ja purisi hammasta kestääkseen ajatusta, että kesään ja lomaan (ja pahimmillaan sitten vielä luonnolliseen kuolemaan joskus sikapaljon vanhempana) on vielä x päivää, joiden läpi pitää jaksaa kyntää tällä raskaaalla kivuliaalla muhkurakivikeholla.

Voi, kevät ja kesä! Nyt ne tuntuvat kauhean kaukaisilta, kun koetan jotenkin jaksaa kipua. Silti ne tulevat vääjäämättä, riippumatta siitä, onnistunko uskomaan niihin, jaksanko pitää katsettani niihin kohdistettuna. Maailma jyskyttää eteenpäin, autot muurahaispienet liikkuvat mäkeä alas kohti osuusliikkeen taloa, linnut leikkaavat puolipilveen katoavia siipipolkujaan, lumi katolla on pienentynyt surkeaksi rannuksi, basilikat eivät kuole lasiin valonpuutteesta.

Että osaisi pysähtyä, rentoutua, muutenkin kuin hetkeksi, pariksi kerrallaan. Se olkoon nyt tavoite, lopuksi työssäoppimisjaksoa ja saikkua ja koulua, lopuksi elämää.

Pieteetistä ja priorisoinnista

Koulussa pitää listata, mitkä ovat omat kolme osaamishuippua tällä erää. Kirjaan ensimmäiseksi - helpottavimmaksi - hoitotilanteen päätöksenteon, priorisoinnin. Olen huomannut, että pysyn aikatauluissa ja koen tehneeni hyvää työtä vain silloin kuin priorisoin niitä kohtia, joiden koen vaativan työstämistä. Olen hidas ja utelias, takerrun seikkoihin, ei siis ole järkevää koettaa myllätä kaikkea mahdollista läpi kerralla.

Oikeastaan vasta jokin hetki sen jälkeen, kun olen kirjoittanut lappuun ja sanonut ääneen tuon kohdan, tajuan, ettei tämä ole mitään uutta. Että pieteetti jossakin kohdin tarkoittaa jostakin toisesta päästämistä. Joskus hankaluuksia on tuottanut se, että näkemykseni alueesta, joka vaatii erityistä huomiota, eroaa jonkun toisen näkemyksestä. Olen saanut palautetta, että olen keskittynyt vääriin asioihin tai vääriin kysymyksiin, epäolennaiseen. (En täällä, aiemmin.) Ja kuitenkin minun on ollut vaikeaa ymmärtää, miksi samat kysymykset olisivat aina olennaisia kaikkien mahdollisten tilanteiden ja pulmien analysoinnissa. Että olisi yhdet universaalisti tärkeät kysymykset, jotka vaativat työstön joka ikisessä aiheessa ja joihin kaikki muu tuntuu joidenkin toisten mielestä palautuvan.

Ehkäpä minun maailmani ei ole sillä tavalla yhtenäinen. Joskus huomaan ajattelevani, että vesijuokseminen, kouluoppiminen, itsetutkiskelu, kehotekniikat, rakastaminen ja siivoaminen ovat tyystin eri universumeissa, erilakisia. Ja että niistä siirtyy elementtejä ja rakenteita toisiinsa vain väljien analogioiden kautta. Ja etteivät nuo analogiat päde ennen kuin ne ohjaavat toimintaani tilanteessa. Silloin ne muuttuvat kausaalisiksi vaikuttajiksi, muokkaavat tilanteen kulkua.

Huomaan koulussa senkin asian, etten jaksa tehdä pieteetillä enää jokaista harjoitetta. Nyt kun meillä on oikeita asiakkaita, vieraita ihmisiä, joita hieromme, kirjalliset työt ovat menettäneet pieteettivaatimustaan. (Tosiaan, en koe, että haluaisin suhtautua johonkin pieteetillä, että erityisesti valitsisin, että tämä on nyt minusta keskeinen asia; ennemminkin tuntuu siltä, että tilanteesta itsestään nousee kiireellisyyden ja ensisijaisuuden järjestys, vaatimus paneutua tähän ja tähän kohtaan.) Muutkin ilmeilevät ja elehtivät uupumusta.

Puolentoista kuukauden sisään on palautettava useita kirjallisia raportteja. Samalla on tehtävä kokopäivätyötä harjoittelupaikassa. Ja toista työtä sen lisäksi, jotta on rahaa maksaa vuokra ja ostaa ruokaa. Tunnen entisiin standardeihin verrattuna laiminlyöväni blogia tällä erää. Mutta en tunne siitä erityistä syyllisyyttä. Sen pieteettivaatimukset eivät vain ole kovin ehdottomia tällä erää.