Yksityinen talvipäivänseisaus

Muista en osaa sanoa, mutta se, mitä itse tarvitsen säännöllisin väliajon - mieluummin usein kuin harvoin - on pysähtyminen. Koetan kuvata tilaa.

Ehkä tämä on se, mistä joogakirjallisuudessa puhutaan sattvisena tilana. Tai sitten se on jotain vieläkin hitaampaa ja vähemmän ihmiskeskeistä. En yksinkertaisesti tiedä, ja luottamukseni ihmisten luomiin ihanteisiin on tavattoman heikko, ja näin myös joogakirjallisuuden kohdalla. 

Yksi parhaista kiteytyksistä tästä tilasta on Rilken käsialaa:

Ah, not to be cut off,
not through the slightest partition
shut out from the law of the stars.
The inner—what is it?
if not intensified sky,
hurled through with birds and deep
with the winds of homecoming.

Vaikka tuossa puhutaan intensiivisyydessään valtavasta taivaasta (taivas on aina hyvin voimakasta katseltavaa, ja sellaisen avaran vertikaalitilan voimistaminen entisestään saattaa kuulostaa pelottavalta toimenpiteeltä), ei kai kyse ole muusta kuin suuntautumisen värähtämättömyydestä. Tavallisesti on niin paljon ajatuksia, työmuistissa odottelevia tehtäviä, odotuksia, toiveita, että se kaikki rasittaa havainnointia. Vaan kun sen sähinän saa hetkeksikin pysähtymään tai edes riittävästi vaimentumaan, voi ikään kuin astua maailmaan, joka vain odottaa kanssaolemisen tilaan saapumista. 

Tähän tilaan on monia teitä. Itselleni tutuimpia ovat ulossuljetuksi tuleminen, niin syvä suru ettei oikein enää osaa haparoida eteenpäin, akupunktio, yoga nidra ja pitkä meditaatio sekä metsässä useamman tunnin itsekseen samoileminen. Muitakin teitä epäilemättä löytyy, enkä tiedä mitään siitä, toimisivatko nämä tiet toisille. 

Tilaa luonnehtivat tietyt fysiologiset piirteet - nämä siis itselläni: pulssi hidastuu, hengitysrytmi hidastuu ja hengitys painuu niin alas, että voi oikein tuntea, miten kylkiluut ylhäällä-edessä painuvat lanaan (mutta se ei tunnu samalla tavalla pelottavalta kuin tämän osion lamaantuminen keuhkokuumeessa; samalla tavalla lyijynraskas olento istuu rintakehällä mutta ei tule kuitenkaan tukehtumisen tunnetta), häntä painuu kohti maata ja alaselkä pitenee, lavat laskeutuvat leveinä, suolen toiminta hidastuu niin että ulostaa tarvitsee vain kerran päivässä normaalin joka aterian jälkeen ulostamisen sijaan. Aistit terävöityvät, ulkomaailma muuttuu hyvin kutsuvaksi eliöiden osalta - ei tosin ihmisten -, keinotekoiset objektit ikään kuin sumentuvat ja korkeintaan niiden suorakulmaisuuteen jaksaa kiinnittää hetkeksi hämmästyksensä: miksi näin? mutta se hetki liukuu ohi sekuntin murto-osassa ja sitten on taas maailmassa, joka kutsuu, huokaa, ravistelee oksiaan, lentää linnun tummana hahmona taivaan harmaan ylitse puun tummasta hahmosta toisen tummaan hahmoon, ja se kaikki on yhtä, kannattelee, kutsuu.

Rilke kirjoittaa "deep with winds of homecoming", ja siltä se todella tuntuu: palata kotiin, palata maailmaan, jossa kurjankin luokan ikkunan takana heiluu puiden rivistö. Ei ole sitä vankilaa, josta ei olisi ollut ikkunaa ulos, eikä ole sitä tutkimusta joka voisi vakuuttaa minut siitä, etteivätkö juuri puut, näköyhteys niiden suopeaan kanssaolemiseen, olisi pitänyt minua järjissään noissa pakotetuissa ihmisten sisätiloissa. Ihmisten, jotka ovat huolissaan, koska ei halua suuntautua riittävästi ihmisiin. (Heidän riittävänsä on eri kuin minun riittäväni, se on jokseenkin selvää, mutta silloin kun oli lapsi, tätä ei kuunneltu eikä haluttu ymmärtää; olisi pitänyt yrittää yrittämästä päästyäänkin tulla joksikuksi aivan toiseksi. Myöhemmin sisäistin tuon huolen ja yritin itse usuttaa itseäni ihmisseuraan. Nyttemmin kun olen päästänyt irti tästä, voin huomattavasti paremmin. Minulle riittää aika vähä, ja yltäkylläisyys vain turruttaa aistit ja vaikeuttaa suuntautumista.) On ihmisiä, joihin luotan, mutta heitä ei ole monta. Nämä täällä ovat heitä, joiden käsiin uskoisin henkeni koska tahansa. Siitä huolimatta haluan heihinkin etäisyyttä, jotta voin astella syvemmälle hiljaisuuteen, yksityiseen talvipäivänseisaukseeni.

Se kaikki, ihmisten maailma, pyyhkiytyy tässä tilassa pois. Voi nousta polviseisontaan sängyssä, nähdä puiden houkuttelevat, kuiskivat lehvästöt lumikuormineen ikkunasta, kiirehtiä sitten toisen puolen ikkunalle: lisää puita. Tule, viittovat puut. Ja vetää päälleen untuvatakin, alpakkaisen pipon, säärystimet ja talvikengät, huikata keittiöön, että menen vähän ulos, sukeltaa turvaan. Maailma on tavattoman hiljaa ja odottaa hoputtamatta. Oksat piirtyvät taivasta vasten, osasta tuuli on pudottanut lumikuormaa. Sydän ei kiirehdi eikä askel, ei ajatus. On vain laaja taivas, puiden piirrot sitä vasten, taivaan ylittävät linnut: harakka, korppi, muutama pikkulintu. 

Seison pitkään pihan reunassa, katselen orapihlaja-aitaa, joka jäsentyi kesällä ongelmaksi, koska sen piikit tunkeutuvat kaikkien kengänpohjien läpi. Siinä se on, edessäni, täysin rauhanomaisena. Näen sen kasvattaneen pystysuoria versoja, tavoitelleen aurinkoa. Orapihlaja haluaisi kasvaa luontonsa mukaan puuksi, mutta sen tänne istuttanut ihminen on istuttanut sen niin tiheään riviin ja leikellyt kerran toisensa jälkeen joten puutumista ei ole tapahtunut ja pensaista on kasvanut yhtenäinen takkuinen seinämä. Tunnen myötätuntoa. Kokeilen piikkiä: terävä on. Ei se mitään. Minäkin kasvatan piikit, jos minut sullotaan liian tiuhaan ja leikellään tietyn muotoisena pitämiseksi. Ymmärrän hyvin orapihlajaa. Pidä puolesi, sanon mielessäni, älä kesyynny. Sitä paitsi orapihlajaa rakastaa kokonainen varpusten suku. Ja minä rakastan varpusia. Ja orapihlajahan se yhdessä ruusujen kanssa pelasti minut koulun pihassa. Ihmiset sulkevat ulos, kasvit kutsuvat seuraansa.

Sitten käännyn ja katselen muita puita. Kirsikkaa, joka on haljennut tyveen saakka ja jonka runko pirskoo mahlaa ja kasvaa kääpiä. Se haluaa elää. Myös päärynät haluavat elää, ovat kasvattaneet vesiversoja suoraan kohti taivasta. Pienet omenat ovat kuin van Goghin maalauksista lumitaakkoineen ja käyrine oksineen. Vasta nyt, kun maltan seisahtua, havaitsen kunnolla yhden omenan epämukavuuden: se kasvattaa vesiversoja lähes vaakasuorassa kohti pohjoista, koska siinä puolen on valoinen läikkä. Etelässä, sen auringon tiellä, seisoo kokonainen koivujen ryhmä. Omena kävelisi monta askelta pohjoiseen jos osaisi, mutta se voi vain suunnata vesiversojaan. Huolettomat koivut, joiden rungot näyttävät liki rautalangasta kyhätyiltä syheröiltä. Nuorempia kuin minä, mutta vievät jo noin paljon tilaa. Eivät ne niin ajattele, seisovat vain omiensa ympäröiminä ohuet huiskuoksat yhdessä vaimean tuulen ja taivaanharmaan kanssa punoen niin realistisen pystysuoran meren, että siitä voisi koska tahansa kohota valaan selkä. Kesällä siinä kohden on lehtien meri, joka laskeutuu kaihtimena omenan ja auringon väliin heti iltapäivän koettaessa. Talvella kun auringon polku on matalalla, koivujen lehdetönkin massa varjostaa pihan aivan ovellemme saakka. 

Puiden välistä kohoaa lipputanko. Voi hyvänen aika että lipputanko osaakin olla ruma, pitkänhoikka piikkisuora pystysuora fallossymboli: tulin, valtasin, nimesin, omistan. Ikään kuin maata olentoineen voisi omistaa. Lipputangon voi omistaa, se on selvää, ja koska lipputanko on meidän, tajuan siinä silmänräpäyksessä, että se saa lähteä. Tämä asiahan on päätäntävallassani. Ei ole yhtään ideologiaa, jolle haluaisin liputtaa. Vai liputetaanko ideologiolle, vai toisille ihmisille, että kannatan sitä ja tätä ja tuota? No, joka tapauksessa, mieluummin vaikka savumerkkejä leivinuunia sytyttäessä kuin lipputanko. 

Kävelen vielä monta kertaa pensasaidalta puille ja takaisin pensasaidalle. Tai ehkä olisi kokemuksenmukaisempaa sanoa, että pensasaita ja puut jaloittelevat kanssani. Ei ole taustatunnetta, on kuin kehon mekastus olisi hiljentynyt hetkeksi niin että kuulen selvemmin, mitä sanottavaa muillakin on.  Rauha, mahdollisuus suuntautua, sijaitsee tässä kokemushorisontissa nimenomaan tyhjyydessä, jota niin moni pelkää. Tyhjyydessä, hiljaisuudessa, virikkeettömyydessä. Siinä että ei ole tarve olla mitään, esiintyä, voi vain antaa huomion viedä ja poimuilla sen käänteiden mukaan. Että voi antaa maailman ohjata huomiota, kiinostuksen vain vastata. (Joku toinen voisi sanoa tätä animismiksi, mutta minä en. Eliöt ovat elossa ja kommunikoivat, ja jopa muodoilla, kuten polun kiemurtelulla suoruuden sijaan, on eliöiltä lainattua kommunikaatiovoimaa. Tavanomainen pajatuspäinen tila vain samentaa kaiken ja siitä käsin on helppoa harhautua uskomaan, että kaikki aktiivisuus lähtee itsestä ja kaikki muu on passiivista kulissia. Pahimmillaan, jos meteli päässä kasvaa liiaksi hetkittäin, myös toiset ihmiset muuttuvat kulissin osiksi.) 

Tämä on maailma, joka on koti. 

Kun arvelen, että alan hitaasti jäähtyä talvivaatteistani huolimatta, palaan portaille ja taloon. Puuthan ovat tässä huomennakin. 

Keittiössä vierailulla ollut ystävä kysyy, koinko pyhyyttä. Ei, en oikeastaan, vastaan hetken epäröinnin jälkeen. Pyhyys? Joskus sanon hyvin luontevasti kokeneeni pyhyyttä, nyt sana ei tunnu oikealta. Pyhyys on suurempaa, yllättävämpää, elämyksellisempää, mykistävämpää ja siihen liittyy vissisti tietty taustatunne, pakahduttava itkettyminen ja liikuttuminen kaiken suuruudesta ja pienuudesta samanaikaisesti. Mutta nyt minä vain olin kasvien kanssa, sanon, kotona. (Sisätilat ja ihmiset sisätiloissa eivät onnistu vääntymään kodikseni, vaikka tuonkin sisätiloihin paljon fasilitoivia kasvikunnan jäseniä.) Takaisin tuttuudessa, siinä missä osaan levätä.

Mitä tapahtui? Astuin lumiselle pihalle otollisessa sisäisen rauhan tilassa. Puut seisoivat lumihangessa, pieni tuulenviri liikautteli niiden ääriä ja sitä outoa kaksijalkaista liikuvaa puuta jota kai voi sanoa myös kehokseni. Tanssin hieman pienieleisesti puiden kanssa. Orapihlaja-aita rajasi tontin pohjoislaidan pihan perukoilla kuten se aina tekee. Taivas kattoi kaiken hopeanharmaana ja tasaisena massana. Sen yli lensi lintuja muutaman kerran. Ei paljon mitään ja samalla kaikki, mitä tarvitsee: todellisuus. Enemmän kuin osaisi koskaan haluta (eikä haluamalla tähän tilaan pääse, eikä käskien, pakottaen: on suostuteltava tai tultava tietyllä tavalla kohdelluksi muiden taholta, jolloin mieli - ainakin oma mieleni - jotenkin tyynnyttää itsensä vastaavaan tilaan). 

Lapsena sukelsin tähän maailmaan tuon tuosta, koska lähelläni oli riittävästi hiljaisuutta ja ajasta ei ollut puutetta. (Olin päivät kotona mummun kanssa ja mummu puuhaili lähinnä omiaan.) Sitten alkoivat koulut, opiskelut, työnteot, jossa äkisti tarvittava määrä hiljaisuutta ja kasvien luona oleilua muuttuivat vaikeasti saavutettavaksi utopiaksi kaikenlaisten työjärjestysten ja meteleiden niellessä ilman, ajan ja tilan. Aina välillä olen karannut sopivissa ja epäsopivissa tiloissa ihmistiheiköstä ja sitten rauhoittunut kotoisaan. Ja aina on pitänyt palata, usein anteeksi pyydellen (etenkin jos on joutunut tappelemaan päästäkseen menemään yksin). Ja jossain vaiheessa sitä eksyi tilasta vuosiksi. Mutta vähitellen samoan enemmän ja enemmän takaisin. On paljon poisopittavaa, mutta jokainen rauhoittumisen sykäys kuljettaa minua lähemmäksi kotia.

Jollain puolitajuisella tasolla taidan ajatella syntyneeni, koska kasvit kuiskivat, että tule. Niinpä tulin. Eksyin. Mutta olen palaamassa, ja kun aikanaan on vuoroni lähteä, olen varma, että kasvit kuiskaavat taas ohjeita: tuonnepäin, kulje rauhassa. Vaikka osaan pelätä kurssiarvosteluiden lukemisia ja kaikkien paitsi aivan muutamien luotettujen ihmisten kohtaamisia, pyörällä ajamista ja hiihtämistä ja kaikkea, missä voi mennä nurin ja satuttaa itsensä, se kaikki ihmismaailmaan kuuluva huoli ja pelko on kuitenkin pienempää kuin nämä hetket, joissa vain lepään maailmassa, kuljen sen kuiskeena, tanssin samaa tanssia kuin puut ja taivaan ylitse lentävä lintu. 

Vihellystä ja sivuaskelia

Minun on pitänyt kirjoittaa jo monena päivänä siitä, miten rauha on laskeutunut ja levottomuus työntynyt sivuun samalla kun olen uteliaana liikkunut tässä uudessa tilassa ja asemassa. Olen potenut lievää harmia siitä, että ehkä joku ajattelee minun räytyvän sydänsuruissa ja peloissa, kun niin ei lainkaan ole. Nimittäin Vompsun juttu ehti edetä fyysiselle asteelle ennen kuin hän ehti vaatia tapaamista ja uuden läheisyyden myötä kävi selväksi, ettei se hänen ihastuksensa tahdo tavata meitä, mikä on minustakin ihan ymmärrettävä kanta. Miksi ihmeessä, nimittäin. Eihän hän meidän kanssamme makaa.

Pidän tästä tilasta, tästä joulukuun viipyilevästä tulemisesta. Ainoa mutta on opiskelun ja muutaman työn aikaansaama kiire ja väsymys, joka painaa olemistani vielä tämän viikon ja on tähän mennessä estänyt minua istumasta ja kirjoittamasta. Kotiin päästyäni olen joka ilta ollut vain niin tyhjiin puristettu kaikesta vaativasta ja suoritetusta, etten ole kyennyt, ja olen lähtenyt aamuisin niin aikaisin, etten ole aamuisin kerinnyt ennen lähtöä kirjoittaa, ja toisaalta, olen nukkunut kokonaisia öitä enkä ole valvonutkaan kirjoittaen. Huomenna on syksyn raskaimmaksi lopulta osoittautuneen kurssin lopetus, jonka suullisessa kuulustelussa toimin puheenjohtajana. Meinasin aluksi sanoa ryhmän minut rooliin halutessa, että hei, en mä pysty tuohon nyt, koska mieheni on rakastunut toiseen ja vaikka ajattelenkin sen olevan lopulta hyväksi kaikille osapuolille eikä keltään pois, niin toistaiseksi uin vielä jossain shokkilätäkössä enkä osaa ajatella kuin sellaisia käytännön kysymyksiä kuin että mitä käy, jos hän muuttaa pois ja haluaa eron, ja asunnon vuokrasopimus on kuitenkin huhtikuulle saakka, miten rahani riittävät ensi keväänä, pitääkö minun täysin keskeyttää opinnot sitten ja niin edelleen. Mietin tämän sanomista kymmenesosasekunnin ja sanoin sitten, että okei, jos te haluatte, voin kyllä olla peejiinä, vaikka minusta tuntuukin, etten ymmärrä tällä erää yhtään mistään yhtään mitään.

Paitsi että ymmärrän yhden seikan: ymmärrän, miten olin välillä dekonstruktion kanssa niin eksyksissä enkä ymmärtänyt sen punaista lankaa. Onhan sekin sentään jotakin. Ja kun löysin punaisen langan, tai ainakin ymmärrettävältä kuulostavan pätkän sitä, tiesin saman tien senkin, etten pysty ehkä enää kuulemaan puhetta dekonstruktiivisesta lukemisesta samalla tavalla kuin ennen. Että ajattelen sitä kummallisesti samanaikaisena yrityksenä kurottaa transsendentaaliseen ja olla kurottamatta. Ja tämä ymmärrys asettaa minut rauhalliseen tilaan.

Olen kutonut kohta valmiiksi pitkät keväänvihreät säärystimet. Olen sommitellut huomisen puheenparret. Olen kävellyt koiran kanssa ja ihmetellyt päivien kulua, syksyn katoamista opintoihin. Monet odottavat lumentuloa ja pakkasia, minä odotan jo kevättä ja kesää.

Hyväntuulisena, hyväntahtoisena, kummallisen vakaana kahden repivän viikon jälkeen. Jotenkin haikeana, viheltelevänä.

En ole vielä kerinnyt ostaa hyasinttia, mutta huomenna koetan keretä. Huomenna menemme katsomaan joukolla näytelmää Hannah ja rakkaus. Toivottavasti ehdin kirjoittaa enemmän huomenna ja sen jälkeen. On niin paljon, mitä olen miettinyt kävellessäni, kuunnellessani ja keskustellessani. Ja unohdan niin nopeasti.

Hiljaiselämää

Mökillä on hiljaista, kun saavumme. Tikan pehmeä koputus etenee kohti rantaa, toukat eivät raota kaarnan ovea. Järvi peilaa taivasta pelottavan tyynenä. Järviruoko puskee vuoroin kellanvihreitä, vuoroin tummia kaaria levollisesti äilähtelevästä poudasta ja kumpupilvistä. Surina voimistuu mökin nurkalla, mutta se ei kumpua ampiaisten pesästä vaan sadoista kimalaisista, jotka hurmautuvat tuoksuvatukan kukinnasta.

En ole koskaan käynyt täällä näin, ilman Vompsun sukua. Kerran olemme käyneet kolmistaan Vompsun äidin ja Vompsun kanssa, mutta silloinkin puhetta on riittänyt ja radio soinut keittiössä. Nyt on riittävän hiljaista, jotta osaan asettua paikkaan, solahtaa osaksi kesää. Nukahdan ja herään varhain. Ehdin venytellä laiturilla ennen kuin toiset ovat heränneet. Ja ennen kuin vieraat heräävät, olen jo pessyt pyykit. Pyykkääminen on täällä valtavan hauskaa: ensin otetaan edellisillan saunavesien lämminjämiä, sekoitetaan niihin tira mäntysuopaa ja tira astianpesuainetta, rutistellaan kesänväriset vaatteet käsin sankossa laiturilla, alasti tietysti, etteivät puhtaat vaatteet kastu, ja sitten vaatteiden vääntämisen jälkeen ne pulautetaan järveen huuhteluun. Tarvitsee vain istua alasti laiturinreunalla ja vangita hulmuava kankaanretale jalkaterien ja nilkkojen väliin ja ojentaa ja koukistaa polvia.

Vuorikaunokista löytyy kuollut kimalainen. Tien varsi työntää ahomansikkaa. En muista tarkalleen, milloin viimeksi olisin syönyt överit niistä, mutta nyt niin käy.

Ja mukana ovat koirat. Ne juoksevat, touhottavat, ihmettelevät. Joskus ne haukkuvat aaveita. Soutuveneessä kukin niistä käyttäytyy itselleen tyypillisellä tavalla: perunkarvattoman pentu (siskolta lainassa) makaa silmät kiinni ja toivoo olevansa jossain muualla, villakoira asettuu jatkuvasti soutavien käsien ja veneenpuoleisten aironosien tielle eikä näytä yhtään häiriintyvän saamistaan tönäisyistä, saahan se myös huomion ja voi sijoittua kauas pelottavista reunoista, ja vanha viisas rakas Nasu keikkuu etutassut veneen laidalla ja kurkistelee vettä ja lokkeja ja kaikkea niin että melkein keikahtaa laidan ylitse. Niin että jos puhutaan siitä, kumpi voittaisi, karhu vai leijona, lienee oikein vastata, että se on vähintään yhtä paljon persoonallisuus- kuin lajikysymys. Koirat eivät onneksi käsitä olevansa koiria sillä tavalla, että niiden pitäisi noudattaa jotain määrättyä koiramaisuutta tai koiruutta kelvatakseen.

Niin että ei minun tee mieli oikeastaan yhtään mitään muuta kuin toisinaan ruokaa ja sitäkin aika vähän. Toiset juovat aika paljon. Se tuntuu jotenkin hämmentävältä, koska kaikki täällä tuntuu nyt kovin täydelliseltä. Ehkä he eivät hahmota asiaa näin. Tai sitten heidän täydelliseensä kuuluu alkoholi. (Minulle se taitaa olla korostuneesti työkalu. Levottomuuden työkalu.)

Saapuu vieraita, he nukkuvat ja valvovat myöhään. Toisaalta se ei hämmennä koska koiratkaan eivät ymmärrä heräämistä kanssani. En anna näiden kohtien ahdistaa. Mutta jään miettimään, miten toisille syntyy sellainen ajatus, että on itsestäänselvyys herätä eri rytmissä luonnon kanssa, mikäli se sallitaan. Ja jatkuvasti muuntaa tajuisuuttaan, lievästi mutta kuitenkin, jos siihen on mahdollisuus. Se tuntuu niin kummalliselta, koska minusta tuntuu itsestäni taas varsin selkeältä, että selvin päin asiat erottuvat selkeämmin, esteettiset kokemukset ilmestyvät täydempinä ja sisäinen rauha - no, se laskeutuu vain selvinpäin. (Ja tarkoitan nyt myös ei-kahvia ja ei-teetä.) Ja en voi mitään sille, että arvostan tätä rauhallista oloa enemmän. Ja että mikäli se ei tunnu ahdistavalta tai siis jos jokin muu ei ahdista minua, niin mieluiten en ota saunakaljoja tai ruokamaljoja tai muutakaan.

Jotenkin se ei sovi yhteen tämän rauhallisuuden kanssa.

Mistähän moinen kokemus ja näkemys kohoaa? Siitäkö, ettei omalla perheellä ollut mökkiä, jossa olisi opittu tuommoinen mökkikulttuuri? Vai siitä, että molempien isovanhempien miespuolella oli alkoholiongelma, joten heidän mökeillään ei naukkailtu edes saunakaljaa, koska siitähän se putki lähti päälle. (Joitain putkikertoja olen kyllä nähnytkin eivätkä ne toimineet hyvänä mainoksena.) Vai siitä, että omat vanhemmat ovat absolutisteja? Vai siitä, että aina kun oltiin maalla, olin ainoa ikäiseni, toiset olivat vanhempien ikäisiä tai kymmenen vuotta nuorempia, eikä siten syntynyt mitään paheellisia maistelurinkejä, ei, kävelin vain itsekseni ja keräsin kukkia ja palautin mieleen niiden latinankielisiä nimiä ja tunsin itseni ulkopuoliseksi koska en suostunut äidin kanssa antakaa meidän edes tiskata -leikkiin enkä isän tennisseuraan enkä vanhuksien tanhurinkiin enkä pienten lasten kiljumiseen. Mutta ulkopuolisenakin viihdyin hyvin, etenkin siinä vaiheessa kun oli jo nuorempiakin lapsia, joihin kohdistui vanhempien ihmisten hirviömäinen huomio, jossa huomautellaan näteistä nenistä ja hyvistä naimamahdollisuuksista ulkonäön takia. (No, ainakaan minusta ei tullut sen takia ylpistynyttä; päinvastoin, pyrin verhoutumaan säkkeihin ja tuhkaan ettei minua olisi myyty kauppatavarana naimisiin vastoin omaa tahtoani. Samaa mieltä siis olen siitä, ettei pienille tytöille kannata puhua ripsistä ja nenistä ja hymyistä, syy on vain vähän eri... ei ulkonäkökorostus välttämättä synnytä käsitystä siitä, että siihen pitää korostetusti panostaa; se voi synnyttää myös silmittömän kauhun siitä, ettei ketään kiinnosta kokemus ja sen liike, ainoastaan joku helvetin naimamahdollisuus. Ei ihme, etten luottanut vieraisiin aikuisiin pätkääkään.)

Aamulla on parasta kun muut vielä tahtovat nukkua.

Joskus ohimennen käväisee se ajatus, että pitäisi jaksaa olla seurallisempi, mutta annan sille nopeasti huutia. Pöh. Ei minun tarvitse parantaa naimamahdollisuuksiani tai muuta höttöä. Saan haluta tämän yksityisyyden, tämän hiljaisuuden, nämä omat hetket. Se tuntuu erilaiselta suuntautumiselta, mutta entä sitten. Muistan äkisti tällaisina aamuina, miten paljon tavallaan pidin yksinelämisestä, vaikka toisaalta olinkin pimahtaa siihen. Pidin siitä, miten hiljaa saatoin olla.

Hyvä niin ja hyvä näin. Olen viettänyt niin suuren osan elämääni yksin ja melko yksinäisenäkin, ettei minulla ole kiirettä siihen takaisin. Tulkoon kun on tullakseen. Osaan asettua siihen ehkä jopa luontevammin.

Järvi metelöi kummallisessa rytmissä. Meri ei ääntelisi noin. Mutta samalla tavalla sekin ajaa rantaan muhmua.

Löydän korkean heinän keskeltä siperiankarhunvatukkapensaan, jonka toimme joitain kesiä sitten. Ostin niitä samalla kaksi, toisen palstalle ja toisen tänne. Palstan pensas on valtava rehottaja, joka änkee juuriversoja pitkältä emokasvista. Tämä pensas on kaksi ohutta suikeroa heinän seassa. Suunnittelen heinien ylöskääntämistä ja järvimuhmu-heinäkatteen sommittelua, jotta taimi saisi vahvistua ilman kilpailua.

Tänään tulee lisää vieraita. Se tuntuu hauskalta.

Maanantaina tulee myös tulos siitä, miten kasvatustieteellisen kanssa on käynyt. En osaa ajatella asiaa suuntaan enkä toiseen. Joka tapauksessa olen saanut sen toimituskeikan, jota hainkin. Kai heitä miellytti sitten se, että vakuutin, ettei toivottomia urakoita olekaan. (Se, että ryhtyisin toivottomaksi jonkun firman juhlakirja-historiikin takia, on aika fantastinen skenaario. Ei, ei ja ei kiitos. On niitä parempiakin toivottomuuden aiheita. Kuten vaikka holtiton kulutuskulttuuri.)

Lakaisin saunapolulta enimmät neulaset. Vompsu hämmästyi, miten hyvältä polku nyt tuntuu kulkea. Vaikka hieman häntä ihmetyttää, miten hänen äitinsä suhtautuu moiseen toimeen kun ei täällä kuulemma ole ennen neulasia poisteltu poluilta. Tuleehan niitä lisää, lohdutin.

Nyt lopetan kirjoittamisen (muut nukkuvat) ja menen nautiskelemaan taas yhtä seesteistä, hiljaista aamua. Jokainen aamu tuntuu täydeltä, kimmeltävältä, innostavalta, ihmeelliseltä.

Ei ihmisääntä mistään. Paitsi oma hengitykseni. Mutta annan sen anteeksi saman tien.

Kummallinen vapunaatto

Tapaamme aamulla työssäoppimispaikassa, ohjaaja, opettaja ja minä. Opettaja halaa minua heti alkuun ja vielä lopuksikin. Kun ohjaaja on poistunut jo seuraaviin hommiinsa, jäämme opettajan kanssa kahden keskustelemaan tilastani ja mitä sen kanssa pitäisi tehdä. Olen edellisenä päivänä tehnyt kirjallisia koulutöitä uskaliaasti satulatuolissa istuen viiden tunnin ajan ja seurauksena on ollut viiltävää kipua risti-suoliluunivelissä ja etenkin häpyliitoksessa. Tuntuu kuin lantioni olisi hajoamassa erillisiin kappaleihin, niiksi erillisiksi kolmeksi luuksi, joista sen rengas muodostuu.

Päivät seuraavat toisiaan nimettöminä. Jos erehdyn uskomaan kivun jyskeen lievittymistä kuiskeeksi merkiksi parantumisprosessista ja uskaltaudun hieman kävelylle tai vaikka vain pesemään tiskit, kipu palaa kirkuen. Lopulta makaan kyljelläni sängyllä ja luen ja olen ehkä vähän pitkästynyt vaivani poeetikattomuuteen. Kipu jurnuttaa, ja koetan pitää mieltäni siinä tilassa, etten ala mieltää kipua kärsimykseksi. Aina silti välillä niin käy, hätä täyttää mielen. Joskus saatan kulkea ikkunan luo ja katsoa ulos, jotta osaisin olla itkemättä. Saattaa tuntua vaikealta hyväksyä toisten sääli ja huoli, tunnen itseni välillä rumaksi lihavaksi toukaksi, joka vain märehtii sängyssä eikä osaa tehdä mitään. Ei se tietenkään pidä paikkaansa, mutta on päiviä, jolloin hiukseni ovat rasvasta liiskassa ja kaikki turpoaa ja sattuu ja niinä hetkinä en ymmärrä, miksi nämä ihmiset pitävät minua täällä sen sijaan että heittäisivät minut kadulle, kuten aina lapsena uhattiin tehdä, jos ei ollut yhteistyökykyinen, mikä aina välillä johtui alaraajojen kivuista, joista sanottiin vain, että ne ovat kasvukipuja ja etteivät ne ole mikään syy kieltäytyä tästä ja tästä toimesta. (Nyt tietenkin tiedetään, että kyseessä olivat todennäköisesti jo silloin kivut vasemman nilkan ja jalkapöydän liikanivelissä, niissä, jotka löytyivät röntgenkuvista oikean jalan jalkapöydän romahdettua, ollessani kolmekymmentä, viisi vuotta sitten. Vasta viisi vuotta sitten minulle selvisi, etten ole vain laiska ja itsepäinen ja hankala ja verukkeita keksivä vaan että kivut jalassa ovat todellisia ja niille on rakenteellinen selkeä syy. Nyt kun minulla on jalkaani tukipohjallinen, kivut ovat sellaisia, että niitä on paljon helpompi sietää ja niiden kanssa on mukavampi elää. Ei jalka kivuton ole vieläkään, mutta entä sitten. On se parempi, ja olen tottunut siihen, ja tiedän, ettei sen kipu ole vain huonouttani tai laiskuuttani. Ja entä sitten, vaikka olisikin? Onko esimerkiksi laiskuus jotenkin moraalisesti paheksuttavaa? Joskus se voi olla viisastakin. Itse asiassa toivoisin, että osaisin olla vähän laiskempi kuin taidan osata...)

Tajuan siinä rupatellessamme, kaksi muuta istuen ja minä seisten, koska istuminen sattuu liikaa, miten hyvä elämä minulla on. Ympärilläni on ihmisiä, jotka suhtautuvat mukavasti, arvostavasti, kuuntelevasti. Minua ei juurikaan enää uhkailla, nimitellä halveksuvasti eikä tuntemuksiani vähätellä tai sanota, etten saisi tuntea niin. Se on aika erilainen kuva aikuisista kuin se, jonka lapsena sain. Työssäoppimisen ohjaaja korostaa, etten ole voinut nykyiselle tilalleni mitään ja että sen vuoksi olisi järjetöntä rankaista siitä työssäoppimisen arvostelussa. Näitä asioita vain sattuu. Olen jotenkin pöyristynyt kaikesta tästä kohtaamastani tervejärkisyydestä, se on niin erilainen asenne kuin mitä olen tottunut odottamaan työelämältä (ja lapsuudenkodissa). Tajuan äkisti, että suhtaudun heikkoina hetkinäni sairastumiseeni samalla neuroottisuudella kuin vanhempanikin: osoituksena jostakin piilevästä moraalisesta heikkoudesta.

Kun jäämme opettajan kanssa kahden, hän sanoo, että häntä on harmittanut viime viikkoina ihan vietävästi, että kaikki tämä tapahtuu juuri minulle, joka olisin kiinnostunut ja jolla olisi voimia ja taitoja vaikka mihin. Olen vähän hämmentynyt analyysistä, koska kiinnostukseni on aika ehdollista ja vahvasti sidoksissa siihen, että koen tekemisen tavat mielekkäiksi, ja toiseksi, eihän minulla ole voimia vaikka mihin. Hämmästyn niin opettajan sanoja, etten osaa vastata sillä lailla kuin toivoisin osaavani ja kaiken järjen mukaan voisin osata, koska olen ajatellut asiaa paljon viime päivinä kivun voimistuessa ja tehdessä toisinaan hetkistä ennen vahvan särkylääkkeen ottamista täysin sietämättömiä. (Liioiteltua tietysti tuo täysin sietämätön, koska olen edelleen tässä, s.o. olen sietänyt ne läpi, en ehkä kunnialla, mutta jotenkuten.) Olen kivun kääntyessä kärsimykseksi, mielen juuttuessa hätään ja kysymyksiin, saanut itseäni rauhallisemmaksi muistuttamalla itseäni siitä, miten kivulla on minun kohdallani mieltä. Luin syksyn alussa ensimmäistä tutkinnonosaa kirjoittaessani erilaisista kärsimyksensiedon tavoista ja minuun teki valtavan vaikutuksen se, miten kivun epäreiluksi kutsumisen ja syyttämisen sijaan kipu voidaan myös toivottaa tervetulleeksi ja hyväksyä silloin kun siihen ei löydy lääkettä. Sen sijaan, että kysyisin, miksi juuri minä, kivun kourissa voi kysyä, miksen juuri minä. Miksi kipu juuri minun kohdallani olisi erityinen vääryys ja karmeus, kun kuitenkin näitä tällaisia tiloja on ollut maailman sivu ja jotenkin ne on siedetty läpi ja niistä on toivuttu ja usein myös opittu jotakin. Välillä niistä ei edes toivuta, ja siksi on hyvä syy olla kiitollinen siitä, että tässä kyseessä on mitä todennäköisemmin jokin tuki- ja liikuntaelimistön kipu, ei minkään korvaamattoman, hoitoa ajatellen jo liiaksi tuhoutuneen elimen heijastuskipu. Niitäkin on, heitäkin on: potilaita, jotka tietävät elävänsä maksimissaan muutaman kuukauden, kipu kaiken aikaa seuranaan. Miksen siis minä ja tämä vaatimaton, kannateltavissa oleva kipu? Mitä ihmeen epäreiluutta siinä olisi?

Olisin voinut vastata opettajalle, että luultavasti minä tulen kaiken tämän kanssa paremmin toimeen kuin moni muu luokaltani. Että minulle tämä on taas yksi tilaisuus porautua ihmisenä elämisen kokemukseen, uusi siivu tuota kirjoa, ja että minun uteliaisuuteni ei ole helpoimmin lannistuvaa sorttia. Että minulle yksittäiset tavoitteet, kuten hierojakoulun loppuun suoritaminen, ovat kuitenkin vain osa tuota laajempaa ihmisenä elämisen tutkimista, siihen perehtymistä. Ja että sikäli kipuilu ja sairastaminen ja oman hädän tunteen tutkiminen ei suinkaan vie minua kauemmas perimmäisestä kokonaistavoitteestani, päinvastoin, tuopahan virkistävän näkökulman koulusuhteeseeni. Ettei minulla ole kiire mihinkään... Mutta enhän minä sitä siinä osannut muotoilla, vaikka olisin voinut periaatteessa osata. Harvoin sitä yltää periaatteellisten mahdollisuuksiensa tasolle, ja sekin on yksi ihmisenä elämisen kokemuksen keskeisiä piirteitä, välillä kirpeän häpeällisenä ja välillä huvittuneen hymähtelevänä toteamuksena, ja välillä tuollaisena yksinkertaisena, ihmeempiä väristyksiä herättämättömänä tyynenä oivalluksena.

Tuntuu kuin leijuisin kilometrien päässä muista, vaikka oikeasti sijaitsen vain keltaisen talon kuudennessa kerroksessa ja katselen, miten äkisti sumusta puolipaisteiseksi muuttuneen vapunaaton mustat hahmot kiipeävät rinnettä ylös ja alas, muurahaishahmot. Huomenna olisi ehkä säätä mennä puistoon piknikkaamaan, mutta en tiedä, uskallanko. Toistaiseksi lantioni on rankaissut ylenpalttisesti kaikkia yrityksiä aktiivisuuteen enkä haluaisi tilaan, jossa tuijotan viipyileviä kellonnumeroita ja odotan, että saisin ottaa seuraavan kipulääkkeen, josko vaikka se tuntuisi tehoavan paremmin. Luen Munoz Molinan Sefaradia, ja välillä havahdun pohtimaan, miten kirja sopii toipilasaikaan. Kaikki ne ihmiset, jotka odottavat hakemista, koputusta ovelta, mustaa autoa, leirejä, kuolemaa. Tapahtumia, jotka nyrjäyttävät arjen sijoiltaan. Toisaalta, sopiihan se, vaikkei se mikään erityinen piristyskirja olekaan. Tällaisessa tilassa, jossa vessassakäyminen ja viereiseen kortteliin käveleminen tuntuu puukoniskulta alavatsaan, on silmää absurdille, tuntemattomalle, nyrjäyttävälle. Hei, ei minun elämäni pitänyt olla tämmöistä! Miten niin pitänyt? Luuletko sinä, että tässä on jotakin pitämisiä?

Ymmärrän enemmän kivusta nyt, suhtautumisesta kipuun, suhtautumisesta kuolemaan, se on sanottava. Ymmärrän paremmin isoäitiäni joka ikinen kerta kun olen käynyt tilassa, jossa saa tehdä töitä, ettei urahtaisi jaloilleen ponnistaessaan. Tai istuutuessaan. Jotta ymmärtää, pitää ilmeisesti kokea tällaista itsekin. Kyllä minä luulen, että tässä on semmoista pitämistä, vastaan itselleni alkuperäisestä kysymyksestä sivuun ajautuen. Ja koska en näytä voivan valita vapaasti, osuuko tuo ymmärryksen mahdollisuuden arpa kohdalleni, voin sentään valita lunastaa voiton sellaisen saatuani, tutkia kipua ja hätää ja mahdollisuutta hyödyttää sen myötä saavutettua tietoa yleiseksi hyväksi. Miten, en osaa vielä sanoa.

Tai sitten unohdan. Se on todennäköisempää. Tilanne normalisoituu, palaan elämään, jossa vappuun kuuluu pyöräretki ja simaa ja omin jaloin kauppaan käveleminen. Piknikviltti, kesän odotus. (Jotenkin tämä tila vie pohjan odottamiselta: elämä käy niin vieraaksi, etten osaa odottaa yhtikäs mitään. Osaan pelätä ja toivoa, mutten tarkalleen ottaen odottaa.) Terve unohdus! Joka lakaistaan vain hetkeksi sivuun, kun käy jonkun läheisen luona ja huomaa hänen olonsa vaikeaksi tai katselee lehtikuvaa ihmisistä, jotka kulkevat pölyistä katua romahtaneiden talojen välistä jalka huonosti käärityssä siteessä, veri siteen läpi tihkuen, varmasti ilman tetanusrokotettakin, tai kun lukee, miten tehoeläinkasvattamoissa eläimet stressiään purevat toisiltaan korvan- ja hännännipukoita pois ja miettii, millaista olisi elää koko elämänsä niin. Sitä ei voi ajatella kaiken aikaa, silloin pimahtaisi. Mutta siltä ei voi myöskään sulkea täysin silmiään. Jokainen kai käsittelee näitä asioita niiden voimavarojen puitteissa, jotka hänelle sillä hetkellä on, ja torjuu loput esitietoisen päätöksen nojalla jonnekin tarkkaavaisuutensa ulottumattomiin. Jostain olen oppinut uskomaan, että nämä voimavarat eivät ole mitään stabiilia tai synnynnäistä vaan että oma kestokyky kasvaa ja kehittyy, kun näitä asioita ei kiellä eikä välttele. Oma kipu ja läheisen kärsimys ovat niitä kohtia, jossa tahtomattaan tulee altistetuksi hetkeksi hieman suuremmalle kuormalle tätä lajia kuin ajattelisi pystyvänsä sietämään. Ja niin sietokyky kasvaa hitaasti. Hitaasti, kipuillen, mutta milloinka oppiminen ja kasvaminen menisikään soljuen?

Vompsu käy tervehtimässä minua ennen lähtöään juhlimaan. Hän tarkistaa vielä, että onhan ookoo, että hän menee ja rilluuttaa. On, on, vakuutan. Ei se, että yhdellä on kurjaa, tarkoita, että kaikilla pitäisi olla kurjaa. Sitä paitsi jos hän haluaa mennä ja nitistää sen halun itsessään, hänen käyttäytymisensä saa marttyyrimaisen silauksen, jolle olen allerginen. Se tietäisi murhaavaa torailua, ja sitä en tahdo. Mene, mene, hoputan. Kohta ne jo tangoavat siellä! Puhumme lyhyesti siitäkin, miten paljon suhteemme on muuttunut. Miten ennen olisi ollut vaikeaa irtautua, miten paljon paremmin hahmotamme nyt erillisyytemme, itsenäisyytemme. Miten paljon helpommaksi se tekeekään asiat! Vompsun mentyä mietin, otanko itse marttyyrin roolin, kun jään kotiin kipuineni. Mutta en usko, että siitä on kyse. En vain kestä kipua ja ihmisiä yhtä aikaa, haluan olla täällä. Eikä yksinolo ole sillä lailla myrkkyä minulle kuin monille on, vaikka tuntuukin hassulta, kun muut hehkuttavat vappua ja juhlimista ja ulkoilmakauden avautumista ja pyöräretkien kilometrilukuja ja sen sellaista, ja itse kyttää kelloa, että haa, neljä, saan ottaa kipulääkkeen, sitten on taas hetken helpompaa.

Kummallinen elämä, niin laaja kirjo, kummallinen vappuaatto. Olisi kivaa saada simaa, mutta en pääse kauppaan ja näytän unohtavan pyytää sen tuomisen, eikä kaupan sima tietysti maistukaan oikealta simalta, eikä minulla ole ollut voimia tehdä omaa simaa, ehkä teen sitä myöhemmin kesällä, enkä tiedä, uskaltaisinko juodakaan simaa, koska tuo vahvempi kipulääkkeeni ei sovi yhteen alkoholin kanssa ja ilman sitä asiat menevät taatusti päin prinkkalaa. Luen erään ystävän kirjoituksen, jossa hän kertoo edellisestä keväästään, kun kaikki muuttui suhruiseksi ja sumuiseksi eikä hän tiennyt, saako ikinä näköään takaisin. Nyt hän on käynyt kuvaamassa sinivuokkoja metsän valonläikissä. Tuota eroa ei oikein pysty kuvittelemaan, ei pysty saamaan kiinni, miltä tuntuisi mahdollisuus menettää näkönsä.

En tiedä, mistä tämä rauhallisuus tulee, siitäkö, että saan halata opettajan kanssa, kahteen kertaan vielä. Koko vuosi olisi ollut tietysti paljon helpompi, jos niin olisi voinut tehdä heti alussakin. Minun on niin hemmetin vaikeaa hahmottaa, että ihmiset voivat hyväksyä minut ja outouteni, jopa onnistua pitämään minusta. Käyn helposti säikyksi eläinparaksi, ellei minulle osoiteta selkeästi ja konkreettisesti, että saan tuntea niin kuin tunnen, oppia niin kuin opin, unohtaa ja hössöttää niin kuin unohdan ja hössötän. Kun saan siitä varmuuden jonkun kanssa, kumma epävarma surumielisyys katoaa ja huomaan pystyväni kommunikoimaan aika rauhallisesti ja ajatuksella. Erityisen vaikeaa minun on uskoa nyt, sairaana, että minut voitaisiin hyväksyä tuosta noin vain.

Vai tuleeko tämä siitä, että varaan nyt ajan magneettikuviin, joka otetaan viikon päästä? Se tarkoittaa, että yhdeksäs toukokuuta iltapäivällä istun erikoislääkärin vastaanotolla ja keskustelemme siitä, mitä kuvissa näkyy. Kuvia pitää ottaa kaksi, ja niiden ja lääkärin hinta on kelakorvausten jälkeenkin yhdeksänsadan euron luokkaa. Se on iso summa, mutta jotenkinhan parantumisprosessin on päästävä etenemään, eikä pelkkä lepuuttaminen selvästi näy yksinään auttavan. Kuvien myötä tiedetään ainakin, mitä varoa, miten kuntoutus voidaan rakentaa ja niin edelleen.

Vai onko kyse ehkä siitä, että nyt on vappu, työssäoppimisjakso on päättynyt ja ensi viikolla saan mennä kouluun, opettaja lupaa, että minulle etsitään jokin mukava asento, vaikka makuullaan, jotta pääsen osallistumaan opetukseen. (Katso nyt, miten tahto venkslaa: on ollut päiviä, jolloin olen kiroillut koulupäähänpistoani ja raahautunut kuuntelemaan opetusta puolikorvaisena, ja nyt, kun en pysty istumaan, vaikka ajaisin ambulanssilla kouluun, ettei minun tarvitse vain maata sängyssä viikko toisensa jälkeen yrittämässä suhtautua uteliaasti kipuun lantiossani; koulu tuntuu vaihtelulta, levolta kaikesta tästä lojumisesta omissa liemissäni.) Pelkään, että minua alkaa itkettää koulussa, kun ihmiset ovat ystävällisiä, mutta entäs sitten. Saanhan minä itkeä.

Onko kyse siitä, että on vappu, eikä tarvitse enää arvuutella, olenko menemiskunnossa vai en? On jotenkin helpottavaa, että nyt tiedän, millainen olo minulla on vappuna.

Kuten sanottua, kuudennesta kerroksesta on kilometrejä maanpintaan, kaduille, jossa vappuihmiset kulkevat touhukkaina. Katselen hetken ikkunasta ja sitten palaan vuoteeseen takaisin lukemaan kirjaa.

Kevyt kosketus

Kuulen myöhemmin, aamulla, hätääntyneeni keskellä yötä. Kevyesti päälläni levännyt käsi oli nostettu varovasti toisaalle, mutta kun olin vingahdellut ja sätkinyt onnettoman ja hätäisen kuuloisesti, käsi oli laskeutunut takaisin ja silittänyt. Olin vaiennut ja jatkanut unta turvassa taas pitkään.

Näen, miten kevyt kosketus vaikuttaa kissoihin. Ne seisahtuvat ollessaan jo lähtemässä toisaalle, kuulostelevat tuntua selässään, niiden häntä ei liikahdakaan. Maailma jähmettyy. Muusta ei ole nyt niin väliksi. Kissat tuntuvat unohtavan, mitä ovat menossa tekemään. Se jotenkin lumoaa, en kyllästy katselemaan. Tunnun itsekin unohtavan murheeni ja levottomuuteni.

Hahmottelen ajatusta kevyestä kosketuksesta. Siitä, miten se on tullut niin tärkeäksi, miten tunnistan sen myötä asettuvani. Äiti koskettaa siten, että kosketusta opettavatkin käyvät hänen kosketettavanaan. Ehkä jollekulle toiselle toinen ominaisuus, toinen ulottuvuus, tuntuu samalla lailla rauhoittavalta. Muistan ystävän taannoisen toteamuksen, ettei hän voisi kuvitella läheissuhdetta ilman syviä älyllisiä keskusteluita. Sen vierauden. Pidän keskusteluista, mutta eivät ne kai minun kohdallani voisi koskaan olla ratkaiseva tekijä. Minulla on vain toisella tavalla järjestynyt elämä, toisenlaiset kriteerit. Emme me äidin kanssa ole monestakaan asiasta samaa mieltä. Mutta se, miten kosketamme toisiamme, ei juuri voisi olla paremmin, silloin harvoin kun olemme lähietäisyydellä. (Toisenkinlainen aika on ollut, mutta siitä on kauan. Silloin halusimme etäisyyttä, väljyyttä, jota emme saaneet.)

Siitä on pitkä aika, että joku on osannut silittää painajaisunen pois. Herään virkeänä, en tahtoisi nousta, mutta on mentävä töihin, käveltävä lumisen kaupungin halki, huomattava kunnon vajuneen sairastamispäivinä. On istuttava töissä, hämmästyttävä äkisti siitä, että kädet ovat aivan lämpimät, yhtä lämpimät ja liikuttuneet kuin mieli. Elämä etenee kummallisin kääntein, mitä kaikkea siinä tuleekaan ajateltua ja tehtyä, äkkiä on helppoa rakastaa kaikkia ja myötäelää heidän tunnetilojaan, hyväksyä ne tämän iltapäivän ajan. Ei niin, että minä niille välttämättä mitään osaisin tehdä. Mutta ne saavat olla ja vaikuttaa ja surku surua ja riemu iloa, hymähdys päähänpinttymiä, ne menevät ohi kyllä, jotenkin solmut aukeavat, uusia solmiutuu.

Tarkkanäköinen nainen tulee hakemaan tietokoneiden päiväkäyttötunnukset ja sanoo: "Kas, sinun uusi vuotesi on ainakin alkanut hyvin." Hätkähdän, hymyilen.

Se pitää paikkansa. Vaikka kotiin palaaminen ja koulun alkaminen ja pimeys ja kylmä ja kaikki tuntui hetken liialliselta, vuosi on alkanut hyvin. Mitä enemmän parannun, mitä vähemmän hengittäminen sattuu, sen paremmin sen tajuan.

Voi itku!

Ilmoittaudun kolmannen kerran yin-joogan kurssille. Se on tänä viikonloppuna. Kahdella edellisellä kerralla on toiseksi päiväksi tullut aina jokin este (häät ja hautajaiset), ja vielä eilen olin ihan jipoissa siitä, että kerrankin pääsen koko kurssille.

Eilen potkaisin myös vasemman pikkuvarpaani kipeästi maahan heilutellessani vasempaan jalkaan liikkuvuutta lonkasta saakka. Varvas kyllä särkyili jo heti vamman jälkeen, mutta useinhan varpaat särkevät aika kipeästi eikä se ole mitään vakavaa. (Itse asiassa minullahan ne ovat kaiken aikaa hieman kipeät, en enää muista miltä tuntuu elää ilman jalkakipuja.) Menin siten kävelylle ja saunaan ystävän kanssa ihan kuten olin suunnitellutkin ja koetin tarkasti kävellä sillä lailla, etten turhaan koeta varoa varvasta, siitä kun tulee vain kipuja muualle. Kyseessähän on kuitenkin vain pehmytkudosvaurio; minulta on murtunut kaksi varvasta oman potkaisuni takia, toisella kertaa potkaisin uppotukkiin ja toisella kertaa ystävän sääriluuhun koettaessani tähdätä futispalloon, ja siksi tiedän, ettei tämä ole murtuma. Murtuma tuntuu ihan eriltä. (Huvittavaa kyllä, tuon toisen murtuman yhteydessä tutkittiin luuntiheys, kun lääkäri ei ollut uskoa, että olisin omin voimin potkaisemalla pystynyt murtamaan luuni. Tiheys oli ihan normaali, joten ilmeisesti jaloissani on vain muulin potkuvoimat... :P)

Aamulla varvas tuntui aika hyvältä, mutta kaihoilin kuitenkin kokeilemaan pientä kävelyä kauppaan ja takaisin, täyttämään astianpesuainepulloa, kun on niin kaunistakin. Kuvittelin vielä, että pääsen joogaan. Kun olimme edenneet korttelin, kipu kävi repiväksi enkä enää pystynyt pitämään itkua, koska tajusin, että nyt kyllä joogat menivät sivu suun ja samoin aurinkokävelyt. Tuntuu kauhean tyhmältä itkeä sillä tavalla keskellä katua ja ihmisten vapaapäivää kivusta ja pettymyksestä kirkkaan kauniissa säässä, jossa pitäisi kai tuntea onnea. Onneksi Vompsu oli mukana, muuten olisin ehkä joutunut pyytämään jotakuta vierasta taluttamaan minut kotiin. Jalka on yksinkertaisesti niin kipeä, etten oikein pystynyt astumaan sille enää. En meinannut uskaltaa ottaa kenkää jalasta, mutta sitten totesin, etten kyllä aio maata kenkäjalkaisena sängyssä jalka koholla koko päivää. Ja jos jalka turpoaa yhä enemmän, kenkähän on tietysti koko ajan vain vaikeampi saada revittyä jalasta...

No, tässä sitä nyt ollaan. Koetan tointua maanantaiksi, jotta saisin onnuttua keskustelupiirin tapaamiseen. Jalka on ainakin selkeä ohjeissaan: jos sillä kävelee kymmenkuntakin askelta, turvotus alkaa taas vaivihkaa kohota ja kipu viiltää ilkeästi. Mutta kun makaan jalka koholla, jomotus on vaimeaa, laajempaa.

Ei auta kuin odottaa. Huomaan käyväni aika sarkastiseksi ja vähän vihamieliseksi Franklin suhteen tässä tilassa: toki joo aion odottaa kiltisti, että jalka parantuu, eihän siihen ole oikein vaihtoehtoa, mutta en kyllä koe erityistä kiitollisuutta mistään, en edes urheudestani riuhtaista kenkä jalasta pois. Ajatus kiitollistumisesta ei siis nyt helpotakaan oloa, vaan päinvastoin: olen äkäinen, kun en osaa sitä tuosta noin vain ja minusta tuntuu, että minun kuitenkin pitäisi osata. Minun on vaikeaa myöskään käsittää tätä miksikään muuksi oppimiskokemukseksi kuin kärsivällisyyden ja asioihin alistumisen harjoittelemiseksi. Koska itselläni on ollut paha tapa alistua kaikkeen ihan turhaankin, en ole oikein varma siitä, onko harjoitteesta nyt niin kauheasti hyötyä. (Ellei sitten siinä mielessä, että käsitykseni siitä, mihin voin itse vaikuttaa, tarkentuu.) Alistumisopintoja enemmän tarvitsisin itseni mielestä aktivoitumisopintoja, puolensapitämisopintoja, rajojen asettamisen opintoja... ehkä tämän voi kääntää sellaiseksi. Silloin kun makasin edellistä kertaa jalkojeni takia vaaterissa, tajusin selkeästi, miten tärkeää liikkuminen on mielenterveyden ja mielialan kannalta. Olen kuunnellut tuota oivallusta oikein kiitettävästi. Mielestäni en olisi tarvinnut ihan vielä kertausta tuosta opista... en, vaikka olenkin tietysti ihan käsittämättömän kömpelö, kun telon varpaani tuolla tavalla.

Minusta tuntuu jostakin syystä helpommalta hyväksyä tämä jalan rikkoutuminen tarkoituksettomana sattumana, josta voin ehkä muovata jotakin, kuin jotakin perimmäistä tarkoitusta ilmaisevana. Huomaan äkisti, miten ajatus perimmäisestä tarkoituksesta kytkeytyy huudahduksiin: Reilua! Epäreilua! Sattuma sen sijaan ei ole reilu eikä epäreilu, se on kasvoton ja tarkoitukseton, siihen on helpompi suhtautua neutraalisti, katsoa, miten kävi ja sopeutua siihen. Yhdistän tämän jotenkin mielessäni siihen, mitä luin kärsimyksestä hoitotieteen oppikirjasta kirjastossa viime lauantaina: kärsimykseen voi suhtautua monin tavoin, sen kestämiseen on eri vaiheita: siltä voi tingata, miksi juuri minä, olla siitä vihainen, lannistunut, kaivata hyviä aikoja... Yksi tavoista tai vaiheista on "miksei se sattuisi minun kohdalleni". Suunnilleen näin koen sen, että ajattelen tapahtuneen kasvottomana sattumana. Kukaan ei ole pistänyt minua kärsimään minkään opetuksen tai oivalluksen takia, sillä ei ole mitään väliä, että se satuin olemaan juuri minä, näin nyt vain kävi, ja on oma asiani, mitä tästä kokemuksesta muokkaan. Ehkä jonkun toisen kohdalla on toisin, ehkä joku toinen ajattelee, että sattuman kasvottomuus ja tarkoituksettomuus tekevät siitä karmeamman, mutta itse huomaan ehkä osittain yllätyksekseni, että minun kohdallani homma meneekin toisin päin. Se tarkoittaa minulle suurempaa vapautta ja vastuuta, kouriintuntuvampaa kontrollia siihen, mitä jostakin tilanteesta teen.

Niin, olisikohan oivaltanut tätä, jos en olisi turiloinut varvastani juuri logoterapian luku-urakan keskellä? En silti suostu ajattelemaan, että tämä on tapahtuman perimmäinen tarkoitus. Tämä on vain yksi sen tuotoksista.

Onneksi valo on kääntynyt sillä tavalla että alkaa kohta paistaa huoneeseen. Tulee lämpimämpi! Kasvit huoneen vasemmassa nurkassa kylpevät jo kultaisessa paisteessa. Ja pilvet matkaavat taivaskankaan sinistä pintaa hahtuvaisina, keveinä. Haluan varpaan parantuvan, jotta pääsen kylvöaikaan ja kesään ontumatta. On levättävä.