Innostumisesta ja nirsoudesta

Olenkohan joskus muistanut kirjoittaa siitä, miten tavattomasti saatan ihailla ihmisiä, jotka osaavat innostua ja syttyä sekunnin murto-osassa? Muutamat tuttavani kuuluvat tähän kategoriaan. He osaavat sanoa vaikka mistä, että se on huippua tai mahtavaa tai ihan parhautta.

Heidän kanssaan tuntuu silti joskus vähän vaikealta, koska tuntee itsensä möykkyklimppiseksi. Kas: minä pidän aika harvoja asioita huippuina tai mahtavina. Ihan parhaudesta nyt puhumattakaan. Ei se tarkoita, ettenkö syttyisi. Sytyn kyllä välillä ruoasta ja joskus juomastakin, kuten vaikka maracujamehusta. Ja tilanteista. Mutta aika harvoin osaan sanoa jotain ihmistä ihan huipuksi tyypiksi. Jotenkin etenen varovaisemmin, ja siinä vaiheessa, kun olen jo oppinut ihailemaan tietyn ihmisen tiettyjä piirteitä, olen tyypillisesti ehtinyt havaita hänessä myös paljon sellaista, jota en suin surminkaan toivoisi hänelle tai kellekään toisellekaan (mukaanlukien itseni). Ja oikeastaan olen ruoan ja juoman suhteen aivan yhtä alkuynseä kuin ihmistenkin kanssa muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Enimmäkseen en pidä ruoasta, jota minulle tarjotaan, maustamatta sitä jollain tavalla, yleensä niin, että vain suolan tai sokerin maustama tasainen mitäänsanomattomuus saisi enemmän sävyjä. (Esimerkiksi voisi antaa sen, että lorauttaa maustettuun ostosoijajugurttiin makeuttamatonta puolukkamehua. Ja ripsauttaa vähän kanelia, kardemummaa ja inkivääriä.)

Joskus mietityttää, onko tämä oikein tai normaalia. Mitä ne sitten ovat? Oikein? Mitä epäoikeudenmukaistakaan tässä on, paitsi etten pysty palauttamaan mahtavuushuudahduksia? Toisaalta, valitettavasti on myös niin, että ne, jotka sanovat lähes kaikkeen, että se on aivan parhautta, ovat menettäneet ainakin minun tapauksessani luotettavan arvostelijan statuksen. Heidän mahtavuutensa on kokenut inflaation. Eikä se tarkoita, että muuten pitäisin heitä epäluotettavina. Esimerkiksi oma aviomieheni kuuluu tähän innostujakategoriaan. Joskus hän, reppana, masentuu ynseydestäni. Se on vähän sääli, kun hän voisi ajatella asiaa niinkinpäin, että olen kuitenkin innostunut menemään hänen kanssaan naimisiin, mikä sentään on aika ennenkuulumatonta ja käsittämätöntä. (Kyllä vain, kyllä minä hänestä olen vaikuttunut.) Ja normaalia - voi luoja, tuskin tämä nyt olisi normaaliuskorjauslistan kärjessä kuitenkaan!

Ehkä ynseä on kyllä vähän väärä sana. Olen kiinnostunut monista asioista ja ihmisistä. En vain jotenkin osaa hurahtaa niihin ja heihin. Tai siis, joskus hurahdankin, mutta se on käytännön hurahtamista. Saatan virkata suuren peiton tai alkaa viettää aikaa kovasti jonkun uuden tuttavuuden kanssa tai tapailla vaikka harrastamani tanssin askelia päivittäin. En silti osaisi luonnehtia näitä huipuiksi tai ihan mahtaviksi. Se on vain semmoista hupsua hurahtamista! Ja odotan tilanteen korjaantuvan tuon tuosta takaisin laimeampaan: paras siis ottaa irti kaikki virkkaushulluudesta tai jee jee bestikset -fiilareista.

Ehkä tämä on jokin jäänne, yritys piilottaa hurahtamiset? Olen lapsena oppinut piilottamaan vanhemmilta taitavasti kaiken kiinnostavan, etteivät he talloneet innostusta jalkoihinsa alkamalla intoilemaan siitä, että jos kunnolla panostaisi, tuosta voisi tulla hyvä ammatti ja leipäpuu. Ja miten jokin harraste vielä voisi parantaa naimamahdollisuuksiakin. Lapsena en halunnut sellaista tapahtuvan, en jaksanut sitä heidän hurahtamistaan kerta toisensa jälkeen. No, en kai halua vieläkään sellaista tapahtuvan. Tosin vanhempien suhteen ei enää ole pelkoa tässä asiassa; nykyään he tuntuvat luopuneen toivosta sen suhteen, että voisin menestyä heidän mittareillaan. Toisinaan he mainitsevat, paljonko siskoni ja minä tulemme aikanaan perimään ja että sitten meidän elämämme tulee olemaan taloudellisesti turvatumpaa. Se jotenkin masentaa, se kaiken rahaan redusoiminen.

Vaikeaa arvioida!

Mutta jokin nirsous kyllä on, ja olen alkanut hahmottaa sitä viime vuosina. Saatan sinnitellä aika pontevasti, kun en tahdo jotakin, ja olla hyvin varma siitä, etten tahdo jotakin tapahtuvaksi. En tunne suurtakaan tarvetta koettaa innostua samoista asioista kuin toisetkin, jos niistä aistinvaraisesti saatu kokemus ei vakuuta. On monia asioita, joista en ole oppinut pitämään ja joista en ole edes yrittänyt opetella pitämään. Hullunkurisimmin se käy ilmi snägärillä, kun tilaan annoksen niin ettei siihen laiteta mitään lisukkeita. En nimittäin ole opetellut pitämään sinapista, ketsupista ja niin edelleen. Joskus nuorempana se meinasi käydä vähän uhkaavaksi kaverisuhteissa, mutta päätin, että jos en kelpaa kaveriksi sen takia, etten syö ketsuppia, niin se on sitten siinä. Koska eihän ketsuppi nyt voi olla kovin oleellista ystävyyden kannalta.

Kiinnostaisi tietää, tai tutkia, onko joku ehkä tietoisesti lähtenyt muokkaamaan itseään suositumpaan suuntaan. Muistan tehneeni itse niin oliivien kohdalla. Niistä opettelin pitämään. (Tosin en vieläkään syö mustia halpisoliiveja; ei, niiden pitää olla kalamataa, että saan ne alas muutenkin kuin irvistellen.) Mutta siihen se taisi jäädä. Vai onko niin, että monista asiat eivät tunnu aistinvaraisesti samalla tavalla yhtä tyrmäävän vastenmielisiltä? Ettei heitä ole koskaan fyysisesti kuvottanut kovasti esimerkiksi paljastuttua, että hampurilaisen sisään on ruiskautettu ketsuppia? Että heissä on sisäänrakennettuna jokin suurempi vastaanottavuus, avoimuus, hurahtamiskyky... helppous innostua?

Pidin pitkään itseäni ehkä vähän jopa nirsousvammaisena ja innostusrajoittuneena, mutta muutamat viime vuosien tapahtumat ovat auttaneet hahmottamaan, että kenties tämä omakin lähestymistapani, jota en erityisemmin koe tietoisesti valituksi, ja josta en oikein osaa suunnata muuallekaan, sisältää hyviäkin puolia. Olen nimittäin päässyt todistamaan muutamaa ihan parhautta -hurahdusta hyvin läheltä. On tuntunut siltä kuin hurahtaja olisi rakastunut. Ja sitten, vähitellen, suhde asiaan tai ihmiseen (ja kyse ei ole ollut rakkaussuhteesta perinteisessä mielessä) on saanut kumman parisuhdeahdistusmaisia muotoja. On kuin tuolta asialta tai ihmiseltä olisi odotettu jotain vastinetta omalle tunteelle. Ja petytty. Syyllistetty. Suututtu toiselle, osoitettu mieltä. Yhdessä seuraamistani tapauksista oirehdinta on vaikuttanut todella kummalliselta, koska hullaantumisen kohde on ollut instituutio. Silti suhteessa on vaikuttanut olevan monia väljähtyvän ja vähitellen eroon päättyvän parisuhteen tunnusmerkkejä. Pettymys tuntuu karvaalta melkein sivustakatsojan suussakin. Samat seikat, jotka aluksi jäsentyivät ihmeellisinä, saavatkin inhottavan ja perverssin luonteen. Mutta olen seurannut tapahtumaketjua niin läheltä, että tiedän tilanteen ja siksi minun on vaikeaa ymmärtää, miten ihmeessä tuollainen hurahdus on ollut mahdollinen. Ja etenkin tämä sen pettymäpuoli, sen suuntautuminen toiseen itsen sijasta. Ikään kuin hurahtajalta olisi hukkunut näkökulma riskiin, jonka hän otti - nähdäkseni tietoisesti, mutta ehkä joku ottaa riskejä aivan yhtä tiedostamatta kuin itse jarruttelen niiden ottamisessa?

En muista, että itselleni olisi käynyt ihan tuolla tavalla. Ehkä ynseä eteneminen säästää siis tällaiselta?

Moni tuntemani innostuja on myös kärsinyt eritasoisista burn out -oireista. Ehkä tämä on kapean otoksen harhaa. Mutta kenties ynseys ja varovaisuus suojaa loppuunpalamiseltakin. Eihän nimittäin ole mitään mieltä syöstä kaikkia voimiaan johonkin juttuun, joka vaikuttaa ihan lupaavalta, mutta siinä kaikki. Aika harvoin minusta on tuntunut siltä kuin muutamasta ystävästä tuntuu säännöllisin väliajoin. Nimittäin että nyt elämän kiitotie aukeaa, pidäkkeet vain katoavat, elämä imee ja kantaa, vie mukanaan, menee lujaa. Ehkä hetken, ja silloinkin lähinnä seksuaalisessa kontekstissa (jossa saman moodin eliniänodote ei ole kovinkaan pitkä). Ja ehkä nimeomaan yhden viinilasin jälkeen. Mutta muuten - no, joskus näyttää lupaavammalta kuin toisinaan, joskus voimavarat on helpompi tunnistaa, on helpompi luottaa talvesta selviytymiseen ja sillä tavalla. Enimmäkseen kuitenkin etenen varovaisesti ja aika jalat maassa.

Ei se tarkoita, etten tuntisi voimakkaasti tai sävykkäästi. Joskus olen saanut selvittää tätä eroa pitkällisesti. Ei: on mahdollista tuntea voimakkaasti, ihailla jotakin ihmistä tai käytäntöä ja silti tiedostaa kaiken aikaa, että tässäkin on puutteita, tämäkään ei ratkaise kaikkia ongelmia kertaheitolla, ei ole mitään taikasanaa tai kertapelastusta. On mahdollista aloittaa uusia harrasteita ja opintoja ja olla jipoissa niistä ja syömistään ruoista ja sillä tavalla. Ja silti - se ei ole huippua eikä mahtavinta. Enkä usko, että kyse on vain sanallistuksen eroista.

Epäröinti, se ei katoa. Ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän jaksan raivostua siitä, ettei se katoa.

Mutakautta odotellessa

Ostan lennonvaihdolla John Irvingin uusimman. Siinä luonnehditaan Mainen ja Uuden-Englannin kevätpuolen kautta mutakaudeksi; ensin on lumi ja jää, sitten epämääräistä mutaa, joka sulaa ja jäätyy, ja sitten onkin jo oikeastaan melkein kesä ja ihan kesä. Tunnistan heti, että näinhän meilläkin tosiaan on. Mutakausi! Vai mitenkähän se on suomennettu, minun kirjani on tietysti englanniksi, kun sen kerran ostin ulkomailta jaksaakseni istumisen tuskaa.

Irvingiä on muutenkin hauskaa lukea. Hän kun ei ole erityisen tuomitseva kirjailija. Sitten pysähdyn - ovatko ne muutenkaan? Ehkä minustakin on tullut tämmöinen juuri kirjojen takia. Niissä harvemmin reagoidaan kuten retkiopas Riossa reagoi Vompon kysymykseen, mitenkä tämä tulkitsee hänen portugalinkielisen paitansa lauseen, jossa sanotaan suoraan about että sarvia ei ole, niitä vaan koetetaan sovitella päähäsi. Sarvipää tarkoittaa portugalinkielisissä maissa samaa kuin aisankannattaja suomeksi. Opas ei voinut lopettaa hekotteluaan ja sitten vakavoiduttuaan ei ollut lainkaan päästä siihen kysymykseen, onko lauseen loppupää tulkittavissa siten, että sarvia koetetaan toisten tai omasta toimesta sijoittaa pään ulkopuolelle ("sinä olet aisankannattaja!") tai sisäpuolelle (aisankannattajuus on tästä suhteesta oleellinen kuvaus). Hänen oli nimittäin toistettava kymmeniä kertoja, että "se on kamalaa", "se on tragedia" ja "sellaista tapahtuu mutta sellaista ei saisi tapahtua". Opas myös sanoi, että hänen mielestään joku on corno vain silloin jos hän tietää, että hänen partnerillaan on toinen suhde. Että jos tulee petetyksi eikä tiedä, silloin siinä ei ole mitään hävettävää. Mutta että jos tietää sivusuhteesta eikä lähde, siinä on. Mulkoilimme takapenkillä toisiamme huvittuneina.

Jälkeenpäin kävi ilmi molempien leikitelleen sillä ajatuksella, mitä mies sanoisi, jos häntä konfrontoisi: että sillä lailla mekin elämme eikä se nyt sen kamalampaa ole kuin parisuhteenkaan pelkojen ja turhaumien sietäminen. Pelot muotoutuvat hieman toisella tavalla, mutta pohjimmiltaan on vaikeaa luonnehtia, mikä tässä nyt niin erilaista olisi. Vähemmän rappioromantiikkaa sitä itse tästä löytää. (Voi kyllä olla että se johtuu muustakin, kuten siitä, että sitä koko ajan työstää itseään lisää.)

Niin, kirjoissa ei kai yleensä sillä tavalla tuomita. Todetaan vain tapahtuneen näin ja näin. Jokainen muodostaa itse johtopäätöksensä lukemastaan saamansa informaation perusteella. (Oikeastaan on ehkä väärin kirjoittaa "lukemastaan saamansa", koska kyllähän luettu tulkitaan aiemman informaation perusteella.) Oikeastaan haluaisin lukea uudestaan Irvingin kirjan Välisarjan avioliitto, koska nuorempana onnistuin lukemaan sen kertomuksena siitä, miksi muut mallit kuin parisuhde eivät voisi toimia. Olisi kiinnostavaa tarkkailla, miten sen nyt lukisin. Ehkä kiinnittäisin huomiota aivan toisiin seikkoihin? Tai ainakin sanallistaisin eri tavalla sen, mistä kirja kertoo?

Vompsu koki Lissabonissa lyhyen lomaromanssin. Ei siis minun kanssani. Minä olin kipeänä hotellissa nukkumassa. Tunsin itseni vähän surkeaksi, kun hän siis löysi villin yöelämän, ja minä en jaksanut kuin levätä. Ja ehkä vähän yksinäiseksi ja hylätyksi, kun jouduin painimaan yksin omien spekulaatioideni kanssa siitä, miten turvallista patin kanssa lienee lentää pitkä, melkein puolen vuorokauden lento valtameren yli, sillä välin kun tajuttomassa tuubassa kotiin tullut mies nukkui krapulaansa pois. Mutta oikeastaan se ei tuntunut pahalta, että hänellä oli sutinaa jonkun muun kanssa. Onhan hän käynyt treffeillä tässä ennenkin ja jo silloin, kun menimme naimisiin, se tapahtui enemmän kaveripohjalta ja varsin tietoisena siitä, ettei kumpikaan liene toisen "suuri rakkaus". (En pidä erityisemmin suurista rakkauksista. Toimin niissä liian kalkkunasti, jotta ne pidemmän päälle vaikuttaisivat hyvältä elämän järjestämisen periaatteelta. Haluan pysyä kohtuullisena, ja siihen tarvitaan kaikkea muuta kuin kalkkunuutta.) Enemmän olen ollut kaiken aikaa huolissani siitä, kuinka painava tai järkevä lienee Vompsun päätös elää kanssani, jos hän ei ole juuri muuta nähnyt eikä kokeillut. Minua myös kauhistuttaa hetkellisesti, miten seksuaalisesti epävarma Vompsu joskus saattaa olla. Ehkä hän nyt vähitellen alkaa tajuta, etteivät hänen käsityksensä hänen itsensä seksuaalisena olentona hahmottumisesta ehkä vastaa aivan kohta kohdalta sitä sosiaalista todellisuutta, jota esimerkiksi minä havainnoin.

Lennolla suljen välillä kirjan ja silmät ja hymähtelen itsekseni huvittuneena sille, miten erilailla eri ihmiset ottavat tietyn tapahtuman. Ajattelen sitä, miten olisin ehkä joskus aiemmin tuntenut itseni täysin toisella tasolla uhatuksi, jos olisin kahdestaan lomamatkalla ollessa sairastunut ja toinen olisi sillä välin mennyt baariin ja löytänyt toisen nuhjauskumppanin. Ja nyt minusta taas tuntuu, että vaikka olenkin hetken vähän varpaillani - entä jos toinen onkin paljon viehättävämpi, kohtuullisempi, älykkäämpi ja muutenkin temperamentiltaan sopivampi kumppani ja minut hylätään? - niin lopulta tiedän koko jutun ja siitä puhumisen ansiosta paljon enemmän siitä, miten vahva meidän välisemme side on ja mitä asioita oikeastaan Vompsu minussa osaa arvostaa. (Tiedän kyllä myös, mitkä asiat ärsyttävät häntä, mutta tiedän myös, etten muutu tuosta noin vain aivan toiseksi ihmiseksi, enkä edes halua muuttua joissain kohdin, joten hän saa itse työstää ärsyyntymystään samoin kuin itsekin työstän omaani.) Tuntuu ihan käsittämättömältä, miten monen olen kuullut sanovan, että he eivät haluaisi tietää, jos toinen on ihastunut johonkin toiseenkin tai puuhaillut jotain heidän selkänsä takana. Minä haluan tietää. Ja, vielä tärkeämmin, haluan toisen voivan kasvaa ja löytää omia juttujaan. (Jos toinen haluaisi kasvaa salailevaan suuntaan, sitten varmaan olisi vaikeampaa.) Pelkäämättä, että niistä vaaditaan päätä pölkylle.

Irvingin kirjassa oli toinenkin lausahdus, joka jäi pyörimään mieleen. Siinä sanottiin, että lapset tietävät kyllä, missä heitä rakastetaan ehdottomasti.

Arvelisin sen pitävän paikkansa. Tosin sellaista pitää kokea edes kerran ja lyhyesti, tai lukea hyvä kuvaus siitä, että tietää semmoista voivan tapahtua.

Haluaisin osata rakastaa ehdottomasti. Ehkä jollain tasolla osaankin, ainakin kun saan hetken aikaa tokeentua järkytyksistä. Joskus tietyn ihmisen ehdoton rakastaminen vaatii kumman kuuloisia toimenpiteitä, kuten sen, että päättää lakata asumasta hänen kanssaan. Mutta minulle ehdottomasta rakkaudesta ei tulekaan mieleen perhe. Ainakaan ydinperhe.

Kotiin palaaminen tuntuu hauskalta, vaikka odotettua mutakautta ei olekaan vielä aloiteltu, toisin kuin olin kuvitellut joidenkin toiveikkaista fb-päivityksistä. Eteiseen rientää kaksi iloista kämppistä halaamaan ja huomaan, että tuntuu ihan siltä kuin tulisi kotiin... kotiin, jossa saa olla enää kuukauden. Aika jyskyttää niin valtavaa tahtia!

Lentokoneessa valtameren yli yksi kuukauden albumeista on Supertrampin kootut. Olen kuullut yhtenä aamuna viereisestä talosta hostelliin tulvivan musiikin seassa yhden heidän kappaleensa, "Take a long way home". Silloin en pysty menemään suihkuun, en tekemään mitään muuta kuin seisomaan ikkunassa ja antamaan kyynelien tulla ja muistojen huuhtoa ylitse. Jostain syystä Supertrampin iloinen poljento ja silti käsitellyt isot asiat, yhdistettynä siihen, että tätä musiikkia kuuntelin elämäni näennäisesti turvallisimman kauden aikana, silmät tiukasti kiinni tapahtuvalta, muodostaa melko tehokkaan vanhojen asioiden muistelemisen ja jäsentämisen välineen. Etenkin kun musiikki saa aikaan jo kauan sitten kadonneiksi kuviteltujen ajatuskuvioiden muistumisen. Äkkiä on toisessa ajassa ja paikassa, keskellä niitä uskomuksia ja tuntemuksia, ja sitten samalla toinen jalka on tukevasti hostellin lautalattialla, ja on pakko tietää ja muistaa sekin, miten kauas noista tuntemuksista on kuljettu ja miten moni niistä uskomuksista tuntuu nykyään pelokkaalta ja dogmaattiselta. Sattumalta sitten tosiaan lentokoneessa on Supertrampia tarjolla koko albumi ajateltuani juuri pari päivää aiemmin, että minun pitää lainata albumi eksältä tai katsoa, löytyisikö se spotifysta.

Istun silmät kiinni ja kuuntelen, tunnustelen. Jotkut kappaleet on kuunneltava useita kertoja. En onnistu taaskaan nukkumaan, mutta ei se mitään.

Kun kuuntelen, huomaan mielialani hitaasti muuttuvan mietteliään kuulaaksi.

Saavun kotiin hyvillä mielin.

Haavoittuvuudesta

Ehkä tämä kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta olen oivaltanut vasta viime päivinä, miten paljon haavoittuvampi ihminen on myös psyykkisesti silloin kun fyysinen toimintakyky reistailee. Jotenkin sitä ehkä ajattelee arjessa, että on taattua, että pystyy kävelemään kilometrin, kyykistymään, makaamaan ystävien kanssa puistossa ilomielin ja niin edelleen. Vaikka kuinka tietää, etteivät nämä asiat ole ikuisia eivätkä itsestäänselviä eivätkä kaikkien saavutettavissa, ainakin minä tunnun unohtavan, miten paljon niiden ongelmaton toteutuminen vaikuttaa siihen, miten kestän vastoinkäymisiä ja miten hahmotan minäkuvani.

George Herbert Mead kirjoittaa, ettei esimerkiksi jalan amputointi vaikuta ihmisen persoonallisuuteen. En tiedä, nauraako vai parahtaako. Enkä osaa arvioida, onko kyse siitä, mistä Richard Shusterman on kirjoittanut: että meidän aikamme on kehokeskeisempi, että me identifioimme persoonallisuuden kehollisemmin kuin tehtiin vielä sata vuotta sitten. Huomaan, etten osaa kuvitella, millaista voisi olla elämä, jossa kipu ja kehon mielen suunnitelmiin ja oikkuihin taipumisesta kieltäytyminen ei jollakin tasolla järkyttäisi ihmistä, hänen kehonkuvaansa ja sitä myöten hänen maailmankuvaansa. (Kehohan on tavallaan maailman se osa, joka on kaikkein saavutettavin tai lähin ja jonka kautta olemme osa esineiden, paineen, painovoiman, materian, aistittavan jne. maailmaa; ehkä lyhyemmin edes jossain määrin jaettavaa maailmaa.) Ehkä silloin sairaudet ja vammat ovat olleet enemmän näkyvillä, mutta silti, on vaikeaa uskoa, että oman aiemmin kivuttoman kehon käpristyminen ei mitenkään saisi ihmistä hiljaiseksi, kuulostelevaksi, epävarmemmaksi.

Huomaan itse käyneeni paljon aremmaksi ja pelokkaammaksi muutenkin kuin fyysistä jaksamista koskevien teemojen suhteen. Ihminen on kokonaisuus, selvähän se, ja jako fyysinen/psyykkinen/sosiaalinen on tietysti vain meidän jakomme, josta ehkä voisi olla mahdollista myös kieltäytyä silloinkin kun ei tunne kehossaan tuota yhteyttä. (Ja jopa silloin kun nuo puolet tuntuvat sähisevän toisilleen ristiriitaisesti, kuten esimerkiksi lisääntymiskysymyksen suhteen: sosiaalinen ja psyykkinen puoli pyörittämässä päätään, ja fyysinen puoli poksauttelemassa munarakkuloitaan ja kuplimassa limaansa. En muuten osaa myöskään oikeasti kuvitella, millaista elämä on ollut ennen suhtkoht luotettavia ehkäisymetodeja. Se jotenkin vaikuttaa karmaisevalta, mutta oletettavasti, jos sellaiseen maailmaan olisi syntynyt, ei sen karmaisevuutta juurikaan murehtisi vaan iloitsisi aivan samaan tapaan kesän ensimmäisistä sriisriipääskysistä mäenharjan ylisellä taivaalla, pulssin tunnusta jalkaterissä lämpimän peiton alla ja niin edelleen.) Kokonaisuuden hahmottaminen on kuitenkin aika erilaista silloin, kun lukee kirjasta hyväksyvästi nyökytellen lauseen, jossa korostetaan fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen erottamattomuutta kokemuksessa, ja silloin, kun äkisti huomaa käyvänsä kipujen puristusrenkaassa oireilemaan yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta ja mieleen nousee kuvia (ei-visuaalisessa merkityksessä; kuvia siinä merkityksessä kuin muistitutkijat puhuvat muistikuvista, jotka voivat olla ihan yhtä hyvin haju-, maku-, kuulo- tai kosketusaistillisia, asentoaistillisia tai liikeaistillisia, tai muistumia oivalluksista tai oletuksista toisina aikoina, en tiedä, mihin aistiin ne niputtaisin, ehkä koska niissä hyödyntyvät kaikki aistit kummallisina kokonaisuuksina, ja haluaisin ymmärtää tarkemmin, miten kehoon paikantuu esimerkiksi oivallus siitä, ettei oma ymmärrys ulotu tiettyyn olotilaan ja elämänkenttään, miten minä sen tunnen, oivallan, ymmärrän - tuntuu, että tässä on sokea piste, tiedän kyllä oivaltavani, mutten tiedä, mitä tuo oivaltaminen on, kokemuksellisesti, tiedän sen liian karkeasti ja hämmentyneesti, jotta pysyisin tyynenä eikä uteliaisuuteni esittäisi tapahtumasta tungettelevia kysymyksiä kuten pidätänkö silloin hengitystä tai kutkuttaako rintalastani alueella tai miksi tuntuu kuin verta tulvahtaisi poskiin ja ohimot puolestaan viilentyisivät, ja niin edelleen), kuvia jotka kuvittelin unohtaneeni tai jotka olinkin unohtanut tietoisesti, kuvia sormista ikkunalasia vasten tai typerryksestä, ettei saa pitää äidin kädestä kiinni kuten muut lapset, koska äidin kädet ovat aina kipeät liiasta työstä. (Nyt ymmärrän sen hyvin, minunkin käteni saattavat särkeä liian rankan hieromisen jälkeen niin että haluan työntää ne vain kylmärannekkeiden sisään ja sulkea silmät.)

Haavoittuvuudessani on kummallinen käänne. Kun tunnen itseni epävarmaksi ja kyvyttömäksi ja surulliseksi ja yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi, jokin kumma moralistinen sävy hitsautuu tuon kaiken tapahtuvan päälle kovin helposti. Se selittää vihlovalla äänellä, että olen LIIAN epävarma, LIIAN kyvytön, LIIAN surullinen, yksinäinen ja ulkopuolinen. En usko, että ongelma ovat nuo tuntemukset itsessään, ne ovat varsin kestettävissä ja pulpahtelevat kai silloin tällöin itse kunkin kokemukseen sillä intensiteetillä, että lamaavat hetkeksi kaiken toiminnallisemman aktiviteetin, eikä siinä ole mitään vaarallista. Sen sijaan tuo moralisoiva ääni rampauttaa. Se kiistää, etten saisi tuntea näin, ettei tuntemisellani ole oikeutusta. Mutta tarvitsevatko tunteet ja olot oikeutusta, välittävätkö ne mistään sellaisesta? Eivät tietenkään. Niinpä jos myönnyn äänen toistamiin ideoihin, onnistun ainoastaan häpeämään itseäni ja tuntemistani. Eihän tuntemusten moralisointi pyyhkäise tunnettua mitenkään pois, päinvastoin: se oikein kiinnittää kaiken kognitiivisen prosessoinnin noihin tuntemuksiin ja siten luultavasti vain pitkittää tuota alakuloa samentaen sitä tykyttävällä häpeällä ja viallisuuden tunteella, jotka eivät mitenkään helpota iloon ponnistamista eivätkä järkevää päätöksentekoa. Ja silloin kun olen tarpeeksi heikoissa kantimissa valmiiksi, myönnyn aika herkästi tuon äänen liiallisuustuomioihin, ja kas: olen solmussa, jota en osaa itse oikein avata. Silloin alan herkästi pohtia, vahingoittavatko voimakkaat tunnetilani ja alakuloni ihmisiä lähistössäni, ja äkisti saatan saada kummallisen velvollisuudenpuuskan ja päätän siivota itseni pois heidän elämäänsä pilaamasta.

Miten kummallinen päätelmä. Ei sellaiseen pysty kuin silloin kun on valmiiksi surullinen, väsynyt, yksinäinen ja sitä häpeävä. Nyt kun olen miettinyt tuota asiaa ja kuunnellut myös muutaman kivuliaan asiakkaan pohdintoja asiasta, olen vähitellen alkanut hahmottaa, miten kiinteästi omassa elämässäni ja näemmä muutaman muunkin elämässä nämä häpeät ja itsen pois siivoamisen puuskat liittyvät fyysisen toimintakyvyn pulmiin. Melkein aina, kun onnistun vääntämään itseni tuolle solmulle, on takana ollut jokin kiputila, joka on vaikeuttanut asian käsittelyä mielialaa toisella tavalla manipuloiden; en ole päässyt liikkumaan, kävelemään liikoja höyryjä pihalle, liikuttumaan puista ja taivaasta ja askelten ja sydämen rytmin koettelusta.

Sunnuntaiaamu oli karmiva. Olin täysin solmussa ja yritin ilmaista läheisilleni, etten kestä tällä erää yhtään yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteita, ja että siksi minun pitää siedättää itseäni niihin. Ja koska kestämättömyys oli niin intensiivistä, myös tarve siedättyä oli polttavan kiireellinen ja halusin ottaa etäisyyttä heti. Ja sitten seisoin ovensuussa ja tunsin pohjatonta surua etääntymisestä samalla kun tiesin, että juuri etääntymistä nyt tarvitsisin, ja en kuitenkaan osannut olla varma, olinko siedätysteorioissani oikeassa vai en. Ja oikeastaan halusin kaikista eniten, että minulle ei oltaisi vihaisia. (Mikä on kummallinen halu, koska ei kukaan ollut, vaikka olin siitä sillä hetkellä aivan varma.) Kun viimein vakuutuin siitä, ettei kukaan ollut minulle vihainen ja ettei kukaan pitänyt minun yksinäisyydelle siedättämistäni hyvänä ideana, tilanne laukesi ja nukuin monta tuntia keskellä päivää. Sovimme myös hyvästä käytännön järjestelystä: kun seuraavan kerran tällainen tunne alkaa käydä hallitsemattoman kokoiseksi, saan heti soittaa ja kertoa siitä. Olisin halunnut nytkin soittaa, mutta minusta se tuntui jotenkin kohtuuttomalta ja vaativalta ja en siksi uskaltanut, ja niin alakulo ja pelot saivat käydä omissa mehuissaan melkein vuorokauden. Joskus minusta tuntuu, että voimakas pyrkimys eettiseen kanssakäymiseen synnyttää ainakin yhtä monta ongelmaa kuin se toisissa tilanteissa onnistuu ratkaisemaan. Jotenkin hahmotan helposti eettiseksi sen, että hoidan itse täysin tunnesäätelyni, ja sitten ajaudun umpikujaan, kun en älyä tarpeeksi aikaisin, etten taidakaan onnistua siinä. Kummallista, että törmään yhä tähän arkuuteeni pyytää apua; en itse hahmota kenenkään muun avunpyyntöä tällaisissa tilanteissa kohtuuttomiksi tai kiusallisiksi, mutta auta armias, kun mietin itse, uskaltainko itse soittaa asianomaiselle ja pyytää apua; tunnen itseni ripustautuvaksi hirviöksi, jolla ei ole pienintäkään tunnesäätelyn kykyä, ja en tietenkään halua käyttäytyä niin, että minun tarvitsisi tuntea tuolla tavalla.

Vaikka tiedän, että ihmiset ovat joka tapauksessa haavoittuvia ja että siksi heiltä on älytöntä yrittää kieltää tuota piirrettä ja sen oireita ja että on pikemminkin järkevää antaa heidän näyttää haavoittuvuutensa ja auttaa heitä parhaan kykynsä mukaan, luulen, että oma henkilöhistoriani kummittelee tässä reaktiomallissa. Yritin kertoa viimeisen kerran vanhemmilleni, kuinka onneton ja peloissani olin, kun olin kuuden tai seitsemän ikäinen. Se tuomittiin ja ymmärsin, että moiset tunteet ovat vain väärin ja typeriä eikä niitä saisi tuntea. (Ja siitä huolimatta jatkoin tietysti niiden kanssa elämistä; nyt vain niihin liittyi tympeä häpeän vivahde ja yritin sietää niitä itsekseni ja olla kuin ne eivät jatkuvasti haittaisi tyytyväisyyttäni elämään.) En onnistunut reipastumaan, vaikka minun käskettiin reipastua. Seuraavan kerran taisin ilmaista sanallisesti noita tuntemuksia, kun olin seitsemäntoista. Silloin kuulin ensimmäisen kerran toisen ihmisen sanovan, että sellainen olohan on välillä ihan kaikilla. Ystäväni Herkkis ei suuttunutkaan noista tuntemuksista. Olin hyvin hämmästynyt ja pidin Herkkistä jotenkin harvinaisen empaattisena tuon kokemuksen takia, mutta en uskaltanut olettaa, että kukaan muu voisi reagoida hänen tavallaan tuollaiseen paljastukseen.

Ajatella, vasta muutama vuosi sitten, ehkä hieman ennen eroa Kissasta, lakkasin ajattelemasta yksinäisyyden, ulkopuolisuuden ja pelkojen ilmaisemista joinakin yllättävinä, karmivina ja psykopatologian todistavina paljastuksina. Tarkoitan tällä sitä, että lakkasin ajattelemasta, että kukaan erityisesti yllättyisi tällaisista tuntemuksista. Tietysti niiden täsmällinen muoto ja sanallistus ja ilmenemisympäristö voivat yllättää, kaikilla meillä kun on oma henkilöhistoriamme ja ideologiamme ja temperamenttimme ja niiden mukainen mielteiden kartastomme, mutta en jotenkin enää onnistu uskomaan, että ketään asian sisäistänyttä erityisesti hämmästyttää se, että toinen tuntee pelkoa, yksinäisyyttä, seuraan sopimattomuutta jne. joissakin tietyissä tilanteissa. Ja toisaalta, jos joku hämmästyy siitä, että toinen tuntee tuollaista, kai hän voi reagoida siihen ainakin kahdella tavalla (tuhansin tavoin, tietysti, mutta tämä on karkeistus): joko närkästyen ja tuomiten (koska hänen vastaaviin tunteisiinsa on reagoitu niin tai hän kokee jostain muusta syystä sellaisen reaktion hedelmälliseksi; minun on vaikeampaa ymmärtää jälkimmäistä kuin ensimmäistä, mutta ymmärrykseni onkin aika rajallinen ja varmasti sellaisia ideologioita on, luulen jopa törmänneeni silloin tällöin näin ajattelevaan ihmiseen, vaikken oikeastaan koskaan olekaan kokenut ymmärtäväni perinpohjin, miksi hän haluaisi sellaisen maailman, jossa näiden tunteiden käsittely pitäisi pitää piilossa; ensimmäistäkään minun on vaikeaa ymmärtää, jos siihen liittyy jonkinlainen moraalinen lisäpykälä, että hahmotustavan ei sovi muuttua, koska se jotenkin tekisi tyhjäksi aiempien kärsimysten merkityksen; minusta kärsimyksen merkitys on potkia ajatusmalleihin liikettä ja herkistää empatiaan toisten kärsimystä ja sen valtavaa kirjoa kohtaan, ja molemmat tarkoittavat oppimisprosessin vauhdittumista kärsimys työkaluna, ei kärsimyksen omimista tai siinä makaamista, vaikka tietysti monessa oppimisprosessissa on näitäkin vaiheita, mutalätäkkösuvantoja, ja välillä ne voivat kestää kauankin, eli ympäristön ja etenkin oman kärsivällisyyden on venyttävä tuon tuosta purukumimaisiin mittoihin) tai sitten yllättävällä helpotuksen tunteella, oivalluksella siitä, että muillakin on näitä juttuja ja että kenties onkin itsekin reagoimistavoiltaan ihan inhimillinen ja tavallinen eikä mikään epäpornografinen lonkerohirviö tai naurettava ääliö. Kai tuomitseva ja närkästyvä ihminen tarvitsee jollakin lailla tuon reaktionsa ja hänelle se suotakoon. Pidän itse kuitenkin jotenkin tärkeämpänä tuota toista vaihtoehtoa, tuota helpotusta ja oivallusta, ja se ajatus, että joku voisi kokea helpotuksen ja oivalluksen oman avoimuuteni takia, tuntuu niin tärkeältä, etten ihan hirveästi jaksa olla huolissani närkästymisistä tai tuomitsemisista. (Eivät ne tunnu mukavalta, mutta vielä karmeampaa olisi alkaa pelätä niitä niin kovasti kuin moni tuntuu pelkäävän ja kuten itsekin pelkäsin niitä useamman vuosikymmenen ajan. Onneksi minun ei enää tarvitse pelätä niitä.)

Paitsi että tietysti aina välillä huomaan jättäväni jotakin tekemättä, koska olen melko varma närkästymisestä tai tuomiosta. Huooh. No, ei auta kuin työstää tätä!

Jotakin kummallista on tapahtumassa myös äitisuhteessani. Äiti, joka on aina näyttänyt niin vahvaa julkisivua, on alkanut osoittaa myös pelkäävänsä, surevansa ja kokevansa ulkopuolisuutta. Ehkä se johtuu siitä, että olen itse sanonut hänelle ääneen niitä asioita, vaikka olenkin tuntenut samalla pelon vihlaisun sisälläni, että mitä äiti tästä nyt ajattelee, tämä on juuri sitä, mitä hän on kovasti halveksunut. Esimerkiksi keskustelu gynekologista, jonne olen tänään menossa ultrauttamaan kystaa, kuten magneettikuvan tulkinnut lääkäri patisti. Äiti kysyi, onko minulla vakigynekologi. Ei ole, vastasin, menetin sen hyvän gynen, kun lakkasin opiskelemasta yliopistolla. Entäs terveyskeskus, kysyy äiti. No, sille en ainakaan mene enää, sanon. Viime kokemus oli liikaa. Sillä ukolla ei ole hitustakaan empatian tajua eikä se ymmärtänyt, kun yritin kertoa, miten asiat hoituisivat minulle helpoimmalla tavalla. Että haluan, että minulle sanallistetaan eteneminen vaihe vaiheelta, etten vain makaa ja pelkää ajan seistessä ja kivun pitkittyessä ja sitten äkkiä kaikki nimeämätön ja jäsentymätön on ohi. Vihlaisu, pelkään, mitä äiti sanoo. Mutta hän sanookin käyneensä kaikki nämä vuodet tietyllä lääkärillä, joka on oikein helläkätinen ja joka ei sisätutkimuksessa käytä lainkaan niitä hirvittäviä levittimiä, jotka sattuvat ja nipistelevät, vaan pelkästään ultraa, sillä tavalla ei tarvitse pelätä eikä kipuilla. Mykistyn, koska aina kun minusta on tuntunut gynekologilla epämukavalta, olen tuntenut pistelevää surkeutta siitä, etten osaa elää äidin standardien mukaan, äidin, joka on monesti sanonut kovaan ääneen, ettei hän ymmärrä, mitkä hysteeriset ämmät valittavat papa-kokeen tuntuvan epämukavalta, kun eihän se tunnu miltään. En onnistu sovittamaan mitenkään yhteen aiempaa hysteerisiä ämmiä moittivaa äitiä ja tätä levittimiä kammoavaa äitiä. Ovatko ehkä aiemmat puheet olleet epäsuoraa seksuaalikasvatusta tai jotain? Sitten äkkiä helpotus tulvahtaa lävitseni, ehkä se on sanallistus verisuonten jännitteen laukeamiselle ja sille, että suonet äkisti laajentuvat ja kapillaarivirtaus kasvaa, helpottuu, sydän pääsee vähemmälle kuormalle. Ymmärrän, etten ole niin erilainen kuin äiti, ehkä voinkin kelvata hänelle, että hänellä on samoja pelkoja ja epämukavuuksia, vaikka hän onkin tunkenut ne jonnekin piiloon niin monien vuosien ajan. Hän on epäilemättä tehnyt niin parhain aikein, koettanut kasvattaa meistä siskon kanssa reippaita ja pelottomia, sellaisia jotka eivät koe lainkaan epämukavuutta, mutta eihän sellaisia ihmisiä ole. Hän on varmasti myös halunnut varjella meitä monilta katkeruuksilta ja omalta epätoivoltaan, näin jälkikäteen sitä on mahdollista tarkastella, mutta lapsena ja vielä pitkälle aikuisuuteen se kaikki näyttäytyi vain käsittämättömänä seinänä, jonka läpi oli mahdotonta tunkeutua tai nähdä, äiti jäi pelkäksi ihmisen kuvaksi, aina vahvaksi ja tietäväiseksi, sanavalmiiksi ja osaavaksi, mutta samalla kiireiseksi, enkä koskaan onnistunut vakuuttumaan siitä, oliko hänelle tärkeämpi työ kasvoja ja kauloja ja imusolmukkeita kosketellen vai siskon ja minun sekoittama kaaos, jossa asiat likaantuivat ja ajautuivat väärille paikoille ja jossa ei-toivotut tunteet ja epämukavuudet, ujous ja pelot tuijottivat tuon tuosta pakotetun reippauden naamion takaa. Ja silloin kun äiti romahti ja uhkasi lähteä meidän kaikkien elämästä, tai kun hän joutui johonkin leikkauksistaan, ei saanut tulla surulliseksi eikä pelätä, mutta yhtäkaikkisesti oli mahdotonta nukahtaa muualle kuin äidin syliin.

Minusta tuntuu, että jos olisin lapsena saanut kuulla syvällisemmät perustelut sille, miksi äiti jätti minut yksin mummun kanssa niin pitkiksi päiviksi, olisin pystynyt ymmärtämään paremmin, että äiti välittää minusta ja ettei hän kuitenkaan tosissaan tahdo minun irtautuvan hänestä siinä mittakaavassa, että voisin elää kuin häntä ei olisi olemassakaan tai kuin hän olisi kuka tahansa aikuinen nainen. Että hänkin pelkää, on epävarma, sovittelee ja neuvottelee ja sinnittelee tilanteiden puristuksessa ja että toisinaan hänellä on niin ikävä, että hän itkee salaa aamulla bussissa, jolle me hänet mummun kanssa saatamme. Ja kotimatkalla mummu sättii minulle äitiä ja ilmoittaa, ettei tämä välitä kuin työstään, ja että olen onnekas, kun mummu pitää minusta huolta, hän tekee sen marttyyrimaisesti, ja vasta vuosia myöhemmin kuulen, millaisessa sodassa he ovat keskenään ja miten mummulle maksetaan minun hoitamisestani ja miten koko idea on itse asiassa isän ja mummun, ei äidin, äiti ei vain uskalla sanoa eitä, hänet on ajettu nurkkaan tai niin hän ainakin sen muistaa kokeneensa. Ehkä tämä kaikki liittyy siihen, kun yrittäjyysnäytön ryhmäkeskustelussa puhutaan itsestäänselvyytenä, että ammatinharjoittamisen tuloilla on saatava maksettua asuntolainan lyhennykset ja elätettävä lapset, ja huomaan ajattelevani, etten halua työntää itseäni pakkokeinojen vankilaan, jossa en ehkä kuitenkaan osaisi neuvotella itselleni tarpeeksi siedettävää sopimusta ajankäyttöni suhteen. Puhuimme ystävän kanssa pari päivää takaperin äitiyssuhtautumisesta, ja häntä hämmensi se, kun sanoin, ettei minulla kai oikein ole mielikuvia itsestäni vanhempana. Hän sanoi, ettei hänelläkään ole muuta mielikuvaa kuin että lapsi kääritään vilttiin ja sitä hyssytetään sylissä, ja minua huvitti tuo kuva, kun se kuitenkin on aika lyhyt vaihe lapsen kasvattamisessa. Nyt kun mietin tarkemmin, voi olla, että minulla on itse asiassa aika lailla mielikuvia vanhemmuudesta, koska muistan tarkasti, millaista oli kun siskoni, yhdeksän vuotta nuorempi, itki koliikkiaan yöt ja vanhemmat tappelivat kaikesta mahdollisesti unenpuutteessaan, ja olen kuullut, miten äiti on puhunut siitä ajasta, kun olin itse pieni. Minun mielikuviini vanhemmuudesta liittyy se, että joutuu koko ajan heittämään hyvästejä ja nieleksimään itkua ja että silloin kun on aikaa olla yhdessä, kaikki ovat niin väsyneitä, että tulee turhaa riitaa ja itkua. Minusta tuntuu lisäksi, että kahden tai useamman aikuisen läheissuhteissa näitä momentteja on jo ihan tarpeeksi voimakkaasti nytkin, enkä haluaisin näitä tuntemuksia enää piiruakaan intensiivisempinä, kuten epäilemättä lapsen kanssa kävisi. Nytkin minulle ihmis- ja eläinsuhteiden haastavuusaste kasvaa niiden läheisyysasteen kanssa yhtäjalkaa. Enkö vain viime yönnäkin nähnyt painajaista, jossa Lohi katosi kaupungin katoille ja juoksin ympäriinsä sitä etsimässä itkien ja toista kissaa sylissäni raahaten, ja herännyt siihen, että Fauni ravisteli minua hellävaroin, ilmeisesti koska olin jotenkin herättänyt hänet pelokkaasti liikehtimällä tai ääntelemällä.

Tietääköhän äiti itse muuttuneensa? En osaa vielä arvioida, uskallanko piankin kysyä tätä häneltä. Minä tiedän muuttuneeni, ja tiedän muutoksen vieneen hyvään suuntaan, enkä siksi hämmenny enkä tuohdu, jos joku vanha tuttu sanoo minun muuttuneen melkein tunnistamattomaksi. Mutta en tiedä, tietääkö äiti muuttuneensa, tai mieltääkö hän muuttuneensa hyvään suuntaan. Toisaalta, jos hän tietää muuttuneensa ja mieltää sen tapahtuneen huonoon suuntaan, olisi kauhean tärkeää, että joku kommunikoisi hänelle muutoksen menneen hyvään suuntaan. Tai voikohan näin yksinkertaisesti ajatella? Kyllä, kyllä minusta tuntuu, että voi. En osaa ajatella sulkeutuneisuutta ja haavoittuvuutensa pakonomaista piilottamista hyvänä piirteenä. Sillä on omat etunsa vihamielisessä ympäristössä, mutta ei perheiden tarvitsisi olla niin jännitteisiä ja pelkojen määräämiä. Ja siihen taipumukseen liittyy niin paljon ongelmia, että niiden ratkeamista on vaikea tervehtiä muulla kuin ilolla, vaikka tietysti avoimuudessakin on omat ruttunsa.

Minua häiritsee ihan tajuttomasti se, miten vähän vanhempani tietävät siitä, millaista vaihetta nyt elän. Se tuntuu melkein aktiivisesti jostakin valehtelemiselta, ja minun on hyvin epämukava olla asiaa ajatellessani. Jossakin vaiheessa varmasti kommunikoin asian, mutta on niin vaikeaa hahmottaa, miten se kävisi, koska emme oikeastaan jää äidin kanssa kahden, ja minun on vaikeaa kuvitella puhuvani näistä asioista isän kuullen. Ehkä ihan turhaan, mutta yhtäkaikkisesti toistaiseksi rohkeuteni ei ole riittänyt moiseen. Olisi hienoa olla niin rohkea kuin toivoo, mutta osaisiko toivoa järkevästi? En tiedä.

Erilaisuudesta

Meinasin aloittaa kirjoittamalla, että taas minä palaan erilaisuuteen teemana, mutta sitten alan epäröidä, koska en totta puhuen muista, olenko aiemmin kirjoittanut aiheesta näin suoraan. Ja en tietysti tiedä edes, miten suoraksi aion äityä...

jotenkin perverssiä, että otsikkokenttä on tuossa ensimmäisenä. Tietysti voisi kirjoittaa ensin ja täyttää sen sitten vasta viimeiseksi, mutta jotenkin tuntuu vaikealta jättää tuota laatikkoa tyhjäksi ja siirtyä suoraan tekstiin. Todennäköisesti otsikon ylös paneminen jollakin tavalla järjestää jo ajatuksia... vaikka usein laatikkoon joutuu lisäilemään kamaa tai jopa muuttamaan sen kokonaan.

No niin, aiheeseen. Kuvaan ensin lyhyesti tilanteen, jotta ymmärtäisit, mistä puhun. Minut hierottiin tavalla, joka todennäköisesti laukaisi iskiaskipuni. Kirjoitan "todennäköisesti", koska ehdotonta varmuutta asiasta ei tietenkään ole mahdollista saada. Ainakin hermokipu ilmestyi ensimmäisen kerran hierontaa seuraavana yönä, ja jo hoitopöydältä alas kompuroidessani vasen jalka osoitti kummia heikkouden merkkejä eikä tahtonut kannatella minua normaaliin tapaan lopun työpäivän aikana. Olen puhunut tapauksesta sekä minua hoitavan lääkärin että kahden alan ammattilaisen kanssa, ja nämä ammattilaiset ovat hyvin suoraan sanoneet, että he epäilevät hoitovirhettä. Lääkäri taas ei kokenut osaavansa arvella niin hyvin, mistä tarkalleen hermo on ärtynyt; selvää kuitenkin on, että hermo on tulehtunut ja ettei tulehdus johdu rakenteellisesta viasta kuten välilevyn pullistumasta tms. Lääkäristäkin on siis mahdollista, että hermo on ärtynyt nimenomaan liian kovasta käsittelystä, mutta hän sanoi, ettei ole mikään spesialisti tällä alalla. Jo ensimmäisen lääkärikäynnin jälkeen kirjoitin minua hieroneelle ihmiselle ja kerroin, mitä on tapahtunut. Vaikka kirje oli sävyltään kohtelias ja ymmärtäväinen, hän ei ole vastannut mitään. (Kyseessä on hänen työsähköpostinsa, joten hän lienee kuitenkin lukenut viestin viimeistään seuraavana päivänä.)

Nyt kun kerroin tästä vastaamattomuudesta toiselle asiantuntijalle, hän vaikutti tuohtuneelta ja esitti, että minun pitäisi vaatia hierojalta korvausta, ja kysyi, haluanko siinä hänen apuaan.

Olen nyt koko päivän keskittynyt opinnäytetyömateriaaliin aika surkeasti, koska aihe jotenkin tekee kummalla tavalla levottomaksi. Olen virkannut monia isoäidin neliöitä ja miettinyt itsekseni tilannetta. On nimittäin aivan selvää, etten itse pidä minkään korvaushakemuksen väsäämistä hyödyllisenä, ja olen miettinyt, miten saisin selitettyä kantani. Tarkastellessani omia intuitioitani tajuan myös, miten monia ne mahdollisesti ärsyttävät. Se on toki ensisijaisesti heidän ongelmansa, mutta on aika vaikeaa olla reagoimatta toisten ärsyyntymiseen. Hölmöyksissäni menin laittamaan aiheesta facebook-päivityksen, ja vasta sitten parin tunnin päästä tajusin, että yksi tuttavani, jonka kanssa olemme ennenkin ajautuneet törmäyskurssille vastaavista tilanteista ja niihin liittyvistä selityksistä ja asenteista, repii luultavasti jälleen jossain vaiheessa päivää pelihousunsa ja yrittää muuttaa minut reaktioiltani joksikin toiseksi tässä ja nyt, heti paikalla, ja onnistuu siinä sivussa syyllistämään minua tavastani jäsentää asia, vaikka kuinka koettaisin pysyä jupakan yläpuolella ja todeta, että maailmassa on tilaa monenlaisille reaktioille ja että meidän jäsentämiseen liittyvät eromme taitavat olla kytköksissä meidän erilaisiin temperamentteihimme ja miellettyihin elämäntehtäviimme.

Huh, kylläpä avoin kommunikaatio on hankalaa! Tällaisessa tilanteessa tulee aina välillä mieleen, että ennen, silloin kun talletin kaikki ristiriidat syvälle itseeni enkä puhunut mistään oleellisesta kellekään, tai ainakin vain parille harvalle ja valitulle, jotka eivät koskaan yrittäneet muuttaa minua väkivaltaisesti ihan toisenlaiseksi käsityksiltäni, ah ennen, olipa silloin helpompaa. Mutta ei se tietysti pidä paikkaansa. Vaikenemisessa ja puhumisessa on molemmissa hyvät ja huonot puolensa. Pidän puhumisen hyvistä puolista niin kovasti, että koetan valaa itseeni uskoa sen suhteen, että sen rasittavat puolet ovat oikeastaan ihan helpostikin kestettävissä ja että voin aina sanoa, jos joku alkaa liikaa ahdistaa tai syyllistää, että nyt minusta tuntuu siltä, että minulta vaaditaan liikaa muutosta tässä ja nyt, ja että ymmärrän kyllä, ettei se ole tarkoitus, mutta etten nyt jaksa jatkaa keskustelua. (Tätä on muuten ihan hervottoman vaikeaa saada sanotuksi!)

Kai tärkeintä olisi antaa itse itselleen lupa, että vaikka joku vaatisi minua muuttamaan mieltäni juuri tässä ja nyt, asian käsitteleminen sisuksissani vie aikansa (ja voi olla, etten ikinä pysty mukautumaan toisen näkemykseen oikeasta menettelytavasta, koska en pohjimmiltani pysty uskomaan samoja premissejä kuin hän tai koska en halua itselleni tietynlaista, rasittavan kuuloista elämäntehtävää, jota en pystyisi hoitelemaan ilolla vaan jossa tuntisin pettävän omat intuitioni), ja jos toinen siitä hermostuu, minun ei tarvitse ottaa tuota hermostusta enää syykseni tai epäonnistumisekseni.

Mutta niin, takaisin asiaan. Ajattelen asiasta suurin piirtein näin: Olen tehnyt tiettäväksi minut käsitelleelle ihmiselle, mitä tapahtui. Olen tehnyt tiettäväksi myös sen, että ymmärrän, ettei hän sitä tahallaan tehnyt. Minulle on koitunut asiasta kuluja kolmenkymmenenkahden euron edestä, eli ei mitään huimia summia. Tietysti tässä on ollut myös kipua ja särkyä, mutta ne ovat menossa ohi eikä kyse ole mistään pysyvästä vammasta. Olen istunut oikeudessa lautamiehenä suunnilleen kymmenen vuotta ja nähnyt, miten eri tavalla ihmiset suhtautuvat kärsimiinsä vääryyksiin, joista osa on ollut tahallisesti aiheutettuja ja osa esimerkiksi huolimattomuudesta aiheutuneita vahinkoja. Tämä, mitä minulle on tapahtunut, on vielä hyvin pientä ja helposti ymmärrettävää. Arviointivirhe kudoksen sietokyvystä - ja jokaisen ihmisen kudos on erilainen. Mitä hyötyä saisin korvausta vaatimalla? Ehkä maksimissaan muutaman satasen rahaa, mutta en koe, että tuo raha millään lailla tulisi ansaitusti. Kipua, särkyä ja kärsimystä nyt tulee itse kunkin kohdalle, miksei sitten minunkin kohdalleni, ei niissä ole mitään ihmeellistä, ja kun ne eivät kerran ole tahallisesti aiheutettuja, korvauksen hakeminen tuntuisi kummalta.

Hahmotan tilanteen ennen kaikkea oppimistilanteena. Hoitaja on tehnyt virheen ja nyt hänen pitäisi pystyä muuttamaan tulevaa toimintaansa. (Sitä, mikä on tapahtunut, ei voi mitenkään enää muuttaa.) Hänen on todennäköisesti helpompi muuttaa toimintaansa, jos tilanne ei paisu kovin suureksi. Tarkoitan tätä: Jos hänessä on halua oppia ja kasvaa ihmisenä ja ammattilaisena, viestini on jo saanut aikaan aika tavalla muutoksia hänen käsityksissään käsittelyn tehokkuuden ja voimakkuuden suhteesta, synnyttänyt tarpeen tarkistaa omaa osaamista, ts. synnyttänyt muutosta tehokkaasti vauhtiin potkivan kognitiivisen dissonanssin. (Ehkä muodossa: haluan auttaa ihmisiä tehdessäni näin - - näin tekeminen on synnyttänyt kudosvaurioita.) Jos taas hänessä ei ole halua oppia ja kasvaa ihmisenä ja ammattilaisena, ei mikään rangaistus eikä korvausvaatimus tuota halua kyllä myöskään roihauta liekkeihin. Sen sijaan korvausvaatimus, joka mieltyy rankaisemiseen, synnyttää aika helposti - oikeudessa tarkkailluista reaktioista päätellen sekä ystävien ja omien tuntemusten kuuntelemisen pohjalta - joko valtataistelu- tai marttyyrimentaliteettia, joista kumpikaan ei ole oppimiselle hyvä lähtökohta.

Tavoitteenani on tässä, kuten yleensä muutenkin suorassa kommunikaatiossa (johon en laske tätä blogi-kaatosäkkiä), tarjota kenties mahdolliselle muutokselle eväät mahdollisimman pienellä eleellä, puuttuen mahdollisimman keveästi. Kenties muutos ei ole mahdollinen, mutta se ei ole minun ongelmani. Tavoitteeni ei ole muuttaa toista tai tämän käyttäytymistä vaan ennemminkin luoda tilanne, jossa muutos on hänen sitä toivoessaan helposti toteutettavissa.

(Oikeastaan nyt kun sanallistan tätä, ymmärrän sen syövän juovan, joka erottaa minut niin monesta kansalaisjärjestöissä pontevammin toimivasta tuttavasta ja ystävästä. Heidän elämäntavoitteisiinsa tuntuu olevan kirjattu paljon suoraviivaisempi toisten käyttäytymisen muuttamisen päämäärää. Heillä on enemmän voimalla kasvattajan mentaliteettia kuin minulla. Heillä tuntuu olevan usein myös selkeämmät tavoitteet tuon kasvun päämäärästä, minulla ei. En koe tuntevani toisia niin hyvin, että voisin määrittää heidän elämäntavoitteensa tai edes pienet väliaikatavoitteensa heidän kehitystilansa, temperamenttinsa, arvomaailmansa jne. kannalta relevantilla tavalla. Hyvät hykkyräiset, välillä minun on vaikeaa motivoida itsenikin johonkin ihan järkevään toimintaan...)

Huomaan kirjoittaessani olevani jotenkin hermostunut tästä kaikesta kirjoittamastani, joten päätän poistaa kommenttimahdollisuuden tähän kirjoitukseen. En taida olla vielä ihan valmis keskustelemaan asiasta, vaikka en oikein ymmärrä, miksi se tuntuu niin viiltävältä.

Ehkä uhkaavuus on siinä, miten suoraan ristiriidassa tällainen suhtautuminen on länsimaisen oikeuskäytännön kanssa. Kasvatuskäytäntöjen kanssa. ("Se lastaan vihaa, joka vitsaa säästää"... meneekö tämä analogian kautta niin, että se yhteiskuntarauhaa vihaa, joka korvausvaatimuksia säästää?) Melkein kukaan ei usko rankaisemiseen enää julkisesti, mutta silti meillä on oikeuslaitos, joka rankaisee, kun ei oikein muutakaan keksitä koston kierteen katkaisemiseksi. Kukaan järkevä ihminen ei kai enää usko, että rangaistukset, kuten suuret sakot tai vapaudenmenetys, oikeasti kasvattaisivat ihmisiä jotenkin paremmin toisiaan huomioiviksi, vai uskooko? (Jos uskoo, suosittelen lautamiespestiä ja siellä silmien auki pitämistä.) Kasvatuksessakin uhkailu ja kiristys ovat voimissaan. Ja aika moni asia, joita ei ole mitenkään kaavailtu rangaistuksiksi, mielletään silti sellaisiksi, alvista ruuhkamaksuihin, ja niitä vastaan sitten viritellään kapinamielialaa. Jotenkin rankaisemisen käsite on kulttuurissamme valitettavan keskeinen.

Ja silti: Totta vie olen esimerkiksi rikosoikeuden suhteen ihan yhtä neuvoton kuin kaikki muutkin. Ei, minulla ei ole viisastenkiveä, ratkaisua siihen, miten toisen mukiloinut ihminen saataisiin ymmärtämään tekonsa vakavuus, mutta ei se tarkoita mielestäni vielä sitä, ettenkö saisi nähdä, ettei rankaiseminen nyt ainakaan ole vastaus. Tai koettaa joissakin lievemmissä intressiristiriidoissa, joihin törmään oikeusprosessien ulkopuolella, jotakin lievempää ja armollisempaa lähestymistapaa, jotakin keveämpää ja elemäisempää. Elettä, ei vaatimusta. Olkoonkin, ettei se ole tavanomainen käytäntö näissä asioissa etenemisessä. Mutta tavanomainen käytäntö on keskinkertainen käytäntö ja vaatisi kehittämistä. (Jep, totta vie on helvetin omahyväistä haluta jotakin muuta kuin keskinkertaisuutta, mutta minä haluan ja sillä siisti. Pääni ei pysy ollenkaan kasassa epätyydyttävään keskinkertaisuuteen takertumalla, ja haluan pääni pysyvän kasassa, haluan, että pystyn iloon ja olemaan terveellä tavalla ylpeä siitä, miten asiat teen, sinne saakka, että tajuan äkisti, että oikeastaan tässä on hassuja piirteitä ja voisi tehdä vielä fiksumminkin.)

Ymmärrän rankaisua vaativasta mielenmaisemasta kauhean vähän. Toisinaan olen vihainen, erittäin harvoin, mutta silloin saatan ajatella, että toivottavasti tuo ihminen saa opetuksen, kun hän kerran käyttäytyy noin ääliömäisesti. Se on mielestäni kuitenkin vain vihan sumentamaa päättelyä, kyvyttömyyttä hahmottaa, millaisissa tilanteissa ihmiset oikeasti kykenevät oppimaan. Eivät ainakaan silloin, kun he kokevat itseään syyllistettävän. Heti kun pahin järkytys jonkun törpöstä menettelytavasta menee ohi, tuohdun itselleni moisesta hyödyttömästä vihan sumentamasta oikeudenmukaisuuden kinuamisesta. Minunhan pitäisi miettiä tilannetta, jossa tuo ihminen voisi turvallisesti tunnistaa toimivansa arvelluttavasti, eikä suinkaan puhista ja toivoa tilannetta, jossa hän on niin siilipuolustusasennossa, ettei hän voi mitenkään syvemmin tunnistaa, mikä tarkalleen meni pieleen. Olen hukannut tästä elämästäni aivan kyllin monta sekuntia haluamalla rankaista itseäni ääliömäisyydestä läskikätisyyteen, milloin mistäkin syystä, eikä se ole tuottanut mitään muuta kuin mielipahaa. Rankaiseminen ei vain toimi.

Ymmärrän kyllä, miten oikeuslaitoksen tehtävä on ratkaista koston kierre ja että korvausvaatimusten hakemisen käytäntö on viritelty tuota koston kierteen katkaisemista silmälläpitäen. Kysymykseni kuuluukin tässä tilanteessa: Jos koston kierteestä ei ole vaaraa tietyssä tilanteessa, mitä virkaa rangaistuksella tai korvausvaatimuksilla on? Oppimisteoria osoittaa, ettei rangaistus nyt ainakaan kasvatuksen välineenä ole kovin ihmeellinen. (Ja toiseksi, ei voi olla automaattisesti minun vastuullani kasvattaa joka ikistä kohtaamaani ihmistä. Enkä aio itse ottaa tuota vastuuta. Sen vastuun kyllä mielelläni otan, että yritän pitää tilanteet sillä lailla rakentavina, ettei kenenkään tarvitsisi tuntea itseään millään lailla uhatuksi. En onnistu siinä, hitto vie, sen verran onnistun aina välillä kiihdyttämään ystäviäni näillä mielipiteilläni. Ne ja niiden erilaisuus tuntuvat jotenkin uhkaavan heitä.)

Moni ystäväni ajattelee näistä asioista ihan toisella tavalla ja jopa saattaa pitää minua (yhteiskunnallisesti) vastuuttomana näiden ajatusten takia. Itse jätän mieluummin arvioimatta toisten vastuuttomuutta. (Joskin tietysti mieluusti kehun, jos joku mielestäni kantaa vastuuta ilolla ja itselleen sopivalla tavalla.) On vain niin vaikeaa arvioida, miten toinen tilanteen ja velvollisuudet siinä mieltää, etten koe itseäni lainkaan päteväksi siinä. (Evidenssi osoittaa, että miellän toisten tilanteet useimmiten päin persusta, ja vasta pitkällisen ja detaljoidun keskustelun jälkeen saan kalpean kuvan siitä, miten toinen asiat näkee.) Enkä usko, että esimerkiksi tässä tilanteessa, jota nyt pohdin, olisi mitään yhtä ainoaa oikeaa tilanteen jäsentämisen tapaa. Minä tahdon jäsentää sen arviossaan moganneen mahdollisena oppimistilanteena, ehkä johtuen assosiaatioista myöhempään omaan ammatillisuuteeni ja siitä, miten arvelisin itse reagoivani vastaavassa tilanteessa. (Olisi tietysti ammatillista vastata heti kielteiseen palautteeseen omasta työstä, mutta kyllähän kaikki ammattilaiset nyt ovat ensisijaisesti hauraita, tasapainonsa eteen ponnistelevia ihmisiä, voimakkaissa tunnetiloissa pienen lapsen kaltaisia, ja vasta sitten ammattimaisia toimijoita. Minusta on liikaa olettaa, että hyvä ammatissa toimiminen tarkoittaisi psyykkisesti täysin kypsää reagointimallia ja itsehallintaa. Eihän se ole mikään normi vaan harvinainen poikkeus.) Ehkä sama identifioituminen ammattiryhmään saa toisen asiantuntijoista taas pitämään itsestään selvänä, että esitän korvausvaatimukset; hän ehkä pitää kiinni enemmän ammattiryhmän koherenssista ja maineesta tai muusta vastaavasta. (Ehkä kuulen perustelun, kun kerron, miksen itse ajatellut esittää mitään vaatimuksia.)

Jotenkin huomaan pelkääväni aika kovasti, että saan taas kuulla saarnan siitä, mitä tapahtuisi, jos kaikki toimisivat siten kuin minä toimin. Aika hassua, oikeastaan tajuan nyt, kun kirjoitan tätä, että minulla on kohtuuhyvät vastaukset tuohon kysymykseen. Että ensinnäkin, en pysty kuvittelemaan maailmaa, jossa kaikki ihmiset toimisivat täsmälleen samalla tavalla, en liioin koe sellaista maailmannäkymää kovin houkuttelevana. Että ajattelen, että täällä maailmassa on tilaa tällä tavalla ajatteleville ja toisella tavalla ajatteleville, tällä tavalla toimiville ja toisella tavalla toimiville. Tarvitaan oikeuslaitos ja tarvitaan ihmisiä, jotka pohtivat, onko rankaisemiselle parempia vaihtoehtoja. Nuo toiset eivät muutu minuksi enkä minä heiksi. Meidän elämäntavoitteemme ja kommunikaatiotavoitteemme on muotoiltu hyvin eri tavalla ja me molemmat tunnumme suhteellisen tyytyväisiltä omiimme (vaikka ihan varmasti pinnan alla muhii muutoksia, jotka eivät vain ihan heti vielä hahmotu). Ja sitten, että toiseksi, jos kaikki tosiaan toimisivat siten kuten minä toimin, aivan ehdottomasti pieni ele riittäisi aiheuttamaan riittävän kognitiivisen dissonanssin, joka potpuroisi muutosta. Muutokseen menisi tietysti oma aikansa ja sen suunta saattaisi yllättää kaikki tarkkailijat, mutta voimallisemmat keinot vain saisivat aikaan minän poteroitumisen siilipuolustuskuoppaan. Kuvittelen nyt vielä närkästyneen vastaväitteenkin, että en saa saivarrella, ja että kysymyksen kontekstista selviää kyllä, että minun tavallani toimiminen viittaa vain siihen, että korvaukset jätetään vaatimatta. Siihen vastaisin nyt kaikessa omassa rauhassani tätä pohtien sillä tavalla, että miten ihmeessä yksittäinen, yksittäiseen asiaan suhtautuminen muka voidaan erottaa ihmisen muusta reagointimallista, arvopohjasta, asenteista, itselle asetetuista elämäntavoitteista. Siitä, miten keho liikkuu tilassa, hengittää ja mieltää. Ei tämä ole nyt mikään retorinen käänne vaan totisinta totta - ihmisiä on hyvin vaikeaa ymmärtää edes auttavasti ymmärtämättä jollakin tasolla heidän elämäntavoitteitaan.

Kas niin, me ihmiset olemme kauhean erilaisia.

Minusta tuntuu, että mitä vanhemmaksi tulen, sen kerkeämmin hyväksyn tuon erilaisuuden. Ja sen myötä ajatuksen, ettei keskustelun tavoitteena tarvitse välttämättä olla yksimielisyys. Joskus erimielisyys on rasittavampaa kuin joskus toiste, ja luulen tajuavani nyt tätä kirjoittaessani välähdyksenomaisesti, että erimielisyys tuntuu erityisen repivältä silloin kun rivien välistä tai hengityksen rytmistä hahmottaa, ettei toinen jollakin tasolla voi hyväksyä sitä seikkaa, etteivät kokemuksemme tai näkemyksemme tule lankeamaan yhteen.

Ehkä nyt olen valmis vastaamaan rauhallisesti ja jäsennellysti saamaani viestiin ja kertomaan, miksi en ollut ajatellut hakea mitään korvauksia. Pysyisinköhän rauhallisena myös, jos minua aletaan kovastikin konfrontoida tästä toisaalla?

Olen jättänyt lihasrelaksantit kokonaan pois, mutten tunne oloani ahdistuneeksi, pikemminkin vähemmän ahdistuneeksi nyt kun ei tarvitse koko ajan kelailla, mikä rentoudessani on lääkerentoutta ja mikä aitoa viihtymistä tässä kehossa, kivunkin kanssa. Hieman hermostuneeksi kyllä, kun minun odotetaan selvästi toimivan eettisiä intuitioitani vastaan. Mutta eihän minua kukaan pakottamaan pysty. Sekin on hyvä muistaa.

Muutos vie oman aikansa ja on kovin arvaamatonta. Se liikahtelee johonkin suuntaan eikä sitä voi oikeastaan paljonkaan vauhdittaa, ainoastaan estellä.

Kynnyksillä

Näen unta, jossa tanssimme piirissä punaisiksi maalattuina ja alasti, kädet yhdessä ja ylös nostettuina, ja yö on sininen ja rytmi nostelee polvia tehokkaammin kuin marionettinarut, jotka koettavat kiskoa kutakin meistä omaan suuntaansa, pois toistemme luota. Unta ei ole erityisen vaikeaa tulkita, kun tietää - unohtumattomasti - että tämä on puolen vuoden lomani viimeinen päivä.

Edessä on paluu koulunpenkille, sellaiselle viisi päivää viikossa ja kahdeksasta neljään -penkille, ensimmäistä kertaa sitten alkuvuoden 1993. Onhan tuosta jo aikaa. Ei ihme, että vähän hirvittää, etenkin kun muistaa, miten lukioni meni: olin enimmäkseen niin ahdistunut, etten pystynyt menemään kouluun. Saatoin lähteä liikkeelle bussilla hyvin aikein, mutta sitten sain paniikit Ruoholahden kohdalla ja jäin pois ja kävelin ympäriinsä Punavuoressa, jossa kukaan tuttu eikä kukaan opettaja asunut, tai sitten en pystynytkään painamaan nappia koulun kohdalla vaan juurruin kuusivitosen penkkiin ja ajoin sillä päättärille ja kävelin metsässä tuntikausia ennen kuin sain itseni siihen tilaan, että pystyin menemään kirjastoon lukemaan asioita, joista olin kiinnostunut. Vaikka tiedän, etten ole enää se sama tyttö monessakaan suhteessa ja että neuroottisuuteni on haihtunut jonnekin - minne? - niin silti ajatus koulukoulusta tuntuu tärskäyttävän pelottavalta.

Onneksi minulla on tunteen ja asenteen erottelumahdollisuus ja onneksi olen päättänyt, etten tahdo pelkojeni kahlitsemaa tai rajoittamaa elämää. Pelot ovat sitä varten, että niitä voi tutkia ja työstää. Ja jos jotakin niistä tiedän, niin ainakin sen, että niiden luonnehtimat skenaariot siitä, miten asiat menisivät, jos tekisin näin ja näin, eivät ole vielä ikinä pitäneet paikkaansa. Ihmiset, tilanteet ja jopa ideologiat ovat aika lailla armollisempia kuin pelkojen maalailuissa.

Aivan kuin koulun alkamisessa ei olisi tarpeeksi uusien asioiden kynnyksellä, elämäni etsii muutenkin uusia, yllättäviä uomia. Olen tässä blogissakin kirjoittanut monesti (tosin harventuvalla tahdilla, koska elämäni on ollut niin intensiivistä, että on ollut vaikeaa löytää aikaa istahtaa takamukselleen ja kirjoittaa, saati sitten lukea valmiiksi talven varalle anatomiaa ja fysiologiaa) siitä, miten olen lähentynyt moneen ihmiseen. Lähentynyt, laumaantunut. Yhden ihmisen kanssa olen hitsautunut jo siinä määrin likeiseksi, että aiemmat käsitykseni parisuhteista ja niiden rakenteesta ovat vakavassa myllerryksessä. Aiemmin olin ajatellut, että jos parisuhteessa alkaa rakentaa hellää, seksuaalisestikin virittynyttä kiintymystä johonkuhun toiseenkin, se on merkki siitä, että varsinaisessa suhteessa asiat ovat todella vakavasti pielessä. Nyt tänä keväänä minulla oli kuitenkin höpsö ihastukseni, joka sai minut huolestumaan, koska ei suhteessa Vompsuun ole erityisen suuria kurttuja. Joitakin ongelmia tietysti on, mutta niin varmasti kaikissa suhteissa on: ongelmia eli haasteita eli kehittämiskohtia. Ja perusfiilis kuitenkin on, että elän varsin tyytyväisenä juuri tämän ihmisen kanssa. Nyt sitten on käynyt niin, että olen kiintynyt ja virittynyt yhteen ystäväänikin siinä määrin, että käytännössä minulla on kai samaan aikaan kaksi suhdetta. Tai jotain, en oikein ole varma, miten hyvin sanat kuvaavat näitä asioita, ja suhde nyt voi tarkoittaa melkein mitä hyvänsä. Ehkä olisi parempi puhua vain hellyydestä ja uteliaisuudesta ja estottomasta koskettamisesta. Koska olen, kuka olen, ja toimintaperiaatteisiini kuuluu avoimuus (enkä taatusti pystyisi pitämään tuollaisia ydinpommitason tajunnanräjähdyksiä sisälläni piilossa enkä halua pitää, oivalluksethan on tehty jaettaviksi), kaikki osapuolet tietävät tarkasti, missä mennään. Yllättäen kaikki ovat tilanteen kanssa myös sinut. Tai ainakin siltä tuntuu nyt. Vaikka kaikilla on omat mielialan hetkelliset dippauksensa, pelkonsa ja huolensa, ainakaan toistaiseksi pelot ja huolet eivät ole saaneet asenteistamme valtaa. Tuntisin itseni epäilemättä suureksi roistoksi, elleivät kummatkin hellyyden kohteeni sanoisi aika jämäkästi, ettei tällaisessa toiminnassa ole mitään erityisen roistomaista. Ja ellen olisi lukenut Etsijän minulle lähettämää kirjaa, jossa kerrotaan, että tällaisissa tilanteissa kahteen eri suhteeseen tukipistejalkansa asettanut nainen on yleensä se, joka repeää pahimmin kappaleiksi, kun pahoja fiiliksiä alkaa nousta. Tosin kirjassa puhutaan tilanteesta, jossa avoimuus ei vallitse. Toivon kovasti, etten myöhemmin repeäisi kappaleiksi. Se jää nähtäväksi. Ainakin kieltäydyn pelkäämästä sellaista siinä määrin, että juoksisin pää paperipussiin piilotettuna pakoon hirvityksestä vinkuen. Toisaalta olen myös sitä mieltä, että on turvallisinta, jos juuri minä meistä kolmesta repeän kappaleiksi. Minulla taitaa olla vankin kokemus säpälöitymisestä ja itsen uudelleen kokoon kursimisesta. Suhtaudun luottavaisesti siihen, että paikkaannun kyllä. Minulla on lupani erehtyä, arvioida tilanteita huonosti ja tehdä fataaleja ratkaisuja. Kunhan opin jotakin.

Kummallista kyllä, tuntuu siltä, että sen sijaan, että tämä uusi läheisyys jonkun toisen kanssa loukkaisi suhdetta Vompsuun tai saisi hänet onnettomaksi, levottomaksi ja alistuvaksi, se jämäköittääkin häntä ja on valanut häneen rutkasti uutta toivoa. Laupias taivas, en ymmärrä näitä mekanismeja, mutta erotan kyllä, miten paljon voimakkaammin Vompsu ottaa nyt vastuuta omista tunnetiloistaan ja miten paljon vähemmän neuroottisesti hän suhtautuu siihen, jos olen hetkellisesti alakuloinen. Ja se on muutos parempaan suuntaan, poispäin lapsenomaisesta takertumisesta toiseen ja tämän elämäntapaan, mielialaan ja mielipiteisiin. Eteneekö muutos, alkaako sen vauhti kasvaa, etäännymmekö? Sitä ei voi tietää, mutta voimme yrittää vaikuttaa näihin asioihin, voimme puhua niistä ja tutkia niitä, käännellä niitä.

Vompsu on särähtänyt hereille ja kokee äkkiä voimakkaasti toisten naisten läheisyyden ja suuntautuu sitä kohti. Se tuntuu hyvältä, koska minulla on omat pelkoni ihmisten rikkomisesta ja loitsimisesta, enkä halua liikaa valtaa kehenkään toiseen. En halua kiinnittää toista itseeni kuin reppua, koska reppua pitää kantaa. Ja valta turmelee. En halua turmeltua. Pohjimmiltani en halua, että joku haluaa vain minua, vaikka hetkellisesti tietysti sen tajuaminen, että toinen haluaa jotakuta toista, saattaa virittää voimakkaan läheisyyden menettämisen pelon. Pelon, jota en aio häätää mutta jonka tanssitettavaksi en aio myöskään suostua. Tarvitsen tuon pelon läsnäoloa, jotta voin käydä siihen käsiksi ja hieman painia sen kanssa. Tiedänhän kuitenkin, että on myös niin, ettei minusta ole vastaamaan kenenkään toisen kaikkiin impulsseihin kuitenkaan. Olen onnellinen, jos saan olla lähellä haluamiani ihmisiä tietyn aikaa, jos saan jakaa heidän kanssaan maailmaa ja elämää, jos voin auttaa heitä jotenkin vapaammiksi ja onnellisemmiksi, ja jos saan heiltä lahjoja, joita en osaisi mitenkään pyytää tai vaatia: läheisyyttä, liikutusta, ihmetystä, hellyyttä, unihengitystä. Ja jos en suutu toisille siitä, että he haluavat myös muita kuin minua, miksi he kieltäisivät minulta (ainakaan emotionaalisen) läheisyyden? En keksi tähän kysymykseen hyvää vastausta. Ja vaikka joku toinen keksisi ja toimisi sen mukaisesti, niin entä sitten: enkö ole selviytynyt siitäkin, että minulta kielletään emotionaalinen läheisyys? Kyllä vain. Olen selviytynyt siitä. Selviydyn siitäkin. En aio ryhtyä pelkäämään menetyksiä, kangastelemaan niitä etukäteen.

Kaikki tämä äkillinen maailmalle ja sen hellyydelle avautuminen koulun lisäksi, siis... ja jostain on järjestettävä yksityistä aikaa myös uudelle läheisyydelle, joka on sellaisessa naamaanpuhalteluvaiheessa, jossa kelluu ja leijuu ja kikatuttaa ja välillä vuodattaa kyyneliä oikein tietämättä, miksi, silkkaa liikutusta ehkä, kaihoa siitä, etteivät asiat pysy paikallaan. (Miten pöhkö kaihoamisen aihe, sillä jos asiani olisivat pysyneet paikoillaan, olisin kai edelleen juuri hedelmöittynyt munasolu tai jotakin sinnepäin ja kaikki tämä ihmeellinen, kimmeltävä kokemus ja elämä olisi jäänyt elämättä. Ei, rakastan muutosta! Mutta tunnen ristiriitaisesti silloin tällöin ja se huvittaa metatasolla ihan tuhottomasti.) Kaikki on tapahtunut niin äkkiä ja yllättäen, enkä ole osannut kuvitella, että niin voisi käydä. Kaikki on tapahtunut samalla lailla kuin ennenkin merkittävissä suhteissani, että on ystävä, johon luottaa täysin ja jonka kanssa on helppoa olla hyvin avoin ja empaattinen, jonka kanssa on helppoa hössöttää kuin pikkulapsi ja jonka kanssa nauramisesta ei tahdo tulla loppua, ja sitten siitä jotenkin luiskahtaa molemminpuoliseen hämmennykseen kuvion muuttuessa. Ja makaa kyljellään hämärässä huoneessa ja hengittää kasvoihin ja sanoo suoraan, mitä ajattelee, että tärkeintä on ystävyys, kävi miten kävi, ystävyyttä ei saa päästää hapertumaan. Että voi tuntua tosi vaikealtakin paikoittain, mutta että on oltava päättäväinen, sinnikäs, päätettävä pitää ystävyydestä kiinni, ponnistettava siinä iloon, uudestaan ja uudestaan. Ja kun kuvio on havaittu, on helppoa katsoa taaksepäin ja tyrmistyä kaikista niistä merkeistä, jotka on selittänyt pois. Toisen ikävöinti niinä päivinä, kun tätä ei näe, esimerkiksi. Tuntuu hullunkuriselta, miten tarmokkaasti tuollaisen merkin on selittänyt pois jonakin paniikkina asioiden muuttumisesta rajusti juuri nyt. Attribuoinut tuollaiset tunnereaktiot koulun alkamiseen. (Ei ole ensimmäinen kerta, kun teen niin. Fysioterapian pääsykokeissa nelisen vuotta sitten tajusin lähes kymmenen vuoden suhteen olevan lopussa, tajusin äkkiä, ettei se kaikki hermostus ja kumma olo liittynytkään ajatukseen uudesta koulutuksesta, uudesta ammatillisesta suunnasta.)

Tuntuu kuin sisälleni olisi pesinyt parvi kyyhkysiä. Ne lehahtelevat ympärillä, värähtelevät rintakehän sisällä, virittävät hellyyttä ihmisiin ylipäänsä ja sitten erityisesti näihin kahteen, joiden kanssa saan hengittää samaa ilmaa. Nauru ja itku ovat niin herkässä, että ajatus uuden koulun aloittamisesta jämäkkänä ja silmälaput paikallaan tuntuu jotenkin absurdilta. Mutta etenen sekunti kerrallaan, ja ehkä olemiseni huomenna aamulla järjestyy uudella tavalla, asettuu tiettyyn kuvioon suhteessa niihin uusiin kouluihmisiin ja kouluasioihin.

Sekin tuntuu kummalliselta ja vaikealta, ettei voi seurata täysillä sitä tuntua, joka syntyy, kun astuu jonkun kanssa intiimiin. Ei voi vain maata samassa huoneessa tuntikausia ja puhallella ja tutkia lähietäisyydeltä toisen silmäripsiä (ne ovat hurmaavat) ja sitä, miten toisen iiris tarkentaessaan liikahtaa ikään kuin olisi vettä, jota jokin läikäyttää liikkeeseen. Ei voi kulkea kaupungilla käsi kädessä ja sydän laulaen. Olen kerran ennen rakentanut tällä tavalla läheisyyttä, paitsi että silloin en saanut kirjoittaa siitä suoraan, koska toinen oli asiasta niin häpeissään, ja silloin olin mennä kappaleiksi, kun seisoimme pulkkamäen yläpäässä lumisina ja huohottaen ja pulkkanaru kaksikertaisen lapasen sisässä ja katselimme toisiamme ja kysymykseeni kaakaosta keittiössäni vastattiin, että ruokatauko on loppu, pakko palata töihin, tämäkin oli liian riskialtista, koska jokuhan olisi voinut nähdä, ja intän vastaan, ettei pulkkamäen laskemisessa ole mitään epäillyttävää, ei vaikka laskisi sylikkäin, se on pakko niin kun on vain yksi pulkka ja kaksi laskijaa, enkä olisi millään irronnut siitä halauksesta, ja itkin kotona monta tuntia mutten tietysti kertonut siitä toiselle, koska hän ei halunnut, että kiinnyn häneen liikaa, ja minusta tuntui, että se oli puhdas pyyntö, ja tiesin itsekin silloin, ettei siitä suhteesta tulisi koskaan ykkössuhdettani, ettemme me voisi asua keskenämme tai mitään sellaista, liian villipetomaisia molemmat hysteerisimmillämme. Jotenkin se tekee toiveikkaaksi, että olen tuon ihmisen ystävä edelleen, ja vaikka emme enää ole maanneet keskenämme aikoihin, vuosikausiin, meidän ystävyytemme ei ole järkähtänyt mihinkään suuntaan ja yhteys välillämme on rätisevän vahva. Me hyväksymme edelleen toisemme juuri tällaisina, kummallisuuksinemme. Jos olen onnistunut siinä kerran, voin onnistua toistekin, eikö vain? Vaikka eihän se vain minusta riipu, tietenkään.

Tuntuu pahalta, ettei voi vain pistää kaikkea muuta syrjään ja heittäytyä rypemään oloissaan tai oikeastaan jaetussa olossa. Se tuntuu pahalta, vaikka varmasti pidemmällä tähtäimellä se on hyväksi vain. Se on vain niin vieras tapa edetä. Opettelen sen. Toistaiseksi on riitettävä, että voi hymyillä hetken tanssin lomassa tai keskustelussa ja sitten aina välillä karata jonnekin kahden kesken. Julkiset hellyydenosoitukset eivät oikein käy, koska vaikka Vompsu onkin niiden kanssa kognitiivisella tasolla ookoo, niiden näkeminen tuntuu hänestä pahalta. Ymmärrän reaktion täysin, minulla on ollut ihan samanlainen fiilis eksien kanssa. Olen toivonut koko sydämestäni, että he pääsevät minusta yli ja makaavat jonkun toisen kanssa ja löytävät kukkurapäin läheisyyttä ja onnellisuutta, mutta sen näkeminen, miten he suutelevat jotakuta toista tähän täysin uppoutuen, tuntuu uskomattoman pahalta. Se on jotenkin niin konkreettista. En tajua, miksi tuollaisen periaatteessa hyväksytyn seikan näkeminen tai kuuleminen tuntuu niin pahalta, mutta se tuntuu. Kunnes siihen tottuu.

Viime päivät ovat olleet maagisia, kimmeltäviä, uskomattomia. Ja uskon, että ne olisivat tuntuneet sellaisilta, vaikken olisikaan tietyssä hormonaalisessa tilassa ja viiltävän tajuinen kaikesta tilanteeseen liittyvästä epävarmuudesta ja siitä, miten kaikki suojavarustukseni ovat tilanteen suhteen alhaalla. (Pidän tästä epävarmuudesta ja suojattomuudesta. Siinä on jotakin hyvin voimakasta myös. Sillä onhan tavallaan sekin melkoinen statement, että on pystyttämättä vallituksia ja linnoituksia. Vaikka sitä vaihetta kestäisikin vain hetken tai pari.) Olemme matkustaneet yhdessä isommalla joukkiolla toiseen kaupunkiin, istuneet vanhalla mukulakivetyllä pihalla ja juoneet anniskelualueen ulkopuolella pohjia roseeviinitetrasta, käyneet festareilla, jotka voidaan lukea what the fuck, kuunnelleet silmät suurina ja eturivissä keinuen J.K. Ihalaista, tanssineet Aurajoen ylittävällä sillalla rummutuksen tahtiin, nähneet Näkymättömän tytön, kyllästyneet Turun taiteiden yön vaisuun tarjontaan ja alkaneet omin päin tehdä kontakti-improa kauppakeskus Hansan yläkerrassa kaikkien niiden näyteikkunoiden keskellä, lilluneet uima-altaassa kuutamouinneilla keskellä yötä kuunnellen jo toista Iida Umpikujan keikkaa saman illan aikana, samoilleet Ruissalon hienoissa metsissä ja nukkuneet isoina laumaläjinä, kutittaneet toisiamme ja kaulailleet ja jakaneet kaiken valveen, palanneet kaupunkiin päiväunille ja Eufemian tupaantulijaisiin, joissa tanssittiin taas villisti ja makoiltiin suurissa kasoissa. (Jotkut myös keskustelivat, mutta tuntuu siltä, että olen saanut siitä lajista tarpeekseni tältä erää. Haluan kuitenkin enemmän tanssia silloin kun olen monen ihmisen kanssa samassa tilassa, keskustelu on parhaimmillaan kahdenkesken tai enintään kolmistaan.) Liika tanssiminen vaikeuttaa pikkuvarpaani parantumista, mutta ehkä se ei ole kovinkaan vakavaa. Nyt hyvin nukutun yön ja yhden levätyn päivän jälkeen varvas ei tunnu kovin kipeältä, ja huomisesta lähtien tosiaan olen varpaan kannalta turvasäilössä koulussa päivät pitkät.

Näiden ihanien päivien ja öiden tunnelma vahvistuu vain entisestään, kun tiedän, että edessä on pitkä ja systemaattinen ponnistelu yli kaikkien niiden teoreettisten tietojen, käytännön otteiden ja ihmissuhteiden, jotka liittyvät uuteen kouluun. Ponnistelu yli talven, joka vuosi vuodelta tuntuu pimeämmältä ja painavammalta ja jonka aikana ihmiset tuntevat itsensä yksinäisemmiksi ja tarvitsevammiksi samalla kun itsellä on yhä vähemmän puhtia jakaa iloa, annostella sitä ja läikkyä ylitse. Kaikenlaiset hassut pelot vaeltelevat mielessäni kuin pilvet taivaalla, yhtä tavoittamattomina ja höttöisinä, ja suhtaudun niihin samalla kulmankurtistuksella tai uteliaisuudella kuin taivaan pilviin: että menetän kaikki ihmissuhteeni vajotessani luihin ja lihaksiin, että väsymys syö kaiken nautinnon elämästä, että en jaksa enää käydä liikkumassa ja sen seurauksena mieliala laskee alamaihin ja makaan kuralätäköissä, että sitä ja tätä ja tuota. Seuraavaan kesään tuntuu olevan ikuisuus. Mutta jotakin olen jo päättänyt, ja siitä on pidettävä kiinni: keväällä, siinä vaiheessa kun linnut lirisevät kilpaa kevätpurojen kanssa, on mentävä uudelleen laumana Ruissalon lehtoihin, koettava niiden vuokkomeret ja kilpalaulut ja huumaannuttava aurinko, on tunnettava lämpövalon käärmeen hidas tunkeutuminen kehoon, aistien herääminen, on tanssittava noita samoja polkuja, joita nyt kuljemme hivenen surumielisinä, koska tuuli kääntyy siellä ollessamme ja äkisti kesäinen päivä vaihtuu hyytäväksi syksyksi, jota vastaan sonnustaudutaan fleeceen kietoutumalla ja kaulaliinaan vyöttäytyen ja lintujen hiljaisuus toteamalla.

Niin, olemme palanneet kaupunkiin.

Hoidan käytännön asioita, soitan käräjäoikeuteen ja kerron, ettei minusta ole heille mitään iloa seuraavan kymmenen kuukauden aikana. Että olen aikuiskoulutuksessa joka on ihan tämmöinen päiväkoulu josta ei voi oikein olla pois. Minut hyllytetään kymmeneksi kuukaudeksi. Pelkään, että elämälleni käy samoin, nieleskelen kyyneliä puhelimessa. Vaikka tiedän jollakin tasolla, ettei niin käy, totta kai, siltä silti tuntuu. Olen kynnyksellä ja kurkistelen hämärään sisätilaan kesän kirkkaudesta ja huumaavuudesta. Olen muuttumassa, astun virtaan tai aaltoihin, ne hakkaavat kehoa tiettyyn suuntaan, vievät. Kun astun rannalle, kuka olen? Jos ei voi kahta kertaa astua samaan virtaan, ei voi kai kahdesti huuhtoutua saman kesänkään rannoille? Voi tätä kesää! Olen niin kiitollinen ja onnellinen, että itkettää. Ja koetan pitää mielessä, käsittää ja tolkuttaa tolkuttamistani, että tämä kymmenen kuukauden koulu ei niin kauheasti eroa siitä, että ottaisin pari kustannustoimitus- ja käännöskeikkaa, joihin niihinkin menisi aikaa, ja lisäksi, niihin ei liittyisi samaa uusien horisonttien avautumista kuin uuden koulutuksen suorittamiseen, ne eivät avaisi uusia mahdollisuuksia samalla intensiteetillä. Olisin niiden kanssa vähän tyytymätön ja nurisisin ja miettisin, miten kauan elämäni pyörii samaa rataa. Nyt sitä tyytymättömyydenaihetta ei tosiaankaan ole!

Seison kynnyksellä. Luulin sitä jyrkänteeksi, mutta se onkin kynnys. Jos voin astua sisään, pääsen uloskin. Jyrkänne olisi hankalampi: jyrkänteen seinämää ei välttämättä noin vain kiivittäisi ylös äkkipudotuksen jälkeen.

Oikea metafora on äärimmäinen kohtalonkysymys.

Oppiminen, luonnollinen ja aito

Eilen tanssikurssilla edettiin asioihin, jotka tuntuivat teknisesti täysin ylivoimaisilta. Katsoin tarkasti, kun liike näytettiin useita kertoja. Silti huomasin heti, kun asia olisi pitänyt itse osata toistaa, ettei minulla ole aavistustakaan siitä, miten voin tehdä tuollaisen liikkeen. Koetin rauhoittaa pariani kertomalla, etten ole erityisen visuaalinen oppija. Jonkin tyyliltään aivan vieraan liikkeen katsominen ja jäsentäminen mielessä paloiksi on liian monimutkainen tehtävä. Minun ei auta kuin harjoitella liikettä uudestaan ja uudestaan, saada siitä lisää avaavia metaforia, ohjeita suunnista, kurkottumisista ja irti päästämisistä, jotta liike, jota lähden pala palalta rakentamaan, muistuttaisi edes marginaalisesti näytettyä liikettä.

Pari osoittautui kärsimättömäksi ja kiisti, ettei se, mitä sanon, pidä paikkaansa. (Hassua, kun juuri annoin hänelle käyttöohjeen.) Hän väitti, ettei liikettä juuri pidäkään pilkkoa paloiksi, että sitä ei saa käsitteellistää, sitä pitää vain kunnella ja antaa mennä, liike kyllä vie. Tässä vaiheessa sanoin, ettei minulla ole hajuakaan siitä, minne liike minut vie, tuskin ainakaan näytetyn tekniikan mukaisesti. Pari sanoi, että minun pitää olla avoimempi liikkeelle. Hyvä on, sanoin, kokeillaan sitten. Päädyin aivan kummaan asentoon ja pari sanoi, ettei ymmärrä, miksi minä niin menin. Selitin uudelleen kärsivällisyyteen pakottautuen, että koetan kyllä löytää tässä kuunnellen ja avoimesti sitä suuntaa, mutta että ehkä jonkun pitäisi ensin antaa se minulle.

Lopulta muutaman epäonnistuneen pyllähdyksen jälkeen parin ei auttanut kuin suostua tekemään se, mitä olin pyytänyt jo aluksi, eli käymään liikettä pala palalta läpi. Mutta jatkuvasti hän marmatti vähäsen, että miksi en vain kuuntele ja ole avoin ja ettei hän voi ymmärtää, miksen ymmärrä tätä ja tätä ja tätä periaatetta. Hän ei oikein tainnut ymmärtää, kun sanoin selvästi, että olen täysi aloittelija ja lajin liikekieli on itselleni vieras. Ehkä hänellä oli oletus siitä, että juuri tässä lajissa liikkeet ovat luontevia, luonnollisia tai autenttisia ja että vieraantuneisuus niistä on tosiaan vieraantuneisuutta (jotakin moraalisesti kauhistuttavaa) eikä yksinkertaisesti vierautta.

Harjoitteesta olisi jäänyt varsin ikävä maku suuhun, ellen olisi lopulta tajunnut vaikeaa liikettä, ellen olisi käynyt niin monilla tanssikursseilla ja jo huomannut, miten osaan oppia uusia liikekieliä ja miten en (mikä kai tarkoittaa: minulla on oma tapani olla avoin ja kuunnella ja osaan antaa ohjeistamisestani käyttöohjeen), ja ellen kaiken aikaa olisi ollut kauhean kiinnostunut siitä, miten hullunkurinen kuvio on väittää toiselle vierasta ja vaikeaa asiaa joksikin, jolle pitää vain "olla avoin" ja jonka pitää vain "antaa mennä". (Ja niin, en toki väitä, ettenkö itse tekisi välillä niin - siitä saa ja pitää huomauttaa, jos en tajua, että toinen odottaa yksityiskohtaisia neuvoja ja asian helpommiksi palasiksi pilkkomista.)

Se modernin tanssin tunti, jolla kerran kävin kokeilemassa, sisälsi vähän samanlaista mielenmaisemaa, oletuksen siitä, että juuri tämä on kaikille tuttu ja luonteva tapa liikkua ja että nyt sitä sitten vain vähäsen syvennetään. Ja kuitenkin lajissa kuin lajissa on oma tekniikkansa, joka minimissään sisältää informaatiota siitä, millä lailla tehtynä liikkeet eivät vahingoita elimistön tukikudoksia ja lihasmassaa. Silloinkin, kun tekniikan väitetään sisältävän vain tällaisia yleisiä terveyteen ja turvallisuuteen liittyviä näkökohtia, piiloagendoille tuntuu jäävän tilaa. Tietynlainen liike on aitoa ja oikeaa. Ei siinä mitään, mutta jos tietynlaista liikettä tahdotaan, se on syytä ohjeistaa kunnolla. Ja minusta vaikuttaa siltä, että mytologia liikkeen aitoudesta ja suoraan eksistenssistä kumpuamisesta tms. synnyttää helposti guruttamissysteemin, jossa hidas tai ei-niin-liikunnallinen oppija jää hahmottamisvaikeuksineen todennäköisemmin yksin kuin teknisen vaikeutensa tunnistavissa ja tunnustavissa lajeissa.

Kurssin opettajat ohjeistivat kyllä hyvin, ja uskon, että useimmille heidän metaforansa riittivät mainiosti - tiedän olevani hidas oppija vieraissa liikekielissä. Silti jo yksi epäsuotuisa ja guruttava pari laimensi hieman intoa. Tuntuu hassulta, että jonkun mielestä on uskomatonta, etten onnistu omaksumaan parissa tunnissa tietynlaista liikekieltä. Minulta meni ehkä viisi vuotta omaksua stepin liikekieli sen verran, että aloin solista ja pulista kengillä vapautuneesti, tanssia pelkän läpiköpöttelyn asemesta, sekä hahmottaa, millä tavalla steppiä on hyödynnetty esimerkiksi joidenkin musiikkivideoiden koreografioiden pohjana.



(Tässä videossa Jacksonin lapset steppaavat Nicholas Brothersin kanssa.)

Mitä olisi tapahtunut, jos olisin ottanut vastaan parin ajatuksen, etten kuuntele enkä halua oppia, kun en kerran ensiyrittämällä onnistu eikä minua auteta pyynnöstäni huolimatta?

Ei, en pidä puheesta, joka saattaisi lannistaa jonkun. Se on vain huonoa toisen ohjaamista. Olen törmännyt siihen niin koulussa, yliopistolla kuin tanssitunneillakin. Onneksi vain silloin tällöin. Joka kerran se kuitenkin synnyttää aika voimakkaan vastareaktion. Olen jo oppinut olemaan attribuoimatta puhetyyliä lajiin tai oppiaineeseen, mutta minusta vaikuttaa silti siltä, että toisissa ajattelutyyleissä jätetään sen sortin puheelle enemmän tilaa ja mahdollisuuksia. Esimerkiksi sen sortin leimasanojen dikotomioiden kuin aito/epäaito tai luonnollinen/vieraantunut runsas viljeleminen soittelee hälytyskelloja päässäni. Niin, ja miksi muuten tuntuu aina siltä, että jos näitä dikotomioita käytellään, oma systeemi on aito ja luonnollinen, ja muu vieraantunutta ja epäaitoa? Hullunkurista. Ja että pitäisi vain "kuunnella sisintään". Sisintä, joka on täynnä erikoisissa tilanteissa kiteytyneitä luontumuksia ja toimintamalleja, läpikaupallisen yhteiskunnan syöttämiä "tarpeita" ja "oikeuksia", pelkoa ja miellyttämisenhalua. Jo pieni vauva oppii torjuvassa perheessä olemaan pyytämättä tukea tunnetiloilleen. Ajatella, alle vuoden ikäinen pikkuinen. Haluttaisiinko häntä kenties kutsua epäaidoksi tai vieraantuneeksi tai sairaaksi?

Mitä koetan kirjoittaa auki? Sitä kai, että vaikka anything goesia (tai ainakaan kaikkien tyylien yhtä suurta hedelmällisyyttä ja hyödyllisyyttä) ei haluaisikaan ostaa, en minäkään halua, ihmiset eivät opi uusia asioita simsalabim vain avoimesti kuuntelemalla. He tarvitsevat tukea ja käyttöohjeita, valtavan kasan metaforia, joista ehkä muutama auttaa heitä vähän siihen suuntaan, jonka he ovat ilmaisseet haluavansa oppia. Ei ole mitään luonnollisuuden ja aitouden tuntua, joka ilmoittaisi heti, että kas, nyt tämä menee oikeaan suuntaan. (Myös psykoterapian opuksissa vedotaan usein tällaiseen "naksahdukseen" - kun ilmiölle tai ydinuskomukselle löytyy oikea selitys, sen vain tunnistaa oikeaksi. Olettaisin, että jos naksahdus tapahtuu, asiaa on jo työstetty aika tavalla ja esitietoisuus on kohdallaan - tarvitaan enää sanallistus. Tai sitten henkilö etsii naksahdusta päästäkseen ajattelemasta - synkeä ajatus, mutta ei sitä tarvitse kovin kaukaa hakea, oman pääni tonkiminenkin riittää keksimään tällaisesta esimerkkejä.) Tarvitaan kokeilemista ja toistoja, tai ainakin minä tarvitsen.

Kun harjoittelin puoleni pitämistä tai jämäkkyyttä muutaman opuksen avulla ja sitten myöhemmin empatiataitoja toisen kirjan avulla, se, mitä tein suositusten mukaan, tuntui aluksi kauhean omituiselta ja jotenkin kierolla tavalla väärältä, vaikka ymmärsinkin perustelut älyllisellä tasolla. Tunnun muuttuminen vie aikaa ja vaatii toistoja, koska jollakin tavalla tekemisen ja sen seuraamusten yhteyden on vahvistuttava kuten kokemustotuuden on vahvistuttava: toistumalla, alkamalla vähitellen hahmottua. Esimerkiksi omien rajojen asettamisen idea tuntui minusta vastenmieliseltä ja jotenkin luovuttamiselta, mutta kun ryhdyin asettamaan rajat jämäkästi, sainkin huomata vähitellen, että minun on helpompi suhtautua toiseen empaattisesti, ei synny hämäriä kiistoja sanallistamattomista oletuksista ja toinen on itse asiassa tyytyväinen siihen, että osoitan selkeästi rajat, joiden puitteissa pysyn hyväntuulisena ja ystävällisenä. Etenkin aluksi rajojen asettaminen tuntui todella epäempaattiselta, röyhkeältä ja pompöösiltä. (Entä jos olisin tässä kohdin "kuunnellut sisäistä ääntäni"?) Kun varovasti koetin pehmentää asiaa kertomalla, että koetan nyt opetella tämmöistä asiaa ja että toivottavasti en tee ihan kauheita ylilyöntejä silkkaa aloittelijuuttani, sain hämmentävältä tuntuvaa palautetta: toinen ilmoitti iloisesti, että hyvä vain, että pidät rajoistasi kiinni. Ainoa, joka on suuttunut rajojeni asettamisesta, on äiti. Jätän hänen reaktionsa omaan arvoonsa, koska vanhempi-lapsi -dynamiikka on aika poikkeuksellinen ja asioin enimmäkseen ihan toisella lailla itseeni suhtautuvien ihmisten kanssa. Pyyteettömämpien. (Niin hullunkurista kuin se onkin, pyyteet jonkun lehden tilaamisen suhteen tai jossain proggiksessa auttamisessa ovat paljon pienemmät ja viattomammat kuin ne pyyteet, joita äidillä on hänen tarkkaillessaan haukansilmin, että jälkeläinen tulisi kunnon kansalaiseksi ja onnelliseksi luonnollisella ja oikealla tavalla.)

Workshopin lopuksi meillä oli palauterinki. Aika monet antoivat vain myönteistä ja hyvin subjektiivista palautetta ja muutaman palautteessa korostui fiilistelevä ote, puhe avautumisesta uusille asioille. Minäkin kerroin, että pidin kauheasti kokeilustani ja että kurssilla oli hauskaa. Mutta lisäsin, että ainakin minulle jotkin tekniset hienoudet olivat ylivoimaisia ja että niiden omaksuminen jäi vielä hataraksi. Lisäsin, että tiedän olevani tuskastuttavan hidas oppimaan täysin uudenlaista ja vierasta liikekieltä ja uskovani kyllä, että opin ajan kanssa, kun motivaatiota kuitenkin on. Jos en olisi antanut sitä palautetta, olisin mielestäni ollut ruokkimassa systeemin luisumista kohti tilaa, jossa hämärtyy taju siitä, että tuokin liikekieli on tosiaan kieli, tietty oikean ja virheellisen keinotekoinen koodisto, jota voidaan opettaa ja oppia. Ja joka voi olla vieras, niin vieras, että tarvitaan ohjausta kädestä pitäen. Ehkä palaute oli turha - eihän kukaan mene kai kurssille, jos voisi aivan itsekseenkin ja ilmaiseksi oivaltaa kaiken, minkä maksullisella kurssillakin?

Mutta toisaalta, oli mainittu sanat luonnollinen ja aito. Ja halusin, ettei niitä samasteta helppoon. Helppo tai helpoin tapa tehdä asiat on usein valtavien harjoitusten takana. Helpoin tapa on harvoin se, jota tulee kokeilleeksi ensimmäiseksi. Kun ajattelen helppoutta, mieleeni nousee kuva seitsemänkymppisestä naisesta, joka tanssii hyvin eleettömästi mutta kenkien äänet ovat ihan uskomattomat ja kasvoilla on tyyni, melkein etruskimainen hymy. Helppous on kokonaisen ihmisiän harjoittelemisen, etsimisen, toistamisen, informaation pilkkomisen takana. Vaikeuttavista luontumuksista irtipyristelyn takana. Ei, ei ole useinkaan helpointa tehdä kuten sisäinen ääni sanoo tässä ja nyt. Eikä ole helppoa jakaa toisille oivalluksia siitä, miten helppouden harjoittelemisen alkuun pääsee kiinni. (Ja jokin kujeellinen ääni vatsanpohjassa: "HELPOINTA OLISI JÄTTÄÄ KOKO KIRJOITTAMINEN SIKSEEN JA KAIKKI SIKSEEN." Mutta en usko, että se olisi helpointa, ei varmastikaan! On vaikea noin vain katkaista jokin pyrkimys, luopua. Siinä pyrkimykset eroavat esineistä kuten kirjoista.)

Ihana päivä, aurinkoinen ja lämmin. Aion tänäänkin harjoitella teknisesti vaikeaa liikettä miehen kanssa muutaman kerran. Saan sen kyllä lihasmuistiini. Sitten osaan sen lopun ikääni. Mutta jumalat suojelkoot minua siltä, että alkaisin jossakin vaiheessa ajatella tuon liikkeen olevan jotenkin luonnollinen tai aito, kaiken tämän ponnistelun jälkeen.

Aion mennä ulos, pyöräillä ja kävellä ja kitkeä kyykyssä ja vesijuosta. Nekin kaikki ovat vaivalla opeteltuja taitoja. Ihmeellistä, mitä kaikkea voi oppia, kunhan motivaatio on kohdallaan. Olen opetellut kävelemään ontumatta. Kävelen kuin minulla ei olisi nilkan luona ja vasemmassa jalkapöydässä liikaniveliä, polvivammoja ja kuin en olisi pitkään kärvistellyt murtuneen lonkan kanssa. Siinä tavassa kävellä ei ole juuri mitään aitoa eikä luonnollista, mutta se on hyvä tapa nivelteni mielestä, niiden kannalta helppo. Olen kohtalaisen tyytyväinen epäaitouteni tilaan, tekniikkaani, tässä kohdin.

Varautuneisuus

Meitä istuu ringissä kolmetoista ihmistä. Kaikki vaikuttavat mukavilta ja sympaattisilta, kuten ihmiset noin ylipäänsä. Silti jo alusta lähtien tuntuu siltä, ettei tunnelma ole aivan välitön. Huomaan, että moni jättää vastaamatta hymyyn. Muutama myös tuijottaa itsepintaisesti sukkiaan eikä juuri nosta katsettaan. Yksi miehistä on tunkenut kädet syvälle taskuun, kaksi naisista on ristinyt kätensä rinnalleen. Yhdellä naisista on tuikea katse, hän katsoo pitkään ja arvioivasti, ehkä vähän haastavastikin. Hymyilen en-ole-vaarallinen-hymyä.

Tällainen seurue on haastava. En osaa ilmeettömyyttä, huomaan kasvoillani vaihtelevan ilmeitä huvittuneisuudesta (minusta on hullunkurista, miten vakavia kaikki ovat, vaikka me olemme kädellisiä ja mielissämme liikkuu taatusti paljon hassuja ajatuksia) uteliaisuuteen, lievään hätään toisten ilmeettömyyden edessä, hämmennykseen, jopa ärtymykseen. Onneksi ohjaaja tulee takahuoneesta ja hymyilee ja nauraa paljon, ja vaikka osa lieneekin sosiaalista roolia, siinä on edes yksi katse, joka on varauksettoman myönteinen ja rohkaiseva. Kiinnityn siihen, välillä hymyilen muillekin. Nuori tyttö vastaa hymyyni. Huomaan myös, miten ohjaaja kiinnittyy minuun, koska jaksan hymyillä hänelle. En tiedä, hymyileekö Vompatti vieressäni, mutta olettaisin niin. Yleensä hän hymyilee tai sitten näyttää pelokkaalta.

Tässä vaiheessa ajattelen hymyä vaarattomuuden ja hellyyden osoituksena. Mielessäni häivähtää myös eräs tapauskertomus edellisestä terapiakirjasta, siinä miesterapeutti ei ottanut vakavasti naispuolista asiakastaan, joka hymyili silloinkin kun kertoi tuskallisista asioista. Miesterapeutti piti hymyä teennäisenä. Häneltä se olisi varmaan ollutkin teennäinen ele, mutta jos minä kivettäisin kasvoni, kuten teininä tein, se olisi minun kohdallani teennäisyyttä. Muistan myös erään lukemani kappaleen, jossa hymyä tarkasteltiin alistumiseleenä. En ole aivan samaa mieltä siitä, että väkivallattomuuden ja vaarattomuuden vakuuttaminen on alistumista. Eivät voimamittelöt voi olla niin suoraviivaisia. Yhtä kaikki olen välillä tuntenut syyllisyyttä siitä, että huvitun helposti ja hymyilen paljon. Olen ajatellut, että se on osa sitä, etten tahdo pomottaa ketään ja että olen joskus aika surkea pitämään puoliani. Mutta myöhemmin tulen ajatelleeksi, että kyse voi olla jostakin muustakin.

Onneksi ohjattu osuus alkaa eikä ole aikaa miettiä vuorovaikutusta.

Kun olemme opiskelleet jonkin aikaa ja pitäneet taukoa, ohjaaja kertoo omasta tilanteestaan jotakin ja kysyy, mitä me teemme työksemme. Ihmiset ovat hiljaa ja näyttävät vähän kiusaantuneilta. Koska minulla on hyvä kontakti ohjaajaan ja ajattelen, että ensimmäiseksi framille astuminen ehkä rohkaisee muutkin ja avaa tilannetta (ja olen pakonomaisen kiinnostunut avaamaan tilanteita, niin voimakkaasti jännitys ahdistaa itseäni), vastaan kysymykseen iloisesti ja huolettomasti. (Jostain syystä ujouteni ei ulotu siihen, että minun pitää vastata kysymykseen vieraassa seurueessa. Olen arka tekemään aloitteita, mutta reaktiivisuus ei tunnu sillä lailla uhkaavalta.) Vastattuani hiljaisuus laskeutuu. Ohjaaja silmäilee hetken odottavasti muita, kertoo sitten lisää omasta hommastaan ja kyselee jotakin minun työstäni. Vastaan iloisesti nauraen, sanon jotakin ihan hassua, jotta joku heltyisi. Sitten on taas hiljaista.

Hiljaisuus oikein säteilee, sen tuntu on ahdistava. Ymmärrän jotenkin olleeni liian tunkeileva vastatessani, vaikka vastaamattomuuskin olisi tuntunut epäkohteliaalta ja varautunut ilmapiiri tuntuu ikävältä. Saan kauhean ahdistuksen siitä, inhoavatko nämä ihmiset kenties nyt minua, kun he eivät halua vastata.

Vompsu on vessassa, joten hänestäkään ei ole tueksi.

Myöhemmin teemme meditaatiota hyvistä ajatuksista ja kokemuksista ennen toimeen taas ryhtymistä. Ohjaaja kysyy, haluaisimmeko jakaa näitä ihania kokemuksia keskenämme. Muut ovat hiljaa. Haluaisin kertoa ja ennen kaikkea kuulla toisten kokemuksia, haluaisin kuulla heidän elämänsä ihanuudesta. Melkein kaikki on alussa esitelty hyvin avoimiksi ihmisiksi, mutta tässä me nyt istumme ahdistuneina. Ja hitto vie, minäkin olen jo oppinut koodin, ja sillä välin kun arvon, sanonko jotakin taas ensiksi ja kohtaan siitä inhon tai ainakin itseinhon vai odotanko vielä puoli sekuntia ja sitten vasta sanon, että joku muu saisi ottaa vetovastuun ilmapiriin höllentämisestä, ohjaaja huokaa ja sanoo: "Ei sitten, se on ihan okei. Kunnioitan sitäkin, ettette halua jakaa näitä kokemuksia."

Se tuntuu niin kummalta, se varautuneisuus. Sitä kuulostellessani tajuan jotakin. En ehkä osaa sanallistaa sitä vielä hyvin. Se liittyy jotenkin ujouteen. Ujous on usein tekemisissä fyysisen tilan omaehtoisen (tai itseohjautuvan) ottamisen kanssa. Mutta se ei ole ainakaan minun tapauksessani tekemisissä erityisen sulkeutuneisuuden tai intimiteetin laajamittaisen suojelemisen kanssa. (Välillä kun olen vihainen omasta ujoudestani, tylytän itseäni sulkeutuneeksi paskaksi, joka ei uskalla edes hengittää. Ei se taida pitää ihan paikkansa.) Olen jotenkin samastanut melko pitkälti nämä kaksi asiaa ja äkkiä tajuan joitakin hankalia kommunikaatiosolmuja elämässäni. Ne toiset eivät olleet ujoja, joten kuvittelin, että he ovat minua paljon avoimempia muutenkin. Ja sitten nuo ihmiset suuttuivat, kun kohtelin heitä avoimina - odotin heidän kertovan, jos olin kävellyt heidän rajojensa ylitse, esimerkiksi, ja kun he eivät näyttäneet pahastuvan juttelustani, menin yhä pidemmälle, kunnes he jossakin vaiheessa räjähtivät, etteivät halua puhua näistä asioista ja että heitä ärsyttää, kun puhun yksityisasioistani heille. Ei se, että joku ei ole ujo, tarkoita, että hän pitäisi avoimesta keskustelukulttuurista. (En oikein tajua sitä, miksi joku suuttuu siitä, että hänelle kerrotaan toisen elämästä. Kyllä minuakin joskus kauhistuttaa kuulemani merkitysrakenne tai puheen sisältö, muttei oikeastaan koskaan se, että minulle kerrotaan jotakin. Ehkä olen vain yksinäisempi kuin useat tai täysin kyltymätön kuulemaan erilaisista elämäntavoista tai jotakin kun en oikein ymmärrä, miksi joku järkyttyy siitä, että joku uskoutuu hänelle. Ehkä siihen sisältyy ajatus kiitoksenvelasta tai vastavuoroisuuden pakosta tai jostakin?)

Onneksi välillä koko ryhmä purskahtaa nauruun, muuten päivä olisi ahdistava. Mistä se varautuneisuus syntyy? Mitä jakamisessa voisi hävitä? Nämä kysymykset eivät kai koskaan lakkaa askarruttamasta itseäni.

Avoimuudesta

Oikeastaan yöllä minua ei valvoita niinkään kauhu tulevan työn arvaamattomuudesta kuin se seikka, että joudun ilmoittamaan kieltäytyväni siitä työstä, josta olemme sopineet alustavasti suullisesti ja jonka aikataulua en ole saanut. Jotenkin ajatus siitä, että vaikeutan minulle keikan ystävällisesti antaneen ihmisen elämää, tuntuu karmealta kantaa. Koetan toisaalta vakuuttaa itselleni, että kun kerran lupailut ovat vain epämääräisiä "kyllä se tulee ja saat sitten sen kun sen aika on", on tavallaan vielä sallittua perääntyä tilanteesta. Mutta en saavuta varmuutta.

Tilannetta ei helpota, että joudun tekemään oharit juuri sille henkilölle, joka on suositellut minua tähän uudentyyppiseen keikkaan. Se tuntuu yksinkertaisesti valtavan epäreilulta. Jossain vaiheessa nukahdan levottomuudesta huolimatta. Valeriaana vaikuttaa sillä lailla - äkisti laskeutuu rauhallinen huppu. En muista nukahtamista enkä rentoutumista, hermostus vain katkeaa ja putoan pimeyteen. En näe unta.

Aamulla totean, että minun on toimittava tässä asiassa täysin avoimin kortein, koska en pidä salailusta enkä jännittelystä (ja tiedän kuvittelevani todennäköisesti muiden reaktiot omiin toimiini paljon tuomitsevammiksi kuin ne itse asiassa ovat; bloggaaminen on auttanut tähän paljonkin, mutta ei kai tuollaisesta luontumuksesta koskaan täydellisesti vapaudu). Kerron mieluummin heti, kuinka asiat ovat ja otan sillä tavalla selvää, miten toinen reagoi toimiini. Kirjoitan sähköpostin minua suositelleelle henkilölle, kiitän häntä suosituksesta ja pahoittelen sitä seikkaa, että se ehkä tarkoittaa toisen keikan onnistuessa sitä, että joudun vetäytymään seuraavasta yhteisestä proggiksestamme, joka vaikuttaa sekin tavattoman kiinnostavalta. Lupaan laittaa lisätietoa heti, kun tiedän itse enemmän.

Ihminen ottaa sen varsin hyvin, mistä lähetän vielä kiitokset perään. Hänen kanssaan on kiva tehdä yhteistyötä, ja haluan hänen tietävän sen. Onhan hänenkin asemansa hyvin paineistettu ja maailma on joskus aika kitsas kehuissaan. Sitä paitsi, sehän on totuus ja varmaan saa hänet iloiseksi. Olo helpottuu tästä pienestä kommunikaatiosta melko tavalla.
'
En onnistu ajattelemaan työpaikkoja ja firmoja sellaisina hirviöinä kuin ne joskus mielellään esitetään. Sen sijaan, että ajattelisin, että minua riistetään ja pidetään epätietoisuudessa joidenkin hahmottomien jättivarjojen taholta, tai siitäkin huolimatta, että toisinaan ajattelen näin, en osaa unohtaa sitä, että ihmiset, joiden kanssa neuvottelen ja sovin projekteista, elävät kuitenkin hekin omaa elämäänsä, josta työ muodostaa aika suuren osan. Jos äkisti vetäydyn jostakin sovitusta, siitä koituu heille henkilökohtaisesti harmia ja lisävaivaa. Ehkä tämä työnantajasympatia seuraa siitä, miten olen nähnyt äidin tuskailevan, kun joku hänen palkollisistaan (hänellä on yksi kerrallaan, mutta vaihdokset näyttävät olevan erittäin tuskallisia ja uhkaavat koko äidin toiminimen pystyssä pysymistä) käyttäytyykin arvaamattomasti. Äkkiä äidin on omien hommiensa hoitamisen lisäksi etsittävä uutta työntekijää, haastateltava heitä ja aloitettava jonkun uuden opettaminen alusta asti. Äidin rasitus ja pelko eivät pysy hänen sisällään vaan vuotavat perhe-elämään. Sunnuntaina äiti lähtee töihin, sillä hänen on otettava sunnuntaiksi töitä, jotta hän voi pitää vapaata haastatteluilleen, ja niin edelleen. Ei sinänsä ihme, että kurkkuani kuristaa tajutessani olevani tuo hankala, arvaamattomasti käyttäytyvä työntekijä. Tosin minuunhan yritys ei sitoudu edes eläkemaksujen vertaa, eli on tilanteessa eroakin. Mutta silti, kun minua kohtaan kerran käyttäydytään avoimesti ja miellyttävästi, tahdon itsekin toimia niin heitä kohtaan.

En pidä myöskään siitä ajatuksesta, että minun pitäisi koettaa esittää jotakin, mitä en ole, tai väittää osaavani jotakin, mitä en osaa. Niinpä olen päättänyt ottaa huomisen neuvottelussa avoimuuden taktiikan niin ikään. Enhän minä siitä hommasta ymmärrä vielä mitään. Toki voin mainita lukeneeni alan palkkataulukot ja kyselleeni ammattiin vihkiytyneeltä ystävältä työn kulusta, ja onhan niistä nyt jokin kuva muodostunut, mutta en tahdo tiimaakaan lisäpainetta siitä, että esittäisin tuntevani jotakin, mitä en tunne tai tietäväni asioita, joista voin vain arvailla. Ja toisaalta, tiedän tarvitsevani tunneperäistä vahvistusta ja rohkaisevuutta nyt enkä ainakaan tahdo yhtään lisää roolipaineita. Kaikkeen tähän on suhtauduttu kustannusmaailmassa ennenkin oikein hyvin ja se tekee minut aika lojaaliksi siihen suuntaan. On varmasti totta, ettei näillä hommilla rikastu, mutta ei se toisaalta ole koskaan kuulunutkaan henkilökohtaisiin tavoitteisiini. Ennemmin kaipaan työympäristöä, jossa minua ei vain käsketä asennoitumaan hyvätyypisti tai voittajasti. Sen, että teen työni hyvin ja kommunikoin ystävällisesti ja rakentavasti, pitää riittää, ja tähän mennessä se onkin riittänyt. (Tämä "pitää riittää" on toki raja, jonka itse asetan ja josta saatan joutua kärsimään. Mutta olen aika vakuuttunut siitäkin, että minun olisi vaikeaa voida hyvin työssä, jos en asettaisi tätä rajaa. Haluan tämän rajan, asetan sen, ja sillä siisti. En usko, että on vain yhdet oikeat kriteerit työpaikan valintaan. Minusta tärkeintä on, että tuntee sopivansa tähän työhön, että osaa nauttia sen tuottamasta vireysasteesta ja sen erityispiirteistä ja että tietää, ettei työtä käytetä omasta mielestä selkeän vahingollisten päämäärien - esimerkiksi minun tapauksessani kulutuskulttuurin lietsomisen tai eläinten kaupallisen hyväksikäytön - edistämiseen. Jollakin toisella voi olla aivan toisenlaiset kriteerit, ja hyvä näin: olisi kurjaa, jos me kaikki koettaisimme tunkea samoihin pesteihin.)

Olen huomannut, että joillakin aloilla avoimuutta hätkähdetään. Ehkä koska se on niissä jotakin uutta? Esimerkiksi myyntityössä avoimuus ei selvästi ollut tervetullutta, ei myöskään naulakkotyttönä työskennellessä. Sen seurauksena nuo työnkuvat karistivat yltään melkoisen osan cooliuttaan minun silmissäni. (Vaikka ehkä se, ettei avoimuutta odoteta, on jostakusta toisesta suoranainen hyve. Tunnen itsekin monia ihmisiä, joiden mielestä avoimuudessa on jotakin hyvin uhkaavaa. Ehkä se ei ole edes tietoinen asenne vaan jostakin, ehkä kotoa tai muiden huonojen kokemusten myötä, opittua säikähtämistä.) Minusta avoimuuden torjunta tuntui noissa töissä kurjalta, koska ilman avoimuutta työ latistuu helposti mekaaniseksi suorittamiseksi ja tuntuu paskaduunilta, vaikka asiakaspalvelutyössä olisi potentiaalia vaikka mihin. Ystävällinen ja läsnäoleva myyjä tai neuvoja on usein pelastanut kokonaisen päiväni, ja mielelläni tekisin (ja kirjastotöissä voin tehdäkin) saman jollekulle toiselle. Se vain käy vaikeaksi, jos on koko ajan sellainen olo, että seisoo tai istuu oikeastaan ihan väärässä paikassa ja että tekee työkavereiden olon vaikeaksi ja vaivautuneeksi erehtymällä toisinaan sanomaan avoimesti jotakin omasta vaikeudestaan suoriutua tietystä tehtävästä tai ymmärtää tuon määräyksen sisäinen logiikka, kun vaihtoehtoinen tapa tuntuisi paljon huomaavaisemmalta laajemmassa katsannossa. Eiväthän asiakkaat kuitenkaan ole vain asiakkaita vaan ihmisiä, samoin henkilöt tiskin toisella puolen.

Ohhoh, harhauduinpa kauas. Näemmä tässä riittää möykkyä vielä pitkiksi ajoiksi. Nyt voin todeta vain yhden seikan: olen tyytyväinen ja onnellinen siitä, etten joutunut jouluapulaiseksi tänäkin jouluna, sillä en pitänyt kirjakaupan kiireestä enkä persoonattomuudesta. Mieluummin stressaan uudenlaiseen työhön opettelua, mahdollisuutta aikatauluttaa uutta ja vanhaa päällekkäin. Työtilanteeni näytttää selkeytyvän moneksi kuukaudeksi kertaheitolla, mikä on uutta ja tuntuu siksi kai sekin ensisijassa stressaavalta. Tilanne tarkoittanee myös sitä, että minun on nyt virallisesti tosiaan ryhdyttävä yrittäjäksi, koska ammatinharjoittajan tuloni ensi vuonna ylittänevät alvirajan. (Tähän mennessä olen selvinyt oman yrittäjäneläkkeeni maksamisella; se on mahdollista y-tunnuksettomalle freelancerillekin.)

Mietin asiaa paineisesti pihisten parikymmentä minuuttia, totesin, että ennemmin tai myöhemmin minun on ilmeisesti kuitenkin alettava pitää kirjaa itse, kirjoitin ystävälle avunpyynnön, ja kun hän ei vastannut parin tunnin sisään, tutkin nettiä ahdistuksessani ja löysin ilmaista neuvontaa yrittämisen perustamiseen. Toisin sanoen, käy juuri kuten ammatinvalintapsykologi ennusti tiiviin tapailujaksomme päätteeksi: perustan yrityksen ennemmin tai myöhemmin. (Hänen toinen ennusteensa, että teen jotakin työtä, jota ei ole vielä keksittykään, toteutui siinä vaiheessa kun bloggasin maksusta Suomen Kuvalehdelle. Saa nähdä, jääkö se mullistavimmaksi toimekseni.) Varasin yritysneuvojalta henkilökohtaisen ajan kahden viikon päähän. Saa sitten nähdä, mitä se keskustelu poikii. Kuten Hurina joskus minulle totesi naureskellen, kun tilanteisiin menee avoimesti ja unohtamatta kaikkien osapuolten inhimillisyyttä, kommunikaatio saattaa saada yllättäviä muotoja. Hänen elämässään se epäilemättä näkyy vielä raisummin kuin omassani, minä sentään saatan arkuuttani olla aika hiljainen vieraassa seurassa, etenkin jos en ole lääkinnyt itseäni teellä tai kahvilla.

Huh, miten nopeasti asiat etenevät. Silti tunnen oloni jo rennommaksi kuin eilen illalla, koska voin tehdä asioita, jotka minusta tuntuvat hyvin tärkeiltä, kuten kertoa avoimesti, että minusta tuntuu kurjalta tehdä oharit, ja hakea apua vaikealta tuntuviin käytännön järjestelyihin. (En ymmärrä oikein mitään kirjanpidosta, verotuksesta enkä sellaisesta ja kaikki uuden yrittäjän oppaat tuntuvat olettavan, että niiden lukija tietää itsestään, missä järjestyksessä mainitut toimenpiteet pitää tehdä.) Tuntuu helpottavalta saada olla epätäydellinen ja kysellä asioita. Niin monta vuotta kuvittelin, ettei sellainen ole sallittua tai ainakaan suotavaa. Ehkä nykyään kysyn liiankin nopeasti, mutta suhtaudun siihen lempeydellä: tasapainon hakeminen ottaa oman aikansa. Ei auta kuin harjoitella!

On kyllä vähän pelottavaa ajatella, että saatan olla yrittäjä ensi vuoden alussa. Kuten isäni aikoinaan, ja äiti ja sisko nykyisin. Sitten koko lapsuudenperheeni on yrittäjiä. Kodista saamani mallin perusteella minun on vaikeaa ajatella yrittäjyyttä minään hohdokkaana, mutta kas vain, näin maailma heittää.