lauantai 19. lokakuuta 2013

Ihana ikivanha laulu

Istun uimahallin saunassa. Lihakset alkavat lämmetä ja pehmetä. Löyly suhistelee.

Sisään tulee nainen lapsi sylissä. Päästyään lauteelle lapsi alkaa kinuta laulua. Äiti laulaa. Keskustelut saunassa katkeavat. Päät kääntyvät. Voi miltei nähdä korvien höristyvän liiskaisten hiusten etualalla.

Kuuntelen laulun sanoja jurottaen takareidestä venyvän alaraajani yläpuolella, vahvasti yhteydessä hermotuksen hälyyn. "Lämpöinen löyly on kotisaunan, toisin on vierahassa", laulaa nainen. "Voi jospa säilyis äidin lapset kylmässä maailmassa."

Laulun loputtua katson surullisesti lasta. Hei ystävä, olet piilo-opetussuunnitelmassa, kuten me kaikki. Me ja muut. Mitkä muut? No ne kylmän maailman vieraat muut. Ne, jotka on niitä muita. Niitä, jotka ei vihdo pehmeesti.

"Ihan tulee tippa silmään", sanoo vanhempi nainen. "Meillekin äiti tuota lauloi saunassa."

Nainen kiittää. Lapsi kaluaa sormiaan.

Minustakin oli mukavaa, että nainen lauloi, ja onhan minullekin tuota laulettu. Olen joskus jopa ränkyttänyt sitä itselleni oikein paskana ollessani. Joskus ennemmin. Joskus ennen kuin aloin kysyä, onko tämä jako meihin ja kylmään maailmaan niin asiallinen kuvaus lainkaan vai voiko se kääntyä itseään toteuttavaksi ennusteeksi. En ole niitä ihmisiä, jotka haluaisivat kieltää lauluja. Mutta kyllä ne minusta kuulostavat salaväijyiltä kaikesta huolimatta.

Kylmä maailma, jossa ihmiset istuvat sulloutuneena alasti samaan puulla vuorattuun kosteussuojattuun huoneeseen teräslasibetonirakennuksessa. Hymyilevät toisilleen. Toivottavasti lapsi kuuntelee muutakin kuin laulun sanoja. Ainakin siinä vaiheessa, kun hän on edennyt aikuisuuden siihen vaiheeseen, jossa voi kutakuinkin vapaahkosti valita, keiden kanssa on läheisissä tekemisissä ja keiden ei. Ei se maailma nyt niin kylmä liene. Enemmän ainakin itseäni kylmäävät tietyt sanallistukset, joita huomaan pääni generoivan näennäisen viattomasti. Ehkä silkasta tottumuksesta.

Vaikka tietysti äidit ja heihin liittyvät yhteyden ja turvan kokemukset ovat liikuttavia. Yllätin yksi ilta itseni vollottamalla kovasti kesken venytystä ihan vain sen takia, että laittamani taustamusiikki, jonka suurin funktio on kellottaa pitkäkestoinen venytys, sattui laulattamaan Kulkurin ja joutsenen, joka on äidin lempilaulu. (Siinä muuten taas yksi laulu, jonka sanoissa oma maa mansikoidaan. Ikään kuin se ei aika helposti tapahtuisi luonnostaankin. Vai tapahtuisiko? Paha sanoa, kun on elänyt kaiken ikäänsä oman maan ja meidän korostuksen keskellä.) Jotenkin on vain hyvin liikuttavaa kuvitella, miten äiti kuvittelee kiertävänsä maailmaa paljain jaloin etsimässä onneaan. Se on varmasti jotenkin meitä yhdistävä kokemus. Vaikka äiti ei pääse kiertämään paljon minnekään, koska isä haluaa aina Kanarian saarille ja siellä samaan hotelliin, eivätkä he osaa kuvitellakaan matkustavansa erikseen. Ja vaikka minun jaloillani ei enää kävellä kivuitta ilman tukipohjallisia, ei edes vessaan ja takaisin. Ja vaikka on hetkiä, jolloin olen enemmän karkoittamassa lauluja huolillani kuin päinvastoin.

Ajattelen tätä kaikkea saunassa istuessani. Näen otsasta niljaana irronneen hikipisaran läsähtävän reidelle. Ajattelen kaupungistumista, yleisiä saunoja, taloyhtiön saunoja ja uutta kehitystä, asuntokohtaisia saunoja. Tajuan, etten tietysti voikaan tajuta laulua, koska en ole kasvanut ympäristössä, jossa olisi kotisauna, jossa kävisi vain kodin väki. Aina on pitänyt vahtia kelloa. Tai sitten on oltu jossain, missä on kerralla enemmän ihmisiä. Usein olen siellä muualla ja niiden muiden kanssa myös käyttäytynyt tavalla, jolla olen saanut osakseni pehmeämpää huomiota. Pienentänyt itseäni innokkaammin ja sen kiitoksena saanut kokea ystävällisyyttä, jonka ilmenemiselle kiireinen ja ylivalvotettu lapsiperhe ei liene otollisin ympäristö. Etenkään jos lapsi ei heti paikalla ole halukas pienentämään tai suurentamaan itseään.

On monenlaisia tarinoita. Ja lauluja.

"Niin ihana laulu", vahvistaa yksi vanhoista naisista. "Ihana ja ikivanha."

tiistai 1. lokakuuta 2013

Taju oppimisesta vs. taju opitusta

Joillain kursseilla alkaa yhtäkkiä hihityttää. Elämä kulkee niin nurinkurisesti! Ensimmäisen tutkintoni aikana olisi totisesti tarvinnut kurssia, jolla olisi pohdittu omia sudenkuoppia kirjoittajana (tieteellisessä kontekstissa, opinnäytetyökontekstissa). Jossa joku olisi sanonut ääneen, ettei yksikään teksti ole valmis lopullinen jäsennyksen tila. Että löytyy parannettavaa, maneereja, oivalluksia, korjattavaa, monitulkintaisuutta. (Maneereja voi korjailla loputtomiin. Tarvitaan vain uusi kustannustoimittaja, jolla on erilaiset preferenssit lauserytmin suhteen, esimerkiksi.) No, nyt sitten istun sillä kurssilla ja hämmennyn tavoista, joilla ihmiset voivat pitää kirjoittamista vaikeana tehtävänä.

On oikein puserrettava itseään, että muistaa, miten vaikealta se on joskus tuntunut. Vaikka ehkä minulla on aina ollut tämän suhteen outo kyky sulkeistaa osaamattomuuteni ja sitten painella silmälappuineni onnellisena eteenpäin. Tämä on se osa-alue, jossa minun on hirvittävän helppoa heittää perfektionismi mäkeen ja silti saada aikaiseksi jotain ihan mukiinmenevää. (Myös siisteyden suhteen olen heittänyt perfektionismini mäkeen, mutta kämpän kunto ei taatusti ole mukiinmenevä.)

Eilen kurssilla istuessani pohdin erilaisia vaikeuksia ja niistä ulos kasvamista. Mietin, tajusinko jossain vaiheessa opettelevani metakognitiivisia taitoja vai en. Kai minä vain kokeilin ja matkin niitä, joilla jokin strategia toimi, ja sitten vähitellen muokkasin strategiaa sopimaan paremin omiin omalaatuisuuksiini. En ehkä myöskään jäsentänyt vaikeuksia vaikeuksiksi tai haasteiksi. Se johtui siitä, etten asettanut kunnianhimoisia tavoitteita. Jotkut asiat saivat ähkimään vaivaantuneena, mutten olettanut niiden muuttuvan mihinkään. (Kuten vaikka sen, että vieraille ihmisille oli pelottavaa puhua. Etenkin jos heitä oli monta samassa paikassa.) Silti ne asiat ovat muuttuneet. Olisivatko ne muuttuneet nopeammin, jos olisin kiinnittänyt tarkkaavaisuuteni niihin ja asettanut tavoitteita? Enpä tiedä. Olen ihan tyytyväinen muuttumiseni hitauteen akateemisessa maailmassa.

(Ne kohdat, joissa olen halunnut muuttua malttamattoman paatoksisena, ovat liittyneet läheissuhteisiin. Nyt kun luen Joyce Carol Oatesin kirjaa Sisareni, rakkaani, luon hypoteeseja siitä, miksi on näin. Olen nauranut kirjan kanssa monessa kohdin - parempi nauraa kuin itkeä mutta kovin tutultahan se kuulostaa, että lasten pitäisi loihtia vanhempiensa elämään mielekkyys ja taika, osoittaa näille, etteivät ne ole turhaan sinnitelleet yhdessä vuosikausia.)

Voin kyllä kuvitella, ettei muutostahtini ehkä miellyttäisi niitä, joiden mielestä opiskelijoiden pitäisi valmistua nopeammin. Se, anteeksi vaan, on kuitenkin heidän ongelmansa.

Kun koetan miettiä, olenko tajunnut tiettyjä asioita (vaikkapa tekstiasioita, akateeminen teksti -asioita) oppiessani oppivani jotakin, en saa hahmotettua, miltä tuon oppimisen oikein pitäisi näyttää tai tuntua. Muistan vain ähkivää vaivaantuneisuutta ja hitusta epävarmuutta, jonka tungen syrjään, sekä huvittunutta hihitystä, kun jossain kohdin argumentaationi kuulostaa jonkun vanhan sedän argumentaatiolta, vaikka olin silloin niin nuori tyttö, että saatoin vielä käyttää korollisia kenkiä jalkaterien kipeytymättä. En ole tajunnut oppivani yhtikäs mitään! Olen vain leikkinyt eteenpäin. Joskus tietysti jokin ongelma on kalastanut minut ja olen kiekurrellut koukku tukevasti kiduksissa kuukausitolkulla ennen kuin olen saanut muodostettua jonkin alustavan työhypoteesin ja siten solmittua edes hataran mielenrauhan. Jälkikäteen sen sijaan tajuan varsin hyvin, että jossain vaiheessa ja jotain polkua kulkien olen yhtäkaikkisesti oppinut. Olen oppinut, että osaan puhua vieraille ihmisille ja kirjoittaa lehtijutun ja opinnäytetyön. (En varmasti täydellisesti, mutta minulle on edelleen ihme, että kirjoitin gradun. Ajatella! Ihan kuin olisin fiksu tai jotain.) Olen oppinut oppivani ihan toisella tavalla kuin aluksi kuvittelin. Ja olen oppinut myös olevani ihan toisenlainen kuin kotona väitettiin. Esimerkiksi, pidän ihmisistä. Ja jotkut ihmiset pitävät minusta, kovastikin. Vaikka eivät olisi sukulaisia.

Siitä minulla sen sijaan ei ole hyvää käsitystä, mitä tällä hetkellä opin. Miten voisin asettaa tälle oppimiselleni tavoitteita, kun en oikein edes tiedä, mihin se liittyy? Olen koettanut asettaa tavoitteita hyväksymään oppimiselleni ja itseäni rankaisematta jättämisen oppimiselle, mutta en oikein tiedä, miten tavoitteiden asettaminen sopii laajempaa hyväksymisen ajatukseen: eikö minun pitäisi myös hyväksyä se, etten saavuta tavoitteita sillä tavalla kuin kuvittelisin? Vai suuntaavatko tavoitteet kuitenkin tekemistä ja olemista? Mutta eiväthän ne silloin ole oikeastaan tavoitteita vaan jotain muuta - ehkä ideaaleja. Tavoitteet tuppaavat saamaan minut kananlihalle. Ne tuntuvat kitkevän etenemisestä leikin ja spontaaniuden, joita näyn tarvitsevan voidakseni hyvin.

Äh, ehkä käytän tavoitteen käsitettä oudosti. Mutta jostain syystä minulle ei tunnu toimivan se ainaisjankutettu asia, että isot asiat pilkotaan haukkapaloiksi ja sitten haukataan ne yksi kerrallaan. Se tuntuu jotenkin niin ilottomalta! Epätoivottomalta toki myös, mutta olen ehkä aika robusti epätoivon suhteen. Osaan luovia eteenpäin se matkassakin.

Niin, kummallista istua luokassa ja kuunnella, mikä kaikki voikaan tuntua vaikealta. Ja tajuta, että hyvänen aika, eivät nuo ole minulle vaikeita asioita. Minulla on omat vaikeuteni akateemisuuden suhteen, mutta ne eivät ole tuolla kalvolla kaikkien nähtävänä. Naurattaa. Minun vaikeuteni ovat haluja kirjoittaa eeppisiä tutkielmia, rönsyttää alaviitteitä hierarkkisiksi juuristoiksi, käyttää alatyyliä ja viitata myös lyriikkaan. Tai vaikeudet ja vaikeudet. Niin vain tapahtuu, ja sitten saa taas nauraa.