Lauh

Aamulla olin vihainen, koska heräsin kuuden maissa keuhkoräkään tukehtumaisillani. Olen kyllästynyt sairastamaan! Vihaisena ajattelin monia pönttöjä ajatuksia, kuten että on ihan epistä, että monet epäterveellisesti syövät ja vähemmän liikkuvat ihmiset pysyvät terveempinä. Maailma ei ole reilu, höp, sitä ei ole hyvä unohtaa. (Se ettei se ole reilu asettaa sitä paitsi miellyttävästi painoa omalle yritykselle vinkauttaa sitä reilumpaan suuntaan.) Mietin myös äidiltä kuulemaani järkkyä paljastusta lapsuuden ajoilta: minulle syötettiin lasten vaaleanpunaista ja muka hyvänmakuista penisilliiniliuosta ennaltaehkäisevästi koko talvikaudet sinne saakka, että vetäisin kouluikäisenä liinat kiinni ja kieltäydyin ehdottomasti nielemästä tuota litkua. Äiti kertoi tämän kun kerroin lääkärin kuvanneen korvieni tärykalvoja arvista aivan viirullisiksi. Äidistä olin itse syyllinen korvatulehduksiin - minun olisi vaan pitänyt syödä kaiken aikaa antibiootteja. Ei ihme, että keinotekoinen hedelmäaromi nostaa edelleen niskakarvani pystyyn. Minusta pääsiäisrakeet ja muut oikein keinomakuiset karkit maistuvat lääkkeeltä. Kas, nyt tiedän sitten syynkin siihen, miksi ne maistuvat lääkkeeltä! Koska niiden makuaine on sama kuin tuossa hirvittävässä vaaleanpunaisessa litkussa.

Isä puhui usein ollessani lapsi siitä, miten ilman nykyaikaista lääketiedettä moni kuolisi jo lapsena. Sitten hän aina säälitteli ääneen pitkästi ja jaarittelevasti sitä, miten kauheat ihottumat minulla oli ja miten kauhean helposti sain korvatulehduksia, poskiontelontulehduksia, keuhkoputkentulehduksia. Miten sääli, miten kauheaa. Tein aika nopeasti sen johtopäätöksen, että oikeastaan minun pitäisi olla kuollut ja elossa pysymiseni oli jonkinlainen väärän armollisuuden aiheuttama virhe.

Olin myös ihan varma, että kuuroudun mikä hetki hyvänsä. Ja että ainakin kuolen ennen kuin täytän kolmekymmentä. Tai että ainakin minun pitäisi kuolla.

Olin tuosta kaikesta aika vihainen aamulla. Siitä tuntuu olevan ikuisuus.

Sillä kun makasin vihaisena patjallani ja jurnutin kiepeysasioita, silmäni lepäsivät kuitenkin tuossa ihanan keväisessä taivaanlaessa. Ja äkisti, varoittamatta, ikkunaseinän oikeasta ylänurkasta leijaili näkökenttään untuvainen höyhen. Se liukui ilmaa alaspäin viistosti, pyörähdellen, kuten höyhenet tekevät. Niin kevyt ja täydellinen, niin varoittamaton, laskelmoimaton, ohikiitävä, hyödytön.

Se lauhdutti minut täysin, äkisti kaikki vihaisuus katosi. Höyhen leijaili ikkunan ohitse, mutta hyvä mieli jäi, se kaikki on ohi jo, käsitykset asioista ja parhaista lähestymistavoista muuttuvat ja eroavat samana hetkenäkin eri ihmisten välillä. En ole terve vielä, mutta ainakin tyytymättömyys siitä on poissa.

Kuinkahan kauan hengittäminen voi sattua näin paljon? Vaaditaan ehkä pieniä ponnistuksia, jotta pysyn tämän suhteen uteliaana, mutta tuntuu yrittämisen arvoiselta koettaa asennoitua näin.

Voi itku!

Ilmoittaudun kolmannen kerran yin-joogan kurssille. Se on tänä viikonloppuna. Kahdella edellisellä kerralla on toiseksi päiväksi tullut aina jokin este (häät ja hautajaiset), ja vielä eilen olin ihan jipoissa siitä, että kerrankin pääsen koko kurssille.

Eilen potkaisin myös vasemman pikkuvarpaani kipeästi maahan heilutellessani vasempaan jalkaan liikkuvuutta lonkasta saakka. Varvas kyllä särkyili jo heti vamman jälkeen, mutta useinhan varpaat särkevät aika kipeästi eikä se ole mitään vakavaa. (Itse asiassa minullahan ne ovat kaiken aikaa hieman kipeät, en enää muista miltä tuntuu elää ilman jalkakipuja.) Menin siten kävelylle ja saunaan ystävän kanssa ihan kuten olin suunnitellutkin ja koetin tarkasti kävellä sillä lailla, etten turhaan koeta varoa varvasta, siitä kun tulee vain kipuja muualle. Kyseessähän on kuitenkin vain pehmytkudosvaurio; minulta on murtunut kaksi varvasta oman potkaisuni takia, toisella kertaa potkaisin uppotukkiin ja toisella kertaa ystävän sääriluuhun koettaessani tähdätä futispalloon, ja siksi tiedän, ettei tämä ole murtuma. Murtuma tuntuu ihan eriltä. (Huvittavaa kyllä, tuon toisen murtuman yhteydessä tutkittiin luuntiheys, kun lääkäri ei ollut uskoa, että olisin omin voimin potkaisemalla pystynyt murtamaan luuni. Tiheys oli ihan normaali, joten ilmeisesti jaloissani on vain muulin potkuvoimat... :P)

Aamulla varvas tuntui aika hyvältä, mutta kaihoilin kuitenkin kokeilemaan pientä kävelyä kauppaan ja takaisin, täyttämään astianpesuainepulloa, kun on niin kaunistakin. Kuvittelin vielä, että pääsen joogaan. Kun olimme edenneet korttelin, kipu kävi repiväksi enkä enää pystynyt pitämään itkua, koska tajusin, että nyt kyllä joogat menivät sivu suun ja samoin aurinkokävelyt. Tuntuu kauhean tyhmältä itkeä sillä tavalla keskellä katua ja ihmisten vapaapäivää kivusta ja pettymyksestä kirkkaan kauniissa säässä, jossa pitäisi kai tuntea onnea. Onneksi Vompsu oli mukana, muuten olisin ehkä joutunut pyytämään jotakuta vierasta taluttamaan minut kotiin. Jalka on yksinkertaisesti niin kipeä, etten oikein pystynyt astumaan sille enää. En meinannut uskaltaa ottaa kenkää jalasta, mutta sitten totesin, etten kyllä aio maata kenkäjalkaisena sängyssä jalka koholla koko päivää. Ja jos jalka turpoaa yhä enemmän, kenkähän on tietysti koko ajan vain vaikeampi saada revittyä jalasta...

No, tässä sitä nyt ollaan. Koetan tointua maanantaiksi, jotta saisin onnuttua keskustelupiirin tapaamiseen. Jalka on ainakin selkeä ohjeissaan: jos sillä kävelee kymmenkuntakin askelta, turvotus alkaa taas vaivihkaa kohota ja kipu viiltää ilkeästi. Mutta kun makaan jalka koholla, jomotus on vaimeaa, laajempaa.

Ei auta kuin odottaa. Huomaan käyväni aika sarkastiseksi ja vähän vihamieliseksi Franklin suhteen tässä tilassa: toki joo aion odottaa kiltisti, että jalka parantuu, eihän siihen ole oikein vaihtoehtoa, mutta en kyllä koe erityistä kiitollisuutta mistään, en edes urheudestani riuhtaista kenkä jalasta pois. Ajatus kiitollistumisesta ei siis nyt helpotakaan oloa, vaan päinvastoin: olen äkäinen, kun en osaa sitä tuosta noin vain ja minusta tuntuu, että minun kuitenkin pitäisi osata. Minun on vaikeaa myöskään käsittää tätä miksikään muuksi oppimiskokemukseksi kuin kärsivällisyyden ja asioihin alistumisen harjoittelemiseksi. Koska itselläni on ollut paha tapa alistua kaikkeen ihan turhaankin, en ole oikein varma siitä, onko harjoitteesta nyt niin kauheasti hyötyä. (Ellei sitten siinä mielessä, että käsitykseni siitä, mihin voin itse vaikuttaa, tarkentuu.) Alistumisopintoja enemmän tarvitsisin itseni mielestä aktivoitumisopintoja, puolensapitämisopintoja, rajojen asettamisen opintoja... ehkä tämän voi kääntää sellaiseksi. Silloin kun makasin edellistä kertaa jalkojeni takia vaaterissa, tajusin selkeästi, miten tärkeää liikkuminen on mielenterveyden ja mielialan kannalta. Olen kuunnellut tuota oivallusta oikein kiitettävästi. Mielestäni en olisi tarvinnut ihan vielä kertausta tuosta opista... en, vaikka olenkin tietysti ihan käsittämättömän kömpelö, kun telon varpaani tuolla tavalla.

Minusta tuntuu jostakin syystä helpommalta hyväksyä tämä jalan rikkoutuminen tarkoituksettomana sattumana, josta voin ehkä muovata jotakin, kuin jotakin perimmäistä tarkoitusta ilmaisevana. Huomaan äkisti, miten ajatus perimmäisestä tarkoituksesta kytkeytyy huudahduksiin: Reilua! Epäreilua! Sattuma sen sijaan ei ole reilu eikä epäreilu, se on kasvoton ja tarkoitukseton, siihen on helpompi suhtautua neutraalisti, katsoa, miten kävi ja sopeutua siihen. Yhdistän tämän jotenkin mielessäni siihen, mitä luin kärsimyksestä hoitotieteen oppikirjasta kirjastossa viime lauantaina: kärsimykseen voi suhtautua monin tavoin, sen kestämiseen on eri vaiheita: siltä voi tingata, miksi juuri minä, olla siitä vihainen, lannistunut, kaivata hyviä aikoja... Yksi tavoista tai vaiheista on "miksei se sattuisi minun kohdalleni". Suunnilleen näin koen sen, että ajattelen tapahtuneen kasvottomana sattumana. Kukaan ei ole pistänyt minua kärsimään minkään opetuksen tai oivalluksen takia, sillä ei ole mitään väliä, että se satuin olemaan juuri minä, näin nyt vain kävi, ja on oma asiani, mitä tästä kokemuksesta muokkaan. Ehkä jonkun toisen kohdalla on toisin, ehkä joku toinen ajattelee, että sattuman kasvottomuus ja tarkoituksettomuus tekevät siitä karmeamman, mutta itse huomaan ehkä osittain yllätyksekseni, että minun kohdallani homma meneekin toisin päin. Se tarkoittaa minulle suurempaa vapautta ja vastuuta, kouriintuntuvampaa kontrollia siihen, mitä jostakin tilanteesta teen.

Niin, olisikohan oivaltanut tätä, jos en olisi turiloinut varvastani juuri logoterapian luku-urakan keskellä? En silti suostu ajattelemaan, että tämä on tapahtuman perimmäinen tarkoitus. Tämä on vain yksi sen tuotoksista.

Onneksi valo on kääntynyt sillä tavalla että alkaa kohta paistaa huoneeseen. Tulee lämpimämpi! Kasvit huoneen vasemmassa nurkassa kylpevät jo kultaisessa paisteessa. Ja pilvet matkaavat taivaskankaan sinistä pintaa hahtuvaisina, keveinä. Haluan varpaan parantuvan, jotta pääsen kylvöaikaan ja kesään ontumatta. On levättävä.