Epätodellisuuden tunnusta

Tänä aamuna se taas iski - tuntu, että eihän tämä voi olla tottakaan. Ehkä jonkin sortin pykivää traumareaktiota tai muuta vastaavaa kehitteillä?

HS nimittäin uutisoi kaksi ihan tolkullista juttua koronaan liittyen - ulkotartunnoista ja FFP-hengityssuojaimista sekä pidemmän ajan kognitiivisista vaurioista. Teki mieli nipistää itseä käsivarresta. Ajattelin, että ei, ei voi olla. Tämän täytyy olla unta. Sydän hakkasi ja kämmenet hikosivat. Lopulta purskahdin itkuun jutut luettuani, koska tiedollinen ristiriita ja moraalinen paatos vain taisivat ylittää itkemättä koettavien hetkien kynnyksen. 

Tässä koronasuossa pahin asia on ollut lehdistön hiljaisuus. Ja joskus jopa väärän informaation kritiikitön jakaminen. Ja se, että suomalaiset niin luottavat lehdistöönsä. Yritäpä keskustella jostain asiasta keskivertotallaajan kanssa, ja sieltä tulee ulos sitä samaa pumaskaa, mitä ylellä ja hesarissa kirjoitetaan. Usein vieläpä sanamuodot ja kielikuvat ovat samoja, mistä tulee itselleni jotenkin hyytävä olo. (Miksi käyttää metonymiaa, jos voi käyttää metaforaa? Omassa lukemisessani koetan nimenomaan muovata asiat omansanaisikseni, koska sitten muistan ne pidempään. Se tietysti edellyttää, että malttaa lukea vähemmän. Sekin saattaa olla nykyoloissa ihan järkevä linjaus: kaikkea ei pysty kuitenkaan lukemaan. Silloin olennaiseksi käy toki se, miten sen vähän seuloo informaatiotulvasta. Twitter on siihen varsin kätevä palvelu.) 

Joten: valtava helpotus siitä, että valtalehti kirjoittaa ihan tolkullisesti ajantasaista, asianmukaista tietoa taudin leviämisestä ja sen estämisestä sekä jo havaituista seuraamuksista. (Ja toisaalta, epäusko: näenkö vain unta ja kohta herään taas painajaiseen, jossa näin ei todellakaan ole?) On nimittäin melko mahdotonta olla itse viestintuoja, sen olen huomannut tässä kriisissä. Kuinkahan monelle olen maininnut FFP-maskien paremmasta suojasta ja että niitä on kuluttajillekin helposti saatavissa? Ja kuinka moni niitä on alkanut käyttää? - Näin esimerkiksi. Ei tarvitse katsoa kovinkaan kauas, Saksaan, kun havaitsee jo yhteiskunnan, jossa maskin pitää ainakin joillain alueista olla juuri FFP. Kauppareissulla. Suomessa niitä ei ole suositeltu edes sairaalatyöhön ei-koronaosastoilla. Nyt sentään Päijät-Hämeen viime keväisestä epidemiasta sairaalassa tuli vertaisarvioitu paperi ulos, eli ehkä ne, joihin ei vielä iskenut paikallisen johtajalääkärin suomalaisittain harvinaisen suorapuheinen ja rehellinen suullinen kommunikaatio asiasta, vähitellen alkavat uskoa, että FFP-maskit voisivat hoitotyössä olla sekä henkilökunnan että potilaiden asianmukainen suoja. 

Osa itkusta selittynee sillä, että mietin siinä istualtani, kone sylissä ja koira jalassa kiinni, miten monen terveys ja henki olisivat edelleen tallella, jos tällaisten maskien tarve olisi onnistuttu kommunikoimaan väestölle viime kesänä. Tai viimeistään brittivariantin aloittaessa epidemiansa. Minun on hyvin vaikeaa ymmärtää, miten tällaisen asian kommunikoimista on lykätty lykkäämistään. Hyvä, kun edes nyt. Nyt ehkä voi keskustella asiasta joskus jonkun kanssa joutumatta kohtaamaan jatkuvaa ylenkatsetta ja epäuskoa. Eihän täällä voi ihan oikeasti sanoa ääneen ettei luota paikallisen viranomaisen toiminnan kaikkivoipaisuuteen - leimaaminen foliohatuksi tapahtuu hyvin nopeasti. Olen surrut epidemian alusta saakka sitä, miten hitaasti informaatio liikkuu ja miten terveysinformaatio leimautuu poliittiseksi. Tai leimataan poliittiseksi. Minun on hyvin vaikeaa ymmärtää, miten voi muka olla väärin suositella jotain hoitoa tai suojautumismenetelmää vain siksi, että kaikilla ei ehkä ole varallisuutta siihen. Kyllähän informaatiota silti kannattaa jakaa. Edes osa voi suojautua, kun heille kerrotaan, miten. Ties vaikka ihmiset heräisivät priorisoimaan asioita eri tavalla ns. välttämättömissä menoissaan. Jokunen firmakin enemmän olisi voinut jäädä pystyyn, jos tautia ei olisi levitetty tietämättömyyden tilassa.

(Luin männäpäivänä anekdootin, jonka todenperäisyydestä en tiedä. Mutta näin se meni: Joku oli konferenssissa tavannut tutkijan, joka oli kasvanut Neuvostoliitossa. Tämän vanhemmat olivat olleet fyysikkoja. Kun tapahtui Tsernobylin onnettomuus, vanhemmat kielsivät lastaan jyrkästi menemästä ulos leikkimään muiden kanssa. He ymmärsivät, että se, mitä sanottiin vaarattomaksi, ei sitä ollut, ja - edelliseen liittyen - miten vaaraa voisi edes yrittää vähentää omaa käyttäytymistään muokkaamalla. Ei voi aina odottaa, että tieto valuu massoille asti, oli tutkija todennut kuivasti. Mutta miksi hidastaa sitä valumaa?)

Tässä suruajan keskellä on tuntunut epätodelliselta sekin, miten moni tuttava jatkuvasti näkee ihmisiä isoissa joukoissa ja on jotenkin kaivannut semmoista iloista yhteisöllisyyden tunnelmaa. Tuollaisen kaipuun hämmästelemiseni johtunee siitä, että oma yhteisöni on pahasti rikki - on muutama ihminen, joihin luotan täysin, mutta suuri osa tuttavista on kriisissä paljastunut arvoiltaan ja reaktioiltaan niin erilaisiksi, etten oikein tiedä, miten heidän kanssaan puhuisin, vaikka toki suhtaudun heihin ihan yhtä uteliaasti kuin ennenkin ja toivon heille hyvää. Ja kun en tiedä, vetäydyn mieluummin olemaan kasvien ja koiran ja Vompsun seurassa. Olen vähentänyt etäkommunikointiakin, vaikka siinä mitään tautiriskiä ei tietysti edes olisi. Seura ei vaan nyt kutsu: minulla on suruaika tästä kaikesta. Ja Vompsulla on vaikeaa, mikä tietysti sitoo sosiaalista jaksamistani: hän pelkää kovasti tulevansa pakotetuksi lähityöhön. Kiroilin mielessäni pitkään lukiessani uutisia siitä, miten deltavariantti puskee läpi tartuntoja meistä kahdesti rokotetuistakin, koska tiesin, miten Vompsu asian näkee. Tietysti myös Vompsu luki siitä, ja nyt saan vakuuttaa päivittäin, että FFP-maski naamalla todennäköisesti on silti sen verran hyvä source control päällä, että sisätiloihin voi mennä töihin. (Vaikka se sitten tarkoittaisikin jatkuvia tartutuspainajaisia, kuten allekirjoittaneella lähiopetuksen aikana.) (Voi luoja, miten helpottunut olen siitä, että käytin viime vuoden lyhyessä lähivaiheessa kunnon maskeja! Olisi aika karmivaa jälkikäteen saada tietää, miten on saattanut toisia suureen vaaraan vain sen takia, ettei ole jaksanut ottaa selvää.) (Toki tietäen, että niin varmasti tekee ziljoonissa asioissa edelleen - mutta on helpottavaa, että on edes jossain yrittänyt tehdä parhaansa.)

Pandemia on liipaisin, joka saa asiat liikkeelle: Vompsu puhuu asioita, joita ei ole ennen puhunut. Samoin äitini. Itse en kai ole alkanut puhua vanhoista asioista. Kerään näitä uusia kivuliaita asentoja, joita voin sitten purkaa ehkä joskus. Tai ehkä tämäkin on jotain vanhaa, jota vain uudelleenjärjestän? Kuinka siitä voisi varmistua? Tarvitseeko sitä edes tietää? 

Epätodellisuuden tuntua on siis ollut, ja epäilemättä jatkossakin sitä on luvassa. En pidä sitä vaarallisena. Mutta pidän todennäköisenä, etten tulevaisuudessakaan enää murehdi sitä, etten päässyt avaruuslaivaan enkä big brother -taloon; tässä on aivan riittävästi ihmismielen tutkimusasetelmaa itselleni. Korona-ajan vieraus seurannee vielä vuosien ajan. Toivutaanko tästä, ja jos, niin miten? Unohtamalla, että suurin osa ihmisistä piti terveyttä suojaavia toimia rajoituksina? Alkamalla taas luottaa sanomalehtiin? Palaamalla elämään, jossa ei tarvitse kaiken aikaa seuloa tietoa luoviakseen edes jotenkin arjessa eteenpäin? Palaamalla elämään, jossa voi yhtään arkailematta sanoa liki kelle tahansa tapaamalleen, mitä asioista ajattelee, pelkäämättä leimatuksi tulemista? Miten sellaiseen palataan? Ja: Haluanko palata? Haluanko haluta palata?

Ei ole onneksi kiire mihinkään linjauksiin näissä haluamisen haluamisissa. Ja oma käytännön fyysisen etäisyyden ja kunnon maskautumisen linjaukseni ei ole vielä muuttunut mihinkään viime kesästä. Mahdollisimman minimaaliset fyysiset kontaktit, mahdollisimman tehokkaat hengityssuojaimet: pieni kissa varovainen -peli. 

Kummallista, miten sitä reagoikin hyvin myönteiseen muutokseen epätodellisuuden tunteella ja itkeä tihhuuttaa. Ehkä se on vähän kuin piste lauseiden välillä?

Nyt nousen ja lähden palstalle. En ole kirjoittanut palstasta tänne paljon, ehkä voisin tehdä sen seuraavaksi. Se maa on valtava ilon lähde. Ruokkoamattomasta rikkaruohoaarista tuli kolmen maankäännön tuloksena valtavan kukoistava kasvimaa. Maa on siellä parempaa kuin Annalassa ja valon ja varjon vaihtelu jokseenkin optimaalinen. Kesäkurpitsaa, mangoldia ja tomatilloja tulee niin paljon kuin vain jaksaa syödä, salaattia en ole ostanut sitten kesäkuun puolivälin, omia paprikoitakin on päästy maistelemaan, samoin kyssäkaaleja, ja purjo-, talvikurpitsa ja tomaattisadosta on tulossa mittava. Myös chiliä tulee niin hyvin, että kun kuivaan sadon, sillä varmaan tulistaa ruoat parin vuoden ajan. (Ja minähän tykkään aika tulisesta: se on iso määrä!) Retikat menivät pieleen, mutta siinä ei ole mitään uutta. En osaa edelleenkään niitä ja olen siihen jo tottunut. Papuihin tuli vioituksia oletettavasti katteena käyttämäni olkipelletin rikkaruohomyrkkyjäänteistä (luultavimmin pyralidit), mutta nyt ne näyttävät toipuneen hieman ja päässeen uudestaan vauhtiin.

Palstalla en koskaan tunne oloani epätodelliseksi, vaikka ehkä sekin olisi luontevaa - onhan tämä ollut säiden puolesta melkoinen kesä. 

Valoon sujahtamisesta tunnelin päässä

Eilen vain makasin, nukuin ja katsoin kaksi elokuvaa. En jaksanut yhtikäs mitään.

Nyt kun kevään työpuserrus ja itsensäylittämisen puserrus itselle pahimpaan mahdolliseen ajankohtaan - valtavan työputken kruunuksi - on ohi, näytän viimein hidastuneen. Ja totisesti otan ilon irti siitä, ettei ole pakko puskea itseä mihinkään. Tiistaisin on kaksi joogatuntia putkeen mutta muuten on loma.

Viimeisestä lomasta, jolloin en ollut sairaana ja kuumeessa suurinta osaa lomasta, on aikaa, mitä, kaksi vuotta.

Huomaan, että jo tieto siitä, ettei enää ole pakko jaksaa, auttaa: Unet ovat muuttuneet. Ne eivät ole enää pelkoa, suoriutumista, ruumispussien raahimista ja syyllisyyttä tartuttamisista. Näin jopa eroottisen unen ja toiveikkaan unen.

Vaikka makaisin kuukaudenkin putkeen, en ihmettelisi. Ja ihan varmasti en tee mitään omaa fyysistä harjoitusta lomalla ellei sitten joku päivä sellainenkin ala huvittaa. Kävelen ulkona ja meditoin ja nukun. Hellitän. Teen toisin sanoin täysin tavoitteettoman tilan, jossa saan vain olla ja palautua, koska en halua, että tästä keväästä jää yhtään jo tulleita vaurioita pidempiä uria hermostooni. Enkä lotkauta korvaanikaan kaikille niille, jotka sanovat, että juuri nyt pitää innovoida ja myydä (tai pitää kiinni omasta harjoituksesta). Ja hitot. Jos en selviä innovoimatta ja myymättä ja tekemättä tietyn näköistä harjoitusta, jos en voi antaa itselleni lomaa silloin kun sitä tarvitsen, sitten on aika vaihtaa alaa. Olen tehnyt sen niin monta kertaa jo ettei yhtään kylmää tämäkään ajatus.

Enkä edes usko näihin innovoimis- ja myymispuheisiin. Kukin omalla tavallaan. Jos syksyn tunnit opistoissa eivät täyty siksi, etten nyt ole hyrränä innovoimassa ja myymässä, keksin jotain muuta. Olen pakon edessä keksinyt jotain muuta jo niin monta kertaa, että alan ehkä jo piankin pitää itseäni ammatillisten identiteettisiirtymien kokemusasiantuntijana. Ja luotan vankasti siihen, että mikään ei mene hukkaan, kaikesta oppii ja aina sitä putoaa jaloilleen, kun on utelias, perusterve ja kulloiseenkin työhönsä tunnollisesti ja täysin sydämin sitoutuva.

Kun olen valmis työllistymään, vyöryn varmaan kortistoon - jossain vaiheessa kesää. Mutta toistaiseksi elän sillä, mitä olen ansainnut talven mittaan. Peruuntuneista koulutuksistakin palautui yli kuukauden vuokria vastaava rahasumma. Tuntuu oudolta, että kiire ja pakko ovat viimein hellittäneet.

Kuukausi sitten saatoin purskahtaa itkuun jonkun kirjoittaessa naamastossa, että universumi pakotti pandemian muodon kautta meidät kaikki pysähtymään - koska oma työmääräni vain kasvoi siihen mittakaavaan, että pelkäsin musertuvani sen alle. Joku kommentoi, että minun pitäisi olla onnellinen siitä, että töitä riittää. Itkin lisää vaikken edes usko pitäiseihin, etenkään emootioiden kohdalla. Teki mieli kirjoittaa kiihtyneenä uhmakkaasti että hei ota sinä nämä mun työt, jos kiinnostaa, en haluaisi kuolla tähän souviin. En osannut kirjoittaa sitä vaan koetin muotoilla jonkun kohteliaan vastauksen, jolla samalla kuitenkin turvaan oikeuteni tuntea, kuten tunnen, ja pelkäsin jälkikäteen kuulostaneeni jotenkin loukkaavalta ja kiittämättömältä, kun sillä tavalla pidän kiinni oikeudestani tuntea tietyllä tavalla ja oikeudestani tuntea, että olen murtumassa työhön, joka yllättäen muuttui joksikin aivan muuksi.

Mietin varmaan viikon sen jälkeen, miksi ihmiskommunikaatio on niin vaikeaa ja ihmiset välillä niin veretseisauttavan pelottavia. Nekin, jotka tietää kilteiksi olennoiksi. Miten voikin olla, että riittävän suuressa stressissä jokainen, joka näkee maailman vähänkin eri vinkkelistä (= jokainen toinen) alkaa vaikuttaa vaativan, että itse ei saisi olla, kuten on, tuntea, kuten tuntee. Ja kun pelkää tarpeeksi, alkaa kuvitella, että nämä muut varmasti jotenkin vihaavat itseä ja että he ehkä haluaisivat, että mulle kävisi huonosti. Arjessa tiedän, ettei ketään ihan oikeasti kiinnosta elämäni niin paljon, mutta riittävästi stressiä, ja psiuuh, ollaan tän kelkan kyydissä. Sellaista se on, kun lusikat ovat niin vähissä, että on syötävä ilman eikä käsiäkään ehkä viitsi käyttää vaan koettaa tunkea pään kattilaan tai kulhoon, johon pää ei mahdu.

Nyt se on ohi ja lusikoita voi alkaa nostella pesukoneesta vetolaatikkoon yhden kerrallaan. Vähän kauhistuttaa vieläkin, millaisen mankelin läpi sitä välillä joutuu ujumaan. Kyllähän sitä tolpillaan pysyy, kun tietää, että on vaan pysyttävä, ja aikakin on rajallisena mahdollinen, mitataan viikoissa, ei kuukausissa. Mutta luulen, että jos multa kysytään joskus myöhemmin tästä keväästä, muistan pandemian ja siihen liittyvien pelkojen sijaan lähinnä työmäärän, pelon työn alle murtumisesta ja - toivottavasti - sen helpotuksen, joka tuntuu melkein itkettävältä nyt kun tietää, että selvisi. Siis siitä työputkesta. Varmasti tässä on muitakin murhemahdollisuuksia framilla, mutta en nyt ala ennakoida niitä - sen sijaan aion levätä. Kunnolla.

Pieniä iloja ja suruja

Olen ollut reipas ja opiskellut hurjasti. Tanssinut butoa, luovaa tanssia, kävellyt Tukholman katuja ja hämmästellyt sikäläisen etnisen lounastarjonnan lihapitoisuutta. Suunnitelma: opettajan pätevyys kesään mennessä, gradu ensi vuoden jouluun mennessä. Päivä kerrallaan hengittämistä, satunnaisia tarmokkuuksia, vielä useampia ujostumisia ja vetäytymisiä ja epäilyjä, viiltävää yksinäisyyttä seurassa ja rauhallisuutta yksin ollessa tai koiran kanssa kävellessä. Oivalluksia. Välillä tapaamisia, uusia tuttavuuksia, mitäsinäteettyöksesi, määrittelyitä ja niitä kieltäytymisiä. Huokaaminen, kun lukee kolumnista, ettei meillä ole aikaa pysähtyä ja ihmetellä. Onpas, sanon. Onpas, kirjoitan. On vain aikaa.

Pysähdyn pysähtymistäni. Hidastun, hidastan. Ihmettelen sitä minua, joka joskus oli, joka laittoi punaisen takin ja meikkiä ja rätisi sähköä ja onnettomuutta. Ja sitä minua, joka kieltäytyy meikkaamasta, pesee hiukset savella ja tuntuu löytäneen kummallisen rauhan siitä ajatuksesta, ettei osaa mutta että ei se mitään. Sen kun elää ja tekee vain näkymättömänä. Ehkä minusta on tullut taas lapsi. Ehkä tämä on jokin elämänkaarijuttu, tai liittyy siihen, ettei kukaan halua itseä, ei ainakaan mitenkään voimakkaasti, ehdottomasti, ja kun sellaista ei vain tapahdu, sitä lakkaa hahmottamasta itseään millään tavalla seksuaalisena. Koska olen lähinnä opiskellut enkä ole tavannut ystäviä, olen myöskin lakannut hahmottamasta itseäni sosiaalisena. Luen ja kirjoitan ja puhun ehkä luennoilla pienryhmissä. Joskus puhun kotonakin mutta en muista jälkikäteen, mistä. Eilen sain taas vastata seurueessa (harvinaista), miksen juo alkoholia enää. En oikeastaan tiedä. En koe tarvitsevani. Koen sen jotenkin olevan vastakarvaan kaiken sen kanssa, mitä arvostan ja mistä pidän. Kysymykseen vastatessani mietin, mitä ihmettä siinä seurueessakin oikein tein. Oikeastaan olisin halunnut olla muualla.

Syksy etenee ja pimenee. Pimeä tuntuu iltaisin. Aamuisin herään taas kuudelta nyt kun kelloja käännettiin. Kunpa niitä joskus lakattaisiin kääntämästä niin osaisi edes joskus herätä ihmisten aikoihin.

Ikävöin kissoja.

Tuntuu omituiselta, miten paljaaksi käy, kun jättää pois niitä merkkejä, joilla ihmiset tapaavat merkitä itsensä joukkoon kuuluviksi. On kuin ei enää muistaisi, mihin päin kulkee. 

Peili ja peilitön tila

Käsi alkanee vähitellen kestää kirjoittamista, kunhan en lyö peukalolla. Kesä on imeytynyt taas jonnekin. Kuvittelen levänneeni, mutta joogassa raajani väpättävät aivan samalla tavalla kuin silloin kun vielä saatoin ajatella, että olen usuttanut itseäni rajoille saakka liikkuen, työkunnossa pysyäkseni. Kyseessä on jokin muu kuin liikarasitus, koska en ole juurikaan rasittanut itseäni, kävellyt vaan.

Myös lääkäri on sitä mieltä, ettei kädessä ja ehkä muussakaan olisi kyseessä sittenkään  rasitusvamma, vaikka se olikin ensimmäinen yritelmä nimetä kipu ja jäykkyys. Istuin siellä tunnin ja koetin muistaa kaikki omituiset vaivat, miten ne alkoivat, oireilivat ja lopulta toipuivat. Yritin muistaa mainita, mistä kaikesta ihoni aukeaa haavaumille ja nivelet turpoavat. Olen saanut lähetteen eteenpäin.

Lähetteen saaminen tuntuu pelottavalta, vaikka kuinka jankuttaisin uskovani informaation vapaaseen virtaukseen. Ja vaikka ajattelisin, että parempi tietää, mikä on, jos nyt jokin on, jokin mille on määräisempikin nimi kuin omituisia tulehduksia silloin tällöin ja hervotonta vapinaa joogatunnilla ja kova lihastensio. Osattaisiinpa ainakin kuntouttaa. Ja osaisin ehkä suhtautua paremmin siihen, kun jotain hajoaa. En epäilisi aluksi, että pääni on hajonnut ja ilmoittaa sen kiertoteitse. Tai että kyse on vain jostain suhdehäikästä, jonka senkin tajuan turvottamalla yhden niveleni liikkumattomaksi. Mutta sitten, en toisaalta haluaisi mitään nimeä tälle kaikelle, luokitusta. Eikö joka tapauksessa tapahdu se, mikä on tapahtumassa? Auttaisiko nimi suhtautumiseen? Vai vaikeuttaisiko se vain asioita? Huomaan ajatteluni taipuvan nimimagiaan joka tapauksessa. Aivan kuin sanat eivät kuluisi hätkäytettyään.

Sillä kyllähän ne hätkäyttävät. Olen lukenut Hustvedtin kirjaa Kesä ilman miehiä ja hätkähtänyt siinä kuvattua kokemusta toisista peilinä, ja sitä, mitä tapahtuu, kun peilit ympärillä heijastavatkin kuvan, joka jatkamisen sijaan houkutteleekin pysähtymään, sulkeutumaan huoneeseen ja romahtamaan. Samaan aikaan olen kohdannut melkein vieraita ihmisiä avoimesti ja kyennyt keskustelemaan heidän kanssaan tunteista ja tarpeista ja hämmentynyt siitä, miten helposti ymmärrettäviä ihmiset lopulta saattavat olla rauhallisina ja vieraiden kanssa. Noissa tapaamisissa (samoin kuin kesän päihteettömillä festivaalilla, jossa opetin kehonhuoltoa) peilistä katselee utelias, kaikessa haavoittuvuudessaankin toiveikas olento, johon on helppoa identifioitua. Toisinaan eteen nostetaan erilainen, pelottavampi peili. Viime yönä sieltä kurkisti vastaan ihminen, joka sanallistettiin niin ongelmaiseksi, ettei hän kykene luovimaan edes itsensä kanssa tai tietämään, mitä haluaa. (Tai niin sen kuulin; muusta en voi sanoa mitään enkä pidä vastaanottotilaani erityisen luotettavana edes itse, sen verran hätkähdin.) Ihminen, joka ei pidä itsestään lainkaan. En väittänyt vastaan. On hetkiä, jolloin en pidä lainkaan asioista, joita haluan. Metatasolla en ehkä ollenkaan halua haluta niitä asioita, epäilen niiden tekevän itseni onnettomaksi, epäilen haluavani vanhasta tottumuksesta tai ehdollistumasta käsin.

Miksi väittää vastaan ja esittää, että on vain yksi itse, tasainen ihmistahnaitse? Se tietysti hätkähdytti, että jos joku lähellä kulkeva näkee itsen siten, juuri siten, sanallistettuna, ja häneltä jää näkemättä se toisenlainen olento, joka osaa uskoa oppimiseensa, miten se heijastuu ilmeisiin ja eleisiin kommunikaatiossa, siihen valtavirtaan, johon verrattuna sanat vain pilkahtelevat esiin sieltä täältä. Jos hän ei näe sitä itseä, joka osaa hymyillä ja nauraa ja kysellä uteliaasti. Mitä tarkoittaa, jos jostain suhteesta katoaa sellaisena peilautuva itse? Mihin suuntaan se suhde vänkää osapuoliaan?

Mutta kyse ei ole vain peileistä, eri lailla peilaavista tilanteista ja siitä vastuusta, joka on otettava kantaakseen - tunnistaa peilisalit, jotka vääntävät oman kuvan sillä tavalla, ettei äkisti koe osaavansa toimia yhtään mitenkään, muuttuu kerta toisensa jälkeen itkeskeleväksi mytyksi ja hukkaa minäpystyvyyden tunnot päiväkausiksi toisissakin ympäristöissä, ja harkita, kuinka kauan ja intensiivisesti niissä kannattaa viettää aikaa - vaan myös erosta peilillisen ja peilittömän tilan välillä. En muista, olenko ennenkin kirjoittanut tästä, mutta peilittömässä tilassa tapaan olla yllättävän onnellinen. Tai ehkä se on liian vahva sana. Toimiva. Rohkea. Pystyvä. Havainnoiva. Hyväntuulinen. Ehkä se on pelkistettävissä yhteen sanaan: säikkymätön.

Peilittömän tilan kutsun särkee vain yksi seikka - ajatus peilistä, tai ehkä pikemminkin oletus peilistä. Jostain syystä elämäni on edennyt sillä tavalla, että oletukseni peileistä avautuvista näkymistä eivät imartele. En pelkää enää yhtä paljon kuin lapsena tai nuorena, mutta yhtäkaikkisesti kesken iloisen sanojen kanssa toikkaroinnin tai puiden alitse kulkemisen saatan säikähtäen jähmettyä ajatukseen, että minut nähdään ja minua voidaan katsoa ja heijastaa tavalla, jonka kohdatessani ymmärrän äkisti olevani liikaa, liian vähän, viallinen, hankala, kertakaikkisen sopimaton. Miksi se ajatus jähmettää niin voimakkaasti? Enkö muka ole koettanut totutella siihen, ettei kaikkia voi miellyttää? On myös eroa siinä, kenen kuviteltu katse jähmettää ja kenen ei. Kaikkien katseelle ei suo sellaista valtaa. Mutta sitten on niitä, joiden kuviteltu mulkaisu pysäyttää täysin.

Tämä ei ollut niin suuri ongelma silloin kun vielä suljin sen kaiken sisääni. Sulloin tosi hyvin. Aika harvoin mitään hankaliksi tuntemuksiksi tunnistettavaa pääsi pursumaan päivänvaloon. Nykyään kun en usko sellaiseen - en tosin enää tarkalleen muista, miksi oikeastaan lakkasin uskomasta, mutta jotenkin se liittyi ihmisten menettämiseen sitä myöten kun en enää kyennyt nieleksimään heihin liittyviä oloja - ja haluan puntaroida lähimpien kanssa ääneen sitä, mikä tuntuu vaikealta ja kauhealta, jokin pelkkä hankala ajatus saattaa muuttua suoraksi tuskaksi, koska tajuan, etten haluaisi puhua siitä, mutta että toisaalta olen aivan solmussa, koska jos en puhu, ajatus saa lisää tilaa ja valtaa ja saastuttaa peilittömän tilan, ja sitä taas en halua, vaikka asian esiin nostaminen tarkoittaisikin, että heijastun peileistä aivan omituisena ja hurahtaneena. (Ja silloin saatan vihata itseäni pistävästi tietyn aikaa tai tuntea täydellistä kyvyttömyyttä aivan kuin olisin äkisti unohtanut, miten tässä kulttuurissa tervehditään, osoitetaan kiintymystä tai piilotetaan tietyt ruumiintoiminnot, ja metatasolla tyrmistyisin mokomasta dementiasta.)

Hmm, mitähän tarinaa nyt kirjoitan? Että preferoin peilittömän tilan rauhaa verrattuna suhdeharmoniaan? Niin kai sitten.

En tiedä ajattelevani niin muuten kuin kirjoittaen ja sitten sen lukien.

Mikä peilitön tila edes on? Miten se syntyy? Tarkoittaako se pelkkää tekemiseen hukkumista vai jotain varhaisempaa iloista pystyvyyden tilaa ennen kuin kolaukset ovat saaneet aristamaan tiettyjä katseita? Luodaanko se uudestaan, korjataanko sitä? Vai ovatko peilinä nyt sellaiset olennot, esineet ja sanattomat eliöt, jotka eivät käytä hyväkseen tilaisuutta määritellä? Olennot, jotka astuvat mukisematta yhteistoimintaan?

Täytyy sanoa, etten tiedä.

Ehkä olen joskus alkanut kertoa itselleni satua peileistä ja peilittömästä ja ryhtynyt uskomaan siihen itsekin.

Tai sitten tämä on osoitus siitä, että pohjimmiltani ajatteluni on hyvinkin realistista. Ja paikannan ihmisen tekevään kehoon, toimeenpanevaan voimaan maailmassa.

En osaa arvioida, en vielä. Minun pitää ensin käydä keskustelua muutaman peilin kanssa...

Minua hämmentää tällä hetkellä muutamassa tuntemassani ihmisessa eräs seikka: he eivät ajattele olevansa monellakin tavalla pähkähulluja. En tiedä, ehkä heillä on erilaiset peilit tai peilitön tai koko ajatus tuntuu heistä omalaatuiselta. Tai sitten he eivät usko heijastuksiin. Mutta itse huomaan, että jos en saa silloin tällöin kakistettua ulos naurua pähkähulluudestani, ainoaksi vaihtoehdoksi jää arkuus, vaikeneminen tai itkeminen. Pidän enemmän nauramisesta.

Ehkä kyse on vain rajaamisesta, sanoista. Hustvedt lienee oikeassa siinä, että saman tarinan voi kertoa tragediana ja komediana. Hiven etäännytystä, ja kas, slapstick mäiskyy. Mikä ei tarkoita, ettenkö toisinaan kaipaisi ja surisi kadotettua arvokkuutta. Mikä puolestaan vaikuttaa tavattoman hullunkuriselta käsivarrenmitan päästä. Lieneekö sitä koskaan ollutkaan muuta kuin toiveissa? Ja tietysti peilittömässä tilassa, tietysti. 

Non grata

Nykyään on vaikeaa nähdä ihmisiä. Tai siis, heitä on kivaa nähdä, jos heidän kanssaan ei oleteta liikuttavan paikasta toiseen ja he eivät kysy, mitä olet kesällä puuhannut. Puuhata: verbi, joka ei sovi nykyiseen tilaan.

Puhuin eilen ystävän kanssa siitä, mitä haluaisi tehdä pidemmällä aikavälillä, ja sitten tänä kesänä. Huomasin, etten tänä kesänä oikein haluaisi tehdä mitään muuta kuin pystyä kävelemään metsässä. Tai pystyä kävelemään kivuttomasti raitiovaunupysäkiltä uimastadionille (ja toiseen suuntaan).

Sellaisen ääneen sanominen on jotenkin karmivaa. Tajuaa olevansa persona non grata, ontuva sairaskertomus, jonka elämä on kadonnut oireisiin oman ikäisten ja hieman itseä nuorempien terveiden ihmisten mittapuulla.

Tietysti haluan muitakin asioita. Mutta eniten haluan tätä. Se tekee minusta tylsän keskustelukumppanin ja välillä mietin, olisiko tyystin parasta telkeytyä sisään ja parvekkeelle. Sitten koetan ajatella: no, ehkä minä olen se hankala ihminen muiden elämässä, joka muistuttaa heitä asioista, joita he eivät mieluiten ajattelisi.

Tänä iltana puistossa on bileet. Olen menossa, kaikesta huolimatta (ja ehkä kukaan ei kysykään, mitä kuuluu tai mitä olen puuhannut). Suurimmat huolenaiheeni ovat: 1) päästä raitiovaunupysäkille, 2) päästä raitiovaunupysäkiltä puistoon, 3) löytää istuma-asento, jossa jalka voisi levätä, 4) varoa humalaisia ihmisiä, etteivät he horjahda päälle niin että jalka vääntyy sattuvaan asentoon, 5) päästä puistobileistä kotiin, mikä sisältää taas kaksi liitäntäkävelyä raitiovaunupysäkille.

En oikein ehdi haaveilla laajakantoisemmin, kun yksinkertaisista asioista kasvaa vuorenkorkuisia. On vaikeaa ymmärtää, että vielä huhtikuun lopulla tanssin afrikkalaista tanssia paljasjaloin kivuitta ja peloitta.

Väsymyksen ilmenemisestä

Viimeisten viikkojen aikana olen seurannut metatasolla vierestä, miten väsymys etenee kehossani. Nyt kun tekemiset alkavat olla loppusuoralla eikä pakollisia luentoja (joissa on sentään se turvallinen puoli, että riittää kun kuuntelee toisen ajatuksia ja koettaa liikahdella niiden mukana) enää juuri ole ja on vain ryhmätöitä ja töitä ja strukturoimatonta kirjoitusta ja yritystä ymmärtää - nyt sen väsymyksen huomaa paljon selkeämmin. Enää kolme viikkoa. Se menee nopeasti, kun on tekemistä. Mutta huomaan väsymyksen etenevän. Sillä on serauksensa.

Huomaan, miten väsyneenä ihmiset alkavat helposti vaikuttaa todella pelottavilta. Sellaiset sanavalinnat, jotka olisivat jossain toisessa mielentilassa vain läppää, kuulostavat yhtäkkiä hyvin tuomitsevilta. Kun on hyvissä kantimissa, on helppoa ajatella, että hän ei varmasti tarkoita minun kuulevan sitä näin, silloinkin jos sen sattuu kuulemaan niin. Tai ajattelee vain: oho, onpa kova asenne, siloittaakohan maailma tuon vai tarpookohan tyyppi laput silmillään loppuun saakka tajuamatta ikinä, miten erilainen monen muun tyypin todellisuus on ja miten etuoikeutettu hän itse on. Tai oikein hyvän sään aikana saattaa jopa huomauttaa: No jaa, jos joku on kasvatettu näin ja näin, eihän se sen oma syy ole. Ja voi mennä kauankin ennen kuin niistä luontumuksista poisoppii.

Väsyneenä maailma muistuttaa enemmän sitä, jonka tunsin nuorempana. Missä ihmiset ja heidän seuransa tarkoitti lähtökohtaisesti ahdistusta ja kelpaamattomuudesta ruodittavaksi joutumista. Huomaan vastaavani tuohon maailmaan edelleen samalla tavalla - vetäytymällä turvalliseen, kotiin, pesään, eläinten kanssa kerälle, syöväni aavistuksen verran liikaa. Säikähtäväni ihmisten sanomisia silloin kun on liikuttava heidän ilmoillaan. Miettiväni tuon tuosta, vihaavatko he jollain tavalla minua ja pitäisikö minun jotenkin varoa ja typistää itseäni rajusti, salata toiveeni ja tunteeni ja tapani tehdä asioita, teeskennellä normaalia ja intressitöntä, tehokasta ja strategista, neuroositonta ja huikentelematonta. Niin ja ehkä hitusen kovaa, yrittää vähäsen päteä ja halveksua. Mutta kun en minä halua sellainen olla enkä tehdä niin, se on minusta vahingollista enkä halua pelottaa ketään. (No ei tehokkuus olisi vahingollista eikä strategisuuskaan. Niissä olen muuten vaan huono. Mutta nuo muut.)

Niin että sitten olen vain vaitonainen ja surullinen. Ja ajattelen, että kesäloma on hyvä asia, koska silloin minun ei tarvitse ärsyttää muita omituisuudellani.

Olisin huolestuneempi tästä, jos en olisi ollut sairaana ja jos flunssa ei edelleen röhättäisi minua ja estäisi liikuntaa. Sillä tuollainenhan juuri helposti olen ilman liikuntaa. Tai jos en olisi painanut niin kovaa tahtia. Sillä eivät nämä oireet ole vieraita vaan tuttuja - juuri näin on ennenkin käynyt väsähtäessäni kesken kaiken. Melkein mikä hyvänsä voi alkaa tuntua uhkaavalta. Esimerkiksi kun asiakas aloittaa läppänsä sanoen: "Kestäthän sinä huumoria, ajattelin sanoa sinulle...", tekisi mieli kirkua ja juosta pois paikalta. Mutta sanon vain surullisesti, että kyllähän sitä huumoria pitää kestää. Jälkikäteen kiroilen itselleni sitä, että ihan hyvin olisin voinut sanoa ei kiitos, ei juuri tänään, jooko pliis. Ei se olisi mitenkään epäammattimaista, ei lainkaan. Sitten illalla, kun olen saanut päivän aikana monta kertaa tällä tavalla lievästi mutta kovantuntuisesti turpiin (ja toiset ovat varmasti vain ajatelleet bondaavansa eivätkä ole lainkaan tajunneet, miten kauhuissani olen), ja saan viestin, josta selviää, ettei yksi vähän pelottava mutta kiinnostava juttu olekaan toteutunut, kuvittelen ensin, että olen menettänyt järjenrippeetkin ja kuvitellut koko jutun. Kun tajuan, ettei siitä ole kyse, että tosiaan tuotostani arvostettiin jollain tavalla, vaikkei sitä hyödynnettykään, häpeän sitä, että ajattelin hetken aikaa menettäneeni järkeni, että minun on niin vaikeaa uskoa siihen, että jokin tekemäni kelpaisi. Ei auta kuin päästää irti kaikista näistä tuntemuksista ja jatkaa eteenpäin...

Mutta epävarmuudesta on vaikeaa päästä irti. Saa ponnistella tosissaan ja silti meinaa halvaantua paikoilleen mykkänä.

Kaiken huipuksi keuhkot honisevat ja toisen jalan pohjaan sattuu kävellessä. Joku on käyttänyt vissiin liikaa nättejä punaisia kevätkenkiään. Ei auta kuin nyörittää mustat kohlerot taas jalkaan. Parempi niin kuin ontuen. Mietin vielä töissä tänään, lähdenkö Turkuun muiden kanssa juhlimaan, mutta sitten päätän, ettei siitä kyllä nyt tule yhtään mitään. Jos on tällainen olo, että haluaa vain nukkua ja lepuutella ja jokainen kommentti tuntuu jollakin tavalla uhkaavalta, on parempi yksinkertaisesti antaa itselleen lempeästi aikalisä.

Heti kun annan itselleni luvan aikalisään, juhlissa potentiaalisesti tavattavat ihmiset lakkaavat vaikuttamasta mielikuvissa vihamielisiltä tai ivallisilta. Kumma mieli, kumma keho. Joskus se tuntee itsensä uhatuksi niin pienistä asioista, jopa sellaisista, joita se ensin itse kovasti odotti. Ehkei sitä voi ymmärtää. Ehkä riittää, että sen hyväksyy tällaisenaan.

Mummun maailma

Käymme isänpäivänä tapaamassa mummua osastolla, jota isä kutsuu säiliöksi. Mummulla alkaa muisti pettää, ajatukset ovat synkeitä ja itsetuhoisia, sitä samaa laatua, jonka onnistuin lapsena saamaan esiin päivä toisensa jälkeen asettuessani vastustamaan, hyväksyessäni oman tottelemattomuuteni ja kysymällä takaisin mummun kauhisteluun siitä, miten hänen sukupolvensa lapset kyllä aina tottelivat ja olivat kilttejä ja kohteliaita: "Entä sitten?" Niin että mummun alavireen paljastuminen ei ole minulle sokki, eikä kyllä enää isällekään, joka ei ennen muistisairautta päässyt näkemään äidistään tätä puolta. Isä hoitaisi mummua kotona, he asuvat samassa taloyhtiössä, mutta mummu on kaatunut kaksi kertaa pahasti yöllä ja löytynyt aamulla ulosteistaan makaamassa ja lääkärit ovat sitä mieltä, että hän tarvitsee jo täystuetun asumisen. Koska vanhainkodeissa ei ole vapaita paikkoja, mummu on suljettu dementiaosastolle.

On muuten täysin käsittämätöntä, miten omaishoitajuudesta kuukaudeksi pääseminen on muuttanut isää. Hän on paljon hyväntuulisempi ja hövelimpi. Sen kuulee joka lausessa. Eikä hän näytä niin väsyneeltä.

Mummu ei katso minua, kun koetan tervehtiä. Hän väistää aktiivisesti katsetta muualle ja sähähtää sitten: "Mitä sinäkin siinä oikein haluat?" Isä kysyy: "Muistatkos sinä, kuka tämä on?" Mutta mummu ei muista. Ei hän isääkään nyt muista. Hänellä on kiire saada meidät pois siitä, ettemme sotke osaston aikataulua. Koska kohta on ruoka. Siihen on vielä puoli tuntia, sanon. Kyllä me keretään tässä hetki jutella. "En minä osaa... osaa jutella", sanoo mummu ja pelkää. "Älä nyt viitsi, osaathan sinä", yrittää isä. "En osaa en osaa en osaa", sanoo mummu ja näyttää entistä pelokkaammalta. "Niin, semmoista se välillä on. En minäkään aina osaa. Ei tarvitse osata. Ei sille aina voi mitään", sanon. Nyt mummu katsoo minua äkisti silmiin.

"Menkää pois", hän pyytää vaisusti. Mutta tiedän hänen tunnistaneen. Mistä sen tietää? Äänensävystä, asennosta. "Kohta mennään. Mutta haluttiin nähdä sinut ensin." Hymyilen, ja äkkiä mummu vastaa hymyyn. "Aijaijaija, sinoot kun pikkulikka. Sin se vaan nuorenet", hän sanoo. "No mutta niinhän sinäkin", sanon takaisin. Mummu hymyilee hilpeästi. "Minen aina muista", hän huokaa sitten. "Niin semmoista se on. Ei voi aina muistaa." Mummu tiirailee minua uteliaana. Mutta eihän minun tarvitse valehdella. En minäkään muista usein asioita, jotka haluaisin muistaa. Ei kukaan muista. Mittakaava on eri, mutta ei siihen tarvitse nyt mennä.

"Millaista täällä on?" kysyn kumartuen mummun puoleen. "Kauheaa", hän vastaa. "Ne kyttää koko aika. Koko aika on... vaarallista. Ne kyttää, haluaa pahaa. Kaikki, ihmiset." Pelko on palannut. "Sitten kai vaan pitää pysyä sinnikkäänä", ehdotan. "Olla ovelampi. Hymyillä vaikka pelottaa kuinka." Mummu virnistää innokkaasti takaisin. "Juujuu", hän sanoo. Isä katselee vieressä sen näköisenä, ettei ymmärrä, mistä puhumme.

"Menkää jo", mummu sanoo sitten. "Menkää jo... tulee hankaluuksia..." Nyökkään. Mitäpä sitä kiistämään ja aiheuttamaan hankaluuksia. Hyvästelemme, vilkutamme, hän melkein nostaa kättä vilkuttaakseen takaisin, mutta silmät seuraavat meitä ulos saakka.

Hän asuu osastolla, tai säiliössä, tai unikaupungissa.

Vapaa perjantai

Ensimmäinen pikkujoulukutsu saapuu. En mainitse tätä siksi, että olisin erityisen sosiaalinen tai innostunut pikkujouluista ylipäänsä. (Itse asiassa en taida muistaa yksiäkään mainitsemisen arvoisia, mikä on hieman sääli, koska se antaa olettaa, että sellaisia tulen tuskin myöhemminkään kokemaan. Ehkä pitäisi olla kokopäivätöissä jossain, että tuntisi oikeasti ihmisiä ja kuuluisi joukkoon pikkujouluissa? Tähän mennessä ne ovat enimmäkseen sujuneet kaavalla ai kuka sä oot, aha, sä oot varmaan just aloittanut meillä, ai mitä neljä vuotta jo, oho mitenkähän me ei olla ennen koskaan tavattu.) Mutta kutsussa on jotain absurdin riemastuttavaa, sillä juhlan päätähdet ovat Mikko Alatalo ja Joulupukki. Molempien nimet on painettu mainokseen isosti. En löydä itsestäni yhtään säiettä, joka hinkuisi tapahtumaan, joten laitan paperin siististi keräyskoriin. Se leijailee malarialääkkeen kuitin päälle. Sataneljäkymmentä euroa.

Kulmahuoneen nurkka on kuorittu. Miehet puuhailevat huoneessa ovi kiinni, koira haluaisi vahtia ovea. Sitten kuivuri humisee. Sen äänessä on hiljainen, kotoinen sävy. Kämppiksen ilmanpuhdistinkin metelöi itsestään enemmän.

Koiran kanssa palatessamme kuuluu syvältä huoneistosta raskaus jyskähdys. Jompikumpi kissoista pakenee jostain kielletystä paikasta. En tiedä, mistä. Ilman kissoja ajattelisin ehkä kummituksia. Oikeastaan niillä ei taida olla kovinkaan paljon eroa.

Mutta ei asioiden edelle. Aurinko paistaa, vaikka on marraskuu, saadaan nauttia siitä kuuluisasta marraskuun valosta, hollantilaismestarien kellastuneesta vernissasta koruilevan luonnon kiehkuroissa, lehtimuodoissa, marjankannoissa. Kävelemme koiran kanssa rantaa, kilo tunkeutuu syvälle kallon sisään, äkkiä on helppoa hengittää, vapaapäivä, asiat järjestyvät kyllä.

Olen tavannut sattumoisin naisen, jota ajattelen siinä kävellessäni. Nainen kouhkaa siitä, miten hänellä on parantamisen lahja. Mutta hän ei halua tehdä sitä työkseen, vaan antaa sen koskettaa vain niitä, jotka ansaitsevat parantua. Kuten sukulaisia. (Hän selittää pitkään ja alentuvasti, miten kaikesta hyvästä, minkä tekee, ei tarvitse ottaa rahaa. Eikä kuuntele, mitä vastaan, kun kysyy jotakin.) Kun nainen puhuu lahjastaan, hänen kasvoilleen leviää samanlainen ilme kuin pikkulapsilla joskus näkee, sellainen sisäänpäin myhäilevä, fantasioiva ilme. Hän ei enää edes puhu minulle, tämä on kaukana kommunikoinnista, mutta ulkopuolisuus ei sillä lailla haittaa, vaan kuuntelen uteliaana.

Mutta sitä en millään voi uskoa, että naisella olisi parantamisen lahjaa. Eihän hän hyvänen aika kuuntele lainkaan, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Olen tavannut muutaman ihmisen, joiden kohdalla ehkä sanoisin, että he ovat loistavia parantumisen kätilöijiä (minusta näet on järkevämpää puhua parantujista kuin parantajista, samalla tavalla kuin on järkevämpää puhua oppijoista kuin opettajista) mutta heitä kaikkia on luonnehtinut aivan toisenlainen suhde siihen, mitä heidän ympärillään tapahtuu. Rauhallisinakin he ovat aistineet äärimmäisen tarkkaavaisesti, muutenkin kuin työssään. Tämä ihminen taas kääntyy sisäänpäin. Hän hiljenee monologinsa päätteeksi ja vilkaisee minuun, hätkähtää hereille läsnäolooni ja uteliaisuuteeni, ja kysyy, olenko ennen tavannut ihmisiä, joilla on parantajan tai ennaltanäkijän lahja. (Aivan oikein, hän on vakuuttunut olevansa armoitettu myös siinä lajissa.) Vastaan, että jotkut sukulaiseni, oikeastaan koko äidinpuoleinen linja, on juuri niitä ihmisiä. Mutta etten itse usko lahjoihin, joita ei kehitetä systemaattisesti ja avoimesti. Sitten kysyn asian, joka saa hänet suuttumaan. Kysyn nimittäin, että kun hän kerran rajaa tuon taitonsa vain niihin, jotka ansaitsevat tulla sen parantamaksi, niin mistä hän tietää, ketkä tuon parannuksen ansaitsevat ja ketkä ei. "Jos sinulla olisi sellainen lahja niin tietäisit kyllä, mistä mä puhun", hän ärähtää. Siihen loppuu keskustelu.

Kiitän onneani, siinä tilanteessa, etten ole äitynyt kuvittelemaan mitään tuommoisia itsestäni. Saan jatkuvasti itseni kiinni siitä, että valitsen aika intuitiivisesti jonkin metodin tai kannan ja sitten huomaan aika pian, että oikeastaan olisikin kannattanut tehdä näin. Ei mitään vakavaa, en suutu itselleni, mutta näitä pieniä korjausliikkeitä ja muistan sitten ensi kerralla -lupauksia tulee tehtyä sen verran taajaan, etten mitenkään pystyisi konstruoimaan käsitystä siitä, että minulla on jokin lahja käsissäni. Vaikka se onkin kummallista, että moni äitini asiakas on minun asiakkaakseni ryhdyttyään sanonut, että olen perinyt äidiltä kosketuksen lahjan. Tiedän kyllä, miltä äidin kosketus tuntuu. Siinä on jotakin typerryttävän huolellista ja intensiivistä. Ehkä se on vain sitä, että toinen keskittyy koko olemisellaan työstämään jotakin oman kehon kohtaa lempeästi mutta samalla johonkin toiseen rytmiin suostutellen. Se on aika harvinaista. Mutta ei se tunnu käsien lahjalta, en usko sellaiseen ollenkaan. (Etenkin kun olen aika kömpelö ja suurpiirteinen noin ylipäänsä.) Enemmän se on kai keskittymisen lahja, ajan antamisen lahja. Ja se edellyttää sitä, että myös toinen antaa itselleen ajan, antaa itselleen luvan vain olla ja tunnustella elämäänsä sen tunnin tai kolme varttia tai mistä ajasta nyt sitten onkaan kyse. Jos toinen ei tee niin, minunkaan keskittymiselläni ei ole arvoa pennin vertaa.

Olisi kamalaa päätyä harhaiseen käsitykseen parantamisesta ja parantumisesta... kamalaa ja vaarallista. Vielä kamalammalta tuntuu ajatus, että voisi joskus itse vahingossa ajautua kuvittelemaan, että kykenee näkemään, mitä kukin tässä maailmassa ansaitsee osakseen. Tietysti jossain mielessä, suppeasti, niin voi vielä leikitelläkin - jos vaikka jonkin projektin loppuun saattaminen vaatii uurastusta, niin on aika hupsua kuvitella sen tulevan valmiiksi koskaan työhön tarttumatta. Kai silloin voisi sanoa, että kun ihminen ei kerran viitsi tuon verran nähdä vaivaa, ei hän ole lopputulemaakaan ansainnut? Jorge Bucay taisi kirjoittaa viisaasti jonkun kirjansa esipuheessa, tai jossain kohtaa, äääh tätä muistia, että ihminen on kyllä ansainnut taatusti kaiken hyvän, mikä hänen osakseen on koitunut. Mutta että huonoja, liian vaikeita asioita emme ole useinkaan ansainneet. Tottahan se on, kun asiaa miettii. Ei kukaan esimerkiksi ansaitse joutua väkivallan uhriksi. (Ah, törmään taas tähän, että onko oikein jakaa vankeusrangaistuksia. En usko niihin tippaakaan. Sakoista en jotenkin jaksa välittää, eivät ne ole liian vaikeaa taatusti kenellekään, rahaahan se vain on, mutta vankeusrangaistukset... niiden kohdalla tulee vain surullinen olo siitä, ettei kukaan lapsen, sitten nuoren ja myöhemmin nuoren aikuisen lähiympäristöstä ole jaksanut tai uskaltanut tai osannut puuttua asioihin silloin kuin kehityskulkuun olisi vielä voitu vaikuttaa... tuntuu, että on jo liian myöhäistä.)

No, tällaisia mietin, kun kävelemme koiran kanssa rantaa ja ihailemme laskevaa aurinkoa ja tyyntä liplettä. Pitkästä aikaa ehdin havainnoida, miten lammikon veden väre heittää kallion punaiseen graniittiin noita ohuita, hentoja päällekkäisviivoja, joista Merleau-Ponty on kirjoittanut oivaltavasti. Löydän myös kelon, jonka koko runko on jäkälöitynyt. Keloon on syöty koloja, sellaisia joihin mahtuisi ehkä neljän tulitikun nippu. Myös kolot ovat jäkälöityneet, mutta eivät umpeutuneet, ainoastaan sievästi pehmustuneet vihreänharmaalla norsunihominiatyyripinnalla. Punatammen lehdet pysyvät maahan pudottuaankin kovina ja muodostavat escherläistä pintaa, jolla voi kävellä.

On jännittävää ja huikaisevaa huomata, etten todellakaan tiedä, mitä tapahtuu, kun palaan Intiasta. Tai Intiassa, mutta sehän nyt on itsestään selvää, etten sitä voi tietää. En osaa kuvitella sitä kaikkea. Olen lukenut siitä paljon, mutta se on aivan eri asia. Tuntuu jotenkin hurjalta rynniä pari kuukautta toisella puolen maailmaa jonkinlaiseen pyjamaan pukeutuneena. Jos ei sitten kuukahda vatsataudissa heti alkuun.

Mutta ei täälläkään kaikki selvää ja loogista ole, nytkään. Näen unen, jossa isä on humalassa entisen kotimme eteisessä. Siihen liittyy paljon tuskaa ja häpeää, enhän ole ikinä nähnyt isääni humalassa, sillä hän juo enintään puolikkaan viinilasin ruoan kanssa, yleensä ei sitäkään. Unessa olen vielä yhdessä entiseni kanssa, ja elän sitä maailmaa, sitä varmuutta ja turvallisuutta, ja sitten kun löydän unessa isän humalassa juhlien eteisestä, ja koetan puhua isälle, mutta hän ei tunnista minua, muistan äkisti kesken unen, että tämän täytyy olla unta, koska en minä enää asu siellä, ei ole sitä varmuutta eikä turvaa, ja jää vain pelkkä häpeä, jota ilmeisesti voihkin sen verran äänekkäästi, että minut herätetään, minkä jälkeen en osaa olla itkemättä. Sänkyyn nostetaan harmaa kolli, siihen on hyvä upottaa hätäiset sormet, se on edelleen olemassa, se asuu edelleen kanssani. Toisinaan kun hyvästelemme äidin kanssa työpäivän päätteeksi, minuun iskee halu sanoa, että haluan pois, haluan takaisin kotiin, haluan olla lapsi taas. Paitsi etten halua sitäkään, kai vain hetken ajan tunnen polttavaa halua olla taas sellainen, jonka ei tarvitse kantaa huolta ja vastuuta ja joka ei aina ensimmäiseksi ajattele, että miltä tuosta toisesta tuntuisi, jos käyttäytyisin näin ja näin, jos kerran voin lempeyttää ja pehmentää lähestymistapaa ilman sen suurempia mahanpuruja. (Joskus kyllä saan puruja, olen aika huono arvioimaan ennalta, mitä kaikkea olen halukas myönnyttelemään. Mutta usein näppituntuma pitääkin.)

Ja joskus, hetkittäin, on tällainen päivä, marraskuun vino valo putoaa naapuruston tiilitaloille ja tulen kentän yli ja muistan että jokin noista taloista on se, jossa olin leikkikoulussa iltapäivät. Koulussa, jonka kieltä en oppinut. Kun muistan sen ajan, tulee äkkiä hyvin ahdistunut ja hätäinen olo. Tuntuu hurjalta, että asun nyt parin kerrostalonmitan päässä tuosta olosta. Ehkä se muuttuu, puhdistuu. En oireile enää Punavuortakaan niin voimakkaasti, talvi Tähtitorninmäellä reititti mielikuvat siltä osin uudelleen.

Ihmeellistä, että saa olla aikuinen ja tulee vapaapäiviä ja voi kävellä ulkona ja kuvata jäkäliä ja escherlehtiä makro-objektiivilla eikä tarvitse jutella kenenkään kanssa jos ei halua. Ei tarvitse olla reipas, ei yhtään mitään pitäisi-pitäisiä. Voi kävellä ja hengittää ja tutkia sitä miellettä, että kirkas taivas muutamin pilvenhattaroin kantaa muassaan kevään ja kesän tuntua ja lupausta.

Erottuvaisuuksia

Palaaminen tuntuu hyvin konkreettiselta. Sitä merkitsee moni muutos: Ensinnäkin, aamuisin nukkuu pitkään ja sikeästi. Matkalla sellainen ei vain onnistu, ei ainakaan minulta. Toiseksi, "täällä ei ole mitään nähtävää" tai ainakaan ei ole samanlaista paloa juosta paikasta toiseen töllistelemään. Kolmanneksi, musiikki. Millaistahan olisi matkustaa musiikin kanssa? Olen nähnyt lentokentillä, busseissa ja niin edelleen matkaajia, joiden repusta luikertelee musiikkipiuha korvaan. En osaa kuvitella, millaista olisi matkustaa omien musiikkien kera. En ole kai ikinä matkustanut sillä tavalla. Olen jotenkin mieltänyt, että matkalla tehdään eri asioita kuin kotona, ollaan täysin irrallaan normaaleista ajantappamisen keinoista. Matkalla voi kävellä, selvähän se, mutta se, missä kävelee, vaatii tarkkaavaisuutta aivan eri tasoilla kuin käveleminen Töölönlahden ympäri tai merelle etelämmäs ja takaisin. On etsittävä maamerkkejä detaljien lisäksi, eikä voi hahmottaa, mikä on uutta ja muuttunutta, koska kaikki hyökyy vastaan valtavana vierauden mainingistona.

Musiikki tuntuu konkreettisimmalta oikeastaan. Voi sitä hämmennystä, kun saapuu kotiin ja saattaa valita kuunnella jonkin musiikkikappaleen, joka virittää tietynlaiseen mielenmaisemaan, tiettyihin muistoihin, tiettyyn ajanjaksoon... matkalla muistot tai ainakin niiden oikotiet on suljettu. En halua nimittää kumpaakaan tilaa, muistelevaa ja tarinaa rakentavaa itseä, tai toisaalta irrallista, selvitymiskeinojen pintarakenteesta repäistyä harhailevaa ja arvaamatonta kehoa, "pohjimmaiseksi" tai "oikeaksi" tai "aidoksi" itseksi. (No okei, en tietenkään kummassakaan tilanteessa ole täysin vain toinen, mutta minusta on kyllä mielekästä ajatella matkustamisen ja kotiinpaluun kvalitatiivista eroa tietyn minän puolen korostumisen erona, ja matkustamista keinona tarkastella tässä suhteessa eri tavoin korostuneita kokemuksia.) Pidän kyllä selvänä, että matkalla itse painuu ensin taka-alalle, koska on niin paljon selviytymistehtäviä tyyliin mistä saa lampaanjugurttia, mistä voi ostaa postimerkit, onko tämä vaellusohjeissa mainittu silta ja niin edelleen, ja sitten kun itsetietoisuus hetkeksi pilkahtaa esiin, on se jotenkin riisuttua, raadollista, melkein säikäyttävää. Tämäkö on minä, tämä eksynyt kuin ulkoa nähty lapsukainen, joka ei oikeastaan osaa antaa itselleen attribuutteja? Ja sitten kun palaa, ja laittaa jonkin kappaleen soimaan, ja äkisti muistaa toisia keväitä ja kesiä (jostakin syystä syksyt ja talvet on nyt painettu harmaan taa), ja tuntuu kuin ilma ympärillä olisi vain harvempaa kehoa, jatkuvaa ja täynnä tuttuuksia, ja on vaikeaa käsittää, että tämä tässä on jossain mielessä sama kuin se toinen, se irrallinen ja niin selkeästi kehona erottuva.

Mitä te teitte, kysyy joku palattuamme. Tappelitteko? Ei, ei me tapeltu, sanon. Mutta kaikilla oli tietysti välillä huono päivä ja silloin saimme tarkkailla, miten ennaltasäädetty meillä kaikilla kolmella on sosiaalisen tasapainotuksen pyrkimys: Kun yhdellä on kurjaa, asennoituu itse pelastamaan tilannetta, piti sitä hyödyllisenä tai tarpeellisena tai ei, ei se tunnu miltään valinnalta. Niin vain tapahtuu. Ja tietysti ärrymme vaikka mistä, koska käymme selviytymiskamppailua vuoren vieriväkivisellä jyrkänteellä ja rantabulevardilla, jossa pitäisi valita jokin ruokapaikoista, joissa kaikissa on listoilla samat ruoat. Jokainen ratkaisee ongelmia erilaisin käyttäytymismallein ja se hankaa toisinaan seurueeseen käsinkosketeltavaa kitkaa, muttei vaikuta erityisen vaaralliselta, kunhan kitka hyväksytään jokseenkin luontevaksi ryhmädynamiikan ilmiöksi. Mutta mitä ihmettä me teimme? Kai me heräsimme aamuisin, söimme jotakin aamiaista, sitten kävelimme tai uimme, söimme lounaan viinin kera, kävelimme taas tai uimme, ehkä välillä kävelimme vuorilla ja söimme vuoristossa, koettaen seurata kännykkään netistä ladattua vaelluspolun ohjetta, joka kuvasi ympäristöä siten, ettemme voineet suurimmaksi osaksi päästä likimainkaan varmuuteen siitä, etenimmekö oikeaa polkua vai emme. Vuorilla piti ohjeiden mukaan olla siltoja, jotka ehkä tarkoittivat turvakaiteita serpentiinitien laidoilla, ja joskus käännös oikeaan sanallistettiin käännökseksi vasempaan ja vasta vasemmalle käännyttäessä täsmäsi kuvaus pienestä, litteäkattoisesta kappelista kaukana laakson ja oliivipuiden takana. Iltaisin sitten söimme samaan aikaan kuin saarelaiset, kymmeneltä, ja joinakin iltoina jalkapallo-ottelut hypnotisoivat tarjoilijat, jotka jättivät tilausvihkot pöydälle, hakivat kylmäkaapista oluet ja ottivat parhaan pöydän suuren ruudun luota ja unohtivat asiakaspalvelijan roolin tyystin. Mikäs siinä, ei meillä ollut kiire mihinkään, suola juuri pesty pois hiuksista ja iholta, lämmin pimeä yö, vähän viiniä ja joka paikassa erilaiset tomaattikroketit ja hortat. Ympärillä meren huokaava pimeä ja kapeiden kujien jasmiinintuoksuiset kuilut. Tähdet ja laivojen keinuvat valot. Kun matkustaa riittävästi meriteitse, tuntuvat saaretkin keinuvan joustavien juurien varassa. Kurkistelimme juuria snorkkeliputken hajuista ilmaa keuhkoihin kiskoen, ja äkkiä oli helppoa aistia, ei vain harkitusti ymmärtää tai koettaa kuvitellen tulkita, etteivät kalat elä pinnanalisessa tai pinnanalista. Aurinko tanssii pohjaa aaltoristikkoa, kalojen turvat töykkivät pohjasta hedelmämutaa, aivot eivät osaa vielä sovittaa näkymän nytkähdyksiä kehon vesiliikkeisiin.

Tämä musiikki, jota nyt kuuntelen, on sille käsittämätöntä, vierasta. Tämä on Suomen musiikkia. Mutta on minulla mukana tovi matkankin musiikkia. Eräänä iltana nimittäin raahustamme takaisin Minoan raunioilta, jotka ovat autiot ja hoitamattomat, vapaaehtoisvoimin polutetut. Vähä vähältä tuulesta ja lahden sinisestä ja sitä ympäröivistä taloista, villien piikkipensaiden tuoksusta ja kiviaineksen lohkoina säröilemisestä alkaa erottua saksofonin ääni. Luolassa, lohkareen alla, seisoo soittava mies, keskellä kaikkea sitä kuivaa, säröilevää maata, joka kohoaa meren lempeästä silmästä kuin ilkeä, terävä roska. Hiivimme hiljaa tietä miehen ohi, siinä on jotakin kissoilta opittua, kulkea ohitse.

En muista, pääsemmekö yksimielisyyteen siitä, ovatko vierailemamme saaret kaikki tyystin erilaisia vai kaikki sitä samaa. Tai keskustelemmeko edes teemasta, joka vaikuttaa minusta vastenmieliseltä kysymyksenasettelun jyrkkyyden takia. Kuulen sivusta, kuinka eräs ruotsalaismies selittää Vompsulle laivalla siitä, miten oikeastaan on hyvä lähteä kotiin, koska kaikki nämä saarethan ovat aivan samanlaisia. Katson miestä äkkiä tarkasti ja kirkas, terävä sääli läpäisee kokemukseni. Että kaikki olisi samaa tai täysin erilaista, että pitäisi elää dikotomioiden maailmassa ja päättää, kummasta on kyse. Ettei voisi tunnustella hienoisia siirtymiä ja asennonvaihdoksia, aivan kuin muuttuisi toiseksi kylkeä unissaan kääntäessään, tai toisaalta, kuin mitään ei koskaan tapahtuisi, vaikka välillä on niin paha olla, että on pakko hetken kävellä yksin tai tai niin hyvä olla, ettei tahdo nousta mihinkään, maata vain ja hengittää läheisyyttä.

Täällä sataa poppelinlunta. Erinomainen kohta palata.

Ahdistuksen loppu ja grillikausi

Oikeastaan on aika huvittavaa, miten jossakin pisteessä ahdistus jostakin asiasta loppuu. Muistan hyvin tarkasti esimerkiksi sen pisteen, jossa ahdistukseni yksinelämisestä ja eronneisuudesta loppui toukokuussa 2006, hieman ennen kuin aloin hupsistella Vompsun kanssa ja tajusin olevani ajautumassa uudestaan jotakuta kohti. Yksinkertaisesti se koko kehrä oli selvitetty loppuun asti siltä erää. Nyt tuntuu tapahtuneen jotakin samantapaista, koska olen kahtena viime päivänä vieraillut lapsiperheissä, mutta en ole tuntenut tukehtuvani. Ehkä se on sitä, että olen antanut itselleni luvan olla tosissani haluamatta mitään semmoista. Olen antanut itselleni luvan olla muiden mielestä vaikka kuinka rajoittunut ja hölmö ja traumoittunut ja epäreilu miestäni kohtaan ja ekofasismiin kallellani ja sitten itselläni on lupa tuntea tuota tukehtumista. No, nyt kun se lupa on, ei tunnu ollenkaan vaikealta vierailla tuollaisissa paikoissa.

Vuosi sitten olisin ollut ainakin osittain paskana, miettinyt, voinko olla oikeasti ihan varma kuitenkaan ja pitäisikö minun ehkä kuitenkin hakea apua asiaan ja mitä kaikkea nyt tuollaisissa tukehtumiskohtauksissa tuleekaan mieleen.

Kyllä kai sitä voi olla sittenkin varma jostakin tuollaisesta isostakin asiasta. En ainakaan keksi yhtään toista asiaa, josta olisin varmempi tällä erää. Epäilen useammin sitäkin, näenkö unta vai koenko valvetta.

Talot, joissa vierailemme, ovat hyvin erilaisia. Toisessa on aavikkolohikäärme terraariossa, lasten mukaan se ei kuitenkaan sylje tulta, ja orvokkiruukussa punarinnan pesä. Talo on arkkitehdin piirtämä uniikkiluomus ja seiniä on päässyt telaamaan valitsemallaan värillä viisivuotias poika, joka on hyvin ymmärrettävä, kenties ymmärrettävämpi kuin yksikään aiemmin tapaamani lapsi. Toisessa talossa taas talo on samanlainen pikkusievä pakettiratkaisutalo kuin kaikki ympäröivät talot. Kukaan ei liiku ulkosalla, vaikka on kaunis ilma. Ja ihmiset talossa, ystävämme, ovat paossa putkiremonttia ja onnettomia ja odottavat vain pääsevänsä pois monen kompromissiunelmasta. Talo on tukittu matkamuistoin, viirein ja kunniakirjoin. Pihalla on pomppupatja, joka kuulemma kestää monsteriautonkin painon. On tavallaan aika hullunkurista, että nämä molemmat talot ovat omakotitaloja, niin erilaisia kuin ne ovat. Samaa hommaa silti niissä tehdään: grillataan terassilla ja saunotaan yhdessä. Mukavat ihmiset molemmissa, toisessa uudemmat ja toisessa ikivanhat ystävät. (Ajatella, olen tuntenut nämä ihmiset neljätoista vuotta, se on aika pitkään.)

(Hitto että olla-verbi tuntuu vaikealta. Ei tarvitse kirjoittaa kuin "ovat", ja heti alkavat epäilykset, että voiko se nyt noin lyhyesti taipua, olisiko se kuitenkin "olevat". Aargh.)

Minun puolestani grillikausi voisi nyt jäädä tähän. Grilliruoasta tulee turpea olo ja grillatessa ei voi huidella ympäri maita ja mantuja. Onneksi mielenkiintoinen tekeminen näyttää kanavoituvan nyt erilaisiin muotoihin: huomenna on taas jalkapalloa, sitten päähieron ystävän, torstaina tapaan ehkä ihmisen, jota en ole ennen tavannut, perjantaina vesijuoksen aamulla ystävän kanssa, ja lauantai, niin, lauantaina on luvassa kotibileet, jossa soittaa dj! Semmoisissa en ole ennen kai ollutkaan.

Ihmeellinen, kimmeltävä kesä! Kuvittelin, että haluaisin ottaa rauhallisesti ja istua kitkemässä yksin, mutta näynkin käyneen varsin sosiaaliseksi. Illat venyvät myöhään ja aamulla herään niin täpärästi, etten ehdi kirjoittaa. Ehkä sekin on hyvä, vaikka tahtoisin muistaa. Tarkasti, dokumentoidusti.

Lehmukset kukkivat.

Sosiaalisuutta ja väsynyt aamu

Näemmä kylmänharmaa utu seuraa meitä, minne menemmekin tänä keväänä. Ei puhettakaan auringosta, lämmöstä tai sipulikukista. Täällä, kotikaupungissa, niitä nyt sentään voisi olla, mutta taidan olla siinä kunnossa, etten ehkä pariin päivään lähde etsimään niitä. Uskomatonta, millaiseen yskimiseen voi herätä aamulla kuuden aikaan!

Mutta sentään ystäviä näimme eilen ja se oli kaiken tämän yskimisen väärti. Heräsimme kello yhdeksältä, olo oli silloin jo karmea ja viluinen, kehoni ei selvästikään ollut aivan sinut matkustamisen kanssa, matkustaminen kun tapaa sisältää kuitenkin kilometrikaupalla ulkoliikuntaa ja kassien raahaamista. En ole tainnut olla vielä ikinä niin kipeänä, että olisin kokenut oikeutetuksi ottaa taksin, se on sellaista äitihommaa. Ja kun matkat eivät olleet niin pitkiä kuitenkaan, kilometri pari aina suuntaansa, ja joukkoliikenne on muissa Suomen kaupungeissa usein paljon harvempaa kuin Helsingissä, me tosiaan kävelimme välittämättä siitä, että keuhkoni tuntuivat jotenkin silkkipaperisilta ja ehkä vähän repeilleiltäkin. (Se on kumma tuntemus. Hengittäminen ei satu, mutta koko keuhkoputken voi tuntea, tietää tarkalleen, miten ilma laahustaa sen kylkiä pitkin kääntäen palkeenkielet lepattamaan milloin ulos-, milloin sisäänpäin.)

Vaikka aamulla olo oli valju, päätin kuitenkin, että tämän on onnistuttava, ja jotenkin (lähinnä vihreällä teellä ja mateella ja auringonhattu-uutteella ja punkulla) pystyinkin huijaamaan kehoa ilman mitään särkylääkkeitä. Aina yhtä ihana Näkymätön tyttö tuli kämpille aamiaiselle ja söimme yhdessä kauralesepuuroa ja mustaherukkakeittoa ja rupattelimme asumisesta ja erilaisista ja eri-ikäisistä taloista ja muun muassa vanhojen talojen palvelijoille tarkoitetuista keittiörappukäytävistä. Joimme myös useamman kannullisen mateeta, ja sitä kitatessa oloni alkoi vähitellen tuntua siltä, että voisin jaksaa pysyä tolpillani iltaan saakka. Sitten pakkasimme kamat, kävelimme keskustaan Näkymättömän saattaessa meitä ja tapasimme rautatieaseman lokerikoille mennessämme Odelman, jonka kanssa menimme teelle tai kahville, kukin oman makunsa mukaan. Tämäkin tapaaminen sujui helposti ja hämmästelin taas mielessäni, miten mielenkiintoista ja silti jotenkin yksinkertaista ja luontevaa onkaan tavata sellainen ihminen, jonka ajatuksista on lukenut jo pidemmän aikaa. En osaa mitenkään kuvitella, että voisin olla aivan noin välittömästi ja helposti läsnä ja rentona jonkun aiemmin tapaamattoman ihmisen kanssa. Se kaikki saa ajattelemaan, että vaikka kasvokkain kohtaamisissa onkin jotakin erityistä, kyllä kohtaamista voi tapahtua merkittävällä tavalla tekstuaalisestikin. Miten muuten selittää se tuttuus, johon on helppo solahtaa kahden bloggaajan tavatessa toisensa livenä ensimmäistä kertaa? En ainakaan itse osaa keksiä mitään sen uskottavamman kuuloista selitystä.

Ehkä moni ihminen on sillä lailla perusluottavaisempi, että tällainen pohdinta kuulostaa jotenkin kummalliselta ja hassulta. Mutta ainakin minun on ollut niin kauan kuin muistan vaikeaa tutustua luottavaisesti, avoimesti ja ahdistumatta uusiin ihmisiin. Se oli läsnä piirteenä jo ennen kouluun menemistä ja koulussa kiusatuksi joutuminen vain vahvisti tuota epävarmuutta ja ulkopuolisuuden tuntua, jonka kanssa joudun tappelemaan tosissani suurimmassa osassa tutustumisen ja ystävystymisen prosessejani. Jotenkin uusien ihmisten kohtaamisessa tulee viiltävän tietoiseksi itsestään ja kaikesta siitä, mihin toinen voi takertua, jos hän päättää olla pitämättä minusta. Se saa helposti aikaan sen, että yksinkertaisesti mykistyy tai sitten ottaa jonkin karmivan pirteän ja suulaan roolin, ja jälkeenpäin on ihan niskakarvat pystyssä siitä, mitä kaikkea on tullut sanoneeksi jollekulle, johon ei oikeastaan osaa vielä luottaa. Ei se tietysti ole kovin vakavaa enkä ainakaan enää anna sen haitata ihmisiin tutustumista, mutta on kiinnostavaa ja kutkuttavaa huomata, että toisellakin tavalla voi tavata ihmisen, jota ei ole koskaan ennen nähnyt.

Itselleni (tiiviisti lukemieni) bloggajien tapaaminen on kuitenkin ollut sillä lailla erilaista ja merkityksellistä, että siinä tuollaista varautuneisuutta ei vain esiinny. Se on jännittävää ja kutkuttavaa ja kummallista ja ihanaa. Mutta pelottavaa se ei ole, ei hitustakaan. Siksi minusta tuntuu välillä kummalliselta, jos joku (yleensä bloggaamaton ihminen) kyseenalaistaa, onko blogin pitäminen tai ainakin siinä vaikeista asioista kirjoittaminen mielekästä ja järkevää. Minusta on jo aivan riittävän palkitsevaa, että kun ihmiset bloggaavat ja lukevat toistensa kirjoittamaa, he voivat sitten tavata kasvokkain ja olla ahdistumatta toisen vieraudesta ja siitä, kelpaavatko itse outoine ajatuksineen. (Puhumattakaan siitä, miten paljon oppii tarkkailemalla omia ja toisten ajatuksia, miten usein siinä saa hämmästyä ja havahtua ja ilahtua. Välillä ehkä kauhistuakin, mutta onneksi sellainen ei kestä kauan ja uusiin oivalluksiin, kauhistuttaviinkiin, on lopulta aika mukavaa asettua levollisesti.)

Lisäksi minusta vaikuttaa siltä, että osa tuosta tutustumisen helppoudesta on alkanut, joskin hitaasti, tihkua muihinkin ihmissuhteisiin. (Oikeastaan sellainen on aika oletettavaakin, kun asiaa tarkemmin ajattelee.)

No mutta, joka tapauksessa, näimme tarkkaavaisen ja hyväntuulisen Odelman ja joimme Kuutiotönöksi myöhemmin ristittävässä kahvilassa teetä ja kahvia ja söimme kahvilalounaan, joka minun kohdallani tarkoitti jättimäistä mokkapalaa, jonka päältä kaavin lusikalla pois valkosuklaalastut, jotta en saisi allergista reaktiota lehmänmaidon proteiinista. (Nuo mokkapalat olivat lähinnä heidän maidotonta vaihtoehtoaan, niissä oli vain ne pöhköt valkosuklaat. Jos muuttaisimme tuohon kaupunkiin, minulla olisi selvästi valistustyötä tehtävänäni... valkosuklaan voisi helposti korvata jollakin täysin maidottomallakin.) Jossain vaiheessa kollegatar tuli junalla asemalle ja liittyi seuraan, ja jo pian meidän pitikin jatkaa hänen kanssaan matkaa jalan ylioppilaskylään tapaamaan Vompsun vanhoja opiskelukavereita. Sekin sujui ihanasti. Aiemmin olen helposti tuntenut itseni vähän ulkopuoliseksi heidän seurueessaan, mutta nyt olen näemmä tavannut heitä tarpeeksi monta kertaa ja tarpeeksi monessa ympäristössä hahmottaakseni heidät myös omiksi kavereikseni. Se on aina yhtä riemastuttavaa havaita: että kun on aikansa takkuillut ja ollut vähän huolissaan, että miksi ei tunne kuuluvansa tähän seurueeseen vaikka varmasti pitäisi, kun kaikki ovat ystävällisiä ja mukavan tuntuisia, sitten äkkiä huomaakin olevansa siinä seurueessa ilman mitään ruttuja ja murheita. Jokin näkymätön, huomaamaton raja on ylittynyt ja olo muuttuu sillä lailla, ettei sitä voisi mitenkään olla huomaamatta. Se kaikki tuntui erityisen huojentavalta, koska on aivan mahdollista, että vietämme ensi lukuvuoden tuossa kaupungissa, ja olisi pelottavaa muuttaa jonnekin, missä ei ole lainkaan ystäviä valmiina.

Oikeastaan teimme tässäkin kohtaamisessa sellaisia arkisia asioita, joita tavataan tehdä, kun sää ei salli piknikkaamista eikä auringossa vaeltelua. Luimme solukämpän pienessä keittiössä Hesaria, revimme salaattia, jäätelöä syövät sotkivat vaniljajätskiin pirkka-kaakaojuomajauhetta ja puhuivat sen yhteydessä lapsuudestaan (se kai on lähestulkoon välttämätön assosiaatio jäätelön ja kaakaojauheen sotkemisessa), samoista mukeista juotiin ensiin vihreää minttuteetä ja sitten kreikkalaista punkkua. Minulle tuollaiset opiskelijasolubileet ovat outo muoto, koska ne ihmiset, joiden kanssa hengailin itse yliopistolla, eivät juurikaan perustaneet opiskelija-asuntoloista vaan tekivät mieluummin vaikka mitä paskaduuneja voidakseen asua kantakaupungissa kivassa yksiössä. Tietysti muutenkin tuntuu hassulta käydä opiskelijasolubileissä ja tajuta, että suurin osa siellä olijoista on kuitenkin valmistunut ja tekee jotakin ihan oikeaa työtäkin, johon heillä on pätevyys. Siitäkin huolimatta että he ovat rutkasti itseä nuorempia. Ja sitten siinä istuimme kollegatar ja minä ja jutskasimme, mitä käytännön koulutuksia vielä ehtisi hankkia niin että voisi päästä johonkin inhimillisesti palkattuun ja kiinnostavaan käytännön työhönkin ennen kuin on neljäkymmentä... no, tietysti alan jo vähitellen tottua siihen seikkaan, että tässä maailmassa ei ole aina helppoa löytää vertaisiaan haahuilussa ja sitkeässä laadun vaatimisessa ja oman polun etsimisessä, koska muut ihmiset jotenkin tuntuvat ajautuvan kummemmitta rutinoitta sellaisiin epäilemättä taloudellisesti järkevämpiin (mutta usein vähän tylsemmän tuntuisiin) ja mielenterveydelle vähemmän haasteellisiin ratkaisuihin, jotka olen itse torjunut pitäessäni tiukasti kiinni siitä, että elämäni on kokonaistaideteos, jonka mieli voi hahmottuakin vasta sitten kun se on jo valmis (eli kun olen kuollut tai ainakin tiedän kuolevani varmasti muutaman päivän sisään) ja että jokaisessa kohdassa taideteosta on säilyttävä tietty taso, koska yksityiskohdat ovat yksityiskohtia eli erittäin tärkeitä. Joskus kyllä huomaan toivovani, että elämäni olisi hitusen helpommin selitettävissä, mutta toisaalta, enimmäkseen olen siihen oikein tyytyväinen, ja eilen olin tyytyväinen ja oletin, että muutkin ovat ja ettei minun tarvitse heille selittää mitään. Ei minun elämäni nyt vain ole selitettävä seikka eikä se kiinnosta oikeastaan muita sillä tavalla. Ei heitä kiinnosta se, olenko hyveellinen tai onnellinen, tai jos kiinnostaa, vain marginaalisesti.

Kunpa sen aina muistaisi!

Tosin se on vaikeaa muistaa, koska minua saattaa kiinnostaa ja kiehtoa aika kovasti se, kokevatko toiset elävänsä hyveellisesti ja onnellisesti. Ulkoapäinhän sitä ei voi nähdä. Mutta tiedän kyllä senkin, että minulla nyt vain on tämän suhteen päähänpinttymä. (Jo lukiossa, kun piti kirjoittaa erilaisia kirjallisuuskritiikkejä eräästä novellista, sain äidinkielen opettajalta palautteen: "Nämä kaikki ovat moraalikritiikkejä." Olin kuvitellut tekeväni moraalikritiikin lisäksi myös psykologisen ja historiallisen kritiikin, mutta opettaja oli asiasta toista mieltä. Toisaalta en oikein ymmärräkään, mitenkä etiikka ja psykologia ja historia nyt voitaisiin tuosta noin vain erottaa ja mikä psykologiassa ja historiassa kiinnostaisi, ellei olisi jo omaksunut jotakin elämäntyyliä, jotain arvojen ja kokemuksen horisonttia, jota vasten voisi lukea ja ymmärtää, että ahaa, tapahtui näin ja sitten he tekivät näin, hmm, kiinnostavaa.) Onnellisuuden ja hyveiden miettiminen vain ovat minulle kauhean tärkeitä asioita, joillekuille muille eivät niinkään. Eri ihmiset arvostavat niin erilaisia asioita. Joillekuille on tärkeää hyvätyyppiys tai menestys tai se, että on paljon ystäviä, se tuntuu olevan olennaisempi asia kuin se, miten se hahmottuu sisimmässä. Tai jos painotus onkin sisimmässä, se voi olla vaikka, ettei koe itseään vaativaksi tai uhrautuvaksi. (Se on helpompi ymmärtää, minullekin on tärkeää, etten koe itseäni kohtalonuskoiseksi enkä marttyyriksi, sellainen alistuvuus ja uhrautuvuus saa minut aivan raivoon saadessani itseni siitä kiinni. Ehkä joku osaa ja tahtoo alistua loppuun saakka, mutta itse en tahdo, ja vähän epäilen, osaisinkokaan, kun ahdistun ja vatkaan kehittyneesti, mutten osaa luottaa jumalaankaan tai muuta sellaista. Siksi tämä kirjoitus oli todella jännittävää luettavaa: en osaa kuvitella, millaista olisi olla kohtalonuskossaan luja ja määrätietoinen. Ehkä se johtuu siitä, että lähipiirini muutama kohtalonuskoinen ei ole erityisen luja ja valittaa todella rasittavasti aina vastoinkäymisten tullessa, ja niitähän tunnetusti piisaa runsaasti itse kullekin. Hmm, ehkäpä kohtalonuskokin on valinta, ja jos sen valintaluonne pääsee unohtumaan, se voi poikia juuri tuollaista raivostuttavaa voivottelua ja passiivisuutta ja odotuksen, että muut tulevat korjaamaan oman elämän vinkaan menneet asiat, jotka pahimmassa tapauksessa olisi helpointa korjata siten, että ihminen nyt yksinkertaisesti ottaisi vastuun käyttäytymisestään ja suostuisi miettimään, voisiko sen hienovarainenkin muuntaminen vaikuttaa lopputulemiin enemmän kuin jokin kaukainen kasvoton kohtalo.)

Sitten kaikki katkesi, oli lähdettävä kävelemään takaisin kohti keskustaa ja rautatieasemaa. Etenimme pienempänä seurueena, oli taas mahdollista puhua mieltä kuohuttaneista ja myllertäneistä asioista, sellaisista, mistä tuntuu vain olevan mahdotonta puhua, jos paikalla on yli neljä ihmistä. (Miksi juuri viisi on jo liikaa? Kyse on jonkinlaisesta suojelusta, ja sille on varmasti hyvät syynsä, vaikka tavallaan se ärsyttääkin minua. Ah, mikä mahdoton romantikko: että kaikkialla pitäisi olla koko ajan täysi avoimuus ja luottavaisuus. Mitä huvittavaa idealistista hinkumista!) Hyvästelimme seurueen, astuimme junaan kello yhdeksäntoista kaksikymmentä. Kaksi minuuttia sen jälkeen juna nytkähti asemalta liikkeelle.

En osannut nukkua paluumatkalla, olin niin innoissani ihmisistä ja heidän tapaamisistaan. Kotonakaan en olisi osannut nukkua, makasin pitkään valveilla ja iloisena.

Nyt on sitten aamu ja kauhean sumuista ja harmaata ja kamala yskä. Huh! Mutta olen kotona taas, kissat ovat täällä, miten ihanaa onkaan kuulla niiden ratistavan vauvan punoskoria, jonka näimme roskiksesta törröttämässä, kun tarvoimme reput selässä takaovelle. Otin korin, koska arvelin, että rottinki kiihdyttää kissat repimisvaihteelle, ja niin se tekikin. Tietysi korin olisi voinut antaa jollekin odottavalle ystävällekin, mutta luulen, että ihmiset eivät halua laittaa vauvojaan mihinkään roskiksesta dyykattuun. Nyt kori alkaa olla jo hieman rispaantuneen näköinen. Kissat saavat melkoista tuhoa aikaan jo yhdessä yössä! Ja kunhan koria on revitty kuukausi, sen irtosäleet voikin kuskata palstalle herneiden tueksi...

Tuntuu helpottavalta olla kotona, saada maata sängyssä. Tosin koiraa pitää mennä tänään hakemaan jossakin vaiheessa, mutta vielä on aikaa vain olla, levätä. Ja tuntuu kivalta, että on käynyt toisessa mahdollisessa ensi vuoden kaupungissa ja todennut, että sielläkin varmasti oppisi asumaan, ja että sielläkin on jo ystäviä odottamassa. Eilinen tuntuu oudolta unelta, kimmeltävältä ja värikkäältä ja toiveikkaalta. Olen hieman huvittunut siitä, että jaksoin sellaista ihmismyllerrystä aamusta iltaan saakka. Ja olin vielä oikein tyytyväinen ja iloinen! No, kyllä ihmisten näkeminen aina voittaa sairaana makaamisen ja videoiden tuijottamisen!