Putteilua ja sopeutumista

Tuntuu keväiseltä, vaikkei sitä olekaan helppoa uskoa Karnatakan kevään jälkeen. (Siellä sanoinkin Faunille, etten oikeastaan osaa murehtia sitä, ettemme päässeet viime keväänä Ruissalon metsään, josta olin niin kovasti haaveillut - koin nimittäin ihan hyvät ruissalofiilarit Karnatakassa. Mikä ei tietenkään tarkoita, ettenkö tänä keväänä voisi haluta Ruissaloon...) Mutta kevät taitaa olla enemmän kuin lämpötila tai silmut tai linnut. Sillä on jotakin tekemistä taivaan kirkkaan huikaisevuuden kanssa. Sellainen taivas siintää toisinaan marraskuussakin, ja silloin on vain sanottava, että näyttää aivan keväältä.

Putte, kuten olemme päättäneet ristiä siskolta tulleen koiran uudestaan, alkaa hitaasti sopeutua. Se paljastuu aivan erilaiseksi kuin sisko on kuvannut. Erilainen ympäristö, erilainen minä, näinhän se menee. Täällä Putte saa juosta vapaana jäätä umpihankea, sen ei tarvitse tapella ruoastaan toisten kanssa ja se saa nukkua rauhassa vaikka suljetun ovenkin takana, jos haluaa. Sen kanssa jaksetaan harjoitella temppuja jonkin verran, mistä se selvästi nauttii. Sen on kunnioitettava toisten eläinten rauhaa ja toiset eläimet tarpeen tulleen laitetaan kunnioittamaan sen rauhaa. Jotkut ihmiset uskovat siihen, että muiden eläinten tulee itse saada ratkaista arvojärjestyksensä ja päivärytminsä, itse olen enemmän sovittelun ja hiljakseen totuttelun kannalla. Jos eläinten päätettäväksi jättää kaiken, tulos voi olla rähinää ja pitkällistä kyräilyä. Usein jo hyvin minimalistinen interventio (tarvittaessa tilanne rauhoitetaan hetkeksi) takaa sen, että ensimmäiset kokemukset toisesta jäävätkin myönteisiksi, mistä on hyvä kehittää ystävyyttä ja kiintymystä eteenpäin.

(Ei se niin erilaista ole kuin ihmisten kesken. Mekin välillä tarvitsemme interventioita ja omaa tilaa rauhoittua. Rauhallisena on sitten taas hyvä kohdata toiset.)

Käyn vanhassa koulussani, sen klinikalla. Huomenna menen sinne valvomaan opiskelijoita sijaisena. Hauska keikkatyö, vaikken koe oikeastaan osaavani paljonkaan sen enempää kuin vuosi sitten itse klinikalla opiskellessani. Mutta kaipa entinen opettaja tietää paremmin, mihin valmiuteni riittävät. Eikä kai kukaan voi kaikkea tietääkään... ainakin minusta pesti tuntuu hauskalta ja opiskelijat vaikuttivat eilen oikein mukavilta, uteliailta ja toiveikkailta samaan tapaan kuin taisin itsekin siinä vaiheessa olla. (Hassua miten aina välillä tuntuu siltä, että kaikki järjestyy ja all-in-one -ratkaisu on keksitty. Vaikka sitä on kaikennähneen vanha ja naureskelee moiselle ajatukselle, jokin osa itsestä vakuuttuu ja pettyy hölmösti kerta toisensa jälkeen.)

Tänään on vapaapäivä. Tai no, kodinhoitopäivä. Koska yksi meistä on allerginen, imuroimme ja nihkeäpyyhimme kahdesti viikossa. Tänään on toinen noista kerroista. Heti ennen aamiaista hoidan velvollisuuden pois alta. Se tuntuu oikeastaan ihan hauskalta täällä, missä lattiaa riittää eikä tavaraa ole niin kaoottisen paljon. Muutenkin täällä isossa asunnossa huomaa, miten paljon esimerkiksi siisteys on piirteenä ympäristösidonnainen. Täällä on riittävästi kaappeja ja tiskikone sekä talon pesutupa. Ei ole vaikeaa pitää kämppää siistinä tällaisissa puitteissa. Mutta annas, kun on pieni yksiö... kuvittelisi sen menevän toisinpäin, mutta ehei.

Viime viikon tunne kaiken romahtamisesta on kadonnut. Ehkä se tosiaan oli paljolti kulttuurishokkia. Nyt olen kerinnyt tanssitunnille ja juttelemaan ystävien kanssa ja aloittanut työt ja äkkiä koenkin toiveikkuutta, vaikka viime viikolla ajatus ryhmäliikunnasta, ihmisten näkemisestä ja etenkin töistä herätti lähinnä spontaanin halun kirkua epätoivosta ja väsymyksestä.

Olen ehtinyt katsella myös asuntoja. Vaikka miten paljon kivoja kimppakämppiä. (Sekin on ratkennut, Faunikin on suostuvainen asumaan kommuunissa, eikä ymmärtänyt ollenkaan, mistä sain sellaisen käsityksen, ettei hän olisi... onnekkaita väärinkäsityksiä.) Ainoa vaan, ettei tietysti vielä ole tarjolla mitään, mihin voisi muuttaa vasta vappuna. Ei auta siis kuin odottaa ja uskoa, että silloinkin löytyy isohko keskustainen kämppä, joka on kohtuuhintainen ja jonne saa ottaa lemmikkejä. (Isoissa vuokrakämpissä näkyy olevan tämän suhteen enemmän sovitteluvaraa kuin yksiöissä tai kaksioissa.) Ja että kämppiksiäkin löytyy hulluun eläinkommuuniin...

Eilen hieroessa sattui hassu juttu. Tilan edellinen käyttäjä jätti päälle rentoutusceedeen kysyttyään ensin, haittaako se hierottavaa tai minua. Ei ollenkaan, vastasimme molemmat. Niin sitten hieronta sujui vaikertavien panhuilujen ja vaimeasti rauhoittavaan rytmiin helkähtelevien tamburiinien tahtiin. Siitä kaikesta tuli mieleen intiaaniviisauksiin hurahtanut kansanosa, mutta kun kerran musiikki ei pahemmin keskittymistä häirinnyt ja hierottavaa se tuntui tosiaan jopa rentouttavan ennestään, naureskelin sille mielessäni ihan leppoisasti. Sitten huilut ja tamburiinit sammuivat ja kuului enää epämääräistä surinaa. Välillä voimakkaammin, välillä keveämmin, välillä kuin kahta eri säveltä samaan aikaan. Ajattelin levyn kenties olevankin jonkinlainen kokoelma, jossa on erilaisia rentoutussäveliä, ja että tämä kyllä iskee minuun rentouttavampana kuin edelliset kappaleet. Soitin näytti kappaleen numeroa viisitoista.

"No nyt meillä on sitten rentoutuksena vain porien äänet kellarista", totesi hierottava. Hätkähdin vähän ja kuulostelin, mutta eivät ne minusta tuntuneet porien ääneltä. En tiennyt sitäkään, oliko huomautus sarkastinen toteamus kappaleen viisitoista laadusta vai luuliko hierottava tosiaan ääntä porista lähteväksi. Tai oliko ääni lopulta porista kumpuavaa. Kuulostelin tilannetta ja sen epävarmuutta ja minua alkoi hurjasti kikatuttaa, mutta pian se kupli tiehensä ja kuuntelin vain tuota salaperäistä ääntä ja annoin mieleni levätä siinä ja sormien, kämmenpohjan ja kyynärvarren tuntemuksissa. Sillä eikö ole aika hassua, että poria voi luulla rentoutuslevyksi tai rentoutuslevyä poriksi.

Kun hierottava nousi ylös ja pukeutui, paljastui äänen alkuperäkin - poriahan ne tosiaan olivat. Soitin näytti punaisin numeroin viimeisen raidan numeroa, mutta play-nuoli oli sammunut ajat sitten. Remontti oli kuulemma jatkunut jo viikkokaupalla ja oli tehdä kaikista talossa hulluja.

Mitähän he sanoisivat kuullessaan minun kuvitelleen heitä raivostuttavaa ääntä rentoutusmusiikiksi?

Näin päivät kulkevat, arvaamattomina.

Kuten haukka

Jossain ammoin läpi kahlaamassani ympäristöestetiikan opuksessa harmiteltiin sitä, miten teknoympäristössä ihminen kadottaa monia luontoja, monia tapoja olla ja elää, monia adjektiiveja. Miten kaupunkilainen esimerkiksi ymmärtää tammen luonnon? Tai haukan luonnon?

Puista tiedän jotakin, ainakin niistä puista, joiden lähellä asun. Tiedän niiden tuoksun, niiden siementen putoamistavan, niiden lehtien putoamistavan ja ruskavärit, niiden kukinnot. Tiedän, miltä ne näyttävät alastomina ja miten jotkut kesäisin loistokkaat puut vaikuttavat talvisin pystyyn lumeen tökätyiltä valtavilta risuluudilta. Mutta haukat: en ole seurannut haukkoja tarpeeksi. Olen nuorena nähnyt haukan muutaman kerran, kerran hevosen selästä, se on yksi parhaita nuoruuden muistojani, hevosen kyljet paljaita reisiä vasten täynnä lämmintä liikettä, mutainen tie ja haukka kaislikon yllä, lepikon varjot, ja kerran ilman hevosta.

Tullessamme Varkalaan odotan lähinnä rentoutumista rannalla biksoissa. En odota haukkoja. Enkä delfiinejäkään. Olen vähän pettynyt, kun emme näe delfiinejä Kochissa, jossa niitä pitäisi olla helppoa nähdä lautalla matkustaessa. Mutta lautalle pitäisi tunkea kyynärpäillä sohien, jos mielisi ikkunapaikalle. Odotamme lempeinä ja tungeksimatta ja joudumme käytäväpaikoille. Se on valinta eikä siten harmita. Joskus toivoisi hetken aikaa olevansa joku toinen tai toisenlainen, mutta sekuntin murto-osassakin muistaa, ettei se hyödytä mitään. Toive on liian ohut ja perimmäisten arvojen vastainen. Lopulta ei halua kuvitella sellaista itseä, joka panee menemään kyynärpäät teroitettuina, delfiinejä tai ei.

Mutta haukat ja delfiinit me saamme, pyytämättä ja odottamatta. Makaamme rannalla ja katselemme lintujen siluetteja korkeuksissa. (Kun aurinko on punerva möllör jo melkein meressä ja kuu on kapea irvikissan hymy taivaalla, siluettien katseleminen ei häikäise samalla tavalla kuin keskellä päivää.) Mitä lintuja nuo ovat...? Voisivatko ne...? Katson tarkemmin. Nämä eivät ole haikaroita, variksia, lokkeja, albatrosseja. Ei. Nämä näyttävät haukoilta. Mutta voiko yläpuolella kaarrella todella kaksikymmentä tai enemmänkin haukkaa? Lopulta päätämme, että nämä ovat haukkoja. Myöhemmin, kielekkeen päällä kahvilassa mutakakkua ja inkiväärisitruunahauduketta nauttiessamme, saamme todeta olleemme aivan oikeassa. Haukkojahan nämä, bramiinihaukkoja. Niitä leijailee useissa kerroksissa. Pienimmät ovat melkein täpliä ja suurimmat suhahtavat äänettömästi ohi terassin ja polun, muutaman metrin päästä. On mahdotonta kuvata, miten mittava tällainen näytelmä on. Yritän kuitenkin: Kuvittele jyrkänne, joka putoaa valtamereen. Kuvittele kahvilan terassi jyrkänteen laidalle. Kuvittele haukkoja samaan tasoon. Kymmenen metriä ylemmäs. Viisikymmentä metriä ylemmäs. Sata metriä ylemmäs. Kuinka ylhäällä ylimmät ovat? En tiedä, mutta ne ovat miltei pisteitä enää. Haukat ja niiden liito selventävät taivaan syvyyttä. Ei ole kyse vain sinisestä pinkopahvista, joka kupertuu ylle. Yllä on mittava avaruus, yhtä kutkuttava kuin valtamerten haudat.

Seurattuamme haukkoja koko päivän alan ymmärtää vähän siitä, mitä haukan luonnolla voitaisiin tarkoittaa. Millaista voisi olla haukkamainen tarkkaavaisuus tai liiketottumusten varasto. Odottaako tällaista näkevänsä silloin, kun ajattelee lepäävänsä bikineissä rannalla pari päivää ja välillä syövänsä vähän lounasta? Ei. Elämyksiä ei voi tilata. Menetän sydämeni tälle paikalle totaalisesti. Entä sitten vaikka täällä onkin hippivaatekauppoja ja ruotsalaisturisteja enemmän kuin sydämen kyllyydeltä. En ole missään nähnyt tällaista haukkarunsautta. En ollut kuvitellut sellaista olevan olemassakaan.

Kummallisinta on, miten useimmat jyrkänteellä lounastajat eivät näytä huomaavan haukkoja juuri mitenkään. Tai delfiinejä. Näemme nekin. En tiedä, huomaisinko ne itse, mutta Fauni kysyy, mitä nuo mustat ovat, jotka pilkahtavat kaaressa esiin meren kimmellyksestä ja sukeltavat sitten takaisin. Tuijotamme ja toteamme katselevamme delfiineitä. Villejä olentoja, jotka puhuvat tai pikemmin narahtelevat, naksuvat ja laulavat kieltä, joilla on toisilleen nimi ja jotka osaavat auttaa toisiaan ja jopa toislajisiakin, mutta myös joukkoraiskata ja saalistaa hyvin tehokkasti. Ne telmivät valtameressä.

Illalla istumme rannalla pitkään. Aurinko painuu mereen. Veden pinta hohtaa kullankeltaisena, aallontaitteessa vihreänharmaa pilkahtaa esiin ja taittuu valkoiseksi vaahdoksi. Uimarit hyppäävät monimetrisen aallon sisään. Rannalta näkee, kuinka aalto imaisee heidän kehonsa ja nostaa ne hetkeksi vesipatsaassaan pystysuoraan kohti taivasta ennen kuin sortuu valkoiseksi kuohuksi, josta mustat päät äkisti pulpahtavat esiin, muu keho piilossa ilmakuplista läpinäkymättömäksi käyneessä nesteessä. Haukat kaartavat, kaartavat, kaartavat jyrkänteen luona, jyrkänteen päällä palmuviidakko piilottaa ravintolat ja kahvilat kunnes valot äkisti syttyvät ja värittävät mustaa viidakon reunaa. Leijonanväriset sileäkarvaiset koiranpennut ovat sammuneet kesken leikkien.

Huomenna heräämme hindutemppelin viekoitteleviin lauluihin kuten ennenkin. Ehkä näemme taas takapihan puutarhassa aamiaisella mustarastaan näköisen linnun, jolla on leveä keltainen kajalviiva. Sitten pakkaamme laukut ja lähdemme. Luulen, että palaan tänne vielä, aivan kuten kuvittelen palaavani myös Positanoon ja Amorgokselle. Jotain samaa näissä on. Hiljaisuus ja pudotus mereen. Valo, ihmeellisen kaunis valo ja horisontin katoaminen taivaan ja meren sulautuessa yhteen hehkuvassa meriusvassa. Ja silti nämä kaikki eroavat toisistaan. Positano on pikkusievä ja kukkiva, pastellivärinen, viimeistelty. Amorgos on uskomattoman karu. Varkala viidakkoa, ja kun jyrkänteelle kääntää selkänsä, nopeasti kyhättyä lomakylää ja sitten roskaista intialaistaajamaa.

Hullua varmuutta, tuo varmuus paluusta.

Sää ja mieli eli tämän ilmastomme vibat

Tajusin juuri, että moni laulu menee minulta ohi, koska en ymmärrä sateen surullisuutta vaan hahmotan sen niin lohdulliseksi taktiiliselta ja auditiiviselta kannalta. (Ja onhan se visuaalisestikin komeaa... ja olfaktorisesti.) Ja että hahmotan surun säähän heijastettuna ennemminkin sellaiseksi päiviä kestäväksi pilvien peitoksi, joka ei ole oikein minkään värinen eikä muotoinen, ainoastaan matala ja tukahduttava.

Olen nimennyt yhden soittolistoistani sadepäiväksi. Siinä on kotoisia ja kohottavia lauluja sekasotkuna.

Pilvipäivän soittolistaa minulla ei ole. Eikä oikeastaan myöskään tule. Koska kun suru tulee, en jaksa edes musiikkia, makaan sängyssä toinen käsi nostettuna otsalle. Olen liian väsynyt itkemään.

Silloin minulle on soitettava vähän charlestonia.

Charleston virittää minussa helposti tietyn mielentilan, jota en osaa identifioida mihinkään säähän. Asiat sujuvat, mutta se ei ole aurinkoinen-asiat-sujuvat, vaan asiat-pannaan-sujumaan.

Tänään on kaunis taivas ja upeat, majesteettiset pilvet.