Vieraudesta lukiessa

Vaihdevuosien aikaisesta aivojen ja kokemusmaailman muutoksista kertova populaaritietokirja on kyllä hämmentävä. Mullistu ei vain kuva siitä, mitä omassa kehossa tapahtuu, vaan myös siitä, miten on itse aiemmin elänyt. (Itsen suhteenhan sitä on aina sokein.) En nimittäin tunnista moniakaan niistä erilaisia vapautumisia hedelmällisyysikäisen naisen siitä, tästä ja tuosta, joita kirjoittaja (neuropsykiatri) juhlii: vapaus marttyyriäidin roolista, vapaus toisten emootioiden säätelystä omien kustannuksella, vapaus työelämän lineaarisuudesta. (Ja koska minulla on taustani, ajattelen, että osa näistä on vapautta objektiminään identifioitumisesta.) Kun luen kirjaa, tajuan taas hyvin selvästi, että no niin, en ole missään vaiheessa lähtenytkään noihin mukaan. Kun kirjoittaja kirjoittaa, että vaihdevuosissa nainen alkaa, kiitos hormonaalisten muutosten, aistia nämä aiemmat roolit vankilana, josta saa viimein vapautua, ajattelen: voi hyvä tavaton, nuo on kyllä mahdollista nähdä vankilana jo varhaisnuoruudessa ja sen seurauksena tehdä äkkivääriäkin ratkaisuja, jottei vain joutuisi teljetyksi sinne vankilaan. (Koska kukapa vankilaan tahtoisi; tosin subjektiminä kuin subjektiminä muuttuu tarkasteltaessa objektiminäksi, joten niin kauan kuin ottaa vastuun teoistaan, ei oikein voi välttyä objektivoiduksi tulemiselta. Mutta sentään menneessä aikamuodossa!)

 
Nyt kuvittelen ymmärtäväni astetta paremmin, miksi nuorena aikuisena viihdyin tavattoman hyvin paljon vanhempien naisten seurassa, sen ikäisten joiden lapset lentävät pesästä mutta joilla ei vielä ole lapsenlapsi-show pyörimässä: heillä oli intressit, joita ymmärsin. Vakityöpaikka ja perhe -intressejä en vain tajunnut (enkä tajua) sisältäkäsin, vaikka toki ne jollain abstraktilla, ulkokohtaisella tasolla tunnistankin, koska liki kaikki ympärilläni hurahtivat niihin. Välillä on saanut olla kieli keskellä suuta, kun moni ympärillä suree, jos ei saa juuri niitä asioita, joita on itse koettanut välttää viimeiseen saakka ja joiden onnistunutta välttämistä mieluusti juhlistaisin vaikka jonkun kanssa asiaa mehustellen.

On minullakin empatiani ja laumautumiseni, ja joo, olen herkempi muiden emootioille ja mielialoille, kivulle ja hyvinvoinnille, kuin kukaan tuntemani biologinen mies. Mutta jossain vaiheessa, hyvin hyvin varhain, suuntauduin ja virittäydyin toisenlajisiin ja ilmeisesti siinä sivussa pystytin jonkinlaisen suojaavan vallihaudan Homo sapiensien vaatimuksilta ja toiveilta. (Ilmankos en ole ikinä ymmärtänyt niitä työkaluja, joissa kuvitellaan kupla, jonka sisällä on turvassa muiden vaatimuksilta, mielipahalta ja syytöksiltä; en koe niitä vallihaudan toiselta puolen erityisen pelottavina, ja sikäli minun ei ole tarvinnut aikuisena rakennella ajallisesti lyhykäisempiä kuplia vaarallisilta tuntuviin tilanteisiin vaan olen voinut ihan paksusti vallihautani tuolla puolen - olen kuullut ja nähnyt kyllä hyvin, mitä minulta haluttaisiin ja miltä toisesta tuntuu, mutta olen ollut kokematta mitään pakonomaista työntöä näiden asioiden tekemiseen, niin että olen voinut harkita, mitä olen halunnut itse, ja sitten saanut sanoa kyllä tai ei, kunkin tilanteen mukaisesti. Useimmiten näin, siis. Mutta on toki ollut tilanteita, joissa olen huokaissut ja ajatellut, että nyt on järkevintä joustaa, koska toinen vaikuttaa niin hauraalta, ettei ehkä pysty käsittelemään eitä. Mutta ei niitä tilanteita ole montaa, ei sen jälkeen kun aikuistuin kolmenkymmenen ikäisenä. Ja sitä ennenkin olin alttein äitini tunteille.) Mikäli vanhempiini on uskomista (ja miksei olisi), tämä suuntautuminen muunlajisiin tapahtui alle yksivuotiaana. Tämä on sikäli varsin omituinen hikka, että vanhempani tai isovanhempani eivät ole olleet erityisen luontohakuisia tai eläinkeskeisiä. Myönteisiä kyllä, mutta kovin ihmismaailmaan sidottuja. 

Estrogeeni ja sen kaveri oksitosiini arvatenkin sen verran pehmensivät päätäni, että jaksoin ihmisiä jollain tavalla hedelmällisyysiän ajan. Nyt kun estrogeenitasot ovat nilkoissa (kuten ne hormonihoidollakin ovat verrattuna aiempiin tasoihin), niin huomaan, etten enää näe ihmisistä edes unia. Unissani on eläimiä ja kasveja, kirjoitusta ja kuvia, liikkumisen hulmahtavia tuntuja. Onneksi kumppanini tietää tämän, kai kaikki kumppanini ovat tienneet: jos pitäisi valita, pelastaako vaaratilanteessa lauman eläin- vai ihmisjäsenen... onneksi sellaisia valintoja ei tavallisissa elämissä tarvitse tehdä. Kumppanini on taviksempi tässä suhteessa; hänen tärkeissä muistoissaan hän on yhdessä toisten ihmisten kanssa. Omat tärkeät muistoni ovat toisenlaisia, yhteyttä maahan, säähän, muunlajisiin, omaan hengitykseen ja rauhaan hetkessä, joka tuntuu venyttyvän yli ajallis-paikallisten rajojensa, leijumisen tuntuun juostessa ja hypellessä, kalliolla maatessa, snorklatessa ja ylösalaisin roikkuessa, hidastuvan pulssin humps - humppps ---- hhhhummmpppsss.

Niin että tavallaan, kun luen kirjaa naisen vaihdevuosien aivotoiminnasta ja siinä kuvataan hedelmällisyysikäisten naisten tyypillisiä tuntemuksia ja valintoja, huomaan olevani hieman samanlaisessa tilanteessa kuin aikanaan yliopistolla sosiaalipsykologiaa opiskellessani - aloin opiskella sitä ymmärtääkseni edes vähän Homo sapiensin ryhmäytymiskäyttäytymistä, koska uskon, ettei tieto lisää tuskaa vaan tarjoaa paremmat eväät luovia itselle vieraassa (ja mahdollisesti vihamielisessä) ympäristössä.

Nyt, kirjan kanssa: Että ihanko oikeasti niistä naisista on tuntunut siltä, että jos mies ei löydä jotain asiaa, on jätettävä omat juttunsa ja mentävä samoin tein etsimään se asia, yhtään epäröimättä? Ja mistä ihmeestä ne voivat tietää miestä paremmin, missä ne asiat ovat? Suhteissani miehet ovat keskimäärin tienneet minua paremmin, missä mikäkin tavara sijaitsee. Ja niin edelleen. (Nyt kuvittelen ymmärtäväni myös, miksi en ole oikein tunnistanut väitettä, että naiset tekevät paljon palkatonta kotityötä miehiin verrattuna - kai se, jos tietää, missä mikin asia sijaitsee tai missä sen kuuluisi sijaita, voi sitten laittaa tekemään sitä, mutta kun itsellä ei tyypillisimmin vaan ole mitään normatiivista eikä edes deskriptiivistä karttaa kodin sisällöstä, sana "järjestää" jää ilman sisältöä. Ymmärrän sen, ettei pölyä kerrytetä niin paljon, että hengitystiet oireilevat, mutta siinä se. Ja sen, että pitää löytyä ainakin yksi puhdas lautanen ja haarukka, kun haluaa syödä, mutta jälleen, se riittää.) (Ja nykyinen talomme, 120 neliötä, tuntuu minusta pienemmältä kuin 19 neliön asunto kauan sitten... siellä oli jotenkin avarammat salit, koska ne olivat mielikuvituksen solmiamia.)

Kirjassa varoitellaan kovasti, ettei saa antaa sosiaalisten suhteiden kuihtua vanhetessa. Arvaan kirjoittajan ajattelevan suhteita toisiin Homo sapienseihin. Ja mietin, ohimennen, mitenhän kaltaisellani olennolla, kumpi lieneekään vaarallisempaa, menettää Homo sapiensien lauma vai menettää metsä, taivas, turkikkaiden ja siivekkäiden kanssa jaettu tila ja vapaus. 

Realistista suhdekuvausta lukiessa

Luen realistista kuvausta ihmissuhteesta. Luen Jenny Erpenbeckin Kairosta. Ja aina välillä pysähdyn, ja mietin: Voisiko nuorempi nainen kirjoittaa tällaisen kirjan? Ehkä? Ehkä ei kuitenkaan? En osaa sanoa? Onko se edes mielekäs kysymys? Miksi olisi?

Useimmat nuoret naiset eivät voisi kirjoittaa tuota kirjaa, mutta eivät kyllä useimmat vanhat naisetkaan. Tai vanhat miehet. 

Pidän lukemastani, jos nyt on mielekästä sanoa pitävänsä jostain, joka saa aikaan välitöntä, voimakkaan fyysistä pahoinvointia aina silloin tällöin. Se, mitä Erpenbeck kuvaa, on vain niin tunnistettavaa. Ja lienen itse juuri sopivassa kohdin elämääni lukemaan tuota kirjaa. Nuorena tyttönä olisin lukenut sitä eri lailla, ylimielisempänä.

Jos pitäisi nimetä realistinen kuvaus ihmissuhteesta, valitsisin ehkä tuon kirjan. Voi olla, että nyt vain tuntuu siltä, koska luen parhaillaan. Ehkä myöhemmin unohdan tämän ja muistan muita? Erityisen toivoa antavahan tämä kirja ei ole. Sävyltään se sijoittuu jonnekin aivan toisaalle kuin Erpenbeckin kauniin toiveikas Mennä, meni, mennyt. 

Tajuan kirjan kuvaavan vain yhdenlaista ihmissuhdetta, mutta silti jokin minussa hankaa vastaan ja haluaa väittää väittämistään että niin mutta kun juuri tuollaistahan se on. Miten kammottavan riippuvaiseksi ihminen joutuukaan rakastuessaan! Miten sattumanvaraista (järjen näkökulmasta) koko touhu on! Miten voimakas on biologinen mekanismi, miten onnettomia ovat yritykset rimpuilla sen lukitsemista suunnista kuiville senkin jälkeen, kun kaikki ystävät sanovat ja itsekin tietää jo, että ei, tämä ei tee minulle hyvää, tämä ei tee tuolle toiselle hyvää, me vain jotenkin onnistumme rikkomaan toisemme aivan tunnistamattomiksi ihmisraunioiksi. 

Siihen on syynsä, että elän sellaisen kanssa, jonka kanssa en milloinkaan tuntenut sellaista vahvaa intohimon vetoa kuin joidenkin toisten kanssa. Ja hänellä samoin, minun suhteeni. Hänellä oli aivan muut, joita hän palvoi, eikä tämä seikka, kohtalottomuus-intohimottomuus, ollut salaisuus meille kummallekaan. Liittomme, monissa muodoissaan, on perustunut sille, että saamme kokeilla tätä, saamme erehtyä, saamme uudelleenarvioida. Tässä ei ole mitään kohtalonomaista. Tätä on joskus ollut todella vaikeaa selittää muille: että pitkä liitto saattaa olla alusta saakka ennen kaikkea toveruutta, ystävyyttä, myötätuntoa, jonkinlainen ihmisyyden ja toisen tukemisen työsarka. Siihen voi kuulua seksuaalisuutta ja rakastumista, mutta pohjana ei ole semmoinen kaikennielevä kohtalonomainen tuntu, että me kuuluisimme yhteen, sulaisimme yhdeksi, koteloituisimme toisiimme. Tai että olisi valmis tekemään ihan mitä vaan, että toinen hyväksyisi. 

Kaikki tämä hahmottaminen naurattaa ja hämmentää (ja siten ehkä tosiasiassa itkettää ja tekee levottomaksi; erilaiset ilmaisut, sama vipinä taustalla). Tarkoitan tätä: En ajattele itseäni erityisen kontrollinhakuisena ihmisenä. Toki jonkin verran kontrollinhakuisena, koska kaikki ovat sitä jossain määrin, mutta olen kyllä eri elämäni osa-alueilla selvästi suosinut vapaata pudotusta ja kontrollista irti päästämistä siinä määrin, että ympäröivät ihmiset ovat olleet siitä aina välillä vähän huolissaan. Enkä ajattele itseäni erityisen rationaalisena ihmisenä, erityisen valistushenkisenä, miten voisinkaan, kun joudun havaitsemaan ajatusteni kaaoksen ja käyttäytymiseni outouksia. Sikäli minun ei ehkä tarvitsisi olla niin kauhuissani (kyllä, kauhu on oikea sana tähän) siitä tosiseikasta, että takerrun asioihin, sotkeudun niihin, kadotan vähäisenkin suuntani tässä maailmassa. Sillä sitä se rakastuminen minusta tarkoittaa, ja paljon enemmän kuin sotkeutuminen johonkin ideologiaan, ammatti-identiteettin tai muuhun. Ja Jenny Erpenbeck kuvaa sitä suunnattoman hienosti. Sitä makeaa alkua, jossa koko maailma maiskahtelee nautinnosta ja kaikki on ikuisesti hyvin, ja miten pian ja miten helposti siitä keikahdetaan tilaan, jossa riippuvuus saa käyttäytymään tavalla, jota ei jälkikäteen haluaisi muistaa lainkaan. 

Tässä maailmassa samotessa tunnen itseni välillä todella ulkopuoliseksi. Tämähän on maailma, jossa sanotaan "ihanaa" kun joku rakastuu, olivat olosuhteet miten katastrofaalisen oloiset hyvänsä. (Ainoa kohta, jossa muistan sanotun jotain muuta oli kun yksi tuntemani teinityttö alkoi maata alkoholistien kanssa; siitä kaikki olivat sitä mieltä, ettei siinä ollut kyse "rakkaudesta" ja että käyttäytymismuutos tarvitsi ammattiapua.) Ja "kauheaa", kun ihmiset eroavat. No, eroaminen on rankkaa: kaikki riippuvuuksien selättäminen on rankkaa. Siinä sitä ollaan kuivilla, itketään mahallaan lattialla räkää tursuen ja mietitään, ettei jakseta elää, koska ei saa asap annostaan yhteyttä.

Muistan edelleen sen, miten hierontakurssilla Goalla tulin sanoneeksi illallispöydässä, että itse arvostan suhteissa eniten erovaihetta, koska silloin asioita katsotaan silmiin sen sijaan että seliteltäisiin, kierreltäisiin, kaarreltaisiin, valehdeltaisiin - ja ennen kaikkea siis itselle, ei toisille. Minua tuijotettiin kuin jostain avaruudesta sinne mukavaan kynttilänhämyyn istahtanutta avaruuden lonkero-olentoa: mikä tuo on, miksi se sanoo jotain tuollaista. (Paitsi Fauni, joka varmaan tiesi jo, miten oudosti ajattelin romanttisista rakkauksista.)

Ja tämäkin on tavallaan huvittavaa, koska pidän ihan hirvittävän paljon saduista, unista, fantasiasta. Leikin mieluusti entäs jos -leikkejä, ajatusleikkejä. Ja tulisin hulluksi, jos minun pitäisi pitäytyä vain realistisissa kuvauksissa siitä, tästä ja tuosta. Mutta niin sitä vaan lukee kirjaa ja ajattelee, että onpa hyvin kuvattu, juuri näin se menee, tämä on arvokas kuvaus. Rehellinen, liki haista paska -hengessä rehellinen, keskellä yötä ajattelemaan herättävän rehellinen. 

Mutta niin, kaikkien meidän näkökulmat ovat rajallisia. Jos olisin elänyt toisenlaisessa lapsuudenperheessä, jos ensimmäiset suhteeni olisivat olleet toisenlaisia, jos en olisi lukenut Desmond Morrisin kirjoja ennen kuin aloin edes kiinnostua mistään seksuaalisuus- tai pariutumisasioista plus monta muuta muuttujaa - niin, ehkä ajattelisin Erpenbeckin kuvaavan joitain toisia, jotka, luojan kiitos, ovat aivan erilaisia kuin itse olen. Sitä luksusta minulle ei nyt kuitenkaan ole suotu. Ja arvelen, ettei monelle muullekaan. Kukaan ei ainakaan niinä aikoina mitenkään valmentanut nuoria tyttöjä siihen, että kun johonkuhun rakastuu, toinen ehkä haluaakin lyödä, kuristaa tai nöyryyttää osana omaa seksuaalista nautintoaan. Ja että kaikki eivät ole sellaisia ja että jos seksuaaliset preferenssit ovat kovin eriävät, ei ole ehkä kovinkaan hyvä idea yrittää mukautua toisen mielihaluihin. 

Niitä keskusteluja, naisten kesken, jossa on puitu näitä asioita, olen käynyt vasta ensimmäisen isomman eroni jälkeen. Ja silloinkin varovaisesti. Suoremmin näistä olen keskustellut vasta tutustuttuani monisuhteisiin ihmisiin. (Mikä on sekin vähän hassu termi, koska kuka ei lopulta ole monisuhteinen, elämänmittaisesti, ja jotenkin, ääh, niin seksuaalisviritteinen termi, ikään kuin läheissuhteessa lopulta seksi olisi olennaisin asia. Vaikein se toki usein on, koska aiheuttaa niin kirpaisevaa riippuvuutta, mutta ei se välttämättä ole oleellisin asia.) Minulle oli todella merkittävää kuulla ystävältä, miten kauhuissaan tämä oli tajutessaan olevansa romanttisesti lähentymässä ihmiseen, joka sitten paljastikin, että hänestä seksi ilman kuristamista oli jotain sellaista, johon hän ei lähde ollenkaan. Kaikki myötätunto molempia osapuolia kohtaan - on kauheaa tajuta, että toinen haluaisi kuristaa itseä, ja ymmärsin täysin, miksi ystävä ei pystynyt ensin nukkumaan tyypin kanssa samassa tilassa tuosta kuultuaan, vaikka he yhdessä päättivätkin, ettei seksiin siis edetä, ja taatusti, on varmasti hyvin vaikeaa löytää kumppania, jos on tuollainen mieltymys, ja upeaa, että hän sanoi sen etukäteen ääneen sen sijaan että olisi jotenkin yrittänyt ensin koukuttaa toisen läheisyyteen ja sitten yllättänyt tämän. 

Tällä tavalla vanhan naisen kaapuun siirtyessä käyn tilinpäätösmäisesti läpi noita aiempia vaiheita, kaikenlaisia elämänvalintoja ja elämänrimanalituksia, ajautumisia ja lukkoonjumiutumisia, ja mietin, oliko oma seksuaaliviettini lopulta niin voimakas, etten mitenkään selvinnyt sen kanssa. No, tai siis, selvisin, mutta kaiken aikaa ajautuen monenmoisiin pulmiin. Ainakin seksuaalisuuteni aiheutti sen, ettei ollut mitään mahdollisuutta kokea itseään hyväksi ihmiseksi, tai eettiseksi, harkitsevaksi, syvämietteiseksi. Ehkä on, kuten Kalifornian-nainen, tuo pitkäaikainen ystäväni ja mentorini sanoo: elämä olisi sujunut helpommin, rauhanomaisemmin, tavoitteellisemmin ja järkevämmin ilman seksuaalisuutta ja seksuaalisia suhteita. (Tämän takia hormonikorvaushoito huolestutti itseäni; kukapa ei olisi lukenut niitä lehtijuttuja, joissa puumat julistavat hkh:n tehneen heistä estottomia seksihirmuja tavalla, jollaista hedelmällisyysikäinen nainen ei osaisi edes kuvitella - minusta se kuulosti kauheimmalta uhkaukselta ikinä: että sotkisin elämäni vielä pahemmin kuin hedelmällisyysikäisenä ja tuhlaisin arvokasta aikaani maan päällä lopulta aika epätyydyttäviin ja simppeleihin nautintokoukkuihin, jotka kuitenkin riipuvuuksina ovat taitavia ajamaan itsensä pidemmällä aikaperspektiivillä paljon tyydyttävämpien asioiden edelle. Onneksi hormonikorvaushoito on kohdallani tarkoittanut lähinnä sitä, etten palele niin paljon ja että nivelsärkyjä on vähemmän ja nukun paremmin enkä tunne kaiken aikaa olevani tikahtumassa stressiin.) Toki seksuaalisista suhteista olen saanutkin paljon. Ymmärrystä, ystävyyttä, tukea. Mutta ehkä, ehkä Kalifornian-nainen on oikeassa: lopulta summa on miinusmerkkinen. Se olisi vielä pahemmin miinuksella, ellen tuntisi itseäni tässä: jonkun kanssa eläessä jaksan tehdä terveellistä ruokaa, yksin en, ja toisen läsnäolo auttaa minua tasaamaan vuorokausirytmiä, yksin joudun heitteille. Mutta ehkä sen vaikutuksen olisi voinut saada kämppiksestäkin?

Ja miten kummallista, että siinä iässä, kun itse samosi ensimmäisten seksuaalisuhteidensa viidakkoon, oma äiti eli tätä vaihetta, jossa irtaudutaan seksuaalisuudesta, nähdään yhä selvemmin sen kustannukset. Miten paljon me teineinä ja nuorina aikuisina pyöritimmekään silmiä sille, miten vähän äitimme tuntuivat arvostavan seksiä. Se kääntyi liki muotoon, että he vihaavat seksiä tai eivät ole viitsineet opetella pitämään siitä tai ovat joitain outoja siveydensipuleita. Tuntui liki mysteeriltä, miten kaikki me nuoremmat sukupolvet olimme putkahdelleet maailmaan näin seksikielteisesti suhtautuvista naisista! Ja tosiasiassa äidit olivat vaiheessa, jossa tekivät tilinpäätöstä hedelmällisyysiästään. Ainakaan oma äitini ei ole koskaan käyttänyt mitään hormonikorvausvalmisteita. Voin vain kuvitella, miten paljon rajumpi prosessi saattaisi olla ilman niitä.

Olen jotenkin yleensä päätynyt ajattelemaan, etten ole niin realismin ystävä, vaan ennemmin satujen, lorujen, runojen, unien ihminen, tilassa hulmahtamisen tunnun ihminen, tuoksuihin ja kuluun katoava. Ja nyt äkkiä tajuan, että koko asetelma on ollut ihan typerä, koko päänsisäinen teatteri: eiväthän nämä ole mitään toisensa poissulkevia vaihtoehtoja. Olen halunnut muita asenteita kiihkeästi, muita moodeja kiihkeästi, koska realismia ei ole oikein voinut paetakaan, ja kaikki muu on antanut kuitenkin jonkinlaisen hengähdystauon kauhusta. Hengähdystauoilla olen luonut rituaalin, jolla olen paloitellut stressiä, voinut palautua edes vähän, edes välillä. Mutta todellisuushan viis veisaa siitä, mitä siitä kuvittelen tai millaista hyvyyden taskua koetan siihen kyhätä. Ja sitten kuitenkin, kuitenkin, olen osannut arvostaa suhteissa eniten erovaihetta, ja tajunnut sen niinäkin hetkinä, kun olen päästänyt jonkin riippuvuuden kehittymään tasolle, jollaista en ole mieltänyt kutsuneeni elämääni. Ehkä rakastuminen on niin vaarallista, että siinä ei vain ole voinut herpaantua vaan on ottanut opikseen, ajatuksissaan joskaan ei ehkä teoissaan, että tällä elämän osa-alueella sattuu ja satuttaa, vaikka kuinka koettaisi edetä keveästi ja väkivallattomasti. 

Opinkohan nyt viimein vanhan naisen kaavussa asettumaan rennosti miesten seuraan? Lapsena siihen ei ollut tilaisuutta, en tuntenut kuin perheen miehet. Koulussa pelkäsin poikia. Hedelmällisyysiässä rentouduin kyllä kumppanieni seuraan, jos he kohtelivat minua hyvin, mutta muuten pysyttelin varuillani. Kuten Margaret Atwood kirjoittaa kuuluisassa sitaatissaan, miehet pelkäävät naisten nauravan heille ja naiset pelkäävät miesten tappavan heidät. Aika vähän olen pelännyt tapetuksi tulemista, mutta väkivaltaa olen kyllä tuntosarveillut, koska kohtasin sen suhdehistoriassani niin varhaisessa vaiheessa. Sellaisesta ei ehkä ikinä täysin palaudu, ei ainakaan hedelmällisyysiän aikana. Ja kun väkivalta liittyi tiiviisti seksuaalisuuteen, mietin nyt, saako vanhan naisen kaapuun astuminen aikaan sen, että väkivallan uhkakin pienenee ja voin ehkä uudella tavalla rentoutua? Selvähän se on, ettei kukaan ainakaan saa kehitettyä minusta mitään runollis-romanttista pakkomiellettä, vaikka joskus vuosikymmeniä sitten ehkä saikin (ainakin jos en kälättänyt estottomasti hänen seurassaan; nämä jutut kyllä varmasti lannistavat sitkeimmänkin haaveilijan). Ehkä olen turvassa? (Ja niin, en siis väitä, että miehet olisivat pahoja ja naiset eivät - kyllä minäkin olen lyönyt. Ja nauranut, ennen kaikkea nauranut, mutta myös lyönyt, hurjimpina epätoivon hetkinäni. En seksuaalisviritteisesti, tosin, mutta seksuaalisen suhteen toista osapuolta, kyllä vain. Ja käyttänyt valtaa, tietysti: painostanut, maanitellut. En voi sanoa olevani hyvä ihminen tai kunnon ihminen, en ainakaan läheissuhteiden suhteen.)

Osin varmasti kaikenlaiset merkit ja tuhon ennusmerkit, joita olen ounastellut liehuvan tiettyjen henkilöiden ympärillä (käyttää mielellään valtaa ja pysyy ylästatuksessa katkoitta, nauttii toisen nolaamisesta, nauttii toisen seksuaalisesta hämmennyksestä ja epävarmuudesta, seksualisoi mieluusti tilanteet), ovat olleet vain turhaa pelkoa ja kuvittelua. Olen sen itsekin tiedostanut, kun moni, jota on pidetty yleisesti karismaattisena tai viehättävänä tai kiehtovana, on itsestäni vaikuttanut vain todella pelottavalta mieheltä. (Naisten väkivalta on erilaista ja sen suhteen olen paljon huonompi tunnistamaan mitään varoitusmerkkejä.) Mutta samalla olen ajatellut, että mieluummin erehdyn tuohon suuntaan, että olen ylivarovainen. Ei se ole keneltäkään pois. Ja samalla tavalla olen vetäytynyt tilanteista ja suhteen alun mahdollisuuksista, joissa olen huomannut itsessäni piirteitä, joista en ole pitänyt - liian kohtalonomainen halu ripustautua, nöyrtyminen tai vaihtoehtoisesti halu peitota toinen väittelyssä; en ole halunnut katsoa pidemmälle, sukeutuisiko minusta joko suhdenarkkari, passiivinen nyrkkeilysäkki tai järjen puhuttelemattomissa riehuva raivotar. Ja huolimatta kaikista vetäytymisistä, niin, kaikenlaisia tapahtumia on riittänyt ehkä liikaakin yhdelle elämälle, ja osa kumppaneista on ollut sellaisia, että he ovat taas joissain muissa - välillä liki kaikissa muissa ympärilläni - laukaisseet pelkoa ja epäuskoa: et kai sinä oikeasti päästänyt tuota ihmistä lähellesi? Mutta en havainnut heissä niitä piirteitä, jotka itseäni olisivat pelottaneet, niitä, joita opin varomaan aiemmin. (Ja luojan kiitos mitään pahempaa ei myöhemmin enää sattunutkaan; väkivallan kohteeksi joutumisistani on tavattoman kauan ja niissä molemmissa mies oli paljon minua vanhempi ja keskeinen osa suhteen dynaamiikka oli juuri tuo ikäero ja kokemuksen ero; kovin kauan ei onneksi kukaan joudu olemaan nuori nainen.)

Nyt menen jatkamaan Erpenbeckiä. Ulkona sataa puutarhaan isoa, höttöistä pakkaslunta. Laitoin aamulla lisää perennansiemeniä jääkaappiin vermikuliitissa. Tunnen viiltävää onnea siitä, että saan elämässäni tehdä nyt tällaisia asioita, jotka todella kiinnostavat itseäni: kylvää, liikkua hitaasti, levätä. 

Jos joku olisi antanut enemmän rohkaisua tällaisiin suuntiin ollessani nuorempi, kukapa tietää, ehkä lukisin Erpenbeckiä ja ihmettelisin, kenestähän tämäkin oikein kertoo. Itselleni oli todellinen läpimurto oppia rentoutumaan ja lepäämään muutenkin kuin seksin (ja myöhemmin, hengästyttävän urheilusuorituksen) jälkeen: että voi vain ottaa ja levätä. Tuosta noin vain, tarvitsematta toista ihmistä tai edes vesijuoksuallasta tai tanssituntia. Olen tyytyväinen siitä, että saan opettaa tällaista tärkeää kansalaistaitoa, joka voi auttaa jotakuta vapautumaan suhderiippuvuuksistaan (tai ainakin höllentämään niihin hengitystilaa), ehkä jopa huomattavasti varhemmin kuin itse opin. Ehkä joku oppii sen lapsenakin, mutta se näyttäisi olevan aika harvinaista, ainakin levon ottaminen silloin, kun on juuri tapahtunut jotain mieltä kuohuttavaa ja haluaisi purnata tai huutaa apua. Tunnen kaksi ihmistä, jotka selvästi osaavat sen, lapsuudesta saakka, mitenkään harjoittelematta. He eivät vain stressaa tai hermostu asioista, ja osaavat ottaa levon. Tuosta noin vain! Kaksi kaikista niistä tuhansista, jotka tunnen. Ja molemmat ovat miehiä, tietysti. Hyvin kilttejä, itsensä kantavia, vakaita. (Ei mitenkään yllättäen myös heidän suhdehistoriansa ja työhistoriansa on jokseenkin vakaasti etenevää, käänteetöntä, hikatonta.)

Olisi hyvin kiinnostavaa tietää, mitä he ajattelisivat Erpenbeckin kirjasta. 

Lukuihmisenä

Olen aina lukenut paljon eikä sitä kai voi ihmisestä kitkeäkään, kun siihen hommaan kerran hurahtaa. Ei niin salaa olen ollut lukuihminen näinäkin vuosina, kun olen opettanut liikettä, hengitystä, elävänä kehona selviytymistä, ja lähiopetuksissa kirjastonkirjat ovat vyöryneet ulos repusta, kun olen kaivellut lisäsukkia tai juomapulloa (koska pyöräilijänä tietysti ketjutan menot, ja melkein aina läheillessä kirjastosta on lainattavaa tai palautettavaa, jotain odottamassa varaushyllyssä), etäopetuksissa puolestaan olen käyttänyt kirjapinoa korvaamaan joogablokkia, ja välillä suositellutkin jotain kirjaa siinä sivussa, jos siinä on mielestäni kuvattu hienosti jotain ihmiskehossa elämiseen liittyvää ilmiötä. Koulutukseni takia minun on vaikeaa sanoa, että asiat ovat näin ja näin; filosofiaa opiskellessani kuvittelin vielä naiivisti, että tulkinnallisuus ja näkökulmaisuus olisi ollut jotenkin erityisesti ihmiskokemusta ja ihmistieteitä leimaava piirre, mutta viimeistään anatomian pieni opiskelukin osoitti, että ei, niistäkin konkreettisista rakenteista, prosesseista ja funktioista on kasapäin tulkintoja, kaikkea ei suinkaan ole vielä selvitetty, koko ajan löytyy uutta, joka kumoaa vanhat dogmit. Tunsin itseni typeräksi tajutessani tämän, vaikka totta puhuen olisin ollut vielä typerämpi, jos en sitä olisi lopulta tajunnut. Mutta sitähän oppiminen on: oman typeryyden sietämistä. Onneksi opittavat asiat ovat kiinnostavia ja vetoisia, ei tarvitse keskittyä itsearviointeihin, paitsi silloin kun ne hetkellisesti ja spontaanisti kohoavat tajuntaan ähkäisyinä, että mitenkä en nyt tätä.

Nyt kun jalkani ovat sen verran äkäiset, että liikkumishommat ja puutarhahommat ovat hetken jäissä, olen tietysti lukenut aiempaakin intensiivisemmin. (Luen aina alusta loppuun jopa sen typerän paikallisaviisin, joka välillä jaetaan ilmaiseksi postilaatikkoon ja jota en ikinä maksusta tilaisi.) Ja miettinyt. Huvittunutkin.

Esimerkiksi tänä aamuna huvitti ihan hirvittävästi tuoreessa, alumneille jaetussa Yliopisto-lehdessä olleen kirja-arvostelun loppukaneetti. Kirja, jota arvosteltiin, käsittelee tekoälyä, konemieltä ja ajattelua. Arvostelun lopuksi arvostelija toteaa kirjoittajan nostavan "tuntemisen ihmismielen ydintoiminnoksi". Niin, no, ei siinä sinänsä mitään huvittavaa tietysti ole, ja minunkin on ollut vaikeaa ymmärtää, miten joku voisi oikeasti kuvitellakaan erottavansa kognitiot affektiivisista elementeistä, tunteista ja mielialasta, tai motivaatiosta, toiminnan suuntaamisesta - jotka ovat niin vahvasti elollis-kehollista ainesta ja kaukana mistään logoksesta, puhtaan tiedollisesta prosessoinnista ja niin edelleen, että tietenkin, tuo muistaen, on ihan pöhköä mallintaa ajattelua jonakin elämästä ja kehosta irrallisena, tai siis, eihän se pöhköä ole mallintaa, mutta tuntuisi pöhköltä kohdella tuota mallia jotenkin kattavana tai tarkkana kuvauksena asiasta. (Vähän kuin lähtisi tuntemattomaan erämaahan suunnistamaan semmoisen kartan kanssa, johon on merkattu ruksein pelkät malmiesiintymät, mutta ei maastonmuotoja, vesistöjä, teitä ja niin edelleen: pelkät ruksit valkoisella paperilla, kas tässä, hyvää eksymäviikkoa!)

Mutta se huvitus. Minua huvitti ihan valtavasti. Kuinka paljon olenkaan lukenut kirjoitusta, jossa viitataan kaikenlaisiin erontekoihin - välillä kriittisesti, välillä näinhän tämä menee -tyyppisinä itsestäänselvyyksinä - nimenomaan tunteen ja tuntemisen keskeisyyden perusteella. Milloin on moraalisen huolen ja tasaveroisen kohtelun ulkopuolelle tönitty naiset, lapset, alkuperäiskansat, muut eläimet, ja vedottu siihen että näillä tunne on liian keskeinen, jotta näitä voisi ajatella oikein ihmisinä tai ajattelevina, rationaalisina, vertaisina. Tunne ja tunteminen ovat olleet monenlaisen toiseuttamisen keskiössä niin pitkään ja vankasti, että se on heijastunut vaikkapa episteemisten tunteidenkin tutkimiseen - niitä oli pitkään mahdotonta tutkia, koska rahoitusta ei tutkijoiden mukaan herunut, koska nämä tunteet (uteliaisuus ja kiinnostus esimerkiksi) olivat vallitsevien opinkappaleiden mukaan jotenkin outoja, eivät tunnetauhkasta puhdistettua kognitiota mutteivät rääkyvää, reaktiivista kehoakaan. Niillä ei ollut kotia, koska tunne oli erotettu vallitsevissa ajattelujärjestelmissä järjestä niin tarkasti, että puhe episteemisistä eli tietämiseen liittyvistä tunteista kuulosti vain superomituiselta. (Ja on omituista, miten vähän aikaa tuosta jaksosta on. Se on minusta superomituista, koska kun tarkastelen omaa valvetilaani, episteemiset tunteet ovat varsin vankasti läsnä. Ne houkuttavat toimimaan monin monituisin tavoin. Minun olisi mahdotonta, siltä tuntuu, selittää toimintaani ja ajatteluani ilman niitä. No, toki isossa osassa käyttäytymistieteen kirjallisuutta puhutaan motivaatiosta, ja syystä tai toisesta sillä on erilainen maine kuin kiinnostuksella. Mutta ainakin jos tarkastellaan oppimista, sisäinen motivaatio ja kiinnostus vaikuttavat samalta ilmiöltä eri sanoin kuvattuna. Varmasti motivaatiotutkimus on hyvin perustelua, tuo erottelu sisäiseen ja ulkoiseen motivaatioon on pintapuolisella ajattelulla varsin ymmärrettävä, en siis ole mollaamassa ketään, vain nuuskimassa uteliaasti, ja olen lukenut todella vähän motivaatiotutkimusta. Se kun ei ole onnistunut kiinnostamaan itseäni. Eikä ulkoista motivaatiotakaan ole ilmestynyt mistään. No mutta, ehkä vielä joskus onnistun kiinnostumaan tästä.) 

No, nyt sitten ollaan tilanteessa, jossa ollaan tekemässä eroa ajattelun ja konemielen välille, ja kuka kutsutaankaan apuun? Kukapa, ellei tunteminen. Se jaksaa huvittaa. Nauroin ääneen lehteä selatessani ja olen lukenut kohdan monta kertaa ja nyökytellyt iloisena. Kuulkaa, antiikin miehet, tätä! Kun alkaa huolestuttaa, ettei ihmismieli ehkä olekaan aivan yhtä itsestäänselvästi (sic) luomakunnan kruunun loistavin jalokivi, apuun raahataan tunne, jonka avulla on aiemmin kätevästi kerrottu, miksi kruunun loistavin jalokivi ei voi olla joku muu kuin valkoinen oppinut vapaa mies. Saas nähdä, saako tällainen vallituslinja enemmänkin kannatusta tulevaisuudessa! (Ja mitä seuraamuksia sillä voisi olla ja on suhtautumisessa elävään.)

Ahdistuneisuushäiriöiden kirjoon kuuluvan tilan kanssa (tai ehkä pikemminkin sen sisällä) elävä ja ajatteleva puolisoni on fantasioinut osan elämästään, miten kätevää olisi, jos voisi vain suorittaa asioita koneena. Hänen tilaansa tästä viereltä seuratessa ymmärrän ihan kohtuullisesti tuota fantasiaa. Olisi huikean kätevää tuntea hieman vähemmän kärkevästi kuin hän tuntee. Minullakin oli koululaisena sama konefantasia, arvatenkin koska koulussa sen alkuvuosina arvostettiin virheettömiä päätesuorituksia ilman mitään mielenliikutuksia. Vapaa-ajalla fantasia ei vaivannut mieltäni, nautin, kiinnostuin, hengästyin, itkin ja nauroin. Mutta annas kun istuin niissä sisäilmavaurion hajuisissa luokissa, joissa muiden ihmisten hajut tekivät vaikeaksi keskittymisen, eikä ollut edes sallittua tuijottaa ikkunasta ulos puiden latvusten liikettä opettajan puhuessa (piti "keskittyä opetukseen"; ei silloin vielä taidettu tajuta, että on monen näköistä keskittymistä, ja että yritys pitää silmät opettajan paikallaan lysöttävässä hahmossa vääntelehtimättä ja vipisemättä teki itse asiassa opittavaan asiaan keskittymisestä huomattavasti haastavampaa). Kyllä siinä nousi aivan spontaanisti mieleen, että entäpä jos olisi kone. Kone joka kuuntelee istuen ryhdikkäästi ja joka ei emmi viitata. (Meillä oli opettajan kanssa taistelu viittaamisesta. En viitannut, vaikka tiesin, ja jouduin siksi toistuvasti opettajan ivan kohteeksi ja rangaistuksi. En murtunut koko niiden neljän vuoden aikana, en, enkä ole unohtanut, miltä valta voi tuntua sen kohteiksi joutuneista. Ala-asteen luokat 3-6 olivat elämäni synkin jakso, siihen on vaikeaa minkään muun koettelemuksen yltää. Se, millainen paine vaikka tänä syksynä on ollut, on vain pientä tuohon jaksoon verrattuna; olen aikuinen, tiedän muustakin, tiedän asioiden muuttuvan, tiedän saavani tarvittaessa apua. Lapselle neljä vuotta on ikuisuus eikä hän pysty samalla tavalla, samalla hienosyisyydellä säätelemään vireystilaansa. Hänen avunpyyntönsä on helppo vaientaa. Edelleenkään en ymmärrä, miten opettaja ei tajunnut, että jos jotakuta kiusataan aina hänen avattuaan suunsa, ja kiusaamiseen ei haluta puuttua vaan siitä kertomisesta rankaistaan jälki-istunnolla, puhumatta jättäminen on tilanteeseen nähden oikein hyvä strategia. Viittaamattomuuden takia käytösnumeroani laskettiin ja vaikka yritin olla välittämättä siitä, kyllä se tuntui pahalta, kuten varmasti oli tarkoituskin tuntua. Sattuneesta syystä en ikinä voisi opettaessani pakottaa ihmisiä osallistumaan, avaamaan suunsa, jakamaan kokemuksia. Vaikenemisella on yleensä syynsä, ja ihminen, joka kokee olonsa turvalliseksi, jakaa kyllä oivalluksiaan toisten kanssa.) Kone, joka kirjoittaa tasaisesti kirjaimet mallikirjainten mukaan, joka vain kirjoittaa. Tai ompelee säännönmukaisia pieniä sieviä pistoja ja siinä koko sen universumi. Kone, jota ei yskitä, kiemurruta, pissata ja niin edelleen. Kone, joka ei häiriinny hälinästä, hajuista, mielivallan kohteeksi joutumisesta.

(Ja edelleen valkokankaan ainoat seksuaalisella karismallaan vetoavat hahmot ovat - robotteja. Joo, en osaa positioida tätä reaktiotani muuten kuin että olen nähnyt itseni ja toisten läheissuhteissa elämässäni sen verran mielivaltaa ja sen verran synkkiä reaktioita, että ajatus loogisesti operoimaan kykenevästä kumppanista tuntuu vaistomaisesti vetoavalta. Ja toki, suhdehistoriaani miettiessäni, on ihan selvää, että kun robotteja ei ole ollut tarjolla, olen valikoitunut seuraan, joka kuitenkin arvostaa itsessään juuri loogis-rationaalisuutta, mihin on hyvä vedota silloin, jos intressit ajautuvat ristiriitaan ja toinen on käyttäytymässä oikeasti vahingoittavalla tavalla. - En usko, että on mahdollista käyttäytyä vain toista vahingoittavasti, kaikki vahingoittuvat aina vahingoittavissa tilanteissa. - Se, että molemmat sitoutuvat neuvottelemiseen ja perustelemiseen, on kai läheissuhteen minimivaatimuskin. Ei se kaikille sitä tietenkään ole, mutta itse en uskaltautuisi suhteeseen, jossa epäilisin, että toiselle esitetty vetoomus ajatella vielä kerran asia kunnolla läpi ennen toimintaan hyökkäämistä kuitattaisiin hälläväliäasenteella. Mikä ei tarkoita, etten olisi ollut suhteissa, joissa on toimittu kuuman kognition vallassa tai etten olisi itse reagoinut äkkiväärästi ehtimättä miettiä, mitä olen tekemässä. Mutta ne asiat on voitu purkaa, niistä on voitu keskustella ja miettiä yhdessä, miten sellaiseen tilanteeseen ei tarvitsisi joutua uudestaan. Ei se helppoa ole, tietenkään. Ja siinä taatusti tuntee itsensä typeräksi ja osaamattomaksi. Mutta onko vaihtoehtoa?)

Samassa lehdessä on raflaava juttu vankien kielellisistä vaikeuksista. Ymmärsin varsin sukkelaan nuorempana ihmisenä käräjäoikeuden lautamiehenä istuessani, että moni syytetty eli aivan toisella tavalla hahmotetussa maailmassa, mutta sitä en osannut kuvitellakaan, miten suuria ne vaikeudet ovat saattaneet olla. Silti koko lautamiesaika oli jotenkin hirvittävä, koska en toiveikkaammallakaan analyysillä syytettyjen käsityskyvystä koskaan onnistunut perustelemaan itselleni ylipäänsä koko rangaistuskäytäntöä ja onnistuin lähinnä kiskomaan itseni umpisolmuun olemalla mukana toiminnassa, jonka perusteita en osannut hyväksyä, jossa en voinut auttaa ketään ja joka jätti sikäli taatusti jälkensä myös toimijuuden tuntuuni. (Sinänsä aika hupaisaa sekin, että siinä kohdin, mitä moni pitäisi toimijuutta uhkaavana, abortin kohdalla, nimenomaan löysin toimijuuteni ja sen, että haluan pitää kiinni itsestäni, huolehtia itsestäni hyvin ja kunnioittavasti, vaikka läheiset olisivat olleet asiasta toistakin mieltä, ja sitten taas tuommoisessa luottamustoimessa, jota moni varmasti pitäisi hyvästä toimijuudesta kielivänä, koin toimijuuteni horjuvan pahemman kerran, lannistuvani, alistuvani. Toisaalta, ehkä käsitykseni toimijuudesta on turhan yksiulotteinen, toimintakeskeinen? En osaa sanoa, siitä on niin kauan kun olen lukenut tuota käsitettä käytteleviä tekstejä. Muistikuvat ovat kovin hataria ja itselleni tuo ei ole ikinä ollut mitenkään kovin keskeinen käsite, vaikka siihen törmätessäni tajusinkin, että se, mitä koin abortin yhteydessä, olisi kuvattavissa tuon käsitteen kautta: ettei ole vain kohtalon vietävissä, että voi myös sanoa vastaan, suunnata, ei rajattomasti, mutta edes jonkin verran. Olinhan toki onnistunut ennenkin muodostamaan vastareaktioita, luojan kiitos, mutta tuossa kohden, nuorena aikuisena, tajusin ensimmäistä kertaa, että ihan oikeasti pystyin luovimaan ja suuntaamaan elämääni ja halusin tehdä niin, olin aivan selvillä suunnasta, ja oli vain onnistuttava vakuuttamaan muut siitä, että suunta oli se, jonne halusin edetä. Tätä kirjoittaessani en voi olla tulematta ajatelleeksi Meadin kirjoituksia vastuksesta, vastaamisesta, vastustuksesta, siitä, miten kaikki tapahtuu vuorovaikutuksessa: jos maa ei vastustaisi jalkaa kävellessä, jalka vain vajoaisi maan läpi eikä pääsisi askeltakaan eteenpäin, omat eleet muodostuvat vastauksena toisen eleisiin ja oman eleen tajuaa usein vasta toisen siihenvastauseleen havaitessaan, ja viimeiseksi naailmassa tajuaa itsensä, mielensä, ajattelunsa, mutta sekin spontaanisti luoviva itse on jo karannut toisaalle. Jotta saatoin huomata toimijuuteni, tarvitsin vastustusta; ei niin suurta, että olisin lannistunut ja alistunut, mutta ei niin pientäkään, etten olisi voinut huomata, miten lähellä olin suuttua siihen, etteivät lupaa myöntäneet lääkärit meinanneet uskoa, kun kerroin, etten ole niitä ihmisiä, jotka haluavat lapsia. Joidenkin ihmisten on vain hirvittävän vaikeaa ymmärtää, että meidänkaltaisiamme on, ja miten selvää se voi olla aika nuoresta iästä saakka. Tuossa prosessissa opin ymmärtämään enemmän siitä, kuka olin ja mitä arvostin. Opin myös sen, että tärkeissä asioissa en pidä kovinkaan tärkeänä miellyttää muita tai välttämättä edes kysyä heidän mielipiteitään, jos asia koskee kuitenkin lähinnä itseäni. Ja jos joku nyt sanoisi, että koskeehan se abortin suorittavaa lääkäriä, vanhempiani ja silloista puolisoani, kehottaisin katsomaan, miten maailma makaa ja kuka on viime kädessä vastuussa pikkulapsista perheissä. Ei, siihen rooliin en ole kaihonnut ja mistä vetoa se olisi kuitenkin koskenut lähinnä itseäni.)

Millaista olisi elää maailmassa, jossa ei juuri ole tunnekäsitteitä? (Paitsi vankien ok ja vituttaa.) (Yksi pulmistani sosiaalisessa sfäärissä on ollut se, etten ole ymmärtänyt, mitä se vituttaminen tarkoittaa. Nyt vankiartikkelia luettuani mietin, johtuuko se siitä, että kyseessä on samanlainen hankala yleiskäsite kuin "hedelmä", kun joskus vitutus voi tarkoittaa turhautumista, tai joskus raivostumista, tai ehkä jopa surua tai kaihoa, kateutta, häpeää, syyllisyyttä - nämä tilat ovat hirvittävän erilaisia keskenään! Vähän kuten chili ja aprikoosi. Kyllä chileistäkin voi hillon keitellä, mutten lähtisi korvaamaan sillä sacherkakun aprikoosihilloa, enkä kuivatulla aprikoosilla maustaisi jotain, mihin haluan tulisen potkun.) Siitä on hyvin vaikeaa saada kiinni. 

Mutta vangit ja chilit, huomaan miten hassusti mieleni silloittaa. Luen nimittäin Rachel Kushnerin Mars Roomia. Siinä on vankeja ja siinä on chilejä, tosin pippurisuihkeen muodossa. Ja kirjassa se on suomennettu paprikasumutteeksi, ja joku saa kasvoilleen paprikaa. Se kuulostaa hassulta, koska mieleen tulee jokin ihon kosteuttamiseen kehitetty paprikamehu ja se, että jonkun naamalle heitetään leikkuulaudalla sieväksi palotut paprikan seinämien palaset, ja siemenet on siivottu tietysti veitsenlappeella kompostiämpäriin. Kun googlaan - tietysti googlaan - huomaan, että tosiaan, pippurisumutteena ennen puhutusta asiasta puhutaan nyt myös paprikasumutteena. Pippurisumutekin oli vähän hassu nimi, ja jään miettimään, miksei yksinkertaisesti chilisumute tai kapsaisiinisumute, mutta ei maailma selvästikään toimi aivan niin loogisesti. (Muistan lukeneeni sellaisenkin käännöskirjan, jossa puhuttiin kellopippureista.) (Käännöskukkasista tulee mieleen sekin, miten Kissa kauan sitten matkasi jossain aktivismijutussa Koreaan, ja olin etsinyt hänelle silloin uudesta ja ihmeellisestä internetsistä tietoa erilaisista korealaisista chileistä ja kopioinut koreankieliset merkit paperille tuliaistoiveiksi. Erityisesti mieltäni kutkutti jokin musta ja harvinaisen mausteisen makuinen chili. No, kun Kissa meni merkkipaperieni kanssa kauppaan ja näytti merkit kauppialle, hänelle koetettiin myydä mustapippuria, jonka hän hyvin tunnisti, ja ajatteli, että turistia koetetaan pissiä silmään. Vasta ties monennen yrityksen jälkeen hän soitti ja kysyi, olisiko mahdollista, että pyytämäni merkkijono voisi tarkoittaa mustapippuria. Black pepper, niinpä tietysti. Black pepper, jonka makuprofiili on erilainen kuin muilla hot peppereillä. Nauratti vimmatusti, että Koreasta saakka mentiin ostamaan mustapippuria.) 

Ulkona on kaunista, aurinko paistaa sisäänkin. Ehkä tänään Vompsu saa istutettua valkosipulit, jos raahaamme pihaan tuolin, josta käsin voin neuvoa toimitusta. (Olen varma, että hän osaisi sen kyllä ilman neuvojakin mutta hän ei ole.) 

Kissa voi paksusti mutta lankaa en ole löytänyt, vaikka olen palonut kakat läpi lapiolla huolellisesti. On muutama vaihtoehto: 1) se kietaisikin langan jonnekin poskeen tai kielenaluseen ja sylki sen pois, eli se ei koskaan joutunut sen vatsaan ja suolistoon saakka, ja tässä tiedän kissojen taidot, koska aikanaan kun yhdelle vanhemman kohortin kissoista piti syöttää lääkettä, kävi useammin kuin kerran niin, että olin tyytyväisenä todennut kissan nielaisseen & suuontelon tyhjäksi, mutta jotenkin vain se limainen tabletti löytyi myöhemmin mattoon liimautuneena tai kissanvessaan sylkäistynä, tai 2) kissa on kakannut langan ulos yöllä, jolloin olemme nukkuneet, ja hyvällä hajuaistilla ja todennetulla kissanpaskamieltymyksellä varustettu koira on ehtinyt syödä pökäleen ennen kuin olen ratsannut vessat herättyäni, tai 3) lanka on edelleen kissassa. Kolmonen vaikuttaa päivä päivältä epätodennäköisemmältä selitykseltä ja ainakaan kissa ei ole tukossa vaan tosiaan, kakkaa tulee sen läpi ihan tavanomaisen oloisena virtana. 

Tiistaina pääsen fysioterapeutille. Oletan saavani siitä tapaamisesta paljon enemmän irti kuin lääkärin tapaamisesta tai röntgenkuvista, jossa näkyvät viisikymmenvuotiaan naisen nilkan ja jalkaterän luut pienine alkavine varpaan tyvinivelten nivelrikkoineen, niinä samoine, jotka näkyvät vuoden kaksituhattaviisi röntgenkuvassakin. Eivätpä ne ole ainakaan edenneet, ne nivelrikot, sen tiedän nyt. Ne ovat syntyneet vaiheessa, jossa ihmiset eivät normaasti saa nivelrikkoja, eivätkä ole uurtuneet pahemmiksi tässä vaiheessa, jossa ihmisten nivelrikot tyypillisesti pahenevat. Sanotaan nyt vaikka niin, etten hämmästyisi vaikka jotain kautta saisin tietää noiden nivelrikkojen syntyneen niinä helvetillisinä alakoulun vuosina, jolloin myös ihoni oli kaiken aikaa haavaumilla ja märki, ja jolloin keräsin kulkutaudit yksi toisensa perään ja söin antiobiootteja ison osan vuodesta ja ripuloin kaiken aikaa, mikä selvisi vasta paljon myöhemmin, kun eliminaatiodieetin kautta minulle selvisi, että uloste voi olla koostumukseltaan toisenkinlaista. (Ja olinkin ihmetellyt, miksi ihmiset puhuivat pökäleistä ihmisen ulosteeseen viitatessaan, velliähän se oli; minulta kysyttiin lääkärissä vain häveliäästi, ovatko ulosteet normaalit, ja vastasin, että ovat, koska sellaisia ulosteeni olivat aina olleet niin pitkälti kuin muistin, ja kuvittelin ne aivan normaaleiksi. Mista seurauksena myöhemmin, tapauksesta viisastuneena, kun kysyttiin, ovatko kuukautiset normaalit, parahdin kauhuissani, ettei minulla ole hajuakaan siitä, mikä on normaalia, mitä verimäärään tulee: tunnen vain omani. Yhden normaali voi olla toisen WTF ja usein onkin. Näin jälkikäteen ymmärrän antaneeni lääkäreille kokemusasiantuntijan koulutusta viestinnästä näine parahduksineni.)

Elämä hymyilee, kun on kirjoja, tekstejä. Ikävöin blogeja, sellaisina kuin ne silloin joskus olivat, muun kuin tuotesijoittelun ja somebrändäyslaskelmoinnin aikoina. Nykyinen some ei vastaa siihen kaipuuseen juuri mitenkään. Zenonin kuoltua huomasin, että etenkin ajatuskin naamastosta tuntui jotenkin hirvittävän rasittavalta, ja luotin tuohon tuntemukseen: nyt ei tarvita lisää rasittavia asioita. 

Sairauslomaa on kirjoitettu ensi viikoksi, ja jos lisää tarvitaan, etenen työterveyslääkäriltä ortopedin konsultoitavaksi. Mutta ensin katsotaan, riittääkö konservatiivinen lepo ja vahva tulehduskipulääke yhdistettynä fysioterapeutin kanssa tehtyyn kuntoutusneuvontaan selättämään oireet. Olisin saanut ajan työterveyspsykologillekin halutessani, mutta koin, että ei tällä kesän ja syksyn rankkuudella ole oikeastaan mitään tekemistä työni kanssa. Työ on ollut suojaava, kohottava, merkitystä luova tekijä, mielialan katkaisija, ei rasite. Ja kissasurusta voin puhua ystävien kanssa tarpeen mukaan, ja esihenkilönikin on tarjoutunut kuuntelevaksi korvaksi, mutta sekin tuntuisi vähän hassulta, se hänelle siitä puhuminen, kun asia ei liity työhön yhtään mitenkään. 

Vompsu on hakenut kirjastosta muutaman varaamani kirjan, ja äkkiä huomaan haluavani myös kirjoittaa, pitkästä aikaa. Mutta ennen kaikkea lukea. 

Pakollinen pysähdys

Flunssa pakottaa pysähtymään. Gradun tahdissa tärissyt keho seisahtuu, vavahtaa kylmästä ja katsoo kiinnostuksensa sijaan itseään.

Tuntuu, että tapahtuu liikaa ja kovin nopeasti. Kaikki kasaantuu. Syksyllä, kun olin vain upottavan surullinen, muutin uudenlaiseen asumismuotoon. Talvella kaikki tuntui tahmealta ja pysähtyneeltä enkä ymmärtänyt mitään aineistoni haastatteluista. Olin kuitenkin ilmoittautunut joogaopettajan koulutukseen, koska ajattelin, että tarvitsen jotakin eteenpäin vievää, jotain, joka antaa toivoa.

Nyt gradun tekstimassa alkaa olla koossa. Sain harjoittelupaikan, jota hain. Työ alkaa maanantaina. Yhdestä tutkimusryhmästä on kyselty minua sinne tekemään jatkotutkimusta. Sanoin varovaisen ja ehdollisen kyllän. Voi olla, ettei rahoitusta järjesty tai sitten he tulevat järkiinsä. Laitoin heille nimittäin sähköpostin, jossa erittelin, mikä kaikki itseäni asiassa huolestuttaa. (Lähes kaikki maan ja taivaan väliltä. Kuten se, etten pidä tohtorintutkintoa millään tavalla tärkeänä, koen suurta vierautta akateemisen maailman kunnianhimoisten ihmisten parissa ja niin edelleen.) Ylihuomenna alkaa joogaopettajakoulutus, olen maannut koko päivän sairaana. Ylihuomenna on vain oltava tolpillaan. Mitähän tästä oikein tulee?

Mieli säikähtelee kaikkea. Herään kuumeesta hikiseen pyjamaan, vaihdan vaatteet, juon kuumaa. Mietin joogaopettajuutta. Nyt hetki ennen koulutuksen alkua, kun kaikki jaksot on jo etukäteen maksettu, paniikki iskee. On ihmisiä, jotka ovat taipuisia, innostavia, kurinalaisia, kauniita. Näen kaiken aikaa juuri heidän menestyvän siinä bisneksessä. (Sillä bisneshän siitä on tullut.) Tunnen itseni vuosisatoja vanhaksi, jäykäksi kilpikonnaksi, jolla ei ole antaa mitään muuta kuin armollisuutta itseä kohtaan - jota sitäkään en näy osaavan silloin, kun sairastun. Ei, ei minusta ehkä ole mihinkään jumalatarammattiin, enkä ole ikinä semmoista kuvitellutkaan. Biojätteeksi voisi olla. Mitä muuta ihminen on kuin biojätettä? Tai ainakin siltä tuntuu, kun on sairas ja mielen ilkeimmät puolet hyökkäävät päälle eikä pöhnäinen pää jaksa vastustaa. Mieli kysyy: Miltä tuntuisi olla sellainen tyttö, jonka kanssa satunnaisesti hengaamisen takia heitetään monen vuoden suhde menemään - ja sitten vastaa samantien: no, sinulta sitä ei ainakaan kannata kysyä, koska sehän on sinulle saavuttamaton todellisuus. Ehkä sekin tuntuisi kauhealta. Luultavasti, sanon takaisin mielelle. Luultavasti olisin vähintään yhtä paskana. Ja mitä tällainen vertaaminen edes auttaa? Eivätkö kaikki muka elä omissa helveteissään, joita on vaikeaa ymmärtää ennen kuin sinne helvettiin joutuu? Mutta näyttää siltä, etteivät kaikki tunne itseään aivan yhtä biojätteeksi. Tarkemmin ottaen, itsekään en ole monesti tuntenut itseäni biojätteeksi. En tällä intensiteetillä. Olen kyllä tuntenut itseni huonoksi liikkumaan, kommunikoimaan, ymmärtämään ja niin edelleen. Olen ajatellut, että siitä voi koettaa olla halvaantumatta liikaa, että on opiskeltava sinnikkäästi ja tehtävä itsen kanssa töitä ja päästettävä irti toiveista edistyä.

Sairaana huomaan, että haluaisin tuntea itseni muuksikin kuin biojätteeksi. Sama tuntu, jonka terveenä kestää ja jolle voi nauraa, on kipeänä liikaa. Huomaan pelkääväni ylihuomista ryhmään menemistä. Että kaikki muut ovat laihoja ja liikunnallisia, kunnianhimoisia ja venyviä, kauniita ja tottuneita ajatukseen, että heitä on kohdeltava superhyvin tai mistään ei tule mitään. Että on varaa valita. Se on kumma juttu - minullakin on varaa valita, mutta ei ihmissuhteissa. Sellaista en ole ikinä kokenut. Paitsi tietysti sen verran, että olen osannut sanoa ei, jos joku on ollut täysin kiinnostamaton tai meinannut täysin murtaa sen vähän itsearvostuksen, mitä olen kaapinut kokoon vuosien varrella. Huolestuttaa, että olen kouluttautumassa ammattiin, jota pitäisi osata tehdä töitä omalla persoonalla. Ja vielä jotenkin säteillä toisiin hyvää oloa. Ja se pitäisi osata jotenkin ammentaa itsestä. Vain itsestä. Tällä hetkellä tuntuu, että osaan ammentaa hyvää oloa vain suklaasta.

On todella pitkä aika siitä, että olen ollut suhteessa, jossa asiat olisivat toimineet liki kaikilla tasoilla. Muistan kyllä, miltä sellainen tuntui. Kuvittelin hetken ihan oikeasti, että osaan asioita ja että minua voitaisiin pitää jos ei ehkä viehättävänä, niin jotenkin edes kiinnostavana jollain oudolla tavalla. Ehken enää usko sellaista mahdolliseksikaan.

Koetan harhauttaa mieltä huolista ja keskittyä siihen, mikä on hyvää ja mitä on. Nekin ovat isoja ja ihmeellisiä asioita. Haluta sitä, mitä on ei, ei koettaa haalia sitä, mitä haluaisi, kirjoittavat muutamat tutkijat onnellisuudesta. Siinä on järkeä. Saan tehdä mielenkiintoista toista akateemista tutkintoa, monessa maassa pitäisi olla liki miljonääri tehdäkseen niin. Ja saan alkaa opiskella kiinnostavaa ammattia alalla, johon minulla ei ole mitään edellytyksiä. Eikö sekin ole aika erikoista? Sietää olla kiitollinen tällaisesta mahdollisuudesta! Ja sitten: On tämä biojätteisyys, lausun itselleni juhlavasti. On tämä elämä, jossa kuljetaan aina sitä aidan korkeinta kohtaa kohti ja pungerretaan siitä yli tai läpi tai jotain. (Onko aidassa matalia kohtia? Kysynpä vaan...) Haluta olla sairaana, sujahtaa pimennysverhottuun pylvässänkyyn kuin junahytin yläsänkyyn, matkata unien mukana toisen todellisuuden asemalle, joka heräämiskerralla erilaiseen kaupunkiin. Vaikeaa, vaikeaa haluta tätä irrallisuutta ja yksinjäämisen tuntua. Missä meri, missä pöytävuoret, missä lakanavuoret. Kas, et rakasta minua edelleenkään. Eipä se mitään. Olen vähän rikki, mutta ei se mitään. Etkä kerro edes, miksi olet vihainen. Antaa olla. Pidän itseäni kädestä ja opettelen herraparatkoon haluamaan sitä! Miksen edisty nopeammin? Haluta tätä tuntua keuhkoputkeen ja niskaan. Sieraimiin, silmiin, nilkan pikkuniveliin. Haluta tätä surullista poltetta, luopumisen tuskaa. Haluta katsoa suoraan näitä kysymyksiä, joilla mieli hakkaa itseään kanveesiin. Tietää, että kun tästä nousee, kun kuume laskee (ja, ehkä, kuluu vuosia), katsoo takaisin ja sanoo: mieliala. Tietynlainen mieliala muodostaa tietynlaisia tilannearvioita, jotka liipaisevat tietynlaisia emootioita. Jos minulta riistetään kognitiivinen tarmo kuumeella, huumaavalla aineella tai väsymyksellä, tai osoittamalla, että rakkauteni on vaivaannuttavaa paskaa, olen takaisin tässä pisteessä, jossa olen biojätettä. Haluta tätä tilannetta, koska tämä on informaatiota siitä, miltä monesta muustakin tuntuu. Tällä voi tehdä jotakin. Tämän kanssa voi katsella ihmisiä eri tavalla kuin ilman tätä. Puhua heille eri tavalla.

Jospa aloittaisit puhumasta eri tavalla itsellesi, toteaa mieli. Se on tänään mieltynyt sarkasmiin. Siitä tietää, että myötätunto itseen pettää. On vaikeaa pitää itsestään silloin kun on pieni ja itkuinen ja kaipaisi tukea. Ei saisi olla ollut rakastunut, ei saisi pettyä, ei saisi pelätä. Ei saisi noudattaa sitä ihmisten universaalilta vaikuttavaa kaavaa, että jos toinen luottaa itseen ja haluaa olla itsen kanssa, vuoret tuntuvat matalammilta ja vaellusreitit lyhyemmiltä, päivät kiitävät ja sudenkorennot ovat kastautuneet turkoosiin maalitönikkään ekstrakerran.

Ei auta kuin maata ja hengittää. Sattuu.

Tuntuu hurjalta, että niin monia uusia asioita on alkamassa ja oikeastaan osa itsestä on niin pelokas ja väsynyt, ettei se pistäisi ollenkaan pahakseen, jos saisi levätä maailmanloppuun saakka. Tämä luonnehtii flunssaa paljon enemmän kuin vuotava nenä tai kaktus kurkussa.

Läpielämisestä

Tiiviskurssi, jonka kävin ja joka tosiaan on nyt loppunut jättäen minut hämmentyneeseen hiljaisuuteen, käsitteli erilaisia identiteetti-/ryhmäulottuvuuksia, joiden nojalla ihmisiä jaotellaan meihin ja muihin, sekä miten nuo leimat voivat vääristää pyrkimyksiä taata kaikille yhtäläinen oikeus koulutukseen. Kurssi tuntui raskaalta: oli paljon luettavaa eikä siitä selvinnyt ulkokohtaisella tarkastelukulmalla, jossa olisi pitäytynyt siihen, mikä niille muille olisi parasta ja miten niiden muiden edut turvattaisiin byrokraattisin keinoin. Zeus Leonardo kirjoitti whiteness studiesia rasismintutkimuksen ja -purkamisen ytimeen sysätessään, ettei riitä, että tutkitaan, ovatko alistetut ryhmät todella sellaisia kuin ovat tai miten heitä voitaisiin auttaa, vaan että olennaista on tutkia, miten ennakkoluulo syntyy niissä, jotka sitten käyttävät sitä oman asemansa pönkittämiseen.

Koska se kolahti voimalla, olen viime aikoina lukenut hieman ärsyyntyneemmin ja huolestuneemmin erilaisia merkityskiistoja, kuten vaikkapa kiistaa siitä, oliko loukkaavaa ehdottaa, että myös viimeisillään raskaana olevat naiset saisivat käyttää invapysäköintipaikkaa. Yksi muunnos tästä on myös se, saako asiakasta kutsua potilaaksi terveydenhuollossa ja missä kohtaa menee se raja, ettei kukaan loukkaannu leimasta "potilas". YK:n vammaisuusmääritelmän mukaanhan vammaisuus määrittyy sosiaalisesti, vaikka sen pohjalla onkin fyysinen tai psyykkinen erilaisuus. Tärkeimpänä näen itse määritelmän toteamuksen, että jokainen meistä kokee vammaisuutta, koska jokainen kokee erilaisia rajoituksia terveytensä takia jossain vaiheessa elämää, eli kyse ei ole vähemmistöstatuksesta. Tätä vasten loukkaantumiset näyttävät kummallisilta. Totta kai se raivostuttaa, jos itseä kohdellaan täysin kyvyttömänä mihinkään kun varsin hyvin kykenee moneen asiaan, mutta ei tunnu olevan kyse siitä. Enemmänkin tuntuu siltä, että "terveet" siinä ottavat nokkiinsa siitä, että heidän on luokiteltu "vammaisiksi". Kellekään ei jääne epäselväksi, kumpi luokista on toivottavampi ja kumman jäsenyys uhkaa leimata.

Koetan keksiä vastaesimerkkiä tälle mutten oikein keksi, missä kohdin "vammainen" suuttuisi "terveeksi" luokittelusta laajemmalla, institutionaalisella tasolla ja esittäisi joutuneensa loukkaavan luokituksen kohteeksi. Sitä varmasti käy, että joku menee lääkäriin kovien kipujen kanssa ja saa kuulla, että ei siinä mitään, se on ihan normaalia, töihin vaan. Muistan lukeneeni tästä valitusta useammankin noidannuolen kohdalla. Siinähän suositus on nimenomaan napata kipulääkkeet ja jatkaa elämää, koska vällyihin vajoaminen vain hankaloittaa parantumista. Valitus on kuitenkin kohdistunut pelkoon, ettei itse pärjää ja kestä kivun kanssa, ei siihen, että olisi jotenkin yleismaailmallisemmin loukkaavaa tulla kutsutusi terveeksi. Tietysti se voi loukata, ettei saa myötätuntoa kivulleen ja että siinä helposti jää miettimään, kuvitteleeko lääkäri, että vika onkin korvien välissä. No, kivun suhteen se aina jossain määrin onkin - aivot sijaitsevat korvien välissä ja käsittelevät ja tulkitsevat hermosignaaleja. Lisäksi monet tuki- ja liikuntaelimistön kiputilat korreloivat enemmän psyykkisen hyvinvoinnin kuin tiettyjen elimellisten rakenteiden tilan kanssa. (Tämä voi kyllä palautua kuvantamislaitteistojemme epätarkkuuteenkin sekä kuvantamistulosten vaikeatulkintaisuuteen - eikö olekin aika riemastuttava ajatus, että käyttäytymistieteellinen itsearviointillomake saattaisi välittää informaatiota paremmin kuin tieteellisemmäksi mielletty röntgen tai magneettikuva? Heh.) Se ei tee kivusta tietenkään yhtään epätodellisempaa, osoittaapa vain hyvin, miten köpö jako mieleen ja ruumiiseen on.

No, eksyinpä harhateille! Tämä ei nimittäin ollut läpielämisen kannalta hankalimpia kysymyksiä, vaikka ilahduinkin ableismiin tutustumisesta ja mietin omia kupruiluitani terveyden kanssa hieman uudesta näkökulmasta. Sen sijaan se, mitä luin suomalaisilla yläasteilla tehdyistä kouluetnografioista (Souto 2011 ja Kurki 2008) suomalaisen valtaväestön maahanmuuttajiin kohdistuvista ennakkoluuloista ja odotuksista, pongautti sisältäni esiin sellaisen määrän asioita, että väliin tuntui, että hukun siihen kaikkeen. En halua kirjoittaa sen olleen tunteita tai emotionaalisesti raskasta. Se on jotenkin hyvin ulkokohtainen, sievistelevä tapa puhua läpielämisestä. Kliininen tapa, voisi sanoa. Miten terapeutti katsoo asiakasta. Miten hän käsitteellistää asiakkaan tilan. Mutta kun työstän itsekseni itseni kanssa, minun ei tarvitse välittää niin paljon siitä, kuinka kohteliaalta tai leimaavalta kuulostan. Tuo kuvaus kuulostaa vain aivan liian siistiltä.

Mihin sitten olin hukkua? Uniin, ainakin. Valveen ja unen sekoittumiseen, liukumiseen toistensa lomitse. (Se voi kyllä liittyä siihenkin, että luin ja kirjoitin sairaana, koska en ollut laskenut mitään sairastumisvaroja aikatauluihini ja sairastuttuani en suostunut siihen, että olisin vain tehnyt huonompaa jälkeä, sikäli kun nyt sairaana pystyy tekemään hyvää jälkeä. Välillä tuntui omituiselta istua satulatuolilla ja kirjoittaa, kun huimasi niin, että pelkäsin voivani kaatua mihin suuntaan hyvänsä.) Muistoihin. Ei semmoisiin muistoihin, joissa muistettaisiin tunteet - joskus epäilen sitäkin, koemmeko niinkään tunteita kuin tunnelmia - vaan ilmapiiri, hyvin konkreettisia haju-, tunto-, näkö- ja kuulokuvia, äkillinen tietyn teeman läsnäolo ajatuksissa, tietoisuus, miten tietyt asiat tehtiin, missä järjestyksessä tietyt asiat tapahtuivat, kauan sitten kuolleiden ihmisten äkillinen läsnäolo omassa kokemuksessa ikään kuin he eivät olisi koskaan poistunutkaan siitä. (Ehkä he eivät ole. Ehkä he ovat vain seisoskelleet sivummalla ja odottaneet.)

Toivon, että tämän voisi selittää jotenkin vähemmän sekopäiseltä kuulostavalla tavalla, mutta tämä taitaa olla parasta, mihin riitän tätänykyä: Olin kurssin alkaessa ehtinyt ajatella sitä, miten haluton olen ollut noihin identiteettiluokkiin solahtamiseen. Olin monesti ennenkin sosiaalisiin luokituksiin törmätessäni naureskellut sitä, että kas, minulla on sen verran iso ego, että se tarvitsee laajemman asumuksen. Edes ihmiskunta ei sille riitä, ehei, se haluaa mukaan vähintään eläinkunnan ja ehkä koko elollisuuden voidakseen ajatella ymmärtävänsä itseään edes mitenkuten. Ja sitten unet ja konkreettiset muistot alkoivat vyöryä ja jouduin korjaamaan aiempaa ajatusta: ei, ehkä kyse ei olekaan mistään tiedostetusta, ei vapaudenkaipuusta eikä erityisestä hankitusta taidosta tapella stereotypioita vastaan, ehkä tämä on aivan tavanomainen kyky vastarintaan, ja se, miksi se vastarinta aktivoituu, ei ehkä liity mitenkään niihin syihin, joita olen selityksissäni ladellut - ehkä siinä on sittenkin kyse jostain esitajuisesta tunnistamisesta, etteivät muistiin talletettu aines (käsitteellistetty ja käsitteellistämätön) ja esitetty kategorisointi kohtaa, vastaa toisiaan. Voin leikkiä luokituksilla ja tiedän tulevani luokitelluksi tietyllä tapaa joka tapauksessa, mutta minun on vaikeaa muodostaa itselleni mitään vaateita siksi, että "kuulun näihin" ja saatan olla hyvinkin ponteva sen suhteen, etten vastaa toisten kuuluvuusperustaisiin pyyntöihin enkä vaatimuksiin. Aloin miettiä, johtuuko se tuosta valtavasta massasta muistiaineistoa, joka näkyy kantautuvan mukanani, minne sitten menenkin.

Kouluetnografioissa käsiteltiin sellaisia termejä kuin maahanmuuttaja ja pakolainen. Tuli esiin, etteivät näin kutsutut pitäneet siitä. Mutta eivät he mieltäneet itseään myöskään suomalaisiksi vaan identifioituivat eniten vanhempiensa lähtömaahan ja -kultuuriin. (Monet olivat syntyneet suomessa ja Suomen kansalaisia - maahanmuuttajaksi kutsutaan koulutuskontekstissa lasta/nuorta, jonka vanhemmat ovat kotoisin toisaalta.) Molemmat tutkijat osoittivat selkeästi, miten huolimatta "käyttäytykää mahdollisimman suomalaisittain" -vaatimuksista vierasperäiset nuoret pistettiin yhä uudestaan vieraan paikalle - ja että itse asiassa vaade suomalaisittain käyttäytymisestä oli yksi tapa osoittaa, että toinen on tosiaan täällä vieras ja hänen olisi seurattava tarkemmin, miten aiemmin tänne tulleet isännät ovat päättäneet täällä käyttäydyttävän. Toinen tutkijoista kertoi hämmentyneensä huomatessaan, etteivät haastatellut nuoret myöskään halunneet tulla suomalaisiksi. (Asiakirjoissa se on tietysti asetettu tavoitteeksi, että heistä tulee juuri Suomen yhteiskunnan jäseniä ja että he kotoutuvat tänne.)

Nauroin ääneen tässä vaiheessa. Haluta tulla suomalaiseksi? Jos suomalaisuus näyttäytyy sellaisena, mihin ei voi kuitenkaan päästä, koska on väärän värinen tai verenperintönsä takia todistetusti omituinen ja haiseva tai puhuu hassusti suomea? Haluta tulla sellaiseksi, joka ei vaivaudu puhumaan itselle tai puhuu ainakin alentuvaan sävyyn tai holhoten? Tai eksotisoiden? Tai joka ystävällisyydestään huolimatta ei onnistu näkemään, millainen etninen hierarkia täällä vallitsee hiljaisessa yhteisymmärryksessä? (Jopa vierasperäiset nuoret osasivat käyttää paikallista etnistä hierarkiaa: no okei, olen omituinen, koska tulen X maasta, mutta ainakaan en tule Y maasta enkä puhu niille, koska ne on Y-tyyppejä! Tuo viittaamani Jaakkolan tutkimuksesta löytyvä etninen hierarkia tuskin ällistyttää ketään suomalaista. Tarvitsee vain kuunnella, millaisia rodullistavia/etnistäviä haukkumasanoja käytetään ja millä tiheydellä ja millaisia inhon ja ei-toivottuuden ilmaisuja niihin liittyy.)

Olen tuskin koskaan halunnut itse tulla suomalaiseksi, mutta kukaan ei ole älynnyt siihen liittyvän mitään huolestuttavaa, koska omasta taustastani vain neljännes on pakolaisperäistä, ja sekin suomenkielistä pakolaisuutta (tosin alueelta, joka ei tarkalleen ottaen ole koskaan kuulunut samaan hallintopiiriin Suomen kanssa vaan on niputettu enemmän Baltian kanssa yhteen). Siten menen nätisti suomalaisesta, nimikin on kotoperäinen enkä näytä joukosta erottuvalta. Mutta ei,  ei se ole mikään itsestäänselvyys, että täällä asuvat kotoperäisiltä vaikuttavat tai jopa kotoperäiset kersat haluaisivat mennä suomalaisesta. Meille se ei vain ole mikään iso juttu, koska kukaan ei keksi ruveta epäilemään mitään: saamme sen luokituksen automaattisesti. (Sitä juuri tarkoittaa etuoikeus;: ei tarvitse haluta, ei tarvitse ottaa kantaa, ei tarvitse huolehtia tai pohtia koko asiaa.)

Rasismintutkimus kehysti etnisen identiteetin aika pitkälti vastareaktiona kohdattuun rasismiin: jos suomalaisuus ei houkutellut, se johtui varmasti tästä kohtelusta. Nuorten omat huomautukset oman etnisen identiteetin tärkeydestä ja heidän ylpeästi ja haukkumisesta huolimatta kantamansa etnisyyden symbolit (tietty tapa tervehtiä, tietynlaiset vaatteet, puhuminen äidinkielellä milloin mahdollista) tulivat tarkastelluksi ehkä turhan paljon tästä näkökulmasta. Tietysti rakennettaessa tutkimusta on tärkeää ryhmitellä havainnot tietyn viitekehyksen mukaan, mutten voinut täysin nielaista tämän kaiken siinä mitassa reaktiivisena näyttämistä. Pohdin itsekseni, että ainakin itsessäni on tiettyä ylpeyttä niistä asioista, joiden vuoksi en istu muottiin, ja niiden esiin tuominen käyttäytymisen tasolla saattaa tuntua hyvinkin tärkeältä. Toki ulkomailla eläminen tekee hyvin tietoiseksi siitä, mistä on kotoisin ja miten asiat siellä mielletään. (Tai jopa kouluun meneminen tekee hyvin tietoiseksi siitä, miten asiat on kodissa järjestetty. Esimerkiksi se, että koulussa syötiin lihaa, oli minulle suuri järkytys. Että piti syödä nopeasti, ettei ruoasta nautiskeltu vaan ihanteena oli hotkia kuin koira, mutta ehdottomasti haarukalla ja veitsellä, koska pelkällä haarukalla syöminen oli jostain syystä luokiteltu sivistymättömäksi.) Tietoisuus on kuitenkin vielä vähän eri tason asia kuin se, että haluaa ilmaista kuuluvuuttaan johonkin tai kotoisuuttaan jossakin - jopa sillä uhalla, että siitä tulee sanomista. On kohtia, joissa eron tuntee hyvinkin vihlovana, mutta teeskentelee uskottavasti, ettei tunne mitään sellaista. Ja on ihmisiä, jotka valitsevat tämän strategian useimmissa tilanteissa. (Minua kiinnostaa, miksi toinen haluaa ilmaista erilaisuuttaan ja toinen piilottaa sen.) Jos sanomista on tullut vuosien varrella aika tavalla, on jossain vaiheessa toki aika vaikeaa sanoa, mikä kaikki on reaktiivista ja provokatiivista ja mikä kaikki ylpeää itsen ja omien luontumusten kantamista. Vuosien varrella itsestä ja omista luontumuksista on kenties muodostunut kuva, jossa yksi aika olennainen seikka on juuri se, ettei halua antaa toisten odotusten lannistaa itsessään niitä asioita, joita haluaa tehdä ja ilmaista.

Pidin kyllä rasismitutkimuksesta muuten kovasti. Minulle siinä suomalaisuuden vastenmielisyydessä ja vierasperäisten syrjinnässä ei ollut kauheasti uutta ellei ehkä lasketa sitä, etteivät tietyt asiat näy paljonkaan muuttuneen vanhempieni kouluajoista. Kuten vaikkapa venäläisiin kohdistuvat epäluulot. Toisaalta siinä oli paljon uutta, kuten argumentteja siitä, miksi maassa maan tavalla saattaa olla huono periaate, olkoonkin, että siihen vedotaan muuallakin. Eihän yleinen idioottimaisuus voi olla mikään peruste sille, ettei itse edes yritä jotain parempaa. Toisten käytäntöjä on paha mennä arvostelemaan, mutta omaa tonttiamme voisimme kyllä myllertää ja huolella.

Totesin livahtaneeni kuin koira veräjästä etnisyyden suhteen. Epäilyksistä vapaana olen saanut mieltää itseni muuten kuin etnisiin luokkiin vedoten. Eläimeksi, helsinkiläiseksi, ihmiseksi, eurooppalaiseksi. Vaikka ehkä se kaikki on vain odottanut tuloaan syrjässä ja nyt vyöryy päälle. Mietin monta kertaa, miksi ihmeessä tartuin koko etnisyyden teemaan. Okei, näin lehtijutun ja provosoiduin. Näen monia muitakin lehtijuttuja enkä provosoidu tarttumaan aiheeseen. Nyt provosoiduin. Miksi? Halusinko muistaa jotakin tiettyä, minkä tajusin jollain tasolla muistavani? Ajattelinko artikkelia lukiessani sitä, miten isoäiti oli halunnut opettajaksi (ja hän olisi epäilemättä ollut hyvä siinä) mutta ei täällä tietenkään kelvannut sellaiseen koulutukseen vaan kouluttautui ompelijaksi, mutta eihän hän täältä töitä saanut, koska oli pakolainen, suomenkielestään huolimatta epäilyttävä ja erilainen, ryssitelty mennen ja tullen? (Oikeastaan vasta viime vuosina olen tajunnut, miten erityinen ihminen isoäidin ainoa kunnon ystävä Kukkosen Eeva on ollut. Hän on ollut siinä yhteisössä ainoa, joka on luonut tasavertaisen ystävyyssuhteen isoäitiin.) Tietysti olen pohtinut näitä asioita joskus ennenkin, mutta keveämmin, miettinyt hiljaa, miltähän se oikein mahtaa tuntua, kun jonkun suku on ollut vuosisadat tietyllä alueella ja niillä on siellä sukutiloja ja kaikkea sellaista. Varmaan se on jotenkin erilaista, mutta en oikein saa kiinni, miten. Isänäidin suku on ollut paikallaan, ja heissä se näkyy jonkinlaisena kärkevänä varmuutena siitä, miten asiat kuuluu tehdä, keiden kanssa sopii liikkua, itsestäänselvyyksien määränä. Heillä on vankkumaton hierarkioiden taju. Heitä on hyvin vaikea ymmärtää. Mutta olen varovainen samastamasta heidän asennettaan paikallaanpysyvyyteen, koska voihan siinä olla paljon muutakin takana.

Oikeastaan sekin on hieman hassua, miten voimakkaasti miellän itseni helsinkiläiseksi, aloin miettiä kurssin kuluessa. Helsinkiläisyyttäkin on niin monenlaista! Ja joka tapauksessa olen ensimmäisen polven helsinkiläinen. Syntynyt täällä, vanhemmat muualta. Täällä on ystäväpiiri, mutta sen koossa pitämisessä pitää olla itse aktiivinen. Ei ole mitään sellaista suurempaa yhteisöä, johon kuuluisi itsestäänselvästi. (Vanhempani eivät näe ketään vapaa-ajallaan paitsi joskus harvoin sukulaisia, mutta viime aikoina on käynyt selväksi, että isän puolet sukulaiset ovat monesti kokoontuneet heitä kutsumatta, mikä hämmentää heitä, koska heidän sukulaisuuskäsityksensä ei ole antanut heidän olettaa niin käyvän. Minun on helppoa arvailla selityksiä tälle - luokka ja koulutustaso, esimerkiksi, niiden mukanaan tuomat erot tavassa olla tekemisissä toisten ihmisten kanssa. Sekin, ettei ole mökkiä, jonne voisi kutsua vastavuoroisesti kylään. Tämän kuvion tajuttuani olen tietysti yrittänyt käydä entistä enemmän vanhempien luona.) Ehkä se helsinkiläisyys on kohdallani vain sitä, ettei ole muutakaan. Ei ole mitään mökkiä, sukutilaa tai mummilaa. Ei ole mitään paikkaa, minne mennä tai minne mennessä ihmiset voisivat äkätä, kuka ja kenen sukua olen. (Sain itseni tästä kiinni kirjastossa yhden tytön hakiessa noutokirjaansa - spekuloimasta, onkohan hän tietylle professorille sukua, ja miten se mahdollisesti näkyy. Tulin vähän surulliseksi tajutessani, että suurimman osan kirjannoutajista kohdalla en katso yhtä kiinnostuneesti, mitä aineistoa he ovat varanneet.) Kaikki, mihin voi mennä, on Helsingissä, ja julkista tilaa.

Niin se on taatusti myös useilla niistä vierasperäisistä koululaisista, joita täällä on. Itse hätkähdin hieman heidän määräänsä - 17,5 prosenttia peruskoululaisista.

Sekin on hurjaa, miten arvaamatta tuo etninen identiteetti voi muovautua. Kuka olettaisi, että jos jossakussa on neljännes jotain etnistä identiteettiä, syntyykin edes hatara identifikaatio siihen neljännekseen sen kolmen neljänneksen sijaan? Kai se on pitkälti kiinni siitä, kenen sukulaisen kanssa synkkaa parhaiten tiettyinä vuosina. Kuka jaksaa antaa olla se, joksi itsensä silloin kokee. Antaa kokea asiat niin kuin kokee, ensin, ennen kuin kysyy, voisiko sen kokea toisinkin. (Tai sanoo, että pitäisi kokea jotenkin aivan toisella tavalla, koska maailma arvostaa sitä toisenlaista kokemisen tapaa enemmän.) Isoäidin hautajaisissa oli Inkerinmaan lippu. Juttelin isoäidin veljen kanssa pitkään, ja isoäidin ainoan ystävättären. Kirjoitin hautajaisten pohjalta novellin, mutta siinä en tainnut käsitellä mitenkään etnisyyttä. En ollut vielä lähtenyt etsimään sitä mistään, se oli vain puuttuva pala. Aukko. Aukko se varmasti edelleenkin eniten on. Ei siihen ainakaan suomalaisuus sovi palana. Ei minusta ole vaatimaan ketään käyttäytymään maassa maan tavalla, koska en ole koskaan havainnut täällä olevan sellaisia maan tapoja, joita neuvoteltaisiin ensin yhdessä vetoamatta sellaisiin sanoihin kuin "perinne". Ei siihen oikein inkeriläisyyskään sovi, koska olen tuntenut lähinnä isoäitini ja vaikka ne häneen liittyvät asiat ovatkin painottuneet kokemuksessani painavammin kuin moneen muuhun liittyvät asiat, meidän vuorovaikutuksemme loppui silloin kun hän kuoli. Ehkä, jos etnistä identiteettiäni joskus kysyttäisiin, vastaisin totuudenmukaisesti: sutermullukka. Eivät ne sellaiset kansallisuussanat vain oikein sovi minuun tai minä niihin.

Niin että olin aika hämmentynyt aiheeni kanssa. Miten nyt semmoiseen tartuin? Jouduin sitten lukemaan näitäkin artikkeleita, joissa käsiteltiin etnisen identiteetin kehittymistä ja siihen sitoutumisen tärkeyttä. Miettimään, voiko sitä kompensoida jollakin. (Ei, en ajatellut kirjoittamista, vaan voimakkaampaa kiinnittymistä muihin identiteettiluokituksiin.) Toisaalta kaihosin jotain yhtenäistä, toisaalta tajusin, että se on täysi mielikuvitusprojektio, ja sitten pidin tietysti kovasti antirasismikasvatuksen ajatuksesta, että kaikki voisivat yhdessä tutkia, mitä se suomalaisuus tai jonkinmaalaisuus nyt itse asiassa oikein onkaan. Täällä tietysti suomalaisuus, etupäässä. Ehkä sitäkin voi pitää jollain tavalla kiinnostavana asiana, ettei onnistu pitämään itseään suomalaisena, vaikka on sitä enimmäkseen perimältään.

Ja kaiken aikaa oli läpielettävä niitä muistikuvia ja unia, jotka tulvivat kysymättä. Isoäiti seisoi unen kynnyksellä odottamassa, ojensi pisamaista kättään. Tule. Tuoksui sateelle tai ukkosta edeltävälle, hapankaalille emaliastiassa, nokkosille käännetyn vakan alla. Näin unessa nuoren isoäidin palaamassa kotoa saksalaiseen kartanoon, laittamassa vahingossa sammakon paitansa sisään. Kirkasvetisiä puroja, lehtoja. Kasveja joiden osia voi syödä nälänhädän uhatessa. Älä vunukka lue sitä kirjaa, opetellaan lisää kasveja. Ei sitä koskaan tiedä, milloin sinun pitää lähteä. Unessa minun pitää lähteä, on opeteltava nielemään sahanterää. Unessa kysyvät, olenko kettu vai koira. Ketut aiotaan teurastaa. En tiedä, kumman vastaisin, molemmat ovat totta ja valetta. Tuoksuu sateelta, maa anturoiden alla on täynnä vanhaa tiiltä, se on uponnut polkuun niin että voisi kuvitella lentäneensä pyörremyrskyn kuljettamana toiseen maailmaan, mutta ei, vastausta odotetaan. Herään hikisenä ja kauhusta jäykkänä. Valveessa, esseen ääressä, kuulen äkisti airon loiskahduksen, Kalliossa, kerrostalon viidennessä kerroksessa. Haistan kielosaippuan. Annan sen kaiken tulla, istun hetken hiljaa silmät kiinni ja avaan sitten silmät ja katson uudestaan artikkelia. Aivan niin, tässä kohden. Sommittelen tämän löydöksen tuon viereen. Sillä tavalla käy selväksi, ettei vallitse ihmeempiä yhteisymmärryksiä.

Esseestä tulee samaan aikaan määrätietoisesti aiheessaan pitäytyvä ja avoimet kysymykset salliva. Osoitan arkailematta, mikä kaikki mättää, mutta myös kysyn kysymistäni asioita. (Rakenne jää löyhemmäksi kuin haluaisin, koska aika loppuu kesken.) Useimpia kysymyksiä en kirjoita esseeseen, koska ne ovat omia kysymyksiäni. Ne eivät liity esseeseen yhtään mitenkään paitsi sitä kautta, että ylipäänsä päätin poimia tämän teeman muiden joukosta. Ja ehkä sitä kautta, etten voi uskoa täysin rasismintutkimuksen enkä etnisen identiteetin tutkimuksen näkökulmaan, vaan haluaisin jotain niiden väliltä, jotain paljon sotkuisempaa ja siksi todenmukaisempaa, ainakin jos aletaan miettiä, mitä tutkimuksen pohjalta olisi järkevää tehdä aivan käytännön tasolla. Kirjoitan tyytymättömyyden auki, mutten perustele sitä tietenkään millään muulla kuin yleisemmästä näkökulmasta esitetyin epäilyin minkään yksittäisen lähestymistavan riittävyydestä näinkin monimutkaisessa asiassa.

Viimeisellä kurssin kokoontumiskerralla olen jo aivan uuvuksissa siitä kaikesta. Unista, airojen äänistä, sateen hajusta. Esitämme toisillemme tekeleemme. Kaikki saavat hyvät aplodit. Koetan päästä tematiikasta irti, mutta se hiipii siihen, miten puhun ystävien kanssa, mitä ja miten kuulen ja näen. Se suuntaa huomiotani, sanoisi Mead. En pidä siitä, että huomitani suunnataan. Se kaikki on vain läpielettävä. Lakkaako se ikinä palaamasta takaisin? Ehkä ei. Tapahtuuko jossain vaiheessa niin, että astun tiettyjen kysymysten ääreen ilman painajaisia? Ehkä, ehkä ei. Ei kai sellaista voi ennustaa. Jossain vaiheessa lakkaan kuitenkin näkemästä näitä unia, niin on ennenkin käynyt. Mitä ne koettavat sanoa? Etten ole yhtä enkä toista? Hyvä niin, mutta ei ole kukaan muukaan, jos tarpeeksi pitkälle tongitaan. Että on väärin, että sellaiset erottelut perustana ihmisiä kohdellaan eri tavoin? Toki. Sitä on vaikeaa osoittaa käytännössä, sitä kohtelua, se näkyy ehkä tilastoissa, ehkä tarkoissa tilanteiden analyyseissa, mutta tuskin on intentiona kellään tolkun ihmisellä. Osa siitä kohtelusta on näkymätöntä sen kohteillekin ja jopa heidän itsensä pönkittämää, kuten vaikkapa mustien brittiopiskelijoiden omaksumissa opiskelustrategioissa, jotka saivat heidän olemaan pyytämättä luennoitsijalta apua, mikä taas johti siihen, etteivät he ratkaisseet vaikeimpia kurssien tuottamia ongelmia ja saivat sen seurauksena huonommat arvosanat. Kukaan heistä ei valittanut syrjinnästä, silti he käyttäytyivät tässä suhteessa aivan eri tavalla kuin valtaväestö. Jotkut tutkijat liittävät tämän aiemmin koulussa opittuihin oppimisstrategioihin ja oikeutettuuden tuntuun. Jos on tullut kohdelluksi tyhmänä, pitää itseään tyhmänä ja epäilee oikeutustaan opiskella, ei ole vaatimassa tukitoimia ensimmäisenä. Miten tällaisiin asioihin voi ylipäänsä puuttua?

Koettamalla antaa toisille tuntua oikeutuksesta? Tukemalla heitä? Jakamalla naamastossa Paolo Coelhon sitaatteja siitä, miten jokainen voi tulla juuri siksi, miksi haluaa. (Joo, osaan kyllä joskus ironiankin, kun tarpeeksi ärsytetään. Anteeksi.) Koettamalla muistaa verrata itselleen antamiaan ohjenuoria niihin, jotka suo niin innolla ja epäröimättä toisille? Koettamalla tutkia, milloin ei toimi aivan tasavertaisesti? Milloin käyttää kyynärpäitään? Milloin ei halua antaa itselleen sitä, minkä soisi kaikille muille, "koska se tuntuu väärältä"? Väärältä, kenen mielestä? Mistä tulee se tunne, että esimerkiksi minun olisi väärin hakea apurahaa, koska pystyn tekemään työtäkin (no, tällä hetkellä pystyn tekemään sitäkin rajoitetusti tuon käden takia), kun suurin osa tuttavapiiriäni ei näe siinä mitään arvelluttavaa, että he hakevat apurahoja? Ovatko ajatukseni tai tekeleeni oikeasti niin paljon huonompia kuin heidän? Ei, sitäkään mieltä en ole. Vai onko apurahasysteemi yleensä järkevä, tarvittaisiinko mieluummin perustulo, jotta jossain vaiheessa omaksuttu oikeutuksen tuntu ei erottelisi jyviä akanoista? (Akanat tässä ihmisinä, joiden on syystä tai toisesta vaikeaa kehittää oikeutuksen tuntua.) Kaikkea tällaista myllää ajatuksissa. On hieman hankalaa, ettei ole mitään terveen järjen mittatikkua, jota vasten ajatukset voisi venyttää. Ei ole ketään puolueetonta. Voisi olla keskustelu, mutta se kuulostaa ainakin vielä hieman pelottavalta, koska tietää aiheesta niin vähän. (Toisaalta epäilen, tokkopa ymmärrän siitä koskaan tarpeeksi tuntiakseni itseni keskusteluun tarpeeksi asiantuntevaksi. Huono juttu; koetan keskustella siitä huolimatta, mutta se tuntuu äärettömän uhkaavalta jopa läheisten kanssa.)

Ei auta kuin kestää tätä kaikkea, kunnes se vaimenee, kun parannun hieman. Oletan, että kunhan pääsen taas liikkumaan ja ulkoilemaan, mielialani kohenee huomattavasti eivätkä kysymykset nosta esiin sellaista kasaa kuonaa, kipua ja epäilyksiä. Opettaja kirjoitti oppimispäiväkirjaani, että omakohtaisia kokemuksia näistä asioista voi käyttää hyödykseen - niiden avulla voi haistaa palaneen käryä, koska tietty perusherkistyminen sosiaalisille epäoikeudenmukaisuuksille ja sille, miltä ne saattaisivat näyttää, on olemassa. Ehkä näin. Mutta toisinaan on hetkiä, jolloin toivottaisi mokomalle laahukselle näkemiin ja ajattelisi vain toisten ongelmia toisten ongelmina. Ei omina ongelminaan. Siitäkin huolimatta, että se juuri on se, mitä ei saisi toivoa: irtisanoutumista siitä, mikä on yhteistä ja mikä kernaasti heijastetaan vain alemmin arvostetun ryhmän, tai vielä nurjemmin, siihen ryhmään leimattujen yksilöiden pulmaksi. Muuta mieltäsi, niin maailma muuttuu - ihan totta, mutta joskus kyllä tarvitaan vetoapua toisaalta. Mielen muuttaminen ei käy ihan käden käänteessä ja harvemmin yksin. Jos on rakentanut tuttavapiirinsä siten, että muut sen jäsenet ajattelevat perustavanlaatuisista asioista kovin samalla tavoin, muuttuminen voi olla melkoisen rasittavaa ja vaatia myös ystävien vaihtamista. Ei - minusta ei saa kovin helposti tee se itse -ideologian puolestapuhujaa. Itse olen ollut onnekas, koska suurella osalla tuttavapiiristäni on niin erilaiset intuitiot eri tilanteiden selittämisestä. Jos muutun, tuskin kovin moni haraa vastaan. Ja silti muuttuminen on hidasta ja ontuu.

Avaamalla itseni kaikille muistoille ja unille opin syvemmin ja merkityksellisemmin. Ja hitaammin. Se vie aikansa, tekee joksikin aikaa alakuloiseksi. Kysyn itseltäni, kummasta haluan tehdä gradun - se pitäisi aloittaa syksyllä - , sellaisesta aiheesta, jossa voin briljeerata kivulloisen ulkopuolella ja ärsyyntyä argumenteista puhtaasti niiden rakenteellisen heikkouden vuoksi, vai sellaisesta aiheesta, jonka kanssa läpielän vaiettuja kohtia välillä aika kivuliaastikin mutta koen samalla puuttuvani johonkin, joka voi olla aika oleellista monen ihmisen kokemuksen ja elämänpolun kannalta. Vastaus ei ole mitenkään itsestään selvä. Enkä oikeastaan edes toivo, että olisi. En ehkä tunnistaisi itseäni, jos se olisi. 

Suunnittelematon olento pääsykokeissa

Istun pääsykokeissa tuolilla kahden silmäparin tuijotettavana ja yritän vaikuttaa luontevalta kaikkien niiden kysymysten alla. Sisäänhengityksestäni pääse samanlainen ääni kuin uimapatjojen ja kellukkeiden venttiilistä ilman pusertuessa läpän alta hämärään kumin tai muovin hajuiseen tilaan. Silti olen lihaa, tässä sydän tyksyttää, miltei tunnistamattomana. Uimapatjat eivät kärsi tulehdussairauksista. Olen istunut edelliset neljäkymmentä minuuttia hiljaisessa tilassa ja ahdistunut siitä, miten kova ääni lyijykynästä konseptipaperilla pääsee piirtäessäni miellekarttoja ja kirjoittaessani aikataulua ranskalaisin viivoin. Ehkä se kaikki on vain sitä, miltä tuntuu yliopistolla, kun ei ole mitään vahvaa oikeutuksen tunnetta.

Me puhumme oikeutuksesta, ystävät ja minä. Oikeutamme toisiamme. Vakuutamme, että totta kai tilaisuuksiin kannattaa ja voi tarttua, ne kannattaa napata talteen, ei kellään meillä ole semmoista taustaa, josta käsin voisi oikeastaan jättää tarttumatta. Mutta jo se, että puhumme asiasta niin usein ja toistuvasti, osoittaa, miten vaikeaa meidän on saavuttaa sellainen olo, että olen tässä oikeutetusti, että olen saanut tämän ansaitusti, että saan painaa muita lokaan sillä, että teen näin. (Sillä niinhän aina käy, yksi saa etuoikeuden, kolme muuta nuolee näppejään.) On niin paljon ihmisiä, jotka eivät edes näe sitä koko kysymystä, koko asetelmaa. Kokemukseni mukaan he eivät paljon pohdi, ovatko oikeutettuja. He vain toimivat, mikä on ihailtavaa ja järkevää, mutta osittain myös kauhistuttavaa.

Kun olen tehnyt esseetä kaikkina edeltävinä päivinä, olen lukenut tuosta oikeutuksen tunnusta (sense of entitlement) ja tajunnut, että no, minulla ei ole sitä edes oikein elossa pysymisen suhteen. Näen senkin jonkinlaisena onnekkaana sattumana, onnekkaana kannaltani, epäonnekkaana monen muun kannalta. Ja sitten kun ajattelen järjen kanssa, ystävien kanssa, se ajatellaan ääneen, yhdessä, kun ajattelen, että olen oikeutettu jonkinlaiseen kohteluun tiettyjen instanssien taholta, en osaa asettaa sanoja ja tekoja oikein, ja se on ehkä suhteessa siihen, etten pohjimmiltani osaa uskoa tai ymmärtää, että olisin oikeutettu riistämään keneltäkään toiselta mitään. En itseni takia. Yhteisen hyvän takia vielä, mutta epäilen sitäkin, osaanko tehdä mitään yhteisen hyvän eteen, lopulta. Asiat ovat kovin monimutkaisia.

Joten kun pääsykoeraati kyselee, miten olen keksinyt tulla siihen sellaisella taustalla, huomaan äkisti epäileväni, ettei siinä olekaan mitään järkeä. Ehkä ne ihmiset, jotka ovat kannustaneet minua eteenpäin tässä, ovat käsittäneet asioita omalaatuisin tavoin. Niinhän ihmiset tekevät. Eikä minulla ole sanottavana mitään hienoja urasuunnitelmia, lausun vain ääneen epäilyni siitä, voiko sellaisia edes tehdä, kun ei ainakaan oma elämäni ole antanut erityistä luottamusta siihen, että niitä pystyisi myös toteuttamaan. Kykenen kyllä luonnostelemaan, millaisessa ympäristössä työskentelemisestä saisin nautintoa ja miten pystyisi antamaan toisille eväitä erilaisissa pesteissä. Mutta ei, urasuunnitelmia minulla ei ole. Mutta olen joustava, lisään. Hymyilen, eikä sitä tarvitse pakottaa esiin, ei edes houkutella. Sen voin varmasti luvata.

Se tietysti pitääkin paikkansa. Se, minkä jätän valintalautakunnalle sanomatta, liittyy juuri siihen. Olen kuullut lääkäriltä joitain viikkoja sitten, etten voi enää harjoittaa hierojan ammattia. Sitä, missä olen tuntenut olevani eniten ja varmimmin hyödyksi. Fysiatri on sanonut paljon muutakin, kuten että koirasta ja viljelypalstasta voisi olla hyvä luopua ja että yli kahden kilometrin kävelemiset eivät ehkä ole enää minun juttuni. Hyvästellessään minut ovella lääkäri hymyli ja sanoi päästävänä minut nyt vapauteen. Kävelin sairaalan ovista ulos turtana ja podin koko kotimatkan halua syöksyä metsään huutamaan täyttä kurkkua. Mutta sitten ajattelin, että joku voisi säikähtää, joten annoin vanteen kiertyä kaulalle ja rintakehälle, kuristaa. Kävelin kapinallisesti koko matkan kotiin, yli kaksi kilometriä, enkä ole tehnyt elettäkään harkitakseni koirasta tai viljelystä luopumista. Olen kai kertonut asiasta nyt melkein kaikille tai kaikille. Siitä tuntuu vaikealta puhua. Itkettää. Se tekee ihmisten näkemisestä hieman pelottavaa, koska kokee olevansa niin hauras ja rikki. Mutta totta kai olen surullinen, sanon itselleni, huokaisen. Moni jää vastaavassa tilantessa sairaslomalle psyykkisistä syistä tai hakee ainakin jonkinlaiset lääkkeet. Minusta saan olla surullinen ja tehoton, joten en pyydä mitään sellaista. Sen kuin jatkan tiiviskurssilla yliopistolla, luen päivittäin artikkeleita vaikka minkälaisesta toiseuttamisesta: luokka-asemista, rasismista, etnisistä ennakkoluuloista, sukupuoleen ja seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvästä syrjinnästä, uskontoon liittyvistä ennakkoluuloista, erilaisten vähemmistöjen vaikeuksista saada opetusta omalla kielellään, ableismista. Sallin itselleni surullisuuden, itkukohtaukset ja vaisuuden, vetäytymisen seurasta. Se on yksi tapa suhtautua joustavasti. Ja menen pääsykokeeseen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kuin mikään ei olisi muuttunut. Vaikka useimmat suunnitelmani ovat vielä hajanaista silppua, tuulentuomaa muovinöyhtää mielen piikkilankarajoilla.

Niin, ne suunnitelmat, valintalautakunta haluaa vielä kaivaa aihetta. Sanon vain, että olen suunnitellut hakevani koulutukseen ja tekeväni siellä kovasti töitä, ja sitten osaan arvioida paremmin, mitä annettavaa minulla voisi olla ja missä paikassa. Yleensä ottaen haastattelu ei tunnu menevän hyvin - mutta se ei tule yllätyksenä, koska olen kuullut niin monelta, että pärstäkerroinkoehan tämä on. Lohduttaudun siinä istuessani myös sillä, että vaikka tietysti koen itseni hyvin osaamattomaksi ja epävarmaksi, he eivät ehkä näe sitä, ja ainakaan he eivät näe sitä, millaisesta kodista tulen ja miten siellä on suhtauduttu tällaisiin tilanteisiin. Siihen nähden suoriudun toki aivan mahtavasti, mutta tiedän, että suuri osa ihmisistä, joiden kanssa kilpailen näistä paikoista, tulee hyvin toisenlaisesta taustasta. Monelle heistä ei ole mikään kysymys, ansaitsisivatko he päästä sisään.

Valintalautakunta haluaa vielä palata taustaani ja miksi se on sellainen kuin on. Heidän on vaikeaa nähdä siinä polkua. Niin, he eivät näe sitä, millaista on elää toinen jalka akateemisessa maailmassa ja toinen jalka siinä maailmassa, jossa satasivuinen kirja, fiktiokin, näyttäytyy rasitteena. He eivät näe, miten hidasta on koota sirpaleita yhteen. Miten pitkälle ulottuvat sen jäljet, että isoäiti on tullut tänne pakolaisena. Eivät kuule painajaisia mustista autoista, jotka tulevat hakemaan, eivät näe miten helvetin läpikäynyt ihminen tarttuu henkisyyteen, rakentaa siitä haarniskan katkeruutta ja epistunteita vastaan. Miten se meemi leviää ashrameissa, facebookissa, ystävien keskusteluissa. Että on vain muutettava itsensä, koska muuta ei voi muuttaa. (Itse taidan ajatella, että on aloitettava itsensä muuttamisesta, saatettava itsensä sellaiseen tilaan, jossa jaksaa taistella muunkin muuttamisen puolesta. Koska maailma on entrooppinen, on muututtava pysyäkseen edes siinä, missä on.)

Tai ehkä he hyvinkin näkevät sen kaiken. Eivätkä tiedä, miten suhtautuisivat. He ovat portinvartijoita, miettivät, kuka voi edustaa professiota ja kuka ei. Kuinka realistisia suunnitelmani ovat. Realistisia suhteessa siihen, miten ammatti ymmärretään nyt, vai realistisia suhteessa siihen, mitä siinä näen kipeästi kaivattavan (ja mistä he voivat olla hyvinkin samaa tai eri mieltä), sen kun tietäisi... Realistisia suhteessa siihen maailmaan, jossa ihmisten oletetaan tiukkuvan itsetuntoa, tapahtui heille mitä hyvänsä? Tunnen itseni yltäpäältä leimoihin tahrituksi, haluaisin tietää, onko muste näkymätöntä vai ei, ja joka tapauksessa yritän hymyillä ikään kuin olisi maailman luonnollisin asia, että istun pääsykokeissa sillä tavalla tuijotettavana. Epäilemättä sellainen tuijotus tuntuu inhottavalta kenestä tahansa. Eri tavoin. En osaa kuvitella, miten ne toiset leimat polttelisivat ihoa.

Teksti, jonka pohjalta teen kuvitteellisen opetussuunnitelman, on hyvin asenteellinen ja porvarillinen. Siinä puhutaan opettajan luonteesta, jota ei voi oppia, oppilaiden liittymisestä koulua arvostavien sukupolvien ketjuun versus koulun sanoman torjumisesta, koulun lyömistä hyvistä ja huonoista stigmoista. Haluaisin kysyä kärjistetysti, miksi siinä oletetaan, että edeltävät sukupolvet olisivat arvostaneet koulua. Mikä juttu se sellainen on? Monen muistot ovat etupäässä kielteisiä. Omat vanhempani kuuluvat siihen luokkaan, joka on saanut koulussa oppia lähinnä, etteivät osaa tai opi tarpeeksi nopeasti ja sulavasti. Heitä pelotti mennä tapaamaan minun opettajiani vanhempainiltaan ja he jaksavat edelleen tehdä numeron siitä, miten ystävällinen ekaluokkani opettaja oli vuonna 1980, vaikka oli sentään opettaja ja he vain tällaisia, no, tavallisia. (Eri ihmisten tavallinen sijaitsee hyvin erilaisissa kohdissa - tämä ei tullut itselleni yllätyksenä, kun luin tutkimusta siitä, miten mahdolliset itset vaikuttavat odotettuun opintomenestykseen ja menestymisen ja hyvän numeron määritelmiin.) Ja entä ne huonot stigmat, onko niillä mitään tekemistä ihmisten oppimisen, innon tai hyväsydämisyyden kanssa. Voisiko niitä jättää lyömättä, onko kaiken oltava jonkun ulkopuolisen arvioimaa, tungetaanko kaikki hamaan iäisyyteen tällaisiin tilanteisiin, jossa useampi vanhempi ihminen tuijottaa ja laskee, olisiko tuosta siihen, tähän, tuohon. Muotoilen asian viittauksella piilo-opetussuunnitelmaan ja siihen, eikö hyvä opettaja pyri purkamaan leimoja, niiden arvattavuutta.

Siinä kesken kaiken tajuan taas kerran, että onhan minulla paikkani tässä kaikessa, ja että jos se ei olekaan se paikka, joka leimataan menestykseksi, se voi olla se paikka, josta mietitään, mitä tarkoittaa suunnitelmien vaatiminen. Josta mietitään, onko siitä mahdollista koettaa kieltäytyä rauhanomaisin keinoin, hiljaisella vastarinnalla.

Katson valintalautakuntaa ja ajattelen, että eipä ole heidän tehtävänsä helppo. Erottaa, leimata, hahmottaa, mitä tarvittaisiin. Miten tulevaisuus rakennettaisiin. Hengitän sisään ja ulos, rauhoitun.

Äkisti havaitsen myötätunnun häilähtävän lävitseni kuumana ja painavana. Täällä me istumme, omituiset vaatetut apinat, sen sijaan että tanssisimme tai kirputtaisimme. Koetamme nähdä toistemme lävitse, ikään kuin kukaan meistä kykenisi sitä kautta näkemään, mitä seuraavaksi tapahtuu ja mitä sen vuoksi olisi nyt järkevintä tehdä. Ajattelen Szymborskan runoa kahdesta apinasta. Teen töitä, jotta hymyni ei kävisi liian hilpeäksi, kurittomaksi. 

Rajalla puuskittaisia mielialoja

Ensin vinkki: jos ette ole vielä koskaan lukeneet Jäänaisen blogia, lukekaa ihmeessä nyt. Hienoa kuvausta ilmiöstä, jonka ainakin itse tunnistin siinä määrin, että niskakarvat nousivat pystyyn ja käsivarret kananlihalle. (No, en kyllä osaa nimetä tuota ilmiötä, muttei onneksi myöskään tarvitse.) Niin käy ainakin minulle silloin kun jokin oikeasti osuu kohdalleen.

Luen pääsykoekirjallisuutta istuen aurinkoparvekkeella. Turkoosi itse nikkaroitu pöytä, pinkit taittotuolit Ikeasta. (Tämän maailman tyrmistyttävyys: Sievimmät löytämäni terassituolit ovat hyvät istua, kokoontaitettavat, halvimmat löytämäni. Uusina, Ikeasta, jonne menin ostamaan ripustustankoa keittiön seinälle - ei niitä myydä Hakaniemen Etolassa eikä huutonetistäkään löytynyt, joten oli pakko ikeoida. En ymmärrä, miten rumista suurista muovikohleroista pyydetään käytettyinäkin enemmän. Miten kierrätyskeskuksen tuolitkin ovat kalliimpia. Ja niin edelleen.) Rahahuolet varjostavat lukemista muutamankin puhelun myötä. Huominen asiakas peruuttaa hieronnan. Jotenkin olisi keksittävä taikaista rahat kesän liikuntakorttiin. No, luotolla mennään. Vähän pelottaa, milloin taloutemme oikein tasapainottuu matkojen jäljiltä. En ole tottunut tällaiseen. Mutta keväällä on menojen paakku, siemiä, multaa, taimia, kasvatusharsoja, uimastadionkortti, nyt vielä muuttokin siinä rassaamassa meininkiä. Sitten uusi paakku tulee syksyllä, kun pitää maksaa liikuntaharrastukset. Tai katsotaan nyt. Jos vaikka pääsisi yliopistolle... yliopistoliikuntaan...

Luen siis pääsykokeisiin, nyt artikkelia, jossa tutkitaan kulttuurienvälistä tilaa. Eufemiaa lukeneena höristelen ja luimistelen kulttuurin käsitteelle ja koetan suhtautua siihen samalla suurpiirteisyydellä kuin artikkelin kuvaaman kulttuurilaboratorion osallistujatkin, jotka eivät nähneet tarpeelliseksi jumittua keskustelemaan siitä, mikä se kulttuuri nyt oikein onkaan. (He identifioivat sen enimmäkseen kansallisuusvaltioiden jäsenyyksien kautta, kasvamismaan mukaan. Uh. Olen joskus kai kirjoittanutkin siitä, miten suomalaisuus on itselläni minua luonnehtivissa määreissä aika alhaalla, reippaasti vaikkapa nisäkkyyden ja eurooppalaisuuden jälkeen.)

No, jos kansallisuuskulttuurit nyt kuitenkin otetaan annettuina (mikä tuottaa silminnähtäviä vaikeuksia) niin sitten voidaan tutkia, minkälainen tila näiden kulttuurien kohtaamispisteisiin ja hankauskohtiin syntyy. Kun luen artikkelia, luon jo pian itselleni strategian tarkastella ilmiötä jonkin paljon tutumman ja helpommin käsitteellistettävän tapahtumien luokan kautta: tarkastella sitä, mitä ylipäänsä näkemyksiltään hyvinkin erilaiset ihmiset kokevat huomatessaan, ettei heidän välilleen voida muodostaa sellaista klassisen ihanteen mukaista keskustelua, jossa kannata lähestyisivät toisiaan ja lopulta heijastaisivat harmoniassa jo valmiina annettua maailmaa. (Ihan totta, minusta tämä on tutumpaa ja yksinkertaisempaa...) Tähän törmään välillä, ehkä useinkin. Keksin joitain syitä: 1) maailma ei ole valmis eikä vain yhdellä tavalla käsitettävä, 2) molemminpuolinen haluttomuus omaksua tietynlaista kantaa maailmaan vaikka havaitsisikin sillä operoimisen mahdolliseksi (usein haluttomuus liittyy ainakin minulla siihen, että yrittäessäni kuvitella, miten sovittautuisin maailmaan tuon kannan kautta, törmään siihen kivenkovaan varmuuteen, että ei, semmoisessa maailmassa en suostu elämään, ettei tämä näkemys voi tuottaa ainakaan minun temperamentti- ja ajattelutyyleilläni mitään hedelmällistä, vaikka jollakin muulla se voisikin toimia hienosti; tähän vetoaminen saa toisinaan keskustelukumppanin kiristelemään hampaitaan, etenkin jos hän käsittää maailman yksiäänisemmäksi ja vain yhdellä tavalla oikein hahmotettavaksi). Oli minulla kai kolmaskin syy, mutta unohdin jo sen. Olkoon, koska tämä on harhajuonne ja minun piti oppimispäiväkirjailla. Tätä menoa en koskaan pääse sisään yliopistoliikuntaan! Byhyy!

Minusta tuntuu että joskus repivimmät kulttuurierot eivät suinkaan sijaitse eri kansallisvaltiojäsenyyksien rajamailla vaan niissä kohdin, kun tarkastellaan, miten ihmiset toimivat, mitä on hyvä elämä ja niin edelleen. Ja kun molemmat puhuvat samaa kieltä "ja tulevat samasta kulttuuriperinteestä" eli kumpikaan ei voi tyynnytellä itseään sillä, että tuo toinen nyt ehkä ymmärtää nämä käsitteet jotenkin hyvin eksoottisesti ja toisin. (Toki ymmärtääkin, senhän hankaus paljastaa, mutta jotakin kauhistuttavaa siinä kyllä on, että joskus tuntuu kuin kaikki kohtaamiset olisivat täysin mahdottomia niin kauan kuin puhutaan eikä kosketeta.)

No, mutta asiaan. Kulttuurienvälistä tilaa on luonnehdittu artikkelissa jännitteiseksi, dynaamiseksi rajatilaksi eikä möykkymäisen kiinteäksi erottavaksi kuiluksi. Siteeraan:

Kulttuurienvälisyyden ja kulttuurienvälisen tilan ajatukseen liittyy rajojen ylittäminen ja rajavyöhykkeellä oleminen. Ollaan ikään kuin harmaalla vyöhykkeellä tai "ei kenenkään maalla", mikä voi olla uhkaavaa. Eri maiden välisiä rajavyöhykkeitä vartioidaan yleensä tarkasti, ja jos eksyt sinne, joudut yleensä kiinni. Näin myös rajavyöhykkeellä olo voi olla vaarallista. Toisaalta taas rajat ja rajavyöhyke vidaan nähdä kehittävinä paikkoina ja ponnahduslautoina uuden oppimiselle ja muutokselle ... [Kulttuurienvälisillä] Tiloilla on siten kaksoisluonne: mahdollisuus ja uhkaavuus. Kulttuurienvälinen tila on kuin jännitteinen energiakenttä, jonka voima kumpuaa ihmisten ja kulttuurien välisestä liikkeestä ja erilaisuudesta. Voima voi kuitenkin purkautua eri suuntiin. Suunta määräytyy sen mukaan, kuka tai ketkä voimaa käyttävät, miten ja mihin kohteeseen se suunnataan ja millaisia sääntöjä, välineitä ja työn- ja vallanjakoa tilassa käytetään.

Melkoista, eikö vaan? Siinä on taas jännitemetafora. Jotkut ovat kuparia, toiset puuta ja jotkut kumia. Toisia suojaa Faradayn häkki...

Uhkan ja mahdollisuuden tunnistaminen keskusteluissa, jotka tuntuvat kerta toisensa jälkeen ajautuvan kummalliseen hiljaisuuteen tai avoimeen ristiriitaan, tuntuu tärkeältä. Uhka on näistä helpompi tunnistaa; sen tuntee selvästi omassa kehossa. Se kuuluu sisäisenä epävarmuuspuheena (toivoisin osaavani enemmän jämäkkyyttä vaikka Rajankävijän tapaan, että osaisin sanoa pontevammin heti - tämä siis suoraan Rajankävijän viitatusta päreestä lainattuna: "Haluan korostaa oikeutta kommentoida toisen ihmisen mielipiteitä, rakentaa keskustelua ja vasta kriittisen tarkastelun jälkeen sanoa mitä ajatuksia toisen mielipide minussa herättää. Asioita on mahdollista arvioida ja asettaa järjestykseen niiden hyödyllisyyden, rakentavuuden ja ihmisyyden kunnioittamisen kannalta.") ja vatvomisena sen suhteen, mitä tarkoittaa oikeastaan se, että on erilaisia kantoja tähän asiaan ja miksi kuvittelen, että omat kriteeristöni asettaa kannat paremmuusjärjestykseen olisi jotenkin, hmm, valistunut tai oivaltava. Uhka tuntuu myös kuristuksena kaulalla, vaikeutena hengittää, ehkä kohonneena pulssinakin. Pelkoina: pelkona, että on käsittänyt kaiken vain totaalisen väärin, ettei oikeastaan saisi ajatella kuten ajattelee vaikkei oikein löydä polkua toisenkaanlaiseen tapaan, ei ainakaan siihen, jota vastaan oma kanta kontrastoituu näkyväksi, säikähdyksenä siitä että on yhtään mitään mieltä, koska onhan se ihan selvää, ettei tämä kuulu omaan asiantuntemuksen alaan. (Ja kun tarkemmin ajattelen, huomaan ettei ole mitään asiantuntemuksen alaa, ei minulle. Paitsi se, miltä minusta tuntuu TÄSSÄ ja NYT. Muistotkin, pirut, ovat epäluotettavia!) Mahdollisuus on vaikeampi havaita.

Oikeastaan nykyään olen taipuvainen ajattelemaan, että koko keskusteleminen ja opiskeleminen on ainakin minulle juuri sitä, että hitaasti totuttelee selviytymään ristiriitatilanteissa, fokusoimaan niiden mahdollisuuspuoleen uhkapuolen sijaan. (Jostain syystä en etenkään vieraiden ihmisten tekstien kanssa sillä lailla koe uhkia, kun taas tuntemieni ihmisten kanssa saatan olla hyvinkin hädissäni.) Koska, sen olen vähitellen saanut selville, aika harva haluaa lopulta toisen kokevan uhkaa keskusteluissa. (Jotkut keinot tosin, kuten ironia, saavat minut hämilleni ja varuilleen: minusta kaikki keskustelu on muutenkin uhkaavaa ja erittäin vaikeaa, joten en kaipaisi siihen yhtään lisää monitulkintaisuutta ja epävarmuutta siitä, mitä toinen oikeastaan koettaa sanoa.) Olisi kyllä ihanaa oppia keskustelemaan kunnollisemmin ja vähemmän myrsky päässä. Hmm. No, asia kerrallaan...

Se, että korostetaan rajatilan kaksoisluonnetta, auttaa ehkä paremmin kestämään sitä koettua uhkaa.

(Oikeastaan nyt tulen ajatelleeksi, että kuulostaapa tuo dramaattiselta, tuo yllä kirjoitettu. Aika harvoinhan tuollaista keskusteluissa kokee, vaikka usein törmätään erilaisiin näkemyksiin ja asenteisiin. Mutta on aiheita, joissa tuollainen sisäinen myrsky ja uhka uusiutuu kerta toisensa jälkeen. Kuinka ärsyttävää. Eli: kuinka kiinnostavaa. Ovatkohan jäljillä ne, jotka esittävät, että silloin on törmätty minuuden ytimessä jyllääviin ontologisiin ydinuskomuksiin siitä, mitä on ja miten jäsentyy ihmisyys, elämä, yhteisöllisyys? Huomaan ainakin sen, että minulle on hyvin tärkeää saada säilyttää luottamukseni toisiin. Väärinkäytösten epäileminen heti ensimmäiseksi ja sinänsä hyviltä kuulostavien ehdotusten torppaaminen vedoten siihen, että tuollaisia käytäntöjä kuitenkin väärinkäytettäisiin, synnyttävät minussa synkeää ukkospilveä ja salamointia siitä, että onko nyt tosiaan niin, ettei virheistä ole opittu ja että ihmisten pahuus on niin kaikkivoipaa, ettei voida luoda tarkkailumetodeja, joilla sitä voitaisiin säädellä. Että onko se omanvoitontavoittelu aina kekseliäämpää kuin porsaanreikiä tilkitsevä yhteishyvän tavoittelu... mihin tämä yhteiskunta oikein menee, jos kehenkään ei voi luottaa... eikö silloin pitäisi saman tien kieltää ajoneuvot, työttömyyskorvaukset, kaikki tuet ja linnoittautua asuntoihin ja kauppojen oville lapioin ja haarukoin ja niittipyssyin vyötettynä... ei, en ymmärrä enkä ainakaan suostu hyväksymään ajatusta, että ihmiset vain taistelevat toisiaan vastaan ja koettavat ajaa oman intressiryhmänsä etua. Hitto! Ja aina pitää näköjään itkeskellä, kun törmää ihmisiin, jotka ensimmäiseksi epäilevät, että hyväksikäyttöhän tästä ja tästä ja tästä seuraisi. Huooh!)

Artikkelissa kerrotaan, kuinka Kris Gutierrezin tutkimusryhmä on esittänyt, ettei oppimistilanteissa ilmenevästä erilaisuudesta kannattaisi hankkiutua eroon vaan ristiriitaisia tilanteita olisi kestettävä ja käytettävä kehityksen ja oppimisen käynnistäjinä. Tämä tuntuu loistoajatukselta (ja tuo mieleen jotkin kognitiivisen käyttäytymisterapian ratkaisut): pelottava asia muutetaan työkaluksi johonkin uuteen, kestävämpään, toimivampaan. (Pidätän silti itselläni oikeuden itkeä ja parkua pari tuntia silloin kun törmään pahaan ristiriitaan. Teen sen useimmiten yksin, mutta kuormittaahan se parisuhdetta, kun menen jostain teoreettisesta ristiriidasta niin pois tolaltani oikein ymmärtämättä edes, miksi.) Olen yrittänyt itsekin jäsentää vaikeat hankauskohdat oppimistilanteiksi (epäonnistumistilanteiden sijaan), ja se on auttanut jonkin verran ja vähentänyt itsetuhoisuutta näissä kohdin. Ja koetan potkia itseäni muistamaan, että hei hassu tyttö, oppimista on vielä jäljellä, ja että on hyvä, että hahmotan sen itsekin (eivätkä vain muut ympärilläni minun porskuttaessani itsetyytyväisyyden mudassa, huh, sellainen se vasta karmeaa olisikin) jotta voin työstää aiheita. Ettei ole niin vaarallista, vaikka uhkan tuntee kehossaan ja vaikka joskus menee aivan raiteiltaan sen suhteen, että tuntuu kuin monien kärsimyksillä tässä maailmassa ei olisi mitään merkitystä ja vain sen takia, että on niin monia, joiden mielestä tuntoisen olennon yksityinen kokemus ei voi olla poliittisesti merkittävintä. (MIKÄ sitten on, kysyisin. Eikö politiikan tarkoituksena ollut hyvän elämän mahdollistaminen? Missä se hyvä elämä tapahtuu ellei kokemuksessa? Ehkä olen ymmärtänyt jotain ihan persiilleen taas.)

Kehitys ja oppiminen: mitä oppimista ja kehitystä noista tilanteista sitten käynnistyy? Joskus tuntuu, että koen niin paljon konkreettisemmin ja ruumiillistuneemmin ääneen lausutut ajatukset, että itse vääntelehdin niissä kehityksen synnytystuskissa sitten seuraavat pari viikkoa ja että toinen on tuskin huomannut mitään rajoja käydyn. Tai että oma oppimiseni ja kehitykseni suuntautuu säännönmukaisesti sille ainoalle alueelle, jonka koen edes jossain määrin asiantuntijuusalueekseni: hahmotan seurauksena paremmin omaa kokemustani noissa tilanteissa, kehityn itseni nopeammin rauhoittamisessa ja mahdollisuushorisontin sinnikkäässä esillä riiputtamisessa silloinkin kun uhkan tuntu dominoi keskustelua (mikä tarkoittaa, että saatan vastata keskustelualoitteeseen vaikka tiedän jo ennalta, että seinäänhän tässä pian iskeydytään - kas, kun uskon, että jonkin kerran jälkeen rysähdän sen seinän läpi). Koska yleensä niissä tilanteissa on törmätty johonkin, jota en noin vain halua muuttaa. Vaikka jokin luottamus ihmisiin ylipäänsä; se on ainakin minulle vaivalla hankittu kanta, jonka koen epäluottamusta hyödyllisemmäksi ja toimivammaksi. En halua mennä takaisin epäluottamukseen niissä kohdin, joissa olen oppinut luottamaan toisiin. Joskus tietysti syntyy uusia ajatuksia, kuten että jos joitain poliittisia muutoksia vastustetaan vedoten väärinkäytöksiin, fine, varmasti niitä voisikin tosiaan tapahtua, ja siksi pitäisi väärinkäytökset tehdä hyvin vaikeiksi ja tietyt taloudelliset mekanismit voisivat olla ihan tehokkaita hillitsemään niitä. (Väärinkäytös olisi mahdollinen, mutta tulisi rutkasti kalliimmaksi ja rasittavammaksi kuin suunnitelman mukaan toimiminen; laiskuus, pihiys ja mukavuudenhalu houkuttaisi silloin toimimaan oikein - ja ihmisiin ja näiden motiiveihin kyynisesti suhtautuvakin voisi pitää mekanismia turvallisena.) Mutta enimmäkseen tuntuu, että muutosta ja luovia ratkaisuja saa turhaan odottaa.

On jännittävää seurata ihmisten elämää. Toisten ihmisten elämää. (Oma tuntuu vähän rasittavalta kaikessa toistuvuudessaan, enimmäkseen.) Tarkoitan tällä: On niin monia, joilla merkityskriisit asettuvat lähes yksinomaan parisuhteen kontekstiin. He kokevat niissä nuo repivät kriisit. Se on itselleni aika vierasta. Minun on jotenkin helppoa vähän hihitelläkin näkemyseroille parisuhteessa; olen niihin paljon tottuneempi ja sopeutuneempi kuin näkemyseroihin vaikkapa poliittisessa keskustelussa. Tai akateemisessa keskustelussa. Jostain syystä en koe noita suhteensisäisiä rajankäyntejä niin uhkaavina vaan nimenomaan mahdollisuuksia korostavina. Mutta minulla on koko joukko ystäviä, joiden kohdalla tämä juttu menee ihan toisin päin. Se tuntuu hurjan jännittävältä. En oikein osaa kuvitella sitä elämää paitsi jotenkin etäisesti ja hyvin ideanmakuisesti. Huomaan, miten mielikuvitukseni toimii. Huomaan paikat ja siirtymät kudoksessa, jonka kuuluisi kasvaa yhtenäisesti... huomaan kuvittelevani, yrittäväni sovittautua tarkoituksella tähän toiseen maailmaan. Ja minun on ponnisteltava, jotta huomaisin kuvitelmat omassa elämässäni. (Niitäkin varmasti löytyy sieltäkin, mistä en osaa etsiä.)

Huomaan joitakin kysymyksiä, nyt. Kuten että koenko suhteidensisäiset rajankäynnit turvallisemmiksi ja mahdollisuuksia sisältävämmiksi ja siten hedelmällisemmiksi siksi, että luotan siihen, että uudet toimintakäytännöt ovat myös toisen intresseissä? Että tiedän, että hänkin antaa panoksensa koettuun kitkaan, osallistuu uusien ideoiden muovaamiseen ja kokeilemiseen? Sen sijaan, että keskustelu vain jatkuisi jonkin aikaa ja sitten katkeaisi ja molemmat jäisivät pöllämystyneinä pureksimaan möykkyä tahoillaan. Miettimään, mitähän tästä nyt oikein pitäisi ajatella... miten tätä työstäisi eteenpäin... Siinä jää helposti vähän yksin. Tai jos alkaa kehitellä oikein kunnolla keskustelun aihetta ja luovia kohti uusia näkymiä, välillä käy niinkin, että heittelee jonkin ajan kuluttua, omien ajatusten kiriteltyä päiväkausia asian parissa, sitten niitä ideoita sille toiselle. Ja hän vaikuttaa vähän hämmästyneeltä siitä, että vieläkö sä tätä mietit. (Siitä huomaa, ettei toinen ole samalla tavalla kokenut rajankäynnin uhkia eikä mahdollisuuksia.)

Ja tietysti toisen kysymyksen: Mistä tulee se puristava uhkan tunne? Miksi toiset kokevat sen niin paljon toisia voimakkaammin? (Vaikuttaa siltä ettei se edes ole suhteessa siihen, miten moniäänisesti ajattelee maailman hahmottuvan.) Koetaanko mahdollisuudetkin voimakkaasti vain kun uhka tuntuu edes jotenkin eikä näkemysero tunnu vain "tämmöstä tää nyt vaan on" -tyyliin todettavalta asialta?

Niin. No, nyt lähden vesijuoksemaan. Sitten on vielä yksi hieronta illalla. Tykkään siitä. Ei tarvitse kokea niitä eroja yhtä repivästi. Se on selkeämmin yhteistyötä.

Etenen hitaasti pääsykoeaineiston kanssa, mutta ei kai se mitään. Kasvatustieteen käsitteet tuntuvat vierailta enkä oikein heti saa kiinni kaikkien tehtyjen erottelujen relevanssista. On vain koetettava hitaasti hahmottaa niistä piirtyvää maailmaa. Juttelin yksi päivä yhtä kasvatustieteen osa-aluetta avoimessa tehneen ystävän kanssa ja hän esitti, että kun käsitteisiin pääsee sisään, on aika helppoa kyllä vastata niihin kysymyksiin ja että usein empiirisen tutkimuksen johtopäätöksinä esitetyt teesit ovat tosi ennalta-arvattavia. Hän oli katsellut pääsykokeen viime vuoden kysymyksiä ja sanoi, että tuntui siltä kuin niihin pystyisi vastaamaan artikkeleita lukemattakin. Se kuulosti hurjalta. Toivottavasti muut pyrkijät eivät ole niin suvereeneja. Koska kun itse katselin kysymyksenasetteluita, minusta ne vaikuttivat hyvin niljakkailta ja vaikeastiymmärrettäviltä ja minun oli vaikeaa hahmottaa, mitä tarkalleen noissa vaihtoehdoissa koetettiin sanoa (koska en ymmärtänyt suoraan oikein mitään). Tässä varmaan heijastuu sekin, että ystävä on opiskellut sosiologiaa, minä filosofiaa. Kasvatustieteen käsitteistön tyyppistä veivausta ei juuri teoreettisessa filosofiassa (eikä oikeastaan sosiaalipsykologiassakaan) tapaa, mutta ne muutamat sosiologiset tutkimukset, joita olen pläräillyt, ovat jo paljon lähempänä kasvatustieteen kysymyksenasetteluita.

No, ei kai auta kuin tehdä kuten tänään: piirrellä hassuja mindmappeja ja sanallistaa omia määritelmiään marginaaliin, koettaa tulkita artikkelin diipadaapalta kuulostavat lauseet joksikin, minkä relevanssi olisi selkeämpää. Syttyä, myrskytä. Havaita oppimismahdollisuudet.