Outo koirapolku

Jatkan ihmettelyä: eikö olekin kummallista, miten usein elämään tulee tietty tyyppi juuri siinä vaiheessa, kun on valmis ottamaan vastaan, mitä siltä voi oppia? Vai onko tämä illuusio? Olisiko ne asiat oppinut aiemminkin, jos olisi ollut siihen opettaja? 

Mietin tässä koiria, joiden kanssa olen elänyt. Jostain syystä mun on ollut koirista helpompi oppia asioita kuin ihmisistä - ehkä koska olen seurannut heitä niin tiiviisti ja rakastaen, ehkä koska koirien kanssa ei iske yhtä helposti päälle se arvioiva katse, jolla ainakin mut oli nuorempana kuorrutettu varsin paksulti - taistelen kaiken aikaa sitä vastaan, mutta hitto että se on vaikeaa (etenkin itseä katsoessa). Koirien kanssa on jotenkin ollut helpompaa tarkastella neutraalisti, huomata kuvioita ja sitten seuraavaksi tajuta, että ei helvetti, ymmärrän tuota kuviota osin sen takia, että ihan vastaava asia tapahtuu aina välillä omassa kehomielessäni.

Ensimmäinen koira oli helpoin - kasvatin sen pennusta ja sen kanssa sain lähinnä tuntea ylpeyttä siitä, miten rohkea, lannistumaton ja rauhallinen se oli: todellinen alfa, joka ei yhtään piitannut räkyttävistä rakeista. Ei minusta tuon ikäisenä ehkä olisikaan ollut kuin ihailemaan.

Toinen koira, rescue, oli jo vähän haastavampi: se rakasti ja arvosti selvästi enemmän miehiä, ja se oli aika pala itselleni, joka tietysti rakastin koiraa valtavasti. Vähitellen koira kuitenkin tottui siihen, että minä nyt olin se, joka sillä oli. Tämä koira visersi kaiken aikaa kun emme olleet ihokontaktissa ja rauhoittui vasta ihokontaktiin. Tuntui jotenkin ällistyttävältä tajuta, että niin, oikeastaan olen ihan samanlainen. Pulppuan yhteyteen kurottuvia sanoja (vähintään päänsisäisesti) ellei minua tue ihminen, aerialsilkki tai jokin muu halaava olento, kuten bolsteri tai huopa.

Kolmas koira (rescue) oli pelkopurija, jonka kanssa opin vihasta kaiken mainitsemisen arvoisen: se on puolustautumista, jonka taustalla on pelkoa. Tämän koiran kohdalla oli aluksi opittava lakkaamaan häpeämästä sitä, ettemme oikein olleet valmiit ulkoiluun: joka ulkoilusta tuli kaaos ja koira rellesti, miten lystäsi. Ensimmäisellä yhteisellä ulkoilulla se puri talutushihnan poikki ja tuli kotiin hampaat lahkeeseeni purtuna, hurjasti muristen. Tajusin, ettei sillä ollut ketään muutakaan ja että maailma pelotti sitä vielä minuakin enemmän, ja ostin metallisen talutushihnan. Pelkäsin koiraa melkein yhtä paljon kuin se minua mutta purin pelkoni itkien, etten ehkä jaksa enää seuraavaa päivää, en purren. Meille huudettiin jokunen kerta, että ei tuo koira sovi kaupunkiin ja että kouluta se piski. Mutta me vaan olimme prosessissa ja yksi päivä koira lakkasi riehumasta. Edelleen, jos minua suututtaa, kehotan itseäni, kuten kehotin koiraa sen kiukutessa, peittioa taputtaen: pure peittoa (joka totisesti purtiinkin rikki). Lopulta peiton puremisesta tuli vitsi koiran ja minun kesken: koira saattoi leikkihäristä ja mulkoilla minua sivusilmällä ja syöksyä sitten kurmottamaan peittoa ja sen päälle tulla hellittäväksi silmät naurua välkkyen ja leikkihärinää jatkaen. Vihastakin saa laskea leikkiä, saa olla tultasyöksevä lohikärmeke, kunhan korventaa mieluummin peiton kuin toisen ihon, ja senkin leikillään. Eikä koskaan tarvitse hävetä sitä, ettei ole vielä valmis.

Neljäs, nykyinen koira (lahja/rescue) on puolestaan niin arka ja herkkä, että saattaa mennä lamaannustilaan aivan normaaleista hoitotoimenpiteistä. Se on myös hyvin levoton olento, ehkä koska olemme sille jo mones koti. Sen avulla olen oppinut tunnistamaan itsessäni saman kuvion: kuinka kauan menee palautua ja uskaltutua ihmiskontakteihin sen jälkeen, kun luottamus johonkin tahoon menee, ja miten ylitsekäyvän voimakkailta voivatkaan tuntua läpikotaisin kohdatut pelot, joita ei taiteta peiton puremishaluiksi / joista ei syyllistetä toisia sillä ajatuksia pelosta kauemmas ja kehon toimintataipumuksia lamaannuksesta kauemmas harhauttaen. Tämä koira reagoi hyvin voimakkaasti meluun, nukkuma-aikojen venymiseen, kaikkeen ennalta-arvaamattomaan: niin, sen avulla on helpompi hyväksyä, että itse asiassa juuri näin oma kehonikin tekee. Toiset koirani eivät ole tätä oppia voineet tarjota, koska ne eivät ole samalla tavalla menneet tolaltaan elinympäristön muutoksista. Tämän koiran vertaiskäyttäytymistä tarkastellen minun on ollut helpompi suhtautua oman lapsuuteni muutamiin tapahtumiin: ehkä minäkin purin toisia naamasta, koska en saanut lähestyä riittävän hitaasti ja omilla ehdoin, tarkkailla ensin ja tutustua vasta sitten. Tämän koiran kanssa on ollut niin ikään kiinnostavaa seurata joidenkin aikuisten ihmisten suhtautumista sen tarvitsevuuteen ja herkkyyteen: minulle on kerottu muun muassa, että koiraa on haluttu lyödä siitä vastuussa ollessa tai ettei enää haluta sitä hoitoon, koska se on kuin hemmoteltu pikkukakara, jota pitää koko ajan käydä hyssyttämässä. (Tämä on nyt siis vain osa hoitajista - suurimmalla osalla ei ole ilmeisesti noussut näitä tuntemuksia tai ainakaan niistä ei ole kerrottu.) Tätä reaktiota katsellessani olen ehkä hivenen ymmärtänyt, miksi pienet lapset oppivat jo varhain kätkemään herkkyytensä ja tarvitsevuutensa jopa itseltään ja koettavat pitää sen piilossa niin pitkään kuin mahdollista. (Jotkut varmaan hautaan saakka.)

Tämä ihmettely on osa isompaa kuviota: ihmettelyä siitä, millaista elämä olisi, jos kaikki olisi mennyt toisin. Jos olisi esimerkiksi oppinut uimaan ennen koulua kertotaulun osaamisen sijaan. Mitä, jos ei tunnistaisi jotain asioita, jotka nyt tunnistaa? Mitä jos osaisi tunnistaa jotkin asiat, joille vain on sokea - täysin sokea? 

Mitä jos lähipiirissäni ei koskaan olisi tapahtunut seksuaalista hyväksykäyttöä ja mitä jos sen vuoksi - että ei olisi tapahtunut - vanhempani eivät olisi kokeneet erityistä halua suojella teini-minua, eikä olisi tullut koiraa, ei olisi muodostunut tapaa elää koiran kanssa - mikä kaikki olisi jäänyt oivaltamatta? Vai olisiko sen oivaltanut jotakin toista kautta? Mahdotonta tietää. 

Miesmiesmiesmiesmiesmiesmiesmiesmies

Olen pohtinut vuosikausia, miksi en oikein ymmärrä ihmisiä. Itseäni, hetkittäin, joitain toisia, kyllä, mutta monia en. Ja on hetkiä, joina en liki haluaisi nähdä itseäni ollenkaan, havainnoida käyttäytymistäni. Se on varjo ja siitä pitää kirjoittaa. Herään tähän varmuuteen unesta, jossa kirjoitan hekumoiden aiheesta. Olen jokseenkin varma siitä, että tästä valveella kirjoittamisesta tulee toisenlaista mutta teen sen silti.

Hetkittäisistä selväjärkisyyden tai näkemyksellisyyden purskauksista kannattaa napata kiinni. Ties vaikka jokin päivä lukisin tämän ja muistaisin ajattelevani näin ja näin.

Parisuhteellisuus ei tunnu itsestäni luontevalta, eikä kyllä sukupuolisuuskaan tavallaan. Tavallaan kyllä, mutta asetelma on monimutkainen. Ja en oikein koe itseäni mihinkään normistoon sopivaksi. Ei varmasti kovin moni muukaan koe. En koe tätä erityiseksi tragediaksi paitsi niinä hetkinä kun hetkittäin käyttäydyn stereotyyppisesti ja tajuan sen. Niinä hetkinä en tiedä, itkeäkö vai nauraa. Se on jotain laimeampaa kuin häpeä - ehkä jonkinlaista noloutta ja tuskastumista. Oletettavasti häpeän tahtoisi kätkeä mutta tätä en ole koskaan kätekenyt itseltäni, vaikken tästä pidäkään.

Varhaisin jäsentynyt muistoni sukupuolisuuteen liittyen paikantuu jonnekin alakouluun. Minulla on toki strukturoimattomia muistohäilähdyksiä varhaisemmiltakin ajoilta - siitä, miten miesten läsnäoloon vs. naisten läsnäoloon reagoidaan, miten sitä tai tätä ei saa tai siis ei saisi tehdä, jos on tyttö. Mutta varhaisin jäsentynyt, tarkka muisto on tämä:

Olemme mummun kanssa kahden kotona. Mummun ympärillä leijuu sakeana tapettujen silakoiden aura ikään kuin mummu olisi ihmiseksi naamioitunut maatiaiskissa. Mummu rakastaa kissoja, sitä miten sievästi ne peittelevät kakkansa laatikkoon, eivät esiinny äänekkäästi (kuten koirat) ja miten puhtaana ne pitävät itsensä. Mummu ilmoittaa, että on harmi, että saan pikkusiskon. Mikä häpeä! Jähmetyn äänen protestisävyä ja koetan olla hengittämättä mummun hajua. Olen mummun kanssa tottunut yhteen jos toiseenkin kielteisyyteen mutta tämä on sentään jo ennenkuulumatonta. Tiedän, että mummu ei pidä äidistä ja että hänen mielestään isä on pilannut elämänsä naimalla äidin kaltaisen hepsankeikan. (Äidin, joka meditoi päivittäin ja koettaa olla sanomatta mummusta pahaa sanaa vaikka aiheita olisi varmasti aika helppoa keksiä - se on mitä ilmeisimmin hepsankeikkuutta. Myöhemmin siskon kanssa lyömme yli siinä, mistä äiti kieltäytyy: aina kun jokin on rikki tai kadoksissa, syytämme mummua.) Tiedän myös, että mummun mielestä olen äidin hemmottelema, turhanpäiväinen räkänokka, joka epäilemättä myydään mustalaisille, kunhan vanhempani saavat selville, miten ilkeä ja tottelematon olen. (Totta kai olen tottelematon mummun kanssa - jotenkinhan minun pitää muodostaa vastareaktio sille kaikelle kielteisyydelle.) Mummun vihaisuus on tässä kohdin aika kiinnostavaa: tiedän, että ihmiset yleensä menevät ihan sekaisin, kun saavat kuulla, että meille tulee vauva, alkavat lässyttää ja liikuttuvat. Ja mummusta tämä on vain harmi. Ensin arvailen, että kyse on varmaan siitä, ettei hän halua helmoihinsa toista tyhjänpäiväistä räkänokkaa riesoikseen - äiti on töissä pitkät päivät enkä vielä silloin tiedä, että vanhempani todella maksavat mummulle saman kuin kelle hyvänsä lastenhoitajalle siitä hyvästä, että hän kiukuttelee minulle päivät pitkät - mutta kun vähän kyselen, selviää, ettei kyse ole siitä. Mikä häpeä, hän toistaa, että taas tulee tyttö. Ikään kuin sinussa ei olisi tarpeeksi. Katsoen minua. Miten kauhealta isästäsi täytyy tuntua. Taas tyttö. Missä on poika?

Seuraavat viikot, päivät, kuukaudet, vuodet, tarkkailen isää. Hän ei vaikuta erityisen musertuneelta pikkusiskon syntymästä vaikka antaakin meidän kaikkien kuulla kunniansa välillä ja parahtaa, että hän oli kuvitellut tyttöjen olevan avuliaita, siivoja, hiljaisia ja mitä vielä. Kaikkea sitä, mitä terve lapsi ei ole. (Ei tarvita kovinkaan kummoista päättelykykyä keksiä, kuka näitä ajatuksia on pannut hänen päähänsä: mummu. Mummun johtava kasvatuspuhe menee näin: aijaija millainen sinä olet, miten sinusta on tullut noin tyhjänpäiväinen räkänokka, sinun isosiskosi/isäsi/serkkusi jota hoidin sinun ikäisenä oli aina kiltti ja kohtelias eikä puhunut ellei kysytty. Ymmärsin onneksi tämän puheen rutiininomaisuuden kuullessani mummun ylistävän siskolleni tottelevaisuuttani, joka totisesti oli fabuloitu ominaisuus - silloin tajusin, että serkut, isä ja varmasti myös isän isosisko ovat olleet ihan yhtä tottelemattomia ja kauheita kuin minäkin. Lakkasin miettimästä, mikä minussa on vikana ja ulkoistin iloisesti sen vian mummuun.) Isä vaikuttaa siltä, ettei hän hirveästi kärsi siitä, että olemme siskon kanssa tyttöjä. Mutta yhtäkaikkisesti epäilyksen siemen on kylvetty ja alkaa itää: vähän kerrassaan pudotan pois tyttömäisyyden kerrallaan koska epäilen, että minua on hankalampi rakastaa, jos pidän hametta, pitkiä hiuksia, kudon mattoa pienoiskangaspuilla ja niin edelleen. Hevosista ei sentään tarvitse luopua, koska keskustassa on Mannerheimin ratsastajapatsas: ratsastus on riittävän miehekäs harrastus. Äiti vaikuttaa pettyneeltä alkaessani protestoida tyttömäisyyttä toisensa perään: mitä yhteistä puhuttavaa meillä nyt on? Mutta luotan siihen, että äiti hyväksyy minut juuri sellaisenaan. Ennemmin tai myöhemmin hän on tajuava, miten paljon hänestä välitän, ja sitten hän hyväksyy minut, vaikka en halua pukeutua sievästi, vaikka en halua tyttöjen kampausta vaan poikatukan ja vaikka pitkälle teini-ikään vastustan ajatusta meikkaamisesta. Koetan viestiä äidille telepaattisesti, että hei, teen tämän sinun takiasi, ettei isän tarvitsisi niin usein suuttua sinulle siitä, miten typeriä lapsia hänellä on. Luullakseni äiti ei koskaan poimi viestiä mutta tekee kuten äidit tekevät - rakastaa siitä huolimatta vaikka käyttääkin sellaisia puheenparsia kuin: jos tämä sotkuisuus jatkuu, kukaan ei koskaan halua naimisiin kanssasi. Minusta ne  uhkaukset ovat ihan omituisia: millainen puoliso voisi muutenkaan olla olennolla joka ei ole selvästi tyttö eikä poika, ei mies eikä nainen?

Kaiken tämän keskellä tärskähdän murrosikään ja joudun todistamaan toiseen kohdistunutta seksuaalista väkivaltaa - löydän uhrin housuttomana, verisenä ja aivan sekavana ja tärisevänä. Se on ensimmäinen kosketukseni seksuaalisuuteen. Kun tajuan, mitä on tapahtunut, uhkaukset siitä, miten kukaan voisi haluta naimisiin kanssani kun en sitä enkä tätä, tuntuvat entistäkin absurdimmilta. En halua tuollaista elämää! En halua harhailla pyöräkellareissa verisenä ilman housuja! Ja sitten, kuitenkin, huomaan jotakin kummallista: virityn joistain ihmisistä. Haluaisin olla heitä lähempänä. Kaikki ne tunteet, jotka on joutunut painamaan pinnan alle vanhempiensa kanssa, koska on nynnyä haluta äidin syliin ja nuhjata kiinni kyljessä, ja pikkusisko tarvitsee sen paikan ja minun pitää olla iso tyttö, ja isää nyt ei ole jostain syystä edes sopivaa halata, kaikki se kipu ja kaipaus lyö silmille ja kohdistuu täysin hallitsemattomasti ihmiseen, joita en oikeastaan edes tunne. En pidä siitä tunnesotkusta. Se saa minun haluamaan hulluja ja käyttäytymään päättömästi, yhtä päättömästi kuin ystäväni, jotka kypsyivät aiemmin ja joiden menolle olin pari vuotta pyöritellyt silmiä - piti saada permanentti, seurata tiettyjä poikia hihitellen, kiinnittää huomiota ulkonäköön. Säästyn sentään permanentilta. Ja ulkonäköön huomion kiinnittämistä ei taida oikein enää oppia siinä iässä. Jo varhan tajuan rakastuvani ja etenkin ihastuvani paljon harvemmin ja krantummin kuin ystävien. He näkevät aina mielenkiintoisia tyyppejä ja ovat sirkeästi valmiita vaihtamaan huomionsa kohdetta.

En tiedä, miksi se tietty fasaanimoodi näyttäytyy niin vastenmielisenä. Mutta sellaisena sen koen. Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että joku toinen vierailee siinä ja hänen ajatuksensa jauhavat vain miesmiesmiesmiesmiesmiesmies. Ehkä näen siinä mummun hierarakian tai jotain. Tai en jaksa kovinkaan hyvin kuunnella, miten muuten jutuiltaan kiinnostava ja älykäs ihminen muuttuu ihme säpisijäksi, jonka päähän mahtuu vain yksi ajatus. Mutta se, että itse etenen tuohon tilaan - se on ehkä raivostuttavinta maailmassa, jotain niin noloa, että tekisi mieli jotenkin kopsauttaa itseään. Pahinta tilassa on, että kun se kohdistuu johonkuhun, tälle on valmis antamaan anteeksi yhtä sun toista, jota ei muuten sosisaalisessa piirissä noin vain nielaisisi. Parisuhdeväkivaltaa? No jos se ei tällä kertaa tapahtuisi. Tyhmät läpät? Ehkä en vain yritä tarpeeksi empaattisesti kuunnella, mistä kiikastaa - varmasti on nyt jokin tajunnan este ja jos autan sen pois raivaamisesta, jo pian voimme keskustella kiinnostavista asioista eikä näistä, joihin tyyppi palaa jaarittelemaan tunnista toiseen. Mansplaining? Hän taitaa luulla, että tarvitsen apua ja oiontaa, voi reppanaa. Siihen en sentään osaa mennä, että teeskentelisin tyhmempää kuin olen sillä hetkellä (mikä on kyllä jo aika tyhmä tila). Nauran mansplaniningille ääneen ja etenkin nauran ääneen sille, miten jokin vaivalla opeteltu taitoni koetetaan leimata osaamattomuudeksi ihmisyydessä - esimerkiksi omien rajojen asettamisen taito - ja protestoidaan, että minun pitäisi sitä, tätä ja tuota. Tai että olisi mukavampi, jos suhtautuisin itseeni kriiittisemmin (eli mukautuisin toisen tahtoon tuosta noin vain). Mutta kun se ei kuulu agendaan - enkö muka ole kaikki nämä vuodet koettanut opetella hyväksymään, suhtautumaan armollisesti, myöntämään, etten muutu silmänräpäyksessä, että minulla saa olla tarpeita ja toiveita, että saan asettaa rajani. Kaikki tuo, mitä ei ystävältä jaksaisi yhtään: annas kun on rakastunut. Sen painaa villaisella. Se johtuu epäilemättä hormonaalisesta tilasta, läheisyyden päihdevaikutuksesta.

Tästä lähtökohdasta käsin vaikuttaa jotenkin omalaatuiselta, miten moni ihminen tuntuu jotenkin rakastuneelta rakastumisen kokemukseen ja saa voimia ja ylpeyttä siitä, miten usein ihastuu toisiin. Minulla ei ole ikinä ollut kumppania, joka ihastuisi yhtä vastentahtoisessti kuin itse teen. Ja totta vie ymmärrän, mikä tilassa voi kiehtoakin: onhan se ylävire, äkisti maailma on enemmän hereillä (paitsi sosiaalisessa sfäärissä), voimia ja uskallusta on vaikka mihin. Mutta minusta sen hinta on vain liian kova. Välillä niin käy, ei voi mitään. - Ja sitten on ihmisiä, jotka tekevät tätä jatkuvasti. Tutustun yhteen jokin aika sitten: minne tahansa tämä suloinen olento kulkikin, aina tuli vastaan syötävän komeita partneriehdokkaita. Ei haitannut tipppaakaan, vaikka he olisivat kylpeneet parfyymikipossa ja vaikka he tuskin osaisivat tavata nimeään. Jos itse haraan vastaan ja jarruttelen näitä tuntemuksia tavallista enemmän, tämä olento toimi päinvastoin: jokainen bussimatka sukeutui jännitysnäytelmäksi ja maailman tuntui täyttävän yksi asia: miesmiesmiesmiesmiesmiesmiesmies. Kuuntelen tarinoita ensin lumoutuneena siitä, että joku voi olla niin lirkun larkun laa monen eri ihmisen suhteen joka ikinen päivä, ja sitten kyllästyn täysin, koska vaikka fakta on sinänsä hämmentävä, lirkun larkun laa -jutut tuppaavat aika nopeasti käymään pitkästyttäviksi. Sellaisen ihmisen kanssa, joka miettii lähinnä pariutumisstrategioita, on aika vaikeaa keskustella kiinnostavasti.

Ja välillä kohtaan Kimmo Limmon (tiedäthän, Hanhiemon Kimmo Limmon: hänellä on inkarnaatioita, olen tavannut useampia) ja jos kohtaan hänet työyhteisön jäsenenä, en oikein tiedä, miten suhtautuisin naispuoleisiin kollegoihini, jotka eivät onnistu näkemään, että mies on Kimmo Limmo. (Kimmo Limmo hattu kenossa tyttöjen luo oli kovasti menossa. Suuteli, nauratti, itketti heitä ja pois juoksi pitkin kyläteitä.) Ehkä osa naisista nauttii siitä tunteesta, että mies selvästi vokottelee heitä? Ja ehkä jopa siitä, että mies selvästi vokottelee kaikkia? Tiedäthän, se miten työkaverit sanovat nurkan takana: Ooh, komea mies, onneksi meille on suotu silmänruokaa. Ja itse tarkastelee tätä pörhentelevää fasaanikukkoa epäuskoisena ja miettii, miksi mies kuvittelee olevansa niin hauska - varmaankin sen takia, että kymmenen naisen yleisöstä yhdeksän silmät hehkuvat ja he osoittavat kehonkielellään pitävänsä jutuista. Ja näyttävät ehkä vähän haavoittuneilta, jos se kymmenes - allekirjoittanut - tässä vaiheessa avaa suunsa ja kysyy että oletko tullut ajatelleeksi että niin, näin tai noin: koska olen alusta saakka ollut selvillä siitä, että mies on Kimmo Limmo, olen kuunnellut ainoana koko joukossa sanoja ja havainnut, että päätelmä ontuu tai sitä voisi parantaa tietyt asiat ääneen todeten. Jotkut Kimmo Limmot hämmentyvät - he ovat ilmeisesti koko ikänsä kylpeneet palvovassa huomiossa ja ällistyvät jonkun alkaessa keskustella heidän kanssaan ikään kuin vertaistasolla. Meillä totisesti voi olla erilaisia elämänpolkuja!

Kimmo Limmojen ja Lirkun Larkun Laiden kanssa asioidessa on helppoa tuntea itsensä täysijärkiseksi, mutta annas kun on itse Lirkun Larkun Laa. Se on varjo, jota en mieluiten ottaisi maailmaani. Mutta se moodi toimii minussakin. Harvoin, toki: menee usein vuosia etten joudu todistamaan fasanointikohtaustakaan. Mutta sitten sitäkin väkevämmin ja älyttömämpänä. Hyväksyn moodin ja sen nolouden, eihän sille vaihtoehtoakaan ole. Mutta parisuhteisiin se antaa vähän ikävän kaiun: Jos joku pystyy rakastumaan minuun juuri silloin kun olen Lirkun Larkun Laa, hän on oikeastaan rakastunut johonkin aivan toiseen olentoon. Tavallaan tietysti tuo olento on osa minua, mutta niin monessa suhteessa niin erilainen, että vaikeuksia lienee luvassa Lirkun Larkun Laan haihduttua olemattomiin ja minun kehrätessäni tyytyväisyyttä, kun näin käy: kun saan takaisin näkemyksellisyyteni, itseohjautuvuuteni ja kiinnostavan elämäni.

Joskus olen miettinyt, miten kummallinen tämä ihmisten maailma on. Mietin Kalifornian-naista, hänen haluaan kuolla. Mietin, miten paljon se on tekemisissä sen sananlaskun kanssa, että jos olet viisain ihminen huoneessa, olet väärässä huoneessa. Se on luullakseni Kalifornian-naisen pulma. Hänen on vaikeaa löytää oikeita huoneita. Mietin Vompattia ja sitä, miten hän tuntee olonsa kotoisaksi luonani, vaikka olemme tässä ihastumissuhteessa toistemme vastakohdat. Hän tietysti näkee minun tapani olla järkyttävän traumoittuneena - hänelle oli valaisevaa löytää nettimaininta vanhemman ajan suomalaisten rakkauskäsityksestä: "Lemmen henkilöitymänäkin Lempo saattoi olla paha, sillä ennen uuden ajan romanttista käsitystä rakkaudesta lempeä pidettiin usein arvaamattomana ja vieraana, jopa vaarallisena voimana, joka hallitsi ihmistä, saattoi viedä järjen ja johtaa rappioon. " Ehkä se, miten suhtaudun, ei olekaan omituista jossain toisessa ajankohdassa: en vain ole omaksunut romanttista rakkauskäsitystä. Luultavasti se samuus, jota aistin monessa Atwoodin ja Munron tekstissä, palautuu tähän: he ovat selvästi kirjoittaneet esiin ainakin kertojaminän äänessä saman epäuskoisen parahduksen, että mitä nyt, minne sitä tulikaan singottua ihan sen vuoksi, että jossain sai hyvää seksiä. Tai ei - tämä on vähättelyä. Ei se palaudu vain seksiin. Siinä on kyse muustakin, jostain parahtavasta kaipuusta, mutta toki seksuaalivietti sinetöi hormonaalisen vasteen ja sitoutumisriittien aikaisen aivosumun.  Mietin mummua, joka ei koskaan lakannut miesmiesmiesmiesmiesreagoimasta. Mietin tuntemieni naisten elämäkertoja ja miten paljon voimia he ovat pistäneet siihen, että ovat tuvanneet lapsensa pysyttelemällä yhdessä sellaisen miehen kanssa, joka ei yksinkertaisesti osoita minkään sortin halukkuutta työstää ongelmiaan. Joustaneet, joustaneet, joustaneet ja joustaneet. Pyöritelleet silmiä selän takana.

En enää halua olla mies, en ole halunnut pitkiin aikoihin. Mutta en kyllä onnistu olemaan romanttisen rakkauskäsityksen nainenkaan. Enkä seksiin jonain arkipäiväisenä suhtautuva poly.

Onneksi ei tarvitse olla, haluta olla tai osata olla mitään tiettyä. Ja: on siunaus tulla tähän ikään, jossa saa kulkea kenenkään huomaamatta, pysäyttämättä, kommentoimatta. Ja: ehkä tuota noloa varjoa ei enää häilähdä elämäni halki? Kuka ties olen nähnyt sen jo niin monta kertaa, ja hyväksynyt sen mukanaan tuomat asiat, ja sen puolen itsessäni niin läpikotaisin, ettei sen enää tarvitsisi tapahtua?